Rodrigo y Gabriela - Echoes 2019

Flamenco-luenta Pink Floydin klassikkokappaleesta.

Big Thief - UFOF 2019

Neil Young & Crazy Horse - ARC 1991

Viime kuun Uncut-lehdessä oli pitkä ja monen eri näkijän kertoma juttu Neil Youngin ja hänen uskollisen, tarvittaessa apuun kutsutun ratsunsa Crazy Horsen livevedoista ja jameista. Crazy Horse on taas palannut Youngin taustalle Nils Lofgrenin korvatessa bändistä (todennäköisesti ikäterveyssyistä) pois jääneen Frank "Poncho" Sampedron. Niilo ja Hullu hevonen ovat usein olleet erittäin hyvä yhdistelmä ja muutamien vuosien takainen 'Psychedelic Pill' oli varmasti yllätys niille, ketkä luulivat Youngin siirtyvän varmaan papparockkiin, jos kukaan nyt sellaista tietysti luulikaan. Crazy Horse aloitti omana yhtyeenä, joka levytti pitkäsoitonkin, mutta nuotiotulilla se muistetaan ajasta ikuisuuteen Neil Youngin romuluisena taustabändinä, joka teitten aika ajoin erkaantuessa tekee... Jaa, empä edes tiedä tekeekö itsekseen yhtään mitään.

Tämän kombinaation suttuisen rosoinen yhteissoitto on mannaa kuultavaa, mutta yllättäen ajatukseltaan hyvin mietittyä ja kurinalaista. Bändi treenaa juttunsa tarkasti soundcheckeissä ja Neil Young valmistautuu itse keikkoihinsa keskittyen ja ruumiillisesti venytellen.

Mielenkiintoinen kuriositeetti tässä Neil Youngin ja Crazy Horsen pörinässä ja rutinassa on Uncutin jutussa ollut Sonic Youth-yhtyeen Lee Ranaldon muistelo bändin lämppäripestistä Youngin kiertueella. 90-luvun taitteessa Neil Young innostui kovasti uusista grunge-yhtyeistä ja Yhdysvaltain alakulttuurimusiikista. Jotain tästä kertonee se, että ennen SY:n mukaanottamista rundille NY & CH ei ollut ikinä käyttänyt rundeillaan lämppäribändejä. Young kuunteli SY:n setit yleensä lämmittelyjumpatessaan lavan alla ja piti yhtyeen meiningistä. Eikä Sonic Youthillakaan ollut pahaa sanottavaa sedästä. Thurston Moore ehdotti Youngille, että hänen kannattaisi tehdä kokonainen levy samanlaista feedback-surinamusiikkia, joita Crazy Horse soitti kappaleidensa välissä. Ranaldo kertoi toivovansa, että tämä olisi oikeasti vaikuttanut ARC-levyn julkaisuun ja olisi sukupolvien välisenä siirtymätarinana hieno, mutta näin se ei ihan mennyt.

Neil Young oli kuvannut vuoden 1987 skismaisen, sateisen ja vähäyleisöisen kiertueen omalla videokamerallaan, josta koosti dokumenttifilmi 'Muddy Track'in. Hän laittoi keikan ajaksi videokameransa kitaravahvarinsa päälle ja editoi filmiin soundtrackiksi kappaleiden alku- ja loppuintrojen surinaa. Itse kameran mikrofonin automaattinen kompressori lutisti ja latisti musiikin vielä omanlaisekseen. Leffa julkaistiin isommin vasta 2015, mutta sellaisenaan oli lähtöpotku ARC-levylle. Legendan mukaan Thurston Moore olisi juuri tämän videopätkän nähneenä kehottanut tekemään kokonaisen levyn vastaavanlaisesta materiaalista. Tällä kertaa musiikkia ei kuitenkaan äänitetty videokameramikillä, vaan miksauspöydän läpi vuoden 1991 US-kiertueella ja monikanavaisena.

Itse levy julkaistiin vain erikoisedikkana yhdessä 'Weld'-levyn ja ymmärtääkseni tätä yhdistelmää painettiin vain noin kaksikymmentätuhatta kappaletta. ARC sisältää vain yhden 35-minuuttia kestävän "biisin" tai ääniteoksen, joka koostuu eri paikoissa soitetuista kitarasurinarutina-siirtymistä ja kappaleintroista. Seassa on saatteeksi tuttuja melodian- ja laulunpätkiä, rumputykitystä syntetisaattoria ja syntetisoitua lauluääntä. Jos odottaa jotain rupista blues-jamia, niin pettyy/yllättyy, sillä tämä on aika esoteeristä noiserockkia. Hämmentävästi 2000-luvun japanilainen Boris on varmaan äänellisesti ja meiningiltään lähimpänä tätä levyä ja tämän audiota.

Neil Young on julkaissut kohtuu paljon, kaikennäköistä ja kaikessa muodossa, joten tämän on SY:tä ja muita kuunnellessa päässyt aikanaan livahtamaan ohi. Young palasi myöhemmin vähän samankaltaiseen monsterirutinaan 'Dead Man'-soundtrackilla. Tuolloin muutama vuosi myöhemmin vaikuttimeksi tuli Youngia innostanut stoner-musiikki ja erityisesti 'Earth'-yhtye. Mutta se on omalla raskaalla tavallaan ehkä lähempänä bluesia.

