Näytetään tekstit, joissa on tunniste elektro. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elektro. Näytä kaikki tekstit

perjantai 16. joulukuuta 2022

Wolfgang Flür – Magazine 1 2022

Wolfgang Flür lienee tähän blogiin eksyville tuttu nimi ainakin etäisesti. 

Hän liittyi perkussionistiksi Kraftwerk-yhtyeeseen vuonna 1973 ja poistettiin listoilta vuonna 1987. Ilmeisesti ero/ttaminen ei ollut kivuton prosessi. Hän soitti kuitenkin kaikilla yhtyeen klassisen kauden levyillä ja on myöhemmin väittänyt keksineensä elektroniset rummut, vaikka patentit yhtyeen soittimista on kyllä kaksikolla Hütter/Schneider. 

Pääkaksikon nihkeys haastattelujen tai edes steitmenttien antamiseen oli kautta historian hyvin pidättyväistä ja tätä on paikannut sitten kaksikko Flür/Bartos myöhemmin. "Perkussionisti" kaksikosta Bartos (yhtyeessä 1975-1990) osasävelsi toisaalta aika monta yhtyeen tunnettua kappaletta, mutta ilmeisesti koki myös turhautumista, jota on vuodatettu kirjan verran. Flürille sävellyskrediittejä ei ole juuri laitettu.

Flüria voisi siis kutsua yhtyeen takarivin mieheksi, joten odotukset kirjastosta lainatun soololevyn kohdalla eivät olleet kummoiset. Tosin takakansi lupaa levylle useita aika nimekkäitä, kuten nykyään sanotaan muodikkaasti "feattaajia". Ilmeisesti heidän osuus biiseissään on kuitenkin fiittaamista suurempi, koska miltei kaikki ovat merkattu myös biisien osasäveltäjiksi. Ja kaiken on ilmeisesti mahdollistanut tuottajaohjelmoija Peter Duggal. Feattaajina levyltä löytyy muun muassa Midge Ure, Peter Hook, ysärin teknobändi U96, Claudia Brücken, Bostich ja niin edelleen. Brittejä ja saksalaisia.

Levyn avaava nimibiisi tuntuu ensiksi hivenen liian sakialta ja palikat sekaisilta, mutta edetessään levy petraa biisi biisiltä. Etenemisen aluksi tulee mieleen, että nyt on aika härskiä Kraftwerk rip-offia, tai jopa mash-uppia, mutta homma toimii. Duggal on kaivellut ne klassiset ja ajan kestävät synasoundit, vocoderit, puhelaulut ynnä muut ja liikuttanut (Werkin) musaa vähän eteenpäin siltä viimeiseltä 80-90-luvun vaihteeseen sijoittuneelta liikahdukselta. Flür kertoo saksalaiskorosteisella englannillaan juttuja ja omakohtaisia muistoja. Levyn päättävä nykymaailman menoa ruotiva "Say No" kasvaa jo suorastaan maailmaa hiilaaviin eeppisiin mittoihin. Ristiriitainen, mutta hyvä albumi.

maanantai 23. toukokuuta 2022

Divine - The Story So Far 1984

Divine, oikealta nimeltään Harris Glenn Mildstedt syntyi 40-luvun puolivälin Baltimoreen ja hänen miltei valtavirtaan asti yltänyt, 42-vuotiaana kuolemaansa katkennut ura eteni osittain saman kaupungin John Watersin kera. "Törkyn kuningas" otti drag-naisen roolin omaksuneen Divinen omiin leffoihinsa, joista suurinta kulttimainetta kaksikko sai "Pink Flamingosista", jonka kuuluisassa (ainakin roska- ja alakulttuurin ystävien tuntemassa) kohtauksessa Divine syö kadulta ihka oikeaa koiranpaskaa.

80-luvulla Waters liikkui lähelle valtavirtaa muun muassa elokuvalla "Hairspray", missä Divinen lisäksi oli joukko muitakin pop-hahmoja, jonka jälkeen hän sai hotellihuoneessa kohtalokkaan sydänkohtauksen.

Huolimatta drag-hahmostaan Divine ei oikeassa siviilielämässään ollut transseksuaali, vaan homo, mutta tämän hän yleensä sivuutti haastatteluissa, ehkä syystä että pelkäsi sen haittaavaan uraansa. 

Hän aloitti vuonna 1981 musiikkiuran, joka perustui myös Divine-hahmoon. Vuonna 1984 julkaistiin kakkoslevy ja samalla hänen menestynein albuminsa "The Story So Far". Levy nojaa 70-80-luvulla syntyneeseen Hi-NRG tyyliin, joka on periaatteessa turboahdetumpi diskon alamuoto. Kummatkin nauttivat ensisuosiotaan juurikin New Yorkin homoklubeilla. Staccato-syntikat, Roland 303:n pumppaavat bassolainit ja koneelliset rummut. Supermachoa. Ja hyvin funkya.

