SUNN O))) - Dømkirke 2008

Jotkut yhtyeet kehittävät itselleen hyvin uniikin konseptin ja yhdysvaltalainen SUNN O))) kuuluu ehdottomasti tällaisten joukkoon. Bändin syntypaikka Washingtonin osavaltio ja Seattle ovat alueita, joilla Norjan rannikon ja sademetsien jälkeen saadaan laahaavia sadepilviä tilastollisesti suurin määrä. En muista sateettomien ja aurinkoisten päivien määrää, mutta se on pienempi kuin meillä.

Yhtye perustettiin siellä kaksikko Stephen O'Malleyn ja Greg Andersonin toimesta 1996. Alunperin vielä stoner-laahausbändi Earthin tribuuttibändiksi, mutta oma tyyli löytyi jo hetken kuluttua. Bändillä on runsas, pysyvä ja vaihteleva apumiehistö, mutta kaksikko O'Malley-Anderson ovat pysyvä ydin. SUNN O))) on tehnyt myös yhteistyötä lukuisien muiden bändien ja artistien kanssa, kuten Scott Walker, Julian Cope ja japanilainen yhtye Boris.

Jos bändin musa ei ole tuttua, niin levylläkin homman idea on seuraavanlainen: kaksikko soittaa äärimmäisen hidasta riffittelyä ilman rumpalia, yleensä kahdella kitaralla, tai kitaralla ja bassolla. Vieralevia vokalisteja on, kuten myös henchmanien soittamaa syntikkaa, torvea ja niin edelleen. Musiikillinen idea on hitaan riffittelyn resonointi ja harmoniat, jolloin muodostuu hyvin hidasta droneen pohjautuvaa musiikkia.

Koska homman idea on vielä huomattavasti pidemmällä, kuin esikuva Earthin, yhtyeen live-esitykset voisivat olla jään sulamisen katselua ja kuuntelua. Tässä kohtaa SUNN O))) poikkeaa esikuvistaan, jotka nousivat lavalle Budweiser-lippis päässä ja mukaan on otettu hevimetallin... ööö mystisempää puolta bändin soittaessa munkinkaavuissa ja tila, tai vähintään esiintymislava aina täynnä savukoneen savua.
Kaapuhahmot louhivat kitaroita teatraalisen hitaasti valtavien kolmikerroksisten kitara-stäkkien edessä ja bändin viimeinen temppu tai isku on soittaa ihan saatanan lujaa. Siis niin lujaa, että äänenpaino tuntuu yleisön kropassa ja kunnolla. Tämän levyn ilmestymisaikoihin bändin loppushowsta vastasi blackmetal-yhtye Mayhemin silloinen ex-laulaja Attila Chisar mielikuvituksellisine asusteineen. Kunnon showausta siis.

SUNN O))) ei ole tietenkään ensimmäistä kertaa Levyhyllyssä, enkä kirjoita ensimmäistä kertaa mehustelua yhtyeen lavaolemuksesta. Bändi kolisi itselleni 00-luvun loppupäässä huolella jo ennen Tavastian keikkaa ja etenkin juuri sen jälkeen. Yhtyeen levyjä on kertynyt hyllyyn kohtuullisen monta, joskaan mikään kompletisti en tässäkään tapauksessa ole. Jos en väärin muista, niin Tavastian keikka tapahtui samaisena vuonna 2008 ja bändiltä ilmestyi tämän jälkeen albumi 'Monolith & Dimensions'. Kummatkin levyt venyttelivät omassa SUNN O))) ulottuvuudessa rajoja, eikä näitä voi pitää mitenkään puritaanisena kitarasurinana. Pitkäsoitto viittaili nimiteemoissaan spirituaaliseen jatsiin ja tämä neliposkinen on kitaroista huolimatta lähempänä ambient-musiikkia.

Bergenin Tuomiokirkossa 2007 livenä äänitetty levy julkaistiin ainoastaan vinyylinä. Vielä 2008 markkinat olivat CD:n vallassa, joten tämä oli jonkinlainen "keräilylevy". Albumi koostuu neljästä yhden vinyylipuolen täyttävästä kappaleesta/teoksesta, joissa murisee kitarat, Chisar mumisee, hyrisee, kirkuu, Steve Moore soittaa paikan kirkkourkuja ja Lasse Marhaug soittaa noise-ääniä. Tos Nieuwenhulzen lisäilee vielä Moogia. Äänimassa ja maisema on yhdistelmä dronea ja pseudouskonnollista äänikuvastoa, ilmeisen inspiroituneena ympäröivästä tilasta.

Itselleni kävi SUNN O))):n kanssa kuten usein tällaisen kaikesta huolimatta yksitotisen musan kanssa, että rakkaus oli kiihkeä, mutta lopulta lyhyt. Oikeastaan ainoa mitä pitkään aikaan on tullut kuunneltua on yhtyeen yhteistyölevy Boriksen kanssa. Kaivelin tämän levyn hyllystä taannoista DJ-keikkaa varten ja huomasin, että aika vähän tätä on tullut kuunneltua. Yllättävän hyvin maistui pitkän tauon jälkeen ja levypuoliskot tuli pyöräytettyä muutamankin kerran läpi. Ehkä pitää kuunnella uudestaan ne kaksi uusinta.

Kairon; IRSE! - Polysomn 2020

Tämän yhtyeen kohdalla tulee suurimalle osalle varmasti mieleen, että onpas tyhmä bändinimi. No, tämä lienee tarkoitus ja jää mieleen. Ehkä joku viittaus 00-luvun post-rock yhtyeitten suuntaan?

Omalla kohdalla bändistä ja nimestä tulee myös mieleen erikoishevi, mutta yhtyettä kuunnellessa tämä jää lähinnä miehistön viiksekkääseen ja pitkätukkaiseen ulkonäköön, joka voisi olla jostain geneerisestä stoner-yhtyeestä.

Kairon; IRSE!:n nimi vilahteli monissa viime vuoden "parhaat levyt" listoilla ja kun vierailin viime viikolla Kouvolan pääkirjastossa ja tämä siinä hyllyssä nyt kuitenkin oli, niin mukaanhan se oli otettava. Ennakkoluuloista huolimatta.

Levyn alussa hevi-mielikuva on ehkä perusteltukin, koska suhteellisen raskasta ja massiivista tavaraa tulee. Riffitkin vyöryvät sinne alaspäin, mutta mitä pidemmälle levy etenee, sitä monimuotoisemmaksi soppa keittyy. Bändin meininkiä on maalailtu kuvauksissa King Crimsonista My Bloody Valentineen ja padassa keitellään tosiaan sukkia 70-luvulta 90-luvulle. Kitarathan ja niiden toisinaan pystyttämä muuri on pääosassa, mutta yhtä tärkeää osaa näyttelee myös syntetisaattori. Tunnelmia kehitellään post-rock tyyliin, mutta edellä mainitun oltua usein aika puhdasta instrumentaalimusiikkia, Kairon; IRSE!:ssä on mukana vokaalit. Tässä ehkä itselle se suurin kipupiste, sillä ne ovat pääosin sitä shoegazen vokaalitapettia. Jotkut pitävät siitä. Noh, vokaalien osalta tämäkään ei ole koko totuus; itselle tuli välillä mieleen 00-luvun MGMT juuri osittaisen melodisuuden ja syntikka-arpeggioiden yms. takia. Toki mainitulla yhtyeellä mielenkiintoisemman kuuloiset laulajat.

Mitä mitäs. Nuoria kloppeja ja hyvä paketti. Ei tästä mitään omaa vuoden 2020-levyä tullut, mutta jos joku sitä mieltä on, niin aivan perusteltu näkemys. Hyvin tehtyä ja hyvän livebändin maineessa. Sitten joskus taas kun sen aika on..

