Pink Floyd - See Emily Play 1967

Toukokuun viimeistä päivää viedään.

Alkuperäisen Pink Floydin suurin hitti See Emily Play oli alunperin työnimellä 'Games for May' ja biisinkirjoittaja kitaristilaulaja Syd Barrett teki sen samannimistä toukokuista psykedeelistä viikonloppufestaria varten.
Kappale kuitenkin äänitettiin vielä pikaisesti toukokuun lopussa 1967 ja julkaistiin kesäkuussa singlenä, joka nousi Brittilistan sijalle #6 siivittäen myös albumin menestystä. Yhtyeen ensimmäiselle pitkäsoitolle Piperille kappale ei kuitenkaan päässyt poislukien albumin jenkkiversio.

Uusimmassa Mojo-lehdessä oli taas vuoden kiintiöjuttu Barretista. Tarina on asiasta kiinnostuneille luettu sadat kerrat, tosin vuosi vuodelta retrospektiivisempana. Oikeastaan mikä nousee tästä nykyään mieleen on se, kuinka rakettimaisesti Floyd/Barrett nousi Lontoon skenen huipulle (ja kuinka kunnioitettavan työlästä yhtyeellä oli tämän jälkeen vuosien puurtamisella kavuta takaisin pinnalle) ja se kuinka lyhyt Barretin "luomiskauden huippu" oli. Huumeet yhdessä hauraan mielen ja tämän singlen menestyksen kanssa olivat liikaa ja pitkäsoiton ilmestyttyä homma oli pitkälti alamäkeä, jota vielä tässä vaiheessa pitkälti statistin roolissa olleet bändikaverit katselivat sivusta.

Kappale itsessään on edelleen hieno. Kesäyön unelmaa ja brittisatuja sotkeva lyriikka kauniin melodisella pohjalla. Hommaa väritetään kumealla kitaralla (ja myös riipivällä slidesoitolla), sekä väliosan nopeutetulla pianolla, joka on malliesimerkki kaiketi brittiläisestä lelukauppa-psykedeliasta. Satumaisuutta lisää Barretin alkuperäinen tarina kappaleen synnystä, jonka mukaan hän nukkui (huumeissa) metsässä ja näki Emily nimisen hahmon. Todellisuudessa nimi ja hahmo taitaa olla arkipäiväisempi ja viittaa Lontoon UFO-klubilla kouluikäisenä pyörineeseen Emily Youngiin, josta myöhemmin kehkeytyi yksi Brittien keskeisimpiä kuvanveistäjiä.

See Emily Playn jälkeen yhtye julkaisi singlenä albumiraita 'Flamingin' ja sen kakkospuolena oli 'The Gnome'. Single ei noussut listoille ja albumin jälkeiset studiosessiot olivat vaikeita, eikä bootleggeina  myöhemmin pyörineet biisit olleet kaupallisessa tai taiteellisessa mielessä samaa laatua. Näistä sessioista jäi kakkoslevylle päätynyt 'Jugband Blues'. Joutsenlauluna näiden jälkeen soitetuista viimeisistä sessioista syntyi 'Apples & Oranges' single, joka oli hyvä, muttei myöskään menestynyt.

Hector - Lola 1976

Hectorin esittämä kesäinen ja jäätelöfetistinen Lola on aina kuulostanut korvaani cover-biisiltä. Näin ei kuitenkaan ole, eikä kappale julkaisuajankohdankaan kohdalla ole kovin kesäinen, sillä se oli hänen vuoden 1976 Syksyn sävel kilpailukappale.

Laulu on pikkutuhma ja lyriikan ranskalaisviittaukset varmaan kohdistuvat aikansa eroottiseen hittiin Emmanuel-elokuvaan. Lola on siis muualta tullut eksoottinen hedelmä, joka saa Hectorin ja muut sekoamaan. Näin 40-vuotta sitten.

Kappale sävellyksenä on outo hybridi Kinksiä, CCR:ää ja Hectorin kälyä Freemannia. Taustabändi jytää 70-luvun puolenvälin tyyliin ja soundi on oikeastaan aika jännä (miten moni asia saadaan pintaan).

