maanantai 25. toukokuuta 2015

Kraftwerk - Kraftwerk on Mitternacht 1975



Tälläiset bootlegit ovat yksi syy arvostaa internettiä ja osuvat sinne fantasiaan koko maailman vapaasta verkkopalvelusta, jollaisena internet nähtiin tai ainakin kuviteltiin ennen sen syntymää. Näitä bootseja ja harvinaisuuksia liikkui 2000-luvun vertaisverkon p2p-palveluissa ja ne mahdollistivat ylipäätään kuulla montaa äänitettä, jonka käsiin saaminen olisi vaatinut muuten onnea ja salatieteitä. Hommaa yritettiin rajoittaa ja estää sulkemalla palveluja ja reittejä, sekä asettamalla lataajille ja palvelujen ylläpitäjille tähtitieteellisiä korvausvaateita siitä, että latasivat neljäkymmentä vuotta sitten loppuunmyytyjä pienpainoksia kuunneltavakseen. Tässä utopian dystooppinen puoli.

Spotifyn ilmestyessä kehiin ja suunnilleen kaikkien julkaisunhaltijoiden liityttyä mukaan näitä samoja levyjä saikin yhtäkkiä kuunnella ilmaisversiollakin ja Youtuben polisoinnistakin luovuttiin hiljalleen. Vanhan levyn uudelleen painaminen ja koko maailman kattava fyysinen jakelu olikin rahallisesti arvioiden yksittäisenä julkaisuna turhaa. Tämä kyllä sikäli huono, että omasta hyllystäkin löytyvät 90-luvun ranska- ja ties mitkä painokset ovat usein äänenlaadultaan jopa minun korvaani luokattomia.

Kraftwerk on yhtye, joka on pitkin historiaansa halunnut kirjoittaa sitä itse, sekä ollut hirveän tarkka uudelleenjulkaisuidensa äänen- ja paketinlaadusta. Tässä kaksikko Hutter/Schneider on mennyt välillä metsään. Klassisten levyjen uudet kannet ovat kyllä tyylikkäitä, mutta vanhoissahan ei ollut varsinaisesti mitään vikaa (ellei tällaiseksi sitten lueta esimerkiksi Autobahnin alkuperäiskannen takakuvaa, missä neljä pitkätukkahippiä istuu takapenkillä..).

Tämä bootleggi on miltei tasan neljänkymmenen vuoden takaa yhtyeen keikalta Isossa Britanniassa syyskuun 21. päivä 1975. Setin pituus on edellisvuoden yli kahdesta tunnista laskenut vähän päälle tunnin mittaiseksi, mutta pitää yllättäen sisällään bändin alkupään kamaa, jotka ovat vielä aika suoraan kosmisen musiikin ja krautrockin alla. Mukana on improa ja maalailua ja yllättävintä on, että samana vuonna ilmestyneeltä Radio Activityltä ei ole mukana yhtään biisiä. Aikaisempien vuosien sinkkubiisit Kometenmelodie (1&2) ja Autobahn esitetään. Tästä muuten mielenkiintoinen näkökulma; Yhdysvalloissa yhtye sai maineen 'yhden hitin bändinä' huolimatta 80-luvun taitteen ilmeiseen vaikutukseen maan elektro- ja räp-musiikissa. Autobahnin jälkeen yhtye ei maassa suuria yksittäisiä hittejä saanut, vaan ne sijoittuivat manner-Eurooppaan ja tietysti Brittein saarille.

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Jukka ja Jytämimmit - Kuuma yö Kittilässä 2015

C-kaseteilla jatketaan, vaikka netistä löytynyt kansikuva on kiekkomuotoisen levyn. En nyt jaksanut itse kuvata kassun kantta, joten näillä mennään.

Jukka Nousiainen on tällä hetkellä tulessa minkä lisäksi hänellä on monta rautaa tulessa noin muutenkin. 'Huonoa seuraa' soolodebyytti oli täällä levyhyllyssäkin jokin aika sitten ja Räjäyttäjät toimii edelleenkin. 'Roskalavojen rock-tähti', nykyajan Irwin Syrjä pysyy kiireisenä ja pääsee soittamaan, mikä muuten näkyy ja kuuluu miehen livekitaransoitossakin. Sanoisin Nousiaista jonkin sortin omintakeiseksi kitarasankariksi joka heruttaa sieltä muinaisista esikuvistaan - vähän jonkun PK Keräsen tyyliin.

