Pelle Miljoona Oy - Moottoritie on kuuma 1980

 

Moottoritie on kuuma on itselleni selkeästi kompleksinen levy. Nyt hyllystä löytyvä kirjastopoisto on jo kolmas omistamani kappale, edelliset on myyty (vinyyli), tai vaihdettu pois (edellinen CD-versio).

Levyllä on omakohtainen, erittäin vahva muistojälki, sillä toinen levyn "pääkappaleista" 'Juokse villi lapsi' löytyi radiosta nauhoitettuna kyseiseltä vuodelta, yhdessä Hassisen koneen 'Rappiolla' ja Problems?:ien 'Katupoikien laulun' kanssa kasetilta. Ja lapsuuden kodin musiikki kasetit oli laskettavissa kahden käden sormin. 

Omaan musiikin kuunteluun tai sen aloittamiseen liittyy vahvasti siis kahden jälkimmäisen "Microvox-soundi". Tämän lisäksi samaisen lapsuuden kodin lautaseinien läpi kantautui viidensadan metrin päässä olevan moottoriliikennetien kohina ja suoranainen melu. Sen alittavassa tunnelissa oli pensselillä sudittuna Haukka-yhtyeen, Hassisen koneen ja muiden lisäksi Pelle Miljoona. (Oliko tässä myös Klovni 100 000, vai muualla, muistikampa ei riitä enää?) 

Omakohtaista kulmaa siis löytyy. Niin paljon, että kasiluokalla koulun Helsinkiin suuntautuneen matkan varrella kävin Mannerheimintien Mega-Epesissä ja ostin sieltä nimen omaan tämän levyn, joka sitten myöhemmin myytiin eteenpäin. Toinen ostettu levy oli Motelli Skronklen debyytti, joka löytyy edelleen hyllystä.

Miksi levy sitten on lähtenyt hyllystä (ja siitä on ylipäätään itselleni harvinaisesti ns. täytynyt hankkiutua eroon)? Tähän liittyy varmaan omia elämän- ja kasvun vaiheita, joita Moottoritie on kuuma ei ole niin sanotusti tukenut. 

Jälkikäteen katsottuna jo edellinen 'Viimeinen syksy' irrotti Pelle Miljoonaa suorasta punkista, jonka kiistaton suunnan näyttäjä Pelle oli ollut. Toisaalta minulla oli pitkän kuuntelemattomuuden jälkeen mielikuva, ettei Moottoritie on kuuma ole punkkia edes pääosin etäisesti. Tämä oli kuitenkin väärä muistikuva, sillä kyllä siltä löytyy useitakin sateenvarjon alle menevää biisiä, vaikka nimikappale ei sellainen olekaan. Uutta aaltoa edustaa levyllä olevat syntetisaattorit (Taskisen Prophet-5) ja valkoisen miehen reggaet. Kappalemateriaali on sillisalaatti, mutta kuulostaa kuitenkin kokonaisuudelta.

Omaa myyttiään rakentaa tietenkin mukana olleet Takamäki ja McCoy, jotka veivät "Stefun styrkkarin" häippästessään Tukholmaan.

Kuuntelu tammikuussa 2023 sai vähän ihmettelemään, että mikä tässä on ollut itselle ongelma? Noh, muutaman kerran läpikuuntelu kyllä palauttaa mieleen tuskalliset kokemukset Pellen lyrtsien pateettisuudesta ja Tumpin laulamien kappaleiden jokamiestyöväenluokan teiniromantiikasta. Keski-ikäisenä paskana tähän osaa kuitenkin ottaa herran vuonna 23 etäisyyttä ja ottaa ne pakettiin oleellisesti  kuuluvina osasina. 

Moottoritiellä sielu on tulessa, jalat levottomia ja maailma odottaa tien varrella tai oven takana. Samaan aikaan kasvottomat harmaat systeemin paskat vainoavat. Tiivistettynä tämä on aikuiseksi kasvavalle teinille tehtyä musiikkia. Pateettisuus ja elämää suuremmat syntetisaattorit yhdistettynä punkkiin mahdollistivat esimerkiksi jatkumon, missä YÖ-niminen yhtye syntyi ja levytti kaksi ensimmäistä pitkäsoittoaan. Plus laulajakin oli niin sanotusti "epälaulaja".

Tämä ei ole Pellen paras levy, mutta kiistaton suunnannäyttäjä ja klassikko.

Television - Marque Moon 1977

Jo vuonna 1973 perustetun Televisionin debyyttilevy ilmestyi vasta helmikuussa 1977. Punkin siemen oli tällöin viety ja kylvetty jo Atlantin taakse, jossa se aika samantien degeneroitui räkäisesti soitetuksi ja lauletuksi boogieksi, yhdistellen pääosin Atlantin takaisia Ramoneseja ja Dead Boyseja ja näiden pahoja tapoja. Vastalähetys oli jo tulossa Yhdysvaltoihin ja samana vuonna julkaistu Sex Pistolsien 'Never Mind The Bollocks' yhdessä Malcom McLarenin shokkitempausten kanssa määritteli minkälaisena punkista tultiin pitkään kirjoittamaan, tai ainakin ensimmäisenä mielikuvana tyylilajista.

Samaa suttuisempaa koulukuntaa edusti Televisionin basisti Richard Hell, joka ennen Marque Moonin levytystä sai, tai joutui poistumaan yhtyeestä. Nuggets- ja VU-pohjalta aloittanut ja keikkaillut yhtye ja sen musiikki evaluoitui ja syyskuussa 1976 äänitetty debyyttialbumi onkin jännempi pala, joka ei loksahtanut helposti lokeroon. Tämä itse asiassa yhdistää montaakin New Yorkin alueen bändiä ja heidän levytystään tuossa ajankohdassa; ränttätänttä oli jo soitettu ja piti keksiä jotain uutta, mitä jaksaa. Suuressa maailmassa sama ilmiö (pari punk-levyä, sitten skaalan laajennus) tuotti niin sanotun "uuden aallon", NYC:ssä Marque Moonin lisäksi taas vaikka Patti Smith Groupin 'Radio Ethiopian', tai Blondien debyytin tyylisen levyn. Joo joo; Ramonekset vahvistavat säännön ja poikkeuksen, mutta niin vain hekin pari vuotta myöhemmin äänittivät 'End of Centuryn'.

'Urgh! A Music War'-leffaa katsoessa tuli mieleen, että proge voi oikeastaan aika hyvin uuden aallon muodossa vuonna 1981 ja samaa voi kuulla jo Televisionin Marque Moonilla. Kitaristi sanoittaja Tom Verlaine vastaa pääosin kappalemateriaalista, mutta niiden yhteissoitto ja sovitukset ovatkin se levyn juttu. Kaksikko Verlaine-Richard Thompson kutovat kitarakuvionsa päällekkäin rytmiryhmän päälle. Kitaralinjat ovat melodisia, harmonisia ja soitettu kohtuullisen puhtailla soundeilla ja tarvittavan puhtaasti. Mistään Totosta ei ole kyse ja linjat ovat tarvittavan "edgyjä" ja sellaisenaan pistävän kirkkaita. Vaikka levystä ei muodostunut sellaista, joka olisi tehnyt soittajistaan rahallisesti varakkaita, sen kitaransoittotyylistä muodostui yksi seuraavan vuosikymmenen lainauskohteista.

Ykkös- ja kakkospuoli avataan kappaleilla, jotka ovat helppoja ja meneviä, mutta kaikkein upeimmillaan bändi ja se duali-kitarointi on esimerkiksi jamihenkisellä nimikappaleella ja etenkin sen lopussa. Tähän päälle Verlainen omintakeinen epälaulu ja New Yorkiin sijoittuvat sanoitukset. Myöhemmin Televisionia on tituleerattu punkin tai uuden aallon Grateful Deadiksi ja plimputteluineen vertailukohta on oikeastaan ihan osuva. Biisien soolo-liidit jaettiin studiossa Verlainen ja Richardin välille ja kuinka punk oli jälkimmäisen tyyli osata nuotintaa ja säveltää soolonsa paperille?

Mieleen jäävä kansikuva oli Robert Mapplethorpen ottama, mutta yhtye päätti "sabotoida" potretin ottamalla siitä käppäprinttikopion Times Squarelta löytyvästä printtikaupasta ja käyttämällä tätä kannessa.

Seuraaja 'Adventure' on itselleni tuntematon, mutta käsittääkseni askel vielä eteenpäin pehmeään ja pois viimeisestäkin punkin (näin mielletystä) sutusta. Tämän jälkeen yhtyeen tämä vaihe oli ohi ja hajonnut. Yksi syy saattoi olla Verlainen New York-skeneen yhdistänyt tahallinen tai tahaton heroinismi. Verlaine ja Richard siirtyivät enemmän ja vähemmän menestyksekkäille soolourille.

Icons of Filth - Nostradamnedus 2002

Walesilainen Icons of Filth perustettiin esimuotoonsa jo 1979. Paikallistasolla toiminut yhtye hajosi parin keikan jälkeen ja jatkoi nimellä Atomic Filth, joka kääntyi vuoden kuluessa lopulliseen muotoonsa.

Miksi yhtye pyörii nyt Levyhyllyssä johtuu siitä, että se julkaisi juuri EP-mittaisen 'Plight'-levyn. Valitettavasti uusi levy kantaa yhtä tällaisten vanhojen alan bändien helmasyntiä myöhemmässä tuotannossa: se on perin metallisen kuuloinen, eikä hyvällä tavalla.