Amebix - Monolith 1987

Crust-punk on punkin, tai metallimusiikin alalaji, missä yhdistellään juuretonta, systeemin ulkopuolista elämäntapaa ja metallista musiikkia, joka kuitenkin eroaa perus-heavystä näennäisen huolimattoman soitto- ja tuotantotapansa puolesta. Viiva ja erotin on todella häilyvä, eikä aina kaikki, tai kukaan tiedä aina kummalla puolella ollaan. Tyylisuunnan kaksi kivijalkaa lokatoitui 80-luvun Isoon Britaniaan ja sen vallattujen talojen, eli squattien skeneen. Antisectia ja Amebixia yhdisti myös levytetyn tuotannon vähyys, vaikka toki jälkimmäinen teki huomattavasti enemmän EP:tä yms. ensimmäisen olemassaolonsa (1979-1987) aikana.

Amebixin äänitetty tuotanto alkoi vuoden 1979 demokasetin muodossa, mutta bändin tuotanto oli ns. "hitaasti kypsyvää" käppäisen demon, EP-levyjen ja ensimmäisen 'Arise'-pitkäsoiton välillä (1985). Välissä meni kuusi vuotta ja ehkä yksi syy hitaaseen etenimiseen oli squattaus-elämäntapa, missä mitään omaisuutta, laitteita tai edes yöpaikkaa ei aina ollut, rumpalit vaihtuivat ja kaikki meni omalla (hitaalla) tahdillaan.

Amebix oli käytännössä Millerin veljekset Stig ja Rob, joista jälkimmäinen vokalisoi ja tekstitti biisit. Veljekset olivat kouluikäisinä ongelmallisia Stigin käydessä ongelmanuorten koulua ja Robin Britanian Ilmavoimien koulua, josta parin vuoden innon jälkeen kuitenkin erosi. He tutustuivat teini-ikäisinä bändin ensimmäiseen rumpaliin, joka oli vahvasti mielenterveysongelmainen, mutta asutti yksinään vanhempiensa suurta kartanoa Moorin alueella, joka on tunnettu Baskervillen koiran usvista ja sumuista. Millerin veljesten mukaan eristynyt kartano ja ympäristö vaikuttivat yhtyeen soundiin ja kuvastoon. Oli juttu totta tai ei, niin se on hieno tarina. Vanhemmat palasivat kartanoon ja häätivät punkkarit, jotka siirtyivät Bath/Bristol-alueelle, missä oli vahva punk- ja squattausskene yhtyeineen. Samaan aikaan mukaan tulivat kovat huumeet, jotka vielä omalta osaltaan tahdittivat etenemisnopeutta.

Elämäntapa ja ystäväpiiri pitivät Amebixin sidottuna niin sanottuun anarkopunk-skeneen, mutta musiikillisesti yhtye hioutui poikkeavan kuuloiseksi yhdistellen aikansa metallin elementtejä Motörheadiin, jälkipunkkiin ja etenkin Killing Jokeen. Arise-levyllä oli myös maalailevia osuuksia, joita toki löytyy kaikilta aikansa anarkopunk-pitkäsoitoilta, eikä monessa kohtaa olla kaukana esimerkiksi Hawkwindin monotonisesta, mutta samalla sakeasta tyylistä. Yhtyeen tavaramerkki on kuitenkin post punkin ja goottimusan esittelemä "pidättely", joka kasvattaa musiikin intensiteetin omaan luokkaansa. Samalla ensi-LP:n 'Axemanin' tyylinen nopea, mutta lyhyt kohta toimii kovempaa, kuin peruspaahdossa. Myös instrumentaatiopaino pinnalla jyräävän ja klonksottelevan basson kanssa kumartaa tavallaan Lemmyä kohden, mutta seisoo myös omin jaloin.

Arise nosti yhtyeen skenensä valokeilaan ja crustien vaatteiden pätseihin ja seuraaja 'Monolith' äänitettiin ja julkaistiin vuonna 1987. Jo Arisen ilmestyessä 1985 punkkiin, tai sen hardcore-muotoon alkoi ilmestyä entistä enemmän metallivaikutteita, joista esimerkki aiemmin mainitun Antisectin 'Out of the Void' EP vuodelta 1985.
Monolithkin oli edeltäjäänsä verrattuna enemmän metallinen ja vähemmän Killing Joke. Se noteerattiin (ja arvotettiin) punkpiirien lisäkisi aikansa metallilehdissä. Kehut eivät olleet valtavia, mutta ei sitä varsinaisesti haukuttukaan. Levy on ehkä noussut arvostuksessaan vuosien saatossa, sillä se on edelleenkin hyvin hyvin intensiivinen, vaikka nojaa enemmän raskaan musiikin estetiikkaan. Oikeastaan tämä on omalla tavallaan yhtä hyvä, kuin edeltäjänsä. Bändi oli myös tähän aikaan punkpiirien lisäksi hämmentävästi (tai vähemmän hämmentävästi) biker-piirien suosiossa ja keikkaili niissä.

Levyn ilmestyttyä bändi, tai veljesten välit hajosivat ja bändi hiipui yhden demon jälkeen. Julkaisijalevy-yhtiö veti kaikki rahat ja on vuosien saatossa tehnyt painoksia toisensa jälkeen.

Millerien ja ympärillä pyörivien soittajien elämäntavat, huumeongelmat ja ongelmat ylipäätään (Rob kaatui moottoripyörällä ja katkaisi kätensä soittokunnottomaksi, naisystävä vei lapsen ja tämä vetäytyi Skotlantiin asumaan asuntovaunussa) lopettivat bändin toiminnan pitkäksi aikaa. Rob Milleristä tuli myöhemmin keskiaikaisten miekkojen takoja, Tau Cross-yhtyeen johtaja ja tällä hetkellä hän toimii yksityisajattelijana karkotettuaan bändikaverinsa holokaustin kieltopohdinnoillaan. Stig perusti Amebixin jälkeen yhtä hitaasti ja hähmäisesti toimineen Zygoten, johon kuului saman Moor/Bath-usvaisen alueen tyyppejä Smartpilsistä ja muista hämärämmistä punk-yhtyeistä. Amebix uudelleenkasautui, levytti levyn, mutta nykyään veljekset eivät ole tiettävästi missään väleissä.

Vaahtopäät 2 - V/A 1981

Vaahtopäät (I ja II) olivat Turun suunnassa toimineen ja tietysti edelleenkin toimivan Ensio Musicin (esiintyy myös nimellä Selecta) uuden aallon aikaan sijoittuvat kokoelmat. Siinä missä ensimmäinen osa oli osittain Varsinais-Suomeen sijoittuvaa musiikkia, tämä kakkososa noukkii yhtyeitä myös Joensuuta myöten. 80-luvun alussa levy-yhtiö mainosti itseään rokki- ja uuden aallon imagolla, mutta suurimmat hillonsa se teki 90-luvulla Anna Hanskin ja Rainer Frimanin tyyppisten iskelmäartistien kanssa. Kataloogista löytyy myös "kulttihitti" Janos Valmusen 'Bussipysäkillä' jne. ja 'Hittitusina' kokoelmat, joista parikin pääsi kultalevymyyntiin.
Suurimmat loistonpäivät taitavat kuitenkin olla takana ja omistajanvaihdosten jälkeen Ensio/Selecta on ollut oikeudessa muun muassa kustannussopimuksistaan.