Jo edellinen soolodebyytti kertoi samoja tarinoita: Nousiainen suodattaa suomalaista 70-luvun musiikkiperinnettä omintakeiseen tyyliin, eikä ujostele lainailla sieltä täältä - joskus varsin suorasukaisestikin.

En sano, että Jukka ja Jytämimmit olisi joku feminiimimpi versio Räjäyttäjistä (koska taustamimmit jytäävät myös oikeasti), mutta rokkia vedetään ja äsken mainistusta poiketen tämä kokoonpano voi vetää myös 'Ei mun aikani ole vielä' tyylisiä vähän tunteikkaampiakin biisejä suoran Ganes-kohkauksen lisäksi.
Microvox-soundiin ja 70-luvun mytologiaan kovasti vihkiytyneelle Nousiaiselle vielä tämä kasettimuoto on varmasti sopiva. Tampereen Keltaisessa talossa nauhurille äänitetty ja Risto Ylihärsilän ja Nousiaisen miksaama äänite on 15 minuuttia puolellansa täynnä jytää, kovaa rokkausta ja oudon viehättävää jytä-nostalgiaa, aivan kuin aikajana olisi katkennut siihen viimeiseen jytäkesään 76. Itse asiassa olen tässä viimeaikoina kuunnellut varsin paljon suomalaista tuon ajan jytää ja tämä kasetti on paranneltu versio Alwari T:n, Amuletin, Jigsawin ja muiden äänitteistä ilman niitä ikävän monille levyille eksyneitä täytebiisejä. Sanoituksissa ja aiheissakin pienet nyanssit ovat kunnossa; jytäkesänä moottoripyörä ei tietenkään ole suuren maailman tyyliin Harley Davidson, vaan jytä-Yamaha. Moottorilinnut alistivat asfaltin Suzukilla ja jytäfestareille tuo Datsun 100A ja siellä nukutaan kulahtaneessa harja- tai kupoliteltassa.

Kasetin äänenlaatu kompressoi musiikkia oikeaoppisen huonosti ja netistä samoja biisejä kuunnelleena oikeastaan yllättyy paremmasta äänenlaadusta. Mutta sehän kuuluu tähän kuvioon. Livenä bändi on oikein viihdyttävä ja hauskan näköinen Jytämimmien pukeutuessa kuumiin jytäasuihin parhaaseen Danny-shown go-go-tyttöjen perinteisiin nojaten ja Nousiaisen myrkynvihreään jumpsuitiin. Parissa biisissä lainausvapaus on sen verran vahva, että ei nyt varsinaisesti häiritse, mutta hymyilyttää (Pohjanmaan lainaus 'Back From the Grave' kokoelman Ju'Ju's yhtyeen biisistä plus vähän Purplea). Livenä komppiryhmä Jytämimmejä on myöskään turha tytötellä, sillä sen verran tanakasti lähtee se jytä.

Jytä

JYTÄ

JYTÄ


maanantai 18. toukokuuta 2015

Sonic Temple Assassins: An Lá na Beann 2014

Kirjoitukset 70-luvun edistyksellisesta jazz-musiikista johtivat siihen, että tälläinen kolahti postiluukkuun. Sonic Temple Assassins nimen jäljet johtavat Hämeen suunnalla vaikuttavaan Jani Hellèniin ja tämän on julkaissut viime vuonna Äänipää Records Tapes. C-kasetilla liikutaan, mutta minuahan ei tunnetusti haittaa sen kihisevä äänenlaatu.

Kannessa lupaillaan sisällön olevan 'fenno hibernian pagan jazz' meininkiä ja kannessa on nähdäkseni hirven pääkallolaki sarvineen. Levyn nimikin on iirinkielellä kirjoitettu 'hirvensarven päivä'.
Ykköspuolen täyttää kahdeksan kappaletta, jotka on äänitetty Irlannissa 2013 ja joihin Hellèn on tehnyt Suomen päässä muutamia päällekkäisäänityksiä. Kappeleet on nauhoitettu yhteistyössä irlantilaisen pienlevy-yhtiö Deserted Villagea pyörittävän Gavin Priorin kanssa. Äänitteen fonit soittaa taas Fergus Cullen.

