maanantai 27. maaliskuuta 2017

Various ‎– Anthems In Eden (An Anthology Of British & Irish Folk 1955-1978) 2005

Satunnainen musiikinkuuntelija ei todennäköisesti tunne hirveän hyvin tätä hetkellistä, mutta aikanaan eräänlaista vahvaa myöhäistä kultakauttaan elänyttä genreä.

"Folk" musiikkimääreenä kääntyy populaarikulttuurista nähtävissä mielikuvissa ehkä vieläkin Joan Baezin ja Bob Dylanin kaltaisiin amerikkalaisiin kierrättäjiin ja näiden seuraajiin, jotka omaksuivat osittain Vihreiltä saarilta (amerikkalaisten suusta suuhun sekoittuneena) kulkeutuneita kulkuja ja sävelmiä omiin tarkoituksiinsa. Amerikkalaisen kampuksen puistossa soivaksi akustiseksi kitaraksi. Toisaalta folk on siitä poikkeava tyylisuunta, että esittäjät ja innoitus kulkeutuivat kaupallisessa populaarimusiikissa tavanomaista kiertoa toisinpäin. Tällä kertaa britit eivät soittaneet amerikkalaisten keksimää rokkabillyä tai soulia ja myyneet sitä takaisin, vaan Uuden mantereen artistit innoittivat brittejä tutkimaan omaa musiikkiperinnettään.

Donovan ja vaikka meidänkin paikallinen Hector kulkivat aluksi Dylanin ja kumppaneiden perässä, jopa apinamaisesti matkien, mutta englantilaiset löysivät hyvin nopeasti vielä elossa olevan kansanperinteensä ja rupesivat ammentamaan siitä. Tämä boksi alkaa vuodesta 1955 ja dokumentoi äänitettyä perinnettä, joka jäi noihin alkuaikoihin pahasti rockin ja muun uuden kaman puristuksiin, lähinnä pappojen soitettavaksi. Kokoelma liikkuu kahdella ensimmäisellä levyllä jokseenkin kronologisesti ja kertoo myös muutamassa kohdassa, kuinka myös perinnemusiikki ja sen taitajat ottivat avoimesti biisejä ja instrumentaatiota Uudelta mantereelta. Ja näinhän se pelimannimeininki oikeasti menikin. Musiikki ei ollut laputettua ja näin siirretty ikuiseen "meripihkaan", vaan juttuja ja tekstejä varioitiin omalla suulla, vähän niinkuin tarinoita ajalla, jolloin kirjoitustaito oli harvojen vallassa. Ja tietenkin molempiin suuntiin.

Kansanmusiikin katoaminen oli hätiköity pelko, sillä aika pian sen julistuksen jälkeen maat, meren ja ilman valloittaneet sähköiset soittimet tulivat mukaan ja Englannissa syntyi jopa jonkin sortin renessansi-ilmiö, jossa sähköiset bändit tekivät versioitaan tradeista, tai keksivät niitä muistuttavia omia biisejään. Tyylisuunta nautti aika suurtakin kaupallista suosiota ja aikakauden suurin hirviö Led Zeppelinkin ositti keikkansa ja levytyksensä osittain folk-peräisille jutuille.

Kakkoslevyllä osa esittäjistä on vielä jonkin verran puritaanisesti liikkeellä (löytyy mm. Sandy Denny ennen Fairport-aikaansa), mutta kolmoslevyllä tarinaan tulee mukaan psykedeeliset sävyt ja myös osittain soitinarsenaali sitareineen ynnä muineen. Kolmos- ja neloslevyjen sisältö ei poikkea hirveästi toisistaan, eikä kronologisestikaan enää edetä tasaisesti kohti vuotta 1978. Musiikki levyillä on mielenkiintoinen yhdistelmä ennalta kirjoitettua muotoa, mutta myös sen levittämistä. Mr. Fox, Comus ja Spirogyra vetelevät suuntaan, jota voisi avomielisesti kutsua progeksi ja fiilis on kaikin puolin kokeellinen - oman lootansa sisällä.