Tyylisuunnan kuuluisimpia tuottajia oli Bobby Orlando, joka on vastuussa kuudesta tämänkin levyn kahdeksasta biisistä. Levyn avaava "I'm So Beautiful" on Stock & Aitken kaksikon kynästä ja koneista. Kaksikko (+ Waterman) olivatkin vastuussa monesta 80-luvulle ilmeen antaneesta, silloin joidenkin parjaamasta kylmän koneellisista hittipbiiseistä. 

Biisimateriaali levyllä on yllättävän tykkiä kamaa. Siis todella. Levyllä ei ole yhtään niin sanottua turhaa biisiä, mutta tarkemmin katsoen The Story So Far onkin kokoelma ensimmäisen levyn biisejä ja sinkkujen paraatipuolia. Tähän päälle Divinen rähisemään Hi-NRG tyylilajin camp- ja kaksimielisiä laulunsanoja, niin todella energinen pakkaushan tässä on kyseessä.

Kotimaassaan Divinen nautti ehkä enemmän elokuvasuosiota. Ainakin yönäytösyleisön keskuudessa, mutta Euroopan puolella sinkuista tuli pieniä, tai keskisuuriakin hittejä. Suomessakin ne nousivat listoille, joten ehkä pitää pitää silmät auki, jos maxeja tai muita tulee kirppiksellä lisääkin vastaan.

maanantai 7. joulukuuta 2020

Yello - Point 2020

Yello on lipunut silmäkulmassa 80-luvulta lähtien, sillä siskollani oli vähintään joku näiden seiskatuumainen, ehkä kokonainen albumikin. Muistan yhtyeestä jääneen lähinnä negatiivisen mielikuvan, mutta toisaalta pidin Kraftwerkkiakin ns. "huumoriyhtyeenä" aika pitkään. Yello oli nostanut itselläni jo varovaisia hyväksynnän nyökkäyksiä aikaisemminkin, mutta vasta pari vuotta sitten kirjastosta lainattu edellinen Toy-albumi (2016) aiheutti myönnytyksen ja hyväksyin yhtyeen puupää-singlejen lisäksi albumitasolla ns. hyväksi yhtyeeksi.

Edellä mainittu yhteys Kraftwerkkiin on musiikillisestikin ilmeinen ja Toy-albumia promotessa kaksi Dieter Meier ja Boris Blank nousivat ensimmäistä kertaa ikinä lavalle ja lämppäsivät yhtyettä neljä iltaa. Toisaalta Toy poikkesi yhtyeen itsensä mukaan ollen "kosmisempi" kuin muu tuotanto yleisesti. Siihen nähden tämä viimeisin Point edustaa perinteisempää Yello-linjaa.

Kaksikon tausta on mielenkiintoinen: Boris Blank oli ollut musakuvioissa 70-luvun lopussa, josta matka jatkui yhdessä Carlos Perónin kanssa perustettuun Yelloon. Kaksikko hioi soundiaan studiossa ja yritti käydä myymässä musiikkiaan Yhdysvalloissa. Reissulta palattua sveitsiläiskaksikko päätti ottaa mukaan laulajan, joksi valikoitui Dieter Meier (s.1945). Perón jätti yhtyeen 1983 soolourayrityksen yhteydessä ja siitä asti bändi on ollut kaksikko Meier (vokaalit ja sanat) ja Blank (musiikki). Jälkimmäinen on musiikkiuransa ohella toiminut mielenkiintoisesti; rekkakuskina. Meier taas on yksityispankkiirin miljonääripoika ja aikanaan lakimiesopinnot keskeyttänyt uhkapeluri.

Blank on perfektionistin maineessa, mitä voidaan pitää myös yhdistävänä tekijänä Kraftwerkin kanssa. Toisaalta Yello "myöhästyi" elektronisen musiikin kehittelystä ja saapuessaan ääniaalloille sen musiikki kuulosti Kraftwerkin romantiikan ja retro-futurismin rinnalla ehkä enemmän futuristiselta voimakkaine sämplejen käyttöineen ja vahvoine rytmeineen. Ohituskaistalta muskeliautolla Tour de Francen ohi.

Kraftwerkin ohella myös Yello käyttää itsestän hyvin vahvasti rakennettua kuvaa ja kaksikko maalaileekin levyn kansiteksteissä olemustaan ja musiikkiaan sellaiseksi, että se olisi voinut syntyä Hergén studion piirustuspöydällä. Mielestäni oikein hyvä vertaus, sillä Blankin vahvasti sampleja käyttävä musiikki ja soundi on hiottu linjakkaan tarkaksi, mukana on aina pieni yllätyselementti ja tämän päälle Meier vetää bassoäänellä puhumat/laulamat puupäiset lainit vahvasti karrikoiden.