Primal Scream - Beautiful Future 2008

Primal Screamin kohdalla olen ottanut projektin, että ostelen puuttuvat levyt kirppiksiltä aina kun niitä tulee vastaan. Tämä kymmenen plus vuotta sitten julkaistu cd tarttui mukaan kohtuullisella kolmen euron hinnalla, mutta viittä euroa en ole vieläkään viitsinyt/uskaltanut maksaa siitä Screamdelicaa seuranneesta Stones-larppilevystä.

Beatiful Future oli järjestyksessään huima yhdeksännes pitkäsoitto ja sai muistaakseni ihan ookoo vastaanoton, joskin Scream on omassa ikäluokassaan mennyt jo ajat sitten (sanotaan uudelleen) Stones-luokkaan, jossa levyt ovat yleensä ihan ookoo tasoisia, mutta suurin pöhinä itse yhtyeeltä on jo vähän ohi, eikä näitä kaikkia ole mitenkään perusteltua omistaa. Henkistä vertauskohtaa voi tosiaan laittaa sinne Rollareitten 70-80-luvun taitteen levyihin, joissa pienin päivityksin tehtiin ihan mukiinmenevää "rollarimusaa". Beatiful Future ei kuitenkaan onneksi tällä kertaa sisällä yhtye-pastisseja. vaan on kohtuullisen melodinen ja ennenkaikkea kuuntelijaystävällinen Primal Scream-levy. Bobby Gillespie laulaa niinkuin Bobby Gillespie laulaa, melodisuuden tullessa pääosin laulun taustalle heitetyistä kööreistä tai synalaineista. Lopputulos on aina ollut itseäni miellyttävän "impressionistista" jättäen kuuntelijan omille korville tilaa täydentää sen. Tästä syystä oikeastaan kaikki Scream-levyt ovat kestäneet tältä osin aikaa ilman puhkikulumista.

Artistivieraat taitavat olla Primal Scream levyillä pakollisia ja nuorta naisääntä tarjoaa itselleni tuntematon Lovefoxx. Kypsempää naisääntä tarjoaa itse Linda Thompson ja Josh Homme soittaa yhdellä kappaleella kitaraa.

Monesta Scream-levystä poiketen tältä levyltä puuttuvat kokonaan ne kireän piinalliset osuudet tai tykitykset, joten jonkinnäköistä yhtyeen easy-listeningiä. Levy oli ensimmäinen, jolla ei ole mukana nyt jo haudassa olevaa kitaristi Robert Youngia. Se on tähän asti myös viimeinen, jolla soitti tuohon aikaan takaisin Stone Rosesiin palannut Mani.

Kohta pitää alkaa merkitä muistiin mitä Primal Scream-levyjä hyllystä löytyy, ettei tule tuplakappaleita. Kirppiksillä näitä nimittäin piisaa.

W.H. Lung - Incidental Music 2019

Kuulin englantilaista W.H. Lung-yhtyettä vähän aikaa sitten ja tykästyin oitis bändin kasaria ja dronea yhdistävään soundiin. Livenä vähän isommalla kokoonpanolla esiintyvä yhtye on luovalta ytimeltään manchesteriläinen trio, joka kuulostaa aika pitkälti päivitetyltä versiolta Echo & The Bunnymenista, Spacemen 3:sta ja kasarin FM-syntetisaattoriyhtyeistä. Tähän mukaan vielä ripaus sekvenssoitua "motorik-soundia" ja toisaalta kotikaupunkinsa tanssittavuutta, niin oletan tämän olevan tietävien nuorten aikuisten keskuudessa kohtuu tykätty yhtye.

Ensin kuultu kiihkeä bunnymanisointi 'Inspiration!' innosti kuuntelemaan koko levyn, mutta tässä tapahtui nyt sellainen ikävä juttu, ettei levy ole alusta loppuun omaan korvaan nyt ihan täysin timanttinen. Levyn avaava 'Simpatico People' on kymmenenminuuttisena myös ehkä levyn kovin biisi, jossa jännite säilyy alusta loppuun. Syntikka pörisee ja kylmät kasarikitarat soivat, niinkuin kylmien kasarikitaroiden kuuluukin soida. Laulajan ääni on periaatteessa tavanomainen, mutta myös kulmikas, eikä täysillä heittäytyminen tietysti haittaa menoa.

Levyn ongelma on, että sen kiinnostavuus laskee tasaisesti loppua kohden, sekä muuttuu asteen verran tavanomaisemmaksi tyylilajissaan. Ehkä yksi selitys on, että internetin perusteella se on nykytyylin mukaisesti enemmänkin kokoelma bändin aikaisemmin julkaisemia sinkkuja, sekä uusia biisejä, eikä harkiten koostettu kokonaisuus kaarineen ja draamoineen. Jokainen kappale pitää sisällään sinänsä paljonkin mielenkiintoista ääntä, soundia ja musiikkia, mutta tällaisenaan levy on ehkä hivenen puuduttava.

Mutta jos bändi on julkaissut avausbiisin tasoisen yksittäisenkin kappaleen, niin hyvähän tämä on. Ainakin melkein. Niinkuin muuten moni kasarin ja ysärin vastaava levy.