Beck - Midnite Vultures 2001

Janna Hurmerinta - Lumi oli sopivan soft 2009

Vox Starstreamer

Vuosi alkaa lähestyä loppuaan, mutta pakkomielle Spacemen/Spectrum/E.A.R.-mies Peter Kemberiin aka Sonic Boomiin säilyy.
Tai oikeastaan soundiin, jossa muutama tietty tunnistettavan uniikki, mutta myös harvinainen instrumentti on keskeisessä osassa. Ja yksi näistä on Vox Starstreamer-kitara. Nimi porautui silmään ensimmäisen kerran Recurring-levyn sisäkansissa, missä silloiset vintage-keräilijämiehet luettelivat yksityiskohtaisesti levyllä käytetyt instrumentit. Ja aikana ennen intter nettiä (1990) nimet ja instrumentit niiden takana olivat osittain arvoitus. Starstreamer kuulosti nimenä niiiin viileältä, että arvelin sen olevan joko keksitty tai sitten joko urku tai vahvistin.

Vox oli/on englantilainen vahvistin ja soitinvalmistaja, joka on varmaan kuulusin AC30-vahvistimistaan, joita käytti mm. The Beatles ja tämän jälkeen oikeastaan kaikki muutkin, kunnes Marshall:in kaapit soittivat ne kumoon. Vahvaria käyttivät toki tämänkin jälkeen sellaiset ikoniset yhtyeet kuten Queen ja U2. Vox valmisti myös aikansa garage-rockissa viiltävästi soinuttta Continental-urkua ja teki efektipedaaleja, joista Jimi Hendrix nappasi käyttöönsä Vox Wah-Wah-pedaalin. Bassojen ja kitaroiden puolella yhtye pyrki rohkeasti innovatiivisuuteen niin muotoilussa, kuin teknisissä ratkaisuissa ja Stonesien Brian Jones yhdistyy edelleen ihmisten mieliin juuri Teardrop-kitaransa kanssa.

Joskus tämä onnistui paremmin, joskus vähän heikommin. Puolisen vuosikymmentä sitten jossain kalliissa kitaralehdessä oli Vox-teemanumero ja siinä käytiin läpi yhtiön oikeasti aika laaja kitarakatalogi. Jutusta ilmeni, että huolimatta kymmenistä eri malleista, firman kitaroista vain muutama omaa edelleen keräilyarvoa ja oli ylipäätään tuolloin laadukas. Yllämainitusta Teardropista on 2010-luvulla otettu uusintapainos, samoin taitaa olla Phanton-mallista, mutta suurin osa muista on vaipunut unholaan joko teknisistä tai soitannollisista syistä. Täytyy muistaa, että samaan aikaan markkinoilla pyörivät kohtuuhinnalla Fenderin ja Gibsonin erinäiset mallit, jotka löivät Voxin eksentriset kitarat oikeastaan kaikilla muilla osa-alueilla.

Starstream ilmestyi markkinoille 67-68 ja sen erikoisuus/innovaatio oli yhdistää kitaraan sisäänrakennettuja efektejä. Tuolloin kitaravetoinen pop- ja rockmusiikki oli juuri ottanut harppauksen kohti suurta tuntematonta ympäröivän nuorison sekä kemiallisen kuohunnan takia ja uudet äänet ja visiot olivat tervetulleita, ellei hetken aikaa jopa pakollisia.
Soittimessa oli säätimet Treblen- ja Basson buustaukselle, Distortionille ja eräänläinen kaikua matkiva tremolo - Repeater. Kitarasta sai "sitarimaisen", sillä pystyi soittamaan lähelle bassorekisteriä ja sen särö oli hyvin, hyvin ilkeän kuuloinen garage-fuzz.

Kember käytti hyväkseen Starstreamerin distortionia, mutta kaikkein uniikein soundihan kitarassa irtoaa Repeater-efektistä, joka nakuttaa oudosti jossain reverbin ja tremolon rajamaastossa. 60-luvun radiomainoksissa tällä kerrottiin saavan "kitaran kuulostamaan mandoliinilta", mutta eihän se. Kember/Boomin tyyli käyttää "väärin" iskevää ja nakuttavaa ääntä soinnun iskulla on paremman kuuloista, enkä tiedä onko kukaan muu tehnyt tällä oikein samaa?
Syynä ei ole kuitenkaan ehkä Kemberin nerous, vaan se että Starstreamer on aika harvinainen soitinmalli. Sisäänrakennettu efektiosasto oli epäkuntoon mennessään sinetöintinsä takia harvinaisen vaikea korjattava ja koko efektilootan vaihtaminen rikkonaisen tilalle loppui Yhdysvalloissa 1979, kun Vox lopetti Uuden mantereen varastonsa. Firmalla ei mennyt muutenkaan hirveän hyvin ja hiljaiselon jälkeen tuotemerkin osti 90-luvun alussa japanilainen Korg. Starstreamer oli ja on myös sellainen kitara, että ilman efektejään se kuulostaa todella surkealta. Hirveältä ritsalta. Eli sen juttu on tosiaan ne sisäänrakennetut efektit.

Tässä kohtaa luulisi, että Starstreamerin taru on lopussa eikä remakea todellakaan ole tulossa. Mutta näinhän ei ole, vaan siitä on julkaistu uusiomalli Type 1, jossa sähkökitaraan on laitettu itseensä nykyajan digitaalitekniikan mahdollistamat usein vahvistimeen lisätyt mallinnukset ja tästä esittelyvideosta voi katsoa ja kuunnella omat johtopäätöksensä.

Once Upon a December - Anastasia Soundtrack 1997

Vuonna 1997 ilmestynyt Fox-studioitten Anastasia ei ole ehkä jäänyt animaatioelokuvan historiaan sisällöltään, mutta sen musiikkiraita on. Elokuva oli kohtalainen menestys sekä katsojamäärältään, että tuotannollisesti ja sen soundtrack oli hyvin suosittu tuoden Grammy ja Golden Globe-ehdokkuudet.

Kappaleet ovat suurelta osin kaksikko Lyhn Ahrens/Stephen Flaherty käsialaa ja etenkin tämä usein joulun aluksella soiva 'Once Upon Time in December' on noussut jonkinlaiseen klassikkostatukseen. Sen pianolle tehty sovitus on nykyään musiikkiopistojen päätöskonserttien peruskauraa.

The Pogues - Fairytale Of New York 1987

Olli Koivu & Saattohoitajat - Ukkini on intiaani 2018

Olli Koivu & Saattohoitajat nimen taakse kätkeytyvä kuusaalais-kouvolalaisbändi on Ville Viinikaisen pitkäaikainen iskelmäprojekti, jolta on ilmestynyt jo aikamoinen määrä äänitteitä ja myös sen kokoonpano on vuosien saatossa elänyt ja muuttunut. Ymmärtääkseni orkesteri on kuitenkin aina ollut "big band", eli ukkoa ja akkaa on lavalla ja levyllä. Tällä hetkellä esiintyvä kokoonpanokin on solisti mukaanlukien kuusihenkinen.

Yhtye tituleeraa musiikkinsa "liskoiskelmäksi" ja iskelmämusiikki on tosiaan se lähtökohta. Mutta Viinikaisen ja kumppanien omista lähtökohdista. Tällä hetkellä ei ole tavatonta, että kolmikymppiset vaihtoehtotyypit vetävät suomirockkia ja diggaavat siitä, mutta 70-luvun puolessa välissä syntyneiden kohdalla on kysymys jo jonkinnäköisestä pakkokasvamisesta ja äidinmaidosta jota iskelmä ja iskelmäksi käänytynyt suomirock juotti. Ja tästä utareesta Viinikainen tekee kappaleensa, jotka ovat samaan aikaan hyvin tuttuja ja oudolla tavalla vieraita.

Ukkini on intiaani-vinyyli ilmestyi syksyllä ja levyä on äänitetty vuosien 17-18 aikana. Hiljaa hyvä tulee ja levynjulkaisukeikkakin oli vasta viikko sitten joulukuussa, josta sain tämän vinyylin käsiini. Itse asiassa tämä ei ole omani vaan kaverini, joka lähti keikalta pikkujoulun viettoon ja antoi LP:n säilytykseen. Oma tai toisen oma, kuunneltavahan näitä on.

Kymmenbiisisen pitkäsoiton yleinen teema on yhtyeen nimestäkin tulkittava melankolinen iskelmärock, joka taipuu kuitenkin enemmän iskelmän perinteelle. Sanoituksissa liikutaan lasten kasvamisessa, ikääntymisessä, rakkaudessa, menneisyyden kesissä ja niin edelleen. Kakkosposken puolessa välissä hommaa vähän rikotaan naislaulajan tulkitsemalla kevyellä 'Sunnuntai'-kappaleella. Spotifyssä oleva levyversio on pidempi ja kappalejärjestyskin on erilainen.

Levyn kuunteleminen on mielenkiintoinen kokemus, koska sattuneista syistä olen nähnyt bändin nykyisen kokoonpanon keikalla muutamaan otteeseen ja olen suoraan sanoen ihastunut yhtyeen live-soundiin, jossa kaksi kitaraa komppaa unenomaisesti tyrkkimättä eteen ilman hommaa jaksottavia leadeja ja kaiken taustalla. Koskettimet soivat tällä hetkellä Martti Reinikaisen soittaman midi-haitarin läpi, sovitukset ovat erilaisia ja niin edelleen.
Levy on levy ja levyversiot levyversioita. Eli liveen verrattuna löytyy syntikkaa, taustalaulua, viulua, leadikitarointia. Kappaleet ovat hyviä ja napakoita, vaikka itse pidän liveversioiden "luonnosmaisesta" tyylistä. Toisaalta levyllä yhtyeen pätevä rytmiryhmä saa tilan ja tyylit vaihtelemaan selkeämmin, kuin kaikuisassa baarissa. Kaiken kaikkiaan pätevää soittoa ja materiaalia ja Viinikaisen laulu nojaa suomalaisen kokemusiskelmän perinteeseen rekisterinsä ja vibraatonsa puolesta. Samalla tavalla karikatyyrinen kuin esimerkiksi Sorsakosken tyyli, olematta kuitenkaan parodiaa.

Sellainen on kuitenkin maailma, että 70-luvun puolesta välistä poiketen vuonna 2018 tällainen pätevä ja koskettava iskelmämateriaali ei soi radiossa, ei lavoilla eikä oikeastaan missään muualla kuin vaihtoehtoiltamissa tai harvakseltaan Kouvolan seudulla jonkun baarin nurkassa. Mutta ehkä näin on tarkoitettukin.

Stereolab - Emperor Tomato Ketchup 1996

Jotkut yhtyeet pysyvät vuodesta toiseen sellaisella harmaalla vyöhykkeellä, että pitääkö niistä vähän vai yhtään. Stereolab osuu itsellä juuri sille alueelle. Periaatteessa kaikki on kunnossa, monet osat joita yhtye käyttää periaatteessa lähellä sydäntä, yhtyeellä ihan omakin ääni ja niin edelleen. Mutta joku häiritsee näin parinkymmenen vuoden satunnaisen kuuntelunkin jälkeen.

Stereolab perustettiin Lontoossa 90-luvun alussa McCarthy-indieyhtyeen kitaristi Tim Ganen tavattua Laetitia Sadierin ensin Ranskassa ja tämän muutettua Ganen kutsumana Englantiin. Sadier lauloi bändin viimeisellä levyllä. Stereolabin ensilevy 'Peng!' ilmestyi vuonna 1992 musiikin ollessa pariskunta Gane-Sadierin säveltämää. Japanilaisesta kulttifilmistä nimensä ottanut Emperor Tomato Ketchup oli jo yhtyeen neljäs pitkäsoitto ja välissä oli julkaistu nippu sinkkuja ja EP-levyjä. Mukana oli myös kokoonpanon toinen naislaulaja, vuonna 2002 pyöräilyonnettomuudessa kuollut australialaislähtöinen Mary Hansen. Jo McCarthy-yhtye oli sanoituksissaan ollut voimakkaasti vasemmistolainen ja Stereolabin englanniksi ja Sadierin äidinkielellään ranskaksi laulamat tekstit jatkoivat tästä, ottaen mukaan myös ranskalaisia 60-luvun radikalismissa vaikuttaneita 'situationistisia' teemoja pyrkimättä kuitenkaan suoraan sloganieeraukseen tai paasaukseen. Tähän päälle musiikillisesti ilmeiset vaikutteet Can-yhtyeeltä, toisto, välillä Los Mutantesin mieleen tuonut viihteellinen groove ja niin edelleen, niin pakka fanitukseen pitäisi olla kasassa.

Mutta joku tässä tökkii edelleen. Ehkä kaikesta läpitunkeva hillitty älyllisyys, lounge-vaikutteet ja ennen kaikkea naislaulajien ohuet äänet, jotka sinänsä sopivat tähän musiikkiin, mutta... en tiedä. Gane, Sadier ja kumppanit ovat ajaneet varmasti juuri tällaista musiikillista lopputulosta takaakin, mutta itseltäni se kimpoaa osittain ohi. Levyn kuuntelee kyllä läpi, mutta vahvalla "kevyesti keskellä päivää"-fiiliksellä. Ei tämä ole varsinaisesti huono, mutta tiedätte mitä tarkoitan.

