Levyhylly

Bob Marley - Catch A Fire 1973

2012-01-27T18:34:00.006+02:00

Aika monet sensuroidut kannet nähnyt 'Catch A Fire' oli levy, joka nosti Bob Marleyn ja tämän bändin Wailersien lopulliseen kuuluisuuteen. Ensimmäinen kansainväliselle ley-yhtiölle levytetty levy ei ollut vielä jätti-hitti, mutta esitteli rootsin yhtyeen Jamaikaa suuremmalle englantilaisyleisölle ja nosti lopulta yhtyeen keulakuvan suursuosioon ennen tämän varhaista poistumista elävien kirjoista.

Bob Marley (sekaverisenä) on myöhemmin nähty mustien ja valkoisten yhdistäjänä, mutta vielä tämän levyn aikaan asia oli toisin. Englantilainen rock-kirjoittaja Nick Kent muistelee erästä vessareissua Island-levy-yhtiön tiloissa, jossa hänen kanssa samaan aikaan vessaan pamahti viisi mustaa jannua, jotka piirittivät hänet ja en muista uhkailivatko suoraan jopa veitsen kanssa, mutta sylkäisivät halveksivat sanat valkonaamalle päin pläsiä. Nämä kovat katupojat olivat tietysti Bob Marley The Wailers-yhtyeineen.

Wailers syntyi Jamaikan Kingstonin Trenchtown slummissa, jossa pölykin oli harmaampaa, kuin muuallla. Pääkolmikko Marley, Peter Tosh ja Marleyn kasvattiveli Bunny Wailer soittivat yhdessä 60-luvulta lähtien. Paikallinen kusettaja vei hittisinkkujen rahat ja monotti vielä kolmikon ulos yhtiöstään, jonka jälkeen he hakeutuivat syrjäseutujen rastafari-yhteisön jäseniksi. Tämän sattuman kautta yhtye tuli kirjoittaneeksi tulevaisuuden koko saarivaltakunnan tuleville bändeille. Rastafarit olivat Jamaikan hylkiöitä, jotka elivät omissa oloissaan siteeraten Vanhaa testamenttia sytyttäessään yrttiä ollen samalla teokraattinen liike. Kaukana sukupuolten välisestä tasa-arvosta ja vapaudesta. Mutta tämä oli uuden Wailersin lähtökohta.

Catch A Firella on jo nähtävissä yhtyeen leviäminen kolmeen eri osaan. Tai ainakin kahteen. Peter Tosh on vastuussa kahdesta biisistä tai puolestatoista; Wailers-klassikko '400 Yearsista' ja 'Stop That Trainista'. Loput ovat Bobin käsialaa. Ja vitsi mitä biisejä. Etenkin hitti 'Stir It Up' Toshin hiljaa valittavine lead-kitarointeineen on jotain ajasta ja paikasta riippumatonta. Yksi levyn tärkeitä elementtejä on John "Rabbit" Bundrickin makeat syntetisaattorit. Valkonaama tapasi Marleyn Tukholmassa ja hänen rouheat kiipparit lisättiin Jamaikalla ääntettyyn levyyn siloittamaan sitä 70-luvun alun kuuntelijalle.

Vuoden kuluessa sekä Bunny, että Peter Tosh olivat lähteneet soolourilleen ja Bobista alettiin leipoa värit yhdistävää artistia.

Röövel Ööbik - History of the U.S.S.R 1989

2012-01-26T17:33:00.002+02:00

Vuonna 1989 maailma oli pikkaisen eri näköinen. Ihan vieressä oli jo rakoileva Neuvostoliitto, jonka ikeessä oli pikkuinen Neuvosto-Eesti. Suomessa eestiläisiin muovikasseja aarteinaan kotiin kantaviin serkkuihin suhtauduttiin ystävällisesti, mutta pikkuisen alentuvasti. Itsekään en lapsuudessa ja nuoruudessani kehdannut hirveästi puhua omista 1900-luvun alun emigranttijuuristani.

Täydellisessä pimennossa Neuvosto-Viro ei kuitenkaan ollut. Sieltä löytyi neuvostopainoksina kantaa ottavaa länsimaista rokkia ja Röövel Ööbikinkin pojat kuuntelivat pitkäaaltoradioillaan hyvin tarkasti John Peelin sessiot. Myöhemmin tämä fanitus huipentui yhtyeen omiin Peel-sessioihin.

Rööbel Ööbik (nimi tarkoittaa vapaasti suomennettuna 'varastelevaa satakieltä') pääsi perestroikan ja glasnostin ansiosta levyttämään suomalaisen levykaupan kautta. Levytysbisneksessäkin enemmän ja vähemmän edelleenkin aktiivisesti toimiva Stupido Records iski silmänsä Viron 'indieyhtyeeseen' ja bändin ensimmäinen levytys on tämä vinyyliseiska EP.

Minulla ei ole hajuakaan mistä tämä seiska ilmestyi hyllyyn. Todennäköisesti Kotkasta, sillä tuskin Helsingin reissulla olisi mitään näin marginaalista ottanut mukaan. Neuvostoliittoa arvostellut EP ei olisi saanut päivän valoa edellisillä vuosikymmeninä, mutta vuonna 1989 aika oli kypsä. Musiikki on sellaista korvakuulolla kopioitua indie-nytkytystä, mutta rehellisesti sanoen samaa oli tuon ajan kotimainenkin 'indie'. Tai siis se, mikä oli niin vitun siistiä, että matki englantilaisia esikuviaan. Vähän kalseasti käynnistyvä EP kuitenkin lämpenee loppua kohti ja kakkospuoli kuulostaa edelleen ihan ookoolta.

Bändi julkaisi tämän jälkeen pari lyhäriä, ja Ari Vaahteran tuottaman pitkäsoiton vuonna 1992. Silloin musiikki oli jo muuttunut muodikkaaksi kenkiin tuijottelusurinaleijunnaksi. Ei ehkä sekään omaperäisintä kamaa, mutta samanlaista hiilipaperipaskaahan väännettiin Suomessakin.

Röövel Ööbik on käsittääkseni taas jollakin tasolla aktiivinen. Mistä tulikin mieleen, että aika hintsusti on törmännyt tämän jälkeen mihinkään mielenkiintoiseen virolaismusaan. Ehkä pieni väestömäärä vaikuttaa siihen, ettei opiskelijoita, hämyjä tai joutilaita musiikintekijöitä vain yksinkertaisesti ole samalla mitalla, kuin Suomessa. Tämän päivän virolaisesta musiikista tulee mieleen lähinnä 'Vanilla Ninjan' tyylinen karmea tauhka, mitä Audilla ajavat siirtotyöläiset kuuntelevat. Tosin täytyy myöntää, etten ole hirveästi asiaa kaivellut.

Synthesizer Greatest - The Classical Masterpieces 1990

2012-01-25T12:24:00.008+02:00

Koska viime aikoina on camp- ja huoltoasemakasetit kovasti tapetilla, niin larppasin viikonloppuna maakunnassa erään vaimon vanhemman sukulaisen kuolinpesän kasettivarastoa.

Henkilö oli eläessään mukava, mutta kasetit edustavat konservatiivisen vanhemman ja vähän musiikkia seuranneen ihmisen musiikkimakua. Tai siis markettimusiikkia. Magneettinauhaa oli kertynyt vuosien 1978-1996 välillä. Loppupään koteloissa oli Anttilan alennustarrat ja kokoelma vaihteli mielenkiintoisten kaukokohteiden etnisestä torimusasta Anttilan köyhän miehen George Michaeleihin. Richard Claydermannia ja MTV-tuotannon 'Stefan' panhuilupoikaa. Sekaan oli vahingossa eksynyt myös Princen Graffiti Bridge.

Mukana oli myös kaksi osaa 'Synthesizer Greatest'-kokoelmalta. Ne klassisen musiikin uudelleen tulkinnat. Jokainen aikalaiseni muistaa varmasti nämä kokoelmat, jotka kansineen roikkuivat joka marketin hyllyllä. Sisältönä oli Starinkin versioita muun muassa Vangeliksen, Jarren ja Kraftwerkin kappaleista. Joillakin löytyy varmasti tälläinen nolous hyllystäkin. Itselläni lähimpänä liippaa levyllinen Ennio Morriconen elokuvamusaa samalla tavalla 90-luvun taitteessa syntikalla uusiotulkittuna. Täytyy sanoa, että pettymys levyä kuunnellessa oli kova. Ja olo kusetettu.

Synthesizer Greatest ei kuitenkaan huijaa ketään vaan ilmoittaa rehellisen hämärästi epäaidoista lähtökohdistaan. Tosin tässä klassisen musiikin osassa se ei hämää ketään.

Kaikkien näiden takana oli Ed Starink niminen hollantilainen 'syntikkavelho'. Starink oli aloittanut uransa 70-luvulla 'Gamma' nimisessä jazz-rock yhtyeessä. Kitarasta, bassosta ja pianosta hän siirtyi syntetisaattoreiden pariin 80-luvun alussa. Kuvaavaa on, että hän uudelleen levytti vuoden 1981 debyyttinsä biisejä 90-luvun alussa. Tuli varmaan parempaa jälkeä.

Kasetin kannessa julistetaan tämän päivän silmään koomisesti levyn olevan DIGITAALISESTI äänitettyä. Tänä päivänä kun jokainen elektronisen tai muun musiikin tekijä yrittää peitellä sitä digitaalisen äänittämisen jälkeä. No, levytykset ovat tietysti ajalta, jolloin nouseva cd-levyjen kuuntelu oli monelle musiikin kuluttajalle mittari kyvystä hypätä NYKYAJAN kelkkaan.
Kokoelman jokaisen osan kannet ovat myös koomisen futuristia galakseineen, avaruusaluksineen ja.. no kaikkine avaruus-kitchin kuvastosta löytyvine elementteineen.

Itse levyn, tai siis kasetin sisältö on tuttua easy-listening huttua. Ei ärsytä, mutta koskettaa yhtä paljon, kuin puhdistus-cd:n tai kasetin kuuntelu. Ensimmäistä kertaahan ei syntikoiden kanssa klassisen musiikin kimpussa oltu. Mutta siinä missä Walter/Wendy Carlos laittoi nimensä ja visionsa takeeksi kylmääviin tulkintoihinsa, Starink vetää biisit läpi Claydermanin otteella. Mummot ja totaalisesti musiikista pihalla olevat kuuntelevat tämän läpi, mutta muilla jää kesken.

Tai no. Starinkilla on jonkinnäköinen maine köyhän miehen Jarrena ja netin ihmeellisestä roskakorista löytyy kokoelman ja miehen fanisivuja. Ehkä kokoelman nuoremmat ystävät omaksuivat aikanaan myös ensimmäisinä digitaalisen median käytön?

Hawkwind - Space Ritual 1973

2012-01-24T10:36:00.004+02:00

Space Ritual ei kuulu suosikkeihini Hawkwindin tuotannosta. Itse asiassa pidän levystä yhtyeen tuotannosta ehkä vähiten. Tästä huolimatta kyseinen live-opus on liian merkittävä ohitettavaksi Levyhyllyssä.

Levy on malliesimerkki niin hyvässä, kuin huonossa mitä yhtyeen pitää tehdä hittisinglen jälkeen. Etenkin jos on 'guerilla-bändin' maineessa. Levyn ja kiertueen mahdollisti edellisvuoden hitti 'Silver Machine' ja siitä saadut rahat ja noste. Sinkkubiisi itse ei tietenkään löydy livesetistä.

Yhtye lähti kiertueelle Stacian lisäksi kahdella lisätanssijalla, lausuja/laulaja Robert Calvertin ja kansitaiteilija Barney Bubblesin (r.i.p molemmat) animaatiofilmien ja valoshown kera. Myös itse levyn alkuperäinen tuplavinyyli varustettiin erittäin näyttävällä kansitaiteella.

Mitä kansien sisältä sitten löytyy? Pääosin edellisen Do Re Mi Fa So La Si Do:n muodostama kappalerunko jauhaa biisit läpi bändille ominaisella degeneroituneella ja raskaalla tyylillä. Dik Mik soittaa taustalla elektronisia hälyääniä ja Del Detmar maalailee VSC3:lla suhinaa. Edellisen levyn biisien lisäksi setissä on runsaasti tuolloin vielä levyttämättömiä biisejä. Välissä Calvert lukee kaiutettujen hälyäänten päälle hänen ja bändiä lähellä olleen sci-fi-kirjailija Michael Moorcockin RUNOJA. Yhtyeen koneenkäyttjille on myös merkitty krediitit elektronisesta välipalasta 'Electronic No1'. Ensimmäisiltä kahdelta levyltä mukana on ainoastaan doom-metallin pioneeri 'Master of the Universe'.

Hawkwindilla oli hetken aikaa mahdollisuus nousta hitin kera samaan sarjaan Pink Floydien ja muiden kanssa. Yhtye kuitenkin vastasi siihen julkaisemalla tälläisen artsy-pläjäyksen, joka tosin menestyi briteissä ja nousi Suomessakin albumilista sijalle 27(!). Tämä yhdistettynä seuraavaan 'Urban Guerilla' sinkkuun, joka ilmestyi yhtä aikaa IRA:n pommikampanjan kanssa ja jouduttiin vetämään pois markkinoilta palautti bändin takaisin sinne kohtuullisen menestyksekkääseen kulttisuosioon.
Space Ritual myös päätti kollektiivisen sekoilun ajan bändin kahden vähemmän musikaalisen jäsenen Robert Calvertin ja Dik Mikin poistuessa yhtyeestä samana vuonna. Tämän jälkeen yhtye levytti kaksi parasta ja formaaleinta albumiaan. Mutta supertason suosio meni ohi.

V/A : Disco City - Huoltoasemakaseteilta tutut jäljitelmäversiot vol. 1 2012

2012-01-23T21:19:00.008+02:00

Rocket Records on mainittu juuri äskettäin Middle-Earth Bandiä koskeneessa kirjoituksessa. Disco City on kooste JP-musiikki nimisen levy-yhtiön jäljitelmäkasettiversioista. Kokoelma pitää sisällään pääasiassa huoltoasemilla myytävien kasettien ne osat, jotka perustuivat kotimaisiin ja käännösiskelmiin. Disco City sarjan muutama kasetti piti sisällään myös englanninkielisiä lauluja, mutta ne uupuvat tältä kokoelmalta. JP-musiikin sarja ei ollut ainoa laatuaan tässä genressä, vaan samaan aikaan pyöri neljä muutakin isompaa ja useampi pienempi kasettikokoelma.

Disco Cityn juju oli levyttää omilla artisteilla jäljitelmäversioita sen päivän hiteistä (jotka nimen mukaisesti perustuivat usein disco-poljentoon) ja myydä kasetit halvalla huoltamoista. Koska kasetit katsottiin tuohon aikaan autoilutuotteiksi, ne olivat myös verovähennyskelpoisia. Tästä syystä osien myyntimäärä olivat usein helposti 50 000 kappaletta.

Kaikkein hämärintä jäljitelmäversioissa oli, että joskus ihan nimekäskin artisti lauloi niitä oman nimen lisäksi salanimellä. Kenties syynä oli pikainen viidensadan markan kertakorvaus, mutta pulaa laulajista ei ollut.

Halpiskassuestetiikkaa jatketaan uusintajulkaisun muodossa; en tiedä oikeastaan mitää yhtä rumaa pakkausformaattia, kuin muoviset isot tupla-cd-kotelot. Tai tässä tapauksessa nelos-cd:t, eli levyjä on neljä ja kappaleita yhteensä yli sata. Kannen (sveitsiläinen) amerikanrauta symbolisoi sen junttisuomen ihannoimaa jenkkimeininkiä ja kevytkulutusestetiikkaa. Tai siis junteille sai levyt ja kasetit paremmin kaupaksi autonkuva tai bikinimimmi kannessa.

Koska olen syntynyt 70-luvun puolessa välissä, miltei kaikki kokoelman vuosien 1978-82 hittikappaleet ovat tuttuja. Autossa en tosin niitä ole kuullut, sillä emme moista omistaneet ennen vuotta 1982. Eikä sen jälkeen Wartburgissamme ollut kasettisoitinta. Eipä se musa kaksitahdin pärinän yli olisi kuulunutkaan.
Mutta kappaleilta ei ole voinut välttyä. Mukana on kaikki 'Volga, Volga' ja niin edelleen juntti-discokama. Ja tällä tarkoitan nimenomaan kaikki ne biisit.

Luonnollisesti suurin osa kokoelman musiikista on aika yhdentekevää. Aivan suoraa huonouden rajan kirkkaasti ja viihdyttävästi ylittävää tavaraa on kuitenkin aika hintsusti, joten pääpaino on ehkä sittenkin siellä nostalgiapuolella. Itselleni kokoelman jännin tavara on rokin ja uuden aallon jäljitelmäversiot, jotka ovat hämmentäviä, mutta myös hyviä. JP-musiikki heitti kokoelmien sekaan myös muiden artistiensa kappaleita tutustumistarkoituksessa, joita edustaa muun muassa Paajanen.

Kaiken kaikkiaan Disco City on ihan sympaattinen köyhän miehen Finnhits. Olisin odottanut sen camp-arvon olevan vielä korkeampi, mutta menee se näinkin. Ja ympäri mennään yhteen tullaan; perheen kolme- ja viisivuotiaat lapset tykkäävät biiseistä. Ilman ennkkoluuloja, samalla tavalla kuin omakin sukupolveni kuullessaan biisien halpoja kopioita.

Wayne County - Things Your Mother Never Told You 1979

2012-01-19T21:20:00.003+02:00

Wayne (nykyisin Jayne) County on georgilaislähtöinen (US) transvestiitti-artisti, joka oli näkyvä hahmo 70-luvun New Yorkissa. Ensin Andy Warholin Factoryn ja myöhemmin punkin piirissä. County oli Max's Kansas Cityssä dj:nä ja vaikutti pukeutumisensa kautta vahvasti glam rockkiin ja musiikkivalintoineen taas tulevaan punk-sukupolveen.

Wayne County oli myös artisti omasta takaa ja väittää David Bowien varastaneen runsaasti hänen omia keksintöjä ja visioitaan. County oli samalla MainMan-manageritoimistolla, kuin Bowie, mutta hänen uransa ei lähtenyt nousuun samalla tavalla, kuin Bowien. Ehkä karjuvan transun myyminen suurelle yleisölle ei kuitenkaan ollut yhtä helppoa, kuin feikki bi-seksuaalin?

Aikaisemmat kosketuspinnat Countyn musiikilliseen uraan ovat olleet irtobiisejä. Homman nimi oli glam-revival irtobiisejä ja kabareeta. Suomalaisille tunnetuin on varmaan Popedan suomeksi levyttämä 'Erkki ja Leena', eli 'Eddie & Sheena'. Siksi 'Things Your Mother Never Told You' kuulostaakin yllättävän kovalta.

Kaksiosainen levy alkaa korkeaoktaanisella garage-rockilla. Biisit jytäävät täynnä koukkuja ja Waynen teennäinen nasaali jyrää. Nuggetsit on kuunneltu tarkkaan, mutta mukana on artsy kulma. Mieleen hiipii Long Islandin Blue Öyster Cult.
Kakkospuoli perustuu sitten ihan puhtaasti art-rockille. Kaiutetut kitarat ja elektroninen surina soivat jokaisessa biisissä. Aavemaisesti soiva 'Waiting for the Marines' on täydellinen kylmä uuden aallon kappale. Jos County syytteli Bowieta juttujensa varastamisesta hän tekee saman itse levyn lopettavalla 'Think Straight'illa, joka soi kuin Bowien Berliini-trilogian instrumentaali.

Midnight - Black Rock'n Roll 2008

2012-01-18T10:33:00.003+02:00

Clevelandilaisen Midnightin 'Black Rock'n Roll' kappaleessa ei muistella rockmusiikin alkuperäisiä mustia afrikkalaisia juuria, vaan nojataan vahvasti trio-henkiseen 80-luvun taitteen perinteeseen Motörheadin ja Venomin hengessä.

Dando Shaft - An Evening With Dando Shaft 1970

2012-01-15T20:57:00.004+02:00

Tämä ruskeakantinen vinyyli oli takavuosina pariinkin kertaan pitkässä lainassa setäni vinyylihyllystä.
Aikansa genrejen kautta itseään ja musiikkia hahmottavalle teinille Dando Shaft oli kova pala; musiikki oli kieltämättä mielenkiintoisen kuuloista, mutta ei kuulostanut juuri miltään, mikä pyöri sen ajan musiikkimediassa.

Myöhemmin tälläiselle naureskelee ja musiikillinenkin vertailukohtakin löytyy, tosin samalta ajalta 60-70-luvun taitteesta; The Incredible String Band. Dando Shaft edellämainitun ohella ei pitänyt sisällään juurikaan sähköisiä soittimia, joita näiden kaupallisesti menestyneemmät seuraajat Fairport Convention, Steeley Span ja kumppanit viljelivät.

Akustista folkkia siis löytyy. Musiikki ei kuitenkaan ole puritaanista perinteistä vihreitten saarten folkkia, vaan progeen kallellaan olevaa, jonka seassa on esimerkiksi bulgarialaisia rytmejä. Musiikissa tärkeä tekijä oli nyttemmin edesmennyt multi-instrumentalisti Martin Jenkins, joka soitti kitaran lisäksi viulua, huilua ja mandoliinia.

Huolimatta kritiikin suopeista arvioista tämä ensimmäinen ja bändin nimeä kantanut kakkoslevy eivät olleet mitään taloudellisia menestyksiä. Tästä huolimatta ainakin yksi vinyyleistä ilmestyi kotkalaiseen 70-luvun alun levyhyllyyn. Musiikki ja kappaleen aiheet ovat mukavan maanläheisiä tyyliin 'September Wine', 'Rain' tai 'Drops of Brandy'. Tekee mieli nostaa saappaat kuivumaan takan eteen ja laittaa pehkua piippuun. Ehkä voisi puhaltaa savurenkaan kiertämään kukkulan ympäri.
Dando Shaftin ensimmäinen on syksyisen kypsä folkproge-levy. Harmi, että ulkona on keskitalvi.

The Troggs - Love Is All Around 1967

2012-01-14T20:04:00.006+02:00

Täydellisten popkappaleiden sarjassa tulemme tällä kertaa The Troggsien 'Love Is All Around'in kohdalle. Ikäpolveni muistaa biisin varmasti parhaiten Wet Wet Wet-yhtyeen romanttisen komedian kylkiäisenä tulleena imelähkönä versiona vuodelta 1994. Biisin uudelleenlämmittelystä tuli silloin kansainvälinen hitti. Oman versionsa kappaleesta teki myös muun muassa R.E.M. Sliipattu ysäriballadi jätti ehkä väärän maun hampaankoloon, sillä itse biisi on kaunis pikku nugetti ja alkuperäinen versio Troggsille ominaisen kulmikas veto.

The Troggs oli britti-invaasion divarisarjan bändi. Jokainen tuntee tietysti Wild Thingit ja yhtyeen muut protopunkit ja powerpopit, mutta yhtyeen pitkäsoitot olivat epätasaisia kokoelmia singlejen mahtivetoja ja vastapainona sitten taas ihan tusinatäytebiisejä.
Myös bändin levytyksillä voitoksi kääntämänsä rajallinen soittotaito tuli vastaan live-esiintymisissä ja yhtye hajosi maaliskuussa 1969 tämän singlen Yhdysvaltojen menestyksen jälkimainingeissa.

Yhtyeen viimeinen ja toiseksi suurin hittisingle oli tavanomaisuudesta poiketen bändin jäsenen Reg Presleyn omaa käsialaa. Sokerinen kappale kuorrutetaan tavanmukaisesti 'Troggs-laululla' joka on samaan aikaan sekä herkkä, että jollain tapaa ilkkuva. Tällä kertaa ei ehkä tarkoituksellisesti, mutta se tuo kappaleeseen mukaan jännitteen, joka on kestänyt tähän päivään asti. Yhtyeen soitto on myös kulmikkaampaa ja kumeampaa, kuin myöhemmissä sliipatuissa covereissa. Mukana ovat toki ne taustalta hiljalleen nousevat jouset.

Huhujen mukaan kappaleen sanoituksen alkuperäinen innoistus oli LSD:n hiipivä vaikutus. Niin tai näin, The Troggs levytti yhden kaikkien aikojen herkkisbiiseistä. Kappale on Troggs-tyyliin rakenteeltaan hyvin yksinkertainen ja samalla täydellinen biisi esimerkiksi laulettavaksi pokattaville mimmeille, tai nuotiokitarointiin..

Love Is All Around nousi sekä brittien, että Yhdysvaltojen top-kymppiin. Yhtyeeltä viimeistä kertaa.

Please James Gimme Change - True Trousery EP 1990

2012-01-13T13:33:00.012+02:00

Ketjussa on ollut muutaman punkkia sivunneen kirjoituksen jälkeen puhetta 7-tuumaisista ja se innosti kaivamaan Levyhyllyn kätköistä tämän entisen kotikaupunkini bändin tuotoksen.

Ensimmäistä kertaa ei tämän kanssa olla asialla, sillä ollessani vuosia sitten Radio Helsingin Levylaukku-ohjelman vieraana, soitin EP:ltä yhden kappaleen.
Koska mukana tuomani setti sijoittui musiikin marginaalin marginaaliin ja sivupoluille, soitin EP:ltä tietenkin sen nimettömän 'piiloraidan'..

Niin sai Please James Gimme Change radiosoiton. Tilityksistä en usko, sillä levy tuskin on Teoston alainen. Ihan näin kryptinen ja tuntematon bändi ei kuitenkaan ole.

Teini-iässäni bändi oli hauska ilopilkku paikallisissa mehu/tee/bändi-illoissa. Soitto kulki ja yleensä sedät olivat keksineet jotain hauskaa lisää keikalle. Kutsun heitä sediksi, sillä he olivat plus puolivuosikymmentä itseäni vanhempia.

PJGC tuli Karhulan puolelta, joka nykyisin 'tunnetaan' musiikkipuolella varmaan parhaiten ketjulompakkoheviyhtyeistä, jotka ovat pikkusuosittuja Saksassa. Pikainen salapoliisityö kertookin myös yhtyeen entisen rumpalin soittavan eräässä näistä äijädeathrock-bändeistä. No, ne eivät ole lähellä omaa sydäntäni, joten jätetään ne sikseen. Yhtyeen laulaja (joka ei ole vielä tällä EP:llä mukana) on nykyään kaikille puolituttu naama tv-mainoksista ja muutamasta suomalaisesta tv-sarjasta, sekä mukana myös musiikissa edelleen. Tietoni yhtyeestä perustuvatkin hänen kanssaan käymään känniseen baarikeskusteluun.

Mitä yritin edellisessä kappaleessa kertoa oli, että Pasin kertoman mukaan PJGC osallistui pariin kertaan silloisiin Rockin SM-kisojen alkusarjoihin, päästen toisella kertaa ihan loppusuoralle asti. Tässä vaiheessa basisti-liiderin (nimi unohtunut) mielenterveysongelmat alkoivat nostaa päätään. Homma meni lopulta aivan päin seiniä äkkinäisten linjamuutosten sekä klassisten 'äänien kuulemisten' kanssa jolloin yhtye kuivui kasaan juuri sillä hetkellä, kun se tilaisuus olisi viimein tullut. Tämähän on klassinen tarina monen muunkin maanisen maakuntataitelijan bändin kohdalla.

Mutta palataan itse EP:hen. Kansiltaan se edustaa täydellistä 90-luvun alun DIY estetiikkaa. Poissa ovat punkin suttuiset valokopion kopiot ja tilalla on jonkun työpaikan tietokoneella tehdyt kannet. Fontiksi on valittu viilein kirjasin, mitä sen ajan windowsista on irronnut. Etu- ja takakansi ovat tulostettu erikseen, liimattu reunoista yhteen ja laitettu ohueen muovikelmuun. Itse levy on kaiverrutettu ilman merkkejä ja puolten tiedot on lävästy päälle liimatarroilla.

Omakustanteella siis liikuttiin. Tuhoutuneen lähimuistini lisäksi joudun nyt pinnistelemään kaukomuististani mistä ostin kyseisen levyn. Kyllä se varmaan oli Sävelaitta-niminen levykauppa, jossa eräässä hyllyssä oli hienosti myös paikallista omakustannetta. Vaikka liikettä aikanaan dissattiin - ehkäpä syyttäkin.

Musiikillinen sisältö on sitä perus-neliraiturikamaa. Soundit ovat mitä ovat, mutta kaksikymmentäkaksikaan vuotta eivät ole onnistuneet pyyhkimään sitä, että PJGC:llä kieltämättä olisi ollut enemmänkin annettavaa.
Musiikki on hulluttelevaa jälkipunkkia basisti-liiderin laulamalla tankerolla. Varmaan läheisin vertauskohta olisi ehkä Gang Green. Menossa on vahvasti mukana myös tuon ajan crossover-funkkia.
Crossover on varmasti hyvä sana. Vaikka tänä päivänä se naurattaakin, niin 90-luvun taitteessa Waltarit ja muut olivat kova juttu. Harvoin heviolmi (joita Suomessa riitti noihinkin aikoihin) sitä ennen katseli muualle, kuin omaan karsinaansa. Heviautismi on valitettavasti nykyisin taas palannut kansantauti, mutta Vuonna 1990 kaikki raja-aidat oli rikottavissa. Kaikkia ei olisi ehkä pitänytkään kaataa, mutta True Trousery EP suorastaan huutaa rippaamista youtubeen.

---------------------------------------------------------------------
Epilogi:
Sain yhteydenoton yhtyeen entiseltä rumpalilta, joka kertoi PJGC:n musiikillisen johtajan menehtyneen traagisesti Karhulassa pari vuotta sitten.

R.I.P

Van Halen - MCMLXXXIV 1984

2012-01-09T20:40:00.006+02:00

Jos edellisessä blogikirjoituksessa oltiin antikaupallisen 'rehellisen' musiikin parissa, niin nyt siirrytään mittarin toiseen päätyyn.

Van Halen äänitti levyn samana vuonna, kuin Propaganda pullautti Hardcore 83 kokoelmansa ja nousi levyllä stadiontason bändiksi. Ellei jo ollut sitä? Joka tapauksessa Van Halen ja erityisesti solisti David Lee Roth oli poseerauksen ja pullistelun esimerkki, joka sai keesipäät varmasti inhon valtaan. Yhtyeeseen liittyy vahvasti mielikuva spandex-housuista, pulverikasoista (vaikka Halenin veljekset olivat ainakin Sam Hagarin kirjan mukaan pääasiassa täysjuoppoja) ja hotellihuoneisiin tungeksivista bändärilaumoista. Ei siis todellakaan aitoa kamaa.

Tämähän ei pidä alkuunkaan paikkaansa, tai sitten itselläni on aina ollut pehmeä kohta Van Halenin lätkyttävälle tekniikkagroovelle. Vaikka Eddie Van Halen olikin kiistaton virtuoosi, joka uudisti 70-luvun lopussa seuraavan vuosikymmenen kitaratekniikan täppäyksineen ja tilutuksineen, Halenin levyillä hän ei sortunut kymmenien kitaroiden päällekkäisäänityksiin. Kitarapyroteknia on soitettu pääosin livenä sisään ja melko rujostikin nykymittapuulla. Se, jonka suoritukset on tuplattu on itse asiassa Timantti Taavi. No, lavakarisma ja ääni korvasivat sen, minkä tekniikka jätti.

1984:lla yhtyeen sointia kuitenkin puleerattiin miellyttämään myös hevin ulkopuolista yleisöä. Jo aikaisemmilla levyillä soineet syntikat tulivat - jos ei nyt eturiviin, niin ainakin tärkeäksi soinnilliseksi elementiksi. Hyppypotkuja, syniä ja tilutusta ilman kaahaavaa riffittelyä. Melko kevyttä kamaa.
Mutta harva pilluhevilevy (Van Halenin tapauksessa termi ei istu) pystyy levyn alun syntikkaintron jälkeen vetäisemään sellaisen biisikaksikon kuin Jump ja Panama. En edelleenkään osaa sanoa kumpi noista on parempi, mutta aivan mahtavia hyvän mielen ja korkean oktaanin biisejä. Loppulevyn biisit eivät tietenkään pääse enää samalle tasolle, mutta hyvä linja pysyy loppuun asti. Jos pitäisi valita joku ultimaattinen kasarihardrock-albumi, niin kyllä se 1984 olisi. Levyn puleeratun tason takia on hämmentävää, että se on käsittääkseni äänitetty Eddien 5150-kotistudiolla, joka huhujen mukaan oli pelkkä kellari täynnä rojua ja lattialle kaatunutta kaljaa.

Yhtyeen henkilökemiallisella tasolla levyn teko, edeltävät ajat ja megasuosio kuitenkin nakersivat jäsenten välejä. Vuotta myöhemmin David Lee Roth aloitti soolouransa, johon ehkä palataan myöhemmin. Van Halen nousi tämän jälkeen vielä suurempaan menestykseen, mutta Taavin poistuttua muuttui ainakin omaan korvaani tylsemmän kuuloiseksi.

Propaganda Hardcore 83 - V/A 1983

2012-01-08T21:56:00.003+02:00

Propaganda Records ohjelmatoimistoineen on kai legendaarisinta suomi-hc:n ilmentymää. Yhtiö toimii edelleenkin ja jatkaa julkaisutoimintaa. Levytykset ovat matkanneet pääosin Uuden mantereen etelä ja pohjoisosiin ja niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, niin New Yorkin pikkulevypuljuissa kuulemma roikkuu Riistettyjen ja muiden t-paitoja.