Näihin kahteen kokoelmaan kannattaa tänä päivänä suhtautua ehkä enemmänkin aikansa dokumentaationa ja miksei tietysti jonkinlaisina "uuden aallon Suomi-nuggetseina", koska etenkin tämä kakkososa ei esittele ehkä niin mieleenjäävää ja pikkuklassikoiksi hyväksyttävää materiaalia ykkösosan tavoin (mm. Wrumin 'Takapihojen rocktähdet', Korroosion 'Hei hei hei'). Vaahtopäät I:sellä oli myös SIG-yhytyeen vaikeammin saatavaa tavaraa, jota ykkösosalla oli peräti kolme kappaletta eri salanimillä. Bändit ja kappaleet oli koottu aikansa uuden aallon toimijayhtiöiltä, eli Johannalta, Pokolta ja niin edelleen. Plus tietenkin Ensio/Selectan omasta katalogista.

Tällä kokoelman kakkososalla ei tunnettuja biisejä enää piisaa. Aikansa pikkusuositut ja myös sekä A, että B-puolet aloittavat Pasi ja Mysiini ja Jerry Sultsina & Karelian piiraat ovat painuneet unholaan ja loppuja voi hyvällä omatunnolla kutsua maakuntabändeiksi. Tuntemattomiksi sellaisiksi, vaikka Fabrics-jäsenistöä siirtyi myöhemmin Boycott-yhtyeeseen ja porilaisen Uivan oopperan rumpali kuului myöhemmin Yö-yhtyeen alkuperäiseen kokoonpanoon.

Punkin ensimmäisestä aallosta poiketen uusi aalto toi enemmän englanniksi levyttäneitä bändejä, joita tältäkin kokoelmalla löytyy. Tyylillisesti levyllä hypätään heti siihen uuden aallon reggaeseen Pasi & Mysiinin kappaleella 'Hei nainen'. Jos tässä kuuluu ripaus Pelleä, niin seuraavan Stalker-yhtyeen vielä reggaempi 'Meidän vapaus' on ihan silkkaa Miljoonaa paatoksellisella sanoituksella. Uiva ooppera on power-poppia ja 'Viikonloppuihminen' on ihan jees biisikin. Seuraavat enkunkieliset biisit ovat vähän tylsiä, toki Tommi Läntisen ja Hombren Fabrics-yhtye on ns. hyvin tehtyä musaa. Zulaton yhtyeen omaa nimeään kantava biisi omalla tavallaan sympaattinen ja puolen päättävä jo gotiikkaan ja mustahuulikamaan viittaava Musta-yhtyeen 'Kosminen kulkuri' on reipas irtiotto uuden aallon peruskuvioista. Synteettisen plastista nytkytystä.

Kakkospuoli avautuu Jerry Sultsinan uuden aallon boogiella, joka on ihan jebou. Yhtye taisi hajota ainoan pitkäsoittonsa jälkeen, joten selittää miksi sekin katosi historian hämärään. Levyn biisijärjestys on eri, kuin etiketissä ja kannessa ja seuraava mieleen jäävä esitys onkin vasta H2SO4:n (rikkihappo) yksinäinen jytäbiisi 'Kammiossa erakon', jonka tavallaan humoristisen mystinen kielikuvasto on näppärä ja tuo mieleen hassusti Pihasoittajien 'Tuhkimuksen'. Bändistä ei löydy netistä oikeastaan mitään muuta tietoa kuin, että tämä saattaa olla sama porukka, kuin toisessa uuden aallon bändissä Keitetyssä hauessa.

Eli tuntematonta ja tuntemattomuuteen jäänyttä uutta aaltoa 80-luvun alusta ja sikäli ansaitsee paikkansa. Suurin miinus koko pläjäyksessä on oikeastaan kaiverrus, eli levy on liian pitkä ja soi tämän takia hiljaa. Oma levy löytyi kirppikseltä suhteellisen kuluneella kannella, mutta edullisesti. Discogsissa tästäkin pyydetään näköjään lähemmäs neljääkymppiä. Hyvä dokumentti, keskinkertainen kokoelma.

Amon Düül II - Tanz der Lemminge 1971

Kuten eilinen (todennäköisesti) äärimuslimien suorittama raukkamainen teko osoittaa, kynä tai musiikki voi olla joillekin AK-47:aa tai miekkaa pelottavampi. Tämän ovat saaneet tuta myös Saharan tuaregit pari vuotta sitten, kun paikallinen keskiajasta ammentava ääri-islamilainen liike kielsi soittamisen käsien katkomisen uhalla.

Yksi eilisen iskun uhreista oli Georges Wolinski, joka on Suomessa varmaan tunnetuin sarjakuvien ystäväpiirissä 'Paulette'-sarjastaan, jota julkaistiin hetken kotimaisessa Tapiirissa. Wolinskissa, jos kenessä henkilöityy Euroopan vuoden 1968 henki ja liikehdintä, koska hän aloitti tuona kuohuvana vuotena oman satiirisen L'Enragé-lehtensä ja matka jatkui loppuun asti jähmeiden rakenteiden ja instituutioiden pilkkaamisessa. Lehti sai vihaajia uskonnollisten konservatiivien ja äärioikeiston piirissä. Nyt se sai myös omat marttyyrinsa, sillä islamistit paljastivat mitä he oikeasti eurooppalaisuudessa pelkäävät.

Amon Düül ja siitä ponnistanut Amon Düül II:en ponnistivat tuosta samasta Eurooppaa ravistelleesta liikehdinnästä samana vuonna. Yhtyeen tapaan käsitellä aiheita ja tabuja ei tarvitse hirveästi edes vedellä yhtäläisyysmerkkejä. Yhtyeen ensilevy oli nimeltä 'Phallus Dei' eli Jumalan Kyrpä ja se asui Münchenissä kommuunissa. Yhtye sijoitti itsensä poliittiseen laitavasemmistoon, mutta ymmärrys loppui sentään Bader Meinhoff-porukan ilmestyessä liepeille. Amon Düül II:sen kokoonpano eli koko olemassa olonsa ajan, mutta kautta linjan sen soitossa säilyi sellainen erikoinen 'amatöörimäinen virtuoositeetti', joka kuuluu tälläkin levyllä. Selityksenä lienee, että yhtye keikkaili alusta lähtien törkeän paljon, jopa päivittäin yliopistoissa, klubeissa ja missä tahansa, minne sai sähköt ja ihmisiä yleisöksi.

Vuonna 1971 ilmestynyt Tanz der Lemminge oli järjestyksessä yhtyeen kolmas levy ja jatkaa Amon Düül II:sen alkuaikojen linjaa voimakkaasta jamittelusta. Tämä on itse asiassa yhtyeen viimeinen levy, joka perustuu osittain jamittelulle. Seuraava (mainio) 'Carnival in Babylon' on jo astetta formaalimpi, mikä ei Amon Düül II:sen tapauksessa tarkoita vielä mitään.. Levy julkaistiin tupla-albumimuodossa ja kakkospuolen täyttää yhtyeen 'Chamsin' elokuvalle tekemä soundtrack. Levyn avaava 'Syntelman's March of the Roaring Seventies' koostuu neljästä osasta ja sitä voisi kuvailla proge-folkiksi. Kakkoskokonaisuus 'Restless Skylight-Transistor-Child' soittelee alussa Amon Düülmaisesti jytää, mutta siirtyy hypnoottiseen intiavaikutteiseen ragaan, jonka taustalla mellotron huokailee aavemaisesti. Lienee turha mainita, että koko levyllä vokalisoidaan vähän väliä hyvin saksalaisittain englantia korostaen. Matka jakuu heviriffin kera eteenpäin, viulu valittaa ja meininki on kova. Välillä palataan taas mellotron-folkkiin.