Brittiläinen uusio-folk oli tyylisuuntauksena erittäin viehättävän kuuloista kamaa. Moni yhtye onnistui pitkäsoitoillaankin kohtuullisen hyvin, mutta useissa mies/nais-sekakokoonpanoissa tuntui olevan bändin hajoittavana tekijänä soittajiensa keskinäisten romanssien kariutuminen. Tästä vielä jatkettiin usein uuden bändin kera, mutta rajausvuosi 1978 kertoo aikansa tuulensuuntien muutoksesta.
Periaatteessa folk- ja folk-rock olivat ruohonjuuritason, tai DIY-henkisen skenen toimintaa. Et tarvinnut muuta kuin akustisen kitaran, lauluääneen ja vaikkapa huilun.
MUTTA; Jos kuuntelee esimerkiksi Nick Draken pikkauksia, ymmärtää että virtuositeettisesta soittamisestahan tässä on kyse. Spirogyran miehistön Royal Academy of Music-tausta yhdistettynä folk-progeen. Ja niin edelleen, eli ei se niin helppoa ollutkaan. Thatcherin aika, lakot, mellakat ja muut sai kuuntelijat hiljalleen vaatimaan toisenlaista soundia. Eedeni hävisi nopeasti vinyylille painetuiksi muistoiksi toisenlaisista ajoista. 70-luvun alun kunnianhimoinen brittifolk oli pohjimmiltaan kierrätetty utopia, jollaiseksi se myös jäi. Tosin mielenkiintoisesti pääsaarten sijaan Irlannissa folk-musiikki jäi elämään vahvasti paikan populaarimusiikissa ja vielä aivan valtavirran liepeille.

Näitä vastaavia bokseja ilmestyi 2000- ja 2010-luvuilla aika monta ja ne ovat yleensä kohtuullisen hyvin koottuja. Ja kylkiäisenä kannattaa lukea vuonna 2012 julkaistu Rob Youngin mainio 'Electric Eden'-kirja.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Klaus Schulze - Mirage 1977

Jos etsisi Levyhylly-blogin toistuvaa teemaa niin yksi sellainen on omien musiikillisten(kin) ennakkoluulojen voittaminen.

On selvää, ettei näitä pariatuhatta(!) kirjoitusta levyistä, musiikista, tai ilmiöistä olisi syntynyt, jos kuuntelisin edelleen pelkästään samaa 16-vuotiaan musiikkimakuni sallimaa kamaa (The Charlatans..). Tai olisin ikuinen 18-kesäinen niiden kolmen Stooges-levyn kanssa (MC5 oli muuten jo vähän epäilyttävää, eikä Stuudsesin tasoista..). Eli omia seiniä pitää siirrellä ja kyllähän ne ruhon ja pään kasvaessa siirtyvätkin leveämmälle.

En ole laskenut kuinka monta postausta blogissa käsittelee Klaus Schulzea, tai Tangerine Dreamia (jonka rumpali Klaus alunperin oli), mutta oikeastaan jännää onkin, etten aina ole ollut edes noiden kahden fani. Tai suoremmin sanottuna; en alunperin pitänyt kummastakaan.

Schulzeen ja TD:hen tutustumiseni alkoi isäni pikkuveljen, eli setäni levyhyllystä, josta lainailin 80-90-luvun taitteessa erinäisiä vinyylejä. Aika montakin artistia tarttui heti vakio-rotaatioon (mm. Patti Smith Group, David Bowie, Neil Young, Hawkwind jne.), mutta ne erikoisemmat levyt säästyivät alkuvuosina kotiin kannolta ja tutustumiselta.

Schulze ja TD kuitenkin vilahtelivat siellä täällä ja parikymppisenä otin sitten ne muutamat hyllystä löytyvät levyt lainaan. 'Stratosfear' kuulosti tylsältä "jarreilulta" ja tämä 'Mirage' sai kokea lähinnä parin kerran neulansiirtelyn, koska levyllä ei mielestäni tapahtunut mitään. Eikä ykköspuolella tottavie tapahdukaan paljon mitään! Aika oli tuolloin 90-luvun puoliväli ja kyseiset artistit pyörivät sivulauseissa chill-out ja ambient-artistien haastatteluissa sekä englantilaisissa musiikkilehdissä.
Negatiivisen mielikuvan saaminen etenkin TD:n kohdalla on sikäli ymmärrettävää, koska myöhempien levyjen kohdalla Froese apulaisineen vaihtoi niin totaalisesti suuntaa, että legenda-status eli tuossa vaiheessa enää vain ja ainoastaan musiikkilehtien muisteloissa. Lavalla ja levyillä bändi oli tuossa vaiheessa silkkaa roskaa. Schulze sitä vastoin on kyennyt pitämään päänsä pinnan yläpuolella oikeastaan tähän päivään asti, mutta mitäpä minä siitä tuolloin olisin tietänyt.

2000-luvun puolivälissä edellämainittujen artistien alkupään klassikkolevyt ilmestyivät tasokkaina cd-uusintapainoksina ja rupesin samalla keräilemään muutenkin levyjä. Schulzen synkeä nauhamanipulaatio 'Irrlicht' yllätti sen haahuilevalla, mutta samalla intensiivisellä äänellä, TD:n 'Alpha Centauri' soi jostain muinaisen kosmoksen ytimestä. Schulzen 'Moondawn' elävine rumpaleineen lähti liitoon, TD:n 'Zeit' pysäytti ajan ja musiikin sellaisena, kuin oli sitä aikaisemmin ajatellut ja 'Rubyconin' hakkaavat syntikkasekvenssit saivat tajuamaan, että Orbien ja muitten rumpubiitit ovat päälle liimattuja ja sinänsä turhia. Tosimies osaa täydentää ne omassa päässään!