Tämän kirjoituksen innoittajana toimii blogin analytics-osio, josta ilmeni useita käyntejä osoitteesta suomipunk.blogspot.com. Nimestä huolimatta kyseinen blogi löytyy Brasiliasta ja sen keesipäinen pitäjä listaa kiltisti suomi-hossea. Kappaleiden nimet on siellä käännetty englanniksi ja portugaliksi. Eli uskottavahan ne jutut suomi-hossen legendaarisesta kultti 'suosiosta' on.

Vuosi 1983 oli monen mielestä suomi-hc:n kovin. Siinä mielessä Hardcore 83 on siis ytimen ytimessä. Mukana on skenen 'staroja'; Riistetyt, Rattus, Bastards ja Kansan uutiset. Näiden tasokkaiden rykäisyjen lisäksi mukana on sekalainen joukko bändejä, joista osan ainoat julkaisut jäivät näille levy-yhtiön kokoelmille.
Osa näistä biiseistä on vähemmän kulutettuja (jos se hossen kohdalla on mahdollista) ja osa ihan suoria kellariäänityksiä. Amerikkalaisille ja Etelä-amerikkalaisille punkeille kokoelma on varmasti ollut kiehtovan kuuloinen. Jenkki-hosse oli Suomessa kuitenkin ihan marginaalissa, joten Dischargen jälkeläisistä tässä on pääosin kyse.

Suorasta apinoinnista ei (noh, ehkä muutamassa kappaleessa riffejä myöten) kuitenkaan voi puhua, vaan mukaan on tosiaan eksynyt jotain omaa. Ehkä se on ydinsodan ja poliisifasismin lisäksi se vitutus pakkaseen jäätyneistä kiljupöniköistä?

Propaganda käsittääkseni julkaisi jo aikanaan levyjänsä Saksan kautta ja tästäkin levystä on olemassa saksalainen cd-painos. Levystä ilmestyi juuri myös uusi vinyylipainos.

Middle-Earth Band - The Thoughtful Bride 1980

2012-01-07T15:35:00.013+02:00

Joskus tavallinen kirjastossa vierailukin voi olla ainakin musiikin kuuntelun kannalta avartava kokemus.

Pari viikkoa sitten tuli vierailtua Richardinkadun kirjaston musiikkiosastolla ja jutskattua kirjastosedän kanssa suomalaisesta 70-luvun jazz- ja progekamasta.
Jutustelu venähti pitkälti yli tunnin mittaiseksi ja antoi monta hyvää täkyä genreen, jossa on julkaistu aikanaan helkutisti levyjä mutta ne eivät vinyylipainosten jälkeen ole enää nähneet päivänvaloa.

Yksi suosituksista oli Middle-Earth Bandin ainokaiseksi jäänyt levy, jota kirjastosetä piti kovasti arvossa. Levyhän on julkaistu tälläiselle kamalle kaikkein epäkiitollisimpana aikana vuonna 1980 ja siinä on jotain hyvin samanlaista synkkyyttä, kuin samana vuonna julkaistussa Sepi Kuun jälkihämyilyssä.

Itse olin vuonna 1980 viisivuotias jolle kaikki oli mahdollista ja laserpyssyn ulottuvilla. Nuorille ja nuorille aikuisille aika oli kuitenkin sen ajan laman takia harmaata ja rajoittamaton ydinsota odotti vain yhden nappulan takana. Kirjastosetä vertasikin ajan kuvaa hivenen yllättävästi Nolla nolla nolla yhtyeen menoon. The Thoughtful Bride ei ole kuitenkaan synkkää punkkia, vaan etno-jazzia.

Yhtyeen johtaja pianisti/spinetisti Arto Koskinen opiskeli musiikkia Intiassa 70-luvulla, josta hän palasi vuosikymmenen lopussa takaisin Suomeen. EMI:lle levytetyn levyn tuottivat yhdessä Koskisen kanssa parivaljakko Pedro Hietanen ja M.A. Numminen - myös entisiä hämyjä kumpainenkin. Soittajiksi levylle saatiin maan eturivin jazzareita. Puhaltimia soittaa Pekka Pöyry, Make Lievonen bassottelee ja Jukka Wasama soittaa rumpuja. Kitarassa ja tanburassa ovat Tommi Parko ja Raimo Lyly. Levytys oli yksi Pöyryn viimeisistä ennen kuin hän otti hengen itseltään elokuussa 1980.

Musiikillisesti liikutaan vakavatunnelmaisen etnon ja jazzin välimaastossa. Metallinen tanbura tuo vahvasti mieleen aikalaisen Popol Vuhin. Samat etnoskaalat ja synkeä tunnelma soivat myös tuon saksalaisen yhtyeen vuotta aiemmin levyttämällä Herzogin Nosferatu-uudelleenfilmatisoinnin soundtrackilla. Toinen mieleen hiipivä yhtye on rumpali Wasaman Piirpauke viileimmillään.

Kannen viivatussipiirroksesta vastasi myös hämyjen hämy Timo Aarniala.

Rocket-records on muutaman vuoden ajan tehnyt kunnioitettavaa selvitys ja uudelleenjulkaisutyötä näiden suomiprogen väliinputoajien ja viimeisten henkeenvetojen parissa. Mitään hirveän kannattavaa puuhaa tuo ei voi olla, joten poistakaa näitä levykauppojen hyllystä, jos harrastatte vielä vanhanaikaista fyysisten levyjen ostoa.

X-Ray Spex - Germ Free Adolescents 1978

2012-01-06T11:09:00.012+02:00

Englantilais-somalialaisen Poly Styrenen (Marianne Joan Elliot-Said) johtama X-Ray Spex julkaisi pääolemassaolonsa aikana vain muutaman sinkun ja tämän yhden täyspitkän. Punkille muotona jo miltei kadonnut seiskatuumainen sopi mielestäni parhaiten, sillä aika harvassa ovat bändit, jotka täyspitkillä onnistuivat. Tai sitten mukaan piti ottaa jo jotain muutakin, kuin peruspunkkia.

Bändi tunnetaan varmaan parhaiten biisistä Oh Bondage Up Yours!!, mutta sitä ei tällä levyllä tietenkään ole. Styrenen vastatessa kaikesta sävellystyöstä levyllä on toki yksi sitä muistuttava kappale.

X-Ray Specs erosi aikalaisistaan kahdella tavalla. Toinen niistä oli Polyn pistävän kovat vokaalisuoritukset, toinen oli soitinarsenaalista löytyvä saksomafoni, joka ei ollut mikään yleinen punk-soitin. Germ Free Adolescents on ihan pätevä ensimmäisen aallon punk-albumi (Spex perustettiin 1976). Se on niitä vähemmän muotoon kahlittuja levyjä, jotka poistuivat puupää-punkin ja uuden-aallon taiteilun tieltä. Esimerkiksi kakkospuolen 'Plastic Bag' on ihan suoraa Van Der Graaf Generatoria saksofoneineen, mikä ei tosin ihmetytä, sillä Poly oli teinihippikarkulainen ennen X-Ray Spexia matkustellen ympäri Brittein saaria.

Näihin levytyksen aikoihin Poly Styrenen mielenterveys alkoi horjua ja hän alkoi näkyjä, joista johtuen hänen äitinsä passitti hänet mielisairaalaan. Hänelle tehtiin virheellinen diagnoosi skitsofreniasta ja hänet pakotettiin henkisesti sekä lääkkeillä pois 'työelämästä'. 90-luvun alussa diagnoosi korjattiin bipolaariseksi oireyhtymäksi ja Spexkin palaili revival-keikoille vuosikymmenen lopussa. Styrene oli työstämässä omaa sooloalbumiaan, mutta pitkälle levinnyt syöpä ehti ensin ja hän kuoli huhtikuussa 2011.

Alice Cooper - Easy Action 1970

2012-01-05T21:44:00.007+02:00

Alice Cooper Bandin toinen täyspitkä levy Easy Action sai wikipedian mukaan nimensä 'West Side Story' musikaalista, joka oli bändin jäsenten suosikkifilmi. Kuten edellisvuonna ilmestynyt 'Pretties For You' myös Easy Action on jonkinlainen psykedeelisen rokin levy. Nimenomaan jonkinlainen, sillä Easy Action on aikamoinen sillisalaatti pastisseja aikansa yhtyeistä ja biiseistä. Tosin toisin kuin Prettiesiltä.. Easy Actioniin on eksynyt pari ihan ookoo biisiäkin.

Yhtyeen juuret olivat Arizonan Phoenixissa, josta lukiobändin kautta muodostui ensin garage-bändi Spiders ja tästä Nazz (joka joutui vaihtamaan nimensä samannimisen bändin takia). Vaihdettuaan yhtyeen nimeksi Alice Cooper, bändi alkoi matkustella Los Angelesiin esiintymään. Yhden päin peetä menneen keikan jälkeen itse Frank Zappa tuli esittäytymään bändille ja sainasi sen kaikkien hämmästykseksi omalle Straight-Records levymerkilleen. Toinen merkille levytetty albumi on siis tämä Easy Action. Easy Actionilla on jäljellä aika vähän Spidersien ultraräkäisten garage-sinkkujen henkeä ja musiikki on todella 'kokeilevaa'. Muttei kuitenkaan ns. 'lähde'.

Levy alkaa lupaavasti, mutta myös suoraan ja törkeästi The Doorsin sävyjä lainaavalla Mr. & Misdemeanorilla. Lissu itse vetää biisin henkeen, joka lupailee jo tulevasta Alice Cooperista. Seuraava kappale on taas aika suora Beatles-pastissi. Ei paska, mutta mitä ihmettä tälläisellä tekee? Parin korvista ohi suhahtavan kappaleen jälkeen levyn toinen puolisko alkaa taas vuorostaan fiftari/genevincent-pastissilla Return of the Spiders. Seuraa joku ihan kiva biisi ja levy päättyy Lay Down And Die, Goodbyehen, joka kellottaa huimat seitsemän ja puoli minuuttia. Biisi on samaa pseudo-psykedeelistä sillisalaattia, kuin muukin levy, mutta aloittaa 70-luvun alun Cooper-levyjen perinteen yhdestä pitkästä taiteellisesta biisistä per levy.

Kuten yllä olevasta, jaarittelevasta ja kertaavasta tekstistä ilmenee, Easy Action ei ole mitenkään erityisen hyvä tai muistettava levy. Cooper-fanina se on kuitenkin mielenkiintoinen kuriositeetti siinä mielessä, että miten vuoden kuluessa tästä yhtye oli jo täysin pessyt kasvonsa ja pystyi julkaisemaan 'Love It To Deathin' kaltaisen rock-klassikon. No, oma osuutensa oli tietenkin seuraavan levyn tuottaja Bob Ezrinillä, mutta kuitenkin.

Rauli Badding Somerjoki - Tähdet tähdet 1983

2012-01-01T21:20:00.005+02:00

Vuosi 2012 lähtee käyntiin Rauli Badding Somerjoen toiseksi viimeisellä albumilla Tähdet tähdet.
Somerjoki sävelsi jonkin verran itsekin ja levyn nimibiisi on myös hänen käsialaansa. Mielestäni kappale on yksi hienoimmista suomalaisen molli-iskelmän tiivistelmistä. Kaukokaipuun kohteena on tällä kertaa tounpuoleinen ja kappaleessa on kaunis slaavilainen melodia. Artistin paria vuotta myöhemmin tapahtunut poismeno myös alleviivaa kappaleen.. no tietynlaista elämään kyllästymistä.

Tässä vaiheessa Baddingin taustabändinä toimi Agents. Levyn biisit ovatkin pääosin Pulliaisen sovittamia. Monta kertaa tuleekin mieleen, että laulaako tässä nyt Sorsakoski, vai Somerjoki. Sen verran tarkkaan Topi oli näköjään Somerjoen maneerit kuunnellut. Somerjoen 80-luvun levyiltä löytyi jokaiselta runsaasti radiosoittoa saanut hitti ja periaatteessa aika olisi ollut miehen uran kannalta miltei parasta, mutta juopotteluhan se taisi olle se syy, miksi keikkaa jouduttiin perumaan. Ja se on esiintyvälle artistille aina huono juttu sekä erittäin huonoa mainosta, mikä johtaa yleensä buukkausten loppumiseen. Juuri näitä keikan perumisia varten Sorsakoski otettiin bändiin kakkoskitaristiksi ja varalaulajaksi.

Yhtä kaikki, nämä Somerjoen kolme Agents-levyä ovat taattua tavaraa. Agents ei toki nouse samaan liitoon mihin ollaan myöhemmin totuttu, mutta taustabändinä Somerjoelle yhtye sopi, kuin korkki viinapullon suulle.

22-pistepirkko - Don't Say I'm So Evil 7" 1992

2011-12-30T14:07:00.006+02:00

Taidemusiikkiin ja itsensä etsimiseen ennen minua ehtineet kaverini kuuntelivat Velvettejä ja Pistepirkkoja, kun itse yritin vielä olla musiikin suhteen kunnon valkoinen suomalainen heteromies.

Huonostihan siinä lopulta sitten kävi. Tosin en nyt silloinkaan mitään Yötä tai Popedaa sentään kuunnellut, mutta kova oli defenssi artsyilyä vastaan.

Vuoden kuluessa yläasteen/lukion kuviksen tunnilla kuullun 'Bare Bone Nest' kasetin jälkeen tapahtui paljon muutoksia. Niinpä talvella 1992 television ainoasta musiikkiohjelmasta kuultu (niitä oli silloin yksi enemmän, kuin nykyään) tulevan levyn sinkku Don't Say I'm So Evil putosi ja kovaa. Helmeilevät akustiset, Askon syna (en edelleenkään tiedä mitä synaa tuossa on soitettu) ja P-K:n sielukas laulu. Äkkiseltään ei tule mieleen samalta kuulostavaa kappaletta. No, lukuunottamatta Pirkkojen omaa tuotantoa.
Siitä päivästä lähtien olen ollut niin sanottu fani.

En muista kummin päin ostin levyt. Oliko tämä seiskatuumainen vai pitkäsoitto ensin? Sen kuitenkin muistan, että jouduin Kotkan paikallisessa levykaupassa tyytymään loppuneen cd:n sijasta pitkäsoiton vinyyliversioon avattavine kansineen, mikä harmitti silloin. Voi pojat..
Sinkulta löytyy hauskasti sekä kappaleen levy-versio, että b-puolen nopea versio. En ole vieläkään päässyt selvyyteen kumpi näistä on parempi. Ehkä b-puolen reippaasti laulettu "toont seii" tankerossaan vielä pirteämpää tavaraa, kuin ykköspuolen fiilistely. Ja se meteliväliosa, josta taas lähdetään kovaa eteenpäin. Riku Mattila oli tuotantopuikoissa mies paikallaan.

Kavereiden isommat kaverit tosin julistivat Pistepirkot jo sell-outeiksi, koska jopa kaltaiseni nyypät löysivät yhtyeen. Bändi ei ollut enää pienen piirin yksinoikeus eikä nimen pudottaminenkaan tehnyt varmaa vaikutusta kaupungin runotytöihin, kun jo taviksetkin kuuntelivat tätä.

Jälkikäteen ajatellen Big Lupu on vähän sellainen tuotetumpi Bare Bone Nest, mutta kummallekin löytyy paikkansa. Ja ne synasoundit!

Pink Fairies - Finland Freakout 1971 2008

2011-12-30T11:21:00.013+02:00

Pink Fairies oli 'legendaarinen' englantilainen orkesteri, joka operoi yhdessä Ladbroke Groven-skenessä muun muassa Hawkwindin ja kumppaneiden kanssa. Itse asiassa yhtyeet keikkailivat paljonkin yhdessä ja välillä oltiin lavalla yhdistettynä Pinkwind-yhtyeenä. Skeneen kuului ilmaiskeikkoja, vallatuissa taloissa asumista, pienlehtiä ja .. no huumeiden käyttöä, vallatuissa taloissa asumista, ilmaiskeikkoja, pienlehtien tekoa ja huumeita.

Pink Fairiesin juuret olivat englantilaisessa agit-prop/räminä The (Social) Deviants-yhtyeessä, joka majaili 60-luvun lopussa San Fransiscossa. Bändi potki pois perustajansa Mick Farrenin ja otti mukaan Pretty Thingseissä soittaneen ja laulaneen rumpali Twink Alderin, joka yhdessä basisti Duncan Sandersonin, toisen rumpalin Russell Hunterin ja kanadalaislalähtöisen kitaristi Paul Rudolphin kanssa muodosti Pink Fairiesin. Yhtye majaili jonkin aikaa Friscossa matkien Grateful Deadin jammailevaa tyyliä, jonka se tajuttoman volyymin kera toi mukanaan palatessaan takaisin Englantiin vuonna 1971.

Bändi kävi muutaman vuoden kestäneen uransa aikana läpi miehistönvaihdoksia ja julkaisi kolme studiolevyä, joista yksi on hyvä, ensimmäinen kohtuullinen ja keskimmäinen kehno. Yhtye itse piti juttunaan livejameja. Omien sanojensa mukaan ne menivät joskus erittäin hyvin, joskus erittäin huonosti. Mutta tämän takia jännite säilyi keikalta toiseen.

Onkin hassu yllätys, että basisti Sandersonin mielestä bändin paras äänite on tämä neljäkymmentä vuotta sitten YLE:n arkistoon äänitetty live-esitys Turun Ruisrockista. Levy julkaistiin vuonna 2008. Festivaali järjestettiin vielä silloin Woodstockin hengessä (ja jo syksyisten säiden armoilla) elokuun lopussa. Samoilla festivaaleilla esiintyivät myös sellaiset ulkomaan ihmeet, kuin Kinks, Jeff Beck Group, Juicy Lucy, Canned Heat ja Fairport Convention, joten kyseessä lienee ollut kaikkien aikojen kattaus. Näin ainakin paperilla.

Yhtye nousee triona lavalle ja on sen verran ehtinyt tutustua kenties suomalaiseen naissukupuoleen, että tervehtivät yleisöä sanomalla 'moi'. Tämän jälkeen alkaakin rytistä niin perkeleesti. Bändi ei nimittäin tullut Turkuun asti muniin puhaltelemaan.

Yhtye tykittää avauksena free-form vedon Beatlesien 'Tomorrow Never Knowsista'. Pelkkä kappaleen henkiin saaminen livenä on jo sellainen saavutus, että pelkästään tämä saa nostamaan hattua. Hunterin rummut tykittävät läpi keikan ja unohdettu kitarasankari Paul Rudolph vetelee nauhakaiun ja kierron kanssa erittäin mureaa kitarointia. Bändi käy läpi tuon ajan jamibiisinsä ja päättää keikan omaan versioonsa Venturesien 'Walk Don't Runista'.

Äänite on laadultaan rupinen kuin spurgun perse, nauha sihisee ja niin edelleen, mutta ei tässä mitään hi-fiä ole soitettukkaan. Finland Freakout on ultimaattinen metelöivän jamibändin nauhoite. Melkein täysi tunti kaahausta.

Can - Tago Mago 1971

2011-12-28T21:17:00.013+02:00

Keski-ikäisille ja keski-ikäistyville maksukykyisille musiikin kuuntelijoille suunnatuissa lehdissä on nykyään ärsyttävä piirre, että otetaan 20+ vuotta sitten tasavuosissa levytetty levy. Vähän puolivillaista kyselyä artistilta (tai jos bändi on keskenään välilöissä, niin useammalta soittajalta) ja lehti hyllyyn. Kyllä kaltaiseni musiikkinörtit sen ostavat.

Luojille kiitos kuitenkin, että tänä vuonna on kulunut neljäkymmentä vuotta vuodesta 1971. Tuolloin ilmestyikin suhteellisen monta merkittävää albumia. Brittilehdistö ei kuitenkaan muistele mitään Amon Düül II:sia, vaan niitä lempiyhtyeitään, joihin Can on aina kuulunut.

Vaikka kuuntelenkin alan levyjä paljon, suhtautumiseni Caniin on ollut jostain syystä aina penseä. Monen mielestähän yhtye on juuri SE krautrock-yhtye, mutta itse olen aina sijoittanut Canin sinne oman mielenkiinntoni häntäpäähän. Niinpä Tago Magon 'juhlavuoden' kunniaksi pursuavien lehtijuttujen takia otin levyn uudelleen kuunteluun ja ajattelin antaa vielä kerran sille mahdollisuuden tehdä vaikutus.

Can ja juuri tämä levy oli se, joka vaikutti suuresti punkin perustaneeseen ikäluokkaan. Jotkut tiettävästi jopa matkivat ennen punkin syntyä yhtyeen 'epämusiikkia', joten voitaneen sanoa Canin vaikuttaneen myös sen liikkeen estetiikkaan. Bändi myös itse otti vaikutteita enemmän John Cagen ja Stockhausenin tyylisiltä modernin musiikin tekijöiltä ja Miles Davisilta, kuin Chuck Berryltä. Ja tietysti Velvet Undegroundilta.

Tago Magon yhteydessä bändi itse puhuu jopa salaisesta mustasta magiasta, mutta levy kuulostaa omaan korvaan enemmän puhtaalta artsyilyltä nauhamanipulaatioineen. Tämä oli tietysti aikanaan tuoretta, mutta ei nyt 2011 yllätä enempää. Tago Magolla bändi kieltämättä laajentaa 'pop-yhtyeen' käsitettä. Seiniä tuupataan leveämmiksi, välillä käydään noisen puolella ja soitetaan tietysti paljon sitä 'can-groovea', mistä hehkuttajat aina vaahtoavat.

Yhtyeen soittajisto on jäänyt myös genreen omalla ikonistisella tavallaan. Puhutaan aina Jaki Liebezeitin eleettömästä rumpujen soitosta, eikä Michael Karolikaan ollut kehno kitaristi. Ehkä se itseäni ärsyttävä lenkki on Damo Suzukin epälaulu?

Kyllähän Can groovaa omalla yksinkertaisella mutta kiemuralla tavalla. Mutta silti en jaksa kuunnella Cania vapaaehtoisesti. Ehkä sitten, jos joku spaikkaa kraanaveden, mutta muuten kuuntelen mielummin Faustia.

Demis Roussos - The Demis Roussos Magic 1977

2011-12-26T10:58:00.004+02:00

Demis Roussos, Evangelis O. Papathanassiou ja Lukas Sideras muodostivat aikansa tunnetuimman kreikkalaisen pop-yhtyeen Aphrodites Childin. Bändiä on sivuttu useammankin kerran tässä blogissa, joten ei siitä enempää. Yhtyeen loppu tapahtui myrskyisissä merkeissä Vangeliksen magnus opus 666:sen levytyksen yhteydessä. Kukin yhtyeen päähahmoista jatkoi soolouralle, joka ainoastaan Lukas Sideraksen kohdalla ei johtanut taiteelliseen tai kaupalliseen menestykseen. Rumpalin osa on aina kova.

Viisi vuotta myöhemmin Roussoksen ja Vangeliksen välit olivat jo sen verran lämmenneet, että yhteistyö oli taas mahdollista. Roussos oli 70-luvun puolessa välissä SUPERsuosittu ympäri vanhaa manteretta. Hänen imelät kappaleet yhdistettynä falseettivibraattoon soivat kaikkialla.

Roussoksen levyt eivät ole kuuluisia taiteellisista kokonaisuuksistaan ja tälläkin kertaa levy on kokoelma erilaisia kappaleita lyötynä peräjälkeen. Pääpaino on luonnollisesti niissä herkän imelissä balladeissa. Ajan muodin mukaan osa kappaleista soi kuitenkin disco-biitin mukaan. Mukaan on otettu pari Vangeliksen soolodebyytinkin (mahtava Earth) biisiä. Se, että ovatko biisit Demiksen versioina parempia, en rupea arvottamaan. Ainakin mielenkiintoisia. Vangelis kuorruttelee orkestraatioita syntikoillaan. Levy ei ole ehkä Vangeliksen parhaita tuotantoja, mutta sisältää muutaman pätevän hetken.

Magic ei jäänyt Roussoksen ja Vangeliksen ainoaksi sooloyhteistyöksi, vaan Demiksen etno-falsettia kuullaan myös 80-luvun alussa Vangeliksen jäätävän hyvällä Blade Runnerin soundtrackilla.

Windy & Carl - Portal 1992

2011-12-22T21:54:00.008+02:00

Aviopari-duo 'Tuuli ja Kari' on pitkän linjan marginaalivääntäjä Amerikan Yhdysvaltojen Dearnborista. Kaupunki on yksi Detroitin pienemmistä satelliiteista ja kaiketi kuuluisin Ford-yhtiön pääkonttorista.

Windy & Carl luettiin aikanaan myös 'shoegazing' genreen, mutta siihen yhtye oli vähän liian lavea. Yhtye ei myöskään mahtunut genren muotiin muutenkaan yhtä helposti, sillä englantilaisten Slowdiven tai Lushin tapaan sillä ei ollut heittää promokuviin eteeristä ja lommoposkista runotyttöä. Windy oli ja on sellainen pullea keskilännen jenkkitäti ja Carlkin näytti lähinnä autoinsinöörilta. Ei siis indie-popparipoikien tai tyttöjen päiväunikamaa. Ehkäpä tästä syystä Windy & Carl kuulostaa edelleenkin mukiin menevältä suhinalta tai surinalta, toisin kuin poseeraavat aikalaisensa?

Portal oli kaksikon ensimmäinen julkaisu, joka tehtiin omakustanteena ja c-kasetille. Levystä tehtiin 1995 cd-painos. Olen jonkun verran kuunnellut Windy & Carlia ja tämä ykkönen on loppujen lopuksi jäänyt suosikiksi.
Vaikka duo operoikin kitaralla ja bassolla, musiikki on ambientia tai dronea. Kaikubokseja on varmaan kymmenen ja ne luovat hienon hidasliikkeisen orgaanisen äänivallin, johon vielä tällä ensimmäisellä levyllä Windy välillä puhuu päälle. Lopputulos kuulostaa Sonic Youthin taiteellisen pään ja Join Inn-ajan Ash Ra Tempelin välimuodolta. Aivan puhtaasti pelkkää kitaraa, bassoa ja efektejä tämä debyytti ei ole, vaan välillä seasta pilkahtaa syntetisaattorin ääntäkin. Sivuosassa, mutta kuitenkin.

Yhtyeen radikaalein poikkeavuus surinabändeistä oli kuitenkin rummuttomuus, joka poistaa musiikista jyskeen ja agression sekä antaa tilaa orgaaniselle rytmille. Tämä oli tietysti varma lippu sinne marginaalin äärilaitaan ja on sitä edelleenkin. Muuten Portal kuulostaa pitkälti tuon ajan Spiritualizediltä. Tai siis niiden levyjen biisien välisuhinoilta. Levyn kolmosbiisi on nimeltäänkin 'Ode to Spaceman'. Musiikista on riisuttu turhat laulutkin ja annettu phaserien, näppäilyn ja kaiun keskittyä siihen olennaiseen. Eli fiilikseen.

Tiger B. Smith - Tiger Rock 1974

2011-12-19T22:04:00.003+02:00

Tiger B. Smith oli saksalainen hardrock trio jolta löytyy pari levyä 70-luvun alusta ja useampikin pätevä protometalliveto. Jotain Freen ja Black Sabbathin välistä.

Arto Melleri - Tuomiopäivän sävärit (eli svimbaa, komisario Koskinen) 1987

2011-12-18T21:52:00.010+02:00

Luin juuri Arto Mellerin 'Pääkallolipun alla', joka pitää sisällään hänen koko runouden ulkopuolisen kirjallisen tuotannon. Mielenkiintoni mieheen heräsi alunperin luettuani Albert Järvisen elämänkerran ja etenkin pätkän, jossa oli taustaa tätä Mellerin ainoata pitkää proosateosta kohtaan.

Melleri aiheutti alunperin tietynläistä vierastamista ehkä miehen boheemin maineen takia. En ole mikään hirveä moralisoija, mutta Mellerin maine perustui juuri tälläiseen laillisuuden rajamailla vaeltavaan 'romanttiseen huumeidenkäyttäjään', joka kirjoittaa runoja ja istuu päivät pitkät Helsingin taitelijaravintoloissa. Ja joku nainen paapoo. Huumeita ja juttua niistä kirjassa tosiaan piisaakin, mutta myös hyvää tekstiä. Jos olisin ollut herkässä nuoruusiässä astetta lennokkaampi luonne, ymmärtäisin helposti miehen arvostuksen ja maineen silloin takavuosina.
Itse asiassa tästä maasta/tämän päivän julkisuudesta löytyy aika harvassa Mellerin ja Andy McCoyn tyylisiä wanhan liiton 'pyhiä' huumeveikkoja stetsonit päässä sulkineen, kun jopa R-kioskin täditkin joutuvat työhöntulossa huumetesteihin ettei vain olisi pilveä polteltu. Arkipäivä on nykyisin siirtynyt metrossa känykkään sössöttävien sekakäyttäjien ja Kurvin jengin päivittelyyn. Mutta he eivät saisi mitään järjellistä tekstiä ulos edes runollisen vertaa.

Plaa, plaa, plaa. Takaisin kirjaan. Melleri suoritti kirjaa varten omien sanojensa mukaan 'kemian lopputyönsä'. Niinkuin taustoja varten. Mellerin rock-fanitus ja kuvioissa pyöriminen johti siihen, että hänen huume/rikollisromaaninsa pyörii luonnollisesti samoissa kuvioissa. Kirja julkaistiin vuonna 1987, mutta henkilöt ja tarinat ovat 70-luvun lopulta. Melleri jakoi työhuoneensa Albert Järvisen kanssa, joka toimi ystävänä ja innoittajana. Vaikka Melleri käyttää klassista kirjailijan kikkaa vaihtelemalla tosielämän henkilöiden paikkoja ja soittimia, kirjasta tunnistaa helposti oikeita hahmoja, jotka pyörivät Helsingin 'kuvioissa' tuohon aikaan. Järvinen on esimerkiksi edesmenneen 'Ramalama Brothersien' flipannut kitaristi, Pave Maijanen istutettiin sivuosaan yhtyeen rumpalin pallille, Q-teatterin porukkaa ja teatteriväkeä marssitettiin estradille. Mukana ovat rikollistaustaiset roudarit, vanhat sodanjälkeiset nistit ja koko rock-alamaailman kirjo. Ramalama Brothers on tietenkin Hurriganes, jota tosin harhauttavasti maustetaan uuden-aallon vaikutuksella.

Kirjailija itse on mukana Ilppo Koiruoho nimisenä huumespurgu-kirjailijana (joka syyttää sivuilla Arto Melleriä juttujensa varastamisesta ja kopioinnista!). Kyseinen käänne kertoo hauskalla tavalla Mellerin satiirisesta tyylistä ja muistuttaa jopa Vonnegutia. Tosin sillä erolla, että Vonnegut ei ollut huumespurgu.

Tuomiopäivän sävärit ei ollut runojen lisäksi Mellerin ainoa ulostulo musiikin puolelle. Jokainen ikäiseni on toki saanut kuulla kyllästymiseen asti Alangon kappaleen 'Taitailijaelämää' lainia. Melleri itse teki tekstejä muusikoille ja muun muassa tämän yhteislevyn Edward Vesalan kanssa, missä hän näyttelijöiden kera lukee lyriikoitaan aika mehevän modernin jazzin päälle.

Nefes - Stoa 17.12.2011

2011-12-17T22:37:00.006+02:00

Sade piiskaa joulukuisia mustia ikkunoita, kun Helsingin kaupungin itäinen Kulttuurikeskus Stoa tarjoaa Sufilaisen illan, jota tähdittää Nefes-orkesteri.
Yhtye on toiminut vuodesta 1990 asti ja sitä pidetään yleisesti suomalaisena lähi-idän musiikin peruskouluna. Orkesterin nimi tarkoittaa hengitystä ja soittajisto pitää sisällään suomalaisten ja turkkilaisten lisäksi myös uusi-seelantilaista verta.

Allekirjoittanut lähti keikalle tietenkin Itiksen kebab-ravintolan kautta. Suolainen kebabliha on hyvää, vaikka aiheuttaakin kamalat silmäpussit.

Sufilaisuus on Islamin lahko, jossa korostetaan suoraa jumalyhteyttä. Wikipedin mukaan sufilaisuus koostuu kolmesta perusperiaatteesta jotka ovat: 1) asketismi, 2) mystiikka, ja 3) mystinen filosofia. Historiansa aikana liike on ollut vainottuna ja edelleenkin monet islamilaiset pitävät sufilaisuutta epäpuhtaana sekoituksena islamia, gnostilaisuutta ja uusplatonilaisuutta.

Sufilaisuus oli myös se islamin suunta, mihin moni itseään etsinyt britti-hippi kääntyi 70-luvulla. Muun muassa Fairport Conventionin Richard Thompson. Sufilaisuuteen kuuluvat myös dervissi-tanssijat, jotka pyörivät itsensä transsiin.