Toinen erikoisuus uudessa levyssä on, että bändi ehti jo pistää pillit pussiinsa vuoden 2004 jälkeen. Yhtyeen ikoninen laulaja Stig kuoli sydänkohtaukseen Lontoossa vallatussa talossa soitetun keikan jälkeen ja yhtyeen toiminta ymmärrettävästi lopahti tähän. Bändi kokosi rivinsä tämän lapsille suunnatun hyväntekeväisyyskeikan muodossa pari kertaa ja sitten taas uudestaan esiintyen samalla lavalla Stigin pojan yhtyeen kanssa. Huhuja tulevasta levystä roikkui vuosia ja sitten sellainen tuli.

Mutta onneksi on vara valita. Yhtyeen ensimmäinen kasetilla julkaistu LP 'Not on Her Majesty's Service' ja Mortarhaten painattama vuoden 1984 'Onward Christian Soldiers' (indie-listan #7) naulasivat bändin tyylilajin suuruuksien joukkoon yhdessä EP-levyjensä kanssa. 

Punkin anarko-alalajistahan tässä oli kyse. Sanoitukset liikkuivat eläinoikeuksien puolella, kilpavarustelussa, ympäristöasioissa, vegaaniruuassa, naistenoikeuksissa ja niin edelleen. Stigin 110% elämisen ja hengittämisen taustalla yhtye piiskasi punkkiaan, joka oli hivenen kallellaan metalliseen soundiin, muttei liikaa. Icons of Filth tuli Cardiffista, jossa oli synergiaetua Bristolin lahden etelärannalle, mistä löytyi hyvin vahva punkkikeskittymä Disordereineen ja Amebixeineen.

90-luvulla skene eli hiljaiseloaan, mutta IoF julkaisi 1999 taas EP-levyn. Milleniumin taite herätteli kuitenkin yhtyeen uudestaan ja se julkaisi tämän pitkäsoiton. Nimessä on viittaus milleniumin yhteen ärsytykseen: 1500-luvulla eläneen Nostradamuksen "ennustuksiin", joita cashattiin taas tuolloin. Mutta maailmassahan mikään ei ollut juurikaan muuttunut 80-luvulta, joten typerät salaliitto- ja ennustusteoriat kalpenivat liukuhihnojen ja aseteollisuuden oikean vallan edessä. Musiikillisesti on oikeastaan erikoista miten suoraa jatkumoa tämä on 80-luvun levyille. Sounditkin ovat lähempänä sitä, kuin 00-luvun pökäleeksi masteroitua jöötiä. Icons of Filthillä oli myös taito kaiken paasaamisensa ohessa tehdä biiseihin tarttuvia juttuja, mikä ilmenee esimerkiksi 'Henry Ford', 'Ghetto of Disillusion' ja 'Flag'-kappaleissa. Ylipäätään anarkopunk-tyylilajissa tosissaan ja hädissään olo on usein se juttu.

Olisiko tässä yksi tyylilajin onnistuneimmista uudelleenlämmittelylevyistä?

Poison Ruïn – S/T 2021

Poison Ruïn yhtyeen tänä vuonna julkaistu levy on soinut tässä toista viikkoa aika tiuhaan. Tai levy ja levy; bandcampistä ja tubesta tätä on tullut kuunneltua. 

Myöskin yhtye ja yhtye: vaikeaselkoisen, mutta näyttävän kannen taakse piiloutuu Mac Kennedy Yhdysvaltain Philadelphiasta, eikä äänitteellä soita käsittääkseni ketään muita. Kätevää näin korona-aikana, etenkin kun ei tarvitse edes miettiä miten tämän toteuttaisi livenä.

Kennedy soittaa siis itse kaiken ja musiikki yhdistelee tämän hetken alakulttuurin "muotivirtauksia", eli siinä soi klassisen anarkopunkin elementtejä, joihin yhdistellään NWOBHM-juttuja (ehkä hetkittäin tulee joku alkuaikojen TANK-mieleen), tuotanto on tahallisen suttuista, kuin makuuhuoneessa äänitetty demo (vaikka plugareillahan varmaan nämäkin tehty) ja biisien introissa on elementtejä vielä supermuodikkaammasta "dungeon synth" estetiikasta. Unohdin vissiin mainita vielä post-punkin? Oikeasti tämä on äänitetty kuulemma varastohallissa sijaitsevalla treenikämpällä ja kaiketi oikealla rautanauhurilla.

Lopputulos on kieltämättä hämmentävän mukava sekoitus oudon sankarillista paatosta, kulmikkaita riffejä ja hyvää soittoa. Kennedy hallitsee kaikki instrumentit ja ennenkaikkea tämä kama on aika hyvin sovitettua tällaiseksi yhden miehen projektiksi, jotka saattavat usein mennä tietyllä tapaa tahallisesti tai tahattomasti  aika monotoniseksi. Tai on tämä monotonistakin, mutta hyvällä tavalla. Tavallaan. Eipä tästä osaa enempää sanoa. Jos jostain syystä olet eksynyt tähän blogiin lukemaan juuri tämän kirjoituksen, suosittelen tutustumaan äänitteeseen.

Isi & Pojat Myrskystä ‎– Kersantti Perverssin Pojat Myrskystä 2017

Isi & Pojat Myrskystä on tuttu kaikille 80-90-luvun taitteessa Soundien demopalstoja nuohonneille. Bändi keräsi niissä kehuja ja julkaisi pari äänitettä aikansa pienlevy-yhtiö UJO:lle. Yhtye on aktivoitunut 2010-luvulla ja olen itse nähnyt ainakin pari keikkaa, koska tyypit ovat alunperin tältä kylältä. Toinen 90-luvun taitteen ex-Anjalankosken kaupungin yhtye, joka on jäänyt mieleen oli kauhu-punkbillyä soittanut Ferox, eikä yhtään hullumpi bändi sekään.

Tämä uutta materiaalia sisältänyt cd-EP livahti ilmestyessään ohi ja sitä taisi saada ostettuna ainoastaan Hippie Shake Recordsilta. Osan biiseistä tunnistan kuulleeni yhtyeen keikalla.

Bändin musiikki on sellaista, että toisin tehtynä voisi hyvinkin olla, että en pitäisi tällaisesta, tai se ei ainakaan tekisi suurempaa vaikutusta. Isi & Poikien Myrskystä musiikkia voisi nimittäin luonnehtia termillä "rappari-rock", jota käytettiin 70-luvun lopussa esimerkiksi yhtyeestä Popeda. Eli niin sanotusti työväenluokkaista rokkia sanoituksilla joissa vilahtelee yhteenliimautuneet pornolehden sivut, viina, vankilasta himaan yms. kuvasto. EP:n seitsemästä biisistä laskentatavasta riippuen kolme tai enemmän on covereita, jotka toisaalta luetaan omalla tavallaan ja ne muuttuvat Isi & Pojat-biiseiksi. Ohio Express, The Who ja Chuck Berry.

Biisit on miksattu hyvin yhteen, jolloin kyseessä on saumaton kokonaisuus. Musiikki jyrää alusta loppuun, Isi Martikainen hyvä rock-karjuja, soitto pelaa, kitaristi Hyvärinen on taitava ukko ja vastuussa myös levyn lyriikoista. Ekassa biisissä kerrotaan jo mistä on kysymys: "Laita aivot paperipussiin ja rupea ravistaan".
Tässä vaiheessa tuleekin bändin erikoiskortti; jo ekan Chuck Berryilyn välissä tulee Land of Thousand Dances-pätkän lisäksi kunnon Beefheart-takomisosuus, tai tässä kohtaa mieleen tulee jo Radiopuhelimet. Eli bändi osaa sekoittaa puupäistä ja puupäistä, mutta erikoiskulmaista meininkiä. Kierroksia lisätään kolmosbiisi "Steriloitu koti" lähtien ja nyt ollaan ihan Radiopuhelimissa. Ja tämähän ei vielä riitä, vaan seuraava "Toby Dammit", jonka painostavan sekavat sanat saavat taaksensa kunnon Stooges-fonin ja kertsissä yllävät fm-syntikat. Ja bändi takoo taustalla hampaat irvessä. Yhteenmiksattu "Kevyt kenkäinen Baby" palauttaa popeda-menon, mutta jyrää kuin... jyrä. EP lopetetaan bändin luennalla kahdesta The Who-yhtyeen biisistä ja päättyy ukkosen jyrinään ja sateeseen.

Anarcho / Peace Punk / Punk / MIX

 

1. Blitzkrieg - Destruction

Brittiläinen Blitzkrieg jyrää vahvasti tomikompilla kantaen huolta suurvaltojen kilpailun tuomasta maailmantuhosta. Kova vokalisti.

2. The Iconoclast - Prisoners of Existence

Tämän nimisiä bändejä taitaa olla muutamakin. Onko tämä niistä tunnetuin? Tai ainakin punkbändeistä nimeltä Iconoclast. Periaatteessa brittianarkolta kuulostava biisi, jossa sävyjä, mutta bändihän taisi olla USA:n LA:sta. 

3. Axegrinder - Intro + Aftermath

Metallia soitettuna punkin suttuisuudella. Upea levyn/kassun avaus.

4. Deformed - Prophecy

Englannista tämäkin. Teki useamman EP:n, mutta tämä on alkupään demolta. Hardcore-nopeus on laskettu ja tässä jytätätään laahaten maailmanlopun näkymissä. Myös tollainen kasetin saturoima ääni sopii hyvin tähän. Bändi toimi suhteellisen pitkään ja nykyisin edelleen aktiivinen CRESS-orkesterihan taitaa olla aika pitkälti samat ukot.

5. The Fall - Kicker Conspiracy

Temaattisesti vähän kokoelman ulkopuolinen biisi + The Fall ei kai koskaan ollut ainakaan omasta mielestä edes ns. punk-yhtye. Mutta musiikillisestihan tässä kalutaan monien kokiksen kappaleiden kanssa samaa ennakkoluutonta luuta.

