Ruoto - Päivännäkemättömät 2024

Blogit ovat nykyään vähän sellainen unohdettu muoto, jota joku viitseliäs keski-ikäinen jaksaa lukea ja kirjoittaa. Uusien blogitekstien lukumäärät heti julkaistessa ovat todella pieniä, MUTTA pitkäaikaisen blogin voima lieneekin siinä, että päivittäiset hitit koko blogin sisältöön ovat sellaista 70-100 lukukertaa. Jos tästä vähentää botitkin, lukijoita ja huomiota piisaa ihan kohtuullisesti, etenkin kuukausitasolla.

Toisinaan Levyhyllyyn ilmestyy sinne varta vasten lähetetty levy ja yllätys on aina mieluisa etenkin silloin kun äänite paljastuu mukavaksi kuunnella.

Pudasjärveläinen Ruoto on toiminut ilmeisesti jo 20 vuoden ajan enemmän tai vähemmän aktiivisesti ja eri kokoonpanoilla. Keikkailu on painottunut Pohjois-Suomeen. Levyn ja yhtyeen kappaleista ilmeisesti ylipäätään vastaa kitaristilaulaja Ossi Oinas-Panuma. Albumin materiaali on syntynyt pitkällä aikavälillä 2014-2023, painottuen kuitenkin ilmeisesti korona-aikaan 2019 --> Bändi on aloittanut hyvin nuorella iällä ja tässä voisi monen pohjois-suomalaisen syrjemmässä syntyneen yhtyeen tavalla turvautua kliseeseen "ei ollut mitään muuta tekemistä ja musiikki elää omaa elämäänsä".

Ihan omaa muusta maailmasta irrallista elämää musiikki ei kuitenkaan ainakaan omiin korviini elä, vaan siinä kanavoidaan juurikin niitä yleisesti miellettyjä "pohjois-suomalaisia" elementtejä, kuten Yrjänä, CMX, Absoluuttinen nollapiste, Yari ja lätkäistään nyt vielä etelä-pohjanmaalainen Noitalinna huraa! siihen päälle. Lueteltuja artisteja ja bändejä yhdistää tietynlaisen kulmikkuuden lisäksi myös vahva lyyrinen tai "kirjallinen leima" ja suomeksi lauletussa musassa tekstit ovat tärkeä osa. Ja sehän toimii Ruodollakin.

CMX ja Yrjänä on nykyään sellainen vaikuttaja joka aikaisempien vuosikymmenten Dave Lindholmien ja muiden tapaan inspiroi nykyisiä sukupolvia kanavoimaan jotain niinkin kliseistä termiä kuin alkuvoimaista. Ruoto ei tietenkään apinoi edellä mainittua, mutta kanavoi vaikutteita vähän samaan tapaan kuin esimerkiksi edesmennyt Kehrä (nykyisin Kaunosyvänne). 

Kummallakin on yhtäläisyyksiä keskenään, mutta myös oma ääni, joka Ruoto-yhtyeen tapauksessa on myös soitossa kuuluva notkeus ja lyyrisyys ja laaja paletti sekä tietynlainen kansanmusiikinomaisuus. Ruodon musiikissa on hyvin vahva paikan tunne ja se paikka on metsä puroineen, kuusikkoineen jne. Bändi operoi triona ja soitto ja sovitukset toimivat erittäin hyvin. Lisää laitetaan mukaan lähinnä lauluharmonioissa ja tarkkaan mietityissä hillityissä instrumenttilisissä (syntikka ja torvi yms.). Omaan korvaan ja sydämeen levyn huippukohdaksi on tällä hetkellä muodostunut A-puolen lopettava kaksikko: suureellinen "Suuret linnut" ja herkkä riisuttu akustinen pikkufolk-biisi "Piilosi".

Koko paketti on tarkkaan mietitty biisijärkkää myöten ja kyllähän tämä vähän surulliseksi vetää, että 2024 tällainen on julkaistava omakustanteena ja radiosoittoa tai niiden listoille pääsyä on turha odottaa. Sellaiseksi ovat maailman laittaneet toteaa keski-ikäinen blogin pitäjä.

Depeche Mode - Speak & Spell 1981

Speak & Spell on englantilaisen syntikkapop-yhtye Depeche Moden vuonna 1981 ilmestynyt esikoisalbumi. Se on myös ainoa jolla tulevaisuuden Yazoo ja Erasure vetäjä Vince Clarke on mukana. Tai oikeasti Clarke oli vastuussa suurimmasta osasta debyytin sävellyksistä.