Nefes koostuu siis suomalaisista ja Suomessa asuvista turkkilaisista soittajista, joiden lisäksi tälle keikella oli saatu laulaja ja tanburan soittaja itse Turkista asti. Kappaleet olivat sävelletty Yunus Emren teksteihin. Tai siis yhtye soitti sufilaisia tradeja ja muutaman oman kappaleen tämän keskiaikaisen runoilijan teksteihin. Sufilainen runous perustuu tietenkin Allahin ylistykseen, mutta vastoin Homma-foorumin tilastovääntelyä, sufilaiset julistavat runoissaan ihan oikeasti rakkautta ja omaa henkilökohtaista uskon etsintäänsä.

Sali oli yllätyksekseni melkein täynnä. Aika paljon turkkilaisia, osa vanhempaa kaartia, osa näiden futistukkaisia poikia. Pari hämyä ja vanhenpia rouvia. Tunnin mittainen setti perustui siis uskonnolliseen musaan, joten se oli ehkä hivenen myös tosikkomaista, lukuunottamatta viimeisen kappaleen vierailevan tähden kurkkulaulua ja jouhikon soittoa. Mutta täytyy myöntää, että musiikki toimi.

Miksauspöydän takaa hommaan lisättiin hivenen taikapölyä kaiun muodossa, joka sopi huiluille (kolme kappaletta) ja vierailevan Cem Cirakin tanburalle. Tanburan soittaja nousikin omaan korvaani keikan päätähdeksi. Vitsin hienoja lickkejä, taitavaa kaulan heilutus vibraa ja virtuoosimaista soittoa. Suomalainen ud-luutun soittaja jäi hivenen taustasoittajan rooliin, mutta se kai oli tarkoituskin. Rytmiä soitti suomalaisturkkilainen perkussionisti käsirummulla ja välillä vieraileva päälaulaja tarttui isoon tamburiiniin ja näytti, miten silläkin voi soittaa aika helkutin monipuolisesti. Kappaleiden melodiat polveilivat mielenkiintoisesti. Samaa kamaa on tullut toisinaan ihasteltua niissä kebab-ravintoloiden muzakeissa ja miksei myös Baris Mancon musiikissa. Taustalla soi huilujen tai tai tanburan metallinen drone.

Tälläiset konsertit ovat mukavaa mokuttamista verorahoilla. Aika moni mielenkiintoisimmista keikkakokemuksistani on itse asiassa Helsingin kaupungin kulttuurikeskusten kustantamia. Lähivuosilta tulee äkkiseltään mieleen muun muassa Pentti Kurikan nimipäivät, Kuusumun profeetta ja Terakaft. Näistä artisteista monikaan ei kaupallisesti kustannetun baarikeikan lavalle maksettaisi. Käyttäkää näitä verorahoin kustannettuja kulttuuripalveluja!

Mohave Triangles - Eternal Light of the Desert Plateau 2011

2011-12-15T19:59:00.006+02:00

Tämän hetken kuuminta hottia piireissä ovat c-kasettijulkaisut. Itse tosin kuuntelin tämän tylsästi suoraan yhtyeen Bandcamp-sivuilta.

Mohave Trianglesista on kovin vähän mitään informaatiota. Yhtye on Pohjois-Carolinan Washingtonista ja yhden miehen orkesteri. Yhtyeen Bandcamp-julkaisuista moni ei ole mitenkään ihmeellisen kuuloista tavaraa, mutta tämä 'Eternal Light of the Desert Plateau' kuulostaa sitä vastoin tajuttoman hyvältä suhinalta. Kansikuva kertoo paljolti sisällyksestä. Jossain teosta kuvattiin 'Ford Escortiin unohtunut 80-luvun new age kasetti, joka on venynyt pikku hiljaa'.

Käsittääkseni julkaisu sisältää c-kasettiestetiikkaa muodon lisäksi myös itse musiikissa. Kummatkin kappaleet ovat niin sanottuja kenttä-äänityksiä ja käsittääkseni soitettu yhteen kasettisoittimille äänitetyistä musiikeista. Ykkösbiisi 'Eternal Light'in alun dolbyn pullistama apokalyptinen intiaaniläppä yhdistettynä kasettisuhinaan ja aaltoilevaan huminaan oli ensimmäistä kertaa kuultuna kieltämättä vaikuttava. Ford Escort-versio 'Little Fluffy Cloudsin' puheesta. Suhinan lisäksi vieraillaan myös 80-lukulaisen taiderock-surinan ja helinän puolella.

Kasettiestetiikka teki oikeastaan niin suuren vaikutuksen, että ajattelin vähän kopioida juttua ja haalia kirppiksiltä muutaman kasettidekin joilta voisi soittaa omaa musiikkia ja ajaa samalla efektien läpi.

Edgar Froese - Aqua 1974

2011-12-13T15:46:00.004+02:00

Tangerine Dream on tänä päivänä yhtä kuin Edgar Froese, joten ei sinänsä ihme, että jo ensimmäisellä soololevyllä yhtyeen ja miehen soololevyä ei erota toisistaan.

Tai no, jotkut puristit ovat sitä mieltä, että Aqua on hengetön välituote, jonka tarkoitus oli vain tuottaa Froeselle rahaa seuraavan TD-levyn soitinhankintoja varten. Toki itse pääbändin katalogissa ilmestyi samana vuonna Phaedra, jota pidetään yleisesti yhtyeen parhaana levynä, mutta mielestäni Aquan musiikki on aivan täysin samalla tavalla haahuilevaa ja harhailevaa suhinaa, kuin TD:n 'omat' levyt.

Eli levyn voi surutta lukea niin sanotun 'Berliinin koulukunnan' suhinalevyihin. Levy on itseasiassa äänitetttykin tuossa silloin jaetussa kaupungissa. LFO:ta käytetään rytminä, toisinaan analoginen sekvensseri paukuttaa modulaareille tahtia ja päälle maalaillaan vahvasti phaseröityjä koskettimia. Mellotronin tehostenauhoista soitetaan tietenkin veden solinaa. Chris Franke vierailee vielä yhdellä levyn kappaleista, joten todella TD-fiiliksissä mennään.

Levyn kansiteksteissä suositellaan kuuntelemaan se kuulokkeilla. Levyn biiseistä 'NGC891' äänitettiin 'Artificial Head Recording System' tekniikalla, jossa mallipäähän asetettiin mikrofonit kummallekin korvalle. En tiedä tuoko se kappaleeseen varsinaisesti mitään lisäarvoa, mutta ihan mielenkiintoinen kuriositeetti tuon ajan 'edistyksellisistä' äänitystekniikoista.

Baris Manco - 2023 1975

2011-12-12T16:23:00.004+02:00

Viimeisimmässä Wire-lehdessä oli pitkästä aikaa mielenkiintoista tavaraa; muun muassa E2-E2 levystä ja noin yleisemminkin Manuel Göttschingistä. Lehden mielenkiintoisin artikkeli oli kuitenkin yleiskatsaus 'turkki-psykeen' tai siis sen tärkeimpiin levyihin.

'Genressä' oli paljon artisteja, muun muassa Erin Koray, jotka sekoittivat psykedeelisvaikutteisia lähi-itä vetoja tunteita tihkuviin kappaleisiin. Lopputulos muistuttaa ehkä jotain Bollywood-tavaraa sillä lisällä, että laulettu türkki kuulostaa ainakin omaan korvaani ranskan ja suomen sekoitukselta. Eksoottista siis.

Levyhyllystä löytyy tätä ennen ilmestynyt Baris Mancon 'Dünden Bugüne', mutta se on lähinnä kokoelma miehen siihen asti (1972) levyttämiä singlejä, eikä todellakaan mikään albumikokonaisuus. Manco oli elinaikanaan (k.1999) erittäin suosittu ja pidetty artisti. Toisin, kuin useat muut genrensä 'vastakulttuuriedustajat' (lue länsimaisen musiikin soittajat), Manco pysyi koko uransa ajan hyvissä väleissä maata tasaisin väliajoin komentaneen sotilasvallan kanssa.

2023 on siis niin sanottu konseptialbumi. En tietenkään saa mitään selvää kappaleiden turkkilaisista teksteistä, mutta itse musiikin linja pitää alusta loppuun. Levyn kansi antaa itse asiassa hyvän kuvan, mitä tuleman pitää sisällön puolesta. Mursunviiksissä ja paljettitakissa seisova Manco taustanaan piirrettyjä tähtiä ja markkeeraustussilla vedetty tunnus. Futuristinen levy pursuaa laulettuja kyyneleitä, mutta myös upeita viulukoneita, phasereita, syntikoita ja lähi-itäläistä psykedeliaa. Instrumentaalinen nimikappale avaruusfuugineen kuulostaa miltei samanaikaiselta italo-Goblinilta. Levy funkkaa ja välillä pistäydytään ' Uzun Ince Bir Yoldayim' kappaleen tyylisissä sentimentaalisissa, mutta myös mystisen kuuloisissa tunnelmissa. Ihan jokainen biisi ei kestä, mutta pääosin 2023 on hieno 70-luvun puolenvälin etno-progeilu.

The Bizarros - I Bizarro 1976

2011-12-11T14:25:00.002+02:00

Punkkia ei tietenkään keksitty Englannissa, vaan sen alkumuoto syntyi Amerikan mantereella hiljalleen 70-luvun puolessa välissä erinäisten paikkakuntakeskittymien yhtyeiden soittaessa MC5:sen, Velvettien ja Stoogesin innoittamaa köpömusaa. Ensinmainitut taas saivat vaikutteita aikansa 'garage'-rockista.

Iggy & The Stoogesin vaikutus kuuluukin selkeästi tässä Ohion Akronista olleen The Bizarrosin musassa. Täyspitkän bändi pääsi tekemään vasta 1979, eikä siinä nyt niin hirveästi ollut annettavaa. Mutta nämä ensi sinkut ovat vielä hyvää musaa ilman muodon ja ulkonäön kahleita.

Prince Rama - Shadow Temple 2010

2011-12-08T21:07:00.003+02:00

Levyhylly hyppää vastoin normaaleja tapojaan surffaamaan tulevan aallon harjalle pillifarkuissa ja Cousteau-pipossa. Ehkä valitsen mukaan vielä jotkut ironiset lasipokat huurtumaan viileässä vedessä.

Prince Raman nettijulkaisu/levy 'Shadow Temple' on brooklyniläis-bostonilaisen trion viimeistä Animal Collectiven levymerkille tehtyä levyä edeltänyt levytys. Yhtye koostuu kahdesta siskoksesta ja näiden kaverista, jotka omien puheidensa mukaan kasvoivat floridalaisessa Hare Krishna-kommuunissa. Täältä he muuttivat Bostoniin - kuinkas muuten kuin taidekouluun.

Tavallisesti saan hengenahdistusta moisesta 'tarinasta', mutta Prince Raman 'Shadow Temple' kuulostaa kuitenkin nimensä ja kantensa näköiseltä taidepläjäykseltä, jolla ei ole hirveästi pelätty koitella niitä seinien rajoja. Välillä rohkeus toki aiheuttaa sen seinälevyn kiusallisen kaatumisen, mutta 'Shadow Temple' on kuitenkin nykyaikana kunnioitettavan rohkea levy.

Prince Raman siskokset laulavat tai kiekuvat mantramaisia koilotuksiaan eksoottisesti sanskritiksi ja englanniksi. Synat raikaavat ja rumpuja soitetaan epätavallisesti ja amatöörimäisesti paukuttaen. Viileän hienojen elementtien lisäksi mukaan heitetään tietenkin post-modernisti ja ironisesti juustoisia tai mauttomia pätkiä.
Kolmikko on kuitenkin selkeästi musikaalinen ja mieleen tulvii lukematon määrä oman tiensä kulkijoita 22-Pistepirkosta John Mausiin ja Os Mutantesista Gro-Magnonin 'Kaledoniaan'.
Meiningissä on myös ihka oikea 'Tuomion temppelin' tunnelma. Harvoin tulee vastaan indie-bändin levy, jonka musiikki perustuu pääosin ihmisäänellä laulamiseen (tai ulvomiseen).

Siegfried Schwab - Meditation 1979

2011-12-06T13:29:00.003+02:00

Aiemmin itselleni tuntematon Siegfried Schwab paljastui kulttielokuva 'Vampyros Lesbos' soundtrackin tekijäksi. Eipä sillä, että sitäkään olisin kuullut. Jonkinlaisena akustisen nailonkielisen guruna tunnettu Schwab on julkaissut aika kasan levyjä joten ehkä mies on Saksan Francis Goya? No ei nyt sentään. Onneksi. Mies paljastuu Goyan sijasta enemmän virtuoosimaiseksi soittajaksi, joka vielä taitaa oikeasti fiilistelyn.

Vinyyli tarttui mukaan käytettynä oikeasta levykaupasta ja mukavan myyjän suosituksesta (suositukseen saattoi vaikuttaa myös entinen omistussuhde). Varoituksen sana tuli kuitenkin levyn kakkospuolesta, joka pitää sisällään lähinnä akustisen nailonkielisen näppäilyä. Itse asiassa sekin kuulostaa hyvältä ja levyn nimikappale, vain neljän minuutin mittainen 'Meditation' toimii.

Levyn juttu on kuitenkin miltei koko A-puolen täyttävä kappale ‘Suche Nach Unendlichkeit'. Syntetisaattorikitara saa kappaleessa kaverikseen basson, rummut ja 'elektroniset laitteet', mitä ikinä ovatkaan. Yhtä kaikki, kappale soi aurinkoisessa Neu!:n hengessä välillä kevyen 'motorik'-biitin pumppaamana, välillä rauhoittuen taas viheltävien kitarasynaäänien ja kitaratunnelmoinnin hetkiin. Taustalla hurisee lämpimän harmoonin kuuloinen drone.

'Meditation' oli taas mukava yllätys genrensä 'valtavirran' ulkopuoleltakin löytyvistä levyistä. Ei nyt mikään klassikko, mutta kyllä tätä kuuntelee ihan kokonaisuutenakin ilman pakkoa.

Iggy Pop - The Idiot 1977

2011-12-03T16:06:00.006+02:00

The Idiot oli levy joka soi taustalla, kun Joy Divisionin Ian Curtis löytyi hirttäytyneenä kotoaan. Tämä sinänsä aivan toissijainen knopittelu toisen ihmisen traagisella ratkaisulla pitää sisällään kuitenkin pointin. Iggy Popin The Idiot oli albumi, joka vaikutti suuresti jälkipunkin musiikilliseen ääneen yhdessä sen tuottaja David Bowien musiikin kanssa.

Levyä voi myös pitää Iggy Popin musiikillisena nahan luontina, joka tosin ajoittui aikaan, jolloin hänen edelliset tekemisensä proto-punkin saralla olivat tapetilla. Bowien tuottama ja sävellysvastuunkin Popin kanssa jakanut levy taitaa olla miehen Berliini-trilogian neljäs albumi. Samoihin aikoihin Bowien 'Low' albumin kanssa äänitetty levy pitää soittajistossakin lähes samat naamat ja nimet.

Bowie ei ollut ensimmäistä kertaa auttamassa ihailemaansa Popia. Kuten kaikki varmasti tietävät, Ziggy-kauden Bowie väänsi namiskoita jo Stoogesin (versio II) 'Raw Power'-levylle.

Bowie oli tässä välissä jo vaihtanut tyyliä valkoiseen souliin ja funkkiin + taiderokkiin, Iggyn edelliset julkaisut olivat vielä Stoogesin baari-bootleggeja ja mies oli juuri päässyt katuojasta ylös. David tuli taas apuun ja antoi hetkeksi 'musiikillisen kameleontin' viitastaan myös vaikutteita Iggylle, joka teki ensimmäisen (ja myös viimeisimmän) taiderock-levynsä.

Dostojevskin kirjan mukaan nimetty albumi toi Popin musiikkiin mukaan kylmän elektroniset soundit jotka ilmestyivät ennen Bowien 'Low':ta. Robotti-funkin.. tai nihkeä-funkin ja China-Girl tyylisten kappaleiden täyttämä levy on tietysti aina ollut anti-bowielaisten Iggy-fanien inhokki. Levyltä ei löydy oikein mitään 'Search & Destroyn' tyylistä tavaraa, joten puristi-fanien näkökulma on tietysti ymmärrettävä ja syytökset Bowien nukkena olemisesta. The Idiot on kuitenkin pätevä levy, vaikkei yhtä iskevä, kuin seuraava (myös Bowien 'pilaama') 'Lust For Life.

Yello - Solid Pleasure 1980

2011-12-01T17:11:00.003+02:00

Yello on aiheuttanut minulle aina samanlaista hämmennystä, kuin tämänkin levyn kansi. WTF? Onko tämä hyvää vai huonoa musiikkia? Yhtye on myös pystynyt pitämään tämän hämmentävän linjan lähestulkoon koko uransa ajan. En ole koskaan pystynyt antamaan sille samanlaista hyväksyvää nyökkäystä, kuin esimerkiksi ulkonäöllisesti samannäköisille Sparksin veljeksille.

Sveitsiläisten Boris Blankin ja Dieter Meierin Yello on toiminut vuodesta 1979 ja hämmentänyt kuulijoitaan elektronisesti manipuloidulla laulullaan ja musiikillaan. Äkkiseltään monesta debyytin kappaleesta voisi sanoa eng. kiel. sanan 'novelty', muttei sitten kuitenkaan.
Yhtye nousi tällä levyllä muiden elektro-pop yhtyeiden kanssa parrasvaloihin ja nautti 80-90-luvun taitteessa kohtuullista suosiota muun muassa Brittein saarilla.

Yellon debyytti poukkoilee tyylilajeista toiseen, huumorista viileään synapoppiin. Levyltä löytyy myös kolmen kappaleen mittainen tunnelmaosuus, eikä yhtään hullumpi sellainen. Itse asiassa 80-luvun lopun 'Pump Up the Volume' kama muistuttaa omaan korvaan enemmän Yellon tyylistä 'hulluttelua', kuin Kraftwerkin tyylittelyä. Musiikki on provosoiva sekoitus ns. 'koolia' ja typerää tavaraa, mutta salonkikelpoisesti. Ihme levy.

Peter Fonda - November Nights 1968

2011-11-30T11:01:00.005+02:00

Kaliforniassa marraskuun yöt ovat varmasti jänniä, vaikka näillä omilla leveysasteilla yömme muuttuu vain hetken ajaksi uniseksi päiväksi.

Peter Fonda muistetaan näyttelijänä tietysti Easy Rider elokuvasta. Hän oli vakionaama Losin 'vastakulttuuri-skenessä' ja kaikkien näyttelijöiden tavoin kokeili myös laulajanuraa.
Fondan laulu ei ole mikään historian lehdille jäänyt suoritus, mutta kappale on pikkukiva laid-back popiskelmä mariachi-torvineen.

Kappale on Gram Parsonsin tekemä.

Venom - Welcome to Hell 1981

2011-11-28T21:20:00.011+02:00

Newcastlelainen Venom syntyi alkumuodossaan jo vuonna 1978, josta erinäisten miesten ja soitinten vaihdosten jälkeen muodostui yhtyeen klassinen trio-kokoonpano ja heidän lavanimensä Cronos, Mantas ja Abaddon.

Antiikin jumalten ja maailmanlopun enkelten mukaan nimetyn kolmikon juttu oli kiteyttää raskaamman rokin salaperäiset, okkultistiset ja saatanistiset viittaukset suoraan saatananpalvonnalla leikittelevään kuvastoon ja sanoituksiin. Joku voisi sanoa, että tässä onnistuttiinkin kohtuullisen hyvin, sillä yhtye luetaan thrash- ja blackmetallin epäpyhiin pioneereihin ja on saanut edelleenkin jatkuvan jäljittelijöiden lauman.

Welcome to Hell on yhtyeen ensimmäinen täyspitkä demojen ja sinkun jälkeen ja paskaisine tuotantoineen näytti suuntaa, jossa parikymmentä vuotta myöhemmin Norjassa pidettiin ylpeyden aiheena, että levy on äänitetty paskaisesti jossain vitun metsässä tai risukossa.

Levyn soundeihin taisi vaikuttaa, että bändi oli alunperin tekemässä demoa, eikä pitkäsoittoa. Omaan korvaan levyn äänipolitiikka jytää hyvin, mutta aikanaan tarkasti punkin ja metallin erottanut tuotantopolitiikka kääntää Venomin debyytin soundeiltaan sinne ensin mainitun puolelle. Welcome to Hell onkin periaatteessa paskaisesti soitettu NWOBHM:ia erittäin vahvoin Motörhead vaikuttein. Cronoksen puolihuolimaton tykkibasso jyrää hienosti, riffit ovat hyviä ja kaiken kruunaa Mantaksen sinänsä hienot, mutta myös huolimattomat kitarat ja Abaddonin kurkkupurkkirumpu-tykitys. Cronoksen lauluääni yhdistettynä äijän miltei vastenmieliseen naamaan on myös toimiva. Tämä ei ollut Policea!

Venom ei ollut aikansa ainoa basistilaulajalla liikkuva metallimusiikkia soittava trio, mutta räkäisyydessä ekalla levyllä omaa luokkaansa. Seuraavilla yhtye lipui levy levyltä enemmän sinne metallimusiikin puolelle, mutta tämä ensimmäinen on jotain sitä suurempaa. Empä usko, että esimerkiksi Slayer kuulostaisi (tai olisi kuulostanut) siltä mitä se on (oli) ilman Venomia.

Bändin noustua pieneen suosioon 80-luvun puolivälissä lähtivät sekä Mantas, että Cronos omille soolourilleen. Näistä ei kuitenkaan tullut yhtään mitään. Bändi taitaa olla historiansa aikana soittanut ilman kaikkia kolmea klassisen kauden venom-jätkää. Re-unionikin on tehty ja nykyisin se taitaa olla Cronoksen sooloprojekti.

Fantasia - Elokuva 1940

2011-11-26T19:37:00.010+02:00

Fantasia oli Disneyn kolmas kokoillan animaatio. Musiikkielokuva ei sinänsä ollut firman ensimmäinen, sillä musiikkia ja animaatiota yhdistelleitä 'Silly Symphonies' lyhäreitä ilmestyi jo tätä ennen. Itse asiassa Disneyn taloudellisesta pohjasta suuren osan muodosti kyseinen sarja, josta tunnemme edelleen vaikkapa tuon 'Pahaa sutta ken pelkäisi' laulun (Adolf Hitler tiettävästi vihelteli laulun melodiaa) ja monta muuta pikkuklassikkoa.

Elokuvaa pidettiin pitkään yhtiön yhtenä kunnianhimoisimmista teoksista. Walt Disney itse oli päätuotantovastuussa ja luotti sinisilmäisesti visioonsa taidemusiikin ja animaation yhdistämisestä. Tai siihen, että suuri yleisö halusi sellaista katsoa.
Fantasia oli myös yhtiön ensimmäisiä taloudellisia takaiskuja. Osittain toki siitäkin syystä, että kyseisenä vuonna (tai siis vuoden 1940 loppupuolella) tärkeä markkina-alue Eurooppa hävisi sodan alle. Englantia lukuunottamatta koko länsi-Eurooppa oli Saksan miehityksen alla ja natseille taas Disneyn elokuvat olivat 'verboten' leiman alla. Piskuiset Suomi ja Ruotsi eivät paljoa auttaneet elokuvan näyttökerroissa. Tosin kotimaassakaan hivenen liian taiteelliseksi mielletty Fantasia ei menestynyt edeltäjiensä tavalla ja Disney sai henkilökohtaisen näpäytyksen sormilleen.

Fantasia oli pitkään kotiteattereissakin harvinaisuus, sillä elokuva julkaistiin vhs:nä 90-luvun alkupuolella ja vasta pari vuotta sitten DVD:nä. Tätä ennen elokuva oli ikäpolvelleni lähinnä still-kuvia Aku Ankka-lehden 'Toimituksen nurkassa'.

Elokuvan ideaan nähden se ei jysähdä ihan samalla tavalla kuin olettaisi. Kuvan ja äänen yhdistelmä ei rokkaa samaan tahtiin, kuin myöhempinä aikoina on totuttu. Leikkaukset ovat pääosin verkkaisia muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Animaatiot ovatkin lähinnä kuvitusta musiikille ja musiikki taas taustamusiikkia animaatiolle.

Kunnianhimon puutteesta elokuvaa ei voi syyttää, sillä sen avaava Bachin 'Toccata ja Fuuga' on animoitu lähinnä abstraktein muodoin.
Sitä seuraava 'Pähkinänsärkijä' kuvittaa luontoa vuodenajan vaihteluin. Elokuvan ikoniksi noussut 'Noidan oppipoika' pitää sisällään Mikki Hiiren pääosassa. Mikki oli tässä vaiheessa hiipuvassa suosiossa, jonka elokuvan kohtaus nosti toiseen suuntaan.
'Kevätuhri' yhdistelee ameeboja ja elämän syntyä, huipentuen hirmuliskojen nousuun ja tuhoon. Perheemme tyttären suosikki on myyttiseen Kreikkaan sijoittuva 'Pastoraalisinfonia' fauneine, pegasoksineen ja kännisine Dionyssinoksineen.. anteeksi Bachucsineen. Tätä seuraa eläinten tanssima 'Tuntien tanssi'.
Elokuva huipentuu 'Yö autiolla vuorella/Ave Mariaan' joka on omasta mielestäni elokuvan vaikuttavin osuus. Eurooppalaisita varhaiskauhuelokuvista lainattua kuvastoa (ruotsalainen Häxän 1922 ja saksalainen Dr. Faustus) ja vaikuttavaa musiikkia yhdistelevä, kauniiseen Ave Marian valokulkueeseen päättyvä lopetus on sellaista, mitä mielestäni koko elokuvan olisi pitänyt olla.

Elokuvan ongelmiin liittyi myös sen musiikkiraidan äänitys ja erityisesti se, että ajan elokuvateattereiden äänentoisto ei välttämättä mahdollistanut elokuvan musiikin täydellistä esittämistä. Niimpä elokuvan esittäminen ja esityspaikat vaihtelivat vuosien kuluessa musiikkisaleista ja elokuvateattereista stereoversioihin ja 'digitoituihin' ääniraitoihin.

Myöskin Walt Disneyn fantasiat Fantasian pitkäaikaisemmasta ja muutaman vuoden välein julkaistavasta uudesta jaksosta hautautuivat. Yksi osuuksista olisi ollut Sibeliuksen 'Tuonelan joutsen'.

Rockin apumiehet #16 - Gram Parsons

2011-11-24T18:52:00.024+02:00

Jos olisin Radio Helsingin toimittaja kaksi vuotta sitten, sanoisin, että Gram Parsons oli nero ja aikaansa edellä. Koska en kuitenkaan ole, niin jätetään americana-vaahtoaminen sikseen ja todetaan Gram Parsonsin vaikuttaneen 70-luvun taitteessa melkoisesti musiikkiin - ainakin jos sitä vertaa miehen levymyyntiin, joka ei ole koskaan ollut kummoinen.

Gram Parsons (s.1946) oli syntyjään nimeltään Ingram Cecil Connor III, josta voi päätellä, että varsin varakkaasta white anglo saxon peoplesta oli kyse. Hänen äitinsä isä omisti sitrushedelmäimperiumin, isä oli toisen maailmansodan hävittäjä-ässä. Vanhemmille maistui kuitenkin kuppi ja äiti sairasti masennusta. Connor III:sen isä tappoi itsensä pari päivää ennen joulua 1958. Parsons otti myöhemmin isäpuolensa nimen, mutta uutta perheonnea kesti vähän aikaa äidin juodessa itsensä hengiltä Gramin valmistujaispäivänä Bollesin yksityiskoulusta.

Parsons jatkoi kuitenkin Harwardin yliopistoon, missä opiskellessa hän jatkoi myös jo aiemmin alkanutta pakoaan musiikin maailmaan liittymällä International Submarine Bandiin. Yhtye muutti pian paremman näkyvyyden toivossa Bostonista Los Angelesiin. Bändi levytti unholaan jääneen albumin, mutta Parsons oli kiinnittänyt Byrdsien basisti Chris Hillmanin huomion ja pestattiin yhtyeeseen soittamaan koskettimia ja paikkaamaan bändistä lähteneitä David Crosbya ja Michael Clarkea 1968. Yht'äkkiä hän kuitenkin soitti rytmikitaraa ja lauloi eturivissä. Tosin kuukausipalkkalaisena ja vuoden lopussa hän oli saanut kenkää vaikka oli ollut täydessä teossa ja biisinteossa yhtyeen 'Sweetheart of the Rodeo' levyllä. Monen mielestä juuri Parsons oli se, joka työnsi yhtyettä syvemmälle country-rockin alueella.

Bändin Englannin kiertueella Parsons tapasi Keith Richardsin, jonka kanssa hän ystävystyi heti. Parsonsin saatua kenkää Byrdseistä hän majaili hetimiten Richardsin luona jakaen tietouttaan country-musiikista, jota Richards imi kuin pesusieni. Yhdessä jaettiin myös pilvi, kokaiini, heroiini ja viina. Tämä jatkui myös Stonesien maanpaossa Ranskan puolella aina vuoteen 1972 asti, jolloin Parsons häädettiin Stonesien hovista. Hänet kupattiin tällä ajalla samalla tavalla musiikista ja biiseistä, kuin pari vuotta aiemmin oli tapahtunut nuorelle Ry Cooderille. Hän ei myöskään tullut juttuun mustasukkaisen Jaggerin kanssa, joka kuitenkin myös kuunteli tarkasti Parsonsin musiikillisen annin. Levynostajat kuuntelivat taas sen Stonesien 'Sticky Fingers' ja 'Exile on Mainstreet' levyiltä.

Tässä välissä Parsons yritti kaksi levyä yhdessä basisti Chris Hillmanin, Chris Ethridgen ja Pete Kleinowin kanssa Flying Burrito Brothers yhtyeenä. Bändin ensimmäistä pidetään klassikkona country-rockin saralla ja Parsonilla oli tässä vaiheessa oma näkemys 'kosmisesta amerikkalaisesta musiikista'. Repertuaariin kuuluivat myös kimaltelevan koreat cowboy-puvut. Omaan korvaani se on vähän tylsempää, kuin samanaikainen 'kosminen saksalainen musiikki'. Mutta makuja on monia ja moni pitää levystä. Bändin kakkonen levytettiin vähän kiireessä. Tässä vaiheessa Hillman oli totaalisen kyllästynyt lapsenvahdin hommaan Parsonsin kanssa ja bändi hajosi. Parsons oli tuolloin lähes kaiken aikaa psilosybiini-kokaiini tokkurassa ja keikat menivät miten sattuu.

Takaisin Stonesien Ranskan kartanoon; Parsonsin saatua kenkää mestasta hän onnistui pääsemaan eroon heroiinista ja aloitti lyhyeksi jääneen soolouransa. Parsons kiersi samaan aikaan myös nousevan kyvyn Emmyloy Harrisin kanssa. Kaksi viimeistä sooloalbumia löytyy hyllystä ja niistä muutama biisi, jonka jaksan kuunnella. Kiertueet eivät kuitenkaan nostaneet levynmyyntiä ja niiden listasijoitukset olivat hätäisesti kahdensadan pinnassa. Tästä voi päätellä, ettei niitä myyty montaakaan tuhatta kappaletta silloin aikoinaan.

Parsonsin kuolema, tai tapahtumat sen jälkeen ovat myös ikuinen tarina rockin kummallisemmissa sivupoluissa. 60-luvun lopulta asti Parsons ja hänen kaverinsa olivat käyneet Joshua Treen autiomaassa huumeilla viritettyinä etsimässä UFOja. Parsons saapui taas alueen erääseen hotelliin, muttta löytyi kaksi päivää myöhemmin huoneestaan kuolleena morfiinin ja alkoholin yliannostukseen syyskuun 19. päivä 1973. Tämähän oli 70-luvun alussa valitettavan yleistä peruskauraa rocktähtien (jos näin Parsonsin kohdalla voi sanoa), mutta seuraavat tapahtumat eivät olleet tavallisimmasta päästä.
Parsonsin kaksi ystävää varastivat hänen isäpuolensa kotiin Lousianaan matkalla olleen arkun lentokentältä, veivät artistin takaisin autiomaahan ja polttohautasivat hänet hänen tahtonsa mukaan. Hautaus tosin alkoi bensiinin höyrystettyä tulipallon räjähdyksellä, jonka houkuttelemia viranomaisia ruumiinryöstäjät joutuivat pakenemaan seitsemän päivän ajan ennen kiinnijäämistään.
Tämä on kaiketi ainoa kerta, kun rocktähden ruumis on ryöstetty ihan fyysisesti. Henkisesti ja rahallisestihan ruumiinryöstö on ollut yleinen tapa iät ja ajat. Voi tietysti olla, että bläkäri-skenessä tälläistäkin on tehty. Ruumiinryöstäjät saivat vain 750 taalan sakot, koska ankaria pykäliä tai rikosta sellaisenaan ei tunnettu osavaltion laissa.

Parsons on ehkä mielenkiintoisempi tarinana, kuin levynä. Mutta se tarina ei ole yhtään tylsä!

Elton John - Goodbye Yellow Brick Road

2011-11-23T18:54:00.005+02:00

Elton John tunnetaan nykyisin kaiketi siirappisesta Diana-muistolaulustaan 'Candle in the Wind' (löytyy muuten tältä levyltä, alkuperältään tribuuttina Marilyn Monroelle).