6. De Vlucht - Jet Set

Tämä on itselle vähän tuntematon bändi, mutta Alankomaista ja tässähän mätkitään ehkä jopa myöhemmän power violencen tyyliin. Tämä on kuitenkin kasarin puolivälistä. Hollannissa on kaiketi edelleenkin hyvin vahva squattaus-kulttuuri ja oli aktiivinen brittibändien vierailukohde.

7. The Mad Are Sane - World in Action

Brittiläinen maakunta-anarkobändi. Mies ja naisvokaalit. 110% tosissaan ja nämä tyypit olivat tässä vaiheessa vissiin jotain 16-vuotiaita. Demo, mitään vinyylille painettua ei kai ikinä julkaistu.

8. Nausea - Smash the Racism

Jenkkien anarko/crust suunnannäyttäjä. 

9. Generic - The Oldest Trick in a Book

Ikävien tapausten takia historian hämäriin unohdettu bändi, mutta joka on mun mielestä niiltä osin mitä kuullut tämän kakkosaallon "kakkosaallon" parhaita.

10. Here & Now - Floating Anarchy

Tämähän on ihan puhdas haisevista travellereista koostunut hippibändi, joka oli jossain vaiheessa käsittääksi ihan oikea vara-Gong. Mutta omalla tavallaan puhtaita anarkisteja + kiersivät runsaasti The Mobin ja The Zoundsien kanssa näitten alkuaikoina ja senhän kuulee jälkimmäisistä.

11. Deviated Instinct - Pleasure Worth Force

DI:ltä olisi ollut laittaa joku ikoninen myöhempi metallinen crustibiisi, mutta tämä synaplörinän päälle puhuttu biisi on paljon hauskempi. Yhtyehän aloitti anarkobändinä ja tällä 85-demolla sillä oli ylväs päämäärä tehdä musiikkia, joka ei ole lokerossa. Onnistuiko vai ei, sillä ei ole väliä vaan toimii miksauksen tähän välikköön.

12. Indian Dream - Intense Situations

Tästä ei paljon tietoa. Anarkobändejä oli paljon, koska hetken aikansa suunta. Naisvokalistin keulittamia yhtyeitä myös paljon. Hyvä biisi ja hyvällä tavalla kasaria kitarointia.

13. Smartpils - Life Cycle

Yhtyeen juuret menevät jo 70-luvun loppuun. Ilmeisen runsas päihteily yms. hidastivat levytykseen pääsyä, vaikka bändi keikkaili paljon ja demojakin (jotka kiinnostaisivat). Rumpali on soittanut 20+ vuotta Hawkwindissa, minkä jos yhdistää tähän kappaleeseen ei varsinaisesti yllätä.

14. Zygote - Motion

Amebix-kitaristin + muiden tekijämiesten kasarin lopun bändi. Hyviä biisejä, mutta ehkä koko levy ei kanna. Myös tässä bändissä sivutoiminta oli niin voimakasta, että audiota ei tahtonut päätyä levylle.

15. Psycho Squatt - Populations Perdues

Ranska-anarkoa. Melankolinen biisi fonilla höystettynä. Upea vallimainen soundi, mies- ja naisvokalisti, eli kaikki kohdillaan.

16. Political Asylum - Someday

Skottibändi, joka tässä erittäin kauniissa ja kasarikitara-akrobatiaa esittelevässä biisissä on positiivisessa ja optimistisessa uskossa aatten ja tulevaisuuden kanssa.

17. The Astronauts - Protest Song

Outolintubändi, jonka pikkutakkinen johtaja Mark Astronaut on vaeltanut folkin, psyken ja punkin välimaastossa jo 80-luvun taitteesta asti.

18. PMS 84 - Creep

Miksauksen lopussa alkaa tulla uudempia bändejä. Jenkkibändi, joka tippuu jonnekin sinne hardcoren ja oi!:n välimaastoon. Kunnon mätkettä.

19. Cross Stitched Eyes - Suffer

Tässä oli jotain UK Subs, Zygote ja Smartpils yhteyksiä? Kunnon mätkettä.

20. Moral Suckling - Tienehemen Square + In The Name Of A God 

Taiteellista + kunnon mätkettä. Rudimentary Peni varmaan hyvä vertailukohta?

21. Burnt Cross - Paths to Percecution

Kahden hengen bändi, joka äänitti jossain vaiheessa kai omassa makuuhuoneessa. Rumpukone, kitara ja paasaus, siitä minä nautin.

The Buxs - Live 1982

Musiikki on upea asia, eikä intternettikään paha, vaikka onkin tappanut lukemattomien ihmisten harrastuksen fyysisten äänitteiden parissa ja ajanut artisteja ahdinkoon. Mutta mikä valtava määrä tietoa ja tiedostoja. Olen ollut muutaman vuoden jäsenenä synnyinkaupunkini facebook-ryhmässä, jonka aiheena ovat paikalliset bändit 70-80-luvulla.
Maailma on sinänsä pieni ja kummallinen, sillä ryhmän ylläpitäjä ja käsittääkseni aikansa skenen primus motor on vaimoni entisen kotitalon naapurin ukko, jonka musiikkiharrastuksista ei ollut mitään arvailuja myöhemmin kyseisessä osoitteessa notkuessani. 

Harvatahtisesti päivittyvässä FB-ryhmässä on aika mittava kokoelma paikkallisissa studioissa paikallisten projektien ja soittajien tuottamaa kamaa. Koska nämä tehtiin siis niin sanotussa oikeassa studiossa, äänenlaatu on yleensä kelvollinen, musiikissakaan ei yleensä mitään varsinaista vikaa, mutta ei myöskään varsinaisesti mitään erikoistakaan. Maakunta- ja kuntabändejä, tyylilajina aikansa ulkomaiset esikuvat.

BUXS Kotkan Sibeliuksenpuiston lavalla kesällä 1982. Vasemmalta lukien: Puke, Make, Krisse, Kölli.

Siihen nähden yksi viime kesäinen päivitys nousi vahvasti korviin; The Buxs-yhtyeen livebiisi vuoden 1982 kesäkeikalta Kotkan Sibeliuspuiston lavalta. Omassa nuoruudessani tyhjyyttään seisovasta (ja nyt jo puretusta lavasta) liikkui parikin urbaanilegendaa. Ensimmäisen mukaan se oli maksanut enemmän kuin Kotkan upea funkkisrakenteinen brutaali kaupungintalo (tässä voi olla perää ns. revalvaatioiden, devalvaatioiden ja rahan arvon muutumisen yms. kautta). Toinen sitkeä, mutta ilmeisen paikkansa pitämätön huhu oli, että sen lavalla oli esiintynyt 60-luvun lopussa Earth-nimellä aloittanut englantilaisbändi, josta tuli pian Black Sabbath. Koska huhut syntyvät jostain, joku ihan jebou ykkösdivarin brittibändi on lavalla ehkä soittanutkin?

Mutta mutta. Palataan The Buxsin youtubesta löytyneisiin livebiiseihin. Omaan korvaan näin jälkiviisasteluna silmille räiskähtävässä musassa soi Stooges, Motörhead ja Discharge. Eli niin sanottu aikansa 82-meininki. Yhtyeen soitto rullaa mallikkaasti ja ennenkaikkea vokalisti/huutaja ei säästele: mitään.
Mutta rockmusiikki on siitä jännää ja elänyt tuolloin vielä voimakkaasti nuoruuttaan, että palikat ovat saattaneet muokkautua itsestään ja vähän yllättäenkin, kuten haastiksen lopusta selviää. Tai siis yhtyeen oikeista vaikutteista. 

The Buxsin musiikki soi ennenkaikkea kuitenkin nuoruuden innolla, jota on ihan oikeasti mahdotonta jäljitellä. Bändi toimi vain parisen vuotta ja niittasi aikansa tyyliin aikamoisen määrän tiivistynyttä enrgiaa. 

Kysyvä ei tieltä eksy.
Lähetin muutaman peruskysymyksen nykyään Australian Brisbanessa asuvalle yhtyeen rumpalille ja vastaus/haastis tässä:  

"  

Legendaarisen Kotkalaisen rockyhtyeen BUXS:in rumpali muistelee: 

1. Millä aikavälillä bändi toimi? 

Kymenlaaksolainen legendaarinen rockbändi BUXS toimi Kotkassa suhteellisen vähän aikaa, mutta varsin tehokkaasti! 

Minä olin juuri päässyt armeijasta v. 1981 ja käppäilemässä Kotkan kaduilla yhtenä viikonloppuna, kun yhtäkkiä joku tarrasi kiinni olkapäästä ja pysäytti minut. Kotkalainen basisti Puke sanoi, että ”Ollaan perustamassa Kotkan kovinta rockbändiä, tuutko rumpaliksi?” Sanoin, että voisin tullakin, mutta ei oo enää rumpuja, kun piti myydä ne ennen armeijaan menoa. Puke totesi siihen, että ei hätää, meillä on White Angels! Mietin, että mitä mahtaa olla nuo ”whiteangels” ja lopulta selvisi, että ne olivat varsin asialliset valkoiset rummut. Kenen, ei hajua?!

Eli bändillä rummut, mutta rumpali puuttui. Ei tarvinnut kauaa miettiä ja totesinkin aika lailla saman tien, että totta kai tulen messiin! Puke Tani on kotkalaisen rumpalilegenda Reijo ”Rempo” Tanin jälkikasvua, joten kovassa seurassa oltiin! Nuo valkoiset enkelit saattoivat itse asiassa olla Rempon entiset rummut! Näin saatiin siis paikoilleen viimeinen pala Buxsin palapeliä. Homma lähti käyntiin välittömästi ja tavaraa (siis biisejä) rupesi syntymään. Buxsin tehokkain aika oli vuosina 1981-1982. 