Albumi otettiin vastaan hyvin, lehdet pitivät siitä ja se menestyi kohtuullisen hyvin ollen aikanaan merkittävän Indie-listan #1 ja se nousi kansallisella levykauppamyynnilläkin top 10:een. Debyyttiä on vertailtu yhtyeen myöhempään tuotantoon ja koettu, että se on hengeltään huomattavasti kevyempää kamaa. Ehkä näin onkin, mutta toisaalta tälläkin levyllä on oma "gloomy" fiilinkinsä, mikä ehkä johtuu kuitenkin sen puhtaasti koneellisesta tuotannosta. Clarken eron syitä ensionnistumisen jälkeen on arvailtu ja ilmeisesti linjasta syntyi pientä kitkaa. Samoin suosion tuomasta paineesta kiertueineen.

Myöhempien verrokkien takia tämä levy on ehkä hivenen aliarvostettu, sillä koleaa syntikkaa, Dave Gahanin vokaaleja, fatteja rumpukoneita ja kraftwerkiaanisia simppleleitä melodioita viljellään tyylillä. Speak & Spell onkin eniten henkisessä velassa Kraftwerkin popeimman puolen kanssa. Ehkä nelosbiisi "Boys Say Go!" taas on jo aika lähellä italodiscon pumpattua positiivisuutta, mutta muuten levy on hyvin linjakas. DM:llä on niin sanotusti ollut paketti kasassa studioon mentäessä. Human Leaguen ensilevyjen kaltaista (kieltämättä kiehtovaa) etsintää ei levyille päätynyt.

Levyn päättävästä "Just Can't Get Enought"ista tuli bändille hitti. CD-versioissa on mukana myös muut Clarken ajan sinkkulohkaisut mielenkiintoisin B-puolin. 

Maanalainen flanelli - MONOliitti 2023

Maanalaisen flanellin "toinen tuleminen" on aiheuttanut joillekin ihmisille hämmennysreaktioita lähtien siitä, että mitä alun perin yhtyeenä aloittanut nyky-duo ylipäätään ajaa takaa. 

Alkuperäinen bändinä operoinut Flanelli julkaisi ainoastaan yhden seiskatuumaisen vuonna 1987, operoi jonkin näköisessä jälkipunkissa ja katosi aika pian. Nykyään salanimien taakse kätkeytyneitä jäseniä on ollut myöhemmin muissa marginaalisissa yhtyeissä ja operointialue on ollut ilmeisesti lähinnä Kouvola-Lahti akseli.

Noin kymmenen vuotta sitten "Roy Fritz" ja "Antero Warha" aktivoivat yhtyeen duona, julkaisivat CD-r:n ja helvetin sakean "Pionien aika" elokuvan, mihin kyseinen albumi myös liittyi.

Bändi on tässä välissä keikkaillut suhteellisen aktiivisesti ja itsekin olen sen DIY yms. tapahtumissa nähnyt muutamaankin kertaan. Kaksikon live-esitykset ovat viihdyttäviä ja juuri tarpeeksi provosoivia, että niissä on ns. tekemisen meininkiä.

Duon meininki on sellainen, että Fritz vastaa laulusta ja keulahahmoilusta, Warha musiikillisesta taustasta tai sen soitosta. Eli kaksikko operoi kasarin tyylisesti konepop-duona, jossa toinen laulaa ja toinen soittaa. Musiikki itsessään omaa paljon viittauksia edellä mainitun tyylisiin Pet Shop Boysseihin (Fritzin vokalisoinnin rajoissa), kone-gootteiluun, Suicideen, Stoogesiin, Hawkwindiin ja niin edelleen. Eli siihen kamaan missä Levyhyllykin on marinoitu vuosien ajan. Joillekin biisien tyylillinen poukkoilu ja keskinäinen irrallisuus on ottanut koville, mutta itse koen, että niiden esittämistyyli sitoo ne tälläkin albumilla aivan hyväksi ja kelvolliseksi kokonaisuudeksi. Fritzin lyriikat toimivat, Futupunk-biisin naivi futurismi yhdessä musiikin kanssa jyrää eteenpäin. "Olavi Hartmannin klinikka" on ahdistavan kylmä ja uhkaava. Levyn lopettava moniosainen yli kahdeksanminuuttinen "Sodomiittien yö" on jo upeaa sakeutta. Omistamassani CD-versiossa on vinyylistä poiketen kolme bonusbiisiä, mikä on hyvä, sillä niiden joukossa on bändin paras biisi "Kapseli".

Levyn julkaisu on merkitty Kouvolan Novgorod-antikvariaatin ja Salatut elämät-yhtiön välille. Näistä jälkimmäinen on ilmeisesti Ville Pirisen lafka?

The Magnetic Fields - 69 Love Songs

The Magnetic Fields on aika pitkälti sama, kuin perustajansa Stephin Merritt. Bändi levytti ensilevynsä jo vuonna 1991, mutta sen kokoonpano on pysynyt alkuaikojen jälkeen hyvin pitkälti samana.