Elton ankka möi myös tämän levyn aikana kertymään alkaneen mittavan kokoelmansa kummallisia kostuumeitaan joskus 90-luvun puolivälin jälkeen. Kuninkaallisten lisäksi Elton John on tunnettu myös miltei kaikkien artistien ystävänä ja erittäin joviaalina tyyppinä. Glam ajalta on jäänyt elämään tarina, jossa Iggy Popin ja Stoogesin suurena fanina tunnettu Elton ryntää bändin keikalla lavalle gorillapuvussa ja kaappaa pahimmalla narkkispurgu-kaudella sekä täysin sekaisena olevan Iggyn otteeseen. Laulajan naamalta näkyi, ettei tiedä onko tämä kaikki totta vai harhaa. Tosin Eltonkin paini vuosikymmenet riippuvuuksien kanssa.

Goodbye Yellow Brick Road oli Elton Johnin tuossa vaiheessa jo seitsemäs albumi. Levy on miehen suosituin ja sitä pidetään yleisesti myös miehen parhaana. Eltonin musiikki oli tuossa vaiheessa jännää tavallaan nostalgisoivaa vanhan ajan parhaiden lauluntekijöiden töitä muistuttavaa puoliviihteellistä kamaa. Mukana on toki myös se ripaus (70-luvun taitteen) beatlesiaanista sountia ja melodiaa.
Laulun lisäksi pääosassa on miehen suuri piano tai flyygeli. Moogit ja mellotronit toivat mukaan pieniä tuulahduksia sen ajan uusimmista soundeista. Elton oli tässä vaiheessa siinä tilassa, että mieheltä irtosi tuosta vain taiteellista Beach Boysiä muistuttavia biisejä ("This Song Has No Title") tai The Whon kalpenemaan saava "Saturday Night is Alright For Fighting". En myöskään aiemmin ollut huomannut, kuinka paljon vuoden 1975 Wigwam on velkaa "Bernie & the Jetsille".

Lähinnä klassiko-statuksensa ja uteliaisuuden vuoksi ostettu levy ei alunperin pudonnut pientä hyväksyvää nyökkäystä lukuunottamatta. Se on kuitenkin selkeää klassikko-osastoa ja kliseisesti "aukeaa aina paremmin useammilla kuuntelukerroilla".

Tässä näyte seuraavan vuoden livekunnosta. Mykistävää.

Orkidea - 20 2011

2011-11-21T21:13:00.006+02:00

Orkidea tuli dj-nimenä vastaan jo muinaisessa Kotkassa. 90-luvun alkupuolella nimi oli mielestäni lähes joka viikonloppu erinäisten diskojen ja 'klubien' ilmoituksissa ja flaijereissa. En ollut silloin juuri kallellaan rave-skeneen (vaikka moni kaveri oli) ja miehen soittamasta musiikista tuli mieleen trance - pahimmanlaisena. Luulin myös helsinkiläistä Orkideaa jo skenen vanhaksi ketuksi, vaikka teininä aloittanut Tapio Hakanen on itse asiassa pari vuotta itseäni nuorempi.

Orkidea aloitti dj-soittonsa siis varhaisteininä ja 20 levyn nimenä tarkoittaa artistin juhlavuotta. Vaikka aiemmin pääsääntöisesti työkseen juuri paikan päälle sopinutta jyystöä (yleensä trancea) soittanut Orkidea soittaa teknoa, siviilipuolella hän on kuuleman mukaan laaja-alainen musiikin ystävä.

Tämä on käsittääkseni Orkidean kolmas levy omaa musiikkia, joten levytystahti on harkitun verkkainen. Artisti itse, tai ainakin levy-yhtiön saatteet kutsuvat musiikkia retro-futuristiseksi ja Orkidea poseeraa promokuvissa eurorack-modulaarisynan edessä. Vaikka minulla onkin tietynlainen juustoallergia, kuulostaa 20 omiin korviini yllättävän freesiltä. Tämän hetken kuuminta hottiahan taitaa olla soundi, joka yhdistelee italon juustoisia teemoja viileisiin biitteihin. Eli siinä mielessä Orkidea on retro-futurismissaan ihan ajan terällä, tai sitten kaltaiseni setä on jo niiiiin ulkona kuvioista, että voi voi.

Pitkäsoittona 20:ssä tulee vastaan vähän se, että tämä on tekno-dj:n tekemä levy. Biitti jatkuu alusta loppuun ja katkeamattomasti samana joten parinkymmenen minuutin kohdalla koti- ja työkuulokkeista homma on vähän kuultu. Tai vaatisi ainakin taustatoiminnoksi jonkun 3rd-person shooter-pelin ja lauman parikymppisiä teinejä. Uskoisin kuitenkin, että toimii sille tarkoitetussa ympäristössä, eli teknoluolissa tai maakuntien teiniautoissa. Viileät analogisvaikutteiset (tai mistä tiedän vaikka aidot) soundit pelittävät kuitenkin ja biisit yksittäisannoksina toimivat erittäin hyvin. Itse asiassa välillä ihmettelen, miksi palaan levyn pariin koko ajan. Mutta palaan silti.

Vesku Loiri & Matti 'Rag' Paananen - Merirosvokapteeni Ynjevi Lavankopoksahdus 1974

2011-11-19T18:48:00.006+02:00

Vesa-Matti Loirin aikaisemmista musiikillisista teoista julkaistiin tänä vuonna jo levy 4+20. Kyseinen levy pitää sisällään useita hyviä hetkiä, mutta mikään varsinainen albumikokonaisuus se ei ole, vaan kokoelma jameja ja pari laulettua biisiä.

Ynjevi Lavankopoksahdus sen sijaan on ehta 70-lukulainen albumikokonaisuus.
Levyn sävellykset ja tarina ovat Matti 'Rag' Paanasen käsialaa ja Vesku onkin levyllä vain laulajana. Tai onhan hän myös piirtänyt sisäkannen lautapelin ja takakannen.

Rag Paanasen pyrkimyksenä oli tehdä lastenlevy, jota myös aikuiset jaksaisivat kuunnella. Levy ei ollut sinänsä ensimmäisenä näillä apajilla, sillä Love oli julkaissut jo aikaisemmin omat uraa uurtaneet lastenlevynsä. Ei siis ole ihme, että tämän levyn julkaisi Jukka Kuoppamäen Satsanga, joka maestron omien levyjen lisäksi julkaisi lähinnä käännösiskelmää.

Levyn tarina kertoo merelle karkaavasta Ynjevistä ja sisältää varmasti lapsille sopivasti vähän jännittävämpiä elementtejä luurankosaarineen ja noitineen. Paanasen säveltämä musiikki on pop-jazzia pienin progesävyin, eikä yhtään hullumpaa. Levyn muusikkolista on myös aikansa parhaimmistoa; Veskun ja koskettimia (hammondit, spinetit) soittavan Paanesen lisäksi levyllä soittavat muun muassa Upi Sorvali ja Paroni Paakkunainen.

Testisoitossa kohdeyleisö tykkäsi levystä ihan kohtuullisesti, eikä aikuistakaan levyn pop-jazz haitannut.

The Who - Who's Next 1971

2011-11-18T17:20:00.011+02:00

Rock-musiikin klassikkolevyt alkavat tulla ikämiessarjaan, sillä The Who-yhtyeen yleisesti parhaana pidetty levy saavutti tänä vuonna 40-vuoden iän ja on pyörinyt luonnollisesti kalliita musiikkilehtiä kustantavan keski-ikäisen musiikkimedian sivuilla.

Itse olen pitänyt Huusta aina, mutta diggailuni on keskittynyt sinne sinkkuihin ja 'Live at Leeds' levyyn. Mikään suuri Tommy-rockoopperan ystävä en ole ikinä ollut.

Tommy oli kuitenkin levy tai teos, joka nosti brittiläisen The Whon suureen suosioon myös Yhdysvalloissa. Townshendille tarjottiin levyn elokuvaversiota jo 1969, mutta hän kieltäytyi. Leffa tehtiin, mutta muutama vuosi myöhemmin. Yhtyeen henkilökemiallinen rakenne oli haastava; taidekoulun kasvatti Townshend ja kolme työväenluokkaista jätkää. Livesointi oli tästä syystä kova, mutta studion ja yksityiselämän puolella oli vaikeampaa liiderin hakatessa päätään välillä kovastikin puuseinään.

Tommyn jälkeen Townshendille tuli visio 'Lifehouse'-projektista, jonka lopullista ydintä ei ymmärtänyt kukaan muu kuin hän itse. Se oli sekoitus musiikkia, vuorovaikutusta ja loputtomasti vaihtuvia visoita, joista bändikaverit putosivat kyydistä. Ennen Townshedin hermoromahdusta yhtye ehti äänittää live-vetoja aiheeseen liittyen.

Lifehouse kuopattiin (projektin demot julkaistiin 2000-luvulla), mutta osa biiseistä jäi elämään Who's Next-levylle. Se mistä levy muistetaan on tietenkin hard-rockin yhdistäminen syntetisaattoreihin. Who ei ollut ensimmäisenä syntikoiden kimpussa, mutta tapa, millä Townshend yhdisteli voimasointuja ja syntikka-arpeggioita oli ja on edelleen uniikki, sekä edelleen runsaasti matkittu. Takavuosien ZZ Top levyt kuulostavat monin paikoin hiilipaperikopiolta tästä levystä.

Levyn avaava 'Baba O'Riley' yhdistää nimessään Townshendin gurun Baba Meherin ja syntetisaattori/musique concrete säveltäjä Terry O'Rileyn nimet. Jokainen kappaleen syntikkasekvenssit kuullut muistaa ne lopun ikäänsä. Voimakitaroiden lisäksi levy kulminoituu ARP-syntetisaattoriin. Toisaalta levyltä löytyy myös 'Behind the Blue Eyes' balladi, jota edes pomppuhevibändi ei pystynyt tuhomaan. Who's Next päättyy yhtyeen keikkabravuuriin 'Wont Get Fooled Again', missä Keith Moon pääsi näyttämään taitojaan klikin päälle soittamisessa. Kappaleen sanoitus niputtaa myös kyynisesti 60-luvun kumouksen lopahtamisen.

Kylmän upean hiilikaivoksen kuonakasalla kuvatun kannen sisältä löytyvä albumi on kaiken klassikkostatuksen ulkopuolellakin erittäin napakka albumi. Taiteellisen puolen naittamista tyhmään työväenluokkaiseen isoon rokkiin. Parhaimmillaan tälläinen erotti Whon ohi nousevista jäljittelijöistään.

Temple - S/T 1976

2011-11-16T18:21:00.010+02:00

Temple on vähemmän tunnettuja krautrock-termin alle niputettuja yhtyeitä, mutta ehdottomasti tutustuminen arvoinen. Yhtyeen nimetön albumi jäi bändin ainokaiseksi ja soittajien edesottamuksista ennen ja jälkeen bändin on hyvin vähän tietoa. Kosketinsoittaja 'Zeus' B. Heldt oli aikaisemmin Birth Control-yhtyeessä ja laulajatar Pauline miltei tuntemattomassa Cozmic Corridorissa.

70-luvun jälkipuoliskolla ilmestyneen levyn musiikillinen teema saattaisi olla jonkinnäköinen gootti-rock tai proge, vaikka tässä vaiheessa sellaista ei vielä tunnettukaan. Kahdella kitaristilla operoinut yhtye kuulostaa toisinaan myös hyvin paljon Televisionin tai miksei myös tulevan PiL:n tyyliseltä uuden aallon diskanttipiiskaukselta ja nytkytykseltä. Toisaalta hammondit, mini-moogit ja mellotronit tuovat soundiin myös sitä esoteerista kulmaa.

Bändissä oli sekä mies että naislaulaja, joista jälkimmäistä olisi kuullut mielellään enemmänkin. 'Poseidon' nimen taakse kätkeytyvä dramaattinen miesääni laulaa kohtalokkaat osuudet, kun taas Pauline Fund lausuu ja laulaa ne ..hmm kosmiset osuudet. Mainio esimerkki tästä on 'Leaves Are Falling/Black Light' kaksoiskappale. Katse valuu kohti oman navan keskustaa ja ympärillä on mustaa valoa. 'Age of Ages' kohisevine symbaaleineen ja mellotron huokauksineen on eteerisintä krauttia, mitä vähään aikaan on kuunnellut. Mieleen hiipii kieltämättä Aphrodite's Childin 666:sen hämyisimmät osat. Tämän jälkeen tuleva 'Ship on Fire' Bauhausmaisine lauluineen palauttaa taas mieleen, miksi saksalaiset ovat tosikkomaisimmillaan aika viihdyttäviä.

Parin vuoden takaisessa haastattelussa kysyttiin Jex Thoth-yhtyeen kitaristisäveltäjältä Halloweenin soittolistaa. Hän mainitsi ensimmäiseksi Templen.
Hyvä levy!

Devo - Gut Feeling 1978

2011-11-11T21:14:00.004+02:00

Devosta on hiljalleen muotoutunut oma 'all time feivörit'. Taidepunk, tai miltei proge-vaikutteet yhdistettynä äärimmäiseen provosointiin ja analogisiin pöristimiin. Jos sillä korvalla kuuntelee, niin Jon Spencer Blues Explosion on itse asiassa hiiliperikopio Devon musasta 50-luvun maustein.
Loistonsa päivinä bändin live-esitykset ovat olleet näemmä kaaoksen reunalla keikkuvaa äärimmäistä järjestystä.

Kirkkourut

2011-11-09T14:14:00.009+02:00

Jokaisessa kulttuurissa on soittimia, joita on käytetty kohtuullisen paljon uskonnollisissa seremonioissa. Itämaissa vaikkapa tiibetiläiset kulhot, vuoritorvet, gongit ja esimerkiksi koko intialainen soitinarsenaali. En nyt rupea väittämään, että useita näistä yhdistää tietynlainen drone-pohjavire, joka saattaa uskonnollisessa seremoniassa tai suorituksessa olla vahva osa kokemusta. Mutta väitän silti.

Länsimaiden kirkkomusiikin tärkein soitin pilliurku syntyi jo niinkin varhain, kuin 200-luvulla ennen ajanlaskun alkua Egyptin Aleksandriassa. Niiden 'isä' kreikkalaisperäinen Ktesibios kehitti 'hydraulos' nimisen soittimen, joka yhdisti ilmalla soivat pillit ja veden. Soitin oli suosittu antiikin ajan maailmassa, mutta kansainvaellus hävitti sen läntisestä Euroopasta ja soitin säilyi ainoastaan Bysantin puolella. Bysantin keisari lahjoitti soittimen Pipin Pienelle vuonna 757, jolloin instrumentti palasi länteen.

Kirkkourut nousivat hiljalleen kirkollisten palvelujen soitinhierarkiassa ja 1400-luvulla syrjäyttivät kuoron, mistä urut vain löytyivätkin. Samalla alkoi lisääntynyt sävellystyö soittimelle. Kuuluisin urkusäveltäjä on eittämättä saksalainen Johann Sebastian Bach, jonka musiikki uskonpuhdistusta seuraten tuli Pohjois-Saksalaisen urkuperinteen myötä vallitsevaan osaan suurvalta-ajan Ruotsissa.

Jo muinaiset foinikialaiset.. tavalliselle kirkon penkissä istujalle tehtiin musiikin ja urkujen koristelujen kanssa selville musiikin, kirkon ja taivaan mahti. Kattoa kohti kurottavat hohtavat pillistöt ja urkujen parhaimmillaan kuulorekisterin ulkopuolella, mutta fyysisesti selkeästi rinta-alassa tuntuvat bassoäänet. Itse enkelit puhalsivat pasuunaan!

Pilliurut soivat juuri paineilmalla. Nykyisin se luodaan yleensä sähkömoottorilla, mutta vielä viime vuosisadalla kirkoissa toimi usein kanttorin apuna erityinen urkujenpolkija polkemassa paineilmaa pillistön ravinnoksi. Jokaiselle on tietysti selvää, miten pilli toimii. Pillin koko ja metalliseos vaikuttavat äänen korkeuteen sekä väriin. Kirkkourut ovat yleisesti kolmirivisiä koskettimistoiltaan, jokaista äänirekisteriä soitetaan omalta koskettimistolta. Tähän vielä penkkejä tärisyttävä bassopolkio, niin ollaan aikamoisessa multi-taskauksessa.

Monosyntikkaa yhdellä sormella soittavalle (toinen on nenässä) tämä äärimmäinen hallinta on aina yhtä pysäyttävän näköistä;

"Bach puhdistaa sielun ja ruumiin", kuten edesmennyt Seppo Heikinheimo sanoi.

Kirkkourut ovat saaneet myös rock-musiikissa suhteellisen pitkän elämän, kun Hammondeilla tai Lowreyllä on soiteltu rokki-fuugaa. Erityisesti raskaampi puoli musiikista aina silloin tällöin lainaa soittimen raskasta sointia, mutta enää se ei ole musiikin pääsuunta, kuten joskus Purplen ja kumppaneiden aikoihin. Kirkkouruilla on myös omat Spinal Tap-hetkensä esimerkiksi Led Zeppelinin 'Laulu jää pystyyn' elokuvan fantasiointi-kohtauksissa. Yhtä kaikki, hieno soitin.

Tässä vielä lopuksi kosmisempaa urku-dronea Popol Vuhin 'In den Gärten Pharaos' levyn kakkospuolen täyttävältä 'Vuh'-kappaleelta. Florian Fricke soitti käsittääkseni katedraaliurkuja moogin ja kuoron päälle Holger Trülzschin piestessä turkkilaisia lyömäsoittimia.

Flanger-efekti

2011-11-08T21:48:00.005+02:00

Ylläoleva kappale oli ensimmäinen hittilevytys, jolla käytettiin flanger-efektiä. Efekti oli keksitty sodan aikana ja sitä käyttivät muun muassa Bing Crosby ja kitaristi Les Paul.

Psykedeelisenä aikana törkeästi yliviljelty efekti perustui pitkälle 70-luvun alkuun puhtaaseen analogiseen nauhojen manipulointiin. Tämän jälkeen tulivat analogiset ja digitaaliset efektilaitteet, joilla saadaan aikaan pitkälti samankuuloinen efekti (muttei ihan täysin).

Flanger-efektiä voi itse asiassa testata tietokoneaikana helposti ilmaisilla musiikin muokkausohjelmilla, kuten vaikka Audacityllä laittamalla soimaan kaksi identtistä raitaa samaan aikaan ja hidastamalla toista himpun verran. Näin syntyy flanger-efekti, jossa ääni 'aaltoilee' pehmeästi ja kuulostaa hivenen kaikuiselta.
Alunperin tämä tehtiin musiikki tai instrumenttiraidalle ajamalla kaksi identtistä raitaa, joista toista hidastettiin painamalla sitä sormella. Tämä äänitettiin kolmannelle raidalle. Lopullinen tulos muuttaa hivenen tempoa, joten ihan helppoa pelkkä mukaan soitetun soitinraidan muokkaaminen ei ollut.

Logicin ja muiden läppärin mukana kulkevien ohjelmien aikakaudella tälläinen nauhojen työstäminen kuulostaa aika turhalta hommalta, mutta nauhamanipulointi oli aikanaan ainoa keino saada efektejä, saatikka looppeja ja sämplejä. Nyt Beatlesien 'Tomorrow Never Knowsin' voisi väsätä hetkessä läppärillä, mutta mitäs tehtäisiin, jos eteen lyötäisiin kasa magneettinauhoja ja sakset?

Kesällä luin muuten musiikkilehdestä, että Esa Pulliaisen (Agents) salainen harrastus on ollut pitkään analogiset syntetisaattorit ja nauhamusiikki. Levytyssopimus on kuuleman mukaan tehty Johannan perillisen kanssa, joten ehkä saamme kuulla Pulliaisenkin old school-tyylin nauhamanipulointia jossain vaiheessa. Ainakin tyylitaju on miehellä paikallaan.

Levyhylly 4 vuotta

2011-11-07T21:15:00.009+02:00

Levyhylly juhlii tänään huomisia nelivuotissynttäreitä myöntämällä itselleen kultaisen Hopeanuolimerkin sekä ikuisen kunniajäsenyyden apassien ja kiowojen veriveljenä.

Neljä vuotta sitten alkanut, yleensä omakohtainen vuodatus kuunnellusta musiikista on tähän asti jatkunut kiitettävän aktiivisesti lukuunottamatta keskikesää, jonka vietän poikkeuksetta intiaanileirillä tai preerialla.

Ajan kulumisen huomaakin ennenkaikkea blogiin linkitetyistä toisista blogeista. Osan pitäjät ovat luoneet nahkansa ja tehneet 'uuden aloituksen', mutta yllättävän moni mielenkiintoinen suomi-blogi on tässä neljän vuoden aikana hiipunut tai lopettanut toimintansa. (Kuten olette huomanneet, olen linkittänyt muista blogeista paria poikkeusta lukuunottamatta ainoastaan suomeksi kirjoitettuja verkkopäiväkirjoja.)

Olen poistanut tylysti linkkilistalta mielenkiintoisetkin blogit, joiden edellisestä päivityksestä on yli puoli vuotta. Säästetään tilat aktiivisille kirjoittajille.

Levyhyllyyn linkitetyt mielenkiintoiset musablogit pitävät sisällään tavaraa liberaali-oikeistolaisen 'toimittajan irrottelublogista' äärivasemmistolaisiin kulttuuripläjäyksiin. Listakaman käsittelystä tavallisen tallaajan levyhyllyyn. Punkista suhinaan. Hevistä hipsteriyteen. Yhteistä kaikille on mielenkiintoinen sisältö tai näkökulma. Ja ehkä hyvä tyyli kirjoittaa musiikista.

Viimeisen vuoden aikana ainakin hakubotit ovat löytäneet kohtuullisen hyvin Levyhylly-blogin, sillä vaalien jälkeen sain jotain rasisti-spämmiä ja kuluneen vuoden aikana aika paljon promopyyntöjä. Jos isänmaa ei kerran ole mukamas kaupan, niin Levyhyllynkin katsetta on vaikea kääntää pyydettyihin juttuihin. Saa olla kohtuullinen määrä lasihelmiä tai tulilientä, että promoan lähetetyistä jutuista ilman aitoa ja henkilökohtaista ex-tempore/bon voyage-fiilistä.

Ikäväkseni huomasin aiheeseen liittyen, että mahtava 'Finnpicks'-blogi on viimeisen sadan kappaleen loppusuoralla. Kuulemma tuhat suomalaista käännöskappaletta riittää. Harmi.

Emtidi - Saat 1972

2011-11-06T10:20:00.006+02:00

Emtidin ensilevy oli aika tavanomaista huonohkoa folkkia, joten tämä bändin toinen, tiettyjen piirien kohkaama ja klassikkoasemaan julistama levy ei yhden kuullun biisin perusteella herättänyt suuria intohimoja. Levy lähteekin verkkaisesti käyntiin, eikä ensimmäinen viisi minuuttia sisällä mitään elämää suurempaa. Sitten reseptorit napsahtavat kohdalleen ja Saat purskahtelee eeppisiä hetkiä ja pätevää folkkia.

Emtidi oli saksalais-englantilainen folk-duo, joka julkaisi ainoastaan kaksi levyä. Tämä kakkoslevy julkaistiin Ralf-Ulrich Kaiserin Pilz-levymerkin alla, joka keskittyi julkaisuissaan saksalaiseen 'kosmiseen folkkiin'. Levyn tuotanto, basso ja mellotron vastuusta huolehti luottomies Dieter Dierks, joka maksoi myöhemmin asuntolainansa ja urheiluautonsa Scorpions-yhtyeen luottotuottajana.
Maik Hirschfeldt soitti pääasiassa kitarat, huilut ja osan lauluista, Dolly Holmes pääosan kiippareista ja lauloi. Holmes oli ollut mukana Ingredible String Bandin 'Hangmans Beatiful Daughter' levyllä ja Saat:ia voisi luonnehtiakin tietyllä tapaa 'kosmiseksi' versioksi edellämainitusta musiikista. Mukana on myös puhtaita suhina instrumentaaleja, paljon phasereiden läpi ajettuja urkuja, mellotronia, EMS-synthia, sähköspinettiä, helmeileviä kitaroita ja katedraalikaikua. Tyylilajille uskollisesti musiikki on välillä naivia ja laulutkin heiluvat häiritsevän rajalla, mutta se vain lisää pisteitä.

Emtidin 'Saat' oli varmasti lähimpänä Kaiserin visiota 'kosmisesta musiikista', jossa yhdisteltiin folk-musiikkia ja esoteerisia elementtejä. Levy oli positiivinen yllätys genren tästä kasasta, vaikka aina välillä luulee jo kuulleensa 'kaiken'.

Jumbo - City Girls 1977

2011-11-05T17:08:00.002+02:00

Karmean kannen taakse piiloutuva Jumbon 'City Girls' voisi kilpailla karmeiden levynkansien kisassa. Itse levyn sisältö ei kuitenkaan ole mitenkään toivotonta kamaa, vaan ihan pätevää 70-luvun lopun euro-discoa.

Jumbo yhtyeenä ei ole jättänyt mitenkään suurta jälkeä internettiin. Bändi julkaisi pari kokopitkää ja on jonkinnäköisessä suosiossa disconpyörittäjien keskuudessa. Takakannessa poseeraa vanhanaikaiset lentäjäpuvut päällä etnisen näköinen ryhmä Boney-M:än hengessä. Levy on julkaistu 'Hansa-International' levymerkin alla ja äänitetty nimensä mukaisesti legendaarisella Berliinin Hansa-studiolla.

Jumbon 'City Girls' on funk/soul-discoa, jossa päälauluvastuu on luonnollisesti 'yhtyeen' kahdella naisjäsenellä. Bändin ja levyn niputtaisi mielellään aikansa geneeriseksi liukuhihnakamaksi, mutta jollain oudolla tavalla levy kiehtoo. Se kiertää kummankin puolen; se ei ole hyvä tai mieleenpainuva, muttei myöskään umpihuono. Iskevät kappaleet eivät lähde etukannen mukaiseen lentoon. Ehkä siitä syystä tämä on jäänyt enemmän obskuuriksi, eikä kuulosta nykydisco-dj:n soittamana puhkikalutulta?

'O Sole Mio - 1898

2011-11-04T17:48:00.005+02:00

Enrico Caruso laulaa yllä erään länsimaiden tunnetuimman kappaleen. Levytys on vuodelta 1916, itse kappale 1800-luvun viimeisiltä vuosilta. Kappaleen 'ikivihreys' nostaa varmasti jokaiselle kuulijalle omat mielikuvansa. Itselleni tulee mieleen lämmin aito ristorante, johon poiketaan syömään pimeältä marraskuiselta kadulta. Jollekin muulle saattaa tulla joku toinen mielikuva, mutta tyhjäksi tämä meemeihimme iskostettu kappale jättää tuskin ketään.

Napolinkielinen (italian murre/alakieli) 'O Sole Mio, eli suomalaisittain 'Oi aurinkoni' on napolilaisen kaksikon Giovanni Capuron sanoittama ja Eduardo di Capuan säveltämä, josta kehkeytyi Euroopan ja läntisen maailman kenties kuuluisin rakkauslaulu. Kappaleen on sankaritenori Caruson lisäksi levyttänyt loputon määrä muitakin artisteja; muun muassa itse kuningaskin nimellä 'It's Now or Never'.

'O Sole Mion kohdalla voidaan puhua kenties länsimaiden ensimmäisestä populaari-hitistä, tai ainakin levytetystä sellaisesta. Kappale avasi tien myös italialaiselle iskelmälle, joka oli valtavirtaa Suomessakin vielä pitkälle 70-luvulle asti. Italo-disco piti maata vielä kulutusmusiikin eturintamassa, mutta sittemmin maa on poistunut sen näyttämön eturivistä angloamerikkalaisen kaman edestä.

Kraftwerk - K4 1971

2011-11-03T18:30:00.003+02:00

Uusimmassa Uncut-lehdessä oli lueteltu lehden toimitajien valitsemat viisikymmentä 'tärkeintä' bootleggia. Vaikka olenkin musiikin massiivinen ystävä, noista bootlegeistä löytyi yllättävän vähän tuttuja levyjä. Toisaalta en ole minkään vessassa äänitetyn suttupaskan ystävä. No, mitähän paskaa tässä nyt jauhetaan? Löytyyhän minulta useampikin MC5:sen baarikeikka.

Listalla vilahti myös Kraftwerkin 'K4', jonka olen kuullut muutama vuosi sitten. Silloin yhtyeen 'kokeileva vaihe' ei pudonnut hirveästi, enkä ole ikinä ymmärtänyt jengiä, joka hehkuttaa tätä yhtyeen avant-garde vaihetta. Se kun nyt kuitenkin kalpenee aika pahasti bändin myöhemmän ja tiiviin ilmaisun rinnalla. Ja krautrockista löytyy rehellisyyden nimissä monta parempaakin jami-bändiä.

Otetaampa siis uudelleen arvioon.

Tässä kohtaa asenne taitaa kuitenkin olla turhan ankara. Jami-Kraftwerk on kuitenkin reilusti parempaa tavaraa, kuin mitä kaksikon Flür ja Schneiderin täydellinen vaikeneminen bändin tuosta vaiheesta kertoo.
Tosin Bremenin radio-konsertin aikaan kaksikosta oli mukana vain Florian Schneider, sillä Flür oli puoli vuotta poissa bändistä opiskelun ja nappaamattomuuden takia. Tuona aikana bändissä olivat mukana Klaus Dinger ja Michael Rother. Näistä ensin mainittu taitaa soittaa jo yhtyeen II-levyn yhdellä raidalla. Kaksikkohan on tietysti yhtä, kuin Neu!. Bändi teki aikanaan moneen 'tärkeään' kuuntelijaan suuren vaikutuksen, mutta kaupallisesti bändi ei menestynyt. Itse asiassa miehet ovat menneet studioon tekemään ensilevyään pari kuukautta tämän äänitysajankohdan jälkeen.

K4 on tästä syystä mielenkiintoisempaa kamaa, kuin yhtyeen oikeat julkaisut I ja II (ja miksei myös Organisation nimellä julkaistu ensilevy). Schneider soittaa edellisten levyjen tyyliin poikkihuilua, viulua ja sähköisiä perkussioita. Huilu on ajettu syntikan läpi ja se narahtelee omintakeiseen tyyliin. Kaksikko Rother-Dinger hakkaa taas tähän päälle elastisen motoristista tyyliään. Välillä tunteillaan. Levyn avaava 'Heavy Metal Kids' on jännä yhdistelmä oskilointia, stoner-kitarointia ja jumitusta. Kraftwerkin on sitten näköjään soittanut proto-heviä.

Äänenlaatu on todella hyvä ja levyn pääosin 10 + minuuttiset biisit hyviä jameja, joissa on mukana myös tuore kaoottinen elementti, mikä tuntuu järestään puuttuvan näistä nykyajan 'uus-kraut' Neu!:n matkijoista. Hommassa on koko ajan tunne, että lähtee lapasesta, mutta ei sitten kuitenkaan lähde.

Tässä näyte saman vuoden Kölnin tv-liveltä:

Rockin korkeat korot, Suomalaisen naisrockin historia - Anne Taskinen & Arja Aho 2004

2011-11-02T18:40:00.008+02:00

Anne Taskinen, eli tunnetummin Heinäsirkka ja toimittaja (eikös Heiniskin ole toimittaja?) Arja Aho koostivat vuonna 2004 kirjan, joka niputti yksiin kansiin suomalaisen 'naisrockin' tai ainakin naisrokkarit siihen saakka. Ennen kirjaa Nelosella ilmestyi kolmiosainen dokkarisarja, joten en tiedä kumpi oli ensin; munasolu vai kana? Kirjan taitosta ja kuvituksesta vastaa Jussi Karjalainen, joka on tehnyt lähinnä kaikki tämän tyylisuunnan kirjat Suomessa..

Tekijät ovat nähneet vaivaa etenkin kirjan alkuvaiheen, eli 50-70-luvun mimmirokkareiden selvitämisessä. Kirjan ikä myös alkaa jo painaa, nimittäin muutama alkupään artisti on jo tällä välin edesmennyt. Suomen naisrokin alkupää onkin kirjan ehdottomasti kiinnostavinta antia. On oikeasti mielenkiintoista lukea sen ajan rokkimimmeistä, joista osa on itselle todellisia obskuureja. Myös vanhoillisen ajan ja naisrokkareiden kohtaaminen on mielenkiintoisempaa, kuin nykyartisteista lukeminen.

Kirjan taso tosiaan lopahtaa siirryttäessä 90-luvun artisteihin. Voisi sanoa, että alkupäässä laatu korvasi määrän, mutta kirjan loppuosa listaa lähinnä Pokon (oli hengissä tuohon aikaan) Epe Heleniuksen ikuisen 'tyttöbändin' etsinnän. Pakkomielteestä huolimatta Epe ei pitkäaikaista tai valoa kestävää rokkimimmiryhmää löytänyt. Ehkä myös siitä johtuen, että muutamaa poikkeusta lukuunottamatta mimmi otetaan keulakuvaksi juuri nätin ulkonäön takia.. Toimitustyössä on myös loppua kohden selkeästi luistettu ja muutaman artistin kohdalla ei erota lukeeko levy-yhtiön lehdistötiedotetta, vai kirjoitettua kirjaa. Sama pätee myös lähes jokaiseen artistin pääkuvaan, lukuunottamatta jotain Marjo Leinosta.