2. Ketä tässä soitti? 

BUXS oli perinteinen 4 muusikon kokoonpano, eli laulu, kitara, basso ja rummut. Joukkueessa soittivat koko sen olemassaolon ajan seuraavat heput: 

Markku (Make) Mellas – laulu ja karjunta 
Juha (Kölli) Töyrylä - kitara ja onkivavat
Petri (Puke) Tani – basso ja lavaheilunta
Kristian (Krisse) Olin – rummut ja kaljatölkit 

Makesta sen verran, että hänen päiväduuni oli kirkossa! Markku toimi nimittäin niihin aikoihin Kotkan seurakunnan suntiona. Tämä tarina on tosi... valehtelematta! 

3. Minkälainen Kotkan bändi- ja keikkameno oli 70-80-lukujen taitteessa? 

Kotkan musaskene oli suhteellisen vilkas, mutta varsin paikallinen. Keikkoja ja keikkapaikkoja oli onneksi myös jonkin verran tarjolla, varsinkin kesäisin. Esiintymisareenoina toimivat yleensä Nuokkari, eli Kotkan nuorisotalo Kirkkokadulla, jossa bändeille oli annettu käyttöön peräti kaksi omaa treenikämppää! Nuokkarilla vaikuttivat mm. legendaarinen Trash, sekä naapurikämpässä treenannut Choluwieteri. Muita treeni/keikkamestoja oli Kotkan työväentalo, Isopuisto, sekä Sibeliuksenpuisto, eli Sippari, jossa oli siihen aikaan ihan oikea amfiteatterimainen keikkalava! Kotkan muusikoilla oli suhteellisen hyvä yhteishenki ja diggailtiin ja kannustettiin toisten bändejä varsin mukavasti. 

4. Teittekö mitään demoäänitettä tai muuta? 

Buxs ei tehnyt demoja, eikä muitakaan virallisia äänitteitä. Perustimme toimintamme rankkaan energiaan ja livemeininkiin! Onneksi basistin veli, Kimmo Tani sattui äänittämään yhden keikan Sibeliuksenpuistossa, josta on tallessa viisi kappaletta. Näistä kolme on nyt julkaistu EP:nä nimellä BUXS : Live. Tämän palasen Kotkalaista musiikkihistoriaa saa nyt omia itselleen seuraavasta osoitteesta: https://buxs.digpublish.com 

Etelä-Suomen Sanomat oli paikalla ja totesi keikasta seuraavaa: "Alusta lähtien oli selvää, ettei rockin soitto ole näille pojille mitään Jaffan juontia mummolassa. Irti päästettiin reilu annos kursailematonta energiaa, kunnon lavameininkiä ja tervettä uhoa, joka sai yleisöltä ansaitsemansa palautteen.”

5. Mihin bändi loppui? 

Bändin loppumetreistä ei ole selkeää muistikuvaa, mutta ei se ainakaan hajonnut riitojen tai musiikillisten erimielisyyksien vuoksi. Olimme kaikki varsin hyvin samalla aaltopituudellla siitä, mistä Buxsin musiikissa oli kyse ja mitä haluttiin soittaa. Bändi siis toimi erittäin hyvin loppuun asti!

Buxs harjoitteli Kotkan Kaupunginteatterin takana Papinkadulla olleessa pienessä puutalossa, jossa oli vastakkain yksi isompi ja yksi pienempi huone. Isommassa kämpässä treenasi mm. Kari Stenmanin, eli Stenkan bändi Leopantteri, ja toisen huoneen oli vallannut itselleen Buxs. Stenkan kanssa tuli soiteltua mm. aikaisemmin mainitussa Choluwieterissä ennen Buxsia. Meidän tiloissa ei treenannut muita yhtyeitä, joten olimme varsin ylpeitä, kun saimme nauttia ”omasta treenikämpästä”. 

Ehkä Buxsin kohtalona oli olla yksi nopea, mutta tehokas energiapurkaus Kotkan musiikkimaisemassa tyyliin Live Fast, Die Young? Tämän toteutti ikävä kyllä myös solistimme Make (R.I.P.) joka liittyi yläkerran orkesteriin liian aikaisin.

BUXSin hulvaton rytmiryhmä, eli Puke ja Krisse vierailemassa (lue häiritsemässä) erään toisen tunnetun kotkalaisen bändin esitystä Isopuistossa. Motto: lavalla pitää heilua

6. Kuulen tälleen jälkikäteen tästä läpi muutamia orkestereita, mutta mitä te silloin kuuntelitte? 

Laulusolistimme Make oli kova Lou Reed fani, joten ohjelmistossamme oli useampikin Reedin biisi mm. Vicious ja Waiting For My Man. Ramones oli tietenkin kova sana, ja muutenkin niitten punk asenne! Puken ja minun suosikkeihin kuului mm. Lynyrd Skynyrd ja Aerosmith, jotka vaikuttivat osaltaan Buxsin biisivalintoihin ja soundeihin.
Hyvin monet Buxsin kappaleista olivat muuten bändin omia sävellyksiä, mikä oli aikamoinen saavutus siihen aikaan! Jos tehtiin covereita, niin ne pyrittiin tekemään omilla ehdoilla. Fakit mentaliteetti vallitsi ja yleisö tykkäsi aina kybällä!

" 

Live EP BUXS : LIVE nyt julkaistu! Kannata kotimaista omakustannetuotantoa, ja osta tämä energiapläjäys omaksesi tuosta linkistä: https://buxs.digpublish.com

U-Bahn - S/T 2019

Hail vuosi 2020!

Aloitetaan tuore vuosi viime vuoden levyllä. Australialaisen U-Bahnin deby vilahti jollain marginaalisivuston "parhaat 2019" ja sehänä piti tsekata.

Kuvauksen perusteella tämä nuorten aussien bändi oli nykysukupolven versio DEVO-yhtyeestä ja ensimmäisten tahtien soidessa ei voinut olla kovinkaan eri mieltä. Kovinkaan, sillä ei tämä edes kuulosta miltään "nykysukupolvelta", vaan vertaus perustuu lähinnä siihen, että nämä nuoret kollit näköjään suorastaan palvovat yhtyettä ja kappale toisensa perään kuulostaa suoralta esikuvansa hiilipaperikopiolta. Mutta, mutta.
DEVO itsessään de-evolutioitui vuosien saatossa jopa radioystävälliseen pop-muotoon ja U-Bahn taas pysyttelee siellä kolisevassa ja kulmikkaassa ensilevyn tai jopa demolevyjen Hardcore DEVO I&II meiningissä. Koska maailmassa on rajallinen määrä 70-luvun devo-biisejä, niin kyllähän tämä tänne mahtuu.

Vokalisti jollottaa kuin Mothersbaugh konsanaan, kitara painaa ja nytkyttää 70-luvun raivolla, syntetisaattori törähtelee ja kilahtelee vailla miellyttämisen halua ja välillä live-rumpujen päälle tykitetään kunnon kiihkolla rumpukonetta. Kaikki niputetaan neliöksi, joka ei yritä keksiä pyörää uudelleen, vaan se laitetaan kärryn alle ja koko homma lävähtelee asfalttiin idioottimaisen kulmikkaasti. Niinkuin pitääkin.

2019 ilmestyi myös toinen hivenen samassa suunnassa ollut levy, Powerplant-yhtyeen 'People in the Sun', mutta se operoi ehkä hivenen enemmän Screamersin synapunkin tai Chrome-yhtyeen osastolla? Kertooko tämä nyt jotain punkin marginaalissa olevasta suuremmasta virtauksesta, jää nähtäväksi.

https://u-bahnband.bandcamp.com/album/u-bahn-s-t

Sleaford Mods - Eton Alive 2019

Sleaford Mods ja sen kaksikko Jason Williamson ja Andrew Fearn tuovat muiston kaltaisia tuulahduksia 90-luvun Englannista. Mutta siinä missä ysärin madchester-yhtyeet varoivat yleensä visusti ottamasta itse musiikissaan kantaa poliittisiin asioihin, Sleaford Mods Williamsonin leveän keski-englantilaisen aksentin kanssa tykittää silmille työväenluokkaista tekstiperinnettä. Levyn nimestä löytyy yksityiskoulun kera avain, mistä ja millä kulmalla Williamson sylkee ajatuksensa ja asiansa.

Fearnin hoitaessa minimalistiset konetaustat Wlliamson pyörii räppäämisen ja laulun välimaastossa, ehkä myös muistuttaen Happy Mondaysin Shaun Ryderin samanlaisesta pyörimisestä nuotin ympäristössä ja sen ulkopuolella. Bändi itse kuvailee tyyliään minimalistiseksi punk-hopiksi ja kyllä minä tämän termin ostan. Yhdistelmä myös toimii, jolloin viittäkymppiä lähestyvät ukkelit kuulostavat tuoreemmilta, kuin kimmellyksen peittämät mustat, tai mustiin pukeutuvat punkit.

Levystä on oikeasti vähän vaikea kirjoittaa pitkästi, koska se on sellainen riisuttu hyökkäys biittiä, minimalismia ja asennetta isolla A:lla. Pakettiin on liitetty arvostelijoiden/arvostajien toimesta jatkumoa juttuihin ja seuraaviin hahmoihin: (Shayn Ryderin lisäksi) John Cooper Clarke, Mark E. Smith, Ian Dury, sekä punk ja Oi!-punk.

Here And Now - Peel Session - 1978

Brittiläisessä musiikki- ja DIY-skenen kirjoitetussa historiassa on pienoinen musta aukko taikka tyhjä kohta, kun kyseessä on 70- ja vielä 80-luvullakin vahvasti elänyt 'free festival'-skene.

