tiistai 31. maaliskuuta 2015

Tapio Rautavaara - Korttipakka 1976



Korttipakka on kaikessa totisessa pateettisuudessaankin sellainen kappale, että se on esittäjänsä Tapio Rautavaaran tulkitsemana ikoninen. Niin ikoninen ja totinen, että on poikinut useammankin huumoriversion.

Rautavaara toi 60-luvun alkupuolella tapahtuneelta Amerikanvierailulta tuliaisina 'Yölinjalla' kappaleen, jonka säveltäjäksi Rautavaara itse merkittiin. Nykyisin kappale on kuitenkin ainakin YLE:n äänilevykannassa merkitty Johnny Cashin nimiin ja vähän samanlainen 'härmäversio' on tämä yli kymmenen vuotta myöhemmin tehty Jaakko Salon nimiin vedetty 'sävellys' ja Seppo Virtasen 'sanoitus'.

Kappaleen tarina syntyi todennäköisesti 1700-luvun lopulla Englannissa ja se tunnettiin yleisesti jo 1800-luvulta asti. Kansantarinasta ensimmäisen hitiksi nousseen mukaelmansa nimeltä "The Deck of Cards" teki kantrilaulaja T. Texas Tyler, joka sijoitti vuonna 1948 Raamattu/Korttipakka-tarinansa amerikkalaisten Pohjois-Afrikan tai Italian kampanjaan. Kappaleesta tehtiin vielä toinenkin hitti 50-60-luvun taitteessa plus kymmeniä lokaaliversioita.

Rautavaaran esittämä versio tapahtuu jatkosodan aikana ja ankara sotatuomioistuin pistää jermuksi näkemänsä ja jumalaa kunnoittamattomana pitämänsä sotamiehen kenttäoikeuteen tilittämään enkelikuoron säestyksellä raamatuntietouttaan. Kappale on siitä erikoinen ja samalla esittäjältään karismaa vaativa, että siinä ei ole laulumelodiaa, vaan se perustuu kertojan puheeseen pseudo-kirkollisen sointupohjan päällä. Ärrä sorahtaa Rautavaaran tiputellessa saarnaajatyyliin sotamiehen luennointia suuresta kirjasta ja kappale päättyy hiukan avoimesti (kuulija on vakuuttunut sotamiehen perimmäisestä hengellisyydestä ja raamattutietoudesta, mutta esivallan tuomio jätetään sanomatta) Rautavaaran todetessa; "Hyvä kuulija, tämä tarrrrina on TOSI".

Lisäarvoa saadaan tietenkin Rautavaaran itsensä sodankäyneestä hahmosta. Hänen viihdetaiteilijauransa alkoi asemasotavaiheen aikana Karhumäen sotilasradiosta, mutta hän oli jatkosodan hyökkäysvaiheessa puoli vuosikymmentä joukkuetovereitaan vanhempana etulinjassa. Tämä vetosi ainakin ikätovereihin ja jokainen etulinjassa ollut kivenkova ateistikommunistikin oli ainakin keskityksen keskellä maatessaan uskovainen.

Korttipakka ei sisältynyt samana vuonna ilmestyneeseen pitkäsoittoon 'Unelmien ilta', joka jäi hänen viimeisekseen. Kappale löytyy heti kuoleman jälkeen julkaistulta Reissumiehen taival-kokoelmalta, joka päätyikin 150 000 ostajalle.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Loose Prick - Valkoiset sotilaat 1980

Kouvolalainen Loose Prick levytti vuosien välillä 1979-1982 ja se perustettiin jo vuonna 1977. Alkuperäisestä miehistöstä useammallakin oli takanaan Peer Gunt-jäsenyys.

Kokoonpanon selkiytyessä ja Pokon vaatiman laulukielen suomeksi vaihdon jälkeen yhtye julkaisi nivaskan äänitteitä, joista voi lukea suomipunkin tuon ajan kehityksen. 77:sta siirryttiin loppuajan laveaan uuteen aaltoon, jossa Ramones oli jo vaihtunut Patti Smith Groupin tyyliseksi taiderokiksi. Bändi kutsui itseään leikillisesti kotipaikkansa mukaan 'Tornionmäen Steely Daniksi' koskettimien värittäessä sointia ja bändin kaveeratessa (sekä ollen vuoden 1982 taustabändinä) tuohon aikaan boheemin rokkarin viittaa kantaneen, nykyään perusmulkkunössö Veltto Virtasen kanssa.

Valkoiset sotilaat oli ensimmäinen Loose Prickin kahdesta pitkäsoitosta ja sitä ennen ilmestyivät single 'Mua potkitaan päähän' ja 'Kaupunki' EP. Tätäkin levyä voisi kuvata lainilla 'kadut odottaa sua'.. Punkki on vaihtunut jo uuteen aaltoon, jossa selkeisiin Ramones-vaikutteisiin yhdistyy hyvin puhdasta Clash-menoa. Mukana on myös pakollinen uuden aallon reggae. Albumi heiluu patetian rajamailla, mutta pysyy pinnalla ja sisältää oikeastaan aika komeaa ja melodista biisimateriaalia. Romantiikka nostaa jo päätään ja Loose Prick sijoittuu Vaavin ja Se-yhtyeen kanssa sinne punkin rillipäälaitaan. Kokonaisuutena pitkäsoitto kantaa enemmän tai vähemmän loppuun saakka ja nimibiisi on suomipunkin klassikko, joka todennäköisesti pituutensa takia ei ole pyörinyt suomipunk-kokoelmilla.