Kakkoslevy on siis edellämainittu 'Chamsin'-elokuvan soundtrack ja ensimmäinen osa, koko vinyylipuolen täyttänyt 'The Marilyn Monroe-Memorial-Church' on puhdas improvisaatio parhaaseen Ash Ra Tempel/varhainen Tangeri Dream henkeen. Ja tietysti Pink Floydin 'Sauserful of Secrets'. Kilistelyä, kolistelua, nauhakaikua ja erittäin space-rock meno. Räiskiminen jatkuu viimeisellä puolella, jonka aloittavalla 'Chewinggum Telegraphilla' kitaristit esittelevät pyrotekniikoitaan. 'Stumbling Over Melted Moonlight' lainailee Floydin Ummagummalta löytyvää synkkää riffiä, kunnes siirtyy nakitteluun. Levyn päättää 'Toxilogical Whispering' kitaroinnin ja junnaavan basso/rumpukompin säestämänä. Nauhakaiku sirisee ja kitarat kurkottelevat tähtiin. Soundtrack-puolelta puuttuvat vokaalit kokonaan ja kokoonpanokin on hivenen erilainen, kuin ykköslevyllä.

Amon Düül II:sen ahkerasta keikkailusta huolimatta ensimmäiset kolme levyä eivät myyneet mitenkään merkittävästi ja bändi sai kenkää Liberty-levy-yhtiöltä. Samaan aikaan yhtyeen konsertissa syttyi tulipalo, missä kahden yleisön jäsenen kuoleman lisäksi tuhoutui koko yhtyeen soitinlaitteisto. Tarina jatkui kuitenkin United Artistien leivissä ja kohtuu kuuluisana kulttibändinä.

Pharaoh Overlord - Lunar Jetman 2012

Viimeisen parin vuoden ajan on Ektro/Lehtisalon levyt ja touhuilut jääneet vähän vähemmälle seuraamiselle, vaikka tyylille uskollisesti julkaisuja on tullut ulos edelleen tiuhaan tahtiin, uusina tai uusintoina. Syy tähän on tietysti asuinpaikan vaihdos pois vielä toimivien kivijalkakauppojen helmasta, mutta kyllähän Ektrolla on ihan toimiva verkkokauppa. Ehkä viime vuosina on tullut vain kuunneltua vähän liikaa Lehtisalon projekteja? On minulla aikaisemminkin ollut ihan vuosien taukoja näiden kuunteluissa, vaikka huhut kertovat tälläkin hetkellä Circle/Falcon-keikan olleen melkoinen spektaakkeli.

Lehtisalon tyyliin Pharaoh Overlordin julkaisutahti on niin kova, että kataloogi on suoraan sanoen vähän epätasainen. Vuosien takainen 'Siluurikaudella' oli ainakin sellainen levy etten ole sille toista mahdollisuutta antanut. Live-levy 'Horn' taas oli kovastikin kuuntelussa ja olen nähnyt yhtyeen ainakin kerran livenä, mikä oli kohtuullisen hyvä veto jonkun vierailijan soittaessa messissä filtterin läpi oskilaattoria.

Suurin onglema ehkä tällä hetkellä on se, että vaikka Overlord on kuuleman mukaan perustettu 'vastapainona Circlen kaupallisuudelle', niin yhtyeitten audiota on aika hankala erottaa toisistaan. Circle on soittanut pitkään aika heviä musaa ja Pharaoh Overlord (PO) taas hevin lisäksi suhinaa ja maalailua, kuten tämäkin levy todistaa. Vielä, kun miehistö on Rättöä lukuunottamatta enemmän ja vähemmän identtiset molemmissa bändeissä niin..

Edistys on johtanut siihen, että autossamme on nykyään kasettisoittimen sijaan cd-soitin, joten laaserlevyille on löytynyt taas käyttöä. Rehellisesti sanoen en muistanut, että tälläinenkin hyllystä löytyi ja mielikuva oli jokseenkin neutraali, joten levy sai uuden mahdollisuuden. Ja ihan hyvä, koska Lunar Jetman (onko nimi otettu 80-luvun Spectrum-tietokonepelistä?) kuuluu niihin PO:n parempiin julkaisuihn. Se on yhdistelmä bändin monotonista riffittelyä ja 'kraut'-vertauksetkin saavat tällä kertaa junnausta ja sanan muodikkuutta vahvemman todistuksen entisen Faust-miehen Hans-Joachim Irmlerin panoksesta kosketinsoittajana (Irmler äänitti osuutensa kotistudiossaan Saksassa).

Levyn avaava 'Rodent' doom-bassottelee kolmen minuutin matkan, ennenkuin kitarakolmikko Westerlund/Jääskeläinen/Jääskeläinen nousee pinnalle soittaen junnaavaa riffiä harmoniassa kellottaen kappaleen yli kymmenenminuuttiseksi. Toisaalta levyllä on 'Cardinalin' tyylisiä fiilistelyjä, jotka tuovat mieleen Agitation Freen ilmavat ja luonnosmaiset jamittelut rumpujen jysäytellessä yksittäisiä iskuja kylpien hallikaiussa. Sama pätee levyn päättävään yli 29-minuuttiseen 'Cave of Hair'iin. 'Black Horse'n monoliittinen junnaus taas tuo mieleen yhtyeen aikaisemmilta levyiltä tutun biisin 'Skyline'.

Lunar Jetmanista on käsittääkseni julkaistu versiot vinyyli- ja cd-muodossa, joitten pituudet ja editoinnit eroavat jonkin verran toisistaan. Cd-muoto sopii kieltämättä tälläisille maailmankäärmeen pituisille julkaisuille. Ehkä pitäisi taas jossain vaiheessa mennä Circ.. eikun Pharaoh Overlordin keikalle.

Circle - Mylläri EP 2011

Circle on yhtye, joka ei julkaisujen määrän kanssa ole pitänyt niin sanotusti kynttilää vakkansa alla. Niitä on puskettu tuhoton määrä Lehtisalon oman Ektro-recordsin lisäksi lukemattomien muiden pikku-lafkojen läpi. Circle on sikäli varmasti mukava julkaistava, että se myy maailmanlaajuisen kulttimaineensa avulla distrojen ja erikoiskauppojen kautta helposti sen tuhat levyä.

Mylläri EP on neljän biisin seiskatuumainen, joka on tietojen mukaan painettu Roadburn-festivaalia varten. Viisisataa kappaletta ja sininen pikkuvinyyli. Koska julkaisija on Svart, levyn pakkaus on värikäs. Joskin levyltä puuttuu etikettien biisilistan lisäksi kaikki fakta soittajista. Discogs kertoo pseudonyymeistä tyyliin 'Mätky' ja niin edelleen, joten soittajat jäävät arvailujen varaan. Se on kuitenkin varmaa, että vokaaleissa ei tällä levyllä ole Mika Rättö. Eikä se kuulosta Janne Westerlundiltakaan, joten oletan sen olevan Lehtisalo. Ja rumpuja hakkaa tuttuun metronomityyliin 'Leppä-stick' Leppänen.

Levyn kannen spandexit, niittivyöt ja tyylitelty logo kertovat mitä tuleman pitää; hevanderiahan tämä. Mutta siinä, missä samana vuonna ilmestynyt pitkäsoitto Rautatie matkustaa sankarimaisemman hevin maastossa, Mylläri paahtaa kappaleensa hardcore-pituuksillä. Eli kaksi biisiä puolillansa ja minuutin kappalemitan kummallakin puolella mennään. Ensimmäistä kertaa ei olla pappia kyyditsemässä, sillä vuoden 2007 Panic-albumilla oli myös hardcore-vivahteita. Tosin ihan mihinkään mökään Circle ei mene (valitettavasti!), vaan homma pysyy militantin rytmikkäänä Leppäsen metronomin johdolla. Mieleen nouseekin enemmän 2000-luvun Darkthrone, joka luotsasi bläkärinsä kohti punk-vaikutteita.