Myöhemmin samaisen toimintablokin täyttivät ehkä teknomusiikin laittomat metsä- ja varastohallibileet (mm. Goatrance), mutta tätä ennen jälkihippien ja niin kutsuttujen travellereiden (jotka elivät vaunukaravaaneineen ehkä hivenen yhteiskunnan ulkopuolellakin) täyttämät kesäiset free festivalit yhtyeineen olivat oma voimakas alakulttuuri-ilmiö vielä pitkälle 80-luvulle.

Ehkä yksi syy skenen bändien ja musiikin katoamiselle ajan muistista oli suurimman osan bändeistä kiistämätön musiikillinen keskinkertaisuus? Musiikkimedia haluaa myös aina muistella uusia ja uraauurtavia ilmiöitä, joiden rinnalla lasten kanssa maalatulla linja-autolla matkustanut hienhajuinen ja pesemätön  jälkihippiperhe edustaa ehdä tuona aikana jo pysähtyneisyyttä sekä mennyttä maailmaa ja ideaalia.

Homma kulminoitui vuonna 1985 viimeiseen yritykseen viettää kesäpäivänseisausta sitä varten neoliittisella kaudella rakennetulla Stonehengellä, jonka poliisi väkivaltaisesti esti. Battle of Beanfield nimen saaneessa tapahtumassa 1300 poliisia blokkasi New Age Travellereiden autosaattueen pääsyn alueelle ja 537 travelleria pidätettiin samalla kertaa (ja kovaotteisesti), joka on kaiketi sodanjälkeisen Britanian suurin yhtäaikaa teljetty joukkio. Tätä ennenkin juhlissa oli ollut ongelmia ja rähinöitä ollut muun muassa moottoripyöräjengien toimesta. On huomioitavaa, että näillä festivaaleilla soitti paljon myös aikansa punk-skenen yhtyeitä.

Mielenkiintoinen linkki 70- ja 80-luvun punkmusiikin kanssa oli Englannissa vallinnut talonvaltaus, eli squattaus. Ilmiö elää Brittein saarilla edelleenkin, mutta punk- ja etenkin anarkopunk/peace punk piireissä squateissa asuminen ja oman utopian pyörittämisyritys oli oikeastaan selviö. Idea ei ollut kuitenkaan punkkien itse keksimä, vaan hommaa oli tehty jo 60-70-lukujen vaihtoehto- ja DIY-skeneissä. Ladbroke Grove-alueen yhtyeet, joihin lukeutuivat esimerkiksi Hawkwind ja Pink Fairies asuivat niin sanotusti vapaasti. Hommaa edesauttoi Ison Britanian laki, joka sallii sinällään majoittumisen tyhjillään olevaan taloon, jos kiinteistön omistajaa ei saada kiinni. Usein tilanne johti kuitenkin vesijohto- ja sähköverkon ulkopuolisiin utopistisiin kokeiluihin, joista siirryttiin paikan paskomisen ja huonekaluilla lämmittämisen jälkeen seuraavaan osoitteeseen. Myös virkavalta alkoi yleensä naapurien valituksen ohella seurata ja painostaa "vapaaseen asumiseen" usein kuulunutta vapaata päihteiden käyttöä ja myyntiä.

Joskus utopiat jollain tavalla toimivatkin, mistä esimerkkinä CRASS-yhtyeen Dial-house, joka on olemassa tavallaan edelleenkin. Yhtyeen jäsenistä suurin osa oli kuitenkin 60-luvun entisiä hippejä ja punkyleisöä ihan huomattavasti vanhempia. Penny Rimbaudin ystävä Wally Hope oli alkuperäisen Stonehenge-festivaalin perustaja ja riisti henkensä hämärissä olosuhteissa, joista Rimbaud syyttää edelleen "hallitusta ja salaista poliisia". CRASS ei ollut ainoa linkki vanhempaan skeneen, sillä aktiivisesti maata kiertänyt Here & Now-yhtye omasi suoria linkkejä Gong-yhtyeeseen (ja toimi 1977-78 Planet Gong nimellä Daevid Allenin taustabändinä). Punkin ilmestyttyä kehiin yhtye kuvaili omaa musiikkityyliään 'spacepunk'-termillä. Bändiltä ilmestyi vuonna 1978 täyspitkä, joka oikeaan punk-tyyliin kuitenkin kalpenee tämän lyhyemmän, aina kaikelle uudelle avoinna olleen John Peelin järjestämille sessioille.

Here & Now:n oma suora linkki anarkopunk-skeneen oli taas sen varhainen kiertäminen ja ystävyys nuorempien The Zounds, The Mob ja The Astronauts yhtyeiden kanssa. Kakkosbiisi 'What You See Is What You Are' voisi olla sanaleikkeineen ihan suoraan Zoundsien repertuaarissa.

Ferox - Henry 7" 1992

Ymmärtääkseni anjalankoskelainen Ferox julkaisi muutaman vuoden olemassa olonsa aikana kaksi seiskatuumaista, joista tämä on jälkimmäinen. Näin bändin itsekin Kotkan nuorisotalolla joko tuona vuonna 92, tai seuraavana 1993. Muisti alkaa tehdä tepposia ja yhtyeet sekaisin, mutta muistaakseni tässäkin bändissä oli Sweetheartin tyyliin erikoisuuksia bassossa, eli oliko nauhat revitty veke ja jotain? Bändi näytti basistin muniin asti roikkuvan letin ja muutaman soittajan jättikeeseineen myös tulevan jostain ihan muualta, kuin maaseudulta Inkeroisista(?). Psyko- ja punkabillyä olin toki kuullut ja niitä Ferox soitti. Ei tajuntaaräjäyttävästi, mutta asenteella ja mieleenjäävästi.

Henry seiskan julkaisijana toimi Bizarre Records, jonka katalogin toisena levynä on internetin mukaan ainoastaan Isebel's Painin sinkku. Tuohon(kin) aikaan Kouvolasta tulevat bändit tuntuivat olevan valovuoden edellä tasossa ja mielenkiinnossa verrattuna omien kavereiden ylimielisiin kotkalaispop-virityksiin, tai vielä räikeämmin verrattaessa saman kaupungin tuon ajan väsyneisiin hard rock bändeihin. Puhumattakaan punkista, jossa lippua kantoi Hylky-yhtye, jonka Vihaan EP:tä pidetään yhtenä musiikkigenrensä tuon ajan väsyneisyyden pahimmista ilmentymistä.

Eihän näistä psyko-yhtyeistä mikään keksinyt kidutuspyörää uudestaan, vaan Crampsin hengessä mennään. Sanoituksissa pyörivät sarjamurhaajat (Henry) ja kauhuelokuvat (B-puolen Serpent and the Rainbow). Periaatteessa simppelit billyriffit soitetaan hivenen kimurantin ja liikutaan tietty sitten sinne Dead Kennedysten suuntaan. Laulussa on Lux Interiorin lisäksi punk-rääkymistä, eikä öy-öy-tä. Kotimaisista yhtyeistä tätä voi surutta verrata tamperelaiseen Garbagemeniin. Kakkospuolen biisi on omaan makuuni jopa parempi, kuin paraatipuolen.

Sinkku tarttui kirppikseltä mukaan kahdella eurolla ja oli kummankin niistä arvoinen.

Joey Ramone - Don't Worry About Me 2002

Levyhyllyn vuosi lähti tammikuussa käyntiin miltei postyymilla albumilla, eli David Bowien Blackstarilla, jonka julkaisu ajoitettiin lähelle artistin "lasketun ajan" loppua. Siinä missä Bowie heitteli musiikissaan viimeisellä levyllään hihastaan uransa tavaramerkkejä, eli yllätyksellisyyttä ja arvaamattomuutta, Joey Ramonen vuosina 2000-01 ja kuoleman jälkeisenä vuonna julkaistu 'Don't Worry About Me' ei sellaisia tarjoillut. Sen sijaan se päästi Joeyn vielä kerran ääneen ja testamenttaamaan esikuvilleen, eli 60-luvun tyttöbändeille, Beatlesille ja Stoogesille.

Vuonna 2001 imusolmukesyöpään kuollut Joey Ramone diagnosoitiin vuonna 1994 ja Ramonesin loppuaika kului jo sairastellessa. Koko Ramonesin alkuperäisen kokoonpanon pääkolmikon poistuminen tästä maailmasta ajallisesti hyvin nopeasti peräjälkeen (plus alkuperäisen rumpalin ja ideanikkarin Tommy Ramonen poistuminen vielä muutama vuosi sitten) on outo sattuma, mutta näin se vain kävi. Ei tule rumia uudelleenlämmittelyjä. Niistä pitää huolen Joeyn joka paikassa sössöttävä velipuoli.

Don't Worry About Me jäi ristiriitaiseksi ja kirjavaksi testamenttilevyksi: sen avaava tunteisiin vetoava Louis Armstrong-coveri 'What a Wonderful World' voisi toisenlaisella tuotannolla toimia, mutta koko levyä vaivaava keskipaksu marshall-tuuttaus tekee siitä klassikon sijasta sellaisen "koulubändi soittaa iskelmän rokkiversiona" vedon... ei ei ei. Ei, vaikka tietää artistin laulavan jo haudan takaa. Ja onhan siinä sitä melodista Ramones-henkeä mutta ei. Joeyn omat biisit ovat parhaimmillaan sellaista kasari-Ramonesin parhaimmistoa ja sieltä kohoaa ylitse muiden sokerinen 60-luvun tyttöbändeille kumartava, särkyvällä falsetilla laulettu 'Mr. Punchy' mimmikööreineen. Toinen massasta nouseva biisi on super-realistisine omakohtaisine sairaala-lyriikoineen Ramonesaava 'I Got Knocked Down (But I'll Get Up)'. Levyn toiseksi viimeinen biisi on albumin toinen cover-biisi; Stoogesin 1969 joka vedetään ihan 1:1 alkuperäisen kanssa. Mikä ihme tässäkin on ollut pointtina, kun Ramones kuitenkin omalta osaltaan vei jo 70-luvun puolessa välissä stoogeshommia omaan suuntaansa? No, kunnianosoitus varmaan tämäkin.. Levyn päättää hyvästihenkinen nimikappale, joka ei ole kuitenkaan Joeyn uran mieleenjäävin sävellys.