Laulaja Pauli Johanssonin ulosanti on omaperäisen kuuloista (vai vetääkö vähän veltto-tampereella?), mutta mielipiteet jakavaa. Levyn suuri vaikuttaja on varmasti ollut Se-yhtyeen '.. ja me tehtiin rakkautta' maailmantuskineen ja romanttisuuksineen, mutta nojaa edellä mainitusta poiketen puhtaasti punkkiin ja uuteen aaltoon, eikä mene henkilökohtaisuuksiin vaan pysyttelee aiemmin manitussa 'kaupungin kadut' teemoissa. Hyvä dokumetti ajasta, jolloin ensimmäinen aalto kasvoi jo vähän isoksi.

torstai 26. maaliskuuta 2015

Ilpo Saastamoinen - Joutsenen juju 1976

Ilpo Saastamoinen ansaitsisi oman osuutensa Rockin apumiehet kirjoituksiin, mutta mennään nyt näin.

Pielavedellä syntynyt Saastamoinen valmistui Jyväskylän yliopistosta luokanopettajaksi vuonna 1962, mutta Helsinkiin muuton jälkeen opettajanhommat jäivät sijaisuuksiin ja musiikki vei monen aikalaismuusikon tyyliin pois 'porvarillisesta' ammatista. Opiskelut jatkuivat vuodesta 1970 musiikkitieteiden ja filosofian parissa, mutta pääosa ajasta meni soittaessa muun muassa Soulset-yhtyeessä. Saastamoinen oli mukana muusikkojen ay-toiminnassa monivuotisena puheenjohtajana, sekä ideoimassa pop- ja jazzmusiikin koulutusohjelmaa, jonka rehtorinhommista hänet kuitenkin sivuutettiin Klaus Järvisen tieltä. Saastamoinen 'väistyi' Stadista ja meni Kajaaniin johtamaan valtiontukemaa maakunnan (ja Suomen ainoaa tuettua) big-bandia. Tämä homma jatkui vuodesta 1974 vuoteen 1980, jolloin Saastamoinen erosi kyllästyneenä alueen aikansa persuiluun ja jatkuviin poliittisiin hyökkäyksiin maakuntatyötä kohtaan.

Joutsenen juju on tältä kyseiseltä Kajaanin-kaudelta ja sen tuottajana toimi Saastamoisen vanha soittotoveri jazz-mies Edward Vesala, joka sai idean levyn tekemiseen kuultuaan Saastamoisen 'Kainuun ääni' radio-ohjelmassa soittamia kitaranauhoituksiaan. Levy äänitettiin joulukuussa 1975 Lahden Microvox-studiossa ja Saastamoinen soittaa sillä sähkö- akustisten kitaroiden lisäksi erilaisia etnisiä soittimia sitrasta ja sähkömandoliinista domrabassoon. Jazzarit Junnu Aaltonen ja Heikki Sarmanto soittavat puhaltimet ja jälkimmäinen kontrabasson. Kari Hynninen vetelee sähköbassot, parit Suomessa asuneet ulkomaanavut vibrafonit ja viulut, sekä Vesala kaikki rummut.

Levyn materiaali koostuu paria poikkeusta lukuunottamatta suomalaisten kansansävelmien uusista jazzproge-sovituksista. Tyyli oli kovasti tapetilla Piirpaukkeen saaman suosion takia ja Saastamoinen itsekin liittyi edellä mainittuun yhtyeeseen Kajaanin kauden päätteeksi vuonna 1980. Joutsenen jujun henki on kuitenkin astetta leikkisämpi, vaikka mukaan voisi pudottaa myös etno-sävyjä käyttäneen saksalais-aikalaisen; Popol Vuhin sekä Witthuser & Westruppin. Piirpauketta kohti kumarretaan kakksopuolen Bachin 'Air' luennassa, joka soitetaan instrumentaalina jazzrock-hengessä. Far outiksi homma putoaa Saastamoisen ja Vesalan jammailemassa siirtymäbiisissä 'Ihmisten ja lintujen iltapäivä', jossa Saastamoinen käyttää luovasti morley-nauhakaikua ja lintujen sekä liikenteen äänistä äänitettyjä nauhoja. Perään lävähtää Saastamoisen ankeasti laulama kansansävelmä 'Huuhkajan lemmikki'. Täyttä rautaa.

Levyn julkaisun hoiti luonnollisesti Love Records ja painos ei varmasti päätä huimannut. Levy ei tule ihan helposti vastaan oikein missään, edes intternetissä. Oma tutustuminenkin oli ihan sattumaa, sillä 'vinyyli-renesanssin' takia isot kiekot on useissa paikoissa palautettu kirjastolaitoksen kellarisäilöstä hyllyihin ja naapurikylän paikalliskirjastossa niitä on kolmen- neljän hyllymetrin verran lattiasta kattoon. Nämä jazz/proge ynnä muut levyt on ostettu kiltisti aikanaan hyllyyn, mutta lainaamastani kasasta näkee selvästi, etteivät nämä ole kovinkaan montaa kertaa soittimessa pyörähtäneet Anjalan ja sitä seuranneen nyt jo edesmenneen Anjalankosken kunnan kirjastojen lainaajilla.