Lopussa tulee sikäli selväksi, mikä estää usein naisartistien pidemmän uran; wanhan aikaisesti ne lapset. Usein rokkimimmit kirjan perusteella pariutuvat muusikkomiesten kanssa, joten kummankin saman aikaista keikkailua varten pitäisi lastenhoidon turvaverkko olla laajasti kunnossa. Ja nainenhan se eron kohdatessa on yleensä päävastuussa lasten hoidosta.
Ehkä myös silläkin on jotain tekemistä asian kanssa, että aika isonkin mittakaavan bändit Suomea kiertäessä istuvat edelleen ennen keikkaa kusisessa komerossa moppien välissä juoden lämmintä kaljaa. Edellä mainittu toiminta kuitenkin vetoaa ehkä enemmän 'poikamaiseen huvitteluun', tai ainakin vaatii vastakkaiselta sukupuolelta sellaisen sietämistä. Painotuksesta johtuen yksi kirjan kantavia teemoja olikin kännisten mieskanssamuusikoiden, miksaajien, roudareitten ja keikkajärjestäjien enemmän ja vähemmän avoimen 'tytöttelyn' käsittely.

Moni naisrokkari, etenkin kirjan myöhemmissä teksteissä pohti myös mies ja naissoittajien eroja. Esimerkiksi sitä, miksi miehiseksi käsitetyt kitarasoolot ovat.. miehiseksi käsitettyjä. Populaarimusiikin historia tuntee tietysti paljon 'kasvottomia' naispuoleisia studiorumpaleita ja basisteja, jotka ovat vastuussa muun muassa monesta mustan musiikin kiistattomimmista rytmeistä, joita luullaan kundien soittamiksi. Rokkikitaran puolella on jostain syystä hiljaisempaa.

Rockin korkeat korot on ihan kelvollinen teos, mutta loppupään löysyys ja kaiken maailman I'deesit ja muut tuntuvat puuduttavilta. Aikalaisissa tosin on se ongelma, että pois jättäessä ja taas toisten mukaan nostossa syntyy helposti kiistaa ja ravintolassa voi kirjoittaja jäädä tervehtimättä. Tämän päivän klassikkoartistit valitaan vasta meidän jälkeen, ei meidän aikana.

Ultravox! - S/T 1977

2011-10-31T19:56:00.010+02:00

Ultravox nimenä tuo ainakin minulle mieleen sellaisen ultimaattisen ja vähän kolkonviileän kasarisyntikkabändin. Reilusti artsyillä mausteilla. Yhtyeellä tosiaan on klassiset suunnannäyttäjän hetkensä 80-luvun syntikkapopissa. Ultravoxia kohtasi myös kohtuullinen kaupallinen menestyskin, mutta vasta John Foxxin lähdettyä yhtyeestä.

Bändi kuitenkin aloitti jossain muodossa jo vuonna 1974 ja tämän ja 80-luvun väliin mahtui jakso, jossa yhtye oli voimakkaasti mukana. Vaikka bändi käytti vielä tässä vaiheessa huutomerkkiä nimessään kunnianosoituksena saksalaissankari Neu!:lle, yhtyeiden musiikissa ei nyt hirveän paljon samaa ollut. John Foxx poseeraa takakannessa kajaalit silmien alla videoeditorien edessä, mutta elektronisiakin sävyjä levyltä löytyy vielä hintsusti.

Bändin esikoinen äänitettiin loppusyksyn 1976 puolella, joten vaikka Ultravox ei nyt uuden punk-musiikin pioneeri ollut, niin ei myöskään varsinainen perässä juoksijakaan. Koneveljinä myöhemmin tunnettujen Foxxin ja kumppaneiden tämän ajan musiikki kumarsi kuitenkin sellaisille esikuville, kuin T.Rex, Roxy Music, David Bowie ja muut isomman ja taiteellisemman rokin ikonit. Äänittäjäksi levylle saatiin myös Brian Eno, joka osittain tuotti levyn yhdessä bändin ja Steve Lillywhiten kanssa. Levyllä leijuukin tietyllä tapaa 'Low':n ja Roxy Musicin henki.

Pätevää taide..rokkipunkkia sisältänyt levy ei kuitenkaan ollut juuri minkäänlainen kaupallinen menestys. Seuraavalla levy olikin enemmän nojallaan 'perinteistä' post-punkkia ja uutta-aaltoa kohti, vaikka sisälsikin 'Hiroshima Mon Amour' tyylisen viileän romantikkopalan. Ultravox! on kuitenkin positiivinen yllätys levynä ja 'jotain ihan muuta', kuin mitä yhtyeeltä odotti kuulevansa.

Justice - Audio, Video, Disco 2011

2011-10-30T08:07:00.005+02:00

Justicen neljä vuotta debyytin jälkeen julkaistu seuraaja ei blogikitinän perusteella ollut ihan se, mitä hipsterit ja viitan ripustajat odottivat. Bändi on ehtinyt pyörittelemään kappaleitaan liian pitkään, eikä levyn niin sanottu 'proge-elektro' nouse ihan proge-esikuviensa lennokkuuteen. Eikä taas jytää niin, että tanssilattiat täyttyisivät ilman biisien rankkaa remiksaamista. Myös soundilliset viittaukset stadionrockkiin, eivät nosta kentällistä yleisöä hakkaamaan tahtia.

Periaatteessa idea duali-särökitaraa matkivista synaleadeista on hyvä, mutta levyllä yliviljelty. (Tosin kotimainen Nightsatan saa hipstereiltä paremmat pisteet, vaikka on livenä suoraan sanoen köpö). Kappaleet eivät myöskään nouse loppua kohden, mikä on sellainen perusvaatimus tälläisessä hehkutukseen perustuvassa elektronisessa musiikissa. Toinen ongelma on, että useat biisit lähestyvät formaalia musiikkia, jonka kirjoittamisessa kaksikko Gaspard Augén ja Xavier de Rosnay eivät ole hirveän hyviä.

Jotta tämäkään kirjoitus ei jää pelkäksi marmatukseksi on todettava, että levy kuulostaa hetkittäin ihan hyvältä ja kaksikko osaa edelleen ruuvata soundeja, vaikka fokus neljä vuotta komerossa olisikin vähän kärsinyt. Levyn suurin ongelma on, ettei Justice kuuntelijoiden fantasioinneista huolimatta ottanut mitään suurta harppausta eteenpäin tai yllättävyyteen, vaan kuulostaa turvalliselta itsensä toistolta.

Rockin apumiehet #15 - John Cale

2011-10-29T22:16:00.007+03:00

Apumiesosasto tulee huimaan viidenteentoista osaansa todellisen apumiesten apumiesten osalta. Toki John Cale on tehnyt varteen otettavan uran ihan sooloartistinakin, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että soolomusan sijaan hänen mukana olonsa toisten levyillä ja tuotantotouhunsa ovat astetta mielenkiintoisempaa tavaraa.

Walesissa 1942 syntynyt Cale sai pienenä formaalin klassisen musiikin koulutuksen ja oli jonkin näköisen 'ihmelapsen' maineessa. Cale asui voimakkaasti teollisessa Ammanin laaksossa, jossa opettajaäitinsä ja hiilikaivosmies isänsä kanssa kasvanut John puhui seitsenvuotiaaksi asti ainoastaan walesin kieltä. Pieni John kärsi myös keuhko-ongelmista, joita lääkittiin opiaateilla ja nukahtamisvaikeuksia muilla lääkkeillä. New Yorkiin muutettua nämä jo kotoa opitut tavat yhdistyivät erittäin massiiviseen huumeiden käyttöön, jota ajan mukaan harrastettiin ja joka Calen mukaan loppui vasta 80-luvulla lapsen syntymään. Tämä sivuraide sikäli, että itse olin pitänyt Calea ns. 'skarpin' maineessa entiseen bänditoveri Lou Reediin verrattuna. No, ehkä ne ovat Luikun mielenterveysongelmista noin enemmänkin.

New York on mainittu. Nuori Cale muutti Lontoon opintojensa jälkeen New Yorkiin, jossa hän pääsi legendaarisen John Cagen oppiin ja tuli osaksi kaupungissa kukoistanutta avant-garde-skeneä. Näissä touhuissa hän tapasi Sterling Morrisonin, joka vuotta myöhemmin tuli jäseneksi hänen ja Lou Reedin perustamaan Velvet Undergroundiin. Tämä bändi kulminoituu myöhemmän vahvan soolouran ja erittäin taitavan biisinteon takia Reediin, mutta Calen tuoma avant-garde/räminä/drone/alttoviulu on se juttu joka teki Velveteistä sen, jota edelleen voidaan jäljitellä, muttei ikinä ohittaa. Ja jäljittelijöitähän on piisannut Peräseinäjokea myöten.
Tiivistettynä yhtyeen sointi yhdisti hyvät kappaleet periksi antamattomaan taiteellisuuteen ja tässä Calella oli suuri rooli. Kakkoslevyllä Calekin oli mukana useiden biisien krediiteissä, eikä lätty kalpene debyytille, vaan jopa ohittaa sen kuratietä pitkin. Reedin ja Calen välille oli tullut kuitenkin tässä vaiheessa niin pahat skismat, että jälkimmäinen lähti kävelemään bändistä. Tämän jälkeen yhtye teki edelleen hyviä Reedin kappaleita, mutta se särmä joka erotti sen muista oli lopullisesti poissa.

Calen ensimmäinen soololevy ilmestyi kaksi vuotta myöhemmin ja jätän soolouran niille, jotka tykkäävät enemmän artsystä musiikista.

Velveteistä lähtöä seuraavana vuonna Cale teki kuitenkin sellaisen tuotannon, joka ainakin omissa silmissä olisi riittänyt maineen kunniapaikalle loppuelämäksi; Nimittäin tuotti detroitilaisen Stoogesin ensilevyn. Lopullisista mikauksista ja niiden krediiteistä ollaan tosin montaa mieltä, mutta tästä alkoi miehen tuotantovastuu useista nousevista proto- ja täyspunkbändeistä joista voidaan mainita debyytit muun muassa Modern Loversilta, Patti Smith Groupilta ja Sham 69:ltä. Folkin puolelta voidaan taas mainita soittaminen Nick Draken levyllä, sekä tietysti pitkäaikainen tuotantovastuu entisen bänditoveri Nicon uralta. Nicon huikea/synkkä soolomusiikki tuskin olisi ollut samaa ilman Calen panosta.

Calen soolo- ja tuotantoura on jatkunut tähän päivään asti ja on pitänyt sisällään Happy Mondaysista Manic Street Preacherseihin. Kuinka paljon siitä nykyään on sitä, että halutaan mukaan Velvettien legenda on toissijaista miehen takavuosien taidepunk-tuotantojen rinalla.

Voiman pimeä puoli

2011-10-29T20:56:00.008+03:00

Petri Lahtinen - Origami EP 2011

2011-10-28T17:26:00.005+03:00

Levyhylly on pyörinyt muutaman vuoden ja saanut suomalaiselle ja suomeksi kirjoitetulle blogille ihan päteävän määrän lukijoita. Bottien tai muiden ansiosta tämä on myös huomattu musiikinjulkaisijoiden keskuudessa. Tästä syystä olen saanut keväästä asti aika paljon promootiopyyntöjä, joita en muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ole ottanut kirjaimellisesti.

Nyt Petri Lahtinen niminen laulaja/lauluntekijä otti yhteyttä ja pyysi kirjoittamaan uusimmasta nettijulkaisustaan. Lahtinen on kaveri ja tälläisissä tapauksissa jätän yleensä menemättä keikalle tai kuuntelematta levyn. Ettei tule pettymyksiä. Pyyntöjä oli kuitenkin sen verran monta, että otetaampa hyllyyn :-)

En silti aio sortua 'kaverijournalismiin', vaan kuunnellaampas levy 'sillä korvalla'.

Lahtisen musiikkiin olen tutustunut pari vuotta sitten ja hän on oikea monitoimi- tai renesanssimies, jonka repertuaariin kuuluu iskelmä/mikälien lisäksi elektroninen musiikki ja metalli, jonka saralla hän on erittäin pätevä thrash-mies. Tämä on myös Lahtisen ongelma ainakin omissa korvissa, sillä mustekalamaiset lonkerot joka suuntaan poistavat homman fokusta.

Origami on sekoitus elektronista musiikkia ja lauluntekoa. Mielestäni artisti on etukäteisen tiedon perusteella hyvä kummassakin, mutta yhdistettynä ne taas putoavat kummankin kaman ulkopuolelle. Parhaiden sävyjen elektroninen musiikki toimisi mielestäni paremmin puhtaana elektronisena musiikkina. Toteutus on myös hivenen liian puleerattu. Särmää olisi saanut mukaan enemmin jättämällä vähän rosoa.
Perinteiset Kappaleet taas kuuntelisin artistilta mielummin pelkän kitaran säestyksellä. Vakoilin biisien demoja aikaisemmin Soundcloudissa, jossa raaempina toteutuksina ne toimivat omaan korvaan paremmin. Miehen laulut, jotka ovat loppujen lopuksi aika kauniita toimisivat taas paremmin puhtaasti iskelmällisemmässä ympäristössä. Nimikappaleen hyvällä tavalla ysärimainen naislaulu ja Michael Jacksonimainen fiilis oikeuttaa kuitenkin jo pelkästään tämän julkaisun olemassa olon. Origamin edessä on samalla tavalla hämmentyneessä tilassa, kuin William Orbitin 'Torch Songing' kanssa - milloin tämä lipuu väärälle puolelle? Osittain musiikista pitää, osittain se ei pysy linjassa.

Itsekin musiikkia vääntävänä tulee Lahtisen musiikissa vastaan ilmiö, että ulkopuolinen tuottaja/sparraaja saattaisi pitää fokuksen paremmin siinä, mikä on se oikea linja 'rosvosektorien' välissä. Toisaalta tämä on minun oma mielipide. Oman voi tarkastaa kuuntelemalla EP ihan itse; http://petrilahtinen.bandcamp.com/album/origami

Wall Of Sound, Grateful Deadin PA/Soundsystem

2011-10-24T22:09:00.023+03:00

Grateful Deadin 'Wall of Sound' äänentoistosysteemi löytyy varmaan sanakirjasta kohdalta 'Spinal Tap-moment'. Yhtye oli länsirannikon ja hippiliikkeen edelläkävijöitä ja Asbryn pormestareita, mutta toisin kuin San Fransiscon mitättömänkin korttelibändin, Grateful Deadin se suurempi suosio kiersi visusti läpi koko 'flower-power' ajan ja pitkään sen jälkeenkin. Hassusti vasta 80-luvun juppiaika toi yhtyeelle viimein sen ensimmäisen (ja viimeisen) hitin ja nosti 'hassun' 60-luvulta lähtien mannerta kiertäneen (toki Deadheadien uskollisesti seuraaman) bändin oikeaan suursuosioon - 20 vuotta kultakauttaan myöhemmin.

Yhtyeestä vaahtoavat toteavatkin aina, että bändin levyt olivat ne pakollinen paha, missä kappaleiden aihiot esiteltiin. Itse musiikki tapahtui konserttien tuntien jamiversioissa. No, onhan yhtyeellä muutama ihan pätevä studiolevy, mutta yhtyeen livesoittoa kuvailisin itse lähinnä plimputteluksi. Toki paikan päällä ja sopivassa mielentilassa kokemus oli varmasti lennokas, mutta silti; plimputtelua. Tähän kaikkeen kun lisätäään kaksi saman aikaista kosketinsoittajaa, kaksi rumpalia, kitarat ja basso (jonka kehuttiin olevan naimisissa tietokoneen kanssa jo 70-luvun lopusta - mitä se sitten ikinä tarkoittikaan..), jotka plimputtelevat biisit läpi, niin ollaan jossain yhtyeen ytimessä.

Yhtyeen läpilyömättömyyteen oli varmasti syynä pari äärimmäisen tärkeää konserttia, jotka yhtye munasi. Kukaan ei muista heidän Montreyn keikkaa ja Woodstockissa homma päättyi aivan penkin alle juuri konsertin äänentoiston takia (ilmavoimien radio muun muassa katkaisi kitarakaappien soiton). Niinpä on ymmärrettävää, että sekavien substanssien kera yhtyeelle jäi mania äänentoiston täydellisyydestä - plimputuksensa taustalle. Joka tapauksessa yhtyeen soittajat ovat aina höpisseet sekavia silmät eri tasossa äänistä ja niiden väreistä - samalla soittaen plimputusta.

'Wall of Soundia' alettiin suunnitella jo vuonna 1972 yhtyeen jäsenten, äänimiesten ja Alembic-yhtiön toimesta. Tärkeänä asiana pidettiin, että laitos olisi vapaa kiertoäänistä ja tätä varten bändille tehtiin erikoismikit. Laitoksen tehtävänä oli myös toimia soittajien monitoreina, joten se sijoitettiin heidän taakse ja he pääsivät itse miksaamaan itseään keikalla. Phil Leshille tehtiin muun muassa nelikanavainen bassosysteemi - yksi jokaiselle kielelle.

Koko laitos koottiin 89:stä 300 wattisesta ja kolmesta 350 wattisesta wacuumtuubista, joista muodostui yli 26 000 wattia äänentoistotehoa. Aikansa suurin ja huhujen mukaan edelleen historian toiseksi suurin äänisysteemi kantoikin puhdasta ääntä suhteellisen kauas yhtyeen runsailla ulkoilmakeikoilla. Ensimmäinen prototyyppi oli käytössä helmikuussa 1973. Täyssysteemi tuli keikoille maaliskuussa 1974.

Laitoksen koosta johtuen sitä kuljetettiin neljällä rekalla ja 21 roudaria kokosi sitä. Tämä siis aikana, jolloin bändi oli aika persaukinen ja yleisö samanlaista. Pystyttämisen ongelmista johtuen päädyttiinkin, että näitä systeemejä oli kolme kappaletta! Yhtä purettiin edellisen illan paikalta, yksi oli käytössä illan konsertissa ja seuraavaa pystytettiin samaan aikaan seuraavaan mestaan. Rauha ja rakkaus olivat tosin tässä vaiheessa vaihtuneet bändin sisäisiin kahnauksiin ja pulvereihin, joista sekä kohonneista miehistö- ja polttoainekuluista johtuen 'Wall of Sound' eläköityi jo saman vuoden lokakuussa bändin jäädessä telakalle. Oltuuaan käytössä täysipainoisesti vain puolisen vuotta. Laitos oli toki kärsinyt myös jonkin verran teknisistä ongelmista. Yhtyeen palatessa parin vuoden päästä kiertämään PA oli vaihtunut vähän helpommin liikuteltavaan malliin. Harmi sinänsä, olihan tuo aika näyttävä seinä.

Tangerine Dream - Cyclone 1978

2011-10-20T20:15:00.007+03:00

Tangerine Dreamin pitkässä ja tasoltaan laskevassa diskografiassa Cyclone sijoittuu sinne klassikkoajan lopputaipeeseen. Trüü-diggarihan ei tietysti kuuntele muita, kuin saksalaisia Ohr-ajan levyjä. Englantilainen ostava yleisö oli kuitenkin toista mieltä ja yhtye sai suurimman taiteellisen ja kaupallisen menestyksensä Virgin-ajalla vuosina 1974-76. Levyttäminen yhtiölle jatkui toki tämänkin jälkeen, mutta nouseva uusi elektroninen musiikki sai TD:n vaikuttamaan rinnallaan avant-gardelta ja yhtyeen taas siirtyessä kevyemmän musiikin pariin musiikin taso lopahti totaalisesti lukuunottamatta muutamaa pätevää soundtrack-kappaletta.

Yhtyeen alkaessa levyttämään Cyclonea sen kokoonpano oli jo kokenut muutoksia. Peter Baumann oli lähtenyt/joutunut soolouralle jo vuotta aikaisemmin, vaikka olikin mukana Yhdysvaltain kiertueelta julkaistulla 'Encore'-levyllä. Häntä paikkaamaan otettiin brittiläisessä Steamhammerissa soittanut Steve Joliffe. Erikoiseksi Cyclonen tekee Tangerine Dreamin kohdalla se, että Joliffe laulaa. TD:n levyillä ei nimittäin hirveän paljoa ole vokaaliosuuksia. Joliffe soittaa myös erinäisiä syntetisaattoreita Froesen ja Franken rinnalla. Jotta erikoisuus ei loppuisi tähän, levyllä kuullaan myös perkussioita, joita soittaa Klaus Krieger.

Cyclone ei kuulu tosiaan niihin yhtyeen klassikkoalbumeihin, mutta ei ole myöskään sysipaska. TD oli näillä 70-luvun loppumetreillä taas lähempänä 'krautrock'-genreä, kuin omia kosmisen musiikin polkuja ja levy pitää sisällään oikeasti mielenkiintoisiakin hetkiä. Levyn kakkospuolen täyttävää 'Madrigal Meridian'ia lukuunottamatta levyn musiikkia voisi jopa kutsua formaaliksi ja biiseistä löytyy tuon ajan TD:lle vierasta oikeaa kappalerakennetta.

Helsingin katusoittajat

2011-10-15T17:04:00.007+03:00

Viime viikolla näin valitettavan näyn; Talent-Elias oli palannut Kaisaniemen tunneliin esittämään genre-musiikkiaaan. Näköjään Talent-homma ei lyönyt leiville? Jos totta puhutaan jätkä alkoi ärsyttämään jo katusoittoaikoinaan. Ensikuulemalta sielukas musa vaihtui hiljalleen teennäiseksi paskaksi, jota silmien alla oleva kajaali vain alleviivasi.

Mistä näin synkkä luenta katusoittajasta? Kenties syynä oli oheisen kuvan kukalie britti/irkkupunkkari ja hänen esittämä vihreitten saarten kantaaottava folk-laulu, joka tuntuu irtoavan osalta maiden asukkaista erittäin luontevasti. Siihen verraten 'Eliaksen' teennäinen genrekollotus nyt vain kuulostaa aika saatanan paskalta.

Vastakkainasettelun aika ei ole ohi. Luodaan katsaus Helsingin kadulla musisoiviin muusikoihin ja yhtyeisiin.

Muutin kaupunkiin vuonna 2000 ja silloin tuli hengattua kaupungin keskustassa myöhään öisinkin. Tuohon aikaan Makkaratalon kulmalla ohikulkijoita viihdytti koditon rumpumies, joka kilkutti ITE-taide tyylillä ohikulkijoita kilkuttamalla omintakeisesti kattiloita ja muita kilkuttimia. Käsittääkseni mies soittaa edelleenkin, mutta ei yhtä aktiivisesti, kuin takavuosina.

Kylähullujen ja Pietarin konservatorion oppilaiden lisäksi Helsingin kaduilla on esiintynyt alan 'genrebändejä' (vai pitäisi sanoa brändi/franchising-bändejä?) jo 80-luvulta lähtien. Machu Picchu, eli kansanomaisemmin 'vinkuintiaanit' oli bändi, joka jäi jo 80-luvun lopussa kaupungissa vierailleen pikkupojan mieleen. Tämä saman näköinen ja jokaisessa eurooppalaisessa 'suurkaupungissa' esiintynyt yhtye oli vakikalustoa Kolmen sepän patsaan ympäristössä siihen asti, kunnes Helsingin kaupunki rajoitti vahvistinten käyttöä katusoitossa. Tämän jälkeen yhtye poistui vuosiksi katukuvasta, mutta sen uusin inkarnaatio (tätä ennen tasonkointiaanit, nyt atsteekit) on vahvistinvalvonnan puutteen takia palannut katukuvaan. Alkuperäisestä inka Machu Picchusta on muistijäljessä sielua raastava muisto 'El Condor Pasa' kappaleesta suoralla rokkikompilla.

Samaiseen 'genrekatusoittoyhtyeisiin' luen myös Romanian ja Bulgarian romaneiden katusoitot. Lyön vapaan liikkumisen sopimuksen verran vetoa, että samat haitarit ja tamburiinit löytyvät jokaisen eurooppalaisen metropolin kaduilta ja metrojunista. Valitettavasti romanit eivät toteuta etnisiä ennakkoluuloja, vaan Djangojen sijasta Kaisiksella soittaa usein soittotaidoton kerjääjä, jolle haitari on lyöty käteen lähinnä herättämään sääliä. Myös homman järjestelmällisyys on silmiinpistävän harkittua; parhaat soittajat pistetään Steissille ja Aleksille, soittotaidottomien kerjäläissoittajien seisoessa Hertsikan tai Roihiksen syrjäisillä ostareilla. Saatavat pikkukolikot ovat selkeästi joillekin iso bisnes.

2000-luvun alussa suomi-hopin kuumimpana aikana Aleksin kulmalla oli usein paikallisia p-poyseja gettoblasterin kanssa rappaamassa. Idea oli kiva, vaikkakin ulkomailta tuotu. Tosin niin on suurin osa Stadin katusoitosta muutenkin. Viime kesänä paikkaa miehitti länsi-Afrikkalainen rumpumusiikki korumyynteineen.

Mainitsinkin jo aiemmin venäläiset katusoittajat. Klassisen koulutuksen saaneet muusikot saavat todennäkäisesti paremman liksan Steissiltä tai Kaisikselta, kuin Pietarissa orkesterisoitosta, olettaen majoituksen hoituvan jonkun sukulaisen tai kaverin sohvalla. Ei siinä mitään, musiikki soljuu mukavasti ja Tonava kaunoinen on mukava kuulla kerran päivässä.

Oma lukunsa katusoittajissa on tietysti sielunpelastajat, jotka esittävät hengellistä musiikkiaan metroasemilla. Jeesuksesta kuullaan päivittäin Rautatieaseman tunnelissa.

Sielunkäännyttjiä lukuunottamatta katusoiton perusolettamus on kuitenkin tuottaa hetkellistä musiikillista mielihyvää työmatkallaan ohikulkeville ihmisille. Kappaleet ovat sitä perusikivihreää klassista, tai häiritsemätöntä tuttua pop-musiikkia. Siihen nähden jutun alussa mainitun punkkarin musiikki on mukavasti poikkeavaa tavaraa katusoiton easy-listening kamasta.

The Tornados - Telstar 1962

2011-10-12T15:55:00.010+03:00

Avaruuskilpailun aallon harjalla ratsastanut Telstar (nimetty viisi viikkoa aikaisemmin laukaistun televisio-satelliitin mukaan) oli historiallinen brittisingle syystä, että se nousi kotimaan listaykkösen lisäksi myös Yhdysvaltojen listahuipulle. Tuosta vuosikymmenestä lähtien britit miehittivät tuota sijaa enemmän ja vähemmän vakituisesti. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun brittiartisti pystyi moiseen.

Kappale on periaatteessa ajallensa tyypillinen instrumentaali'rautalanka', joka poiki tajuttoman joukon jäljittelijöitä. Pinnan alta raaputtaessa biisi on listasijoituksensa lisäksi pioneeri myös parissa muussa asiassa.

Yhtye Tornados oli aikansa huippu 'rautalankabändejä' ja soitti erinäisten laulajien taustalla. Yhtye oli kuitenkin lähinnä työkalu, jota kappaleen tekijä ja tuottaja Joe Meek käytti.

Joe Meek oli 1920-luvun lopussa syntynyt tuottaja, joka Telstarin lisäksi teki joukon muitakin menestyneitä kappaleita (joista kuitenkaan mikään ei pystynyt päihittämään Telstarin myyntilukuja). Telstar oli ensimmäisiä kappaleita, joita tehtiin kokonaisuutena studiossa. Vielä tähän aikaan biisit purkitettiin yleisesti 'livenä', mutta Telstariin lisättiin ulkopuolisia soundeja, joiden huhuttiin tulleen itse satelliitista. No, joka tapauksessa levylle tuli kappaleen alkuun ja loppuun hivenen 'outoja' avaruusääniä. Aiemmin kuunneltuna levyn kostettimilla soitetun leadin sivuutti, mutta tarkemman tiedon kanssa siihen kiinnitti tällä kertaa enemmän huomiota. Kyseessä on nimittäin clavioline, joka oli aikansa ensimmäisiä massavalmistuksessa olleita sähköisiä kosketinsoittimia. Claviolinen soundihan se on, mikä vie kappaletta eteenpäin.
Kappaleen melodia kuitenkin johti plagiointisyytteeseen ranskalaisen klassisen musiikin sävellyksen kanssa. Meek ei näin ollen saanut elinaikanaan penniäkään kappaleen rojalteista. Syyte kumoutui kuitenkin myöhemmin.

Itse mies äänten ja kappaleen takana on mielenkiintoinen. Biisi nosti hänet tuotantokuuluisuudeksi, jolla oli varaa lempata sivuun artistiyhteistöitä muun muassa David Bowien ja Beatlesin kanssa. Hän nauhoitti sen ajan mittapuulla katsottuna omassa huippustudiossaan nauhamusiikkia avaruusteemalla (valitettavasti nauhamanipulointi teki soitinten vireistä kuuntelukelvottomia).

Meek kärsi kuitenkin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, jota ei varmasti helpottanut hänen massiivinen amfetamiinin käyttö. Hän oli varma, että levy-yhtiö salakuunteli häntä ja varasti hänen ideansa. Myöskään tuohon aikaan kriminalisoitu homoseksuaalisuus ja sillä häntä kiristäminen eivät helpottaneet oireita.

Muita fiksaation aiheita olivat Buddy Holly ja tuonpuoleinen/kuolemanjälkeinen elämä (hän teki öisiä nauhoituksia hautausmailla saadakseen henkien ääniä narulle). Meek tappoi itsensä ja vuokraemäntänsä haulikolla Buddy Hollyn kahdeksanvuotiskuolinpäivänä 1967, vain 37 vuoden ikäisenä.

Albert King - I'll Play The BLues For You 1972

2011-10-10T21:53:00.005+03:00

Kotoinen Albert Järvinen nappasi osittain lempinimensä tältä mustalta bluesartistilta. Missisipin varrella oikeassa Indianalan puuvillakaupungissa syntynyt Albert King oli tärkeä blues-soiton uudistaja, vaikkakin vähemmän tunnettu, kuin saman synnyinkaupungin jakanut B.B. King. Yksi syy on eittämättä se, että B.B:n ollessa salonkikelpoinen herrasmies vankkarakenteinen järkäle Albert taas halveksui avoimesti valkoisia kalkkinaamoja. Tämä konserttitallenne on peräisin Stax-levy-yhtiön järkkäämiltä 'Wattstax'-festivaaleilta, joilla heiluteltiin paljolti mustien panttereiden tunnuksia ja merkkejä. Alkuperäiselle konserttielokuvalle tämä pätkä ei kuitenkaan mahtunut.

Soitannollisesti Albert jätti kuitenkin vahvan jäljen mulatti- ja kalkkinaamaisten blues-kitaristien tekniikoihin. Vasenkätiselle käännetty Flying V oli miehen tavaramerkki ja tästäkin pätkästä kuulee selvästi vaikutteet, joita eräs seattlelainen aikansa kitaransoiton uudistaja jatkoi. King soitti vielä käsittääkseni d-vireessä ja kapeilla löysillä kielillä, joten tunnusomainen venyttely lähti helposti.

Nimbus - Obus 1974

2011-10-09T15:07:00.002+03:00

Nimbus kuuluu niihin vähemmän tunnettuihin suomalaisiin 70-luvun progebändeihin, kuten Fantasia, Charlies ja niin edelleen. Orkesteri oli salolaisperäinen, julkaisi tämän ainoan pitkäsoittonsa 1974 ja hajosi pian levyn ilmestymisen jälkeen. Alunperin 'Mafia' nimellä esiintynyt yhtye vaihtoi nimensä vähän ennen levyttämistä. Minulla on tosin sellainen muistikutina, että Nimbus niminen orkesteri, jos toinenkin löytyi jo tuohon aikaan maailmalta. Joka tapauksessa tämän levyn alkuperäisestä vinyylipainoksesta on maksettu huikeita hintoja.

Musiikin alkaessa soida kajareista mieleen tulvahtaa vähemmän yllättävästi Wigwam. Siis se Gustavsonin ajan urku-Wigwam. Myös sanoitukset pursuavat samankaltaista maailmantuskaa, mutta tietyllä tapaa huvittavammin. Myöskään kuviot eivät ole ihan yhtä kiemuraisia, vaan tälläiseen kikka-progeen jopa suoria. Välillä.

Levy julkaistiin Jukka Kuoppamäen Satsanga-levymerkillä ja Kuoppamäen veljen minimoogi soi parissa kappaleessa. Tai siis pörisee niiden alussa. Obus ei ole myöskään samalla tavalla studiossa puunattu, kuin Pressan tai Wigwamin 'suuremman tuotantoarvon' levytykset, sillä korvaan nappaa pari oikeata soittovirhettäkin. Kitaraa toki soitetaan kaiken maailman Fmaj7 soinnuilla, koska vähempi ei riitä. Soolot eivät kuitenkaan taida mennä ihan puhtaasti, tai sitten bändi käytti edistyksellistä pythagoralaista viritystä niissä kohdin ja taantumuksellinen korvani vain ohittaa edistykselliset kiemurat.

Nimbuksen Obus on ihan pätevä suomi-progelevy. Ei tuonut varsinaisesti aikanaan mitään uutta aikansa genreen, mutta hyvää suomi-progea.

Solid Space - Space Museum 1982

2011-10-06T17:50:00.004+03:00

Space Museum oli lyhytikäisen Solid Space-duon ainoaksi jäänyt julkaisu, joka julkaistiin 1982 vain kasettina. Tästä syystä yhtyettä ei ole hirveästi eilisen tähteitä tonkivassa musiikimediassa näkynyt. Kiitos internet-ajan, tälläisetkin täydelliset osbuurisuudet löytyvät (mikäli kiinnostaa tonkia).