Sadier ja Gane olivat pariskunta, joiden ero samaisena vuonna jolloin Hansen menehtyi ei päättänyt yhtyeen uraa. Mutta bändi on ollut miltei kymmenen vuotta telakalla, enkä usko ihan heti palaavan, sillä Berliiniin muuttanut Gane pyörittää omaan korvaan astetta mielenkiintoisempaa projektiaan Cavern of Ati-Matteria. Sinänsä hassua, koska sen musiikilliset lähtökohdat ovat pitkälti samat, kuin Stereolabilla.

Edit: Ja olin väärässä. Stereolab palaa kesällä keikkalavoille ja näkyy alan festivaaleilla pitkin Eurooppaa.

John & Petri - Parvo 2018

Noin vuosi sitten Levyhyllyssä oli Petri Lahtisen ja Paul Mimilitchin yhteistyölevy 'for the first time' ja nyt marraskuun lopussa 2018 jatketaan samoissa tunnelmissa.

Tällä kertaa musiikintekokumppanina on Yhdysvalloista Suomeen lokatoitunut John Hubbard, joka toimii täällä(kin) graafisena suunnittelijana.

Yhteistä tälle levykaksikolle on myös hyvin avantgardistinen ote musiikkiin, joka tällä levyllä ottaa taas yhden askeleen kohti muodotonta tuntematonta. Bandcamp-julkaisu kulkee EP-mitassa ja on neljän biisin teos. Aviations-julkaisulla Lahtinen looppaili vielä kitaraansa, mutta jos tässä sellaista tehdään, se on peitetty aika hyvin elektronisen pörinän ja plörinän alle. Loopit kyllä soivat, mutta eivät muistuta enää frippeilyä.

Avausbiisi 'Alta' pyörii Lahtisen laulun ympärillä, mutta laulu-looppien rinnalle nousee häiriöäänirytmiä, kohinaa ja surinaa. Kakkosbiisi 'Placrag' toistaa mantramaisesti ehkä nimeään ja sen mukaelmia. En tiedä, kuulostaa etäisesti joltain slaavikieleltä. Mukaan nou(i)see pörinää ja bassoääniä ja koko paketti sementoidaan synabiitillä ja vokaaleilla. Kolmosbiisi 'High Shadow' on oma suosikkini, joka lähtee kasvamaan vähän samanlaisin eväin kuin kaksi edellistäkin, mutta keskivaiheilla mukaan nouseva fätti torvimainen ääni alkaa soittamaan yksinkertaista riffiä, joka heiluu häiriöäänen ja tuuban välillä. Lopussa koko homma muuttuu säröytetyksi surinaksi, joka nousee ja laskee. Vaihtelee ja hiipuu pois muistuttaen jotain kaukaista radiota. Tämä on kymmenen minuutin pituudellaan myös julkaisun pisin raita. Päätösraita on laulua robottirpörinän päälle, laulun elektronista hajottamista ja muokkausta.

Mistään yleisön kosiskelusta ei tällaisessa kamassa ole kyse. Tuotanto ja toteutus on minimalismia ja jos joku populaarimpi musiikin oksa olisi tätä lähellä, niin ehkä joku Bowien Blackstar-levyn sivulause. 'for the first timelta' on otettu aika harppaus kohti muodottomuutta.
Elikkäs alkaa olemaan silkkaa erikoismusiikkia.

https://petrilahtinen.bandcamp.com/album/parvo

Thin Lizzy - Vagabonds of the Western World 1973

Vagabonds of the Western World on sellaisia levyjä, jotka ovat kulkeneet vuosikausia fyysisessä cd-hyllyssä. Todennäköisesti ostettu halvalla jostain levykaupasta, koska Thin Lizzy on kyllä ollut cd-kansalle kohtuullisen tuttu ja suosittu artisti, mutta eihän tämä mikään huippu-, tai jokapojan levy ole.

Albumi jäi viimeiseksi kokoonpanolla Lynott, Bell ja Downey, sillä tämän jälkeen kitaristi Eric Bell lähti yhtyeestä hajottaen raivokohtauksen kera kitarakamansa kesken keikkaa. Bändi oli kyntänyt tähän asti kovasti keikkaa ja paikat suurenivatkin, mutta yhtye ei myöskään 70-luvun alun tyyliin kieltäytynyt musiikin ympärillä pyörivistä nautinnoista, joten Bell flippasi ja myöhempi musiikillinen ura onkin ollut huomattavasti vaatimattomampi. Keikkatuuraajaksi hänen tilalleen tuli vanha bändimies Gary Moore, jonka jälkeen Lizzy muodostuikin seuraavilla levyillä hiljalleen kaksikko Gorham/Robertsonin kaksoiskitaroinnin päällä rokkaavaksi koneeksi.

Mikään täydellinen levy tämä ei siis ole, mutta täällä alkaa pilkahdella niitä piirteitä, joista bändi myöhemmin tunnettiin. Biisimateriaali on osittain jopa kokeilevaa ja sillisalaattimaista, mutta mukana on myös sellaisia klassikoita, kuin 'Rocker', jossa palaset loksahtavat viimein paikoilleen. Seesteisen bassojen ja rumpujen kuljettaman 'Little Girl in Bloom' loppupuolella Bell kuulostaa kitaransa kanssa jo Frippentronicsilta. Ainoastaan yksi biisi kestää alle kolme ja puoli minuuttia. 'Gonna Creep Up On You' jytää ja funkkaa erinomaisesti. Levyn päättävä jousien säestämä 'A Song for While I'm Away' on suorastaan biitlesiaaninen. Levyllä luotetaan välillä suoraan trio-soittoon, mutta myös Bellin kitarantuplauksiin, jotka ovat suoraa edeltäjää jo aiemmin mainitun kitarakaksikon jutuille. Oikeastaan ainoa ongelma ja miinus on levyn liian heittelehtivä alkupuoli, jolla ei ole oikein punaista lankaa eikä ne biisitkään ole kummoisia. Avausbiisin rokkibluesi suorastaan ankea.

Levyn rinnalla julkaistiin paristakin biisistä sinkut, mutta Englannin top10 kivunnut levyn ulkopuolinen versiointi irlantilaisesta kansan/juomalaulusta 'Whikey in the Jar' oli se, mikä vetäisi piraatti Lynottin ja porukan nosteeseen.

Panssarijuna - Estonia 2014

Panssarijuna-yhtye jakaa mielipiteitä, eikä omanikaan ole ihan kiveen kirjoitettu. Yksi syy saattaa olla Johnny Wittu taiteilijanimen takana oleva vokalisti, joka joko ärsyttää tai.. ei ärsytä. Yhtye on ollut Levyhyllyssä jo muutaman vuoden takaisen Gafoni/Jotenkin groteskii-julkaiseman joulusplit-seiskan kanssa. Sillä Panssarijuna vetäisi kuitenkin kovan paketin U.F.O. Ojalan edestä.

12.9.2014 julkaistu cd-single EP on viisibiisinen teemalevy ja teeman aiheena tietysti sukupolvemme lähin suuronnettomuus, jossa virolainen M/S Estonia upposi hukuttaen hyiseen syksyiseen mereen suurimman osan matkustajista ja miehistöstä.

Traumabluesiksi tituleerattu ja mölyorkesterinkin maineessa (ainakin ollut) Panssarijuna soi tällä EP:llä hillitysti ja hallitusti. Viidestä biisistä vain yksi on nopeatempoinen ja pääosaan nousevat teemalliset lyriikat. Ensimmäisellä kuuntelulla korvaan jäi avausbiisi, mutta kyllä muillekin teoksessa sijansa on. Naivistisen hellyttävästi laulettu kakkosbiisi "Avo Pihti" kertoo olettamuksen tästä mystisesti pelastumisensa jälkeen kadonneesta perämiehestä, joten Estoniaa on todellakin pohdittu monelta kantilta, tai ainakin luettu asian tiimoilla pyörineet huhut ja salaliittoteoriat. Sama jatkuu kahden muun matkustajan asemaan sijoittuvissa kappaleissa.

Musiikillisesti ykkösbiisi tuo mieleen Neil Youngin Crazy Horsen, mutta puhevikaisesti lauletut vokaalit J. Karjalaisen. Suomisijoituksia tulee levyllä myös Göstaan ja Daveen, joskin levyn muut biisit ovat soitannolliselta tuotannolta enemmän rootsia ja riisuttua. Tämä tietysti korostaa levyn tekstipuolta.

Ei tämä mikään Southern Rock Opera ole, mutta kunnioitettavaa "hulluutta" ja rohkeutta tehdä tällainen. Ja kyllä tälle sijansa löytyy.

Excursions in Ambience - V/A 1993

Isi, miltä kuulosti 90-luku?

No se kuulosti samalta kuin kaikki muutkin luvut; hyvältä ja huonolta.

Olen tullut vähän siihen tulokseen, että ihminen, joka on elänyt nuoruuttaan tiettynä aikakautena, saattaa olla epäpätevä arvioimaan sen ajan musiikkia myöhemmin. Tämä ei tietysti koske kaikkia (etenkään itseäni!), mutta nuoruuteen, ryhmäytymiseen ja kasvuun kuuluu tiettyjä juttuja, joiden takia asioita kokee joko 110% tai sitten vain 10%. Ja jotkut meistä vielä usein jämähtävät tuolle kokemustasolle niin musiikinkuuntelussa, kuin ehkä elämässäänkin. Tästä on surullinen esimerkki muun muassa eräskin facebookin musiikkiryhmä, missä random keski-ikäiset tyypit korkkaavat perjantaina pullon auki ja laittavat linkkiä niihin samoihin biiseihin jotka on laitettu jo edellisenäkin viikonloppuna.

Punk oli viimeisiä vedenjakaliikkeitä joissa oltiin koko nuorison osalta joko puolesta tai vastaan. 80-luvulla musiikkikenttä pirstoutui, tekninen kehitys toi omat juttunsa ja 90-luvulla tämän hedelmät sitten korjattiin. Omissa silmissäni 90-luvun musiikillisesti näkyvät ja tärkeät jutut menivät seuraavanlaisesti: brittien edellisten vuosikymmenten musiikin kierrätys johon yhdistettiin hivenen pinnalla olevia biittejä, eli madchester/baggy kama ja vuosikymmenen lopussa koko homman vesitys 'brittipop'-nimikkeen alle. Samaan aikaan Amerikassa pulpahti grungeksi ristitty "uusi" musiikki, joka nojasi kuitenkin suoraan 80-luvun diy-skenen perintöön. Näitten rinnalla kehittynyt musiikkiteknologia nosti valtavirtaan hip-hopin, sekä uudella mantereella syntyneen, mutta vanhan mantereen kautta kierrätetyn teknon. Nykyajalle on ominaista, että näistä yksikään ei enää dominoinut ja ohjannut kenttää, vaan hommat toimivat samaan aikaan limittäin omilla ohjelmapaikoillaan Music Televisionin ohjelmakartalla.

Teknokin pirstoutui omiksi alalajeikseen, joista yksi oli ambient - 90-luvun tapauksessa vielä niin sanottu ambient house. Tyylilajin takana olleiden chill-out roomien isä oli tietysti The Orb ja tämä vuonna 1993 julkaistu kokoelma kertoo oikeastaan aika hyvin miksi. Kokoelman ainoa isommin tunnettu artisti on englantilainen The Future Sound of London (ikonisella, mutta juustoisella kappalellaan 'Calsium'), mutta muuten mennään pientoimijoiden rytmissä ja näiden elementit ovat hyvin pitkälti Pattersonin ja kumppaneiden kirjoittamat: aikansa biittiä joka nakuttaa tasaisesti muttei liian kiihkeästi. Koska ambientistahan tässä on kyse. Tähän päälle syntikan filtterin vääntöä, dubmaisia bassoja, huilun- tai jonkin etnisen soittimen sämplejä, eteeristä naislaulua, pulputusta, kaikua ja niin edelleen. Artistin nimeltä 777 kappale 'Mia' (Fishermen Mix) luottaa Pattersonin oppeihin niin paljon, että se on itse asiassa Pattersonin itsensä miksaama ja kaiutetut puheet, loopit ja muut ovat ihan silkkaa Orbia.
Mikä näissä takavuosien levyissä ja musassa yleensä jää kiinni ovat biitit. Niin vähän tälläkin kertaa, vaikka niiden kanssa pystyy elämään. Aikansa laitteistolla tehdyt basso- ja rytmilinjat ovat yleensä mallia "junanvessa" ja kun koko homma on ajettu tahtiin pakottavan keskussekvensserin läpi, tämä on sellaista pölkkyä pölkyn perään, minkä päällle sitten liimaillaan pidemmiksi ääniksi eteerisen naislaulun sämplejä, huilubreikkejä ja niin edespäin.

Tähän asti lukiessa sinulle (kuka lienetkään) on tullut varmasti mieleen, että en juurikaan pidä tästä kokoelmasta enkä sen kappaleista, mutta nyt joudun heittämään pöytään sen "90-luvulla eletty nuoruus"-kortin ja tunnustaa, että kyllä tämä koskettaa johonkin nostalgiapisteeseen. Vähän niinkuin 90% kaikesta musiikista on paskaa, pitänee ambient-housen kohdallakin paikkansa (pidän edelleen muutamasta Orbin kultakauden levystä - etenkin niistä missä on mahdollsimman vähän biittiä), mutta silti tätä kuuntelee mielellään. Levyn avaava amerikkalainen Tranquilty Bass sademetsälintuineen ja bassoineen, puhesämpleineen ja biitteineen kappaleella 'Mya Yadana' on kuin suoraan sanakirjan kohdasta "vuoden 1993 ambient house" ja silti jotenkin sydäntä lämmittävää.