Merrit ja bändi ovat levyttäneet nimen alla oikeastaan monenkin tyylistä musiikkia (laidasta laitaan, muttei heviä), mutta jokaisessa julkaisussa on tunnistettava "Magnetic Fields"-soundi. Tämä soundi on tyylilajista riippumatta aina hivenen haikea, unenomainen ja tietyllä tapaa deprsessiivinen, mutta myös kaunis.

Sekään ei haittaa, että Merritt osaa säveltää kauniita pop-nugetteja.

Niitä löytyy runsain mitoin myöskin tältä kolmois(!)-CD:ltä. Merritt sai kuuleman mukaan inspiraation tähän levyyn istuttuaan new yorkilaisessa homobaarissa kuuntelemassa paikan pianistin potpuri-showta ja hän sai idean toteuttaa sadan laulun sarjan. Tarkempi ajattelu rajasi lukumäärän kuitenkin kuuteenkymmeneenyhdeksään, sillä albumin yhteispituus on nytkin 170 minuuttia. Yhtyeen laulaja-manageri Claudia Gonsonin mukaan Merritt sävelsi myös pääosan levyn kappaleista istumalla samaisissa baareissa.

69 Love Songs marssittaa perä perää popkappaleita, joiden yhdistävänä tekijänä on rakkaus. Tarinoissa ollaan hetero- lesbo- ja homosuhteissa, rakastetaan synnyinosavaltiota, jumalaa tai jotain muuta. Aihe taipuu moneen.
Niin myös musiikkikin tyylillisesti. Ainoa mihin ei poiketa on punk- ja metallinmakuinen musiikki. Surffia, poppia, kantria, Beach Boysia, bluegrassia, synapoppia, synareggaeta; kaikkea mahtuu 69 kappaleen joukkoon. Ja kaiken sitoo yhteen yhtyeen ominainen soundi. Vokaaleissa Merritt on pääosassa, Gonson laulaa osan ja osassa vielä joku muu.

Näin suuren määrän kun mätkäyttää kappaleita, niin on pakko olla vähän harakan luonnetta ja siellä täällä tunnistaakin ABBAa, Beach Boysia ynnä niin edelleen. Osa biiseistä on kuunteluhetkellä hyvinkin kauniita ja tarttuvia, osa vähemmän, mutta mitään suoraa täytettä ei ole ja kaikki pysyttelee vielä myös tarkasti pop-formaatissa.

Eihän tällaiselle voi muuta kuin nostaa kättä lippaan.

Jo Schornikow - Altar 2022

Jo Schornikow on syntyjään australialainen, mutta asuu tätä nykyä Yhdysvaltain Nashvillessä. 

Joillekin tämän ajan ns. indietä seuraaville hän on varmaan tuttu aviomiehensä Matthew Houckin Phosphorescent-yhtyeen kosketinsoittajana, mutta itselleni ihan uusi tuttavuus. 'Altar' on järjestyksessään toinen soololevy. Edellistä en ole kuullut, mutta sitä on kuvailtu enemmän makkarissa äänitetyksi folkiksi.

Altar poikkeaa siitä kovasti, sillä tässä on bändisoiton lisäksi paljon tyylikästä syntikan- ja koskettimien soittoa. Schornikowista nostetaan aina esiin hänen ensimmäinen soittotyönsä 17-vuotiaana kirkon urkurina, mutta hän on myös opiskellut jazzin soittoa. Tällä levyllä jälkimmäinen kuuluu piilotetummin. 

Levyn musiikkia on verrattu etäisesti War on Drugsin tyyliin ja yhtymäkohtia on (etenkin avausbiisi). Melodisuutta löytyy, mutta myös kovasti maalataan ja melodiatkin ovat välillä sellaisia sopivan hähmäisiä. Välillä on tavallista poppia, välillä ollaan tyylikkäästi avant-garden partaalla. Nämä ambientimmat kappaleet ovatkin levyn mielenkiintoisinta antia, vaikka perusbiisitkin ovat usein tyylikkäitä. Tuotannossa Jo:n laulu on pyritty pitämään maanläheisenä.

Parhaat biisit ovatkin kolmeen sointuun luottava hypnoottinen nimibiisi Altar ja kaunis 'Spiders'.

Sonic Boom - Spectrum 1989

Levyhylly-blogi alkaa lähennellä "Suomen virallista Sonic Boom-fanisivua". En ole laskenut kuinka mones postaus tämä on Sonic Boomin, oikealta nimeltään Peter Kemberin kohdalla. Aika mones. Osasyy on tietysti hänen aktivoitumisensa musiikinjulkaisijana ja tuottajana.