The Charlatans - S/T 1995

Nyt kun päästiin vauhtiin 90-luvun entisten suosikkibändien kanssa, niin jatketaans vielä hetki. Kaivelin autoon parit vielä hyllystä löytyvät Charlatans-cd:t (olen nähtävästi jossain vaiheessa vienyt niitä levykauppaan vaihtoon). Kuunteluun menivät debyytti 'Some Friendly', jolla on kunnia olla ensimmäinen ostamani cd-levy, sekä tämä vuoden 1995 julkaistu bändin nimikkoalbumi, joka oli jo samalla yhtyeen neljäs pitkäsoitto.

Brittiläinen The Charlatans luetaan yleisesti 'madchester' yhtyeeksi ja lokalisoidaan kyseiseen kaupunkiin, vaikka bändi taisi aloittaa toimintansa Birmighamissa ja jäsenistö oli kotoisin pitkin poikin teollistunutta West Midlandsia.

Siinä missä myöhempi kuuntelu oli jättänyt mielikuvan debyytti Some Friendlyn hyvin vahvasta aikansa elä(htä)misestä (minkä uusintakuuntelu taas paljasti yhdessä levyn jankkaavan jamesbrown-kompin kanssa) tästä vuoden 95-levystä oli ristiriitaisempi muistikuva. Bändillä on levyllä pari aika todella hyvää, toki törkesti spirituaalia ja 70-luvun funkkia lainaavaa instrumentaalia, mutta useassa laulubiisissä jäljet johtavat niin suoraan 70-luvun Stonesiin, että muistan tämän äärellä joidenkin olleen vähän naama nurinpäin.

Silkkaa retroiluahan tämä on, eikä niistä muutamasta 'uuden ajan' tanssikomppijutusta ole enää jälkeäkään. Nämä ovat sitten makukysymyksiä, sillä yhtye veti stonesinsa helvetin hyvin (kitaristi Mark Collins on muuten Ron Wood-fanin lisäksi hänen henkilökohtainen ystävänsä), tuotannossa on toisinaan Exile-tyyliin silottelemattomia juttuja jne. Mutta eihän tämä mitään drum'n bassia ollut, tai edes big beattiä (vokalisti Tim Burgess vieraili pari vuotta myöhemmin Chemical Brothersien levyllä kyllä), joten muistan syytösten olleen tässä suhteessa aiheellisiakin.

Ensimmäistä levyä vaivannut musiikillinen ja lyyrinen tyhjyys on tässä selätetty, eikä voi olla ajattelematta, että aika samoilla eväillä kuitenkin liikuttiin. Pääpainohan oli Rob Collinsin (ei sukua kitaristille) Hammond B3:n groovauksissa, joita tällä levyllä maustettiin vielä clavinetilla ja wurlizerilla. Bändi tarvitsi hommaan muutaman harjoituslevyn.
Kappaleetkin ovat ihan kelvollista ylempää keskitasoa ja vaikka niiden krediitit on merkitty koko yhtyeen jäsenistölle, ymmärtääkseni pääasiallinen biisintekijä oli juuri kosketinsoittaja Rob Collins. Green Onionit toimivat ja ennenkaikkea tuotantotiimi on saanut vangittua ne jykevästi levylle. Oikeastaan new orleanslaisesta katuäänityksestä pamahtava avausinstrumentaali 'Nine Acre Court' läväyttää levyn vauhdilla alkuun ja motorik-hengellä ja clavinetilla haukkaava levyn lopetus 'Thank You' sulkee albumin hienosti. Mukavaa, ettei tätä tullut vietyä vaihtoon.

The Charlatansin uralle onkin sitten mahtunut draamaa. Pääasiallinen biisintekijä ja kosketinsoittaja Rob Collins joutui toisen levyn aikaa neljäksi kuukaudeksi vankilaan aseellisen ryöstön pakoauton ajamisesta ja oli vähällä ettei syyte pamahtanut itse ryöstöön, josta olisi napsahtanut kahdeksan vuoden kakku. Ilmeisen vauhdikasta elämää viettänyt Collins menetti sitten henkensä tämän levyn jälkeisen albumin nauhoitusten loppusuoralla. Hän ajoi autonsa ojaan ja kuoli paikanpäällä saamiinsa päävammoihin. Veressä oli runsaasti alkoholia ja turvavyölle oli sanottu heippa. Yhtyeen alusta asti mukana ollut rumpali Jon Brookes tipahti tajuttomaksi yhtyeen Yhdysvaltain kiertueella 2010 ja hoidoista huolimatta kuoli kolme vuotta myöhemmin aivosyöpään 2013.