Jazzissa mennään ja siellä vaaravyöhykkeellä. Mukavuusalue ei kuitenkaan ylity liikaa ja tavallaan kolmikon musiikki menee myös sinne kokeellisen musiikin poluille. Foni kuljettelee välillä melkeimpä sinne free jazzin puolelle, mutta toisaalta mukana on vastapainoksi myös miltei ambienttia meininkiä ja monotonista motorik-menoa. Mielenkiintoinen nauha ja tosiaan vaikea lokeroida, mikä on vain hyvä asia. Kakkospuolen täyttää Hellènin Arturia Microbrutella ja reverbillä soittama yksinkertainen, mutta hypnoottinen berliinin koulukunnan tyyppinen sekvenssi ja filtteröinti.

Sonic Temple Assanssins nimellä on julkaistu vuosien aikana kohtuullisen paljon projekteja ja äänitteitä. Useista on lähinnä kasetti- tai muita pienpainoksia. Tämä kasetti oli ainakin sen verran mielenkiintoista, että tsekkaan seuraavatkin, kun tulee vastaan. Tätä kasettia on käsittääkseni ainakin jossain vaiheessa saanut kiertotien kautta Irlannista Desert Villagen nettisivuilta. http://www.desertedvillage.com/

tiistai 12. toukokuuta 2015

Simple Minds - Life in a Day 1979

Skotlannin koleassa tiiliteollisuuskaupunki Glasgowissa perustettu Simple Minds on nimenä ja muutenkin tuttu varmasti kaikille 80-90-luvulla kertaakaan taivaskanavan (nyt puhutaan aikansa satelliittikanavista) avanneelle. Edelleenkin toiminnassa (tosin alkuperäisestä kokoonpanosta on vuosia ollut jäljellä vain perustajakaksikko) oleva yhtye oli järkyttävän suuri ja suosittu. Stadionsarjassa.

Glasgowin punk-skenestä ponnistanut kaksikko Jim Kerr ja Charlie Burchill hyppäsivät paikallisesta nosteessa olleesta punk-bändistä perustamaan Simple Mindsin, jonka nimi otettiin Bowien 'Jean Genie' kappaleen lyriikoista. Otettiin Bowielta muutakin ja yhtye operoi jälkipunkin ja taiderockin maastossa.

Yhtyeen debyytti Life in a Day julkaistiin 1979 ja bändin levytystahti oli alkuvuosina huima; viisi albumia kolmessa vuodessa, samalla yhtyeen musiikkityyli ja suunta vaihtui. Tämä on kuitenkin vahvasti punkin jälkeiseen aikaan novaajaa kamaa ja mukana on ilmiselvät vaikutteet Bowielta, Roxy Musicilta (nimibiisissä jopa plagiaatin rajoilla keikkuva lainaus) ja Velveteiltä. Toinen nopeasti uusromantiikkaan ja elektroniseen ulosantiin hypännyt Ultravoxx kuulosti näihin aikoihin hyvin paljon samalta, joskin Simple Minds teki vielä tarttuvampia pastis.. biisejä.

Allmusicia ei kannata ehkä oikein ikinä pitää pohjana mielipiteilleen, sillä levy on saanut siellä aika ankean arvion. Mutta eipä ole eka kerta. Lisäksi kahdeksanminuuttinen 'Pleasantly Disturbed' saa erityishaukut, vaikka on hieno yhdistelmä Roxy-oopperaa, Velvettien droneosastoa ja oikeastaan Spiritualizedia ja Jesus & The Mary Chainia, ennenkuin nämä olivat edes olemassa. Roxy Music on sanottu useamman kerran ja sanotaan vielä kerran; Roxy Music. Myöskään Jim Kerr ei välitä juurikaan levystä ja syyttää sitä tuotannollisesta tasapaksuudesta, joka ei vanginnut yhtyeen tuon ajan live-enrgiaa.

Joka tapauksessa Life in a Day on oikein suositeltavaa kuunneltavaa. Meneviä biisejä, iskeviä riffejä, Kerr vokalisoi tunteikkaasti ja 70-80-luvun synat antavat jo aavistuksen tulevasta. Kappaleet ovat ehkä kieltämättä tutun oloisia (Wasteland lainaa erästä Nuggets-biisiä aika suoraan, lisäten syniä mukaan). Seuraava albumi 'Real to Real Cacophony' oli taas askel kohti elektronisempaa, mutta sillä kertaa taas vähemmän melodista musiikkia.

maanantai 11. toukokuuta 2015

Torn Hawk - Born to Win (Life after Ghostbusters) 2013



Kaikille blogia seuraaville lienee selvää, että olen aika kova krautrock-fani ja viihtynyt tavaran parissa vuoden 2000 tienoilta asti. Tuolloin alkoi taas saamaan genren uusintapainoksia ja nykyään vielä olemassa olevien kivijalkakauppojen hyllyissä on yleensä kohtuullisen laaja osasto alan levyjä. Myös aika ja kaupaksi käynti on tehnyt tehtävänsä ja poistanut mukavasti ne tyylilajin levyt, jotka muiden genrejen tavoin ovat olleet sitä 95% huttuosastoa.