A-puolen avaava 'Kylmäketju' kertoo ehkä miehistön projekti- ja levytysvauhdista, sillä minun mielestäni riffi ja meno muistuttaa vahvasti Lehtosalon Steel Mammoth-yhtyeen riffiä. Sitä toki sahataan enemmän bläkäri-tyyliin. Puolen kakkosbiisi 'Reaktio' on enemmän punkkista metallia. B-puolen avaa 'Paniikin valtias', joka voisi vähän hitaampana olla Sokean pisteen biisi. EP:n neljäs ja viimeinen biisi 'Luut' on taas rip-offi KTMK:n tai Radiopuhelinten turboahdetusta menosta.

Neljä biisiä ja EP on ohi melkein ennenkuin puolien käännön jälkeen istumaan ehtii. Circle pyörii tälläkin julkaisulla siinä ihme tilassa, missä ei tiedä mikä on ironiaa, mikä musiikkinörtteilyä, mikä intoilua ja mikä totta. Silti se ei jää missään vaiheessa edellämainituista kiinni, vaan kyllä tämän pistää soimaan taas uudelleen.

Steel Mammoth - Nuclear Rebirth 2011

Steel Mammoth teki viime vuonna suunnanmuutoksen, jossa aavikkoboogie vaihtui kuvastossa viljeltyyn oikeaan heviin. Edellinen 'Radiation Funeral' ja tämä samana vuonna ilmestynyt 'Nuclear Rebirth' muodostavat jo nimissään selkeän 'kaksois-albumin'. Levyjen kannetkin ovat miltei identtiset.

Pidin aiemmasta boogiesta ja ensilevyjen parodian rajamailla hoippuneesta terapia-käppähevistä, mutta niistä ei tällä levyllä ole jäljellä juuri mitään. Kokoonpanokin on tällä toistaiseksi (ja todennäköisesti) viimeisellä levyllä tiivistynyt.

En tiedä miten heviyleisö on bändin ottanut vastaan. Tuskin hyvin, vaikka Steel Mammoth vetelee tällä viimeisellään vanhan Tankin, Venomin ja muiden punkista ponnistaneiden brittihevareiden tahtiin. Veikkaampa, että Mammothin ulosanti on Sonata Arctica-porukalle ihan liian punk. Punkkareita taas on liian vähän.

Pirisen että kumppaneiden riffit ovat saatanan hyviä ja levy jytää alusta loppuun. 'The Dark Behind the Dark' kumartaa ehkä Lehtisalon fanittaman 'Thor'in suuntaan.

Jostain käsittämättömästä syystä Steel Mammothia tungettiin aikaisemmin lehdissä kraut-termin alle, millä ei ole kyllä mitään tekemistä tämän musiikin kanssa. Jos tämä oli nyt tässä niin yhtyeelle jäi kuitenkin hieno kehitys terapia-käpästä kunnon venom-menoon.

Nämä kaksi levyä on julkaistu ainoastaan vinyyli-formaatissa, ja siis ainoastaan trüü-digaareille.

OZ - Turn the Cross Upside Down EP 1984

Sisäänrakennetusta edistyksen vastaisuudestani huolimatta täytyy aina välillä myöntää, että Spotify on jossain asioissa aika hieno juttu. Esimerkiksi tämä OZ-yhtyeen (hyllystä löytyvää) Fire in the Brain pitkäsoittoa seurannut EP tuskin olisi muualla tullut vastaan.

OZ:in jäseniä on myöhemmin nähty jopa Yö:n riveissä (tekee suojelevan ristinmerkin), mutta yhtye oli yksi ensimmäisistä suomalaisista heavy-yhtyeistä, joka yritti oikeasti ja työllä saavuttaa ulkomaanmenestystä. Suomessahan heviyhtyeet joutuivat tuolloin soittamaan Lallintalossa ja ladoissa alle sadalle ihmisille - asia, joka on kääntynyt päälaelleen.

Aiemmin mainittu ensilevy julkaistiin Ruotsista käsin, johon yhtye muutti ottamaan vauhtia uralleen. Levy julkaistiin myös Japanissa ja Pohjois-Amerikassa. Kaipa se myikin jotain, sillä tarinan mukaan yhtye oli koko loppu-uransa ajan millimetrin päässä siitä suuresta levytyssopimuksesta. Lämppäripaikka Venomin kiertueellekin tuli, mutta selityksen mukaan manageri/levy-yhtiösotku pilasi homman. Ruotsissa bändi otti ajan tavan mukaan kansainvälisemmät taiteilijanimet tyyliin Ape De Martinez, Jay C. Blade ja Speedy Foxx. Mahtoiko kotimainenkin vaihtua hoonoksi soomeksi?

OZia ei ole kuitenkaan reilua verrata mihinkään Iron Crossin tyylisiin pelleihin, vaan FITB ja tämä sinkku-EP seisovat ihan yhtä vankalla pohjalla, kuin bändin NWOBHM esikuvienkin musiikki. Kolmannella levyllä tuotanto vähän söi esimerkiksi kitarasoolot miksauksessa alas, mutta tämä EP saatanallisine flirtteineen toimii hyvin. Aikansa tavoista poiketen Eero Hämäläinen.. anteeksi Ape De Martinez ei vedä tankeroa - ja osaa kaikki aikansa brittihevilaulun maneerit. Täytyy myöntää, että OZ:ista oli paljon käppäisempi kuva, kuin mitä se on. Tai siis onhan se sitäkin vähän, mutta sopivilla taitomausteilla.

Kolmen biisin EP:n kappaleet löytyvät nimibiisiä lukuunottamatta jo edelliseltä pitkäsoitolta. Ristin nurinpäin kääntämiseen kehottava nimibiisi jytää ja tarttuu hyvin. NWOBHM:n tarinoista mukaan otettiin olennaiset jutut; kappaleentekijä sai ensimmäisen rojaltishekin - jonka summa oli yllättäen 666 kruunua.
Oliko tämä viesti sitten itse vihtahousulta vai osoitus kaupallisesta epäonnistumisesta jää tarinan kuulijan vastuulle. Tämän jälkeen yhtye kuitenkin karsi sattanas-jutut sanoituksista.

Pharaoh Overlord - Horn 2011

Kultakirjasimin painettua ja avattavaa vinyylialbumia katsoessa tulee mieleen, että juuri tätä pitäisikin saada aina 17,90 eurolla kälyisen muovikansi-cd:n sijasta.

Pharaoh Overlord on yksi Jussi Lehtisalon loputtomista projekteista ja tälläkin hetkellä käsittääkseni kokoonpano on muuttunut Lehtisalon ollessa ainoa pysyvä jäsen. Pharaoh Overlord soittaa myös vähemmän yllättäen jonkinnäköistä heviä, kuten valtaosa Lehtisalon projekteista.

Bändi ei ole mikään suurimpia suosikkejani ja levyjen tason vaihtelukin on hurjempaa, kuin Circlellä (joka tämänkin levyn kokoonpano on ilman Mika Rättöä). 'Siluurikaudella' ei niin sanotusti avautunut ollenkaan ja ensilevyn stoner putosi vain osittain. Sunn0))):n lämmittelijänä tosin pidin heidän setistään.

Olikin oikein mukavaa, että näyttävien kansien lisäksi itse sisältökin oli tällä kertaa pätevää tavaraa. Horn ei ole mikään perheen kanssa illanvieton taustalla soiva levy, vaan aika raaka ja rajukin live-nauhoitus yhtyeen Lahden keikalta 2010. Levyn avaa oma takavuosien suosikki; Spacemen 3 laina 'Revolution', jonka retardin ja junnaavan MC5/Stooges-pastissin Overlord onnistuu soittamaan ilman, että jännite loppuisi.