Hyvin sarjakuvamaista musiikkia. Mutta se on hyvä sarjakuva ja parhaan belgialaisen koulukunnan tapaan myös hauska.

En nyt jaksa käydä levyä biisi biisiltä läpi, joten toimikoon tämä avausbiisi Yello-esimerkkinä.

tiistai 24. marraskuuta 2015

Krautrock-miksaus 21.11.2015

Olin tossa soittelemassa levyjä ja tässä dj-setin krauttimiksaus. Tämä kaikki puoleen tuntiin. Ekat levarisetit mitä olen tehnyt ja alkupuolella parit liu'ut biisien välillä onnistui ihan mallikkaasti.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Michael Jackson - We Are Here To Change The World 1986



Michael Jackson oli elämänsä aikana henkilönä ristiriitainen ja kyseenalainen sekä jätti kuollessaan monen monta epäilystä ja kysymystä riippumaan edelleenkin sinne ilmaan. Yksi asia hänessä on kuitenkin faktaa ja pysyvää; Michael Jacksonin musiikki oli parhaimpina hetkinään laadultaan ja tasoltaan omassa luokassaan.

Tänä päivänä puhutaan kovasti ilmiöstä, jossa rajoja rikkovin ja uudenaikaisin musiikki tehdään marginaalin ja undergroundin sijasta valtavirran elektronisesti rakennetussa ja editoidussa listojen huipulla olevassa musiikissa. Jos ajattelee Jacksonia ja 80-lukua, tulee helposti samoihin ajatuksiin. Itsehän olin lapsena ja nuorena tälle sokea, koska pehmolelujen kanssa poseeraava ja tyttöjen sekä pikkulasten suosiossa oleva megatähti Jackson oli yksinkertaisesti väärin. Aikuisiällä tämä näkökanta on korjaantunut ja Jackson on aina silloin tällöin vilahtanut täällä Levyhyllyssäkin.

Jälkikäteen ajatellen Michael Jackson oli luovan uransa huippukaudella Thriller-levyn aikoihin. Tämän jälkeen hänen focuksensa ja levynsä hiljalleen herpaantuivat mitä pidemmälle aikaa kului. Yksi Jacksonin tavaramerkeistä olivat normaalia videokestoa pidemmät ja suurituotantoisemmat musiikkivideot, joiden riman korkeus asetettiin Thrillerin nimibiisillä. Myöskään hänen tanssitaitoaan ei varsinaisesti piiloiteltu. Näitä videoita piisasi pitkin uraa ja Jackson teki musiikkiin perustuvan videoelokuvankin. Jos aikanaan Pink Floydin levyjä odotettiin ajatuksella, millaista hienoa kansitaidetta Hipgnosis on tällä kertaa tehnyt, Jacksonin kohdalla taas jokaisen biisin ja hitin musiikkivideon piti tuoda katsojille jotain uutta ja mullistavaa. Artistina hän on suora MTV-kauden ikoni ajalta, jolloin taivaskanavat levittivät levy-yhtiöiden videoita pitkin maailmaa lisäten artistien myyntiä.

Yksi spin-off tässä videoajan touhussa oli Francis Ford Coppolan ohjaama ja Jacksonin tähdittämä (sekä kahden laulun sisältämä) Captain EO, jonka Disney-yhtiö tilasi ja esitti 3D-filminä huvipuistoissaan vuosien 1986-96 välillä. Filmiä uudelleen esitettiin myös Jacksonin kuoltua vuonna 2010. Leffan lyhyt juoni on kasa höttöä ja homman nimi onkin Jacksonin laulut, tanssinumerot, erikoistehosteet ja visuaaliset hahmot. Toinen biiseistä 'Another Part of Me' julkaistiin uudelleen miksattuna vuoden 1988 'Bad'-levyllä, mutta tämä 'We Are Here To Change The World' pääsi levylle vasta vuoden 2004 kokoelmalla. Tämä(kin) maailmanparannusnimellä siunattu biisi huipentaa lyhytelokuvan Jacksonin ja miehistön tanssiessa ja laulaessa julmalle kyberjohtajattarelle, jotta tämän sisälle vangittu lämpö pääsisi ulos ja muuttaisi hänet, sekä tietysti maailman jota hän hallitsee. Biisi itsessään on Michael Jacksonin ja John Barnessin käsialaa ja monissa kohdin aivan tavattoman funky. Kuukävelyn sijasta mieli tekee välillä pyörähtää lattialle breikkaamaan kappaleen minimalistisen biitin ja napakan basson tahdissa. Videolla on kaikki tyypilliset Jackson-maneerit; joukkotanssit, kuukävelyt, suunnanvaihdot ja 'kamppailut'. Ainoastaan lapsikuoro puuttuu. Soundit ovat sähköiset ja epäaidot, mutta Jacksonin voiman voi mitata kuuntelemalla vuonna 1988 Deniece Williamsin tekemän cover-version ja vertaamalla näitä keskenään.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