Solid Space putoaa johonkin jälkipunkin, uuden aallon, futun ja uusromatiikan maastoon. Mikäli äskeinen yletön genre-pudottelu oli hämmentävä, niin lisätään soundien puolesta nykyaikainen 'coldwave'.

Duon musiikki 'futuristisine' sanoituksineen muistuttaa myöhemmän Spacemen 3:sen, Silver Applesin ja Kraftwerkin sekoitukselta. Monotonisen laulun alle soitetut idioottimaisen yksinkertaiset, mutta hypnotisoivat kitarajutut ja analogisten halpissyntsien pörinä ovat sympaattisia. Köpö rumpukone nakuttaa taustalla kuivaa tahtiaan.

Toisaalta monotonisuus on mainittu ja rehellisyyden nimissä on sanottava, että kappaleet kuulostavat pääpiirteissään parhaimmilta ensimmäiset puoli minuuttia. Sen jälkeen sympaattiselta ja usein lopulta tylsiltä. Mutta jos ylläolevan namedroppauksen bändit putoavat, niin kannattaa ehdottomasti tutustua tähänkin äänitteeseen.

Mustat muusikot takavuosien Suomessa

2011-10-04T20:45:00.009+03:00

Luen juuri parhaillaan mainota 'Albert Järvinen'-kirjaa. Siitä varmaan joskus enemmän myöhemmin, mutta kirjassa sivuttiin mielenkiintoisesti muutamaa (ehkä kaikkia kolmea?) mustaa Suomessa 70-luvulla vaikuttanutta muusikkoa.

Musta mies tai nainen ei nimittäin ennen 90-luvun taitetta ollut Suomessa mikään jokapäiväinen näky. Kotkan kaltaisessa satamakaupungissa tummempaa hipiääkin omaavia näki kenties useammin, kuin vaikkapa sisämaan kaupungeissa, mutta paikallisina asukkainen heitä oli todella vähän. Yleinen syy kylmään pohjolaan tulolle oli kaiketi useimmiten se klassinen 'naisen perässä'. Loput mustista asukkaista olivat sitten varmaan koripallon pelaajia (jenkkivahvistuksia sai olla joukkueessa kaksi kappaletta). Oma pikkuserkkuni oli puoliksi musta, mikä oli myös kohtuullisen harvinainen asiantila sen ajan Suomessa.

Sama naisen perässä motiivi oli varmaan kaikkien Järvis-kirjassa olleiden mustien muusikkojen takana. Tosin rehellisyyden nimissä on todettava sen olleen varmasti tärkein vaikutin myös suurimmalla osalla kaukaasialaisista maahanmuuttajamuusikoista.

Mustia ihmisiä on Suomessa asunut 1800-luvulta lähtien. Talvisodassa oli jopa yksi mustaihoinen suomalainen sotilaskin, joka kuoli aivan sodan viime hetkinä Viipurinlahden taisteluissa. Homma-foorumilla luonnollisesti naureskeltiin asiaan vaikuttaneen lumen keskellä väärä suojaväri. Hohhoijakkaa.

Ainakaan omiin korviin ei ole kantautunut tietoa 50- tai 60-luvulla Suomessa pysyvästi asuneista mustista muusikoista. 60-luvulla tälläisiä toki näkyi ulkomaan ihmeinä ja Kultsallakin esiintyi muutamia soul-suuruuksia.
Tiettävästi ensimmäinen suomalaisessa yhtyeessä esiintynyt musta jannu oli trinidadilainen Francis Looby, joka oli vähemmän yllättävästi tullut mimmin perässä Suomeen. Hänellä oli tanssitrio, joka soitti muun muassa Linnanmäen Peacockissa. Näistä hommista hänet pyydettiin mukaan Lido Salosen 'Kalevala'-yhtyeeseen, jossa hän soitti gonga-rumpuja ja lauloi taustoja. Looby pyöri enemmän ja vähemmän aktiivisesti bändin mukana pitkään senkin jälkeen, kun Albert Järvinen ja Remu olivat joutuneet lähtemään bändistä. Levylle asti Loobyn soittoa ei kuitenkaan tainnut tulla, sillä levyttäessä 1972 musiikki oli muuttunut rokkiboogiesta ja Santanismista enemmän progeksi.

Järviseen liittyy myös toinen Suomessa asunut musta muusikko; amerikkalainen Eddie Boyd. Järvinen muiden helsinkiläisten muusikoiden kanssa soitti jameissa Boydin taustalla ja kuului bändiin, joka lähti rundaamaan pakulla ympäri Eurooppaa. Eddie Boyd oli Yhdysvalloissa tehnyt oikeasti menestyneitä blues-sinkkuja 50-luvulla ennen Suomeen tuloaan (mimmin perässä hänkin). Boyd olikin jo vanhempi stara ja kiertueella hänen ja yhtyeen pikkupoikien välit olivat välillä aika heikot. Eddie Boyd asui Kalliossa kuolemaansa asti 90-luvun alkuun.

Kolmas kirjassa mainittu muusikko oli Billy Carson. Mies oli ikäisilleni tutumpi ensin 'Hymyhuulet' sarjasta, jossa ajan kuvan mukaisesti kaksi maahanmuuttajaa ihmetteli sketseissä suomalaisia. Vielä kuuluisampi pesti oli tietysti 'Hyvät herrat' sarjassa. Näin ollen itselleni oli yllätys Elävän arkiston pätkä, missä sheidsit silmillä ilman paitaa soittava Jukka Tolonen Bandin rumpali oli sama jannu. Ja funkkasi aika tykisti.

Se Järvisestä. Takaisin mustiin muusikoihin.

Sitten tietysti Caron, mutta häntä en nyt varsinaisesti pidä muusikkona vaikka olenkin nähnyt hänet liikuttamassa suutaan taustanauhan kanssa Kymenlaakson messuilla vuonna 1988. Vertaus nykymaailmaan tarkoittaisi varmaan jotain Martina Aitolehden tyylistä 'esiintymistä'. Nauhaa soitti täydellisessä henkselijuppipuvussa ja samaan aikaan tunteella bailaava ja laulava juppi (päivän sänki leuassa). Näky oli traumatisoiva.

Vuoden 1990 jälkeen musta ihminen ei ole Suomen kaupungeissa ollut enää harvinaisuus. Tosin somaleiden ollessa pääjoukko ei Suomi ole ehkä saanut uutta musikaalista verta. Minulla on nimittäin sellainen vahva etninen ennakkoluulo, etteivät he ole Afrikassa hirveän tunnettuja muusikoita. Liekö syynä useimpien ryppyotsainen tulkinta koraanista vai mikä?

Tosin islam ei ole estänyt esimerkiksi malilaisia, senegalilaisia tai vaikkapa tuaregeja soittamasta erittäin pätevää musaa. Nämä ovat kuitenkin niin marginaalisia ryhmiä, että jäämme edelleen odottamaan toisen polven mustien emigranttien omia musiikkivirityksiä. Tälläisiä tuntuu olevan todella vähän, vaikka mukaan laskisi kaikki Mirel Wagnerit ja muut.

Pepe Deluxé - In the Cave 2011

2011-10-03T07:44:00.003+03:00

Pitkän linjan täydellisen soundin metsästäjät julkaisevat pian uuden levyn. En ollut aivan varma, onko 'The Great Stalacpipe Organ' hoaxi vai totta, mutta taitaa kallistua jälkimmäisen puoleen. Uusi levy on taatusti mielenkiintoista kamaa.

Tricky - Maxinquaye 1995

2011-09-30T21:40:00.007+03:00

Oman parikymppisyyden kynnyksen kaksi elektronisen musiikin genreä olivat jungle tai siis drum'n bass (johon ne hirveästi lähtenyt) ja trip-hop. Trip-hopin etu oli toimia hitaana soundtrackkina sen aikaiselle elämälle.

Massive Attackin 'Blue Lines' pyöri soittimessa jo varhaisessa vaiheessa ja tietämättäni myös kollektiivin jäsen Tricky. Tämä happoa rouskuttanut kääpiökokoinen nuorisorikollinen oli vastuussa monesta levyn räppäysosuudesta, mutta yhtyeen palkintojen pokkaustilaisuudessa istui jo linnassa rötöksistään.

Maxinquaye ei ole aikalaisten tapaan kärsinyt hirveästi ajan hampaan raatelua, vaan kaukaisuudesta rätisevät samplet ja sielukas musiikki toimii edelleen. Tämä oli itse asiassa selvää levyn ilmestyessä 1995, eikä asettanut minkäänlaisia epäilyksiä levyn klassikkoasemaa kohtaan jo ilmestymisaikanaan. Trickyn lisäksi vokaaliosuuksista vastaa Martina Topley-Bird, jota tai jonka suhdetta maestroon tituulerattiin aikanaan Ike ja Tina Turnerin kaltaiseksi.

Nostaisin tämän levyn samanlaiseksi englantilaisen elektronisen musiikin klassikoksi, kuin Primal Screamin 'Screamadelican', ellei tämä vetäisi jopa varjon puolelta ohi. Aavemaiset samplet ja elastinen biitti pitävät huolen, että tätä on kiva kuunnalla melkein kahdenkymmenen vuoden takaakin.

Amy Winehouse - Back to Black 2006

2011-09-29T21:23:00.003+03:00

Tällainen artisti poistui keskuudestamme vähän aikaa sitten. Johnny Thundersin ja Ronnie Spectorin lapseksi ulkonäöllisesti verrattu Amy Winehouse oli lontoonjuutalainen artisti, jonka viimeiseksi täyspitkäksi jäi tämä puolivuosikymmentä sitten julkaistu, joidenkin mielestä klassikoksikin yltävä levy.

Amy Winehousen ollessa hetken aikaa kaikkien huulilla skippasin artistin tsekkaamisen perinteisesti vedoten 'hypeen'. Luotettavat lähteet kertoivat kuitenkin hänen olleen etenkin livenä erittäin hyvä esiintyjä. Tässä olikin ongelma, koska enemmän ja vähemmän avoimesta huumeongelmasta kärsinyt Winehouse alkoi juuri tuohon aikaan peruuttelemaan keikkojaan klassisiin kurkkupipeihin yms. vedoten. Jos en väärin muista, hän peruutti keikan Suomessakin. Huhujen mukaan oli kuitenkin sentään saapunut maahan. Johtuiko tämä kaikki huonoon seuraan ajautumisesta, en tiedä. Artistiraukka oli kuitenkin pitkään The Sunin ja muiden brittien laatulehtien riistana.

Pistimpä siis tämän levyn kuunteluun. Itse en nyt mistään ihan huippuklassikosta puhuisi, mutta ihan mukiinmenevää uusio-soulia levy pitää sisällään. Mitään uutta levy ei keksinyt, mutta päivitti tälläisen taitavan soul/r&b/popin 2000-luvulle.

Kokonaisena levy on omaan korvaan hivenen puuduttavaa. Levyn nimibiisi on myös totaalisesti toiselta tasolta muun levyn kanssa (lue erittäin hyvä). Vertaisen biisin fiilistä ja soundia takavuosien trip-hop ryhmä Portisheadiin. Tosin heidän soundien ja fiilistelynsä ohella Winehousen versio tavarasta pitää sisällään näppärän biisinkin. Henkilökohtainen 'Rehab'kin kaivaa samalta taitavalta kaivolta. Pastissiahan tämä on, mutta tuohon aikaan musiikkiteollisuus tarvitsi tuollaista hahmoa. Ja olihan Amyllä tunnistettava ääni.

Jukka Gustavson - ...jaloa ylpeyttä yletän... ylevää nöyryyttä nousen 1978

2011-09-27T19:25:00.005+03:00

Jukka Gustavson, tai tarkemmin 'Jukka Gustavsonin Alone Together Orchestra' levytti tämän levyn jo 1976-77, mutta Loven heikosta taloudellisesta hapesta johtuen se pistettiin ulos vasta 1978, yhdessä Pelle Miljoonien ja muiden kanssa.

'...jaloa ylpeyttä yletän... ylevää nöyryyttä nousen' kuulostaakin miljoona valovuotta vanhalta, verrattuna punkkiin ja uuteen aaltoon. Se ei sikäli ole ihme, sillä levyn oli kolmas ja viimeinen osa 'Fairyport'-levyn 'Joined to Conscience' kappaleesta alkaneeseen, koko 'Being'-levyn käsittäneeseen kokonaisuuteen. Minä saan Beingistä päänsärkyä ja Gustavsonin maailmantuskaiset kimurantit biisit eivät kuulu suosikkeihini. Paitsi bändin ainoa sinkkuhitti 'Luulosairas'.

...jaloa ylpeyttä yletän... ylevää nöyryyttä nousen, ei kuulu sellaisenaan myöskään suuriin suosikkeihin, mutta onhan tälläinen reliikki tavallaan mielenkiintoinen. Alone Together Orchestran miehistö on huima all-stars kokoonpano silloisen eilisen kovimmista soittajista. Gustavsonin lisäksi bändissä olivat muun muassa Juha Björninen, Pekka Pöyry, Heikki Virtanen, Juhani Aaltonen, Paroni Paakkunainen, Eero Koivistoinen, Sakari Kukko ja ties ketä. Ja etenkin Esa Kotilainen, joka soitti pitkäti koskettimet, hoiti niiden soundit ja vissiin vähän muutakin.

Levyn musiikki on sitä kimuranttia ja tosikkomaista Gustavsonia. Levyn teema on kuitenkin aika mielenkiintoinen, sillä Gustavson oli Wigwamista lähdön jälkeen kääntynyt jehovan todistajaksi ja levyn kappaleet perustuvat hänen näkemykseensä Raamatusta. Itse teos oli alkujaan sävelletty 'Yksin yhdessä'-baletin musiikiksi. Luvassa on siis otsakurttuista artsy-progea, mutta teeman ja ajan kanssa ihan mielenkiintoinen paketti. Sellaisille kaikenlaisesta musiikista kiinnostuneille..

Captain Beyond - S/T 1972

2011-09-25T16:41:00.006+03:00

Captain Beyondin ensilevy hivenen köpön kannen kera saattaisi kuulostaa jonkin periferian unohdetulta esi-stoner klassikolta, ellei tietäisi yhtyeen jäsenten tätä bändiä edeltäviä meriittejä. Amerikkalainen Captain Beyond julkaisi kaksi levyä ennen väliaikaista hajoamistaan. Näistä tämän ensimmäisen ja uudelleen kokoamisen jälkeisen (eri solistin kanssa levytetyn) kolmannen ja viimeisen kiekon tasoerot ovat yhtä kosmisia, kuin tämän levyn kansi.

Itse asiassa Captain Beyond ei ollut täysin amerikkalainen yhtye, sillä laulusolistina oli Rod Evans, joka saattaa olla joillekin tuttu Deep Purplen alkuperäisenä vokalistina. Evan potkittiin tylysti ulos bändistä kolmen levyn ja kohtuullisen menestyksen jälkeen sillä verukkeella, että tämä ei sopinut bändin kovempaan rokkiin siirtyneeseen linjaan. Pääpäsmärinä toimi tiettävästi Richie Blackmore.
Puhe osoittautuu tällä levyllä niin sanotuksi paskapuheeksi, sillä Captain Beyondin ensilevy pitää sisällään toisinaan montaa Purple-levyäkin muhevampaa tavaraa. Tästä pitävät huolen miehistö, jonka taustalta löytyi kaksi ex-Iron Butterfly miestä + Johnny Winterin entinen rumpali. Eli blues-pohjaista raskasta jyystöä löytyy johon on toisinaan lisätty hivenen 'progressiivisia' elementtejä. Iron Butterflyn entinen kepittäjä 'Rhino' Reinhardt on näköjään yksi näistä kadonneista kitarasankareista. Hyvin vetää.

Nimekkäistä lähtökohdistaan ja pätevästä debyytistään huolimatta Captain Beyond ei missään vaiheessa noussut mestaruussarjaan tai edes ykkösdivariin vaan vaipui vuosikymmenten unohduksiin. Bändin levy-yhtiö oli southern-rockkiin keskittynyt 'Capricorn Records', joka ei ehkä nähnyt tarpeeksi vaivaa markkinoidakseen yhtyeen hivenen kummallista progea ja hardrockkia yhdistellyttä linjaa. Tosin Brittein saarilta pullahti paljon tätä huonompia bändejä Amerikan listoille ja vielä samoilla eväillä.

Evan pettyi musiikkihommiin ja jäi Yhdysvaltoihin terveysalan hommiin. 80-luvun alussa hänellä ja Blackmorella oli oma naurettava vääntönsä Evansin Deep Purple-nimen alla toimineen bändivirityksen kanssa, jonka jälkeen hän on tiettävästi kokonaan poistunut musiikkikuvioista.

Kanye West - My Beatiful Dark Fantasy 2010

2011-09-24T16:14:00.006+03:00

Sekoilut MTV:n gaalassa ja raportit konserttien messias-kompleksista. Meikäläisen kiinnostus artistia kohtaan nousi.

Michael Jacksonin tämän (tärkeän) puoliskon paikkaajaa on odotettu pitkään. Pari vuotta aikaisemmin kokeilin 808 & Heartbreak-levyä, mutta huolimatta rakkaudesta kyseistä rytmisekvensseriä kohtaan levy ei juuri pudonnut.

My Beatiful Dark Fantasy taas on varmasti helppo kaikille meille 30+ musiikin kuuntelijoille, joilla on salaista kuuntelumenneisyyttä 90-luvun sampleihin perustuvasta rapista. Oli sen tekijä sitten PM Dawnin tyylinen pulska musta herkistelijä tai Beastie Boysin tyylinen remujengi, on hauska kuulla pitkästä aikaa samplejen päälle 'sävellettyä' musaa.

Levy on täyttä jatkumoa kyseiselle linjalle, joka herran jumala päättyi jo toistakymmentä vuotta sitten lakitupiin. Huhujen mukaan tämänkin levyn eräästä progesamplesta (niitä on useampia) käydään veristä oikeustaistelua tälläkin hetkellä. Samplepohjainen räppi on käsittääkseni ollut pitkään lähinnä maan alta toimivien yhtyeiden kuten cLOUDDEAD ja muut kamaa.
Omaan limousinen penkillä istuvaan napaan tuijotetaan levyn sanoituksissa aika paljon, joita säestetään iskevillä 70-luvun sampleilla. Maestron lisäksi levyllä kuullaan runsaasti vierailevia fiittaajia ja mimmikööriä, joten Kanye-allergesillekin levy on varmasti helppo pala. Joskin levyn pituus on tietysti tyylilajilleen ominaisesti pikkaisen väärin mitoitettu (lue liian pitkä).

Interracial-kannen takainen My Beatiful Dark Fantasy tuntuu sisältönsä puolesta sellaiselta kamalta, jonka esittäjälle sallittakoon rokin tai rapin menestyvän sekoilijan rooli.

Radiopuhelimet - Rokkiräjähdys 1988

2011-09-22T19:56:00.001+03:00

Vuonna 1988 Stadi oli täynnä Johnnyja, joille tukka ja kledjut olivat musiikkia tärkeämpiä. Oulussa sitä vastoin oli oikeamielisiä oikeita miehiä, jotka soittivat oikeata rokkia. Tai jotain.

Oma ensikosketus Radiopuhelimiin tapahtui taas siellä kaverin isoveljen huoneessa, jossa kuunneltiin tämän levyn avausbiisiä. Kolmetoistavuotiaat suhtautuivat näin outoon kamaan pienellä huumorilla, mutta levyn nimi- ja avausbiisi 'Rokkiräjähdys' pisti kuitenkin jollain tapaa hiljaiseksi. On tietenkin selvää, että tuon ajan (ja tämänkin päivän) pikkuteinien musamaku ei ole sieltä avarimmasta päästä, vaan hommaa pitää alkaa venyttämään. Silti Rokkiräjähdys osui johonkin.

Radiopuhelimia ja sitä edeltävää KTMK:ta on myöhemmin tullut jonkin verran kuunneltua, mutta tämä kyseinen levy on valitettavasti jäänyt kadoksiin. Yksi syy on se, että siitä ei tietääkseni ole otettu cd-painosta ja levyn uudelleenjulkaisusta ei ole hajua. Minulla on myös hämäräperäinen mielikuva levyn julkaisseesta Bad Vugumista, että lafkalla ei kaikki ole ollut.. no hämärää, en tiedä.

Nimibiisi on edelleen rokkiräjähdys. Kakkosbiisi 'Etelän vetelät' kertoo pohjois-pohjanmaalaisen näkemyksen meistä etelän räkänokista, jotka eivät uskalla edes tapella. Sitten on vitsit vähissä. Rokkiräjähdys jyrää kireästi ja kulmikkaasti edelleen ja väittäisin, että tämä on yksi kovimmista Suomessa tehdyistä rokkilevyistä. Piiskaavat marshall-kitarat, Perämeren funk ja J. Mäen lyriikat ovat edelleen kovaa kamaa. Biisejä ja riffejä voisi kuvailla turbo-ahdetuksi Stoogesiksi. TV Eye oululaisittain ja tuplanopeudella.

Heavy Metal Parking Lot 1986

2011-09-18T19:55:00.007+03:00

Tulin ostaneeksi tämän dvd:n vähän niinkuin sokkona, sillä en ihan tarkkaan tiennyt mitä se pitää sisällään. Heräteostos osoittautui onnistuneeksi, vaikka pystyyhän tämän netistäkin katsomaan.

Heavy Metal Parking Lot on kahdella lainavideokameralla kuvattu dokumentti vuodelta 1986, jossa seurataan Judas Priestin keikkaa edeltävää nuorison pohjien ottoa sittemmin puretun Capital Centre areenan parkkipaikalla. Kaupunki on Marylandin Landover. Pikkukaupunki.

17-minuuttinen dokkari ikuistaa nuoruuden innolla heviä suitsuttavia teinejä, jotka esiintyvät auliisti kameralle. Tuohon aikaan videokamerakuvaus ei ollut arkipäivää, joten liikkuvalle kameralle uhotaan, tuuletetaan ja mikkiin sössötetään innolla, jollaista ei enää tänä päivänä irtoa. Sanomattakin on varmasti selvää, että jengi on typerää ja vieläpä näyttää siltä. Ja läppä klassista tuubaa.

Dokumentti pyöri 90-luvun alussa kulttisuosittuna vhs-bootleggina ja se oli Nirvana-bändin keikkabussin vakiokuvastoa. 2006 Judas Priest antoi suostumuksensa käyttää musiikkiaan dokumentissa ja se sai viimein oikean julkaisun. Dvd:n mukana tulee myös dokkaria taustoittavaa materiaalia ja vastaavanlainen kymmenminuuttinen Neil Diamondin keikasta. Tai siis parkkipaikalta sinne valuvista ihmisistä. Tällä kertaa ylipainoisia keski-ikäisiä naisia.

Peter Green - The End of the Game 1970

2011-09-17T10:23:00.004+03:00

Tämä levy on muuten saanut Allmusic.comissa ainoastaan yhden tähden. Tsiisus.

No, mielipiteitähän nämä kaikki ovat. Samanlainen kohteeton saksalaisjammailu olisi merkki neroudesta, mutta Peter Greenin jammailuista koostettu levy on pelkkää Hendrixin matkimista..

The End of the Game oli Peter Greenin ensimmäinen soololevy ja poikkesi kohtuullisen radikaalisti samoihin aikoihin julkaistuista soolosingleistä. Levy on siis jammailua, jota on vähän leikelty sopivan mittaiseksi. Jos Greenin nimi tuntuu tutulta, niin hän oli siis Fleetwood Mac I:sen alkuperäinen kitaravelho. Greenin tunnelmallinen ja taloudellinen soittotyyli oli bändin tavaramerkkejä, eikä hän ole myöskään jäänyt ilman tunnustusta. Hän myös vei yhtyeen soundia eteenpäin, josta erinomaisia esimerkkejä kappaleet 'Green Manalishi', 'Albatros' tai se Santanan koveroima 'Black Magic Woman'. Jos kyseisten biisien tunnelmat ja soundit putoavat, kannattaa ehdottomasti tutustua tähän levyyn.

Greenin sooloura ja elämä itsessään on myös mielenkiintoinen, sillä häntä pidettiin pitkään 70-luvulla Syd Barretin ja Brian Wilsonin tyylisenä menetettynä happopäänä. Samalla tavoin, kuin Wilsonkin, Green diagnosoitiin skitsofreeniseksi, mutta 'on palannut sittemmin työelämään', kun lääkitys saatiin kuntoon. Tämän ja seuraavan soololevyn välillä kulua kuitenkin yhdeksän vuotta.

Palataan vielä levyyn. Greenin kanssa jamittelevat Zoot Money, Nick Buck, Godfrey Maclean ja basisti Alex Dmochowski (joka soitti myöhemmin myös Frank Zappan kanssa). Levy heiluu bluesin, jatsin ja funkin välimaastossa purkautuen välillä silkkaan meteliin. Mutta vitsi, että tämä Green soitti hyvin!

Sly Stoned

2011-09-16T22:11:00.002+03:00

'Hauska' ajatusleikki; mitä jos nykyään jengi tulisi tässä kunnossa haastatteluun?

Haastatelu on vuodelta 1970, jolloin yhtye oli luovuutensa ja suosionsa huipulla. Seuraavalla levyllä Sly soitti itse suurimman osan soittimista, koska muu jengi OLI VIELÄ PAHEMMASSA KUOSISSA, kuin maestro. Aikalaistarinat kertovat huikeista vuorista kokaiinia ja PCP:tä (eläinten nukutusaine).

Mutta nyt mentiin perse edellä puuhun. Tässä näyte bändin keksimästä funkista samana vuonna.

Theremin

2011-09-15T19:27:00.008+03:00

Teemasarja oudoista soittimista käsittelee tällä kertaa genrensä kruunaamatonta kuningasta; Thereminiä.

Soitin itsessään syntyi puolivahingossa keskellä Neuvosto-Venäjän sisällissotaa keksijä Leon Thereminin tutkiessa valtiorahoitteisesti liikkeen tunnistimia. Laite sai myönteisiä arvioita 'Moskovan Elekroniikan konfrenssissa', josta maine kantautui itse Vladimir Leninin korviin. Tämä intoutui uuden uljaan ajan soittimesta ja otti todistettavasti jopa soittotunteja sillä. Samalla hän tilasi Neuvostovaltiolta kuusisataa kappaletta soitinta ja Leo Theremin lähetettiin ympäri maailmaa esittelemään tätä edistynyttä Neuvostovaltion ihmettä. Thereminin matka venähti pariksi kymmeneksi vuodeksi hänen jäädessään esittelemään laitettaan Yhdysvaltoihin. Takaisin Neuvostoliittoon hän palasi vasta toisen maailmansodan kynnyksellä. Paluun syystä on esitetty epävirallisia arvailuja koti-ikävästä salaisen palvelun kidnappaukseen. Tosiasiallinen syy taisi olla tilittämättömät verot ja varattomuus, joita hän joutui pakenemaan takaisin kotimaahansa.

Theremin saapui Yhdysvaltoihin juuri talousromahdusta ennen. Hän patentoi keksintönsä vuonna 1928 ja RCA alkoi valmistamaan niitä lisenssillä. Laitteesta ei tullut menestystä kaupallisesti, mutta kuriositeettina se herätti runsaasti kiinnostusta ja eli yli maailmansodan. Sodan jälkeen soitinta käytettiin paljon elokuvissa ja sen ulkopuolinen ujellus on tärkeä osa esimerkiksi elokuvassa 'Päivä, jolloin maailma pysähtyi'.

Viisikymmentäluku oli muutenkin soittimelle tärkeä, sillä silloin eräs Robert Moog alkoi valmistaa niiden rakennussarjoja. Theremin onkin pitkäikäisin valmistuksessa ollut elektroninen soitin, sillä sitä on tehty enemmän tai vähemmän aktiivisesti 20-luvulta tähän päivään asti. Moog harppasi luonnollisesti thereministä eteenpäin (yritys tekee tosin niitä edelleenkin) ja kehitti ensimmäisen kaupallisesti menestyneen syntetisaattorinsa.

Itse laite on varmasti melkein kaikille blogivierailijoille tuttu. Se koostuu kahdesta antennista, joista toisella ohjataan oskilaattorin frekvenssiä, eli kansanomaisemmin äänenkorkeutta, toisella äänen voimakkuutta. Soitin on luonnollisesti monofoninen, vaikka Moog-yhtiö päästi tänä vuonna hauskan aprillilipilan viisiäänisestä thereminista.
Siinä olisikin jo tekemistä, sillä normaalia thereminia pidetään yhtenä haastavimmista soittimista soittaa. Oikeasti klassisia tai edes normaalia pop-melodiaa soittavia soittajia täytyy etsiä kissojen ja koirien kanssa. Normaali soittaja saa laitteesta irti lähinnä ulvahduksia. Itse ääni muistuttaa ihmisäänen ja viulun tai sellon paksua sekoitusta, jossa on jotain tuttua ja jotain outoa.

En ole varma, onko theremin ainoa soitin, jota soitataan koskettamatta itse instrumenttia. Kuten jutun kuvasta näkee jossa nuori Leon Theremin soittaa hartaan näköisenä laitetta, laitteen soittaminen on mielenkiintoisen näköistä. Mieleen tulevat monet sen säestämät B-luokan 50-luvun sci-fi-elokuvat, missä mieltä tai avaruusalusta oltaisiin voitu ohjata samankaltaisesti jollain laitteella.

Thereminin taru ei rajoittunut pelkästään elokuvan puolelle. Alkuaikoina sille sävellettiin myös sinfonisia teoksia, mutta kenties laitteen haastavuuden takia niitä ei hirveästi ole. 60-luvun alussa soitinta käytettiin muutamassa levytyksessä kevyen viihdeorkesterin kanssa. Vuosikymmenen lopulle tultaessa laitetta käytettiin jonkin verran oudommassa pop- ja rockmusiikissa, kuten esimerkiksi Captain Beefheartin kappaleessa 'Electricity'. Kuuluisin levytys lienee Led Zeppelinin 'Whole Lotta Love', jonka väliosassa theremin ujeltaa. Jimmy Pagen laitteella loihtiminen oli konserttien visuaalisia kohokohtia.
Miksi ei mainittu Beach Boysien 'Good Vibrationsia'? Koska kappaleen laite ei ollut theremin, vaan Paul Tannerin rakentama sitä muistuttava 'Tannerin'.

Itse Leo Theremin joutui pian Neuvostoliittoon palaamisen jälkeen vankileirille, jossa hänet laitettiin kehittämään vakoilulaitteita. Uusi uljas maailma oli vaihtunut ja niillä oli sen ajan Neuvostovaltiossa enemmän kysyntää.
Maine palautettiin 1956, jonkä jälkeen hän opetti Moskovan konservatoriossa. Leon Theremin pääsi 51 vuoden tauon jälkeen uudelle ulkomaanmatkalle juuri ennen Neuvostoliiton romahdusta. Hän eli 97 vuotiaaksi asti ja dokumenttiryhmä löysi hänet 90-luvun alussa Moskovalaisesta yksiöstä tavaroidensa kanssa. Ryhmä teki mainion dokumentin keksijästä, tämän päästessä mukaan hivenen ennen kuolemaansa.

Manuel Göttsching - E2 - E4 1984

2011-09-14T21:24:00.007+03:00

Kuuluisasta shakkisiirrosta nimensä saanutta E2 - E4 levyä pidetään nyt jälkikäteen yhtenä 80-luvun tärkeimmistä äänitteistä. Jo vuonna 1981 Berliinin Roma-studiolla äänitetty levy julkaistiin vasta 1984, eikä se ollut mikään suuren yleisön menestys. Levytys loi kuitenkin tietyllä tavalla perustan seuraavan vuosikymmenen house-musiikille ja voisi itse asiassa soida siinä yhteydessä tänäkin päivänä ilman, että kukaan huomaisi oikein mitään eroa verrattuna nykyisiin minimalisti-house biiseihin.

Manuel Göttsching on vilahtanut moneen otteeseen tässä blogissa hänen yhtyeidensä Ash Ra Tempelin ja Ashran yhteydessä. Näistä jälkimmäinen luetaan jostain syystä edelleenkin yhtyeeksi, vaikka Manuel on pääosin yksin vastuussa kaikesta musiikista ja soitosta. Itse pidän häntä yhtenä Saksan ja musiikin tärkeimmistä 70-luvun hahmoista, joka ei ole saanut ehkä kaikkea hänelle kuulunutta tunnustusta. Tosin Tokion vahamuseossa hänet on ikuistettu yhdessä entisen bändikaverinsa Klaus Schulzen kanssa tärkeimpien proge-ajan hahmojen joukkoon Zappan ja kumppanieden rinnalle. Big in Japan.

E2 - E4 jatkaa samoista lähtökohdista, kuin Ashran levyt, eli koostuu kitaralla, rumpukoneella ja synalla tehdyistä minimalistisista rytmi ja melodia-loopeista, jotka taas muodostavat keskenään harmonioita. Melkein tunnin mittainen levy on jaoteltu hivenen teennäisesti lyhyempiin kappaleisiin, sillä levy on yhtä ja samaa pulputtavaa kappaletta alusta loppuun. Toisella puoliskolla kuuluu enemmän Manuelin tavamerkkimäistä delay-kitaraa. Levy lukeutuu niiden erinomaisten 80-luvun taitteen saksalaislevyjen joukkoon, jotka alkoivat luisua motorisesta ilmaisusta puhtaaseen elektroniseen musiikkiin. Ehkä Kraftwerkin onnistumisen innoittamina.