Levy ei ole pelkkää junnausta, mutta yllä mainitusta Stoogesista tulee mieleen bändin vuosi sitten julkaistut vuoden 1971 konserttinauhat, joissa silloin hetken kaksikitarainen detroittilaiskopla soittaa myös samanlaisia monen minuutin pituisia ja vielä aika hyviä junnaavia riffittelyjä, joihin Iggy sitten jossain vaiheessa kampesi itsensä karjumaan jotakin.

Nelibiisinen livekooste sisältää siis aika äkäistä kitarointia. Tällä kertaa kolmen kitaristin kera. Bändissä oli/on Lehtisalon ja Leppäsen rytmiryhmän lisäksi kitaroissa tutut Rautatie-ajan Circle-miehet Westerlund sekä Pekka ja Julius Jääskeläinen.

Tätä vinyylipainosta on tehty kuuleman mukaan 500 kappaletta, joten saattaa jopa olla niin, että levy jossain vaiheessa loppuu varastosta. Mikäli siis kaikki koti- ja ulkomaan Pharaoh ja Circle-fanit ostavat sen. Suosittelen.

Hawkwind - Space Ritual 1973

Space Ritual ei kuulu suosikkeihini Hawkwindin tuotannosta. Itse asiassa pidän levystä yhtyeen tuotannosta ehkä vähiten. Tästä huolimatta kyseinen live-opus on liian merkittävä ohitettavaksi Levyhyllyssä.

Levy on malliesimerkki niin hyvässä, kuin huonossa mitä yhtyeen pitää tehdä hittisinglen jälkeen. Etenkin jos on 'guerilla-bändin' maineessa. Levyn ja kiertueen mahdollisti edellisvuoden hitti 'Silver Machine' ja siitä saadut rahat ja noste. Sinkkubiisi itse ei tietenkään löydy livesetistä.

Yhtye lähti kiertueelle Stacian lisäksi kahdella lisätanssijalla, lausuja/laulaja Robert Calvertin ja kansitaiteilija Barney Bubblesin (r.i.p molemmat) animaatiofilmien ja valoshown kera. Myös itse levyn alkuperäinen tuplavinyyli varustettiin erittäin näyttävällä kansitaiteella.

Mitä kansien sisältä sitten löytyy? Pääosin edellisen Do Re Mi Fa So La Si Do:n muodostama kappalerunko jauhaa biisit läpi bändille ominaisella degeneroituneella ja raskaalla tyylillä. Dik Mik soittaa taustalla elektronisia hälyääniä ja Del Detmar maalailee VSC3:lla suhinaa. Edellisen levyn biisien lisäksi setissä on runsaasti tuolloin vielä levyttämättömiä biisejä. Välissä Calvert lukee kaiutettujen hälyäänten päälle hänen ja bändiä lähellä olleen sci-fi-kirjailija Michael Moorcockin RUNOJA. Yhtyeen koneenkäyttjille on myös merkitty krediitit elektronisesta välipalasta 'Electronic No1'. Ensimmäisiltä kahdelta levyltä mukana on ainoastaan doom-metallin pioneeri 'Master of the Universe'.

Hawkwindilla oli hetken aikaa mahdollisuus nousta hitin kera samaan sarjaan Pink Floydien ja muiden kanssa. Yhtye kuitenkin vastasi siihen julkaisemalla tälläisen artsy-pläjäyksen, joka tosin menestyi briteissä ja nousi Suomessakin albumilista sijalle 27(!). Tämä yhdistettynä seuraavaan 'Urban Guerilla' sinkkuun, joka ilmestyi yhtä aikaa IRA:n pommikampanjan kanssa ja jouduttiin vetämään pois markkinoilta palautti bändin takaisin sinne kohtuullisen menestyksekkääseen kulttisuosioon.
Space Ritual myös päätti kollektiivisen sekoilun ajan bändin kahden vähemmän musikaalisen jäsenen Robert Calvertin ja Dik Mikin poistuessa yhtyeestä samana vuonna. Tämän jälkeen yhtye levytti kaksi parasta ja formaaleinta albumiaan. Mutta supertason suosio meni ohi.

Midnight - Black Rock'n Roll 2008

Clevelandilaisen Midnightin 'Black Rock'n Roll' kappaleessa ei muistella rockmusiikin alkuperäisiä mustia afrikkalaisia juuria, vaan nojataan vahvasti trio-henkiseen 80-luvun taitteen perinteeseen Motörheadin ja Venomin hengessä.

Kraftwerk - K4 1971

Uusimmassa Uncut-lehdessä oli lueteltu lehden toimitajien valitsemat viisikymmentä 'tärkeintä' bootleggia. Vaikka olenkin musiikin massiivinen ystävä, noista bootlegeistä löytyi yllättävän vähän tuttuja levyjä. Toisaalta en ole minkään vessassa äänitetyn suttupaskan ystävä. No, mitähän paskaa tässä nyt jauhetaan? Löytyyhän minulta useampikin MC5:sen baarikeikka.

Listalla vilahti myös Kraftwerkin 'K4', jonka olen kuullut muutama vuosi sitten. Silloin yhtyeen 'kokeileva vaihe' ei pudonnut hirveästi, enkä ole ikinä ymmärtänyt jengiä, joka hehkuttaa tätä yhtyeen avant-garde vaihetta. Se kun nyt kuitenkin kalpenee aika pahasti bändin myöhemmän ja tiiviin ilmaisun rinnalla. Ja krautrockista löytyy rehellisyyden nimissä monta parempaakin jami-bändiä.

Otetaampa siis uudelleen arvioon.

Tässä kohtaa asenne taitaa kuitenkin olla turhan ankara. Jami-Kraftwerk on kuitenkin reilusti parempaa tavaraa, kuin mitä kaksikon Flür ja Schneiderin täydellinen vaikeneminen bändin tuosta vaiheesta kertoo.
Tosin Bremenin radio-konsertin aikaan kaksikosta oli mukana vain Florian Schneider, sillä Flür oli puoli vuotta poissa bändistä opiskelun ja nappaamattomuuden takia. Tuona aikana bändissä olivat mukana Klaus Dinger ja Michael Rother. Näistä ensin mainittu taitaa soittaa jo yhtyeen II-levyn yhdellä raidalla. Kaksikkohan on tietysti yhtä, kuin Neu!. Bändi teki aikanaan moneen 'tärkeään' kuuntelijaan suuren vaikutuksen, mutta kaupallisesti bändi ei menestynyt. Itse asiassa miehet ovat menneet studioon tekemään ensilevyään pari kuukautta tämän äänitysajankohdan jälkeen.

K4 on tästä syystä mielenkiintoisempaa kamaa, kuin yhtyeen oikeat julkaisut I ja II (ja miksei myös Organisation nimellä julkaistu ensilevy). Schneider soittaa edellisten levyjen tyyliin poikkihuilua, viulua ja sähköisiä perkussioita. Huilu on ajettu syntikan läpi ja se narahtelee omintakeiseen tyyliin. Kaksikko Rother-Dinger hakkaa taas tähän päälle elastisen motoristista tyyliään. Välillä tunteillaan. Levyn avaava 'Heavy Metal Kids' on jännä yhdistelmä oskilointia, stoner-kitarointia ja jumitusta. Kraftwerkin on sitten näköjään soittanut proto-heviä.

Äänenlaatu on todella hyvä ja levyn pääosin 10 + minuuttiset biisit hyviä jameja, joissa on mukana myös tuore kaoottinen elementti, mikä tuntuu järestään puuttuvan näistä nykyajan 'uus-kraut' Neu!:n matkijoista. Hommassa on koko ajan tunne, että lähtee lapasesta, mutta ei sitten kuitenkaan lähde.