Löysin kyseisen kokoelma-CD:n naapurikaupungin kirppikseltä, jossa olevassa myyntihyllyssä on toisinaan mielenkiintoista 90-luvun kamaa ja vielä parilla kolmella eurolla. Sitä enempää ei tällaisesta kyllä maksaisikaan. Excursions in Ambience oli muutaman kokoelmalevyn sarja, joka ilmestyi tyylisuunnan kuumimpien vuosien 93-95 välillä ja tämä kyseinen osa kuuleman mukaan näistä myös paras. Sarjan julkaisi Caroline Records, jonka taustatarina on sikäli mielenkiintoinen, että se aloitti 1973 Virgin-yhtiön Amerikan markkinoille suunnattuna midprice-alamerkkinä, toimi muutaman vuoden kunnes uudelleen herätettiin 1983 "indiemerkkinä", jonka omisti tällä kertaa EMI. Sen alla julkaistiin Jenkkeihin useita Klaus Schulzen ja Tangerine Dreamin levyjä, joitten kaikuja kuultiin sitten tässä noin 20-vuotta myöhemmin.

Tässä vielä levynavausbiisi, joka kertoo aika hyvin missä seuraava tunti tullaan menemään. Kissan naukaisua muistuttava ääni on kuulemma Amazonin sademetsässä asuvan lintu.

Teemu Raudaskoski - Valoääni 2018

Pysytellään edelleenkin tämän vuoden julkaisuissa!

Teemu Raudaskoski on Tampereen suunnalla vaikuttava henkilö, joka toimii leveästi taiteen kentällä tehden muun muassa kuvituksia, levynkansia, videoita ja niin edelleen. Raudaskosken töitä löytyy muun muassa Ville Leinosen, Sami Kukan ja Puppa J:n levynkansissa sekä videoista.

Tämä on ehkä vähän epäreilua, mutta sanotaan näin; hänen musiikissaan voi myös kuulla vahvasti kyseisten artistien ja skenen ääntä. Tai ainakin kaikuja siitä.

Valoääntä voisi kuvailla jonkinlaiseksi olohuone-etnoksi tai luomu-reggaeksi, joka kuulostaa samaan aikaan lämpimän orgaaniselta ja tavallaan koneelliselta. Sähköisiä ja akustisia soittimia sekoitetaan ja Raudaskosken kevyt laulanta kulkee soitinten kanssa samalla pinnalla, ollen yksi instrumenteista. Laulun, tai laulujen lisäksi ominainen piirre levyllä on ilmeisesti charango-niminen kitarasoitin, joka kuulostaa siltä Andien kitaralta. Musiikissa pyörii koko ajan joku oudon tuttu kansanmusiikkiviba, mutta sitä ei saa napattua käteen kiinni. Se pyörii, toistaa itseään ja silti elää ja kasvaa. Vähän samanlaista hypnoottista vibaa oli parinkymmenen vuoden takaisilla Ektron julkaisemilla Markku Peltolan sooloilla?
Tällaisessa kamassa on tietty riskinä, että samankaltaisen äänen soidessa koko ajan biisi biisin perään putkeen, sen teho vähän laskee. Valoäänikään ei ihan pääse kuivin jaloin tästä ilmiöstä. Levyn alun jälkeen nimittäin tapahtuu vähän näin, mutta Raudaskoskella riittää tyylitajua laittamaan samanlainen, mutta vähän erilainen kappale 'Alunalan' loppuun, joka nostaa taas valppaustason ylös.

Raudaskoskelta on ilmestynyt käsittääkseni levy jo tätä ennenkin, mutta Valoääni on itselleni ensimmäinen tutustuminen kyseiseen artistiin. Tämä on sellaista kamaa, mitä olisi voinut kuulla nyt sellaisenaan edesmenneillä Jättömaa-festivaaleilla. Levyn on julkaissut Luova-levyt, jonka tämän hetken tunnetuin, tai ainakin varmaan puhutuin artisti on Litku Klemetti. Levylle ja artistille vahva suositus.

Jukka Nousiainen - Ei enää kylmää eikä pimeää 2018

Katselin tuossa, että viime aikoina Levyhyllyssä on pyörinyt aika paljon tuoretta kamaa.

Toisaalta uusia levyjä on tullut ostettua viime vuosien aikana aika minimaalinen määrä. Mutta kiitos kirjastolaitoksen; uutuuksia tulee katsastettua niistä hyllyistä usein ja vieläpä monipuolisesti.

Kirjaston hienous on siinä, että täällä maakunnissakin vielä tuetaan pikkulafkoja ja ostetaan heiltä ainakin yksi kappale. Kunnallinen laitos luottaa edelleen pääosin CD-formaattiin, ehkä ihan hyllytilan ja rakenteidenkin takia, vaikka myös vinyylejä on kaivettu keskusvarastoista taas näytille. Siihen nähden huhut Helsingin uudesta ja uljaasta tulevasta Oodi-kirjastosta ilman levyosastoa tuntuvat... väärältä.

Noh, sivuraiteilta asiaan: Jukka Nousiainen julkaisi uuden soololevynsä, järjestyksessään kolmannen jo toukokuussa, mutta ei tullut tsekattua sitä vielä tuolloin. Omistan Nousiaisen ensimmäisen soolon vinyyliversion, kakkoslevy taitaa olla kuunneltu kirjastoversiona. Pidin etenkin debyytistä, joten keväisen julkaisun missaaminen menee varmaan lähinnä nykyisen musatarjonnan runsaudenpulan piikkiin. Jonkun haastiksen lukaisin muistaakseni ja siinä tulevasta levystä luvattiin tulevan yhteiskunnallinen, koska Jukkaa niin sanotusti kiukutti nykymeno ja kaiketi erityisesti Tampereen kaupunki ja Keltaisen talon kohtalo.

Koska levyä luonnehdittiin 'kantaaottavaksi', niin mieli vetelee yhteyslankoja levyn tunnelmista ja tyyleistä erinäisiin - 70-luvun artisteihin. Kantaaottavuus ei tarkoita Nousiaisen(kaan) kohdalla suoranaista paasausta ja ratkaisukeskeistä lähtökohtaa, vaan on toteavampaa, ehkä välillä ilkeääkin jne. Mutta Hotelli Hannikaiset, Punaisen planeetan Nurmio ja miksei jopa Alatalon Mikko (tai siis Harri Rinne) soivat sieltä kaiken seasta. Nousiainen on aina ollut harakkamaisen taitava ottamaan vähän sieltä ja vähän tuolta, mutta kääntänyt kaiken kuitenkin itsensä kuuloiseksi ja omaksi. Nyt levy aloitetaan instrumentaalilla, jonka jälkeen pudotellaan biisiä biisin perään, kunnes ehkä taas 70-lukulaisesti niputetaan välillä kitkerätkin ajatukset ABC:den tuhoamista kirkonkylistä, ahneudesta ja vihasta levyn lopetusbiisiin, jossa uljaasti sekä tällä kertaa optimistisesti astutaan ovesta toiseen maailmaan, jossa ei ole kylmää eikä pimeää. Siinä karumpikin musanystävä joutuu pyyhkäisemään silmäkulmaansa.

Soundimaailmaltaan uusi levy on enemmän niin sanotusti puunattu kuin välillä suttuisenkin kuuloinen, mutta silti tyylikäs debyytti. Toisinaan levyllä ollaan suorassa AOR-Eppu soundissa, mutta sitten ei kuitenkaan. Taustasoittajina vilahtaa tuttuja skenenimiä Kalevi Suopursusta Mikko Siltaseen, joka on Räjäyttäjistä poiketen basson sijasta steel-kitarassa. Siinä missä Litku Klemetin kohdalla kyllästyin oikeastaan turhankin nopeasti retropohjaiseen musiikkiinsa tämä Nousiaisen uusin on jaksanut pyöriä soittimessa.

Darkside - Melomania 1992

Ei kahta ilman kolmatta, eli Sonic Boom / Peter Kemberiin linkkaavat kirjoitukset jatkuvat nyt kolmannen ja viimeisen kerran peräkkäin.

Tällä kertaa äijä vilahtaa tosin vain soittajien historiassa, sillä Darkside-yhtye oli Pete Bainin ja Sterling "Rosco" Roswellin bändi, joka toimi vuosien 1989-1993 välillä, julkaisi kaksi pitkäsoittoa, muutaman sinkun ja EP:n.

Kaksikko muodosti Spacemen 3:n rytmiryhmän vuosien 87-88 välillä. Bain, eli silloin Bassman soitti pidempäänkin kaksikon Pierce/Kember kanssa ja hän oli bändin alkuperäinen basisti jo vuonna 83. Tässä välissä tosin meni pari vuotta ilman bassoa, kunnes Bain taas palasi yhtyeen debyytti 'Sound of Confusionilla' ja 'Perfect Prescriptionilla'. Rosco oli taas tavallaan vastuussa siitä, että yhtyeen performanssi ja äänitys tapahtumasta 'An Evening of Contemporary Sitar Music' kuulostaa siltä miltä kuulostaa. Eli siinä ei ole sitaria, koska bändistä potkittu Roswell ei suostunut omaansa lainaamaan kaksikko Pierce/Kemberille.

Bain/Roswell ajautui pahemman kerran riitoihin Kemberin kanssa yhtyeen suorittaessa kesällä 1988 pienen keski-Euroopan kiertueen läpi Länsi-Saksan, Itävallan, Sveitsin ja Hollannin. Soittamista pienissa saleissa, istumista pienessä autossa ja Piercen sekä kaksikon nauttimista keski-eurooppalaisesta vieraanvaraisuudesta, eli kaljasta ja viinistä. Tämä yhdessä Sonic Boomin mulkun käytöksen kanssa ajoi Kemberin ja loppukolmikon riitoihin, jotka kruunasi vielä kuskin vuokrarästeihin menneet olemattomat kiertuetulot. Yhtyeen tämän rytmiryhmän henkinen ja fyysinen tila oli ylikuormitettu ja viimeisillä levyillä soittivatkin muut miehet.

Darksiden levystä puhutaan, mutta edellä tuli jo neljä tekstiblokkia Spacemen 3:sta, eikä se väärin ole. Darkside nimittäin kuulostaa oikeastaan aika paljon kyseiseltä yhtyeeltä ja voisi olla sen pikkuvelipuoli. Historiallinen tosiseikka taitaa olla, että Bain ja Roswell menivät kyllä itse jäseniksi rugbylaiseen bändiin, mutta pian kävi niin, että tämä oli kaksikon ja alkuperäinen laulaja ja biisintekijä Nick Haydn lähti lätkimään. Bain otti kontollensa vokaalit ja hänen monotoninen, puhelaulua muistuttava tyyli tuo vahvoja mielleyhtymiä Sonic Boomin vastaavaan Spacemen 3:ssa. Kappaleet ja soittotyylikin ammennetaan samasta laarista, joten.

Ero on lähinnä siinä, että Bainin porukka ei saanut nauhalle aivan yhtä karismaattista ääntä ja kakkolevy Melomania kokonaisuutena sävellys/fiilismateriaalissa ei yllä parhaimmillaan kuin juuri siihen pinnalle. Mitään vikaa ei varsinaisesti ole, muttei mitään ihmeellistäkään. Koko levyn heittäminen keskilaariin on kuitenkin ehkä vähän tylyä, sillä myös hienoja hetkiä löytyy, soittaminen on välillä "inspiroitunutta" ja soundit ovat tällaiselle kamalle kohdillaan. Sellainen oikein kelpo 3/5-levy, jota kyllä kuuntelee, jos tyylilaji on lähellä sydäntä.

Beach House - 7 2018

Edellisestä Sonic Boom / Peter Kember kirjoituksesta on helppo siirtyä tähän levyyn, eli siinäkin mainittuun yhdysvaltalaisen Beach Housen uusimpaan, viime vuonna äänitettyyn pitkäsoittoon. Yhtyeen muodostavat 30+ ranskalaissyntyinen, mutta Yhdysvalloissa asuva ja opiskellut Victoria Legrand ja Alex Scally ja se on lokatioitunut vahvasti Baltimoren kaupunkiin, jossa heillä on oma studio.

Levyn kappaleiden peruspohjat onkin äänitetty kyseisessä Apple Orchardissa, lisä- ja muiden äänistysten sijoittuessa vielä pariin muuhun lokaatioon. Beach House on käsittääkseni nopea äänittämään levyjään, kun on sen hetki. Välillä levyjä on samoissa sessioissa pullahtanut ulos kaksinkin kappaletta. Tällä kertaa yhtyeellä kesti kuitenkin pidempään ja pitkäaikainen tuottajakin vaihtui kyseiseen Sonic Boomiin. Jakelija on sentään säilynyt pitkäaikaisena Sub Poppina.

Itselleni Beach House on tuttu nimenä, mutta itse musan kuuleminen on jäänyt vähälle. Nimi kohdistaa ajatukset vahvasti Pitchforkiin ja samalla koulutettuun, aikaansa seuraavaan varttuneeseen nuorisoon hipstereihin. Bändin levyt eivät ole kuitenkaan myyneet samalla tavalla kuin MGMT:n tai Animal Collectiven vastaavat, vaikka yhtye on kiertänyt käsittääkseni ahkerasti ja vuosia pitkin ja poikin pikkusaleja.