10 Speed - Tour De France 1983



Kraftwerk antoi kappaleensa 'Tour de France' vuoden 1983 elokuvan 'Breakdancing' käyttöön. Elokuvassa kuullaan kappaleesta erikoismiksaus, mutta yhtye ei antanut lupaa biisin julkaisuun elokuvan soundtrack-levyllä. Tämä kierrettiin näppärästi tekemällä kappaleesta re-make, jonka 'esittää' 10 Speed.

torstai 15. maaliskuuta 2012

Kojo - Whatugonnado - feat.Billy Carson 1983



Töölön kultalusikka teki aikanaan funkkiakin musaa, eikä tämä Billy Carsonin räppi/funkbiisi ole todellakaan mitään toivotonta kamaa.
Hivenen vanhemmat lukijat muistanevat Carsonin suomalaisesta 'Hyvät herrat' tv-sarjasta. Vielä vanhemmat saattavat muistaa hänet myös Jukka Tolonen Bandin funkkina rumpalina.

torstai 1. joulukuuta 2011

Yello - Solid Pleasure 1980

Yello on aiheuttanut minulle aina samanlaista hämmennystä, kuin tämänkin levyn kansi. WTF? Onko tämä hyvää vai huonoa musiikkia? Yhtye on myös pystynyt pitämään tämän hämmentävän linjan lähestulkoon koko uransa ajan. En ole koskaan pystynyt antamaan sille samanlaista hyväksyvää nyökkäystä, kuin esimerkiksi ulkonäöllisesti samannäköisille Sparksin veljeksille.

Sveitsiläisten Boris Blankin ja Dieter Meierin Yello on toiminut vuodesta 1979 ja hämmentänyt kuulijoitaan elektronisesti manipuloidulla laulullaan ja musiikillaan. Äkkiseltään monesta debyytin kappaleesta voisi sanoa eng. kiel. sanan 'novelty', muttei sitten kuitenkaan.
Yhtye nousi tällä levyllä muiden elektro-pop yhtyeiden kanssa parrasvaloihin ja nautti 80-90-luvun taitteessa kohtuullista suosiota muun muassa Brittein saarilla.

Yellon debyytti poukkoilee tyylilajeista toiseen, huumorista viileään synapoppiin. Levyltä löytyy myös kolmen kappaleen mittainen tunnelmaosuus, eikä yhtään hullumpi sellainen. Itse asiassa 80-luvun lopun 'Pump Up the Volume' kama muistuttaa omaan korvaan enemmän Yellon tyylistä 'hulluttelua', kuin Kraftwerkin tyylittelyä. Musiikki on provosoiva sekoitus ns. 'koolia' ja typerää tavaraa, mutta salonkikelpoisesti. Ihme levy.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Justice - Audio, Video, Disco 2011

Justicen neljä vuotta debyytin jälkeen julkaistu seuraaja ei blogikitinän perusteella ollut ihan se, mitä hipsterit ja viitan ripustajat odottivat. Bändi on ehtinyt pyörittelemään kappaleitaan liian pitkään, eikä levyn niin sanottu 'proge-elektro' nouse ihan proge-esikuviensa lennokkuuteen. Eikä taas jytää niin, että tanssilattiat täyttyisivät ilman biisien rankkaa remiksaamista. Myös soundilliset viittaukset stadionrockkiin, eivät nosta kentällistä yleisöä hakkaamaan tahtia.

Periaatteessa idea duali-särökitaraa matkivista synaleadeista on hyvä, mutta levyllä yliviljelty. (Tosin kotimainen Nightsatan saa hipstereiltä paremmat pisteet, vaikka on livenä suoraan sanoen köpö). Kappaleet eivät myöskään nouse loppua kohden, mikä on sellainen perusvaatimus tälläisessä hehkutukseen perustuvassa elektronisessa musiikissa. Toinen ongelma on, että useat biisit lähestyvät formaalia musiikkia, jonka kirjoittamisessa kaksikko Gaspard Augén ja Xavier de Rosnay eivät ole hirveän hyviä.

Jotta tämäkään kirjoitus ei jää pelkäksi marmatukseksi on todettava, että levy kuulostaa hetkittäin ihan hyvältä ja kaksikko osaa edelleen ruuvata soundeja, vaikka fokus neljä vuotta komerossa olisikin vähän kärsinyt. Levyn suurin ongelma on, ettei Justice kuuntelijoiden fantasioinneista huolimatta ottanut mitään suurta harppausta eteenpäin tai yllättävyyteen, vaan kuulostaa turvalliselta itsensä toistolta.

torstai 6. lokakuuta 2011

Solid Space - Space Museum 1982

Space Museum oli lyhytikäisen Solid Space-duon ainoaksi jäänyt julkaisu, joka julkaistiin 1982 vain kasettina. Tästä syystä yhtyettä ei ole hirveästi eilisen tähteitä tonkivassa musiikimediassa näkynyt. Kiitos internet-ajan, tälläisetkin täydelliset osbuurisuudet löytyvät (mikäli kiinnostaa tonkia).