Krautrock on varmaan jo ohittanut uudelleenpaluun jälkeisen "muodikkuutensa" aallonharjan. Maailmalta ja Suomestakin löytyy vino pino artisteja ja yhtyeitä, jotka namedroppaavat tyylilajin ja toiset kertovat soittavansa sitä, tai ainakin sen vaikutteista musiikkia.
Tässä onkin omaan ja monien muiden korvaan ongelma; etenkin 'motorik'-tyylisuunnan musiikkia on periaatteellisen helppoa kopioida, mutta siinä pudotaan helposti siihen sudenkuoppaan, joka väijyy näissä hommissa.
Saksalainen musiikki 60-70-luvun taitteessa loi jotain uutta. Omiin korviimme teknon ja kaiken muun jälkeinen 4/4-komppi on toki hypnotisoiva, mutta aikalaisille se oli sen lisäksi vielä radikaali. Monotonista musiikkia, johon liitettiin lähinnä taidemusiikin puolella siihen asti pyörinyttä hälyä, sekä toistoa. Poikkesi vahvasti ajan muusta estetiikasta. Asioita ei voi olla vertaamatta, kun kuuntelee jotain sinänsä ulkokultaista Neu!/Can-imitaatiota; riskiraja pidetään pillihousujen soittamassa musiikissa yleensä turvallisen kaukana.

Torn Hawk nimellä musiikkia tekevä amerikkalainen Luke Wyatt on tällä hetkellä tunnettu noissa Pitchfork-kuvioissa tehden elektronista kylmäkantaista musiikkia, jota väritetään hivenen vääristynein äänin. Jossain oli käytetty kuvausta 'VHS-tyylisiä instrumentaaleja', joka antaa kuvan meidän kalkkisten muistamasta nauhavenytyksestä, jota kyseinen nauhuri teki tusinakäppä-action elokuvien alussa. Samaa vääristymää, mutta tällä kertaa joko oikeaa, tai nauhakaikuemulaatiota käytetään tässä Black Deer-maxisplitillä. Rumpukone hakkaa monotonisesti, mutta sillä pehmeällä urkujen rumpukonetyylillä, Wyatt soittaa iloisen kuuloista surf-tyyppistä kitarointia efektien läpi ja kaiun häntä heiluu. Samalla kaikki muuttuu jotenkin surumieliseksi ja yksinkertainen bassosekvenssi kulkee taustalla kuin juna.

Michael Rother ja Manuel Göttsching ovat ilmeisiä esikuvia ja tämä voisi oikeastaan olla ihan kumman tahansa levytys. Myös ensin mainitun Harmonia ja Cluster hiipivät mieleen. Tavallisesta kraut-apinoinnista tämän erottaa kuitenkin harkitsemattomat ulvahdukset ja kaiun värittämä ambienssi, jotka eivät ole turhan tuotettuja - tai sitten ovat juuri oikein tuotettuja. Ehkä tässäkin se hyppy tuntemattomaan pidetään sopivan kaukana, mutta kotikutoinen hypnotisointi jatkuu läpi koko biisin.

Tämän levyn kuuntelua joutuu rajoittamaan youtubeen, koska tämä on Andy Beta-julkaisijan julkaisu ja painos on todennäköisesti pienen piirin DJ-juttu. Torn Hawk on tehnyt myös kasettijulkaisun, joka on matkannut lähinnä kädestä käteen.

maanantai 4. toukokuuta 2015

Rockin apumiehet #36 - Heikki Silvennoinen

"Tonnin seteli" meeminä internetissä pyörivän Heikki Silvennoisen (s. 1954) musaelämä sisältää monta hauskaa käännettä ja apulaishommissa olemista, että oikeutus blogin Apumiehet sarjan parrasvaloihin.. KYLLÄ LÄHTEE.

Niillekin, ketkä tuntevat Silvennoisen naaman pelkästään kolmatta vuosikymmentä jatkuneen Kummeli-sketsiryhmän kautta on aika selvää, että muusikostahan tässä on kyse. Toki ryhmästä löytyy useampikin sellainen ja vielä aika hauskasti erilaisilla taustoilla.