Myös yhtyeen saama yleinen julkisuus on uran alkua (jolloin se oli hetken brittien 'next big thing') lukuunottamatta ollut kovin vähäistä. Siinä missä tuon ajan samankaltaiset Oasis ja Blur olivat saarten lehtien kansissa ja sivuilla non-stop, Charlatans ei sinne enää kelvannut. Aikanaan joku suomalainen musiikkikirjoittaja tekikin asiasta valioliigavertauksen, missä yhtye oli keskisarjan tasaisesti tahkoava joukkue, joka kuitenkin veti 10 000 hengen salit täyteen Briteissä. Bändin jokainen levy on ollut maan listojen top40:ssä ja tämä kyseinen vielä listaykkönenkin. Silti se ei kiinnostanut musiikkikirjoittajia pätkänkään vertaa.

The Stone Roses - All For One 2016

80-luvun alkupuolella goottibändinä aloittanut Stone Roses nautti saman vuosikymmenen lopussa ja 90-luvun alussa ainakin joissakin piireissä rockin- tai popin pelastajan maineesta. Se toi aikaansa jotain tuoretta ja raikasta, jota kyllä näin jälkikäteen joutuu miettimään, että mitä? Ehkä musiikin peilautuminen oman aikansa virtauksiin (MTV-muovipop, rap) toimi silloin paremmin ja bändi oli rave-kulttuurin ja retropopin risteyksessä hetken niin sanotusti oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Bändiä itseään ei voi syyttää siitä, että jäi laakereille makaamaan, sillä helvetin pitkään ja Geffenin antamilla isoilla masseilla äänitetty kakkoslevy 'Second Coming' oli sitten zeppelin-tyylistä retrorockailua, joka veti maton omienkin jalkojeni alta ja selkä kääntyi monien muiden mukana bändiä kohti. Eikä levystä tullut mikään valtavirran hittikään. Samaan aikaan perässähiihtäjät vetivät lavoilla ja listoilla ohi ylhäältä, alhaalta ja sivuilta.

Surkuhupaisuutta lähennelleet sisäiset ongelmat ja miehistönvaihdokset niittasivat lopulliset naulat arkkuun ja bändi hajosi ollen yksi niistä, jotka uudelleenkasataan vasta kun "helvetti jäätyy". No, Stone Roses on keikkaillut jo viimeiset viitisen vuotta, mutta nyt ilmestyi uusi sinkku ja pitkäsoittokin on luvassa. Eihän tämä innosta sen suuremmin. biisi on tuollainen Roses-lallattelu, mutta laitetaan 'vanhojen hyvien aikojen' takia tänne. Kuvastossa on edelleen kapinallista estetiikkaa, eli sitruuna, jolla pestään kyynelkaasut pois silmistä. Ian Brown ei ole suuri lyyrikko ja tällä kertaa lallatellaan yhteisöllisyydestä jne. Ei tosiaan mitään uutta, mutta voisihan tämä olla huonompikin.

Midori Takada - Through the looking glass 1983

Japanilaisen Midori Takadan ensimmäistä levyä on aika mahdoton saada käsiinsä, koska se julkaistiin pienenä painoksena ja lähinnä kotimaassaan Japanissa. Levy-yhtiö oli toki monikansallinen RCA, mutta silti. Onneksi on internet.

Eksoottisista nimistä on usein vaikea päätellä äkkiseltään ja selvittely paljasti, että kysymyksessä on naispuolinen vuonna 1954 syntynyt muusikko, joka toimii sekä esittävänä muusikkona, että Kunitachin yksityisen musiikkiyliopiston professorina. Diskografiassa on tämän jonkinasteisessa kulttimaineessa olevan levyn lisäksi ainoastaan 90-luvulla julkaistu toinen levy 'Tree of Life'.