Solid Space putoaa johonkin jälkipunkin, uuden aallon, futun ja uusromatiikan maastoon. Mikäli äskeinen yletön genre-pudottelu oli hämmentävä, niin lisätään soundien puolesta nykyaikainen 'coldwave'.

Duon musiikki 'futuristisine' sanoituksineen muistuttaa myöhemmän Spacemen 3:sen, Silver Applesin ja Kraftwerkin sekoitukselta. Monotonisen laulun alle soitetut idioottimaisen yksinkertaiset, mutta hypnotisoivat kitarajutut ja analogisten halpissyntsien pörinä ovat sympaattisia. Köpö rumpukone nakuttaa taustalla kuivaa tahtiaan.

Toisaalta monotonisuus on mainittu ja rehellisyyden nimissä on sanottava, että kappaleet kuulostavat pääpiirteissään parhaimmilta ensimmäiset puoli minuuttia. Sen jälkeen sympaattiselta ja usein lopulta tylsiltä. Mutta jos ylläolevan namedroppauksen bändit putoavat, niin kannattaa ehdottomasti tutustua tähänkin äänitteeseen.

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Manuel Göttsching - E2 - E4 1984

Kuuluisasta shakkisiirrosta nimensä saanutta E2 - E4 levyä pidetään nyt jälkikäteen yhtenä 80-luvun tärkeimmistä äänitteistä. Jo vuonna 1981 Berliinin Roma-studiolla äänitetty levy julkaistiin vasta 1984, eikä se ollut mikään suuren yleisön menestys. Levytys loi kuitenkin tietyllä tavalla perustan seuraavan vuosikymmenen house-musiikille ja voisi itse asiassa soida siinä yhteydessä tänäkin päivänä ilman, että kukaan huomaisi oikein mitään eroa verrattuna nykyisiin minimalisti-house biiseihin.

Manuel Göttsching on vilahtanut moneen otteeseen tässä blogissa hänen yhtyeidensä Ash Ra Tempelin ja Ashran yhteydessä. Näistä jälkimmäinen luetaan jostain syystä edelleenkin yhtyeeksi, vaikka Manuel on pääosin yksin vastuussa kaikesta musiikista ja soitosta. Itse pidän häntä yhtenä Saksan ja musiikin tärkeimmistä 70-luvun hahmoista, joka ei ole saanut ehkä kaikkea hänelle kuulunutta tunnustusta. Tosin Tokion vahamuseossa hänet on ikuistettu yhdessä entisen bändikaverinsa Klaus Schulzen kanssa tärkeimpien proge-ajan hahmojen joukkoon Zappan ja kumppanieden rinnalle. Big in Japan.

E2 - E4 jatkaa samoista lähtökohdista, kuin Ashran levyt, eli koostuu kitaralla, rumpukoneella ja synalla tehdyistä minimalistisista rytmi ja melodia-loopeista, jotka taas muodostavat keskenään harmonioita. Melkein tunnin mittainen levy on jaoteltu hivenen teennäisesti lyhyempiin kappaleisiin, sillä levy on yhtä ja samaa pulputtavaa kappaletta alusta loppuun. Toisella puoliskolla kuuluu enemmän Manuelin tavamerkkimäistä delay-kitaraa. Levy lukeutuu niiden erinomaisten 80-luvun taitteen saksalaislevyjen joukkoon, jotka alkoivat luisua motorisesta ilmaisusta puhtaaseen elektroniseen musiikkiin. Ehkä Kraftwerkin onnistumisen innoittamina.

E2 - E4 varioituu monotonisuudestaan huolimatta juuri tarvittavan verran ja kestää hyvin pyöritystä. Erittäin positiivinen levy.

torstai 25. elokuuta 2011

Sebastien Tellier - Sexuality 2008

Viime aikoina Demis Roussos on jostain käsittämättömästä syystä pyörinyt soittimessa ja silmissä. Luoja yksin tietää miksi, sillä vaikka miehen täällä juuri käsitelty ensimmäinen soololevy onkin ihan pätevää tavaraa, niin muutenhan miehen musiikki ja hahmo ovat jollain tapaa aika korneja. Kaftaani päällä falsetissa laulava karvainen pullero, jolla oli kuitenkin aikamoinen flaksi naisten keskuudessa.