Säämingissä syntyneen Silvennoisen ensimmäinen suurempaa tunnettavuutta nauttinut yhtye oli 70-luvun alussa perustettu ja suomi-progen mestaruussarjasta hivenen alapuolella operoinut Tabula Rasa, joka julkaisi pari pitkäsoittoa Lovelle Silvennoisen toimiessa useimman kappaleen säveltäjänä. Bändi kiersi muun muassa Wigwamin lämppärinä ja kuului ryhmään, minkä Love päästi parempien raitureitten ääreen, eli Tukholman Marcus Music-studiolle.
Yhtye asui kommuunissa maalaistalossa ja sen englanninkieliset tekstit teki siinä vaiheessa omaa esityksellistä kauttaan elänyt vanha sinirilli; Mikko Alatalo. Vokalisoinnit bändissä hoiti Jukka "Mikko Leppilammen isä" Leppilampi.

Yhtye hajosi sisäisiin ristiriitoihin vuonna 1977 ja Alatalo nappasi riveihinsä Silvennoisen sekä rumpali Arosen. Homma meni niin pitkälle, että Alatalo kohdisti kappaleensa 'Heikki mä haluun sut' kitaristin rekryämiseksi. Silvennoinen vilahtaa muun muassa Mikon 'Rokkilaulaja' kappaleen videolla ja muistelee puolustelevaan sävyyn Alatalon tuon ajan kohtuullisen kunnianhimoistakin kautta. Matka jatkui samassa seurassa vielä Välikausitakkiin ja Silvennoinen oli myös mukana Veltto Virtasen lyhyeksi jääneessä Heru-yhtyeessä. Tässä vaiheessa kitaristi piti selvänä, että musahommilla pitää elää ja kävi 80-luvun alussa äänittäjäopin tamperelaisessa studiossa.

Silvennoinen on itse todennut tulevansa toimeen kaikkien kanssa ja soittaneensa ja soittavansa kommarien, uskisten, kokoomuslaisten tai muiden ryhmittymien kemuissa. Kaikki käy. Uskisten kanssa soittamisesta tulikin 80-90-luvulla pidempi projekti Frendz ja Catwalk-yhtyeissä soittaneiden Löytyn veljesten kanssa. Homma jatkui Mikko Kuustosen Q-stone bändin kanssa, joka esitti tyylipuhdasta englanninkielistä blues-rockkia, joka on huhujen mukaan Silvennoiselle itselleen rakkain musiikkityyli. Omaan korvaan nämä kuulostavat juuri sellaisilta tyylipuhtailta (mutta hengettömiltä) valkoisen miehen bluusseilta. 90-luvulla mukana oli myös tuottajan hommia.

Tässä vaiheessa kelataan kuitenkin historian nauhaa vähän taaksepäin. Sieltähän paljastuu hauska yksityiskohta; proge/alatalo/gospel/bluesmies Silvennoinen on nimittäin äänittänyt todella monta 'klassisen' Tampere- ja suomihardcoren äänitettä. Hänen valvonnassa ja avustuksella on äänitetty muun muassa Riistettyjen, Bastardsien ynnä muiden EP:tä. Legendan mukaan jossain sessiossa joku nimeltä tarkemmin mainitsematon bändi halusi äänitettyyn sirinäänsä vielä rumpujen lautasiinkin säröä. "..Selvä, laitetaampa sitten lautasiin säröä" ja säröt lisättiin. Tämä 80-luvun alun studio-oppihommissa.

90-luvun alussa Silvennoinen perusti muiden kanssa Kummeli-sketsiryhmän, jonka suosion noustua pari vuotta myöhemmin miehen ura muusikkona ja erityisesti vakavana blueskitaristina oli suurelta yleisöltä pitkälti jo unohtunut. Yhtyeen sketseissä oli runsaasti viittauksia musiikkiin ja soittajaelämään 'Jackpot' kokoillan leffan perustuessa kokonaan (tai ainakin melkein) tanssibändiin. Silvennoinen kumppaneineen säveltää myös näppäriä musiikkisketsejä. Oletan kuitenkin kitaristin vähän Loiron tyyliin kärsivän tästä 50/50 koomikko/muusikko jaosta ja kännistä vitsien pyytelyä on varmasti oikein mukava kuunnella jonkun Les Paul-blueskitaroinnin välissä.