E2 - E4 varioituu monotonisuudestaan huolimatta juuri tarvittavan verran ja kestää hyvin pyöritystä. Erittäin positiivinen levy.

Discharge - Hear Nothing See Nothing Say Nothing 1982

2011-09-13T19:29:00.004+03:00

Olen myöhäisherännäinen hardcoren suhteen ja vaikka olenkin kymmenisen vuotta kyseistä (vanhempaa) musiikkilajia kuunnellut niin aukkoja löytyy edelleen. Aloitin nimittäin hossen diggailun jenkkipuolen bändeistä ja kuten punkinkin puolella, en uhrannut aikaa brittikopioijien tavaraan.. Toinen kuuntelun kohde on ollut suomi-hosse, jota pidin erittäin omalaatuisena.

Kunnes kuulin Dischargea.

Rattus, Bastards ja kumppanit.. tai no sanotaan nyt suoraan, että koko suomi-hc on aika helposti vedettävissä tähän yhtyeeseen. Etenkin se metallisempi puoli lukuunottamatta ehkä Terveitä käsiä. Äkkiseltään tulee mieleen esimerkiksi Bastardsien 'World Burns Death', joka lainaa ihan suoraan tämän levyn avausbiisin riffiä.
Rehellisyyden nimissä on tietysti todettava, ettei Dischargekaan pyöräänsä itse keksinyt, vaan kävi Motörheadin kikkapussilla. Sinänsä mielenkiintoista, miten Discharge ja alkuaikojen Venom lähtivät saman kuuloisista lähtökohdista. Eipä se Venomkaan ole vanhetessaan parantunut, mutta Dischargehan taisi tehdä kaikkein aikojen mahalaskun muuttumalla myöhemmin paskaksi hevibändiksi.

Mutta takaisin levyyn; yhtye julkaisi ennen tätä täyspitkää muutaman sinkun ja EP:n jotka olisivat varmasti taanneet pätevän maineen, mutta tätä levyä pidetään yhtenä punkin toisen aallon tärkeimmistä levyistä.
Siinä missä jenkki-hc oli siihen maahan suhteutettuna suhteellisen 'kantaa ottavaa', niin britti-hc olikin sitten ihan omaa luokkaansa. Squateissa asuvat keesipäät julistivat muutaman lainin sanoituksissaan maailman pahuutta tai ydinpommin pelkoa, josta kuvasto siirtyi myös suomi-hc:n kiinteäksi osaksi. Musiikillisesti Dischargen varmasti tärkein perintö oli kuitenkin thrash-metal, jonka syntyyn yhtyeen 'd-beat'-tyyli vaikutti voimakkaasti. Hear Nothing See Nothing Say Nothing jaksaa kantaa alusta loppuun asti.

Robin Gibb - Robin's Reign 1969

2011-09-09T17:07:00.009+03:00

Monelle (minut mukaan lukien) australialaislähtöinen, mutta päävuotensa Lontoosta käsin operoinut The Bee Gees tarkoittaa falsetissa laulettua 70-luvun lopun discoa. Eikä siinä mitään vikaa. Disco-Bee Gees on erittäin pätevää ja taiten tehtyä kamaa, kuten yhtyeen tuotanto jo sitä ennenkin.

Bee Gees nimittäin oli nimittäin ns.'vanhan pierun' maineessa jo kauan sitten, sillä ennen 70-luvun lopun uudelleen tulemista bändi oli ollut listojen ja lehtien etusivulla ja aikoja sitten, sillä yhtyeen ilmestyessä kuvioihin jo vuonna 1967, arvuuteltiin onko orkesteri oikeasti jonkin tunnetumman bändin pseudonyymi.

1960-luvun lopussa Bee Gees olikin levymyynniltään ja arvostukseltaan siinä tilanteessa, että bändin niskaan soviteltiin The Beatles-yhtyeen viittaa. Kuulostaa näin jälkikäteen hurjalta, mutta yhtyeen 60-luvun levyt ovat todellakin kadotettuja (hyvin myyneitä) helmiä, jotka ovat jääneet ehkä unohduksiin kameleontin luodessa nahkansa 70-luvulla.

Tämän alustuksen tarkoituksena oli kertoa mitä tapahtui vuonna 1969. Bee Gees oli viisimiehinen yhtye, jonka lauluharmonioiden rungon muodostivat Gibbin veljekset Maurice, Barry ja isoveli Robin. Robinin lähtö yhtyeestä soolouralle vuonna 1969 oli verrattavissa viisi vuotta aiemmin tapahtuneeseen (ja itse asiassa vuonna 1968 uudistuneeseen) George Harrisonin poistumiseen hetkeksi Beatlesien riveistä. En tiedä kuiskutteliko manageri korvaan vai mitä, mutta Robin tosiaan poistui soolouralle ja jäljelle jääneet veljekset julkaisivat samaan aikaan yhden Bee Gees-levyn duona.

Robin's Reignin soolouraa alustettiin julkaisemalla 'Saved By the Bell' single, joka oli jättimenestys ympäri maailmaa, lukuunottamatta Yhdysvaltoja. Robin pääsi aloittamaan soolouransa henkselit paukkuen, mutta seuraavan sinkun kehno menestys ja soololevyn floppaus palauttivat hänet ruotuun. Seuraavalla Bee Geesin levyllä olivatkin mukana taas kaikki kolme veljestä.

Soololevy jäikin lopulta yhdeksi kadonneista pop-helmistä. Robin nimittäin osasi laulaa tutussa falsetissaan, eikä biisimateriaali ole todellakaan huonoa, tai kalpene aiempien pop-Bee Gees biisien rinnalla. Tavara tuo mieleen myös toisen emigranttiyhtyeen, brittiläiskreikkalaisen alkuperäisen Nirvanan (UK) ja sen seinille kurottelevan pop-iskelmän. Samalla mieleen tulee kaikuja eräästä toisestakin kreikkalaisesta 70-luvun pop-iskelmän laulajasta. Taustojen orkestraatioihin on nähty vaivaa, jonka kontrastina toimii puolessa levyn biiseistä nakuttanut antiikkinen ja köpö rumpukone. Hieno yhdistelmä! Hyvää ja kunnianhimoista pop-isklemää.

Lale Andersen - Lili Marleen 1939

2011-09-06T17:09:00.015+03:00

Luin juuri loppuun lyhyen kirjan Wolfgang Lüthistä, joka oli Saksan kuuluisimpia sukellusveneässiä. Hän oli sukellusveneen kapteeni sodan alusta vuoteen 1943, jolloin hän palasi sankarina kuukausien partiomatkalta niinkin kaukaa, kuin Intian valtamereltä. Liian arvokkaana kadotettavaksi pohjaan tai vankileirille kuten kollegansa, hänet siirrettiin johtamaan Saksan merisotakoulua, jossa hän toimi sodan loppuun asti - saaden surmansa vahingossa saksalaisen vartiomiehen luodista vain pari päivää sodan loppumisen jälkeen toukokuussa 1945.

Wolfgang Lüth oli miehistönsä suuresti arvostama ja jopa rakastama hahmo, mikä ei sodan ajan Saksassa ollut esimerkiksi maavoimien puolella mitenkään yleinen asiantila. Siis se, että johtavalle upseerille miehet olivat muutakin, kuin myllyyn työnnettävää lihaa. Tämä siitä huolimatta, että Lüth oli samaan aikaan sinisilmäinen ja avoin kansallissosialisti - eli natsi.

Jotta löpinä ei mene pelkäksi Korkeajännitykseksi, on syytä huomata, että sukellusveneet olivat elämää ääriolosuhteissa. Tälläisissä paikoissa oli tärkeää pitää huolta siitä, että miehistö pääsee purkamaan itseään ja pitämään ajatuksensa jossain muualla, kuin toisen ärsyttävässä naamassa. Lüth soitatti paljon musiikkia laivassaan. Myös ihan huvikseen, mutta erityisesti juhlallisissa tilaisuuksissa satamasta partiolle lähtiessä ja saapuessa takaisin. Tämän lisäksi hän monen kuukauden reissuillaan salli miehistön kuunnella myös Puolueen kieltämää jatsia muka huomaamatta sitä. Kyseinen musiikkilaji oli nimittäin julistettu 'juutalaiseksi' ja rehellisyyden nimissä näinhän se olikin! Ja sen lisäksi vielä neekerinmustaa!

Pitkän rönsyilyn päälle palataan kirjoituksen alussa olevaan kappaleeseen, joka aivan varmasti soi myös Lüthin vedenalaisissa aluksissa silloin kun ei oltu hiirenhiljaa kaikuluotauksen ja syvyyspommituksen kohteena.

Lili Marleen levytettiin vuonna 1939 kabareelaulajana kunnostautuneen Lale Andersenin toimesta. Itse kappaleen runo syntyi jo ensimmäisen maailmansodan aikana kirjailija Hans Leipin toimesta, joka yhdisteli kotikaipuuseensa tyttöystävänsä ja toisen mimmin nimet. Sävelmä taas oli Norbert Schultzen käsialaa, joka oli liittynyt käytännön syistä Puolueen jäseneksi, joutuen kirjoittamaan myös tökeröjä propaganda-lauluja, kuten 'Panssariarmeija-liedi' yms.

Kappale ei ollut aluksi erityinen menestys, mutta Saksan miehitettyä Jugoslavian kesällä 1941 sitä ruvettiin soittamaan Belgradin radioasemalla, josta sitä kuulivat sekä akselivaltojen, että liittoutuneiden sotilaat (etupäässä englantilainen Kahdeksas armeija) Balkanin ja Välimeren alueella. Muutama sata kappaletta myynyt single nousi sotilaiden suosikiksi kummallakin puolella rintamaa. Vahingossa, sillä sitä pyöritettiin suurrotaatiossa lähinnä siitä syystä, ettei asemalla ollut tarpeeksi muita levyjä. Brittien saksankielen taidosta ei ole selvyyttä, mutta kappaleen koti/tyttöikäväiset sanat upposivat samaan melankoliseen kotikaipuun maastoon, kuin amerikkalaisten 'Over the Rainbow' tai brittien 'We'll Meet Again'. Kappale oli myös kansallisankari kenraali Erwin Rommelin suosiossa.

Propagandaministeri Joseph Göebbels ei pitänyt kappaleesta ja julisti sen soiton pannaan, mutta tuhansien rintamalta tulvineiden kirjeiden jälkeen hän osoitti, ettei ollut tunnevikaisuuden ohella kuitenkaan hölmö. Kappale sai jatkaa soimista, jos se kerran piti sotilaat ja siviilit tyytyväisinä. Lili Marleen julistettiin kello 21:55 tunnukseksi ja soitettiin päivittäin kyseisen kellonajan äänimerkkinä sodan loppuun asti. Vuonna 1942 laulajatar pistettiin levyttämään myös englanninkielinen versio kappaleesta. Samalta vuodelta on tiettävästi suomennos 'Liisa pien'.

Kuten useimmat tietävät, tässä välissä Saksan sotaonni kääntyi ja maa hävisi sodan, syösten valtion ensin tuleen ja sen jälkeen monen kymmenen vuoden miehitykseen.

Schlagerin esittäjä Lana Andersen meni sodan jälkeen naimisiin sveitsiläisen säveltäjän kanssa ja katosi pitkäksi aikaa radioaalloilta. Vuonna 1952 hän palasi listoille menestyksekkäällä itse sanoittamallaan kappaleella ja osallistui vuoden 1961 Eurovisionin laulukilpailuun Länsi-Saksan edustajana. Andersen kuoli 1972 ja kappaleen säveltäjä Schultze kymmenisen vuotta sitten 2002.

Sepi Kuu - Rannan usvasssa 1980

2011-09-05T15:40:00.004+03:00

Sepi Kuun ainokainen (?) on todellinen obskuuri julkaisu suomalaisen populaarimusiikin historiassa. Itse artistista ei löydy juuri mitään tietoa ja levynkin julkaisi Heliander Production, Jorma Helianderin levy-yhtiö, joka julkaisi samana vuonna muunmuassa turkulaista rokkabillyä.

Tämänkaltainen itsensä toteuttaminen suoritettiin vuonna 1980 yleensä jo uuden aallon muodossa. Rannan usvassa onkin outo reliikki, kuulostaen tuolloin pahasti epämuodikkaalta HÄMYMUSALTA. Kuulostaen? Levyhän on täyttä hämymusaa alusta loppuun. Onko se hyvää sellaista, en ole vielä pystynyt päättämään.

Sepi Kuun (joka todennäköisesti on vastuussa koko levyn musisoinnista) puhelaulu muistuttaa hivenen Pekka Strengin demolauluja, eikä monen biisinkään kohdalla asia ole toisin. Nenään tulvahtaa Magneettimiehen kuoleman savuinen haju vähän köpöistä pseudo-intialaissoundia myöten. Levyn 'kuka minä olen' tekstit ovat taiteilija Mikko Tolan käsialaa.

Kokonaan Sepi Kuun ohitse ei uusi aaltokaan mennyt, vaan kyllä sieltä niitäkin vaikuttteita tunnistaa. Netissä Rannan usvassa on verrattu myös ranskalaiseen Catherine Ribeiro + Alpesiin, jonka kaikuja on levyn mantramaisissa soitintaustoissa ja aavemaisissa koskettimissa. Levy on outo sekoitus paskaa peräkamarin hämyilyä ja toisaalta taas todella uljasta tavaraa, josta en ole päässyt vielä selvyyteen, onko tämä mätämuna vai sellainen kosminen muna.

Ted Taylor (Love Is Like A) Ramblin' Rose 1965

2011-09-02T16:50:00.001+03:00

Onhan se MC5:sen versio kova, mutta niin on tämäkin!

Gimme Shelter - Elokuva 1970

2011-08-30T12:16:00.014+03:00

Mennään suoraan asiaan; Gimme Shelter kertoo pääosin juuri siitä pahamaineisesta Altamontin konsertista, jossa Helvetin enkelit puukottivat lavan edessä kuoliaaksi 18-vuotiaan mustan Meredith Hunterin. Lieventävänä asianhaarana oikeudenkäynnissä näkyi filmillä Hunterin esille vetämä pistooli, mutta tuo oli oikeastaan vain päin persettä menneen konserttitapahtuman jäävuoren huippu. (Puukottanut enkeli Alan Passaro vältti tuomion. Hänen kohtalonaan oli löytyä vuonna 1985 hukkuneena vesikanavaan 10 000 dollaria taskussa)

Albert ja David Mayslesin ohjaama dokumettielokuva seuraa siis Rolling Stonesien pahamaineista vuoden 1969 Yhdysvaltain kiertuetta ja osallistui Cannesin elokuvajuhliin vuonna 1971, pääsemättä itse pääkilpailuun.

Elokuva alkaa Stonesien Madison Square Gardenin keikalla, joka julkaistiin live-levynäkin. Mukaan on leikattu kyseisen levyn kannen kuvaussessioista, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, ettei yhtye ollut tässä vaiheessa musiikillisesti saman veroinen maineensa kanssa. Mick Taylor oli vielä sisäänajovaiheessa ja yhtyeen livesoitto lonksuavaa sekä kaukana parin vuoden päässä häämöttävästä likaisesta klassikko rock'n rollista. Musiikkiraidalla parasta antia tarjoaakin Ike & Tina Turner Tinan vetäessä erittäin sielukkaan esityksen (runkaten Iken käskystä mikkiä ja telinettä - ja saaden tietenkin keikan jälkeen turpaan lutkamaisuudesta..).

Elokuva on mielenkiintoinen pätkä 'kärpäsenä katossa' kuvaamista Jaggerin ja Wattsin istuessa filmin leikkauspöydän ääressä, bändin kiertäessä Amerikkaa ja lakimiehen järkätessä konserttipaikkaa. Välissä Stones soittaa biisejään lavalla puolipaskasti. Matkalla vieraillaan myös Alabaman legendaarisella Muscle Shoalsin studiolla kuuntelemassa bändin siellä äänittämiä tulevia klassikkokappaleita.

Kun tämä pakollinen paha on ohi, siirrytään Altamontiin, johon odotettiin pariakymmentätuhatta katsojaa, mutta sinne saapuikin noin 300 000 ihmistä. Konserttipaikkaongelmista johtuen ilmiskeikka järjestettiin paikallisen rahamiehen Dick Carterin omistamalla Altamont Speedway-radalla, joka oli suhteellisen kaukana San Fransiscosta. Porukka kerääntyi paikalle jo hyvissä ajoin ja konsertista piti tulla länsirannikon Woodstock, niinkuin tähän päivään on kyllästymiseen asti jauhettu. Helvetin enkeleiden ja järjestäjien sopimuksesta on myös väännetty. Mitään sopimusta 'järjestysmiehinä' toimimisesta ei kaiketi tehty muuten kuin enkeleiden piti olla yleisön ja bändin välissä estämässä lavalle pääsy. Urokset kuitenkin kännäsivät ja pitkin päivää oli jatkuvaa turhaa rähinää enkeleiden ja yleisön sekä yleisön itsensä kesken. Syynä tähän enkeleiden mukaan ottamiseen oli bändin oma kokemus "Englannin Helvetin enkeleistä" Hyde Parkin konsertissa ja Grateful Deadin siihen asti positiiviset kokemukset porukasta konserttiensä "järkkäreinä".

Kenties jälkiviisastelu on muokannut omaakin näkökulmaa, mutta mielenkiintoisesti dokumenttifilmin kameraan tarttunut yleisö näyttää aivan toisenlaiselta, kuin muutamaa kuukautta aiemmin kuvatun Woodstockin kauniit nuoret. Kemiallinen cocktail (pilvi, happo ja amfetamiini) oli varmasti sama, mutta omaan silmään Altamontin yleisö näyttää kukkaiskansan sijasta tutkalla vaeltavilta luusereilta ja sekoilu keikkojen aikana miltei joltain Hieronymos Boschin taulun helvetin tuskissa kiemurtelulta. Kamera tallentaa ainakin kolme kertaa puristuksiin pakkautuneen yleisön päällä munasillaan tai alastomana kiemurtelevan sekoilijan, joka repii matkallaan kaikkien tukkaa ja potkii amokkina jaloillaan näiden naamoja. Tämän jälkeen tyyppi raastetaan alas ja hakataan, jonka jälkeen silloinen lavalla oleva bändi keskeyttää soittonsa ja pyytää lääkäriä lavan reunalle.. Välissä leikataan Stonesien bäkkäri-asuntovaunulle, josta puhemies Jagger tulee toisinaan ovelle tervehtimään faneja ja toimittajia heittäen aika pahaa "viisasta" kuosipuhetta.

Sekavan päivän aikana lavalle nousivat ennen Stonesejä Santana, Flying Burrito Brothers, Jefferson Airplane ja CSN. Grateful Dead skippasi oman settinsä kuullessaan Airplanen Martin Balinin saaneen lavalla setin aikana dunkkuun enkeleiltä. Airplanen "hei rauhotuttaisko niinku" ja enkeleiden kännisen sekava "SINÄ olet ongelma" dialogi on kyllä klassikko. Bändit soittelivat häntä koipien välissä peloissaan, jälkiviisastellen tapahtuman muka menneen huonommin, jos eivät olisi soittaneet.

Stones itse diivaili ja juuri tämän filmin kuvausten takia venytti oman settinsä aloittamisajankohdan liian myöhään. Ilmapiiri oli huonompi, kuin päivällä ja jokaisen biisin alussa alkoi lavan edessä tappelumylly. Lava itsessään oli myös aivan liian matala, eikä asiaa auttanut kännisenä yleisön edessä seisova enkelilauma. Under My Thumbin aikana tapahtui sitten se aiemmin mainittu puukotus. Hunterinkin verestä löytyi ruumiinavauksessa metamfetamiinia ja hän oli silminnäkijöiden mukaan ollut todella sekavassa tilassa. Yhtye soitti kuitenkin keikan loppuun ja livisti helikopterilla pois jättäen 300 000 ihmistä hevonvittulaan täydelliseen pimeyteen, joka vallitsi yöllä. Saldo oli neljä kuollutta (kaksi jäi auton alle, joka pakeni paikalta, yksi hukkui vesikanavaan ja Hunter) ja neljä syntynyttä lasta sekä lukematon määrä paikkailtavia ihmisiä.

Enkeleiden ja "vastakulttuurin" välille tapahtuma aiheutti sen, ettei muutamaa vuotta jatkunutta suhteellisen rauhallista rinnakkaiseloa jatkettu. Naivit ajatukset heistä vastakulttuurin jaloina villeinä poistuivat ja tästä vuosia eteenpäin randomina vastaantulevia festarivieraita hakanneet enkelit (okei, tyypit eivät muka osoittaneet kunnioitusta..) olivat peruskauraa yhdysvaltalaisilla festareilla. Itse Altamont nähtiin parin vuoden päästä kukkaissukupolven ja ilmaisten keikkojen hautajaisina. Tästä pitivät myös ahneet Stonesit huolen.

Thee Hypnotics - Soul, Glitter & Sin 1991

2011-08-29T15:32:00.009+03:00

Hyvin varustetusta lehtipisteestä tarttui mukaan brittiläisen 'Shindig' musiikkilehden kolmosnumero. Törkykalliin lehden piiffi on kohtuullisesti toimitettu sisältö, joka keskittyy vanhan marginaalisen psykedelian, garagen, soulin, folkin ja niin edelleen kakkos- ja kolmosdivarin yhtyeisiin. Se, kiinnostaako sisältö sitäkään määrää ostajia, jotka mahdollistavat lehdelle mainosmyynnin, en tiedä.

Shindigin journalismi on piristävää 'juotetaan entistä artistia känniin' tyyliä, joten mitään tuppisuita ei haastatteluissa ole.

Numerossa oli pitkä historiikki englantilaisesta Thee Hypnotics orkesterista, joka toimi 80-luvun lopulta 90-luvun puoleen väliin nauttien kohtuullista keikkasuosiota, mutta ei monesta syystä lyönyt ikinä paremmin läpi. Ja hetkinen, levyhyllyssänihän on 90-luvun alusta ollut bändin toisiksi viimeinen pitkäsoitto 'Soul, Glitter & Sin'.

Thee Hypnoticsin rock-maine saapui jopa Kotkan kaltaiseen pikkukaupunkiin, jossa plärättiin englanninkielisiä musiikkijulkaisuja ja ihasteltiin yhtyeen (1:1) Stoogesin näköistä ulkonäköä. Ei kannata nauraa, sillä omatkin ensi kokemukset James Osterbergin bändistä olivat kaverin kasetilta kopioidut kaksi ekaa levyä. (Uudenpien) Uusintajulkaisujen aika tuli vasta monta vuotta myöhemmin.

Thee Hypnotics olikin eräänlaisen retro-bändin maineessa. Tällä levyllä MC5/soul/Stooges pastissiin oli tullut mukaan vielä film-noir retroilua. Elokuvamaisen kuuloinen levy pitää sisällään myös tanakasti pöräyttelevät torvisektiot.
Periaatteessa Primal Screamkin teki ennen Screamadelicaa tälläistä samanlaista retrovedätystä, saatikka Atlantin toisella puolella toimiva Black Crowes, joka ystävystyi yhtyeen kanssa. Soul, Glitter & Sin on jonkinlainen synkkä soundtrackki heroinismille, sillä bändi oli ennen levyä pitkään tauolla rumpalin melkein kuollessa auto-onnettomuudessa ja basistin oikeasti kuollessa yliannostukseen. Tällä aikaa yhtye keskittyi tärkeimpään harrastukseensa; narkaamiseen. Bändi suoritti tässäkin asiassa hiilipaperikopion 70-luvun esikuvistaan, mikä huonon manageroinnin kanssa johti sitten yhtyeen uran täydelliseen mahalaskuun.

Soul, Glitter & Sin ei ole varsinaisesti huono levy. Se on vain äärimmäisen raskas kuuntelukokemus. Bändi soittaa jylhät riffinsä hienosti ja kappaleet ovat sielukkaita, mutta levyn toteutus kaikkineen on raskas, verkkainen ja tunkkainen. Itse asiassa tämä levy muistuttaa siitä, miten hyvin Atlantan pojat Black Crowesissa käänsivät samat ainekset paljon maistuvammaksi keitokseksi.. hmm.. Missäs ne niiden levyt olikaan?

John Coltrane - A Love Supreme 1965

2011-08-28T14:32:00.004+03:00

Sunnuntaipäivän kääntyessä kohti iltapäivää ja iltaa, ei tule mieleen paremmin siihen sopivaa musaa, kuin jaska. Saksofonisti John Coltranen A Love Supreme on Miles Davisin Bitches Brewin ohella varmasti suurelle yleisölle tunnetuin jazz-levy. Niimpä se löytyy minunkin levyhyllystä ja oikein vinyylinä (kuten myös Bitches Brew). Levy oli kellottanut myyntiluvuissa jo vuonna 1970 puolen miljoonan rajan, mikä poikkesi Coltranen myyntiluvuista melkoisesti, sillä yleensä kiekkoja meni kaupaksi se 30 000 kappaletta.

Itse levyn musiikki on edelleen mielenkiintoinen blendaus, joka tasapainoilee pappajatsin ja freen välimaastossa olematta kumpaakaan. Levy putoaa myös kaltaiselleni vähän tyhmemmälle jatsin kuuntelijalle.

Coltranen kvartetti muodostui läskibassosta, pianosta, rummuista ja tietysti maestron itsensä tenori-saksofonista. Coltranen foni kirskuu ja repii, eikä ole mikään ihme, että nuoret 'edistysmieliset' kitaristit imivät miehen kulkuja ja fiiliksiä levysoittimen ääressä. Tunnetuimmat näistä olivat tietysti Carlos Santana ja John McLaughin, yllättävin varmasti Stoogesien Ron Asheton.

Levytetyn musiikkihistorian yksi hienoimmista hetkistä on levyn avaavan 'Acknowledgement' biisin lopussa tuleva 'A Love Supreme'-mantra. Tämä albumi ei ole leikkiä.

DMZ - S/T 1978

2011-08-27T15:24:00.005+03:00

Vuosien 1976-78 välillä toiminut bostonilainen DMZ kuului amerikkalaisen punkin ensimmäiseen aaltoon. Yhtye oli eräänlainen väliinputoaja genren sisällä, sillä bändin repertuaariin kuuluivat sähköpiano ja urut. Kappaleet olivat turbo-ahdettua ehtaa alkuperäistä garage-rockkia, jotka soitettiin uuden punkin temmolla. Aluperäisellä tarkoitan nyt ihan täyttä hiilipaperikopiota Nuggets-kokoelman jytäävimmistä orkestereista ja Stoogesista. Ainoalle täyspitkälle päätyi covereiksi asti versiot Sonicsien Cindarellasta ja Wailersien Out of Our Treestä.

DMZ oli aikanaan aikaansa edellä, jos sellaista retro-pohjaisesta edellisen vuosikymmenen musiikkiin pohjautuvasta tavarasta voi sanoa. No, Kallion ketjulompakkojätkät soittavat ja kuuntelevat nykyään juuri tälläistä tavaraa kutsuen sitä typerällä garage-punk nimellä.

Levyn häiritsevä piirre on muuten äkäisen ja räkäisen yhtyeen kliini tuotantopolitiikka. Pastissimaiset biisit ovat myös tavallaan ärsyttäviä, mutta kyllähän tämä kaikesta huolimatta jytää. Ostava yleisö ei myöskään aikanaan halunnut yhtyettä ja pian tämän jälkeen bändi kuopattiin suurimman osan miehistöstä siirtyessä The Lyres-yhtyeeseen, joka oli vielä törkeämmin retroon nojaava orkesteri, kuin DMZ.

Sebastien Tellier - Sexuality 2008

2011-08-25T17:54:00.005+03:00

Viime aikoina Demis Roussos on jostain käsittämättömästä syystä pyörinyt soittimessa ja silmissä. Luoja yksin tietää miksi, sillä vaikka miehen täällä juuri käsitelty ensimmäinen soololevy onkin ihan pätevää tavaraa, niin muutenhan miehen musiikki ja hahmo ovat jollain tapaa aika korneja. Kaftaani päällä falsetissa laulava karvainen pullero, jolla oli kuitenkin aikamoinen flaksi naisten keskuudessa.

Kenties Sebastien Tellier on syntynyt edellä mainitun uudeksi inkarnaatioksi? Syntymäaika ainakin täsmää, sillä Tellier on syntynyt Roussoksen suosion huippuvuotena 1975. Tyylittelyn taitavien ranskalaisten tavoin Tellier on törkeän hienosti ominut Roussoksen hivenen suttuisen 70-luvun naistenmiehen ulkomuodon, vai mitä sanotte alla olevasta kuvasta?

Kumpi on kumpi?

Ranskalainen tyylittely mainittu, mikä ulottuu levyn kansiin asti. Tellierin 'löysi' alunperin Air-yhtye, joka otti hänet mukaan kiertueellensa. Tämän (käsittääkseni toistaiseksi viimeisen) levyn tuotannosta taas vastaa Guy-Manuel de Homem-Christo, joka on Daft Punk-duon toinen osapuoli. Tämä on muuten ensimmäinen kerta, kun Tellierin levyllä joku muu on tuotantovastuussa, kuin laulaja itse.

Sexuality käsittelee laulujen teemoiltaan yllättäen seksiä. Eikös tämä tyylitelty erotiikka myös kuulu niihin kansallisiin ennakkoluuloihin ranskalaisista yhdessä patonginsyönnin ja katumellakoiden kanssa? Levyn lyriikoita en valitettavasti pysty ranskankieltä taitamattomana luotaamaan, ja englanninkielikin, jolla osa kappaleista lauletaan valuu valitettavasti korvasta ulos. Levyn kappale 'Divine' edusti muuten Ranskaa vuoden 2008 Euroviisuissa. Näin ranskankielinen maailma on antanut kisoihin oman rohkean panoksensa elekro-popin saralla yhdessä belgialaisen Telexin kanssa.

Itse musiikki on tyyliteltyä ranskalaista elektronista musiikkia niin hyvässä, kuin pahassa. Tellierin biisien taustat ovat korostetun minimalistisia, eikä levy lähtenyt ihan alussa. Mutta loppua kohti levy alkaa toimimaan; jokainen juustoisen analogirumpukoneen isku tuntuu perustellulta ja arpeggiot soittavat ytimen nesteen puhtaita melodioita. Silmissä vilahtavat Emmanuelle, Demis, Dennis Wilsonin Beach Boys ja se ranskalainen 70-luvun naistenmies, minkä nimeä en muista, mutta jolla oli aikamoinen flaksi mimmien suhteen.

Tellier on ehkä oman zeitgeistinsa (ärsyttävä sana, mutta en keksi parempaa) artisti. Tällä tarkoitan muutaman vuoden takaista ranskalaisen eletronisen popmusiikin buumia. Tosin tämän levyn korkein sijoitus Ranskan albumilistalla jäi sijaan 33, vaikka artisti tosiaan oli Euroviisuissakin. Odotan silti mielenkiinnolla mitä on tuleman, jos ja kun hän vielä pökkäsee musiikkia ulos.

Bändien maskotit

2011-08-22T14:31:00.021+03:00

Wikipedia:
Maskotti on hahmo, joka kannustaa joukkuetta tai on ravintolan vetonaula lapsille. Maskotteja voidaan myös käyttää omana onnenkaluna, esimerkiksi luokalla voi olla oma maskotti. Maskotti on yleensä eläin, mutta se voi myös olla mikä tahansa olento. Maskotin tarkoituksena esimerkiksi urheilutapahtumissa (varsinkin Yhdysvalloissa) on yleensä kannustaa joukkueen kannattajia kannatushuutoihin yms. Tällöin maskottina toimii joku maskotin pukuun sonnustautunut henkilö. Maskotin kuvalla/nimellä voidaan myös myydä erilaisia oheistuotteita.

Vice-lehden muutaman vuoden takainen kirja "The Vice Guide to Sex and Drugs and Rock and Roll" piti sisällään suhteellisen hauskan luvun siitä MITÄ JOS HEVIBÄNDIEN MASKOTIT TAPPELISIVAT. Kirjoittajan ei tarvinnut asettaa voittajan eli Iron Maidenin Eddien asemaa millään tapaa kyseenalaiseksi. Eddie pieksee tietenkin kaikki mennen tullen, tapahtui kahnaus sitten historiassa tai kaukaisessa tulevaisuudessa.

Totta tosiaan, bändimaskoteissa rulettavat etenkin ne yhtyeet, jotka loivat kivijalkansa 80-luvun alkupuolella. En tosin tiedä kuinka paljon siihen vaikuttaa se, että olin silloin juuri altteimmassa iässä ala-asteen ensimmäisillä luokilla. Mätäpääkallojätkät olivat TOSI hurjia, vaikka musiikki olisikin ollut vaikka Dion tyylistä yhdellä kielellä tättädä tättädä-rokkaamista. (Dion maskotti oli muuten se Murray-nimimen MASSIIVINEN takapiru-demoni, joka seisoskelee usein bändin levyjen kansissa usvassa tai varjoissa)
Demonihahmoissa on toki jotain kiusallisen puberteettista ja jopa tyhmää, joten ihan kaikki metallibändit eivät niitä ole käyttäneet. Tässä toki auttaa, jos yhtyeellä on Metallican tai Slayerin tyyliin heittää joku hienosti tyylitelty logo siihen t-paidan selkään. Koska myytäväksihän nämä maskottiörkit on tehty, ei siitä pääse yli eikä ympäri. Tyylitelty pahis on usein myös parempi myyntikuva, kuin finninaamaiset pitkätukat. Oma esimerkkinsä tästä touhusta on tietenkin Kiss, jonka jäsenet olivat esiintyvän taitelijan lisäksi bändinsä maskotteja. Kätevää!