Kenties Sebastien Tellier on syntynyt edellä mainitun uudeksi inkarnaatioksi? Syntymäaika ainakin täsmää, sillä Tellier on syntynyt Roussoksen suosion huippuvuotena 1975. Tyylittelyn taitavien ranskalaisten tavoin Tellier on törkeän hienosti ominut Roussoksen hivenen suttuisen 70-luvun naistenmiehen ulkomuodon, vai mitä sanotte alla olevasta kuvasta?

Kumpi on kumpi?

Ranskalainen tyylittely mainittu, mikä ulottuu levyn kansiin asti. Tellierin 'löysi' alunperin Air-yhtye, joka otti hänet mukaan kiertueellensa. Tämän (käsittääkseni toistaiseksi viimeisen) levyn tuotannosta taas vastaa Guy-Manuel de Homem-Christo, joka on Daft Punk-duon toinen osapuoli. Tämä on muuten ensimmäinen kerta, kun Tellierin levyllä joku muu on tuotantovastuussa, kuin laulaja itse.

Sexuality käsittelee laulujen teemoiltaan yllättäen seksiä. Eikös tämä tyylitelty erotiikka myös kuulu niihin kansallisiin ennakkoluuloihin ranskalaisista yhdessä patonginsyönnin ja katumellakoiden kanssa? Levyn lyriikoita en valitettavasti pysty ranskankieltä taitamattomana luotaamaan, ja englanninkielikin, jolla osa kappaleista lauletaan valuu valitettavasti korvasta ulos. Levyn kappale 'Divine' edusti muuten Ranskaa vuoden 2008 Euroviisuissa. Näin ranskankielinen maailma on antanut kisoihin oman rohkean panoksensa elekro-popin saralla yhdessä belgialaisen Telexin kanssa.

Itse musiikki on tyyliteltyä ranskalaista elektronista musiikkia niin hyvässä, kuin pahassa. Tellierin biisien taustat ovat korostetun minimalistisia, eikä levy lähtenyt ihan alussa. Mutta loppua kohti levy alkaa toimimaan; jokainen juustoisen analogirumpukoneen isku tuntuu perustellulta ja arpeggiot soittavat ytimen nesteen puhtaita melodioita. Silmissä vilahtavat Emmanuelle, Demis, Dennis Wilsonin Beach Boys ja se ranskalainen 70-luvun naistenmies, minkä nimeä en muista, mutta jolla oli aikamoinen flaksi mimmien suhteen.

Tellier on ehkä oman zeitgeistinsa (ärsyttävä sana, mutta en keksi parempaa) artisti. Tällä tarkoitan muutaman vuoden takaista ranskalaisen eletronisen popmusiikin buumia. Tosin tämän levyn korkein sijoitus Ranskan albumilistalla jäi sijaan 33, vaikka artisti tosiaan oli Euroviisuissakin. Odotan silti mielenkiinnolla mitä on tuleman, jos ja kun hän vielä pökkäsee musiikkia ulos.


sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

maanantai 4. huhtikuuta 2011

Alan Vega - Saturn Strip 1983

Nyt on pyöritty tarpeeksi perussuomalaisessa loskassa, joten matkustetaan Atlantin yli kaupunkiin, jossa kuuleman mukaan tapahtuu kaikkea jännää.

Alan Vega (s. 1938) on tietenkin toinen puolikas Suicide protopunk-duosta. Yhdessä Martin Revin särötettyjen koskettimien ja nopean antiikkisen rumpukoneen kanssa hän oli pioneroimassa jotain. En edelleenkään tosin ihan tarkalleen tiedä, että mitä. Suicide oli New Yorkin skenessä ja Amerikassa kulttisuosittu, mutta edeltäjänsä Velvettien tavoin liian sekaisin taidetta, meteliä ja kauneutta noustakseen ikinä suuren yleisön suosioon. Yhtye aloitti jo 70-luvun alussa Alan Vegan toimiessa samaan aikaan kuvataiteilijana.

Suicide lopetti toimintansa ensimmäisen kerran vuonna 1980, mutta oli selvää, että palavasieluinen solisti siirtyisi soolouralle. Saturn Strip oli Vegan kolmas soololevy ja tuotantoapua saatiin levylle pätevimmästä päästä; Mainiossa Cars-yhtyeessä kannuksensa hankkinut näätänaamainen pop-nero Ric Ocasek tuotti levyn ja soittaa sillä myös koskettimia.

Saturn Strip nojasi harkiten edesmenneen Suiciden parhaisiin puoliin. Mukaan otettiin tietenkin myös sitä pop-herkkyyttä. Kappaleet perustuvat disco-musiikin toiston estetiikalle, jonka päälle Vega ulvahteli vokaalinsa omintakeiseen tyyliin. Mikään varsinainen disko-levy tämä ei ole, vaan enemmän jotain etäisesti elektronista poppia musituttavaa kamaa. Levyn avaavalla 'Saturn Drivellä' syntikkaa soittaa muuten eräs takavuosina tunnetumpi industrial-hahmo; Ministryn Al Jourgensen.