Tässä näyte saman vuoden Kölnin tv-liveltä:

Captain Beyond - S/T 1972

Captain Beyondin ensilevy hivenen köpön kannen kera saattaisi kuulostaa jonkin periferian unohdetulta esi-stoner klassikolta, ellei tietäisi yhtyeen jäsenten tätä bändiä edeltäviä meriittejä. Amerikkalainen Captain Beyond julkaisi kaksi levyä ennen väliaikaista hajoamistaan. Näistä tämän ensimmäisen ja uudelleen kokoamisen jälkeisen (eri solistin kanssa levytetyn) kolmannen ja viimeisen kiekon tasoerot ovat yhtä kosmisia, kuin tämän levyn kansi.

Itse asiassa Captain Beyond ei ollut täysin amerikkalainen yhtye, sillä laulusolistina oli Rod Evans, joka saattaa olla joillekin tuttu Deep Purplen alkuperäisenä vokalistina. Evan potkittiin tylysti ulos bändistä kolmen levyn ja kohtuullisen menestyksen jälkeen sillä verukkeella, että tämä ei sopinut bändin kovempaan rokkiin siirtyneeseen linjaan. Pääpäsmärinä toimi tiettävästi Richie Blackmore.
Puhe osoittautuu tällä levyllä niin sanotuksi paskapuheeksi, sillä Captain Beyondin ensilevy pitää sisällään toisinaan montaa Purple-levyäkin muhevampaa tavaraa. Tästä pitävät huolen miehistö, jonka taustalta löytyi kaksi ex-Iron Butterfly miestä + Johnny Winterin entinen rumpali. Eli blues-pohjaista raskasta jyystöä löytyy johon on toisinaan lisätty hivenen 'progressiivisia' elementtejä. Iron Butterflyn entinen kepittäjä 'Rhino' Reinhardt on näköjään yksi näistä kadonneista kitarasankareista. Hyvin vetää.

Nimekkäistä lähtökohdistaan ja pätevästä debyytistään huolimatta Captain Beyond ei missään vaiheessa noussut mestaruussarjaan tai edes ykkösdivariin vaan vaipui vuosikymmenten unohduksiin. Bändin levy-yhtiö oli southern-rockkiin keskittynyt 'Capricorn Records', joka ei ehkä nähnyt tarpeeksi vaivaa markkinoidakseen yhtyeen hivenen kummallista progea ja hardrockkia yhdistellyttä linjaa. Tosin Brittein saarilta pullahti paljon tätä huonompia bändejä Amerikan listoille ja vielä samoilla eväillä.

Evan pettyi musiikkihommiin ja jäi Yhdysvaltoihin terveysalan hommiin. 80-luvun alussa hänellä ja Blackmorella oli oma naurettava vääntönsä Evansin Deep Purple-nimen alla toimineen bändivirityksen kanssa, jonka jälkeen hän on tiettävästi kokonaan poistunut musiikkikuvioista.

Heavy Metal Parking Lot 1986

Tulin ostaneeksi tämän dvd:n vähän niinkuin sokkona, sillä en ihan tarkkaan tiennyt mitä se pitää sisällään. Heräteostos osoittautui onnistuneeksi, vaikka pystyyhän tämän netistäkin katsomaan.

Heavy Metal Parking Lot on kahdella lainavideokameralla kuvattu dokumentti vuodelta 1986, jossa seurataan Judas Priestin keikkaa edeltävää nuorison pohjien ottoa sittemmin puretun Capital Centre areenan parkkipaikalla. Kaupunki on Marylandin Landover. Pikkukaupunki.

17-minuuttinen dokkari ikuistaa nuoruuden innolla heviä suitsuttavia teinejä, jotka esiintyvät auliisti kameralle. Tuohon aikaan videokamerakuvaus ei ollut arkipäivää, joten liikkuvalle kameralle uhotaan, tuuletetaan ja mikkiin sössötetään innolla, jollaista ei enää tänä päivänä irtoa. Sanomattakin on varmasti selvää, että jengi on typerää ja vieläpä näyttää siltä. Ja läppä klassista tuubaa.

Dokumentti pyöri 90-luvun alussa kulttisuosittuna vhs-bootleggina ja se oli Nirvana-bändin keikkabussin vakiokuvastoa. 2006 Judas Priest antoi suostumuksensa käyttää musiikkiaan dokumentissa ja se sai viimein oikean julkaisun. Dvd:n mukana tulee myös dokkaria taustoittavaa materiaalia ja vastaavanlainen kymmenminuuttinen Neil Diamondin keikasta. Tai siis parkkipaikalta sinne valuvista ihmisistä. Tällä kertaa ylipainoisia keski-ikäisiä naisia.

Nitro - O.F.R 1989

Lainasin tänään Richardinkadun kirjastosta Steve Blushin mainion kuvateoksen 'American Hairmetal'. Näyttävä vuonna 2006 julkaistu teos kertoo vähän myös tukkametallin taustoistakin, mutta eihän siitä kovinkaan paljoa läppää riitä.
80-luvun hedonista elämää. Sporttiset, testoa pursuavat, mutta samalla naisellisen näköiset jätkät veivät kaikki mimmit. Spandeksit, jättitukat, peiliaurinkolasit, bailaaminen, bändärit ja pornotähdet tyttöystävinä olivat jutun juju. Ei mikään artistinen tuska, politiikka, maailmanparantaminen tai reaganin-ajan arvostelu. Tai edes hyvä musiikki.

Kirjan kannessa poseeraa itseoikeutetusti Nitro; kitaristi Michael Angelo Batio nelikaulainen kitara kaulassa, blondattu laulaja Jim Gilette puoli metriä korkean kampauksen kanssa ja basisti TJ Racer vielä suuremman mustan hiuspöhön kanssa. Ilman paitaa henkseleissä ja spandekseissa.

Kyllä aikaansa paskastakin musasta jauhamiseen voi tuhlata. Eli tässä Nitrosta;

Alunperin Jim Giletten (mikä taiteilijanimi..) soololevyä varten kasattu Nitro sai miehistöönsä vielä Vinnie Vincent Invasionin rumpalin Bobby Rockin (voi jumalauta näitä nimiä!). Yhtye levytti ensimmäisen ja toiseksi viimeisen levynsä O.F.R:n (Out-Fucking-Rageous). Levyn tuotannosta vastasi bändin ultimaattinen kitara-onanoija Batio. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että jokaisessa biisissä on miltei identtinen nopea nakitussoolo. Itse biisit ovat muuten tyylilajinsa mukaisesti aika simppleitä. Bailaamista vartenhan tätä musaa tehtiin, eikä minkään progeilun takia. Kitaristin nyt vain on nakitettava soolo 160bpm:n tahtia.

O.F.R ei siis missään mielessä ole hyvä levy. Päinvastoin; Giletten ääni on yksi genren karmeimmista, vaikka näitä heikkolahjaisia laulajia sentään piisasi. Bation autistinen nakitus on myös pöyristyttävää. Biisitkin ovat tusinakakkaa. Tällä levyllä kiteytyy amerikkalaisen pilluhevin viimeinen korahdus hetki ennen sen kuolemaa. Ja tälläisenään se ei ole onneksi palannut. Silti levyllä on tyrmistyttävine mauttomuuksineen jotain outoa viihdearvoa.



Knoppitietona tuo Bation nelikaulainen kitara varastettiin heti O.F.R-kiertueen toisen keikan jälkeen El Pasossa.
Vuonna 2004 eräs Bation fani saapui tämän konserttiin ja kaivoi kitaralaukusta esiin kaksi neljästä kitarasta. Kaksi puuttuvaa on todennäköisesti vielä kääpiökuninkaiden hallussa.