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Hector - Lapsuuden loppu 1974



Arthur C. Clarke toimii mukavana aasinsiltana yhdistäen edellisen postauksen tähän Hectorin vuoden 1974 Syksyn sävel-kilpabiisiin. Kappale oli säveleltä ja sanoitukselta Hector Harman omaa käsialaa ja haki innoituksena edellä mainitun Clarken edellisvuonna ilmestyneestä romaanista. Kyseinen kirja löytyy omastakin hyllystä, mutta on toistaiseksi lukematta, toisin kuin 2001 ja 2010.

Vuoden 1974 skaban voitti suosionsa huipulla ollut Jussi & The Boys K.W. Blomqvistin anarkistisella iloittelulla ja idioottimaisen tarttuvalla tuttifrutti-mukaelmalla 'Metsämökin tonttu'. Yhtye esiintyi MTV:n puvustuksesta haetut eläin- ja munkkivaatteet päällä.

Lavalle niin ikään pukeutuneena noussut, eli glam-syksy 74:ää viettävä Bowie.. anteeksi Hector esitti biisin haudankaivajan viitassa ja naama valkoisessa maskissa heittäen itsensä tämän jälkeen ilkeiden tv-sketsien ja Sleeppari-pilkan kohteeksi. Huhujen mukaan musta silmämeikki johtui snagaritappelussa saadusta mustasta silmästä, mikä lienee täyttä vuoden 1974 paskapuhetta.

Bowie lipsahti äsken vahingossa, mutta sinne 70-luvun alun okkultisti-Bowieen tämä biisi musiikillisesti, sekä lyriikallisesti kumartaa. Samasta lähteestä lienee tullut idea yliampuvaan puvustukseen. Kappaleen lyriikka on toden totta synkeä ja maalaa kuvaa ihmiskuntaa kohdanneesta hetkestä, josta ei ole paluuta takaisin. Matti Bergströmin tuottamat taustat huokailevat sieltä aiemminkin tutusta Moody Bluesista ja ehkäpä 60-luvun lopun Elviksen paluulevyistä. Hector heitti kuitenkin niin sanotusti jotain ihan muuta viihteelliseksi mielletyssä Syksyn sävelessä. Kappale sijoittui neljänneksi huolimatta Hectorin tuon hetken suosiosta ja sen esiintymisnauhoitus jyrättiin ajan tyyliin seuraavien ohjelmien alle.

Kappale on tyylillisesti lähellä samana vuonna ilmestynyttä Hectorock I:stä, mutta tehty sen julkaisun jälkeen, eikä löydy pitkäsoitoilta, vaan julkaistiin singlenä, b-puolenaan samalla tavalla upea, mutta surumielinen ja ankea 'Jatkuvuus'. Jostain syystä kyseiset kappaleet löytyivät 80-90-luvun 'Hectorin parhaat' cd-kokoelmalta, jolloin nämä tuli kuultua ja pakkohan se on myötää näiden vaikuttaneen. Ja Hector itsehän on sitä mieltä, että tämän ajan musa on 'roskaa ja muiden matkimista' ja diggailee jotain ysärilevyjään - ja ennenkaikkea Mestarit kauttaan..


maanantai 23. maaliskuuta 2015

2001: A Space Odyssey (Soundtrack 1968)

Avaruusseikkailu 2001 liki viidenkymmenen vuoden takaa jaksaa edelleenkin hämmentää katsojiaan ja arvailuttaa sen lopullisesta 'sanomasta' ja tarinasta.

Arthur C. Clarke työsti kirjaansa samaan aikaan itse elokuvan kanssa ja kumpikin vaikutti toiseensa. Tässä mielessä elokuvan kerrottu tarinakin on kovin avoimesti syntynyt huipentuen loppuun, joka jättää katsojat edelleenkin ymmälleen. Kirjan lukemalla ymmärtää jonkin verran enemmän, mutta yhtä kaikki, elokuva on niitä harvoja, jotka jättävät hämmentävän muiston, eikä tätä helpota, että sen näytellyistä puheäänistä emotionaalisin kuuluu seonneelle HAL-tietokoneelle.

En ole sen suurempi elokuvafriikki enkä juurikaan lukenut alan teoriaa, mutta leffaa katsoessa on selvää, että elokuva on sekoitus mykkäfilmiä, kokeellista elokuvaa sekä kerrottua tarinaa. Mykkäfilmiin (ja jo siinä voimakkaana olleeseen kokeelliseen aspektiin) liittyy vahvasti taustamusiikki, josta 2001 on todella kuuluisa. Elokuvan musiikki ei juurikaan väritä puhuttua dialogia tai tunteita (näitä tuetaan avaruuspuvun raskaalla hengityksellä ja HAL-in pehmeällä äänellä) vaan maalailee kuvan kanssa pitkittäisiä yksittäisiä kohtauksia tehden niistä katsojan silmissä ja korvissa merkityksellisiä - sekä monoliittisia.