Sonic Boom ei bändin mukaan toiminut levyllä perinteisenä tuottajana, vaan yhtenä ideoiden pallottelijana, joista kappaleita kasattiin. Levyä pidettiinkin toukokuisen ilmestymisen aikana yhtyeen kokeellisemmasta päästä, bändi aiemmin keskittyessä levytyksissä siihen, että musiikki on toistettavissa myös lavalta. Omaan korvaan edellisessä kirjoituksessa ollut No Joy / Sonic Boom, taikka Panda Bearin Grim Reaper heittävät "outoudessa" heittämällä ohi, mutta kaikki on suhteellista. Myös haluttu Sonic Boomin kädenjälki oli minusta levyn alussa hivenen piilossa, mutta levyä sivukorvalla kuunnellut vaimo totesi tietämättä taustoista tämän kuulostavan "siltä joltain kahdekskytluvun bändiltä jota kuuntelet... joku Spacemen?" Uskottava se on ja kyllähän se parissa kohtaa pulpahtaa pinnalle.

Mutta mistään Spacemen 3 palvonnasta levyllä ei ole kyse. Ei oikeastaan lähimainkaan, vaan levy kuulostaa juuri siltä "dream popilta", miksikä yhtye on tyylinsä nimennyt, Victoria Legranden keskimatalan lauluäänen noustessa pääosaan. Musiikki on melankolista ja sentimentaalista, eikä olla kaukana 90-luvun shoegaze-hommista siinä vaiheessa, missä yhtyeet jättivät kitaravallit taaksensa ja minimalisoivat soundiaan. Beach House käytti pitkään pelkkää rumpukonetta, mutta tällä levyllä mukana on koko matkan elävä rumpali. Itse kappaleet ovat outo sekoitus melodisuutta ja mieleenjäävättömyyttä. Toistoon luotetaan, muttei kertosäkeiden muodossa. Seassa on ilmeisen kauniita riffejä, melodioita ja hetkiä, mutta mikään ei nouse levyn massasta kaiken yläpuolelle. Kutosbiisi 'Dive'n harmooni ja loppuosan tremolo + monotoninen rumpurytmi ovat varmaan suorin viittaus tuottaja Kemberin suuntaan, mutta siinäkin homma pidetään Beach House-kaksikon suitsissa. Kyseinen kohta on myös levyn ainoa "menokohta" muun levyn pidättyessä koko ajan lähtemästä laukkaamaan. Kasibiisi 'Lose Your Smile' lähtee FM-syntikoilla, mutta muuttuu melankoliseksi kitarakappaleeksi herkän uljaalla melodialla ja kertsin hyminällä. Cocteu Twins:kö tämän aloitti. Katoavat musiikkimarkkinat ovat ottaneet tämän yllättävän hyvin vastaan. Listasijat ovat olleet parinkympin tietämissä, mikä on pikkulevy-yhtiöbändille kohtuu hyvin.

Parin päivän kuuntelulla on yllättävän vaikeaa sanoa pidänkö edes tästä levystä. Ehkä, mutta kuinka paljon? Ehkä tämä hahmottomuus ja hähmäisyys kääntyy myös War on Drugsin tyyliin kohta levyn voitoksi.

Rockin apumiehet #39 - Peter Kember aka Sonic Boom

Peter Kember saa nyt oman hetkensä Levyhyllyn semi-mielenkiintoisen "Rockin apumiehet" rönsyn alla, vaikka monen muunkin apumiehen tyyliin hänen oma henkilökohtainen julkaisukataloogi on ollut erittäin edustettuna tässä blogissa.

Sonic Boom taiteilijanimeä 80-luvulta asti käyttänyt Kember syntyi vuonna 1965 täydellisen keskellä keski-Englantia sijaitsevaan Rugbyn kaupunkiin, joka toimi pitkään hänen uransa ja eetoksensa tukikohdista.
Rugby ei ole mikään Englannin metropoli, vaan keskustaltaan maan mittakaavassa pikkukaupunkimainen (noin 70 000+ asukasta). Huolimatta siitä, että se on antanut nimensä eräälle jalkapallon muodolle, kaupungin tunnetuimpia asioita olivat ehkäpä kylmän sodan aikainen ilmakuunteluasema, Rugbyn yksityinen koulu ja keski-Englannin tienristeyksessä oleminen. Tästä taas legendan mukaan on seurannut tavallista suurempi huumausaineliikenne noin muuten suhteellisen pienessä kaupungissa.

Kemberin vanhemmat olivat/ovat erittäin varakkaita ja heidän asuntonsa kartanomainen talo jonka pihassa seisoi loistoauto. Yläkerrassa Peterillä oli kahden suuren huoneen asunto ja pihalla oma pieni auto huumekaupoilla käymistä varten. Kontrasti hiljattain kirjan kirjoittaneen Spacemen 3 basisti Will Carruthersin ankean köyhään yksinhuoltajaperheessä elämiseen oli silmiinpistävä Kemberin nuokkuessa tupakan kanssa huoneistonsa nojatuolissa, pöydät täynnä lapsuuden sotaukkoasetelmia, matto ja tuoli täynnä tupakanpolttamia heroiininuokahduksista. Samainen henkilö oli käynyt vanhempien maksaman erittäin kalliin Rugbyn eliittikoulun, jonka lukukausimaksut pyörivät muutamassa kymmenessätuhannessa eurossa. Yhtyeen alkuaikoina hän teki hetken aikaa päivätöitä liiketilojen sisustajana ja yllättävästi myös kiinteistövälittäjänä. Jälkimmäisessä hän omien puheidensa mukaan huudatti toimiston Xeroksia keikkajulisteiden yms. tulostamisessa ja konttorin puhelinta keikkojen myynnissä.

Miksi kirjoituksessa jankutetaan huumeista ja Kemberin huumeidenkäytöstä, johtuu luonnollisesti hänen kulttikuuluisimmasta yhtyeestään Spacemen 3:sta, jonka johtoajatuksena oli tehdä musiikkia "substanssien vaikutuksen alaisena" ja hakea suoraa inspiraatiota tästä. Debyytti 'Sound of Confusionin' äänityksissä syntyneet demot julkaistiin suoraviivaisella nimellä 'Taking Drugs to Make Music to Take Drugs To'. Jälkikäteen tässä ei ole mitään ihmeellistä ja uniikkia; onhan koko musiikin historia kulkenut käsi kädessä inspiroivien, mutta usein laittomien substanssien kanssa. Spacemen 3:sen esikuvayhtyeetkin sijoittuivat aikaan, jolloin tajuntaa laajentava musiikki oli oikeastaan kaiken lähtökohta. Mutta 80-luvun alkuun tultaessa Mick Jaggerit olivat alkaneet lenkkeillä, crack-aalto rikoksineen vyöryi Yhdysvalloissa 70-luvulla alkanut sota huumeita (ja samalla myös vastakulttuuria) kohtaan oli kuumimmillaan. Say NO to Drugs-kampanja pyöri samaan aikaan, kun Kember kertoili zine- ja lehtihaastatteluissaan omasta riippuvuudestaan ja narkomaanien elämän ja oikeuksien rajoittamisesta. Suorapuheisuus ei niin sanotusti satanut laariin, vaan sai yhtyeen ja sen jäsenet näyttämään lehtiä lukevien huolestuneiden vanhempiensa silmissä nisteiltä ja outsidereilta, jotka ovat vielä aivan kamalalla tavalla väärässä.
Toki tämä kaikki tapahtui samaan aikaan, kun brittien varastohalleissa levisi acid house-musiikkityyli, johon kuului olennaisena osana ekstaasi-huume joka pelotteluista huolimatta levisi käytännössä koko saarivaltakunnan alakulttuurinuorisopuuhiin ja sodasta, tai ainakin taistelusta rave-kulttuuria vastaan jouduttiin osittain luopumaan. Myös Spacemen 3 avomielisenä yhtyeenä kokeili tietysti kyseistä ainetta ja senkin vaikutuksia kuulunee yhtyeen tuotannossa.

Sivuutetaan kuinkin sen suuremmitta puheitta Spacemen 3, koska yhtyeen levyjä ja musiikkia on Levyhyllyssä käyty läpi huomattavan paljon. Yhtyeen kaari, joka alkoi jo vuodesta 1982 piti sisällään pitkän pätkän pubeissa, tai todella pienissä saleissa soittoa ja tavallaan epämuodikkuutta, tai ainakin amatöörimenoa, mutta 80-luvun loppupuolelle tullessa sen nimi alkoi kiinnostaa indie-piireissä enemmän ja enemmän. Yhtyeen kohtaloksi koitui kuitenkin samaan aikaan tapahtnut pääkaksikon välirikko (Jason Pierce ja Peter Kember ovat muuten kumpikin syntyneet samaisena vuonna samana päivänä). Välirikon lopulliset syyt ovat jääneet arvailujen varaan, koska Pierce ei ole niitä koskaan kommentoinut. Arvailuissa on kuitenkin Piercen kiinnostuminen uudesta tyttöystävä Kate Radleystä, Kemberin kuitenkin huomattavan rajalliset musikaaliset taidot ja Kemberin toisinaan kuuleman mukaan erittäin vittumainen luonne - tai sitten ehkä huumeet ja sisäinen valtataistelu hiljaisen, mutta päättäväisen Piercen ja itseään korostavan Kemberin välillä. Tämän lisäksi yhtye oli solminut managerisopimuksen Gerald Palmerin kanssa, joka käytännössä huijasi Kemberiltä ja Pierceltä oikeudet näiden omiin musiikkeihinsa, sekä jätti järjestelmällisesti maksamatta Pete Bassmanin, Will Carruthersin ja kaikkien muiden yhtyeen mukana matkanneiden rivimiesten rojaltit. Palmeria vastaan on tälläkin hetkellä menossa oikeusjuttu asian tiimoilta.

Joka tapauksessa yhtyeen julkaistessa joutsenlauluksi jääneen 'Recurring'-albumin sille varattu paikka seuraavana indie-skenen tulijana menikin sitten Jason Piercen Spiritualizedille, joka oli käytännössä hyvin pitkälti Spacemen 3:sen viimeinen levyttänyt kokoonpano. Kember jäi nuolemaan näppejään ja jatkamaan jo Spacemenin aikana perustettua Spectrum-yhtyettään, joka oli ehtinyt (Piercen avustamana) levyttääkin jo 1989.

Sekä Sonic Boom, että Spiritualized lokatoituivat edelleenkin varsin syrjäiseen Rugbyyn. Kemberin myöhemmän tarinan mukaan kyseessä oli Spacemen 3:sen aikaan "oman musiikin suojelu Lontoon ja vieraiden vaikutteilta". Toisaalta Kember asui edelleen vanhempiensa kartanon peräkammarissa ja rupesi kokoamaan studiota erittäin kalliista ja harvinaisista vintage-syntetisaattoreista ja muista laitteistoista, jotka todennäköisimmin on ostettu vanhempien maksamilla viikkorahoilla kuin Spacemen 3:sen levymyynnillä tai kitupiikki Palmerin maksamilla rojalteilla.
Studio sai nimen 'New Atlantis' ja Kember teki siellä suuren osan 90- ja 2000-luvun äänitteistään ja levytyksistään. Spectrum hiipui osittain epäonnisten keikkojen takia Kemberin sooloprojektiksi, joka on julkaissut hiljakseen levyjä. Toinen sooloprojekti E.A.R. on paljon kokeellisempaa musiikkia pääosin elektronisesti ja siinä on ollut ideana aina yhteistyöhenki, jolloin mukana on ollut muun muassa My Bloody Valentinen Kevin Shields ja 'Continuum'-levyllä Delia Derbyshire - elektronisen musiikin pioneeri, joka menehtyi piakkoin levytyksen jälkeen. New Atlantis on ollut avoinna myös ulkopuolisten muusikkojen vuokrattavaksi ja miksauspaikaksi, mutta en tiedä onko se ollut erityisen suosittu tässä asiassa.

90-luvulta 2000-luvulle Peter Kember levytti suhteellisen säännöllisesti, mutta verrattuna entisen aisaparin Jasonin Spiritualizediin ei hänen ura ollut erityisen korkeaprofiilista. Kemberin itsensä mukaan tämä on ollut tavoitekin, mutta ehkä totuus ovat jossain näiden välissä. Kappaleentekijänä ja soittajana hän ei ole nimittäin kummoinen, mutta sen sijaan vahvuuksista löytyy ja on aina löytynyt korvaa soundeille ja erikoisuuksille. Eikä tietysti pidä sivuuttaa hänen hallitsemaansa käppäbiisiestetiikkaa tai kauniimmin sanottuna minimalismia, joka oli osittain Spacemen 3:sen tavaramerkki. Myös hänen keräämänsä kohtuullisen uniikki soitinarsenaali on kunnioitettava ja sieltähän löytyy aikaisempia tavaramerkkejä Vox Starstreamerin ja muiden joukossa.

Historiaa katsoen onkin mielenkiintoista, että 2010-luvulla Peter Kember aka Sonic Boom on noussut nykyisin suosituksi tuottajaksi tai kollaboraattoriksi, jota ja jonka nykyinen hipsterisukupolvi haluaa levyillensä. Ehkä vuodet ovat hioneet särmiä pois, taikka sitten asetelma näissä on sellainen, jossa nuoremmat artistit vähän katsovat Kemberiä ylöspäin, jolloin konfliktia tai suunsoittoa ei synny. Nuorempana Spacemen 3:sen aikaan hän osasi tehdä sessioista joillekin kanssasoittajille taikka äänittäjille vittumaista piinaa, joten tällainen on kaiketi loppunut.