Steel Mammoth - Radiation Funeral 2011

Alle vuoden kuluessa ensi kuulemasta levyhyllystäni löytyy koko Steel Mammothin tuotanto, olen fan-clubin jäsen nro 18 (aka 'She-male Tormentor), anorakin hihassa bändin badge (en käytä yleensä niitä) ja ja.. eipä nyt tule lisää mieleen.
Niin, keikkakin on tullut nähtyä. Se oli hyvä ja huipennuksessa MASSIIVINEN barbaari tuli MAHTAILEMAAN lavalle bändin eteen ja kruunasi laulaja-kitaristin puolukka-rohmukypärällä. Se päässä kehtaa kerätä ydintundralla becquerellien saastuttamia marjoja!

Asiaan: Radiation Funeral on julkaistu tiettävästi ainoastaan vinyylimuodossa ja sen metsästäminen perinteisistä levykaupoistakin oli haastavaa. Toki noita keikalla myytiin, mutta pihin miehen rahat eivät riitä narikan jälkeen ikinä levyihin tai muihin kivoihin juttuihin.

Yhtyeen neljäs täyspitkä albumi on taas radioaktiivisen mutaation tulosta. Bändi ja musiikki on levy levyltä muuttunut, vaikka ulkokuorena käytetäänkin 'true finnish poser metal' termiä. Ensimmäisissä äänitteissä heviä, tai sen parodiaa oli enemmän, mutta esimerkiksi edellinen 'Nuclear Ritual' nojasi enemmän jura-heviin ja suoranaiseen stoner-boogieen. Uusin levy on sitten paluu 'oikeaan' heviin. Sanotaan vielä kerran; HEVIIN.

Levy on edellisen kiekon groovaavaan boogieen verrattuna kieltämättä aika rajua kamaa. Oikeata metallia. Tai no 'True Finnish Poser Metallia'. Tempo liikkuu siellä Acceptien ja Priestien tahdissa, laulut on huudettu, karjuttu ja meininki on oikeaoppisen typerää. Mutta silti edelleenkin vitsin ja TOTUUDEN musiikin raja on hämärä. Tämä levy on lyhyt, mutta raju!

Steel Mammoth - The Kingdom Of The Golden Hammer 2008

Steel Mammothin uusin levy 'Nuclear Ritual' oli kirjoituksen kohteena puolisen vuotta sitten. Sen kansi on ehkäpä kuvaavampi, kuin tämän edeltäjänsä, joka paljastuu nopealla vilkaisulla Ville Pirisen käsialaksi. Pirinen on myös yhtyeen vokalisti, vaikka koko porukka kätkeytyykin pseudonyymien taakse.

Musiikillisesti Steel Mammothissa on kuvastostaan huolimatta kyse enemmän southern-rockista esiheviblues-maustein (Budgie).
Vokaalit vedetään tankerolla ja tekstien tahallisesta 80-luvun lopun Games Workshopin pelinkansista huolimatta mieleen tulee vahvasti pari pohjoisen maakuntien juurevaa rokkibändiä; Jolly Jumpers ja 22-pistepirkko. Niille löytynee selityksenä jonkun pseudonyymin taakse piiloutuva Anssi Kasitonni juurevine riffeineen.

Verrattuna uudenpaan 'Nuclear Ritualiin' tämä levy tuntuu jopa tarttuvammalta. Harva bändi voi vetää tankerolla laineja tyyliin 'Heavy Metal Poser Barbarians Serving the Black Gold Tyrant' tai 'Rockin Behind the Enemy Lines' kuulostaen helvetin hienolta.

Hawkwind - Electric Teepee 1992

Tutkimusmatka 70-luvun jälkeiseen Hawkwindiin jatkuu tällä vuonna 92 julkaistulla levyllä. Joku 90-luvun alun Soundin levyarvostelija sanoi aikoinaan Hawkwindistä, että jos yhtye junnaa ja hioo sitä ainoaa juttuaan kaksikymmentä vuotta, niin pakkohan sen on parantua. No, se oli tietysti vain heitto ja kuuleman mukaan tätä levyä edeltäneet tekeleet ovat olleet aika puolivillaisia.

Mutta Electric Teepee kyllä tavallaan lunastaa yllä olevassa kappaleessa esitetyn väitteen. Se on ihan ehtaa Hawkwindin ydintä; yksinkertaista, monotonista ja junnaavaa musiikkia jota maustetaan avaruussyntikkakuorrutuksin. Ihan niinkuin vuonna 1972. Koneet ja tuotanto ovat tottakai enemmän 90-lukua, mutta ei estä yhtyettä olemasta muualla, kuin omassa ulottuvuudessaan.
Edellinen lause selkokielellä: se ei kuulosta juurikaan ysäri-levyltä ysäri-syntikoin. Yksi syy saattaa olla Dave Brockin käsittelemä EMS Synthi, jonka ajattomia ulvahduksia kuullaan tälläkin levyllä.

Hawkwind nautti jonkinlaista uutta kulttisuosiota 90-luvulla techno ja trance-piireissä. Siinä nosteessa tämäkin levy on tehty. Kolmimiehiseksi kutistunut yhtye käytti siis levyllä myös sekvenssereitä ja muita aikansa laitteita. Ei kuulosta pahalta. Itseasiassa levyn elektroniset biisit ovat parempia, kuin pseudo-metalli.

Levy nousi viikoksi Brittilistan sijalle 58 ja katosi sen jälkeen. En ole varma, onko tuo yhtyeen viimeinen listasijoitus tähän päivään asti. Kulttisuosio ei ole realisoitunut suuren yleisön suosioksi. Tosin avaruudesta ja haposta laulava yhtye ei myöskään itse ole siirtynyt 'Oi niitä aikoja' tyyliseen nostalgisointiin.

Circle - Rautatie 2010

Circlen edellisestä studio-levystä on kulunut kaksi vuotta. Hollywood vierailevan solistinsa kanssa ei lukeutunut minun laskuissani NWOFHM*-Circlen parhaimmistoon, koska yhtyeen kuitenkin pahimmillaan kömpelö hevi vaatii ehdottomasti Rätön eksentrisen vokalisoinnin noustakseen täyteen lentoonsa.

Circle julkaisi levyjään pitkään vanhan riistoliiton tahtiin, eli kaksi studiolevyä vuodessa. Homma ei Circlenkään kohdalla ole voinut olla vaikuttamatta lopputulokseen, vaikka julkaisukynnyksen mataluus on tietysti ollut harkittua.

Uudella Rautatiellä mukaan on otettu kaksi ylimääräistä kitaristia; Jääskeläisen serkukset, Westerlundin vanhat ja nykyiset bändikaverit Sweetheartista ja Plain Ridesta. Tämän hetken Circle onkin porilaista ydinkaksikkoa lukuunottamatta enemmistöltään muiden maakuntien miehiä. Lähinnä Haminan.

Levyn avaava 'Rautatie' iskee heti kiskoille uusien kitaristien tuoman kipinän, kun duaali-melodiat ja riffit lähtevät liitoon Rätön samalla messutessa höyrykattilan ihmeestä. Westerlundin vokalisoima 'Lääke' on hivenen kömpelö aavikko-blues, mutta tuo hyvällä tavalla mieleen Espen 22-pistepirkko-biisit tai J. Karjalaisen eksoottisimmillaan. Loppulevy sujuu pääosin uljaissa tunnelmissa päättyen 'Kaasukellon' etäiseen melankolisen pianon säestämään kitarasurinaan joka kasvaa lopulta eeppiseksi heviksi.
Sunrisesta alkaa olla kohta kymmenen vuotta ja nyt Circle on julkaissut täydellisimmän NWOFHM-ajan levynsä.

*NWOFHM = New Wave of Finnish Heavy Metal