Kubrickin kikka oli ottaa tulevaisuuteen sijoittuvan elokuvansa soundtrackiksi klassista musiikkia. Tosin pääosa elokuvan musiikista alun iskevää Richard Straussin 'Näin puhui Zarahustraa' ja avaruusaseman hitaan pyörimisen ja telakoitumisen taustalla soinutta Johan Strauss II:en (eivät sukua) 'Tonava kaunoista' lukuunottamatta pääosa on 'mikrotonaalisella' tavaralla, jota on peräti neljä György Ligetin kappaletta. Yksittäisenä kuunnellut kuoroteokset ovat aika jäätävän kuuloista tavaraa ja nostavat verkkokalvoille ne monoliitit. Eli siis ne eivät kuulosta nyt ihan siltä finlandia-hymniltä, vaan kerroksittaista aavemaista laulua, joten Ligetin kohdalla olisi parempi puhua 1900-luvun 'nykytaidemusiikista'.

Avaruusseikkailu 2001 oli ilmestyessään tapaus ja menestys huolimatta osittaisesta vaikeaselkoisuudestaan. Soundtrack-levy ilmestyi saman tien ja sekin myi heti puolimiljoonaa kappaletta. Rhino uudelleenjulkaisi sen cd-muodossa 1996 ja 2001 siitä on tullut remasteroitu versio. Kubrick ei ollut myöskään viimeistä kertaa klassisen musiikin kimpussa, vaan käytti sitä seuraavassa Kellopeliappelsiinissa, jossa sitä tosin vieraannutettiin Walter/Wendy Carloksen soittamien Moog-syntetisaattoreiden läpi.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Rockin apumiehet #34 - Tommie Mansfield

Tommie Mansfield nimellä elänyt, mutta Pekka Nurmena syntynyt turkulainen.. noh Tommie Mansfield syntyi 4.4.1940. Läpi elämän jatkunut erikoinen käytös ja olemus olivat miehen omien sanojen mukaan seurausta lapsuuden aikana sairastetusta aivokalvontulehduksesta, joka jätti jälkeensä kroonisen päänsäryn ja elämänmittaisen särkylääkkeiden käytön. Lapsuuden tutut (ystäviä Pekalla ei erikoisesta käytöksestä johtuen ollut) taas muistelevat hänen pienestä pitäen puhuneen itsekseen ja harrastaneen yksin pallonpompotusta ja muuta maanista puuhaa, mistä 40-luvun ulkopuolella pystytään vetämään aika helposti se autismi-diagnoosi. Tähän vielä lisätään hänen raivostuessaan suorittamansa pään seinään hakkaaminen.

Vanhemmat kaksoissisarukset olivat sotalapsina Ruotsissa ja Pekan hankala käytös haasteena vanhemmille, jolloin hän kasvoi jollain tapaa isoäitinsä hoivissa. Jo pienenä puutöistä ja näpertelystä innostunut poika sai joululahjaksi mandoliinin, jonka hän hetimiten sähköisti. Kitarat, Amerikka ja rock osuivat 50-luvun lopussa nuorukaiseen joka amerikkalaisten elokuvien ja Jayne Mansfieldin mukaan keksi itselleen taiteilijanimen Tommie Mansfield. Tommie etunimi tuli nyt vain siitä, että se kuulostaa tosi amerikkalaiselta. Näin hän halusi itseään kutsuttavan siitä päivästä lähtien. Aina ja kaikkialla. Virallista nimeä hän ei kuitenkaan koskaan tehnyt siitä.

Polkupyörällä kaahaava Mansfield oli tuttu ja naureskeltu näky Turun kaduilla ja selästä löytyi aina risaisessa kassissa oleva kitara jota hänen kuitenkin tiedettiin soittavan erittäin hyvin. Kitara- ja rockinnostus olivat johtaneet siihen, että köyhyydessä elävä ja vintin entisessä kanakopissa asunut Mansfield rupesi rakentamaan omia kitaroitaan talon takapihalla olleessa liiterissä, jota hän kutsui amerikan tyyliin 'ranchikseen'. Sähkökitarat olivat ylipäätään harvinaisia 60-luvun alun Suomessa, joten Rock Around the Clock elokuvassa nähdyt skebat muotoituivat Tommien mielikuvituksen ja puupenkin ääressä ja niillä soittivat muun muassa Turun seudun rautalankayhtyeet. Mansfield kävikin ahkerasti katsomassa kaikki rautalankakonsertit, vaikkei suuremmin välittänyt tyylisuunnasta nähdäkseen oikeita sähkökitaroita. Näitä hän halusi myös tyypätä, jonka jälkeen innostuneen kitaristin kädestä oli soitinta toisinaan hankala saada takaisin.