Levyn tasapaksusta tuotannosta vastaa miltei joka biisillä kitaraa soittava Daniel Ray, joka tuotti myös kolme levyä Ramonesin uran laskukaudella. Dictatorsien Andy Shernoff soittaa miltei kaikki levyn bassot, rummuissa vuorottelevat Marky Ramone ja Frank Funaro. Taustavokaaleissa vierailevat mm. Captain Sensible ja Helen Love.

Soololevy saa puutteineen aina ajattelemaan millainen tavallaan "hukkaan heitetty" lahjakkuus Joey Ramone oli. Tämä kuulostaa raa'alta ja saa varmasti monet Ramones-fanit varpailleen, mutta olisiko musiikkimaailmalle ja Joeyn uralle ollut parempi, jos hän olisi 'End of the Centuryn' jälkeen lähtenyt soolouralle tiukan formaattimusiikin sijaan (Ramones)?
Bändi teki toki vielä 80-luvun puoleenväliin ihan päteviä albumeita ja sen jälkeen yksittäisiä biisejä, mutta mikä järki oli lopulta istua joka ilta autossa keikkamatkalle puhumatta keskenään. Perillä paiskotaan biisit ja sitten taas autoon ja himaan. Lankoja ja konetta piteli käynnissä tietenkin Johnny Ramone, mutta muutenhan yhtyeen miltei kaikki biisit olivat käytännössä Dee Deen ja Joeyn kynästä. Osasyy tähän Joeyn passiivisuuten oli varmaan hänen diagnosoitu mieto mielisairaus, sekä 80-90-luvulla kehiin astunut kokaiinin käyttö, joka tosin loppui myöhemmin. Silti ei voi olla ajattelematta, miten paljon parempi tämäkin levy olisi ollut, jos se olisi tehty uran kriittisinä 80-90-luvun taitteen vuosina.

Young Ones - My Generation

"Älypäät" karsean hyvällä nimellä Suomessa näytetty brittikomedia 'The Young Ones' pyöri Briteissä kaksi kautta vuosien 1982-84 välillä. Suomen televisiossa sarja pyöri pari vuotta myöhemmin. Maailma taas pyöri silloin vähän hitaammin, mutta sarja oli sinänsä ankkuroitu Thatcherin ajan kovaan oikeistokyytiin, jota se omalla suorasukaisella tavallaan kommentoi. Kaikki tämä suhahti tietenkin 10-11-vuotiaalta pojalta yli hilseen, mutta hahmoissa riitti naurettavaa ja päätä lyötiin seinään (sekä irti..)

Musiikki Cliff Richardsin makean imelästä kappaleesta otettua nimeä myöten oli yksi sarjan keskeisiä elementtejä. Jaksoihin ympättiin aikansa kovia esiintyjiä Motörheadista ja Damnedista Madnessiin. Sarjan neljä päähahmoa olivat aikansa nuorisokulttuurin arkkityyppejä; nillittävä älykköanarkisti, väkivaltainen kiljupunkkari, jumissa oleva hämy, sekä menestyjäjuppi (joka istuu mielestäni koko konseptiin yhtä huonosti, kuin sarjan ruokapöytään tyhjän lautasen eteen). Uus-liberalistinen talouspolitiikka hakkaa näitä squattaajia vasten kasvoja niissä väleissä, missä hahmojen keskinäisiltä tappeluilta ehtii. Monista sarjoista poiketen kakkoskausi on huimasti ykköskautta parempi. Sitten pillit pussiin, vaikka osasta näyttelijöitä tulikin seuraavien vuosikymmenten kärki-brittikoomikoita. Ja nykyisin vainajia.

Intternet ei osaa ajoittaa tätä sarjan live-shown puolelle mennyttä kiertuetta, mutta oletan sen olevan vuoden 1984 paikkeilta. Homma oli niin ajassa kiinni, että tuon ajan brittijuttuja kuunnellut äkkää kolmikon muutetuilla sanoilla (ja Rik Mayall & The Bastard Squad nimellä) tehdyn luennan The Whon nuoriso/sukupolviklassikosta olevan nyökkäys Crass-yhtyeen ja muiden suuntaan. Porukan musiikillinen inkarnointi versoi myös Neil -hippihahmon täyspitkälle 'Neil's Heavy Concept Album'ille ja Traffic-coversinglelle 'Hole in My Shoe', joka nousi brittien listasijalle 2.

Skins'n Punks Vol 2 - Oi! Polloi / Betrayed 1987

Levyhyllyn yhdeksäs vuosi pyörähtää käyntiin punk-levyllä. Yhdeksän blogivuoden aikana levyjen fyysinen myynti on syöksynyt vuosi vuodelta alaspäin. Erityisesti tämä on koskenut cd-levyä, joka formaattina on tullut jonkinnäköiseen tiensä päähän.

Vinyyli sitä vastoin on elänyt tämän ajan jatkuvaa nousua, mutta siitä huolimatta sen myyntiluvut ovat käsittääkseni kulta-aikaan ja cd:n kukoistukseen nähden aivan marginaalisia. En ole pariin vuoteen (maallemuuton jälkeen) ollut hirveän aktiivinen Stadin levykauppojen kävijä, mutta silloin kun kävin, niin meininki poikkesi syksyn Tukholmanmatkasta. Siellä nimittäin 1/5 levykauppojen asiakaskunnasta oli nättejä nuoria naisia, jotka pläräsivät rakennekynnet huoliteltuina vinyylilaareja. Eli haisevien hikisten peräkammarin levysetien sijaan voidaan tällä hetkellä kai puhua muoti-ilmiöstä vinyylien kohdalla?

Yksi erikoinen ilmiö on käytettyjen vinyylien- ja erityisesti punk-sellaisten myynti ja pyyntihinnat. DIY-hengellä ja halvalla painetut skenen sisässä kädestä käteen myydyt levyt saavat nykyään kolminumeroisia hintapyyntöjä ja kämäisimmästäkin 90-luvun 7" saa maksaa kuusi- seitsemän euroa. Ja jengi vielä maksaa. Huvittavan yhdistelmän muodostaa kasari-Englannissa muodissa ollut "Älä maksa enempää, kuin 3.99£" ja kannen tämän päivän kahdenkympin hintalappu. Tässäkin levyssä oli erään rannikkokaupungin levykaupassa todennäköisesti Disgocsista kaivettu pyyntihinta, mutta oikeaan levykauppatyyliin jutskailemalla sai joulualennusta aika reilusti. Ei tämä silti ilmaiseksi lähde missään ja kunto on kieltämättä hyvä.

Vuonna 1987 ilmestynyt Skins'n Punk Volume 2 kuului sarjaan, jossa ilmestyi muutama levy. Sisältö oli siis vähemmän yllättäen splitti skini- ja punkkaribändin välillä, jos sillä nyt musiikillisesti oli jotain eroa. Parista levystä otettiin cd-aikaan uusintapainos ja Oi Polloi ei jostain syystä ollut enää tämän Vol 2:sen toisena yhtyeenä, vaan The Strike.
Oi Polloi on 80-luvun alkupuolella toimintansa aloittanut skottilainen anarkopunk-bändi, joka teki ensilevytyksensä vasta vuosien toiminnan jälkeen juuri 80-luvun puolenvälin jälkeen. Yhtye on Suomessakin kohtuullisen tuttu (noh, punkpiireissä), koska solisti- ja ainoa alkuperäisjäsen Deek asustelee käsittääkseni maassa. Splitiltä löytyvät Oi Polloi-biisitkin ovat tuttuja, koska olen joskus aikaisemmin ostanut levyn, missä on yhtyeen alkupään levytetty tuotanto.

Niimpä mielenkiinto kääntyi heti splitin kakkosbändiksi nimetyn, mutta ykköspuolen täyttävän Betrayedin suuntaan ja tämähän oli mukava yllätys. Oi! ja streetpunk-kokoelmia löytyy useampikin hyllystä, mutta ne sijoittuivat sinne liikkeen "kulta-aikaan" 70-80-luvun taitteeseen, joten yhtye oli aiemmin kuulematon. Mutta erittäin hyvää käppää Betrayed veti aikana, jolloin bändit alkoivat metallistua ja nopeutua. Periaatteessa biisit ovat pohjimmiltaan ränttätänttää, mutta tyylinmukaisesti sen verran puupäisesti vedetty, että tämä naamioituu syvälle piiloon. Hoilotuksia ja sloganeita piisaa, Kellopeli-hengessä lainataa Beethoevenia ja puolisko vedetään asialinjalla alusta loppuun. Tälläinen 12" puoliskon pituus on juuri passeli tällaiselle kamalle. Tähän päälle vielä microvox-soundin mieleentuova äänitys, niin ollaan siellä homman ytimessä. Tätä sarjaa pitää ostaa lisää, jos tulee laarissa vastaan.

Iggy & The Stooges - Raw Power 1973/1997

Iggy Popin oma miksaus proto-punk/glam klassikkoalbumista.

Iggy Pop muuttui kulttihahmoksi jo 70-luvun lopussa punk-liikkeen julistaessa hänet "isoisäksi", joka soitti samaa konsailematonta ja raakaa musiikkia jo "kauan ennen", kuin punk syntyi.

