tiistai 18. lokakuuta 2016

Tangerine Dream - Logos Live 1982

Marraskuussa 1982 olen opetellut tavaamaan ja laskemaan. Saman kuukauden kuudentena päivänä Tangerine Dream esiintyi vähän päälle 2000 henkeä vetävässä Lontoon Dominion-teatterissa. Kahden tunnin konsertista leikattiin 50-minuuttinen pitkäsoitto, joka oli samalla yhtyeen jo tuossa vaiheessa neljäs live-levy.

Kuutisen vuotta ja yhtyeen parhaat hetket mukana ollut Peter Baumann oli tässä vaiheessa lähtenyt lätkimään ja hänet oli pienten kokoonpanomuutosten jälkeen korvattu Johannes Schmoellingilla. Tämä matkasi yhtyeen mukana myös samanpituisen kuuden vuoden jakson.
TD:n musiikki eli tässä vaiheessa taas murrosvaihetta vaihdellen levyistä riippuen tutun pitkien sekvensseihin pohjautuvien ja lyhyiden melodisten biisien välillä. Myös Logos Live seilailee tällaisissa välitunnelmissa, eikä se tietysti kestä jonkun Ricochetin rinnalla, mutta on toisaalta tästä syystä myös kohtuullisen mielenkiintoista kuultavaa. Tuttuun tapaan levyn kahdella puolella olevat yksittäiset biisit jakaantuvat osiin. Mukana paukuttaa rumpukone ja yhtye omi tuossa vaiheessa settiinsä aina uusinta instrumenttiteknologiaa, tässä tapauksessa samplerin jota epäilen Fairlightiksi. Levyn kannessa olevassa live-setupissa sitä ei kuitenkaan näy.

Kuten yllä sanoinkin, Logos Live ei ole täydellinen levy, vaan poukkoilee välillä alueilla jotka eivät omaa korvaa, tai sydäntä miellytä. Albumin tavallaan voima on kuitenkin, että sieltä "harhapoluilta" palataan aina johonkin ihan validiin osaan tai fiilikseen, mihin yhtye ei sitten muutama vuosi eteenpäin enää kyennyt.

Albumin avaavan, luonnollisesti 'Logos Part One' nimetyn kappaleen alussa liikutaan synteettisessä itämaisessa tunnelmassa, josta pamautetaan TV-sarjatunnaria muistuttavaan melodiseen osioon. Jälkeenmainitulla tyylillä yhtye tulikin tienaamaan 80-luvun leipänsä. Ei tämä nyt ihan mahdotonta ole, mutta sitten pamautetaan A-puolen loppupuolelle levyn parhaat hetket. Sämplätyt ja kaiutetut rummut nousevat välifiilistelyn alta ja kunnon vedenalaiset syntikkapadit, sekä huuto-sämple lyövät päälle stäbbejä. Jotenkin tutun kuuloista ja sittenhän sieltä pamahtaa kirkas hypnoottinen synasekvenssi. Ihan silkkaa vuoden 1991 The ORB:ia. Rummut vedetään vielä neljän kierron ajaksi pois sekvenssin alta ja ihokarvat nousevat pystyyn. TD soitti tähän aikaan vielä todella kovilla volyymeilla, joten on varmasti ollut vaikuttavaa istua Dominionin penkeillä. Kappaleen lopun päällekkäiset hypnoottiset rytmimatot taas alleviivaavat Tangerine Dreamin asemaa trance-teknon pioneereinä. Edes lopussa palaava juustoisen kuuloinen teema ei pilaa biisiä - päinvastoin!

Kakkospuoli avataan synteettisillä perkussioilla, jotka kolahtelevat ja kalahtelevat kylmästi. Clockwork Orange-hetki. Tai elokuva-soundtrackin kohtalokasta jännitystä. Siitä sitten hypähdetäänkin 80-luvun alun soundiseen iloiseen sekvenssiin. Samplattyjä kitaroita, vocoderia jne. Tästä hypätään valitettavasti vielä juustoisempaan menoon, mistä ei ole mitään positiivista sanottavaa. Pätkä on myös levyn kokonaispituudessa mitattuna pisin. Eikä levyn päättävä codakaan pelasta albumin loppupäätä hukkumasta sokerijuustoliemeen.

Kahden- kolmentähden levy, mutta parhaat hetket hienoja.

1 kommentti:

Kai kirjoitti...

Vuoden 1981 Keyboard Magazinen artikkelissa Chris Franke mainitsee, että yhtyeelle rakennetaan omaa sampleria, joka ei ole Fairlight mutta toimii samalla periaatteella. Mikäli tuo härveli ei todella ollut joku ainutkertainen viritys, se oli luultavasti E-Mun ensimmäinen Emulator, joka tuli markkinoille juuri 1981. Tangerine Dream käytti Emulatoreita myöhemmin 80-luvulla, samoin kuin Synclavieria. Fairlightia yhtye ei ilmeisesti ainakaan omistanut.

Mitä tulee itse levyyn... mmm, sokerijuustoa. Nam, nam! Minulle kelpaa kyllä.