Eipä Vegan soolourastakaan mitään suurta kaupallista menestystä tullut, mutta pätevä elektro-pop-levy jäi jälkipolville. Nykyään Vegaa alkaa jo ikä painaa, mutta vielä muutama vuosi sitten mies pyöri kaiken maailman hämärillä taidemusafestareilla.

maanantai 21. maaliskuuta 2011

Jan Hammer - Miami Vice Theme 1984



90-luvulla ensimmäisen kerran uusittu Miami Vice oli alunperin pätevä videosukupolven poliisisarja, jonka painolastiksi muodostui liian monen tuotantokauden tuoma väsymys.

Sarjan tunnari kuulosti tuolloin niiiiiiin kasarilta, kuin vain voi. Minulla oli tietysti painolastina itse eletty 80-luku, jonka 'juppiajan' paluuta en tuolloin odottanut. Vuosikymmen oli piirtynyt omaan mieleen paskan musiikin ja muovin aikana. Tämä äänimaisema tuli sitten 2000-luvulla kierrätysmuodin sääntöjen mukaisesti uudelleen muotiin.
Silloin aika oli parantanut traumoja niistä koskaan saamattomista He-man hahmoista ja omaan nuo rumpupädit ynnä muu kasarihuttu kuulostivat jo reilusti loivemmalta. Itse asiassa ihan hyvältä.

Tsekistä Yhdysvaltoihin loikannut Jan Hammer saavutti mainetta ja kuuluisuutta jo 70-luvun alun fuusio-rockbändi Mahavishnu Orchestrassa. Hammerin säröpedaalin läpi soittama moog-syntetisaattori oli tärkeä osa bändin soundia.

Myös Miami Vice Theme perustuu tähän sähkökitaraa imitoivan syntetisaattorin käyttöön. Bend-wheelin vääntely saa äänen kuulostamaan elastiselta, mutta synteettiselta kitaralta. Hammer todennäköisesti soitti tämän keytar-tyyppisella synalla. Eli sellaisella rumalla kasarikitarasynalla, jonka kaulaan pistäminen vei muusikolta kaikki katu-uskottavuuspisteet.
Kappale oli Billboardin listaykkönen ja on tähän päivään asti viimeinen instrumentaali, joka on siihen pystynyt

Moni musiikkihistorian parhaista tai ainakin omaperäisimmistä soundeista perustuu jonkun toisen soittimen epäonnistuneeseen jäljittely-yritykseen. Niin tämäkin.

lauantai 1. tammikuuta 2011

Beck - Midnite Vultures 1999

Tarkempi musiikinystävä huomaa, kuinka nerokkaan aasinsillan rakensin viime vuoden viimeisessä blogipostauksessa!

Beck Hansen kuului aikanaan omiin ehdottomiin suosikkeihini, jonka levyjä soitin fanaattisesti tätä edeltäneeseen 'Mutationsiiin' asti. Jostain syystä suhteemme kuitenkin viileni, erkaannuimme ja teimme eron. Beckin nykylevyjen pintapuolisen tarkastelun perusteella mies on edelleenkin Beck.

Edellisestä masentavasta Mutationista poiketen Beckin Millenium-vittuilu on edelleenkin erittäin piristävä levy. Jos aiemmilla levyillä pääasiallinen tyyli oli hip-hopin, leikkaa-liimaa ja alt-kantrin ja folkin yhdistelmä, Midnite Vultures retroili suoraan (silloin huono juttu) kahdeksankymmentäluvun disco/funk-musiikin kanssa.
En nyt viitsi sanoa osaa biiseistä Prince-pastisseiksi, vaan käytetään mielummin sanaa kunnianosoitus (itse Princehän oli tuolloin aallonpohjalla). Get Real Paid lainaa taas suoraan Computer World ajan Kraftwerkiltä. Beck-tyyliin levy on tuotettu mahtavasti kuulokkeiden tulviessa jatkuvasti uusia juttuja ja soundeja.

Tämän levyn viimeisestä soittamisesta on varmasti ainakin viisi vuotta. Hyvältähän tuo kuulostaa edelleen.

maanantai 20. joulukuuta 2010

Apollonia 6 - S/T 1984

Tämä on viime kesän vinyylilöytöjä, jotka tulivat vastaan kotkalaisessa Pomp-musiikkidivarissa. Parilla eurolla. Kyseessä on 'Purple Rain' aikaisen Princen löytämä 'bändi', jonka keulakuva Patricia Koteron etunimi muutettiin muotoon Apollonia.

Apollonia 6 ei itseasiassa ollut mikään bändi, vaan levyn piti olla Princen 'tyttöbändi' Vanity 6:sen kakkosalbumi. Vanity kuitenkin lähti kävelemään projektista, joten seuraava levy oli luonnollisesti uuden laulajan mukaan nimetty Apollonia 6.