Isoisä oli samanikäinen, kuin muutamakin ykkös- ja kakkosdivarin punk-hahmo, punk syntyi ehkä jo huimat kymmenen vuotta aiemmin 60-luvulla Amerikan autotalleissa, mutta viitta oli aseteltu hartioille. Iggyn erotti toki esimerkiksi pari vuotta vanhemmasta Charlie Harperista se, että hänellä oli jo vuonna 1978 miltei kymmenen vuoden levytysura takanaan ja myös vaihteleva kataloogi bootlegeista Bowien auttamiin klassikkolevyihin.

Bowie. Siinä se kirosana, joka tahrasi ja "vesitti" Iggyn mainetta raa'an rock'n rollin esittäjänä. Artisti esitteli (aina olemassa ollutta) taiteellisempaa puolta englantilaisen avustuksella ja ehkä ohjauksellakin. Siitä huolimatta 'Idiot' ja 'Lust for Life' ovat aikaa kestäneitä klassikkoja, joita ei voi sivuuttaa. Silti sössötys Bowien "pilaavasta vaikutuksesta" kiersi omassakin kaveripiirissä ja homman kornius kulminoituu tähän Raw Power-levyyn, jonka jatkumona vuonna 97 julkaistiin viimein Iggyn oma miksaus albumista.

Raw Power oli albumi jonka ilmestyminen mahdollistui oikeastaan Bowien ansiosta. Hän fanitti Iggyä ja Stoogesia, ehkä kopioi hahmoa omalle lavalleenkin, mutta myyvänä artistina sai puhuttua jo hajonneen Stoogesin levyttämään uudella sopimuksella ja itsensä tuottajan pallille. Stooges Mk.3 piti Iggyn lisäksi sisällään kitaristi James Williamsonin, joka kirjoitti biisit yhdessä Iggyn kanssa. Koska sopivaa soittajaa ei sessioihin löytynyt, kaksikko pyysi entistä pääkitaristi Ron Ashetonia bassoon. Kannut hoiteli Scott Asheton. Veljeksethän ovat nyt haudassa. Levy äänitettiin Lontoossa, vaikka se haisee tylylle New Yorkille, Losille ja Amerikalle. Toisena tuottajana istui Iggy.

Sitten se miksaus. Uudelleenmiksauksessa tuli vastaan perustavanlaatuisia ongelmia: basso oli esimerkiksi mergetty rytmiraidalle, tasot olivat alhaisia ja niin edelleen. Iggy nosteli laulua, kitaroita ja vähän kaikkea ylöspäin sekä otti mukaan kitararaitoja, jotka oli alunperin jätetty pois. Poppia oli harmittanut erityisesti vuoden 1989 cd-uudelleenjulkaisun soundi. Kitaroista otettiin myös suurin osa efekteistä pois ja jäljelle jäänyt soundi on kulmikas.
Yhtye ei aikanaan ollut kovin tyytyväinen Bowien miksaukseen albumista, mutta Iggyn version tullessa ulos sekä Ron Asheton, että James Williamson joutuivat myöntämään sen olevan parempi. Popin versiossa vähän kaikkea on vain nosteltu ylöspäin ja volaa lisätty, mutta Bowien visionäärinen, vahvoilla kontrasteilla pelaava miksaus oli kadonnut. Saa toki sössöttää mitä tahansa, mutta jokainen kenelle levy niin sanotusti putoaa tietää, miten tärkeä elementti heti levyn alussa LIIAN KOVAA tuleva leadikitara on esimerkiksi avausbiisi 'Search & Deastroyssa'. Tai oikeastaan syy miksi rupesi diggailemaan levystä. Eikä sovi unohtaa, että Iggy istui siinä Bowien vieressä ja allekirjoitti sinä hetkenä kaikki näkemykset. Levyn kaupallisen menestyksen suhteen yhtyeellä oli varmasti suuria odotuksia, jotka eivät realisoituneetkaan ja tästä syystä kaunalastia lykättiin Bowien niskaan. Tosiasia kuitenkin on, että hänen miksaus on ärhäkämpi ja rajumpi. Ehkä niin raju, että siitä syystä levy ei matkannut olohuoneisiin tai listoille, mutta mistään nössöilystä siinä on turha syyttää.

Iggyn miksaus albumista on siihen ladatuista odotuksista ja pettymyksistä huolimatta ihan mukava kuriositeetti ja fanithan tämän toki omistavat. Ensikertalaiselle suosittelen suoraan sitä alkuperäistä Bowie-versiota. Omani löysin kolmella eurolla kirppikseltä. Vuoden 2012 Record Store Daynä julkaistiin myös tuplalevy, jolta löytyvät molemmat mixit. Rohkeimmille suosittelen toki englantilaisen Holy McGrailin tekemää uusio/re-mix versiota Raw Power Suite, jos jostain löytää!

Mothers Against Sex Association ‎– Pause / I'll Be Your Sister 1998

MASA oli niitä yhtyeitä, joiden nimi tuli 90-luvulla vastaan useammankin kerran, mutta koska ei tullut asuttua yliopistokaupungeissa - ja silloin kun asui, niin ei tullut käytyä keikoilla, niin yhtyeen kohtaamista ei tapahtunut. Bändin lokaatio eli Turku aiheutti myös sen, ettei tullut vastaan. Kaupunkihan on sellainen ja sen kokoinen, että siellä on kautta aikain pyörinyt elinvoimainen marginaalikulttuuri, joka ymmärtääkseni on kuitenkin toiminut aina vähän "ylös-alas" hengessä.

Mothers Against Sex Associationista ei tullut mitään suurta kulttibändiä, mutta miehistön menneisyydestä ja tulevaisuudesta löytyi mielenkiintoisia juttuja ja bändejä; edesmennyt laulaja 'Riepu-Ville' lauloi HC Andersenissa, kitaristeilta löytyi Kumikristus ja Xysma-taustoja, Riemu-levyt ja festarin perustanut Pesonen oli rummuissa ja koskettimia sekä viulua soitti Pauliina Ahokas, joka toimi kymmenen vuotta Suomen musiikin vienninedistämiskeskuksen johtajana (ja nykyisin Tamperetalon toimitusjohtajana).

Yhtye perustettiin wikipedian mukaan soittamaan meteliä, joka muuntui/seestyi uran edetessä. Tämä sinkku on julkaistu Hiljaisten levyjen toimesta ja sisältö on sellaista punk-henkistä rokkia. Ykköspuolen oma biisi ei oikeastaan jää mieleen OK-tasoa suurempana kappaleena, mutta kakkospuolen Motörhead-coveri vedetään mukavana melurokkina. Ahokaskin on merkitty vokaaleihin, mutta kajareista kuuluu pääosin Villen karjunta, eikä yhtään hullummin. Tuotanto on suttuista, joka sopii, kuin suttu tuotantoon. Eihän tämä mitään suurta ja uraa uurtavaa ole, mutta ihan mukava kirppislöytö eurolla.

Please James Gimme Change - Last Night I Tried to Lose My Selfcontrol 1989

PJGC:sta löytyy Levyhyllyssä aikaisempikin postaus, joka on poikinut kirjoitukseen keskivertoa runsaammin kommentointia. Plus yhteydenoton meilitse yhtyeen rumpalilta, joka valotti enemmänkin bändin tuotantoa ja kaarta.

Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että PJGC on jossain mielessä yksi harvoja alueensa (Kotka-Karhula) menneisyydestä löytyviä kulttibändejä. Itse kaksi keikkaa yläasteikäisenä todistaneena uskon myös, että jokaiselle bändin "loiston päivinään" nähneelle on jäänyt jonkinnäköinen (todennäköisesti myös epätavanomainen) vahva mielikuva yhtyeestä. Kylmäksi ei jäänyt ja tämän lisäksi bändin biisitkin olivat alle kahden minuutin rykäisyissään usein samalla myös melodisia ja iskeviä. Ei toki aina.

Rumpali mainitsi toisen EP:n ja hankin sellaisen käsiini, kun eräällä foorumilla tuli siitä tarjous. PJGC:n levytetty tuotanto sijoittuu kahden vuoden sisälle 80-90-lukujen taitteeseen ja jälkimmäisellä 'True Trousersilla' on ehkä vahvemmin jalka tuohon maailmanaikaan nousseessa 'cross-over' musiikissa.

Ei tämäkään EP nyt mikään yksioikoinen tai selitteinen ole, mutta 80-luvulta lemuaa perässä vielä vahvasti punk. Tätä korostaa yhtyeen vokaalit, jotka ovat levyillä epälaulajamaisia ja raakoja, sekä kiekoilta pursuava hälläväliä asenne (levy päättyy äänityksissä esitettyyn kysymykseen; "Oliks tää reenii, vai onks tää purkis suoraan?").
Erona näiden kahden EP:n välillä on, että tällä debyytillä on kosketinsoittaja mukana. Koskettimet tuovat seuraajaa vahvemmin esiin sitä tuohon aikaan hetken marginaalin pinnassa soinutta Fuzztones/Pebbles menoa. Tähän ei kuitenkaan nojata täysin, vaan mukana on amerikkalaista kasarin nykivää ja ultranopeiden liikkeiden punk-henkeä. Tuotannossa on oikeasti hauskan kajahtanutta otetta esimerkiksi syntikan tärähtäessä pintaan ykköspuolen kakkosbiisissä. Kyseinen 'Back to the Sunlight' hakkaa eteenpäin tuon ajan brittimuodin mukaisella 'jamesbrown-tanssikompilla', mutta vokaalit karjutaan ja mökätään synavingahduksien päälle punk-hengellä. Lopussa meno seestyy kappaleen nimeä kutsuvaksi yhteislauluksi. Ykköspuolen lopettaa Crampsmaisesti alkava 'Human Teabags', joka loppuu kunnon poukkoilulla yhtä nopeasti kuin on alkanutkin. Niin, eikä puolen avaava 'I Used to Love My Legskään' taida kellottaa kuin minuutin mittaan. Teknistä ja brutaalia.