Takadan pääinstrumenttina ovat erilaiset lyömäsoittimet ja 'Through the looking glass' perustuu myös pitkälti enemmän tai vähemmän iskusoinnille perustuviin instrumentteihin. Tämä on sikäli harhaanjohtavaa ilman levyn kuuntelua, sillä levyn henki on saarivaltakuntansa minimalismi ja lyömäsoittimet nakuttavat lyhyitä hypnoottisia melodia, tai äänipätkiä. Vähän samaan tyyliin, kuin tietynlainen house-musiikki.

Naivismi-tyylisuuntaisen kannen omaava levy avautuu osuvasti 'Mr. Henri Rousseau's Dream' nimisellä yksitoistaminuuttisella linnunlaulupillien, kilkuttimien ja kellojen säestämänä. Takana syntikka/harmooni soittaa dronemaista huminaa, kunnes japanilainen huilu lähtee kuljettamaan meditatiivista melodiaa vaellellen toisen huilun kanssa. Nirvanaa. Levypuolen päättävä 'Crossing' matkii perkussioilla tasoristeyksen ääniä, kilkuttimien hiljalleen irtautuen monirytmisiksi muistuttaen steel-rumpuja ja Solariksen uusintaversion soundtrackin äänimaisemia.

Maalaustaiteessa käytetyn realistisen illuusion mukaan nimetty 'Tromp-L'oeil' avaa kömpelösti ja puuskuttaen kakkospuolen ranskalaisen haitarin soidessa taustalla. Vai onko ne kiipparit? Levyn päättää tribaalisesti kilkuttava 'Catastrophe Σ', joka avautuu syntikkaharmoonilla ja kellon/kattilan kilkutuksella jatkuen perkussio-ambienttiin, joka pianon hakatessa omaa rytmiään takana kiihtyy orgaanisesti välillä rauhoittuen ja sitten taas kasautuen rummuttamaan hätää.

Levy on jännä pakkaus japanilaista musiikkiperinnettä, jossa nojataan saaren huiluihin ja levyn klimaksissa taiko-rummutukseen ja samaan aikaan new age/ambient-kamaa. Kadonnut klassikko.

Radiohead - Burn the Witch 2016

Radiohead ei ole ikinä ollut mitään itselleni tärkeimpiä orkestereita, vaikka yhtyeen nousun ajankohta tarjosikin sille mahdollisuuksia. Muutaman kerran on tullut nyökyteltyä hyväksyvästi, mutta mitään suurempaa fanittamista en ole missään vaiheessa harrastanut. Tämä sikäli hassua, että bändihän on liikkunut aika kunnianhimoisissa tuotannoissa, eikä ole kaihtanut ns. riskejä ollessaan niinkin suositussa asemassa, kuin tässä tyylilajissa voi olla. Yhtye on viettänyt enemmän tai vähemmän hiljaiseloa muutaman vuoden, mutta nyt tulee uutta materiaalia.

Burn the Witch tarjoilee vanhojen lastensarjojen hengessä animoidun Wicker Man-henkisen videon, jossa taskulaskinniuohottaja poltetaan uhrijuhlassa. Itse biisi kuulostaa oikein mukavalta, etenkin kuulokkeilla erilaisine upotettuine äänitasoineen.

Drones 12 - V/A 2016

Nostan tämän tapojeni vastaisesti Levyhyllyyn, vaikka tällä nauhoitteella on mukana myös omaa kontribuutiotani.

Drones 12 on Ilpo Nummisen koostama kokoelmakasetti, jonka idea oli tehdä musiikillinen kiertoppiirros (siis samaan tyyliin, kuin lapsena missä joku piirsi hahmolle pään, toinen jalan ja niin edelleen), jossa jokainen osallistuja lähettää oman teoksensa, jotka Numminen sitten liitti yhtyeen. Sääntönä oli, että teos saa olla alle viiden minuutin pituinen, kukaan ei kuule toistensa teosta etukäteen (eikä pääosin edes tiennyt ketä oli mukana) plus ääniteoksen piti olla drone.

Drone musiikkiterminä tarkoittaa siis joko yksiäänistä, tai toistuvaa sointua käyttävää musiikkia. Klassisen musiikin puolella voidaan puhua joskus bordunaäänestä, mutta käyttäkäämme tässä yhteydessä sanaa: surina.