Niinhän siinä kävi, että ysäri-ambient eksyy harvoin soittimeen (vaikka sieltä kieltämättä löytyy asiaakin... tai siis haahuilua), mutta TD + Schulze pyörivät edelleenkin, jos ei nyt viikottain, niin parin viikon välein.

Mutta Mirage.. Ostelin levyt vuoteen 78 asti, mutta Mirage jäi aina levykaupan hyllyyn, koska siinä oli muistikuvan mukaan "jotain vikaa". Kesti viime viikkoon asti, jolloin näin nuhruisen cd-levyn Kuusankosken kirjastossa ja kyseinen levy sai oman uudelleenarviointivuoronsa. Ekat minuutit nousevaa huminaa, jousisynia, kaikua ja tässä kohtaa tyhmempikin huomaisi olleensa levyn jälkimuistoissa aika totaalisen väärässä. Siinä vaiheessa, kun melankolisen ja humisevan äänimaiseman sekaan nousee Ash Ra Tempelin 'Jenseits' kappaletta muistuttavat viipyilevät bassot (tällä kertaa bassosynalla) äkkää tämän A-puolen olevan yksi Schulzen parhaita biisejä. Kappaleen lähestyessä 20+ minuuttia mukana on pieni syntikkasekvenssi ja melankolinen melodian tapainen sävelkulku. Kakkospuoli perustuu kaiutetulle, kirkkaalle sekvenssille, joka jauhaa hypnoottisesti välillä moduloituen. Välissä huminaa ja lopussa toisenlainen sekvenssi. Kokonaiskuva on protestanttisen minimalistinen, mutta vangitseva. Jos neulaa nostelee, niin totta hemmetissä tällaisen intensiteetti katoaa.

Kansissa Schulze luettelee kannessa levyn soittimet, sekä keikka-gearinsa. Levy oli äänitysvaiheessa (tammikuu 1977) ajateltu konseptialbumiksi talvesta, tai talvimaisemasta. Äänittäessä Klausin veli Hans Dieter Schulze kuoli sairauteen, joka vaikutti myös levyn äänimaisemaan ja levy on omistettu hänelle. Ja tätä olin pantannut itseltäni yli kaksikymmentä vuotta, samalla tyytyväisesti kuunnellen artistin samanlaisia levyjä, joissa A- ja B-puolen täyttää yksi biisi/äänimaisema. Ja hyllyssä vielä tätä edeltävä ja tämän jälkeinen levy..

torstai 16. maaliskuuta 2017

The Winners: Pori Jazz Festival Composition Contest 1973

Vuoden 2013 uudelleenjulkaisun saatteena on teksti; "Suomen Jazzliitto järjesti vuonna 1972 yhteistyössä opetusministeriön sekä Luovan säveltaiteen edistämissäätiön kanssa kansallisen jazzsävellyskilpailun."

Kilpailun tavoitteena oli haastaa jazz-säveltäjät säveltämään maahan tasokkaita jazz-teoksia, joista katsottiin kärsittävän puutetta. Kisaan osallistui joukko eturivin jazz-miehiä, tosin osa jättäytyi kansitekstien mukaan myös pois. Raati valitsi biisit mukaan vuoden 1972 Pori Jazzeille, jossa käytiin loppukilpailu. Neljän kärkeen pääsivät voittaja Jarmo Sermilä, toiseksi katsottu Edward Vesala, Ilkka Willman ja neljänneksi Mike Koskinen.

Edellä mainituista kaltaiselleni maallikolle ovat tuttuja Vesala ja Koskinen. Voittajanelikon kappaleet taltioitiin vuoden 1973 tammikuussa Finnvoxin studiolla Vesalan soittaessa Pekka Pöyryn, Teppo Hauta-ahon, Heikki Sarmannon, Ilpo Saastamoisen, Paroni Paakkunaisen ja Juhani Aaltosen avustuksella. Kukin biisi on noin kymmenminuuttinen teos aikansa nykyjazzia tai fuusiota, eikä tätä alkuperäistä painosta varmaan tehty ihan hirveän isoa määrää - sen verran haastavahkoa kamaa kuitenkin. Erikoisia rytmityksiä, puhaltimia, särötettyä rhodesia ja kaikkea muuta aikansa edistyksellistä menoa, ei siinä mitään. Ajankuvaa ja tavallaan hellyyttävääkin, että tällainen kilpailu ja ylipäätään kelailu järjestettiin. Musiikki otettiin tosissaan. Toisaalta tuosta vuodesta vain paria vuotta aiemmin oli saatu vasta pop-jazz konservatorio ja samalla "uskottava opinahjo" ei klassiselle musiikille. Samaa rimpuilua tämäkin kisa?