Tällä hetkellä Kemberillä on takana pitkä tauko oman musiikin julkaisussa, koska hän on toiminut äänittäjänä ja tuottajana esimerkiksi MGMT:lle heidän vuoden 2011 albumilla 'Congratulations', joka pamahti sekä brittien, että USA:n albumilistan Top5:seen. Yhteistyö Panda Bearin kanssa alkoi 'Tomboy'-levyn miksauksesta ja jatkui pari vuotta myöhemmin suoranaiseen yhteistyöhön erittäin upealla 'Panda Bear Meets the Grim Reaper'illä, jolla Sonic Boom myös soitti + keikoilla. Yhteistyö Williamsburg-sukupolven artistien kanssa on jatkunut esimerkiksi Beach Housen tänä vuonna julkaistulla albumilla, yhteislevyllä kanadalaisen No Joy-yhtyeen kanssa ja niin edelleen. Sonic Boom oli äänittämässä ja tuottamassa shoegaze-kraut yhtye Cloudland Canyonin vuoden 2014 sessioita, mutta näiden sessioiden lopullisesta kohtalosta ei minulla ole tietoa.

Mutta lyhyesti; Sonic Boomista on tullut esikuva ja tuottaja bändeille, joiden jäsenistö ei ollut ehkä vielä edes syntynyt Spacemen 3:sen julkaistessa debyyttinsä. Jonkilainen minimalismin ja elektroniikan Phil Spector. Kotoinen Rugbykin on jäänyt taakse vuosia sitten Kemberin asuessa tätä nykyä Portugalissa Lissabonin lähistöllä yhdessä vaimonsa kanssa ja josta hän lentelee toisinaan tuottajahommiin Atlantin toiselle puolen.

Entäs ne huumeet? Omien sanojensa mukaan ne ovat edelleenkin hänelle inspiraatio ja lähtökohta.

Meriheini Luoto - Metsänpeitto 2018

Meriheini Luodon nimi oli jo vilahtanut jossain yhteydessä (ehkä Bassoradion Sähkötyynyn soittolistauksessa?), mutta kiitos kirjastolaitoksen, tämä löytyi eteläisen naapuritaajaman Kotkan pääkirjaston cd-uutuuksien hyllystä. Kirjasto toimikin taasen mahdollistajana, jolloin tähän tuli oikeasti tutustuttuakin "sitten joskus jostain linkistä" sijaan..

Laittelin levyn soimaan stereoista himassa ja parin ekan biisin tai siis ääniteoksen kohdalla nyökyttelin, että tavallaan mielenkiintoisen kuuloista, mutta levyn loppupään kolistelu ja meteli tuntuivat kolistelulta ja meteliltä.

Tarkempi tutustuminen levynkansiin ja internettiin kertoi, että tämä teos on alunperin tarkoitettu yhden kerran esitykseksi Musiikkitaloon. Esityskerrat ovat kuitenkin toistuneet muutamasti ja tämä levytysversio on äänitetty Karkkilan Högforssin vanhassa valimossa.
Äänitys on toteutettu "keinopäällä", jonka kuulo/stereokuva jäljittelee ihmisen omaa kuulokenttää. Tai siis suuntausta. Niinpä koko levy aukenikin ihan uusille urille laittaessani Senheiserit päähän. Luodon viulu-dronea säestää Minna Koskenlahden ja Mirva Soinisen äänet ja ensinmainitun perkussiointi ja puupuhaltimet. Intensiteetti kasvaa ensimmäisen kappaleen aikana ja eri puolille sijoitetut äänet/laulajat tuovat tilakuvaa. Musiikin melankolinen pohjavire yhdessä tämän kanssa tuo mieleen oikeastaan hyvin vahvasti Popol Vuhin samankaltaisen kaman, jossa on jotain tarkemmin määrittelemätöntä uskonnollista hartautta, niin pateettiselta kuin tämä kuvaukseni nyt kuulostaakin.

Metsänpeitto on suomalaiseen mytologiaan kuuluva tila, jossa ihminen eksyy metsään ja rupeaa tuntemaan toiseuden tilaa/vierasta, epätodellista oloa. Paikkaa pidetään metsänhaltijoiden tai maahisten maana, johon uskomuksen mukaan voi joutua joskus metsänhaltijan tai harakan viemänä. Kakkosbiisin kutsuva linnun tai itse metsämyytin huhuilu alkaa puupuhaltimen ja lauluäänen keskinäisillä kutsuilla, joihin liittyy Luodon viulu. Tila soi taas kauniisti ja kolmen minuutin kohdalla siirrytään etäisesti kansansävelmän kaltaiseen sävelkulkuun, johon yhtyy hiljalleen pitsikaattoa näppäilevä jousiryhmä, joka pudottelee näppäilyjään korvan kummaltakin puolen. Kolmosbiisissä siirrytään pois "luonnollisilta asteilta" viulun viilettäessä viheltäen korkeassa rekisterissä. Koska tämä performanssi on liveäänitys, kopan kopsahtelua, jousen rahinaa ja muuta ei ole pyrittykään siivoamaan pois, vaan homma muistuttaa ehkä jopa jotain meluyhtyeen feedbackillä leikkimistä. Tästä siirrytään suoraan liukuen IV-biisiin, jossa viulun narinaan yhdistetään tilassa liikkuvan Koskenlahden jaloilla ja käsillä tekemää tilaperkussiota. Intensiteetti kasvaa kappaleen edestessä ja muuttuu suorastaan noisemaiseksi äänivellomiseksi. Levy päättyy numero V:seen, jossa Luoto juoksuttaa etäisesti 'Vuodenaikoja' muistuttavaa drone-kuviota 11-minuuttia, jonka sekaan taas Koskenlaahti ja Soininen pitävät ihmisääntä korkeassa rekisterissä, joka uppoaa oudosti koko suosoppaan yhdessä Pizzicato Drop Orchestran näpäyttelyjen kanssa.

Levy on mielenkiintoinen, koska kuulokekuuntelu ja ääniteosten luonne vievät tämän täysin pois musiikkiin yleensä kuuluvan kollektiivikokemuksen ääreltä. Keikalla tämä musa koetaan tietysti yhdessä, mutta tällainen kuulokejumi..

Hemmetti soikoon mikä levy!

Mika Vainio - Lydspor One and Two 2018

Harva soitinmerkki on varmaan yhtä ikoninen kuin Moog syntetisaattori. Vielä siihen nähden, että laite ja merkki katosivat 80-luvun alussa teknisen ja taloudellisen kehityksen pölyyn seuraajien juostessa ohi oikealta ja vasemmalta puolelta. Yrityksenä Moog Music lopettikin toimintansa omistajavaihdosten jälkeen vuonna 1987 tai 1993, lähteistä riippuen. Tässä vaiheessa perustaja ja ideoiva johtaja Robert Moog oli ollut poissa firmasta jo yli kymmenen vuotta.

1990-luvun lopussa aika oli kuitenkin taas kypsä siihen, että jengi suostui ostamaan yksiäänisiä laitteita ja ylipäätään arvostamaan niiden soundia. Oikeastaan homma taisi mennä niin päin, että vielä edellisellä vuosikymmenellä elektroniikkaromuksi tai 99% hinnanalennuksella myytyjä syntetisaattoreita ja järjestelmiä alettiin keräilemään eri tahoilla ja jopa maksamaan sellaisia summia, että uusiotuotannolle oli taloudellisia perusteita.

Robert Moog kävi oikeusteitse taistelun oikeudesta omalla nimellään tehtäviin soittimiin ja voitti sen 2002. Jo tätä ennen hän oli tehnyt ensimmäiset efektipedaalinsa, joista käytettiin myöhemmin nimeä Moogerfooger. Valitettavasti kyseinen tuotantohaara on tämän vuoden elokuussa lopetettu, joten noista laadukkaista putiikkipedaaleista/syntetisaattorin itsessään toimivista osista tullaan käymään kauppaa jälkimarkkinoilla. Muuten Robert Moogin johdossa firma alkoi valmistamaan vanhojen Moogien mukaelmia, taikka suoria kopioita/parannelmia, kuten legendaarisen Minimoogin päivityksen Moog Voyagerin. Moog itse kuoli vuonna 2005, mutta firma toimii edelleenkin.

Muovin ja desktop-laitteiden aikana Moogit ovat tuntumaltaan ja ulkonäöltään vankkoja, soittotatsiltaan inspiroivia ja ylipäätään laadukkaasti tehtyjä. Laitteet kasataan edelleen Yhdysvaltojen Ashvillessä, joten tämä kaikki näkyy luonnollisesti myös hintalapussa, josta voinee käyttää termiä 'premium'.

Moogin kohderyhmä onkin pääasiassa varakkaat muusikot, vaikka tuotannosta löytyy myös keskiluokkaisille harrastajille sopivia desktop-versioita. Ja mikä parempaa mainosta merkille, kuin sillä soittavat nimi- tai kulttiartistit? Yhtiö onkin järjestänyt Ashvillessä vuosia Moogfestia, jonka esiintyjiksi on kutsuttu elektronisen musiikin pioneereja ja nykyistä hipster-polvea.

Vähän samankaltainen idea on yhtiön Surreyn yliopiston musiikinlaitokselle sponsoroima Moog Soundlab, joka sijaitsee Euroopan puolella Isossa Britanniassa. Studiossa on oikeastaan kaikki nyky-Moogin rakentamat laitteet. Tämän lisäksi siellä on vielä muutamia lisälaitteita, kuten EMS VSC3. Moogin Soundlabiin pääsee sessioimaan kuraattorien kutsumana ja tätä kutsua on jaettu melkoisella Wire-lehden artistikulmapainotuksella (Grid, Hieroglyphic Being jne.).

Vuonna 2015 kutsun sai vuosi sitten arvailujen varaisissa olosuhteissa edesmennyt suomalaisartisti Mika Vainio. Asianharrastajille Vainion nimi on tuttu 90-luvun alun teknosta, Sähkö-levymerkistä ja elektronisesta avant-gardesta, jotka nostivat hänet kuolemaansa asti piirien pienkulttisuosioon ja yhteistyöhön Alan Vegan tyylisten artistien kanssa, ynnä muuta, ynnä muuta.

Moogin laitteet luettiin aikanaan "itärannikon tyyliin", eli ne olivat lähtökohtaisesti soittimia, joilla soitettiin samalla tavalla, kuin perinteisillä soittimilla. "Länsirannikon tyyli" oli taas Buchlan tyyppiset laitteet ja lähestymistapa, joissa lähtökohta oli tehdä usein jotain ihan muuta: eli pulputusta, pörinää jne.
Moogin hienous (ja markkinaylivoiman yksi syy) oli, että niillä pystyi ja pystyy tekemään myös jälkimmäistä. Vainion sessio koostuu kahdesta erillisestä ääniteoksesta, jotka ovat selkeästi myös sessioiden eri osista koostettuja editointeja ja joita voi surutta kutsua droneiksi. Mitään melodioita tai muuta turhuutta ei tässä äänenveistossa ole, vaan hän on selkeästi nauttinut laitteistolla leikkimisestä ja sen tuottamista äänistä, huminoista ja pulputuksista. Seassa on jonkinnäköisiä synteettisesti tuotettuja rytminpätkiä, mutta ei ns. "jumputusta" tai biittejä. Vainio itse oli ihastellut replikaa 70-luvun alun legendaarisesta modulaarisynasta, eli Modular System 55:sta, joka riittäisi hänelle "ainoaksi soittimeksi maailmassa". Ja mikäs siinä on fiilistellessä Soundlabin soittimella, jonka lähtöhinta on tällä hetkellä yli 30 000 euroa. Vainion droneissa Moogin laitteistot soivat sillä analogisella lämmöllä ja paksuudella, mistä ne ovat tunnettuja. Session taiteelliset päämäärät taikka taso ei poikkea tietysti juurikaan niistä tuhansista artisteista ja kotiäänittäjistä, jotka julkaisevat omaa droneaan tai suhinaansa Soundcloudin tai Bandcampin tyylisillä sivustoilla. Mutta ei sen kai ole tarkoituskaan, vaan antaa artistille leikkikenttä makeitten ja inspiroivien laitteiden kanssa ja goodwilliä laiterakentajalle.

Matt Insane - Running Away From the Law 7" 2018

Harvemmin, mutta silti joskus postuluukusta kolahtaa levyn arvostelukappale. Ja mikäs siinä, jos ne ovat ns. kunnollista musaa.

Matt Insane taiteilijanimen taakse kätkeytyy Matti Saine, joka on pitkänlinjan musiikkimies jo 80-luvulta asti. Bändeistä löytyy aikansa pienkulttisuosiossa olleita orkestereita Kauneudesta ja Terveydestä The Bratsiin. Ja niiden ylikin. Pääosassa kuitenkin punkki ja siitä johtuva räyhäkkä rock.

Tämä seiskatuumainen on Matin ns. soolouralta ja kuulemma järjestyksessään toinen. Punkki on vaihtunut kantriin. Singlen kaksi kappaletta uppoavat kyllä kyseiseen tyylilajiin, mutta eivät ole tietenkään mitään karitapiota (missä ei sinänsä olisi mitään vikaa), vaan suomalaiskarheaa luentaa aiheesta.

Nimibiisin karkumatka arvosalkkuineen on lainsuojatonta kantria myyttisimmillään (+ suomilisällä) ja kakkospuolen kerranta pitkätukkaisesta Alista trailerpark meininkiä. Vertailukohtia voi löytää Jolly Jumpersien kulmikkaasta kamasta kymmenen vuoden takaiseen Peitsamon ja Riston levyyn. Kun homma tehdään härmässä, lisätään kulttuuriomittuun tavaraan tietty yölinjat ja myyttiset hehkuvat pohjoiset taivaat. Eli tehdään hommat vähän paremmin tai ainakin lisällä, toisin kuin ehkä rekkabaarin nurkassa. Tuotantokin on sopivan karheaa.