Oikeastaan ajatus erilaisten ja tyylisten surinoiden liittämisestä peräkkäin ei kuulosta paperilla ihan varmalta peliltä. Myös kaikki kasetin 12 droneakin poikkeavat lopulta yllättävänkin paljon toisistaan. Mutta aina välillä kannattaa ottaa riskejä.

Numminen on leikellyt teokset noin kahden minuutin pätkiksi ja laittanut ne (harkinnan mukaiseen?) järjestykseen. Oikeastaan kasetin liukuminen äänestä/äänimaisemasta toiseen toimii yllättävän hyvin ja juuri se leikkaa/liimaa viba potkaisee koko ääniteoksen henkiin. Pariminuuttiset ovat myös ajallisesti passeleita, vaihtojen tullessa nopeasti, mutta samalla taas soittoaika riittää yleensä tällaisen kaman vaatimaan "lämmittelyyn", eli että homma ottaa mukaansa sinne hypnoottiseen tai monotoniseen jumittamiseen. Tai siis toimii. No, tämä taas kerran opettaa, että omien epäilysten kanssa voi olla väärässä. Voisi siis sanoa, että homma tuntuu olevan enemmän kokonaisteos, kuin osiensa summa; eli 12 kappaletta peräjälkeen liitettyjä ääniteoksia. Eli jos nyt yrittäisi tiivistää, tässä sotketaan tyylilajin yleensä (kestoltaan) pidempää kaavaa leikkaamalla se lyhyemmiksi pätkiksi, jolloin muodostuu uusi teos. Toistanko saman asian vielä kolmannen kerran? :D

Tyylillisesti dronet vaihtelevat silkan kohinan, tai varoitusäänen ohella koko akustisen pianon rekisterillä tykittämiseen. Oma osuuteni kuuluu omassa korvassa teoksen "romanttisempaan" puoleen, samoin esimerkiksi koostaja Nummisen  ja J.K:n kosmista, tai hengellistä musiikkia muistuttavat pätkät. 'drone2' toistaa kaksi minuuttia kolmen äänen sekvenssiä pöytä-analogisella syntetisaattorilla ja takana toinen syntikka soittaa välillä paksua, narisevaa ääntä. Ollaan sirinän sijasta ehkä lähempänä hmm... formaalia... hmm.. musiikkia. Tai ainakin tunnetiloja, joita sellainen herättää.

Kasettia kuunneltiin myös toisenlaisessa ympäristössä, eli pihahommissa kärrätessä kuutiokaupalla multaa kasvimaalle. Kassu oli soimassa autotallissa olevassa mankassa, josta se kuului suoraan multakasalle, josta haettiin kottikärryihin täydennystä. Se sopi monotonisen työskentelyn taustalle mainiosti, säilyttäen vielä yllätysmomentin, oliko uutta lastia hakiessa jo tunnelma tai äänimaisema muuttunut tässä välissä.

Itse kasettipaketti on tyylillä taitettu valkeaan kartonkiin, jossa esittäjätiedot on lyöty kirjoituskoneella kanteen. Jokainen osallistuja sai oman kopionsa, jonka lisäksi paitapes myy kai näitä vielä. Todellinen kvlt-julkaisu, joka keikkuu idealtaan osallistujille lahjoitetun keräilykappaleen ja musiikkijulkaisun välillä.
Numminen oli mukana myös viime vuonna tehdyssä VUOSI-kasettijulkaisussa, jossa neljä eri artistia julkaisi sarjan kuukausittaisia kasettiteoksia. 12 kappaletta muuten niitäkin.

Side1 
1 Ilpo Numminen [Invitation] 
2 J. K. [Prekessio] 
3 Pahat Kengät [Output 1-2] 
4 Rolf Jacksen [Drone1] 
5 Taneli Viljanen [Untitled] 
6 Ilkka Vekka [Untitled] 

Side2 
1 Antti Tolvi [Siemen] 
2 Ville Sahlakari [Otamadrone 2] 
3 Olli Aarni [Jäätynyt Lätäkkö] 
4 Uton [Käänne] 
5 TG33 - C & F [1532 Steps] 
6 Tommi Keränen [Untitled] 

https://paitapes.bandcamp.com/merch/pai-tp09-drones12-cassette