Framille Mansfield pääsi ensimmäistä kertaa turkulaisen manageri Helge Siimeksen järjestämällä 'Rock Sommar'-kiertueella, joka buukattiin kahtena kesänä 60- ja 61 hyväksikäyttämään muodissa ollutta rock-musiikkia (joka koettiin hulavanteen tyyliseksi, ohimeneväksi villitykseksi). Keikkamestat olivat halvimpia mitä löytyi ja esiintyjiksi hankittiin teinejä hodari ja farkkupalkalla. Mansfield oli mukana näistä jälkimmäisellä, kuten stadilaiset Raittisen veljekset, joista Jussista tuli Tommien 'uran' kannalta tärkeä tekijä. Parivaljakon toveruus oli myöhemmin sikälikin hauskaa, että Jussi Raittinen oli ja on julkisosialisti ja Mansfield oli päättänyt amerikan tyyliin olevansa kivenkova teksasilainen republikaani - vaikka asui kanakopissa köyhyysrajan alapuolella. 61-kiertueella mukana ollut Mansfield teki soitollaan vaikutuksen Jussiin, joka oli tähän asti kuullut rytmibluesit Elvis-suodattimen läpi ja nyt turkulainen jannu soitti Chuck Berryä polvi maassa ja selällään - moista heittäytymistä ei oltu Suomessa siihen asti nähty.

Raittinen antoi Tommielle vuonna 1963 osamaksuna kitaran teosta country & western kokoelma-albumin, joka innoittin Mansfieldia muuttamaan tyyliään vielä enemmän teksas-amerikkamalliin. Bootseja oli hankala saada, joten taiteilija teki itse omat korot ja veisteli kantrimies/Tex Willer tyylisen ulkoasunsa, johon kuului monta päällekkäin olevaa kerrastoa alusvaatteita (kesälläkin) ja talvitakkeina talvisin hän käytti useita päällekkäisiä puvuntakkeja. Myös ruokailutottumukset sardiineineen, maksamakkaroineen ja marmelaadeineen olivat erikoisia ja vaikeimman kautta. Asuntona toimiva vinttikomero oli likainen, haiseva ja kylmä. Lattiat olivat Aku Ankka-lehtien peitossa, mutta seinillä roikkui useiden tuhansien markkojen kitaroita. Ei kuitenkaan Mansfieldin omia, vaan muusikoiden hänelle lainaamia ja Tommien viritettäviksi tulleita arvopelejä. Hänen itse rakennetut kitaransa olivat alkuaikoina kömpelöitä, mutta olemassa olevien soitinten 'kuntoon ruuvaamisessa' hän oli haka ja jatkoi viimeisiin vuosiinsa asti.

60-luvun lopussa rock- ja popmusiikin virrat olivat muuttuneet laveammiksi ja leveämmiksi, mutta Mansfield puski valitsemallaan tyylillä. Tästä Jussi Raittinen sai idean perustaa vanhan ajan ränttätänttäbändin, jonka soolokitaristiksi halusi Tommien ja bändi nimettiin Tommie Mansfield Groupiksi. Kokoonpanoon kuuluivat myös Antero Jakoila, Hillel Tokazier ja Pertti Kilpeläinen, eli vähän niinkuin Boys. Soittajana Mansfield oli kuulemma aivan täysi fiilis-äijä. Kun kulki, niin kulki kovaa ja jos oli huono päivä, niin ei kulkenut ollenkaan. Omatekemät kitarat olivat täynnä potikoita ja säätimiä, joita sitten ruvettiin kääntelemään ja syventymään, jos soitto ei lähtenyt kulkemaan..

Yhtye esiintyi parina ensimmäisenä Ruisrockkina ja levytti 1972 Mansfieldin ainoan virallisen albumin, joka piti sisällään kantria ja chuckberryjä. Tämän jälkeen Raittisen ja Mansfieldin yhteydenpito hiljeni jälkimmäisen muuttaessa soittohalujaan pelkkään kantriin ja siinäkin pelkkään steel-kitaraan. Samassa vaiheessa Groupin kanssa hän soitti myös turkulaisissa orkestereissa, kuten Uudenmaankatu 15 ja rokkia sielläkin. Mansfield oli kuitenkin vakiovieras Ruisrockeissa ja nousi väliajoilla lavalle ilman lupiakin. Vaikeasti käyttäytyvä ja kommunikoiva mies halusi kuitenkin kanssasoittajiensa mukaan olla suosittu ja miellyttää yleisöä, joka johti välillä konflikteihin.

Rock-kipinä hiipui yhdessä fyysisen kunnon kanssa, eikä viimeisillä vuosilla esiintymisiä enää ollut. Mansfield valitteli sydänvaivoja, joita hän omien sanojensa mukaan lääkitsi 'amerikkalaisella whiskyllä', joka ei ehkä pidä paikkaansa, koska mies ei koskenut tupakkaan, viinaan tai naisiin, jotka olivat muuten yleisesti lännenmiesten ja muusikoiden paheita. Loppuvuosina hän majaili Helsingissä ollessaan muusikoiden pihavajoissa ja kunnosti muun muassa Albert Järvisen kitaroita. Hän oli näihin aikoihin myös Helsingin Elmun ja Lepakon hommissa (hommassa oli alunperin mukana suurelta osin kaikki ns. 'vanhat paskat', vaikka Lepakko profiloitui myöhemmin historiaan punkkarien juttuna). 70-luvun viimeisinä vuosina Tuomari Nurmio teki Mansfieldille pari biisiä ja Love järjesti studio-sessiot Finnvoxilla, joissa soittaneen Esa Pulliaisen tarinan mukaan oli 'huono päivä' ja homma ei toiminut ollenkaan. Epäonnistuneiden ottojen jälkeen Mansfield heitti stetsonin lattiaan, haukkui kanssamuusikkonsa kommunisteiksi ja kertoi mikä olisi paras soittoympäristö; toisella puolella olisi iso ikkuna, josta näkyisi tennesseeläinen amerikkalainen maisema ruohokumpuineen - toisella puolella olisi lautanen, mikä olisi täynnä lämpimiä kalapyöryköitä. Sessiot taisivat päättyä siihen, että Tommie kävi studion käytävällä kusella ja studion vahtimestari heitti äijän niskaperseotteella ulos.