Matt Insanen taustalla soittavat Kari Johansson (Boogie Machine, Phantom 409), Archie Putkinen ja JP Hautalampi (Cosmo Jones Beat Machine & Kohtalon käsine).

Koska kyseessä on kahden biisin sinkku, ei tästä nyt romaania saa kirjoitettua. Eli lyhyemmin: hyvä meno.

BE - One 2016

Ostin pitkästä aikaa englantilaisen Uncut-lehden, jonka uusimmassa numerossa oli juttua tässä kuussa ilmestyneestä Jason Piercen Spiritualizedin uusimmasta levystä. Jutun kainalossa oli muutamia muita projekteja ja julkaisuita, joissa yhtyeen nokkamies ja ainoa pysyvä jäsen on ollut mukana. Yksi niistä oli Tony Fosterin BE-projekti jolla Pierce soitti autoharppua ja kitaraa.

Foster tunnetaan ehkä paremmin nimellä Doggen ja oli 90-luvulla sessiomiehenä muun muassa Gun's Rosesin 'Use Your Illusionin' demoilla. Los Angelesissa hän tapasi Julian Copen ja palattuaan takaisin Englantiin hänestä tuli edellämainitun pitkäaikainen musiikillinen aisapari. Doggen soitti myös Copen power trio Brain Donorissa, jossa rumpuja kannutti Kevin Bales. Kumpainenkin soitti samaan aikaan myös Piercen Spiritualizedissa ja välit katkesivat sittemmin kokonaan Copeen. Bales ei soita käsittääkseni Spiritualizedin uusimmalla levyllä, mutta Doggenin ja Piercen yhteistyö jatkuu jo kolmatta vuosikymmentä.

Kaksikko Fosterin ja Balesin BE on mielenkiintoinen musiikillinen projekti, joka tehtiin varta vasten englantilaisen taiteilija Wolfgang Buttressin ympäristötaideteos Hiveen. Taideteos osallistui vuoden 2015 Milanon Expoon ja oli kannanotto tärkeään asiaan: mehiläisiin ja näiden määrän dramaattiseen vähenemiseen. Kyseiset hyönteisethän huolehtivat suuresta osasta kasvien pöllytystä, joten tästä aikamme otsikoissa pyörineestä huolestuttavasta ilmiöstä ja sen syistä on syytäkin olla huolissaan.

Mehiläispesää ja parvea sen ympärillä jäljittelevä teollinen muoto yhdessä led-valojen kanssa ei ollut teoksen ainoa suora yhteys asiaan, vaan Doggen ja Bales perustivat ambient-ääniteoksensä luonnossa tehdyille kenttä-äänityksille ja oikealle kymmenien tuhansien mehiläisten laumalle, joka tekijöiden mukaan surisi noin suurin piirtein C-nuotissa. Soittajat soittivat kyseisestä nuotista lähteviä variaatioita, jotka yhdessä pesän surinan kanssa muodostavat elävän dronen. Bales luopui muutaman kokeilun jälkeen suorista rumpujutuista ja soittaa taiteilija Buttressin kanssa perkussioita, sekä jälkiäänityksissä tehtyä pianoa. Piercen lisäksi vierailijoina on toinen... anteeksi neljäs Spiritualized-mies John Coxon kitarassa ja 90-luvun tähtituottaja sekä aikaisempi Killing Joke-mies Youth intialaisessa harmoonissa. Taiteilija Buttressin teini-ikäinen tytär Camilla laulaa yhden kappaleen vokaalit, Deirdre Bensik soittaa selloa ja Sigur Rósin levyillä usein vieraillut jousiryhmä Amiina viuluja. Jälkiäänityksinä on pianon lisäksi soitettu vielä mellotronia ja lap-steel kitaraa.

One jakaantuu neljään kappaleeseen, joista ensimmäinen kellottaa klassisen suhinamusiikin yhdeksäntoista minuutin ajan, eli täyttää vinyylilevyn ykköspuolen. Loput kolme ovat kuusiminuuttisia, joten pitkää ääntä ja kaarta riittää. Miksausvaiheessa Doggen ja Bales päätyivät nostamaan mehiläisten pörinää ja ääniviestejä vielä ylöspäin, jolloin musiikki tavallaan ui äänitahmassa tai hunajassa. Se saa aikaan vaikutelman nauhojen tuomasta saturaatiosta ja välillä mieleen ui neljän vuosikymmenen takainen Eno/Fripp-yhteistyö. Lap-steel taas saa aikaan melankolista ääntä, joka tuo muistumia KLF:n chill-out kauden äänimaisemasta. Toisaalta yksi levyn kulma on jousien huminan päälle tuoma pinta. Levyn päättävä Uplift mellotron kuoroineen ja lap-steeleineen taas tuo yllättäen muistumia muutaman vuoden takaiseen (ja itse asiassa samana vuonna tehtyyn) Stephen O'Malleyn jäätanssiteokseen 'Eternelle Idoleen' ja ykköspuolen kappale luonnonäänineen muistuttaa välillä naapurimaa Ruotsin luonnon-elektronisoija Ralph Lundstenia.

Hive-teoksen elämä on jatkunut Milanon Expon jälkeen (jossa se muuten voitti pääpalkinnon) Lontoossa sijaitsevassa Kew Gardenissa. BE-projekti on esiintynyt muutaman kerran täysille taidekeskusten saleille.

Stomu Yamashta - Raindog 1975

Stomu Yamashtan naamaan ja levyihin törmää yllättävän usein, kun koluaa Briteissä 70-luvulla julkaistuja levyjä. Tämä ei ole sinänsä mikään ihme, koska Kiotossa vuonna 1947 syntynyt perkussiotaitelija on julkaissut suurimman osan musiikistaan juuri saarivaltakunnassa. 70-luvun alussa teatteriryhmänsä kanssa Eurooppaan tullut Yamashta tunnettiin alussa akrobaattisesta perkussionsoittotyylistään, joka herätti yleistäkin huomiota. Yamashtan levytykset ja projektit pitävät sisällään aika laajan spektrin teatterimusiikista balettiin, jazzmusiikista progeen ja itämaisesta musiikista länsimaiseen nykytaidemusiikkiin.

Omasta levyhyllystäni löytyy mielestäni toinenkin Yamashtan levy, mutta sen sijainti on tällä hetkellä arvoitus. Tämä cd-uusintapainos on lojunut vuosia hyllyssä, koska se sai joskus ensikuuntelussa "ei mikään huippulevy"-leiman.
Koska olen kuitenkin kaikin puolin avarakatseinen ja kaavoihin kangistumaton kaveri, otan aina silloin tällöin tällaisia levyjä uudelleen kuunteluun. Auton cd-soitin on oikein hyvä tällaiseen uudelleen tutustumiseen ja ylipäätään levykokonaisuuksien kuunteluun, koska ajaessa harvoin rupeaa vaihtelemaan levyjä tai edes biisejä. Tätä edellä mainittua tulee harrastettua etenkin tietokoneella niin, että harvassa ovat nykyään levyt jotka edes pääsevät soimaan kokonaan läpi.

Raindog ei edelleenkään ole ehkä mikään lempilevy. Se poukkoilee tyyleissään niin paljon, että siitä tulee rikkonainen kokonaisuus. Levyllä soi proge, fuusio, perkussiomusiikki, viulumusiikki ja niin edelleen, eikä mitään varsinaista punaista lankaa, tai teemaa ole. Progessa kylpevän ykkösbiisin jälkeen tulee kellojen kilkuttelua, kolistelua ja rummuttelua. Kakkospuoli avataan taas funkkaavalla progeilulla, siihen vähän popahtava biisi perään ja sitten tuleekin kamari/nykytaidemusiikkia. Levy loppuu fuusioiluun, jonka seassa on leikkivien ja pelaavien lasten kiljahduksia. Silti oudosti huomaan kirjoittavani täällä tästä levystä ja kuunnelleeni sitä toista viikkoa. Raindog ei ole mikään mestariteos tai klassikko, mutta sillä on hetkensä ja se pysyy pinnan yläpuolella.

Tarkempi kaivelu paljastikin levyn taustasta: se on miltei suora versio Yamashtan teatterilavalle tekemästä aikansa multimediateoksesta jossa on ollut visuaaleja, tanssia ja näyttelemistä. Japanista pääosin tuotu orkesteri oli saanut vokalisteiksi Maxine Nightingalen ja Murray Headin, jotka olivat molemmat kivenkovia West Endin teatterivokalisteja ja olivat olleet mukana mm. megasuksee Jesus Christ Superstarissa. Murray Head on omalle sukupolvelleni varmaan tunnetuin Abba-miesten Chess-yhtyeen jättihitistä 'One Night in Bankok', joka sekin oli osa omaa pop-oopperaansa. Milloin maestro ei ole itse kilkuttamassa ja paukuttamassa, yhtye soittaa progehtavan musiikkinsa oikein hyvin ja biisit ovat (silloin kun ovat biisejä) mielenkiintoisia tai niissä on ainakin sellaisia hetkiä. Britti Brian Gascoigne on mukana analogisine syntetisaattoreineen tuomassa edistyksen soundia ja Yamashtan vaimo soittaa viulua..

Yamashta jatkoi tästä eteenpäin. Hänen kappaleitaan soi 70-luvun elokuvissa, mm. seuraavana vuonna ilmestyneessä David Bowien tähdittämässä 'The Man Who Fell to Earth':ssä ja samaisena vuonna 1976 hän perusti 'Go'-yhtyeen (tarkoittaa japaniksi viittä) yhdessä Steve Winwoodin, Klaus Schulzen, Al Dimeolan ja Michael Shrieven kanssa. Miehistön perusteella olettaisi kyseessä olevan todellinen superyhtye, mutta superyhtyeittein tavoin tämäkään ei ole omaan korvaan osiensa summa, vaan kärsii samanlaisesta tason- ja meiningin poukkoilusta, kuin tässä kirjoituksessakin käsitelty levy.

The Seeds - Travel With Your Mind 1993

90-luvulla, ennen ties kuinka monennetta garage-revivalia oli hetken vaikeaa saada käsiinsä alan bändien levyjä. Sinkut oli kyllä niputettu hyvin Nuggetsien ja Pebblesin kaltaisille kokoelmille, mutta markkina-rotaatiossa oli vuosikausien tauko 80-luvulla ilmestyneiden vinyylipainosten ja myöhempien cd-versioiden välillä Eikä niitä myöskään myyty joka kaupassa. Tai siis levykaupassa.

Lehdissä ja puskaradiossa puhuttiin kahdesta lähes myyttisestä ässällä alkavasta bändistä, joiden (cd)levyjä sitten aloin metsästämään. Kyseessä olivat The Sonics ja The Seeds. Bändien niputtaminen yhteen on vähän kaksipiippuinen juttu: kumpikin on tavallaan oikeutetusti punk-musiikin esivaareja, mutta Sonics on näistä se helpommin lähestyttävä. En nyt sano "suurelle yleisölle", koska sen turboahdettu Pikku Rikuilu ja rikottujen kitarakartioiden voima on edelleen tänäkin päivänä monelle varmasti liian hurja ja raju. Mutta noin bändin oman musiikillisen linjansa pitämisen kanssa.

Siinä missä Tacoman Sonics jäi alunperin kulmakuntansa ja paikallisasemiensa kulttihitiksi, vuonna 1965 perustettu The Seeds pääsi Los Angelesissa suuren paikallisseuraamisen lisäksi kansalliselle listasijalle singlellään 'Pushing Too Hard', jonka kahden soinnun jyrä yhdistettynä teini-iän turhautumisesta kertovaan lyriikkaan nosti sen Billboardin numero 36:ksi. Yhtye oli pääesiintyjänä alueensa musafestareilla, tunnettuja värikkäästä pukeutumisestaan ja niin poispäin.

The Seeds levytti olemassa olonsa aikana nipun omintakeisia ja aikansa tyylissä kulkevia levyjä, joista ensimmäinen on kokonaisuudessaankin noin niin kuin autotalliyhtyeen pitkäsoitoksi ihan hyvä. Kakkoslevy 'Web of Sound' taiteili jo enemmän ja karkkikauppa-psykedeliaa, harppuja ja ylituottamista (sekä alibiisejä) sisältänyt 'Future' hyppäsi sitten ojaan, garagebändin yrittäessä olla jo aivan liian taiteellinen biisinkirjoitus-, sekä musiikilliseen taitoonsa nähden.
Tietynlainen amatöörius oli tietysti Seedsien soundin ja biisien tavaramerkki sekä voima, mutta viimeinen levy on ehkä lähempänä camp-huumoria, kuin hyvää psykelättyä. Rajallinen soittotaito johti myös aikaisemmin siihen, että yhtyeen räkäisen ja huolimattoman kuuloisilla sutaisuilla soitti oikeasti ihan oikeita studiomuusikoita. Laulaja/primus motor Sky Saxon on merkitty yhtyeen levyille basistiksi, mutta yhdelläkään niistä hän ei soita. Seedsien soundiin oleellisesti kuuluva kosketinsoittaja Daryl Hooper soitti sähköpianon ja urkujen lisäksi kosketinbassoa. Seedsien soundista voidaan tämänkin lisäksi vetää muitakin johtolankoja paikalliseen, vähän myöhemmin ja paljon enemmän suosiota saaneeseen The Doorsiin.