Tarinan mukaan Misfits yhtyeen perustajajäsen sai oikeudet bändin musiikkiin. Toinen tähän 'Crimson Ghost'-naamaan. Arvatkaa kumpi asuu nykyisin mukavasti?

Misfitsien maskotti on kieltämättä iskevän näköinen ja toimii vähän vanhemmallekin katsojalle. Valitettavan moni hänen menneistä ja nykyisistä kollegoistaan on kuitenkin sellaisia 'köyhän miehen Eddieitä'. Väitän myös, että Megadethin 'Vic Rattlehead' tai S.O.D:in 'Sargent D' ottaisivat turpaan Eddieltä ja pahasti. Ehkä Eddie hautaisi heidät elävinä pyramidin sisään?

Maskottihahmon onnistuminen ei ole myöskään kiveen kirjoitettu. Hahmon pitää kuitenkin tietyllä tapaa ilmaista yhtyeen musiikkia tai kuuntelijoiden alinta yhteistä nimittäjää. Tästä on hyvänä esimerkkinä Manowarin 'Man-warrior', joka on aika hyvässä pumpissa (tosin häviäisi Eddielle miekkansa kanssa, jos Eddie ottaisi sen kyborgi-hahmonsa ja pyssynsä). Jos tässä puhuttelussa ei onnistuta, hahmo ei rupea elämään omaa elämäänsä. Tai siis paidat eivät ala myymään. Ketä kiinnostaa enää esimerkiksi saksalainen typerä kurpitsapää? Ei ketään.

Maskotismissa on myös oma jämähtämisen ongelmansa. Jos suurin uudistus levyllä on se minkä aikakauden pyssyt maskotilla kannessa on, niin on vaarana tietynlainen musiikillinen jämähtäminen. Väitänkin, että maskottibändit ovat yleisesti ottaen enemmän konservoituja, kuin muut yhtyeet. Lisätään tähän listaan Ramonesin 'Pinheadeineen'. Näinhän ei tietenkään aina käy ja mitä sitten jos kävisi!

Maskotit eivät kuitenkaan ole pelkästään hevibändien ja lasten yksinoikeus. Esimerkiksi Pink Floyd myy sattumalta (noh, hienon levynkannen takia) maskotiksi ajautuneen vaaleanpunaisen heliumsian kuvia mielummin kuin vanhuuden kynnyksellä olevien pömppömahojen valokuvia. Takavuosien funk-tähtösen Jamiroquain buffalohattuinen 'Buffalo Man' (itse pääjehun Jason Kayn piirtämä) avitti varmasti yhtyeen näkyvyyttä. Ja onko Daft Punkin tyylitellyt kypärät maskotteja, vai yhtyeen 'tunnus'? Kuitenkaan ihan samanlaiseen kömpelöiden örkkien tulvaan, kuten 80-luvulla ei nyykään päästä. Jopa hevibändit tyylittelevät liikaa niitä köyhän miehen Eddieitään (power-metallissa), niin että hommasta katoaa se viimeinenkin sympaattinen kotikutoisuuden tunne.

Oma suosikki? Motörheadin 'Snaggletooth'. Samaan aikaan likainen, typerä ja hieno, kuten yhtyeen musiikkikin! En tosin tiedä voittaisiko sekään Eddietä tappelussa. Ehkä, jos tappelu käytäisiin raiteilla?

Jim O'Rourke - Insignificance 2001

2011-08-21T22:52:00.008+03:00

Jim O'Rourkessa olisi erittäin paljon ainesta "rockin apumies" kirjoitukseen, mutta koska viimeisimmässä Wire-lehdessä oli juuri sellainen, skipataan ja kerrotaan levystä.

Chigagolainen O'Rourke on tosiaan ollut monessa mukana, vaikka onkin porskuttanut tekemisineen muuten tiukasti marginaalin laidalla. 90-luvulta noisea, nauhurimusiikkia ja taidepläjäyksiä tehtaillut mies tunnetaan suuren yleisön korvissa kuitenkin Wilcon 'Yankee Hotel Foxtrotin" teknikkona ja seuraavan "Ghost Is Born" levyn tuottajana, josta hän yhtyeen kanssa pokkasi Grammy-palkinnonkin. Jos tämäkään ei yhdelle miehelle riitä, niin O'Rourke soitti 2000-luvun puolessa välissä kolmatta kitaraa tai bassoa ja puhalsi uutta eloa veteraanibändi Sonic Youthin levyihin ja riveihin.

Miehen soolotuotannosta minulla ei ole hirveästi kiinnekohtia lukuunottamatta Jeff Tweedyn ja Glenn Kotchen kanssa muodostamaansa Loose Fur-bändiä. Edellämainitut miehet soittavat muuten myös tälläkin levyllä.

Sellainen mielikuva kuitenkin on, että tätä aiempi soolotuotanto ei ole ollut hirveän kuuntelijaystävällistä, vaan painottunut enemmän sinne muodottoman musiikin laitaan. Insignificance paljastaakin O'Rourken biisintekijän ja kitaransoittajan lahjat. Nämä tosin tiesin tutustuttani ensin myöhempään Loose Furiin.. Itse asiassa tämä soololevy voisi ihan hyvin olla Loose Furin kolmas, koskaan ilmestymätön levy. Ellei tätä olisi tehty ennen kyseistä bändiä.

Biisejä voisi verrata Elvis Costellon 'älykkääseen jytään'. Koukkuja riittää sen verran, että mielenkiinto pysyy hyvin yllä. O'Rourken kitaristintaidoistakaan ei ole ollut epäilystä, sillä levyllä kuuluu selkeästi, kuka on soittanut Wilconkin levyillä. Tai ainakin Jeff Tweedyn soitosta, sillä O'Rourke oli juuri se, joka rohkaisi tätä soittamaan leadejä. Molempiä yhdistää kireä ja hivenen heiluva kitaraääni. Sonic Youthin tyylistä taidemeteliä tällä levyllä on vähemmän, jos juuri ollenkaan lukuunottamatta akustisen päätösbiisin lopun noisea.

O'Rourke pullauttelee edelleen omintakeisia levyjä ja projekteja, mutta on vuodesta 2006 asti asunut Japanissa ja toimii tai siis keikkailee lähinnä siellä päin.

Rage Against the Machine - The Battle of Los Angeles 1999

2011-08-19T17:38:00.004+03:00

Jo on aikoihin eletty! Levyhyllyssä on RAM:in levy! Inhosin bändiä ja sen vasemmistokapinallista julkisuuskuvaa 90-luvulla + sen ärsyttävää rapin ja metallin.. POMPPUMETALLIN yhdistelmää. Noh ei minulla ole mitään argentiinalaisia lääkäriksi opiskelleita vapaustaistelijoita vastaan, vaan Yhdysvaltojen maaperällä tapahtuvaa "vasemmistolaista" vanhenpainkapinaa. Tai siis sellaista kapinaa, joka aika nopeasti haihtuu kahdeksi autoksi, omakotitaloksi ja autotallin edessä olevaksi koripallotelineeksi. Terveisiä vaan kavereille!

Mutta mutta. Zack de la Rocha taisi tämän jälkeen oikeasti asua pätkän Meksikon Zapatistien luona ja yhtye lahjoitti kansanliikkeen tuoman brittilistan kärkipaikan (vs. Idols-voittajan levy) tuotot oikeaan hyväntekeväisyyteen. Eli ihan täysistä teeskentelijöistä ei ollutkaan kyse.

Battle of Los Angeles on (taas koossa olevan) yhtyeen edelleen viimeisin levy, joka perustuu omaan materiaaliin. Levyn nimi on viittaus vuoden 1942 helmikuun tapaukseen, jossa kaupunkiin rahdattiin valtavat ilmatorjuntapatteristot oletettua, mutta olematonta vihollista vastaan. Kansikuvan teki LA Street Phantom aka Joey Krebs, tunnettu paikallinen katutaiteilija.

10 + vuotta on tehnyt hyvän etäisyyden levylle ja mahdollistaa arvion, onko tämä samanarvoista jälkeläistensä pomppumetallin kanssa, vai ei. Vaaka ei aivan täysin kallistu synnittömän puolelle, mutta jos levyltä löytyy 'Guerilla Radio':n tyylinen biisi, niin se ei voi olla läpeensä huono.

de la Rochan räppäys ja bändin funkkaus tuovat myös mieleen oman takavuosien suosikin Beastie Boysin ja etenkin 'Check Your Head'in, jonka jälkeläiseksi luen tämänkin levyn. Sen jouduin jo aikanaan myöntämään, että Tom Morellon kitarointi kuulosti aika omintakeiselta. Silloin en toki tuntenut vanhoja kitarasyntsa-bokseja ja muita härpäkkeitä, joille sointi perustui, mutta ei niitä kukaan muukaan käyttänyt!
Koko levyllinen on pomputuksineen vähän puuduttavaa, mutta parhaimmillaan tämä toimii ja setä joutuu vetämään sanojaan takaisin.

The Gospel Truth: The Gospel Soul and Funk of Stax Records 2010

2011-08-18T17:29:00.007+03:00

Stax oli kahdesta klassisesta amerikkalaisesta soul-levymerkeistä se raaemman kuuloinen. Etenkin, jos vertaa sen levytyksiä Motownin Los Angelesiin muuton jälkeiseen tavaraan. Sijainnistaan johtuen Staxin levyille jäi jotain syvän ja kuuman etelän henkeä (ja hikeä), joka puuttuu yleensä sliipatummasta Moottorikaupungin/Losin kamasta.

Beat Goes Public on ACE-recordsin (hyllystä löytyy aika kasa Ace:n 90-luvun garage- ja psykedelia-uusintajulkaisuja) alamerkki, joka on vuosien aikaan uudelleenjulkaissut erinäisen määrän mustaa funkkia. BGB nauttii myös kohtuullisen hyvää mainetta, mikä ei mustan musiikin ryöstöjulkaisuissa ole ihan Raamattuun kirjoitettu fakta.

Nyt puhutaan siis amerikkalaisesta gospelista, eikä nykyuskisten laimeasta Jeesus-musiikista. Sanahan tarkoittaa alun perin evankeliumin julistamista. Musiikkilaji syntyi siinä muodossa kuin se nyt tunnetaan 1900-luvun taitteen Amerikassa, jossa mustilta orjilta oli aiemmin kielletty heidän pakanalliset uskonsa, mutta sallittu tanssiminen ja laulaminen kristinuskon yhteydessä. Tämä tietysti sen takia, että nämä hoivattavat lapselliset villit omaksuisivat helpommin sen Oikean uskon. Homma lähti kuitenkin elämään omaa elämäänsä ja gospel muodosti mustapohjaisen populaarimusiikin tärkeän, mutta vähemmän tunnetun kivijalan yhdessä bluesin kanssa.

Gospel laski siemenensä myös mustalle soul- ja funkmusiikille, sillä bluesista poiketen poljento oli reipas ja positiivinen. Gospelin esittäminen oli myös sukupuolellisesti tasa-arvoista, sillä usein sitä esittivät myös naiset, toisin kuin esimerkiksi sen perillistä rock'n rollia. Alkuperäisten gospel-yhtyeiden kiertueilla luonnollisesti juopoteltiin ja tehtiin huorin kuten muissakin piireissä, mutta yhteisö ei puuttunut asiaan. Mutta auta armias, kun artisti alkoi esittää myös maallista musiikkia niin syntiselle käännettiin selkä.

Staxin kokoelmalle on niputettu tienristeyksessä olleen tyylilajin 70-luvun levytyksiä. Gospel oli aiemmin muokkautunut souliksi ja nuori yleisö ei halunnut kuunnella sanaa samalla tavalla, kuin vanhempansa. Ratkaisu oli yhdistää bändien vauhdikkaaseen ja sielukkaaseen lauluun Staxin napakkaa funkkia. Yhtiö perusti tätä varten 'Truth' ja 'Gospel Truth' alamerkin, jolta kokoelman biisit ovat. Ja osa jytää muuten ihan perkeleen kovaa, Sanomasta huolimatta (tai sen lisäksi). Jos Staxin soulit ja funkit on jo kuultu ja nähty, niin tässä hyvä kokoelma vähemmän tunnettua kamaa ja vähän eri kulmasta.

The Wipers - Youth of America 1981

2011-08-17T15:59:00.005+03:00

Vuonna 1977 Portlandissa perustettu Wipers oli maansa maakuntien ensimmäisiä punk-aallon bändejä. Wipers ei vuoteen 2001 asti jatkuneen olemassa olonsa aikana (saattaa olla kasassa taas) saavuttanut mitään laajempaa menestystä. Yhtye oli yksi niistä lukemattomista kolmijäsenisistä post-punk bändeistä, jotka kolusivat pakettiautolla maan punk-luolia. Tosin grungen ilmaantuessa esille, sen kaikki pioneeribändit ilmoittivat yhtyeen suureksi vaikuttajakseen.

Wipersien ensimmäinen levy oli ärhäkkää ja pätevää paska-punkkia, mutta kakkoslevyllä Greg Sagen johtama kolmikko tunsi punkin rajat liian ahtaiksi ja Youth of Americaa voi tosiaan sanoa poikkeavaksi liikkeensä ja aikansa musiikista. Nimibiisi kellottaa eeppisen 10:27 ajan ja lyhyinkin punk-teos kestää lähelle kolmea minuuttia.

Post-punk on ärsyttävä termi, jota on viljelty kaiken maailman pillifarkkupillittäjistä, mutta kuvaa parhaiten Wipersin kakkoslevyä. Sagen terävät riffit ovat sekä massiivisia, että yllättäviä ja soitto lähestyy välillä noisea kaikulaatikkoa säästelemättä. Post-punkin Syd Barret? Ehkä? Eikä biisinkirjoitustaidossakaan ole vikaa.

Wipersin arvostus levisi vähän laajemmalle Seattle-yhtyeiden lyödessä läpi, eivätkä nämä bändit tosiaankaan ikinä säästelleet esikuviensa kehumista. Ehkä Wipers sai uutta tutinaa punttiin ja voimia punk-luolien kyntämiseen?

Tolkien ja musiikki

2011-08-14T22:03:00.006+03:00

Pitkän kesäloman aikana tuli tehtyä jotain, mitä en ole tehnyt sitten 2000-luvun alkuvuosien. Luin siis J.R.R. Tolkienin kirjoittaman kirjan Taru sormusten herrasta. Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, sillä teininä taisin lukea nuo muutaman kuukauden välein ja päteä Kuninkaiden annaaleilla ja muilla nippelitiedoilla.. No, burgerielokuvat saivat aikaan bored of the ringsin. Kirja oli kuitenkin edelleen viihdyttävä ja sen elävästä kuvailusta nautti vieläkin.

Mutta lopetetaan taas paskan jauhanta kirjoista ja siirrytään musiikkiin. Otsikkoa ei kannata kuitenkaan ottaa sanatarkasti, sillä tässä ei nyt käsitellä itse Tolkienin musiikkimakua, joka todennäköisesti oli konservatiivinen ja jäykkä. Onhan kirjassa toki paljon runolauluja mutta niistä puhukoot ketä kiinnostaa.

Tolkienin kirjan vaikutus populaarikulttuuriin on ollut kuitenkin mittava. Herra itse hyväksyi aikanaan Donald Swannin 'The Road Goes Ever On' runopuhelaululevyn ja lausui pari runoa itse säveltämämänsä melodian päälle. No lopetetaan herrasta itsestään puhuminen ja siirrytään populaarimusiikkiin.

Sormusten herra ilmestyi jo 50-luvulla, mutta ei nauttinut heti ilmestyttyään mitään erikoisen suurta suosiota. Penguin-booksien pokkaripainos muutti kymmenen vuotta myöhemmin kuitenkin tilanteen ja kirja löytyi miltei jokaisen amerikkalaisen opiskelija-asuntolan yöpöydältä. Kun mukaan tulivat vielä mielikuvitusta tempaavat psykedeelit sai vanha Tolkien monta sekavaa yöllistä soittoa valtameren toiselta puolelta.

Hipit omivat kirjan ja ei mennyt kauaa, kun Sormusten herrasta repäistyjä yhtyeen nimiä alkoi ilmestyä kuin silokkeja sateella. Moni näistä on päätynyt tähänkin blogiin asti, mutta äkkiseltään mieleen tulee kaksi eri yhtyettä nimeltä Gandalf. Australiassa oli (hypetetty) Galadriel niminen progebändi. Marc Bolanin Tyrannosaurus Rex duon toinen osapuoli oli Ladbroke Groven sankari Steve Peregrin Took, joka otti nimensä.. Peregrin Tookilta. Bolanin potkaistessa miehen pois T. Rexistä tämä perusti Shagrat-nimisen orkesterin jonka nimi oli peräisin yllätys yllätys; Taru sormusten herrasta.
Näsäviisastelu sikseen; Lontoon toinen merkittävimmistä ug-klubeista 60-luvullta oli Middle-Earth, jossa uransa aloittelivat muun muassa Pink Floyd ja Soft Machine.

Myöhempi Marillion nappasi nimensä Silmarillionista ja turskametallimiehet Gorgorthista Burzumiin nappasivat nimenstä Tolkienin kuvitteellisesta Pahan valtakunnasta. Maneerit taas napattiin D&D:n jälkeisestä larppaamisesta, jossa Tolkienilla on myös ollut oma vaikutuksensa.

Itse musiikin sisältöön kirja teki suuren, tai ainakin vaikutuksen. Kuuluisimmat viitteet tarjosi aikansa megayhtye Led Zeppelin, jonka 'Battle of Evermore', 'Misty Mountain Hop' ja moni muu pursusi Tolkien lainoja. Väitän rohkeasti, että Tolkienin taistelufantasiat toivat jo aikansa esihevin kuvastoon miekkaposeeraukset ja pseudo-mystisen meiningin. No, katsokaa Zeppelinin 'The Song Remains the Same' elokuva.. Äsken mainitun alkuperäisen Pink Floydin 'Matilda Mother' ei suoranaisesti kerro Sormusten herrasta, mutta siitä miten kirjoitettu teksti voi pudota.
Aiemmin mainitut hevijälkeläiset ovat myös käyneet ahkerasti Tolkienin haudalla. Power-metallin sanoituksien peruskuvastoon kuuluu tietenkin Sormusten herrailu. Lista olisi liian pitkä lueteltavaksi.
Vähän enemmän mielenkiintoisesta kamasta vastasi vastikään edesmennyt ruotsalainen Bo Hansson, joka teki 'Sagam om ringen' jazz-progelevyn, joka ylsi mittaviin myynteihin Briteissä. Miehen muut levyt ovat omaan korvaan parempia, mutta yhtä kaikki; ihan mielenkiintoinen albumi. Mike Oldfieldin siskon Sallyn soololevyllä oli folkahtavia Tolkien aiheisia kappaleita. Olisiko peräti yksi ollut ihan haltiakielellä laulettu? Karmaiseva Enyan 'May it Be Me', joka oli Peter Jacksonin ensimmäisen osan lauluna sai jotain palkintoja ja nousi tietenkin saksan single-listoille.

Kotimaisista Tolkien fanaatikoista tunnetuin on varmaan Nightwish, joka lajityypilleen uskollisesti on sivunnut kirjaa. Värttinä teki valtameren tuolla puolen musiikit teatteriesitykseen, mutta näytelmäversio valitettavasti floppasi. Pekka Strengin oli tarkoitus ennen kuolemaansa tehdä musiikkia Sormusten herran innoittamana, mutta ainakaan Olympia-orkesterin säestämillä postyymeillä nauhoilla sitä ei ollut. Ehkä erikoisin on kuitenkin Ensio Kostan vuosina 1980-82 säveltämä kamarimusiikkiteos 'Musiikkia Keskimaasta', mutta tätä en ole kokonaisuudessaan kuullut.

Mutta kirjan lauluja en jaksa ikinä lukea kokonaan.

Demis Roussos – On The Greek Side Of My Mind 1971

2011-08-13T18:04:00.004+03:00

Aphrodite's Child on vilahtanut blogissa useamman kerran. Kreikan sotilasjuntan aikainen yhtye oli maan 'psykedelian' pää-äänenkannattaja, mutta levytti suurimman osan imelähköstä tuotannostaan Ranskassa, missä yhtye muutenkin majaili ja nautti suosiota. Samassa paikassa tehtiin myös yhtyeen joutsenlaulu ja ainoa oikea proge-levy; mahtava 666 eepos.

666 kuitenkin prosessina laski siemenet bändin tuholle ja ilmestyessään 1972 (äänitettiin vuosien 1970-71 taitteessa) yhtye oli käytännössä jo edesmennyt. Lähes jokainen bändin jäsen (Vangelis, Roussos, Lukas Sideras, Silver Kolouris ja Roussosta paikkaamaan tullut bulgarialainen 'Dimitri') lähti soolouralle, mutta vain kaksi yhtyeen jäsenistä on tehnyt menestyneen sellaisen. Melkein jokainen on myös soittanut toistensa levyillä.

Vangeliksen sooloura on juustoisesta kurasta huolimatta putkauttanut läpi vuosikymmenien myös erittäin päteviä levyjä. Roussoksen soolourasta voi sanoa suoraan, että 'eka levy oli paras'. Demoja en ole kuullut.

'On The Greek Side Of My Mind' sijoittuu Vangeliksen 'Earth'-levyn (Silver Kolouris soittaa kummallakin etnisiä kielisoittimia) ja Roussoksen myöhemmän imelän iskelmän välimaastoon. 'We Shall Dance' on enne tulevasta sokeri-iskelmästä, mutta koko muu levy naistaustakuoroineen kurottelee vielä Aigeianmeren historiaan, eikä vielä nojaa Roussoksen vastenmieliseen euroiskelmään (vaikka sillekin on oma paikkansa).

Roussos oli myöhemmin 70-luvulla viidentoista minuutin ajan ihan helvetin suosittu artisti (ja elostelija), mistä todisteena toimii lähes mikä tahansa suomalaisen maakunnan vinyylikokoelma. Sieltä löytyy ihan satavarmasti Demis Roussoksen levy.

Drumhead Meets The Ninja Shark - Dangerous Dub part III 1996

2011-08-13T09:37:00.004+03:00

Dub-musiikin evoluutio on pysähtynyt jo 70-luvulla. Silloin se toi toki rytmi- ja elektroniseen musiikkiin oman panoksensa, jota edelleen silloin tällöin pudotellaan tai namedropataan sen kauden uuteen brittiläisen elektronisen musiikin genreen.

Kaiutusten ja hitaahkon rytmin lisäksi 70-80-lukujen taitteessa Scientistin tyyliset namiskamiehet toivat mukaan elektronisia piipityksiä. Itse dub-musiikin sisäiset eroavaisuudet liittyvät kuitenkin nykyään lähinnä biisin tempojen nopeuteen.

Brittiläisten Drumheadin ja Ninja Sharkin Dangerous Dub Part III soittaa dubinsa perinnetietoisesti rockers-tyylillä ja miltei täysin elävänä ohjelmoituja rumpuja lukuunottamatta. Levy ei tuo mitään uutta Sly & Robbien tyyliselle huolettomalle dubbailulle, mutta ei myöskään kalpene edeltäjiensä rinnalla. Myöskään tuon ajan "dub-jälkeläisen" ja dub-revivalin aiheuttaneen Massive Attackin vaikutusta ei levyllä juuri pahemmin kuulu.

Pääkalloraakispussista löytyvän vinyylin lisäksi mukana tuli myös 12 tuumainen maxi. Maxilla on sitten se vähän nopeampi dub.

Kim Wilde - S/T 1981

2011-08-12T16:53:00.004+03:00

Brittiläisen Kim Wilden ensilevy oli Kimin isin ja veljen säveltämä ja tuottama. Tunnetuin trash-popin helmi on luonnollisesti levyltä löytyvä 'Kids in America', mutta melkein koko loppulevykin pysyy tuon biisin tasolla.

Biisien taustat soitti Enyd-orkesteri, joka oli outo väliinputoaja progen ja punkin välissä. Jannujen naamat oli myös pakko tuoda kannen taustalle, sillä vielä vuonna 1981 tyttö ei yksinään ollut uskottava rock-artisti. Ei vaikka biisit ja tuotanto olisi ollut isin ja veljen tekemiä.

Wilden levy on kuitenkin kestänyt aikaa hyvin. Se muistuttaa enemmän uutta aaltoa ja manner-Euroopassa jyrännyttä Deutche Neu Welleä, kuin amerikkalaista Paisley popin pastissia. Itse asiassa levy kuulostaa lukuun ottamatta sitä pakollista uuden aallon reaggeata (Everything We Know) tavallista kunnianhimoisemmalta tekeleeltä. Ajaton.

Cameo - Kun laiva lähtee 1975

2011-08-09T10:12:00.004+03:00

Radio Suomen iltaohjelmat ovat kesälomalla hyvä paikka löytää kadonneita Suomi-helmiä. Helsinkiläinen Cameo-duo oli aikanaan tituleerattu Suomen Simon ja Gartfunkeliksi. Kaksikko julkaisi kaksi levyä Loven kilpailijaksi perustetulla Hi-Hat-levymerkillä. 'Keskellä selkää' oli näistä ensimmäinen, jota en ole edes kokonaisuutena kuullut. Merellisen levynnimen lisäksi yhtyeen omakin nimi oli kaksikon yhteisen purjeveneen mukaan Cameo.

Levyllä Pekka Tonttilaa ja Matti Lehtoa avustivat muun muassa Upi Sorvali, Sami Hurmerinta ja Esa Kotilainen. Soundillisesti biisi sijoittuu samana vuonna julkaistun Nuclear Nightclubin jälkeläisiin samalla tapaa, kuin esimerkiksi 'Fantasia' yhtyeen ainokainen. Kovin montaa samoilla säädöillä tehtyä levyä ei valitettavasti tehty. Ja Kotilaisen synasoolo on kylmäävän hieno ja sovittaja Sorvalin Österbergimainen ilmava kannuttelu tekee biisistä Biisin.

Canned Heat - Woodstock Boogie 1969

2011-07-01T12:45:00.001+03:00

Magical Group [aka.Witthüser &Westrupp] - Magical Land 1973

2011-06-29T15:15:00.002+03:00

Witthüser &Westruppin eri nimellä BASF-levy-yhtiön kautta ilmeisesti hajoamisen jälkeen julkaisema single. Kappaleen alkuperäinen saksankielinen versio kuultiin jo muistaaksen Der Jesus Pilz-levyllä.

Hyvää kesää!

Repo Man Soundtrack - V/A 1984

2011-06-28T14:31:00.006+03:00

Los Angelesilaisista ulosotto/perintämiehistä kertova 'Repo Man' on varmasti monelle tuttu pätkä.
Kulttiohjaaja Alex Cox keräsi elokuvaansa samalla tapaa aikansa punk-kuvastoa ja ihmisiä, kuin Ridley Scott oli tehnyt vähän aikaisemmin Blade Runneriinsa. Scottin kuvastosta syntyi 80-luvun cyperpunk, Coxin elokuvasta taas jäi.. no paahteinen ja ruma Los Angeles pölyisine parkkikenttineen ja klubeineen.
Ja olihan myös tässä elokuvassa hivenen sci-fi-aineksia..

Elokuva on ollut älyttömyytensä lisäksi kulttimaineessa juuri soundtrackinsa takia. Musiikkiraidalle kerättiin länsirannikon hc:ta ja punkkia. Nimibiisin esittää tuon ajan punkin kummisetä Iggy Pop, joka oli tuolloin ankarassa fame-huntingissa. James Osterbergia mahtoi harmittaa, ettei leffasta nyt mitään blockbusteria tullut. Mutta ihan hauska kulttileffa.

Musiikkiraidan esitykset ovat sitä länsirannikon jälkipunkkia, joka venytteli vielä mukavasti seiniään kaikkiin suuntiin. Cameo-roolin punk-klubin bändinäkin tehnyt Circle Jerks esittää toisena biisinään hyvin paljon Mellow Goldin aikaista Beckiä muistuttavan akustisen ja rumpukoneen säestämän balladin 'When The Shit Hits The Fan'. Levyltä löytyy muun muassa hardcorea, chico-punkkia, hardcoreen kallellaan olevan Suicidal Tendenciesin klassikko 'Institutianlized' ja levyn päättää vielä The Plugzien suorastaan HÄMY Morriconeilu 'Reel Ten' kaikukitaroineen ja nauhakuoroineen.

'Ihan kiva' leffa ja pätevä musiikkikokoelma.

John Maus - We Must Become the Pitiless Censors of Ourselves 2011

2011-06-27T14:30:00.003+03:00

Kautta Levyhyllyn historian, täällä ei ole otettu näin rankkaa etunojaa. Nimittäin John Mausin kolmas levy 'We Must Become the Pitiless Censors of Ourselves' ilmestyi juuri tänään. (Levyhyllyhän on erikoistunut eilisen kukkiviin tähteisiin, tai on parhaimmillaankin vuoden myöhässä hehkut.. antamassa hyväksyvän nyökkäyksen ja mustanaamiomerkin jollekin levylle)

John Maus ilmestyi tutkaani vain kuukautta sitten ja herätti mielenkiinnon. Olin kuullut häntä todennäköisesti hänen oppi-isänsä (ja tietääkseni entisen poikaystävän) Ariel Pinkin musiikissa, mutta sooloartistina hän oli täysi tuntemattomuus.

Jotain samaa henkeä artisteissa on muutenkin. Tämäkin levy rupeaa tympimään loppua kohden samalla tavalla, kuin Ariel Pinkinkin tuotokset. Mutta sitä ennen kuullaan monta hienoa hetkeä.

Vuonna 1980 Minnesotassa syntynyt ja siellä edelleen asuva tohtorin väitöskirjaa tekevä Maus käsittelee tällä kolmannella levyllään synnyinvuosikymmenensä syntikkapoppia vähän samalla tavalla, kuin itse teen omaani; yrittää niputtaa ihailemansa genren hienoimmat hetket aina yhteen biisiin.

Maus onnistuu tässä luonnollisesti paremmin ja hänen musiikkinsa kuulostaa siltä täydelliseltä uus-romantiikan, Robocopin tai jäänviileiden syntikoiden levyltä, mitä ei kuitenkaan tehty 80-luvulla. Tässä on tietenkin vaarana, että musiikki kuulostaa juuri sellaiselta musiikkinörtin kudelmalta, mutta Mausin överin melodramaattinen laulu kaikkine korniuksineen kääntää koko jutun voitokseen. Myöskään melodiantajua häneltä ei puutu. Syntikkarunkkaria miellyttää myös hänen samaan aikaan juustoisesti ja uljaasti soiva geari.

John Maus on käsittääkseni kotimaassaan samaan aikaan kohtalaisen ihaliltu ja vihattu artisti. Täällä maailman kolkalla hän on tuntemattomampi, mutta ehkäpä hän seuraavalla levyllä osuu vahinkolaukauksella suurempaankin kaupalliseen menestykseen. Ainekset ovat ainakin kunnossa.

Far East Family Band - Parallel World 1976

2011-06-23T14:09:00.005+03:00

Mikä sopisi sateiseen juhannussäähän paremmin, kuin kadonnut japanilainen 70-luvun puolenvälin proge?

Far East Family Bandin erinomainen edeltäjä 'Nipponjin' oli käsittelyssä viime vuoden puolella. Yhtye on varmasti 'tunnetuin'.. ööh, tai no yhtyeessä soitti Masanori Takahashi, joka tuli 80-luvulla tunnetuksi new-age artistinimellä 'Kitaro'. Hän oli vastuussa muun muassa klassisesta Silkkitie-televisiosarjan tunnarista ja samanlaisessa sukseessa, kuin juustoiset Vangelikset ja kumppanit.

Klaus Schulze innostui yhtyeestä ja miksasi heidän edellisen levynsä. Tällä levyllä hän toimi kokonaan tuottajana. Joku voisi melkein vannoa, että hän myös soittaa levyn suhisevat syntikat, mutta näin ei kuuleman mukaan todellakaan ole.

Levy on harmillisen vähälle huomiolle jäänyttä erittäin pätevää maalailevaa jamittelu-progea maustettuna etnisillä perkussioilla. Mainitsinko jo syntetisaattorit? Takahashi elävöittää niillä musiikkia kansikuvan edellyttämällä avaruushengellä. Hommassa liikutaan välillä mukavasti avantgarden rajamailla, ylittämättä ärsytyskynnystä kuitenkaan lopullisesti. Toisaalta taas liikutaan hyvin euforisissa avaruustuulissa ja pulputuksessa. Vokaalit lauletaan japaniksi - tottakai.

Levy ei äänitetty kuitenkaan Japanissa, vaan bändi nauhoitti sen Richard Bransonin Manor-studiossa Englannissa tarkoituksena julkaista se Virginin kautta. Näin ei kuitenkaan valitettavasti käynyt ja levy julkaistiin vain Japanissa. Näin siitä muodostui kadonnut timantti, johon musiikkinörtit voivat tänä päivänä törmämätä ja tehdä löydön.