Monen muun sosiaalisesti rajoitteisen ihmiseläjän tavoin hän ei osannut hakea apua, eikä kukaan muu voinut sitä tehdä hänen puolestaan. Tommie Mansfield kuoli yksinäisyydessä. Puhjennut vatsahaava vei miehen autuaammille metsästysmaille omassa vinttikomerossaan kesällä 1981. Tiedon ja taidon, sekä hulluuden rajamailla liikkunut Mansfield jätti oman jälkensä suomalaisen rokin historiaan. Outsider, vai viimeinen aito lehmipoika? Joka tapauksessa hän kirjoitti itse oman tarinansa, tietoisesti tai tiedostamattaan.

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Agents & Vesa Haaja - Sound on Sound 2014

Instituutioksi muodostunut Agents on julkaissut omalla nimellään levyjä neljällä vuosikymmenellä ja toiminut jo peräti viiden(!) vuosikymmenen aikajanalla.
Yhtyeen musiikki sijoittuu tanssilavan tuoksuiseen myyttiseen 60-lukuun, jossa lavan reunalla ovat juhannuskoivut ja lavan taustalla suomenlippu. Johonkin kultasuoneen on osuttu, sillä jokin aikaa sitten kävin katsomassa yhtyeen keikkaa ja siellä oli 18-vuotiaista seitsenkymppisiin kuuntelemassa jotain sellaista, mitä ei ehkä oikeasti ole ollut olemassa, kuin kuvitelmissa. Ja loput tanssivat.

Agentsin solistikatraskin on huima. Laskutavoista riippuen yhtyeessä on laulanut kuusi vokalistia, joista vain yksi ei ole päässyt solistien raskaaseen sarjaan (Haaja on siellä jo puoliksi, mutta ensilevyllä vokalisoinut Pekka Rytkönen ei). Vai miltä kuulostaa esimuoto säestämässä Tuomari Nurmiota, itse Agents Rauli Baddingin loppujuoppokautena (joka poiki kuitenkin muutaman miehen parhaimmista kappaleista), legenda Topi Sorsakoski ja tämän saappaat yllättävän kunniakkaasti täyttänyt Jorma Kääriäinen? Siinä on Haajan pojalla miltei Agentsien ikätoveruudesta huolimatta sellainen suora lyötävänä, että huolimatta hyvästä lavakarismasta, äänestä, sekä melkein kymmenestä vuodesta bändin kyydissä hän on yleisön silmissä vieläkin 'pojan' leima otsassaan..

Sound on Sound on kolmas Agents-levy, jolla entinen Whistle Bait-solisti on mukana ja se kuulostaa hyvältä. Yhtye ei sävellä itse ja jutun juju on kaivella vanhoja iskelmiä, italoita ja rokkeja ja kääntää ne suomeksi tai turvautua vanhoihin käännöksiin, joita piisaa. Osa suomennoksista on Haajan omia. Pulliaisen ja kumppaneiden hommaksi jää tulkita kappale Agents-tyyliin autenttisella rautalankasoundilla, joka on samalla hillityn rock. Tähän päälle tunteikkaat vokaalit ja slaavilaista melankoliaa ja homma toimii. Sound on Soundilla on myös kaksi englanniksi laulettua kappaletta, joita harrastettiin edellistenkin laulajien kanssa. Tässä kohtaa Haaja poikkeaa edeltäjistään hanskaamalla engelskankin hyvin, tosin autenttinen kuusarimeno sallii myös tankeron. Kappalemateriaalin kirjoittajissa on Burt Bacharachia, Lee Hazelwoodia ja Dannyn 60-luvulla esittämää käännöstä.

Mikä levyä kuunnellessa kiinnittää huomiota - erityisesti kuulokkeiden kanssa, on sen puunattu lähes korvakarkkia muistuttava soundi. Kaikki Agents-levyt tuottanut Pulliainen on tunnettu analogipuristi, joten hän on loihtinut tämän soundin omassa Hitsville #3 studiossaan, jossa on käytössä 16-raitaa analogiääntä. En nyt vertaa 60-luvun alun 'hulluun neroon' Joe Meekiin, mutta jotain samaa napsahtelevassa kaiussa, tilan käytössä ja torvien pörähtelyssä on. Valitettavasti muuten fonisti Juho Hurskainen, Haajan vanha yhtyetoveri Whistle Baitista poistui yhtyeestä levyn ilmestymisen jälkeen. Agentsin soundihan on 'uudistunut' Haajan mukaan tulon jälkeen. Toki Agents-universumin rajoissa.