Kulttuuriteko tämänkin uudelleenjulkaisu, josta vastasi Rocket Records. Levy-yhtiö on toiminut erittäin aktiivisesti okskuurien, tai muuten kadonneiden levyjen uudelleenjulkaisijana. Firman katalogi on kunnioitusta herättävä, mutta tällä hetkellä Rocket tuntuu keskittyvän lähinnä uusien julkaisujen ulostamiseen, joita näyttäisi viime vuonnakin tippuneen tasaiseen tahtiin. Ehkä myöskin Svart-records on astunut markkinoille ja vähän samoille apajille. Rocket on myös tähän asti pitäytynyt levyjen julkaisussa cd-muodossa, sekä Spotifyssa, kun hipsterit ja levynörtit kaipaavat vinyylejä. Tai siis ne, ketkä nykyisin edelleenkin ostavat levyjä. Ja näitähän Svart tekee.

torstai 9. maaliskuuta 2017

The Band - Music From Big Pink 1968

Music From Big Pink heiluu yleensä kaikissa alan lehdissä ynnä muissa "tärkeimpien albumeiden" tai 60-luvun parhaiden levyjen joukossa. Se on nauttinut ilmestymisestään lähtien suurta suosiota erityisesti muusikkojen keskuudessa, jotka yleensä ylistävät sitä kilvan. Eric Clapton omien sanojensa mukaan muutti täysin musiikkinsa ja soittonsa suuntaa kuultuaan levyn ja soittihan kotoinen Wigwamikin The Bandin biisejä keikoillaan. Tai oikeastaan bändi kuulosti The Bandilta.

Henkilökohtaisesti en ole aikaisemmin päässyt oikein sisään yhtyeeseen tai tähän levyyn, vaikka tämän cd-reissue on löytynyt ainakin kymmenen vuotta hyllystä. Ajattelin taas testata oman muusikkouden ja keski-ikäisyyden tason antamalla tälle uuden mahdollisuuden ja hyvinhän siinä kävi.

Levy oli kanttaan myöten jonkinlainen antiteesi aikansa psykedeliaa ja jamirokkia vastaan, jotka perustuivat kovaan volyymiin ja instrumenttitaituruuden esittelyyn. Kannesta on vastuussa itse Bob Dylan, jonka omassa Self Potrait-levyssä on herran vastaavan tyylistä maalaustaidetta. Kaikki tietävät, ettei Dylanin ja Bandin yhteiset asiat olleet tässä: orkesteri oli 1966 hänen taustabändinään ja levylle nimensä antaneessa Woodstockissa sijainneessa Big Pink-kommuunitalon kellarissa äänitettiin heidän yhteiset The Basement Tapesit, jotka julkaistiin 1975. Tämä levy tehtiin nimestään huolimatta kuitenkin studioissa New Yorkissa ja Los Angelesissa. Dylan on myös osittain tai täysin vastuussa kolmesta levyllä olevasta biisistä.

Elikkäs se ajastaan poikkeava ja uraa uurtava linjaus The Bandin levyllä on, että se oli eräänlainen paluu perusasioihin. Ei ihmeellisiä kokeiluja, pitkitettyjä sooloja tai temppuilua, vaan hyvin tehtyjä yksinkertaisia biisejä. Eräällä tavalla roots-rockkia, mutta ei sitten kuitenkaan.
Levyn ja yhtyeen biisit nimittäin sulattelevat sisälleen aikamoisen määrän tuon ajan musavaikutteita: rokkia, folkkia, kantria sekä myös soulia. Soitto on rouheaa, mutta myös selvästi taitavaa, kuten paljon käytetyt stemmat. Yhtyeen neljä eri jäsentä laulaa päävokaaleja, mutta homma pysyy silti kasassa. Jokainen on omanlaisensa, mutta samanlainen. Ehkä jotain kokeilevaakin levyllä on Garth Hudsonin kosketinten ja syntikoiden muodossa. Brittiläinen The Charlatans luotti hänen maukkaaseen kosketintyyliinsä kopioiden sen soundit vuoden 1995 roots-henkiselle levylleen.

Levy ei ollut mikään järjettömän suuri kaupallinen menestys, vaikka myi ihan kohtuullisesti. Siltä irrotettu The Weight oli pikkuhitti Yhdysvaltain lisäksi bändin alkuperäisessä kotimaassaan Kanadassa ja Englannissa, mutta seuraavan vuoden Woodstockin keikka ja biisin mukana olo Easy Rider elokuvassa nostivat yhtyeen seuraavalla levyllä kaupalliseen ykkössarjaan.