Yhtyeen soundia ja biisejä voisi osittain kutsua "sarjakuvarokiksi", missä asioita ja osia (mm. sydämentuskaa) on paisutettu jo niin suuriksi, että se muuttuu välillä myöhemmän nykiläisen Suicide-yhtyeen kaltaiseksi käsitetaiteeksi. Kun Sky Saxon kaipaa jotain naista, hän pyörii voivotellen ja rintaansa pidellen lattialla. Kun kitaristi Jan Savage laittaa fuzzinsa päälle, niin se on sitten niin maan perkeleen raa'an kuuloinen. Ja niin edelleen.

'Travel With Your Mind' on Drop Out Recordsin vuonna 1993 julkaisema kokoelma, joka niputtaa Seedsien levytysuran, sinkkuja, levyltä poikkeavia ottoja ja niin edelleen. Levyn avaa perus-Seeds 'Satisfy You', joka Stonesien tyyliin vihjailee tyydyttämiskyvystä. Mutta kakkosbiisi, vuoden 1967 sinkun B-puoli 'The Wind Blows Your Hair' yhdistää aaveurkua, Saxonin rottalaulua mieleenjäävään tyyliin. Sitten mennään kunnolla metsään tylsän coverin ja ihan saatanan kahjon 'Chocolate River' biisin kanssa. Ruotuun palataan Savagen rätisevän kitarariffin ja Hooperin huojuvan sähköpianon ajamalla 'Out of Questionilla'. Kokoelma noudattaa läpi levyn tätä kaavaa ja kertoo miksi The Seeds jäi sitten klassikkostatuksen sijasta rock-historian syrjäkujalla seisojaksi. Parissa biisissä on tuottajana alueen svengali ja monessa keitossa mukana ollut Kim Fowley. Tyylisuunnan vaihto, levy-yhtiön vaihto ja Sky Saxonin hankala luonne plus ankara psykedeelien käyttö, niin bändi oli tältä osin taputeltu. Kokoelman loppuun pläjäytetään tottakai aikaisemmin mainittu klassikko 'Pushin Too Hard'.

Saxon kokosi Seedsien jälkeen bändin uudelleen, nyt omalla etunimiliitteellään ja myöhemmin lukemattomilla eri nimillä. Tämän jälkeen hän liittyi Hollywood Hillseillä Source Family-nimiseen uskonnolliseen yhteisöön, jota johti YaHoWha ja joka lokatoitui myöhemmin Havaijille ja se on taas oma musiikillinen tarinansa.

Fluke - Oto 1995

Fluke nimenä ei sano kovinkaan monelle varmaankaan mitään siihen nähden, että yhtyeen musiikki on soinut pitkin 90- ja 2000-lukua jäätävän suosituissa tietokonepeli- ja elokuvasoundtrackeillä. Näihin lukeutui Get Carterin uusintaversio, Matrix Reloaded-elokuva, Wipeout-pelin soundtrack, Sin City ja niin edelleen. Tähän päälle vielä rahakkaita mainosbiisejä, niin taskurahoista ei ainakaan ole ollut puutetta, siihen nähden, että vuonna 1997 yhtyeen levymyynti jäi Yhdysvalloissa 14 000 kappaleeseen. Fluke toimikin ehkä jonkinlaisena pioneerina uudenlaisen musiikin ansaintamallin kanssa.

Yhtye toimii edelleenkin, tosin kaksimiehisenä alkuperäisjäsen Mike Tournierin jäätyä 90-luvun lopussa pois porukasta. Fluken juuret olivat jo 80-luvun acid housessa (jäsenistön soitettua tätä ennen punk-yhtyeissä), mutta kolmikolla oli myös taiteellisempi puoli kaikkien diggaillessa Cabaret Voltairesta ja Giorgio Moroderista. Yhtye sai hiljalleen kasvavaa klubisuosiota ja tämä kreikan kielen "korva"-sanasta nimensä saanut levy oli ensimmäinen, joka nousi mainstream-listoille briteissä. Oto oli myös ensimmäinen, joka aikaisemmasta linjasta poiketen perustui downtempolle. Ehkä tästä syystä se on kestänyt aikaa paremmin, tai ainakin omaa korvaa miellyttävämmin, kuin moni muu aikansa tekele, taikka Fluken oma levytys. Yhdessä hyvän kansikuvansa kanssa se tarjoaa viileää, kohtuullisen minimalistista 90-luvun elektronista musiikkia, joka nojaa ambienthouseen. Fluke sisältää biittiä ja kaikki aikansa laitteet niiden laitteiden äänet. Toteutuksen minimalistisuus ja suorista muotibiiteistä pois pysyminen saavat kuitenkin kaiken kuulostamaan edelleen ehkä leimallisesti 90-lukulaiselta, mutta myös siltä 90-luvulta, joka yritti kurkottaa teknologian tarjoamaan tulevaisuuteen.

Vokaaleja tarjoilee sielukkaasti aikansa muodikkaassa acid-jazz yhtye Brand New Heaviesissä laulanut Jay Ella Ruth, silloin kun Flukelaiset eivät itse puhu/laula monotonisesti (ja filtteröitynä). Itse musakin perustuu toiston, biitin ja monotonisen hypnoottisuuden lisäksi tyylilajiin kuuluvaan filtterinvääntöön. Avausbiisi 'Bullet' soi kaikuisasti kimpoillen ja muistuttaa melkein kymmenen vuotta myöhemmin tullutta Cliff Martinezin 'Solaris'-elokuvan steelrumpumaista soundtrackkia. Toisena sinkkuna julkaistu 'Tosh' soi hyvin brittiläisesti filtteri/vocoder-laulunsa kanssa. Välillä esimerkiksi kappaleen 'O.K.'n kohdalla ollaan hyvin ambienteissa tunnelmissa. Levyn päättävä Setback taas alkaa muistuttaa kappelerakenteeltaan (tai sen takia, että siinä toistetaan jo kahta sointua) naislaulun alle jotain Floydin Great Gigs in the Skyta. Hyvin 90-lukulaista musaa, mutta nyt taas jo tuoreen kuuloista.

Betty Davis - S/T 1973

Betty Marby (vuodesta 1968 Davis) sopisi lyhyeen kirjoitukseen "rockin apumiehistä", koska Pittsburghin lähistöllä maataloon syntynyt Betty toimi tärkeänä välittäjänä ihmisten ja vaikutteiden kesken jo 60-luvun alun New Yorkissa ja sen jälkeen myös Lontoossa ja niin edelleen. Teollista muotoilua New Yorkin osavaltion yliopistoon opiskelemaan päässyt Bette asui keskustassa ja lipui nopeasti Greenwich Villagen folk-piireihin. Samaan aikaan alkoivat mallin työt, joita hän teki välillä kokopäiväisesti. Täällä hän myös tutustui ei vielä suosiota nauttiviin muusikoihin, kuten Jimi Hendrixiin ja Sly Stoneen. Bettyn oma ensilevytys oli pari singleä jo 60-luvun alkupuolen puolella, mutta ensimmäinen suurempi askel oli vuonna 1967 Chamber Brothersielle kirjoitettu "Uptown (to Harlem)".
Samaisena vuonna hän tapasi Miles Davisin, jonka kanssa käydyn seurustelun jälkeen pari vihittiin vuonna 1968. Betty oli juuri se, joka esitteli Milesille Jimi Hendrixin musiikkia ja Stonen funkkia, jotka johtivat Davisin tärkeään fuusiokauteen. Itsellistä elämää viettäneen Bettyn ja Milesin avioliitto oli kuitenkin lyhyt Milesin syyttäessä Bettyä suhteesta Jimi Hendrixin kanssa (joka ei tainnut olla totta). Tämän jälkeen Betty jatkoi parin vuoden ajan päätoimisesti mallinuraansa lokatioituen välillä Lontooseen, mutta kyllästyi ja palasi takaisin Yhdysvaltoihin, tällä kertaa länsirannikolle.

Davisin oli alunperin tarkoitus levyttää funkkia, soulia ja latinomusiikkia fuusioineen Santanan kanssa, mutta suunnitelmat muuttuivat vauhdissa ja hän ryhtyi yhteistyöhön pari vuotta aiemmin ensimmäisenä päihdeongelmaisen Sly & The Family Stonen riveistä lähteneen rumpali Greg Erricon kanssa. Errico jakaa levyllä rumpaloinnin ja bassossa on osalla raidoista mukana vanha Stonen aikainen toveri Larry Graham, jonka Graham Central Stationista on mukana myös muitakin soittajia. Tähän päälle puhaltajia Tower of Powerista, Santana-yhtyeen basisti ja kirsikkana kakun päälle samaisen bändin ilotulittava kitaristi Neal Schon, niin rosterissa on tuon ajan Bay-arean funkin parhaimmisto. Unohtamatta taustoja laulaneita Pointer Sistereitä ja myöhemmin pinnalle noussutta disco-kummajaista Sylvesteriä.

Levylle ei etsitty mitään covereita, eikä muita biisintekijöitä, vaan aikansa tyylistä poiketen Betty kirjoitti itse kaikki laulunsa. Ja ne biisit... Sanoitukset ovat suoraa asiaa Bettyn näkökulmasta vailla sen turhempia peittelyjä ja krumeluureja. Vokaalit ovat sekoitus rääkymistä ja asennetta ja tämä yhdistettynä teksteihin heittää levyn vertailukohdan jossain mielessä mustavalkoiseen seksiä ja epäsovinnaisuuksia tihkuvaan 70-luvun alun underground-sarjakuvaan. Tähän päälle friscon funkkaajat vetävät sellaista riffiä ja biittiä, että tätä on varmasti samplatty hip-hop-levyille enemmän, kuin tekijänoikeuslait ovat sallineet. Lahjakkaan naisen hyväksikäytöstä viihdeteollisuudessa kertova "Stepping in her l. Miller Shoes" muistuttaa lopulta Stoogesin TV. Eye:ä, eikä Bettyn vokalisointi ole useinkaan repertuaariltaan kaukana Iggyn ulosannista. Tai myöhemmästä punkrockista.

Levyn kaupallinen kompastuskivi oli sanoitusten lisäksi kappaleet. Funkin ystäville, sämplääjille ja jälkikäteen viisastelijoille se on aarreaitta timantinkovia riffejä, breikkejä ja biittejä, mutta itse kappaleet ovatkin sitten juuri edellä mainitun kaltaisia. Mitään mieleenjääviä kertosäkeitä, tai muuta ei hätäisesti listalle nousseesta singlestä huolimatta löydy, vaan Bettyn debyyttiä voisi kuvata sanoen, että se on kasa silkkaa asennetta, biittiä ja riffejä. Kunnioitettava kulttiartisti, jonka kuuleminen ei jätä ketään kylmäksi edes vuonna 2018.

Blondie - Dreaming 1979

Blondie on Levyhyllyn vakioaiheita, eli blogin tällä päivitystahdilla noin vuosittainen kirjoituksen kohde :)

Itse olen kappaleen ilmestymisen aikana ollut niin pieni, että se on lipunut ohi, mutta muutamaa vuotta myöhemmin muistijäljissä on jo Sliippareiden versio samaiselta "Eat to the Beat"-levyltä löytyvästä 'Atomicista'. Näistä jälkimmäinen on kaikkien "muistatko 70-luvun"-kokoelmien vakiobiisi, vaikka se itse asiassa oli jonkinlainen floppi-sinkku edellisen yhtyeen supersuosioon nostaneen "Parallel Lines"-levyn jälkeen. Kyseisellä levyllä oli tuotantovastuussa Mike Chapman, joka tiivisti levyn kokonaisuudeksi ja hioi bändin biisit ja soundin siihen kaupalliseen Blondie-kuntoon, jonka jälkeenpäin muistamme. Tätä seurannut Eat to the Beat oli sillisalaattimaisempi yhtyeen taistellessa äänityksien aikana keskenään ja managerinsa kanssa. Toisaalta levy on osittain rokimpi, kuin edellinen mestariteos. Sillisalaatti on oikeastaan oikea sana kuvaamaan yhtyeen linjaa noin muutenkin alusta loppuun, olihan Blondie uuden aallon bändi, jonka levyllä ja lavalla vieraili muun muassa Robert Frippiä ja niin edelleen. Eikä levyillä kaihdettu hämärämpiäkään synteettisiä hetkiä kaiken kaupallisen tulituksen ohessa.

Eat to the Beat myi ihan pelkillä edellisen levyn liukkailla platinaa, vaikka siltä ei löytynytkään Yhdysvaltain puolella jaksavaa superhittiä. Myöskään Dreaming ei ollut sellainen. Kulttuurieroista kertonee jotain se, että "punk-maineesta" kärsivä, mutta jo tässäkin vaiheessa punkit aikaa sitten jättänyt bändi menestyi aluksi paremmin Isossa-Britaniassa sekä pitkin Australiaa ja Eurooppaa, koska Yhdysvalloissa kyseinen leima/liike kärsi "negatiivisen musiikin" maineesta ja Amerikassahan sellainen ei soi(nut) radiossa. Briteissä biisi kipusi tietysti kakkoseksi jääden toisen punkista "ponnistaneen" yhtyeen Policen ykköshitti Message in a Bottlen taakse.