Yllämainitusta Joe Meekistä tulikin mieleen, että kymmenisen vuotta sitten Pulliainen kertoi haastattelussa olevansa tekemässä nauhakokeilu/elektroakustista musiikkia sisältävää levyä ja sen olisi julkaissut Atte Blom. Koska sitä ei ole kuulunut eikä näkynyt, niin oletan projektin olevan kuopattu.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Ariel Kalma - Osmose 1978

70-luvulla vinyylille ponnistanut 'suhina', eli myöhemmin ambientiksi nimetty musiikinlaji henkilöityy vahvasti Brian Enoon ja saksalaisiin 'kosmisen musiikin' pioneereihin, mutta se on vain yksi näkökulma.
Nauhamanipulaatiot, kokeilut, sekä minimalismi olivat olleet käytössä niin sanotuilla vakavammillakin säveltäjillä jo 50-luvun lopusta ja nämä nauttivat omassa klassis/taidemusiikki-skenessään yhdessä vaiheessa suurta arvostusta.

Populaarimmassa muodossa tyylilaji levisi ympäri länsimaisen musiikkikentän ja oikeastaan Suomi muutaman Albanian ohella on siitä erikoinen maa, ettei täällä tuohon aikaan julkaistu, kuin parin toimijan toimesta kyseisen tyylistä musiikkia. Suomen 'markkinoille' tavara oli liian marginaalia kustannettavaksi vinyylille ja taidemusiikkipiirit taasen ehkäpä liian ohuita.

Mutta eipä tämä muuallakaan mitään miljoonamyyntiä ollut; nykyään Australiassa asuvan Ariel Kalman 'Osmose' julkaistiin Société Française De Productions Phonographiques avustuksella ja levymerkillä 70-luvun lopussa. Levystä on julkaistu pieni uudelleenpainos, mutta artisti jakaa sitä myös digitaalisessa muodossa bandcamp-sivustollaan.

Kalma syntyi ja kasvoi Pariisissa, jossa hän opiskeli yliopistossa elektroniikkaa, tietojenkäsittelyä ja musiikkia. New Yorkin visiitin jälkeen hän palasi hetkeksi Ranskaan jatkaen alkaneita kokeilujaan elektronisen ja modaalisen musiikin parissa. Täältä matka sitten jatkui ympäri maailmaa pysähtyen toiselle puolelle Australiaan.

Levyn toiseksi tekijäksi on jossain ilmoitettu Richard Tinti, jonka Borneon sademetsissä kenttä-äänittämien luonnonäänien, rumpujen ja taustan päälle Kalma fiilisteli tai sävelsi minimalistisen elektronisen ja lauletun musiikin yhdistellen luonnon- ja soitinten äänet yhtenäiseksi kudokseksi. Tässä vaiheessa levylautasella ovat varmasti jo pyörineet Tangerine Dream, Popol Vuh ja Sand. Huilut, dronekoskettimet ja laulut kuorrutetaan kaikumatoilla. Levyn avaava 'Saxo Planetariel' on äänitetty livenä Pariisin Planetaariossa tähtitaivaan alla ja sen fonit tuovat mieleen Jojoukan pillit ja torvet. Sirkat ja kaskaat sirittävät nauhalta, phaseri heiluttaa ääntä, tremolo nakuttaa ja äänet vellovat joka suunnasta. Koko loppulevy mennään samanlaisissa kosmisissa tunnelmissa, välillä minimalististen melodioiden kera. Paljon koskettimia, niissä erilaisia skaaloituksia (mm. marokkolaisen kansanmusiikin).

Ariel Kalma tekee ja julkaisee edelleenkin elektronista musiikkia ja se on bandcamp-kuuntelujen perusteella erittäin asiallista edelleenkin. Kieli ja kulttuuripiiristä johtuen jonkinlainen skenen 'kadonnut levy' ja kiitos intternetin tuli näin vastaan. Mukava löytö ja levyn voi kuunnella + tilata täältä: https://ariel-kalma.bandcamp.com/album/osmose-1978-album-bonus-tracks-remastered-edition-2009

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Destroy All Monsters - Meet The Creeper 1979



Destroy All Monster-yhtyeen 'ura' oli kaksivaiheinen; se perustettiin 1973 Michiganin yliopistossa opiskelleiden taideopiskelijoiden kesken, joihin kuului laulajatar Niagaran (Lynn Rovner) ohella Jim Shaw, Cary Loren ja Mike Kelley, joista jälkimmäinen niitti myöhemmin mainetta nykytaiteen kärkinimenä (kuten myös Shaw). Kelley kuoli muutama vuosi sitten.

Bändi soitti artsyilyä ja esikuvina olivat Sun Ra, Velvetit, beat-runous ja niin edelleen. Yhtye keikkaili ja julkaisin yhden omakustannekasetin, kunnes 1976 Shaw ja Kelley muuttivat Kaliforniaan. Destroy All Monsters joutui miehistönvaihdoksiin ja käymistilaan jolloin yhtyeeseen tulivat mukaan Ron Asheton ja Mike Davis - Stooges ja MC5 taustaiset miehet. Niagara rupesi seukkaamaan Ashetonin kanssa, jolloin entinen poikaystävä Lorenkin häippäsi yhtyeestä, jolla oli nyt täysin uusi miehistö ja linja.