Kakkospuolen avaa 'Sanitary Man', joka painaa kunnon Pebbles/Back From the Grave-menolla eteenpäin. Kakkosbiisi 'Michael Meyers' on vahvasti melodinen punk-henkinen hoilotus Halloween-elokuvan pahiksesta. Levyn lopettaa armeijalle ja sodalle irvaileva 'Military Service', joka vetelee 'Armeijan syvin olemus'-hengessä, yllättäen kuitenkaan sortumatta hakulismaisuuksiin. Syntikat ampuvat konekivääritulta kohti naisia ja lapsia ja bändi kohkaa ja hoilottaa lopussa.

Ei näitä levyjä viitsi arvottaa keskenään, mutta tämä debyytti on samalla tavalla 'hullu', kuin yhtyeen live-esiintymiset. Kyseisellä ilmaisulla on tietysti vähän huono kalskahdus bändin kohdalla, mutta näin voisi kuitenkin sanoa. Vokaalit vedetään tankeron rajalla, mutta so not. Kaikkia vaikutteita kuuluu ja pursuaa, mutta levy kuulostaa alusta loppuun PJGC-suotimen läpi vedetyltä tavaralta.

Siinä vaiheessa kun itse näin bändin livenä, sillä oli vokalistina mainoksissa ja tv-sarjoissa nykyisin vilahteleva Pasi Kuivalainen. Tältä yhtyeen Rockin SM-93:een osallistuneelta kokoonpanolta ei tainnut jäädä levytettyä tuotantoa? Tämän myöhemmän vokalistin lisäksi ainakin rumpali Hannu Immonen on edelleen aktiivisesti tekemisissä musiikin kanssa. Bändin primus-motor Juha-Pekka Lehtinen on poistunut keskuudestamme.

Ne paikallisen Radio Lokin sessioissa äänitetyt biisitkin olisi mukava kuulla. Pistämpä muuten levyn pyörimään uudestaan kahdettakymmentä kertaa.

Surf Punks - Locals Only 1982

Surf Punks on suurelle yleisölle.. tai no varmasti joillekin tuttu vuoden 1981 uutta aaltoa esitelleessä Urg! A Music War elokuvasta. Bändi esitteli siinä lavalla paremman väen häilääjänuoriso-kabareetansa surffikiharoiden, rusketuksen ja shortsien kera - provosoiden yleisöä.

Yhtye perustettiin jo vuonna 1976 Dennis Dragonin ja Drew Steelen toimesta. Ensin mainittu oli kalifornialainen klassisen säveltäjän poika, jonka veli oli 70-luvun alkupuolella menestyneessä top10 yhtyeessä ja jonka oma urakin oli alkanut jo pitkälti 60-luvun alkupuolella soittaen rumpuja lukemattomissa bändeissä ja säveltäen soundtrackkeja surf-elokuviin. Drew Steele oli taas edellistä kymmenen vuotta nuorempi kloppi, joka tutustutti Dragonin uuteen musiikkiin ja bändeihin, kuten Ramonesiin ja niin edelleen. Monista surf-bändeistä poiketen kaksikko myös surffasi oikeasti.

Bändiltä ilmestyi neljä pitkäsoittoa; ensimmäinen vuonna 1979, kaksi muuta vuoteen 1982 mennessä ja viimeinen vielä vuonna 1988. Kaksikko on näillä kaikilla levyillä, muiden soittajien vaihdellessa. Uran pituus ja kaari tuo mieleen Devon, eikä ura ole ainoa asia, josta näin käy, sillä Surf Punksia voinee ehkä pitää jonkin näköisenä 'köyhän miehen Devona'. Mukana on hyvää, tai ainakin tarttuvaa biisintekotaitoa, napakkaa soittoa ja tuotantoa, vähän synia ja paljon tahallista urpoilua. Viimeksi mainittu tosin sijoittuu Surf Punkseilla tyhmänilkeän satiirin sijasta parodiaan kalifornialaisesta surf-elämäntyylistä, johon sijoittuu voimakasta seksismiä, ulkonäköihannointia ja pajautusbailandomenoa. Lavalla näkyi urpoja hattuja, nykivää liikettä, meteliä ja surffilaudan muotoon sahattuja kitaroita.

Surffareitten reviiririidoista ja nurkkakuntaisuudesta (Malibu, Diego, Ventura jne.) nimen saanut levy on tanakasti tuotettu ja tuo edellä mainitun akronilaisbändin lisäksi mieleen muutamaa vuotta myöhemmin esiin nousseen, alunperin seksismillä ja urpoilulla suosioon kohonneen Beastie Boysin. Se tietysti selittäisi monta vuotta myöhemmin ilmestyneen Surf Punksien viimeisen levyn ajankohdan. Eihän tämä mikään maailmaa mullistanut klassikko ole, mutta sopii takuulla kesäisen kaljoittelun taustamusaksi. Soitetaan kovaa.

Loose Prick - Valkoiset sotilaat 1980

Kouvolalainen Loose Prick levytti vuosien välillä 1979-1982 ja se perustettiin jo vuonna 1977. Alkuperäisestä miehistöstä useammallakin oli takanaan Peer Gunt-jäsenyys.

Kokoonpanon selkiytyessä ja Pokon vaatiman laulukielen suomeksi vaihdon jälkeen yhtye julkaisi nivaskan äänitteitä, joista voi lukea suomipunkin tuon ajan kehityksen. 77:sta siirryttiin loppuajan laveaan uuteen aaltoon, jossa Ramones oli jo vaihtunut Patti Smith Groupin tyyliseksi taiderokiksi. Bändi kutsui itseään leikillisesti kotipaikkansa mukaan 'Tornionmäen Steely Daniksi' koskettimien värittäessä sointia ja bändin kaveeratessa (sekä ollen vuoden 1982 taustabändinä) tuohon aikaan boheemin rokkarin viittaa kantaneen, nykyään perusmulkkunössö Veltto Virtasen kanssa.

Valkoiset sotilaat oli ensimmäinen Loose Prickin kahdesta pitkäsoitosta ja sitä ennen ilmestyivät single 'Mua potkitaan päähän' ja 'Kaupunki' EP. Tätäkin levyä voisi kuvata lainilla 'kadut odottaa sua'.. Punkki on vaihtunut jo uuteen aaltoon, jossa selkeisiin Ramones-vaikutteisiin yhdistyy hyvin puhdasta Clash-menoa. Mukana on myös pakollinen uuden aallon reggae. Albumi heiluu patetian rajamailla, mutta pysyy pinnalla ja sisältää oikeastaan aika komeaa ja melodista biisimateriaalia. Romantiikka nostaa jo päätään ja Loose Prick sijoittuu Vaavin ja Se-yhtyeen kanssa sinne punkin rillipäälaitaan. Kokonaisuutena pitkäsoitto kantaa enemmän tai vähemmän loppuun saakka ja nimibiisi on suomipunkin klassikko, joka todennäköisesti pituutensa takia ei ole pyörinyt suomipunk-kokoelmilla.

Laulaja Pauli Johanssonin ulosanti on omaperäisen kuuloista (vai vetääkö vähän veltto-tampereella?), mutta mielipiteet jakavaa. Levyn suuri vaikuttaja on varmasti ollut Se-yhtyeen '.. ja me tehtiin rakkautta' maailmantuskineen ja romanttisuuksineen, mutta nojaa edellä mainitusta poiketen puhtaasti punkkiin ja uuteen aaltoon, eikä mene henkilökohtaisuuksiin vaan pysyttelee aiemmin manitussa 'kaupungin kadut' teemoissa. Hyvä dokumetti ajasta, jolloin ensimmäinen aalto kasvoi jo vähän isoksi.

Destroy All Monsters - Meet The Creeper 1979

Destroy All Monster-yhtyeen 'ura' oli kaksivaiheinen; se perustettiin 1973 Michiganin yliopistossa opiskelleiden taideopiskelijoiden kesken, joihin kuului laulajatar Niagaran (Lynn Rovner) ohella Jim Shaw, Cary Loren ja Mike Kelley, joista jälkimmäinen niitti myöhemmin mainetta nykytaiteen kärkinimenä (kuten myös Shaw). Kelley kuoli muutama vuosi sitten.

Bändi soitti artsyilyä ja esikuvina olivat Sun Ra, Velvetit, beat-runous ja niin edelleen. Yhtye keikkaili ja julkaisin yhden omakustannekasetin, kunnes 1976 Shaw ja Kelley muuttivat Kaliforniaan. Destroy All Monsters joutui miehistönvaihdoksiin ja käymistilaan jolloin yhtyeeseen tulivat mukaan Ron Asheton ja Mike Davis - Stooges ja MC5 taustaiset miehet. Niagara rupesi seukkaamaan Ashetonin kanssa, jolloin entinen poikaystävä Lorenkin häippäsi yhtyeestä, jolla oli nyt täysin uusi miehistö ja linja.

Punk-musiikki noteerattiin kyllä muualla, mutta Destroy All Monsters esiintyi ensimmäisistä virallisista julkaisuista (joukko singlejä 70-luvun lopussa) huolimatta hyvin paikallisesti Detroitin ja Ann Arborin seudun baareissa ja ravintoloissa. Bändin loppukin oli pitkä ja hiljainen - toiminta hiipui hiljalleen 80-luvun puoleen väliin tultaessa.

Hyvää rock'n rollia Niagaran vokalisoinneilla, joista joko pitää tai ei. Omaan korvaan se nostaa tämän pois sieltä perus-Detroit karsinasta ja on aika punk. Vanha rähmäkäpälä Ashetonkin oli tässä välissä oppinut soittamaan ja nakittelemaan oikeasti.