Pariskunta Debbie Harryn ja Chris Steinin kynästä lähteneen biisin todellinen sankari on rumpali Clem Burke, jolle tuottaja Chapman antoi tällä kertaa studiossa vapaat kädet. Klikkiin ja diskobiittiin toisinaan kahlittu rumpali antoi mennä sielunsa kyllyydestä ja päästi pihalle sisäisen Keith Mooninsa, jonka suuri fani jenkkirumpali oli. Legendan mukaan levylle päätynyt otto oli suunnilleen ensimmäinen nauhalle mennyt yritys ja Burke luuli aluksi soittavansa vain biisin malliraidan. Isoa soundia, isoa musaa.

0-Coast + Dark Energy Drone in C#

Kevään mittaan oli puhetta puolimodulaarisista syntetisaattoreista, käynnistyskynnyksestä yms.

Mark Morgan - Fallout 2 The Soundtrack 1998

Fallout ja sen jatko-osa Fallout 2 olivat monille nykynelikymppisille tärkeitä sukupolvi- ja pelikokemuksia.

Nörttivarhaisnuoruutta viettänyt ikäluokka tunsi ennalta ja oli pelaillut "pen & paper" roolipelejä, joiden isä ja isoisä Dungeons & Dragons julkaistiin suomennettuna 1980-luvun lopussa. Tätä seurasi liuta muitakin kotimaiselle käännettyjä fantasiapelejä, jotka mahdollistivat roolipelaamisen sellaiselle ikäluokalle, jonka englanninkielen taito ei vielä riittänyt sisäistämään 200-sivua matemaattisia (ja muutamassa pelissä mielivaltaisia) sääntöjä ja maailmankuvausta.

Pöytäroolipelit loivat myös tiettyjä tietokonepeleihin siirtyneitä peliteknisiä keksintöjä, kuten levelit yms. 90-luvun loppupuolella tietotekniikka oli jo sen verran kehittynyttä, että sille pystyttiin luomaan viihdyttäviä ja vaivattomasti pelattavia oikean roolipelin kaltaisia pitkiä peliteoksia, joista ensimmäisenä julkaistu Baldurs Gate aloitti uuden luvun. Se perustui aikaisemmin mainitun D&D:n paranneltuun Advanced Dungeons & Dragons mekaniikkaan, josta oli tehty aikansa mittapuulla laadukkaita pelejä jo 80-luvulla.

Pelkkä fantasia ei ollut ainoa aihemaailma josta pöytäroolipelit ammensivat, vaan saman viihteen vastakkainen tulevaisuuteen sijoittuva pääty sci-fi oli toinen pelien pääaihepiireistä. Cyperpunk 2020 oli maailmalla ja ilmiönä niin suosittu, että siitäkin katsottiin aiheelliseksi tehdä oma suomennos lukuisine lisäosineen. Ylikansallisten yhtiöiden hallitsema ankea, saastunut ja korruptoitunut teknologiamaailma on valitettavan lähellä omaa nykyhetkeämme, lukuunottamatta 80-luvun kömpelöä näkemystä ja fantasiointia siitä, millainen verkko- ja virtuaalitodellisuus olisi ollut.

Kyperpunk olikin yksi saavi, josta ammennettiin 90-luvun pelihitti Falloutiin. Alkuperäisen pelin tarina alkaa 50-luvun hengessä, mutta 2000-luvun tekniikalla varustetussa ydinpommisuojassa, jossa ollaan selvitty maailman yli pyyhkineestä ydinsodasta. Täältä päähenkilö lähtee suorittamaan ummikkona ulkomaailmasta tehtävää, jonka tarkoitus on pelastaa Vaultin väki ja elinkelpoisuus. Vuosikymmenet bunkkerissa ovat tietysti alussa tehneet päähenkilöstä hivenen... tynnyrissä kasvaneen. Pelin viehätys oli hyvin kirjoitetussa dialogissa, näppärästi toimivassa pelimekaniikassa ja ennenkaikkea pöytäroolipeleistä otetussa vapaudessa, jossa oli mahdollista tutkia vapaasti pelimaailmaa ja toimia kuten parhaakseen näkee - valintojen vaikuttaessa pelaajan maineeseen ja ympäröivän maailman suhtautumisessa häneen. Kakkososassa hylättiin vielä ykkösen näennäinen "tehtäväpohjaisuus" pelin perustuessa todelliseen vapaaseen seikkailuun. Jotkut tykkäsivät tästä vielä enemmän, kunhan peliä vaivannut tähtitieteellinen määrä bugeja oli korjattu.

Fallout 2:sen pelaaminen sisälsi teoriassa loputtoman määrän pelitunteja random-generaattorin viihdyttäessä autiomaassa tapahtuvaa vaellusta, pudotellen peliin välillä hauskojakin populaarikulttuuriviittauksia. Tämän kaiken taustalla soi pelin soundtrack, joka koostui alkuintron bigband-biisin jälkeen puhtaasta ambient-musiikista. Temaattista vaihtelua oli paikkojen kesken, mutta ykkösestä osin otettu soundtrack vältteli oikeaoppisesti suoria (ja samalla pelituntien aikana väsyviä) melodiakulkuja. Taajuudet liikkuvat elokuvamusiikissa äänen ollessa paksu ja täyttäessä synteettisesti koko valtavan tilan. Koska pelimaailma on autio ja synkkä mukana on ripaus western-elementtiä, maailmanmusiikkia, hälyihmisääniä ja niin edelleen. Tyylillisesti äänitapetti liikkuu niin sanotun dark ambientin alla, jonka esikuvat löytynevät kauhuelokuvien musiikkiraidoilta. Äänellinen kuvitus on siis hienovaraista, mutta myös syvälle alitajuntaan syöpynyttä, koska aina kun kuulee lukemattomasti aavikkokentissä soineen 'Desert Wind'in autiutta uhkuvan (sananmukaisesti) huokaavan suhinan, mieleen palaa muistoja. Kyseinen teema tuo myös vahvoja mielleyhtymiä ambientin esi-isä Pink Floydin Pompeijin liven Meddle-teoksen välihuminasta. Välillä teemoissa/äänikuvissa liikutaan teollisessa äänimaisemassa kohtalokkaine kolahduksineen.

Fallouttien musiikista vastasi Mark Morgan ja Rick Jackson, joista päävastuullisen ensinmainitun meriittilistalla on useampikin tuolloin julkaistun Interplay-peliyhtiön laaturoolipelin äänimaisema, kuten Planescape Torment. Morgan kuvailee itseään säveltäjänä minimalistiksi, joka ottaa mallia modernista arkkitehtuurista ja esikuvikseen Miles Davisin, Peter Gabrielin, Ryuichi Sakamoton ja Trent Reznorin. Fallout ja Fallout 2:sen ääniraidoilla hän käytti haastattelun mukaan seuraavia syntetisaattoreita: NED Synclavier, Nord 2, Virus, PPG 2.3, Jupiter 6 ja tärkeimpänä E-MU Morpheus, jonka räkkimallin ohjelmoitavuus oli 90-luvun tyyliin: järjettömän huonoa, mutta josta löytyi moni pelin metallinen kolahdus ja outo humina.

Pelin soundtrackista julkaistiin CD-painos vuonna 1998 ja Morgan itse nettijulkaisi kaikki Fallouteissa olleet äänimaisemansa nettijulkaisuna vuonna 2010. Hommaan liittyi jonkinnäköistä tekijänoikeuskiistaa, koska latauslinkit ovat tulleet ja menneet. Internet ei kuitenkaan unohda ja tätä laadukasta äänitapettia pääsee kuuntelemaan helposti pitkin nettiä.

Detroit - S/T 1971

Detroit-yhtyeen, taikka tarkemmin Detroit With Mitch Ryder:in ainokainen levy ilmestyi 1971 ja bändin taru sellaisenaan päättyi jo seuraavana vuonna solisti Mitch Ryderin joutuessa äänihuulten kyhmyjen poistoon ja esiintymistauolle.

Detroitin taru itsessään ei kuitenkaan päättynyt tähän, vaan bändi jatkoi muutosten jälkeen nimikkokaupunkinsa toisen vokalistin Rusty Dayn taustabändinä. Day itse oli ehtinyt laulaa hetken Ted Nugentin Amboy Dukesissa ja superkokoonpano Cactuksessa.  Ryderiä seurannut Day oli detroitilainen kovanaama ja samaa kalibeeria oli koko tuleva taustayhtye.

Mitch Ryder & Detroit Wheels-yhtyeen raunioille/jatkumoksi perustettu bändi tiputti managerinsa kehoituksesta nimestä renkaat pois yrittäen saada 60-luvulla sekä kotikaupungissaan Detroitissa, että koko maan laajuisesti todella suositun Ryderin taas henkisesti (ja taloudellisesti) jaloilleen.

Paikallisskenessä jo Detroit Wheels oli roudareineen saanut toisten bändien keskuudessa epämiellyttävän maineen väkivaltaisuutensa ja solistin ylimielisen kusipäisyytensä takia. Tämä ei kuitenkaan estänyt itse Ryderiä napsimasta kaksin käsin happoa ja eksymästä hippiaatteen (detroittilaisesti luettuna) poluille kommuuniasumisiseen ja niin edelleen. Yhdessä kovan ryyppäämisen kanssa Ryderiltä jäivät bändin laskut maksamatta kiivaasta keikkailusta huolimatta, vaikka joku niistä kääri rahoja. Niinpä soittajat vaihtuivat tiuhaan tahtiin ja Detroit-yhtyeen kasautuessa lopulliseen muotoonsa, mukana oli laveasti katsoen ihan konniksi luettavia soittajia ja apulaisia. Aika itsessään sijoittui myös Detroitin-rokkimeiningin ensimmäisen aallon jälkipäähän, missä heroiinin ja kokaiinin ilmestyessä kuvioihin hetken paikallista suosiota nauttineet orkesterit MC5 ja Stooges:kin ajautuivat jäsenistöjensä kohdalla osittain huumediilereiksi.

Edellä mainitun kaksikon varastaessa yleensä aina show:n Mitch Ryderin musiikki ja ura jäävät usein paitsioon. Siis kun puhutaan Detroitista musiikkikaupunkina. Hänen yhdistelmänsä rokkia ja moottorikaupungin soulia oli kuitenkin jo 60-luvulla sellainen keitos, jota seurasivat kaupungin soittajat Bob Segeristä Ted Nugentiin. Detroit-yhtye ei keksinyt pyörää uudestaan, vaan jatkoi pitkälti Detroit Wheelsien linjalla, erona kuitenkin mukaan otettu moottorikaupungin voimakas kitarointi. Tähän yhtye sai sattuman kaupalta apua ja jokerikortin, kun he kiinnittivät huomiota paikallisen lämppäribändin kitaristiin. Keikan jälkeisen jamisession jälkeen nuorta jannua pyydettiin mukaan yhtyeeseen ja hän lähti. Alunperin ujo esiintyjä ja soittaja sai rohkeutta yhtyeen levylle hankitun nuoren tuottajan ohjauksessa ja niin maalaistalonpoika Steve Hunterista tuli Bob Ezrinin luottosoittaja. Yhtyeen manageri hankki Ezrinin levylle aikomuksenaan toistaa toisen paikallisen yhtyeen: Alice Cooperin nousu kansalliselle tasolle. Tuottajana hän teki ihan hyvää jälkeä levyn ollessa johdonmukainen ja tasoltaan aivan ookoo. Ryder oli kuitenkin siinä tilassa, että biisinkirjoitus vaati mukaan myös nipun covereita. Tämä ei ollut tietysti ensimmäinen kerta, koska koko ura perustui hyviin luentoihin toisten kappaleista. Hunterin ja toisen kitaristin Brett Tugglen dualikitarointi on malliesimerkki Ezrinin tavaramerkiksi muodostuneesta tyylistä, joka soi muun muassa Alice Cooperin ja Kissin levyillä. Meininki on rouheaa ja kuulostaa urkuineen ja raspilauluineen välillä myös etelän Allman Brothersilta. Mikään täysi napakymppi Detroitin ainokainen ei ole, mutta vahvaa soulrokkia.

Suunnitelmat kansallisesta suosiosta kuivuivat kuitenkin kokoon bändin keikkailun karahtaessa pienempiin paikkoihin ja radiosoiton vähyyteen. Levy myi hätäisesti top200:lle, vaikka siltä löytyi, kuin löytyikin pienoinen hitti. Detroitin luenta Lou Reedin 'Rock'n Rollista' sai kuuntelijoita ja itse kappaleen säveltäjä oli niin ihastunut yhtyeen versioon, että kaappasi kitaristi Hunterin seuraavalle kiertueelleen. Hunter oli muutenkin toista maata yhtyeen jäsenistön kanssa: keikkareissujen ja paikkojen ollessa värikkäitä ja koko bändin kuosatessa hän harjoitteli kaiken luppoaikansa. Yhtyeen keskinäisissä väleissä nyrkkitappelut eivät olleet harvinaisuus, puukko vilahteli usein ja viimeisillä kiertueillaan bändin ajautuessa soittamaan prätkäjengien juhliin ja baareihin, juuri syttyneiden jengisotien takia ammuskelukaan ei ollut keikkapaikoilla mikään harvinaisuus.

Pillien hetkellisen pussiin laiton jälkeen Rusty Day:n johtama versio keikkaili vuoteen 1974. Rusty itse menetti henkensä 1982 yhdessä poikansa ja talossa olleen vieraan kanssa kotiin tehdyssä huumekauppaan liittyvässä selvittämättömäksi jääneessä murhaiskussa. Hunter oli jo toisissa hommissa. Ja Mitch:kin elää vielä.