Tässä kohtaa pitää kuitenkin tehdä selväksi, että vaikka Apollonia 6 kuulostaakin mukiinmenevälle minnesota-soundille, se ei ole mikään klassikko-levy. Muutaman kuulemani biisin perusteella tätä edeltänyt Vanity 6 on paljon pätevämpää 80-luvun alun syna-funkkia. Sitävastoin Apollonia 6 kuulostaa välillä suorastaan tylsältä. Princekään ei kulta-aikoinaankaan näköjään aina osunut suoneen.

Levyltä löytyy kuitenkin pari oikein pätevää kasari-minnesota funkkia, kuten elokuvassakin soinut 'Sex Shooter' ja levyn toinen singlelohkaisu 'Blue Limousine'. Levyn kaikkein mielenkiintoisimmat biisit ovat kuitenkin ne, jotka jätettiin siltä pois. Prince kirjoitti Manic Mondayn ja Take Me With U:n sekä pari muuta biisiä yhtyeelle. Ensin mainitun levytti kuitenkin The Bangles ja seuraavan maestro esitti itse Purple Rainilla. Ratkaisun syynä oli Apollonian rajallinen laulutaito. Levyn tuotannosta vastasi luonnollisesti Prince salanimellä The Starr ★ Company ja sillä soittaa Purple Rainin aikainen yhtye, eli ..pääosin Prince itse. Levy floppasi kuitenkin kaupallisestikin.

Hivenen seksistisessä kannessa poseeraavan Apollonian ja Princen välille yritettiin luoda myös romanssihuhuja, vaikka tässä tapauksessa näin ei jopa ollut. Yhtyeen jälkeen Kotero esiintyi muunmuassa tv-sarja 'Viinitila Falcon Crestissä' ja b-luokan elokuvissa. Soololevykin ilmestyi kuulemma 1988.

maanantai 24. toukokuuta 2010

Daft Punk - Discovery 2001

Levyhyllyssä voidaan helposti hypätä Rainbowsta ranskalaiseen elektroon tai houseen. Daft Punkin kohdalla tosin matka ei ole pitkä, etenkään uusimman 'Human After All' levyn kohdalla.

Verkkaalleen levyttävä ja futuristissa naamioissa esiintyvä Daft Punk tunnetaan jonkinnäköisenä edelläkävijänä verkon ja musiikin yhdistäjänä. Heidän konseptitaiteensa on myös malliesimerkki jokaisen graafikon vieläkin kuolaamasta 'future/retro'-tyylistä.

Tätä (teema?)levyä varten kaksikko palkkasi lapsuuden suosikkinsa Leiji Matsumoton tekemään piirroselokuvan levyä varten. Leffaa en ole nähnyt, mutta tyyliltään se muistuttaa niitä 70-80-luvun taitteen avaruus-animeja, joita ranskalainen maailma kopioi esim. 'Olipa kerran avaruus' piirrossarjaan.

Ala-asteelta toisensa tunteneet kaverukset Guy-Manuel de Homem-Christo ja Thomas Bangalter olivat tyypillisiä Easy Rider/Velvet Undergroundia diggaavia teinejä. Heidän musiikillinen innostuksensa osui ensin äänekkääseen rokkiin (Stooges, Mc5 jne.), mikä kuuluukin selvästi yhtyeen musiikissa. Eritoten uusimmalla levyllä.
Vanha englantilainen viisaus on kuitenkin, etteivät ranskalaiset osaa soittaa rokkia, joten Daft Punkin on tehnyt järkevän päätöksen yhdistelemällä näitä elementtejä tunnelmalliseen rytmimusiikkiin, jonka perinteet maassa ovat tunnetusti vahvemmat.

Discovery on siis hyvä levy, jossa koneilla ja sampleilla on kasattu viihdyttävä ja iskevä michael-jackson-euro-house-disko-levy. Tämä on aikanaan täyttänyt varmasti tanssilattian. Ja miksei vieläkin?

perjantai 23. huhtikuuta 2010

Telex - On the Road Again 2006



Kyllä.
Kappale on cover-versio Canned Heatin klassisesta hobo-tulkinnasta.

Kyllä.
Yhtye on Telex, joka antoi oman vahvan panoksensa elektronisen popin marginaalissa 70-80-lukujen taitteessa.

Kyseessä ei tosin ole ensimmäinen kerta, kun orkesteri teki sähköisen version rock'n rollin vanhasta standardista, sillä yhtye levytti ensimmäisen tulemisensa aikana mm. ultrahitaan version 'Rock Around the Clock'ista ja mekaanisen luennan Sly Stonen 'Dance to the Music'ista.

Peukku pystyyn!