Punk-musiikki noteerattiin kyllä muualla, mutta Destroy All Monsters esiintyi ensimmäisistä virallisista julkaisuista (joukko singlejä 70-luvun lopussa) huolimatta hyvin paikallisesti Detroitin ja Ann Arborin seudun baareissa ja ravintoloissa. Bändin loppukin oli pitkä ja hiljainen - toiminta hiipui hiljalleen 80-luvun puoleen väliin tultaessa.

Hyvää rock'n rollia Niagaran vokalisoinneilla, joista joko pitää tai ei. Omaan korvaan se nostaa tämän pois sieltä perus-Detroit karsinasta ja on aika punk. Vanha rähmäkäpälä Ashetonkin oli tässä välissä oppinut soittamaan ja nakittelemaan oikeasti.

torstai 12. maaliskuuta 2015

Kaaos - Nukke EP 1993

Nukke EP:n kannet ovat yksi niistä, joita ei viitsi jättää pöydälle muksujen ihmeteltäviksi..
Kaaos on niitä suomi-hc-yhtyeitä, mikä ei runsaasta kulttimaineestaan huolimatta ole ollut omiin korviin mitään ykköskastia. Ehkä osasyynä tähän on se kamala 'Kaaos-lehden kokoelmakasetin' känninen livepätkä? Olen myös ymmärtänyt, että yksi olennainen osa bändin hommissa oli juuri se känninen mölinä ja kohkaaminen. Itsehän en bändiä livenä nähnyt, joten arvioinnit ovat tästä irrallaan ja perustuvat audion kuunteluun.

Kaaoksen olemassaolo kesti vain muutamia vuosia ja sen kokoonpano taisi vaihtua Kaaos-Jakkea lukuunottamatta kokonaisuudessaankin monta kertaa. Yhtye oli Tampereelta ja jakoi alueen hoosee-bändien tietynlaisen 'tosikkouden' niin hyvässä, kuin pahassa ollen siis 110% tosissaan. Ahdistaa ja musiikki on raakaa. Bändin jäsenistö vaihteli Kaaoksen ja Riistettyjen välillä ja jos en nyt väärin ole ymmärtänyt, niin bändeissä ovat keskenään soittaneet suurin piirtein kaikki muut paitsi vokalistit Jakke ja Lateri.

Vuosi 85 ja Kaaoksen yksi viimeisiä levytyksiä. Jonkin ajan kuluttua tämän jälkeen yhtye hajosi. Kaaos lähtenyt siis täysillä mukaan tuohon aikaan skeneen iskeneeseen metallimaniaan, vaikka Nukke EP on kyllä aika raskasta tavaraa. Levytyksen korviinkuuluvin elementti on Jaken huudon lisäksi 'Kalle' nimisen basistin jyräävä tyyli ja soundi sekä tomikompit. Riistetyissäkin bassotellut Nappi ei siis soita enää tällä EP:llä. Kitarat ovat miksauksessa alempana soiden sirkkeliäänillä. Amebix ja Killing Joke ovat varmaan ne bändit, mitä tässä vaiheessa on kuunneltu. 'Sätkynukke' ja 'Kulunut motiivi' ovat sitten lähempänä Kaaoksen d-biitti/82-juuria. Tai koko loppulevy, lukuunottamatta 'Elefanttimarssia', joka on varmaan sitten sellainen persialaisten matonkutojien 'vain allah on täydellinen' juttu, eli jätetään turha krupu teokseen. Aivan karsea.

Nukke EP jäi jostain syystä julkaisematta ja sen pisti ulos tamperelainen Fight Records melkein kymmenen vuotta myöhemmin.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Blondie - In The Sun 1976



Blondie on ollut innoittajana lukemattomalle määrälle yhtyeitä, jotka 70-luvun jälkeen yhdistelivät reipasta naislaulua ja tarttuvia melodisia biisejä. Vaikka pinnistelee, niin en saa mieleen yhtään tälläista bändiä ajalta ennen yhtyettä - ainakaan sellaisia levyttämään ja valtavirtaan päässeitä. Mutta tämän jälkeen samasta puusta ovat kaikki Banglesit, Go-Go'sit ja muut. Hyvä meno, nättejä naisia ja näennäisen roskapopin alla kivenkovaa biisimateriaalia.

Bändin musiikki oli läpimurtolevyillä selkeästi power poppia, diskoa tai uutta aaltoa, vaikka yhtye luetaan kaikkialla yhdeksi tärkeimmistä New Yorkin ja koko punkin historiassa. Näihin nähden nimetön debyytti on astetta vauhdikkaampaa ja vaarallisempaa materiaalia sisältävää, vaikka samaa Blondieta kaikki. Tällä Chris Steinin kirjoittamalla debyytin biisillä bändi on lähempänä punkkia ja aikalaistaan Ramonesia. Kumarrus surffin ja purkan suuntaan on selvä, biisi näppärä, James Destrin kaavapiirrokset uuden aallon kosketinsoitolle laskettu ja Debbie Harry on Debbie Harry. Persoonallinen ääni, suhteellisen hyvä laulutaito ja ennenkaikkea röyhkeä ulosanti.