Spectrum oli myöhemmin hetken aikaa oikeakin yhtye, mutta nimensä se sai tästä Sonic Boomin soololevystä, joka julkaistiin kasettiversiona jo vuonna 1989, vinyyli ja CD vasta seuraavan vuoden helmikuussa.
Indie-teininä kuulin Spacemen 3:sta ehkä seuraavana vuonna ja ensimmäinen pitkäsoitto televisiossa tulleen "Revolution" biisin jälkeen oli yhtyeen joutsenlaulu 'Recurring'. Siinä ihastuin saman tien sen monotoniseen ja hypnoottiseen (ja samalla kömpelöön) Sonic Boomin tekemään levyn alkupuoliskoon. 

Bändi oli Recurringin ilmestyessä 1990 hajonnut Jason Spacemanin ja Sonic Boomin välirikon takia. Tai tämä tapahtui käytännössä jo albumin äänityksissä. Spaceman/Pierce teki vielä sikäli tylysti, että hänen uuden Spiritualizedinsa ensimmäinen kokoonpano oli käytännössä yllämainitun albumin äänittänyt porukka, miinus Sonic Boom. Kumpikin maestroista teki sessioissa oman puoliskonsa itse, mutta jokseenkin samalla miehistöllä.

Hommat menevät taas tämän levyn kohdalla ristiin: levy äänitettiin edellisenä vuonna 1989 ja tällä taas soittaa käytännössä koko Spacemen 3 Jason Pierceä myöten, vaikka tämä onkin ns. Kemberin soololevy. Toinen ristiin veto on, että albumin, tai toisinaan EP:ksi kutsutun levyn kappaleet ovat henkisesti ja tuotannollisesti hyvin lähellä seuraavana vuonna ilmestyneen Recurringin A-puolen kamaa. Recurringin 'Big City' kappaleen euforisen naivistinen lyriikka oli kuulemma New York Cityn innoittama.

Sama kaupunki tursuaa Spectrum-levylläkin, jolla on aivan suoria Suicide ja Alan Vega-lainauksia ja vaikutteita. Levyn kappaleet ja musiikki ovat minimalistisia, sisältävät suoria viittauksia myös Beach Boysiin, Silver Applesiin ja Kraftwerkiin, mutta Kemberin flangerin ja tremolon tuotannollisessa käsittelyssä kuulostavat täysin häneltä. Tai siis Spectrumilta. Tai Spacemen 3:lta. Eli sitä itseään.
Kember hoitaa vokaalinsa ankealla tunnistettavalla tyylillään. Eihän se mitään herkkua ole kaikkien korvaan, mutta oleellinen osa hänen musiikkiaan.

Minulla ei tätä levyä ollut, vaan seuraava 'Soul Kiss, Glide Divine', jonka ostin ensimmäiseltä ulkomaanmatkaltani Lontoosta. Yhdellä kaverilla tämä oli, mutta hän piti levyä ja bändiä vähän käppänä, koska diggasi enemmän juuri tuolloin ilmestyneestä Spiritualizedin debyytistä. Onhan se parempi, mutta kyllä tässä Sonic Boomin debyytissä on jotain sympaattista ja tietyssä mielessä ainutlaatuista. Tietyssä mielessä rajoittunutta musiikkia, esikuviansa seuraavaa, mutta siinä mielessä taas hyvin inspiroivaa ja omintakeista. Ja vähän käppäistä.

Poison Ruïn – S/T 2021

Poison Ruïn yhtyeen tänä vuonna julkaistu levy on soinut tässä toista viikkoa aika tiuhaan. Tai levy ja levy; bandcampistä ja tubesta tätä on tullut kuunneltua. 

Myöskin yhtye ja yhtye: vaikeaselkoisen, mutta näyttävän kannen taakse piiloutuu Mac Kennedy Yhdysvaltain Philadelphiasta, eikä äänitteellä soita käsittääkseni ketään muita. Kätevää näin korona-aikana, etenkin kun ei tarvitse edes miettiä miten tämän toteuttaisi livenä.

Kennedy soittaa siis itse kaiken ja musiikki yhdistelee tämän hetken alakulttuurin "muotivirtauksia", eli siinä soi klassisen anarkopunkin elementtejä, joihin yhdistellään NWOBHM-juttuja (ehkä hetkittäin tulee joku alkuaikojen TANK-mieleen), tuotanto on tahallisen suttuista, kuin makuuhuoneessa äänitetty demo (vaikka plugareillahan varmaan nämäkin tehty) ja biisien introissa on elementtejä vielä supermuodikkaammasta "dungeon synth" estetiikasta. Unohdin vissiin mainita vielä post-punkin? Oikeasti tämä on äänitetty kuulemma varastohallissa sijaitsevalla treenikämpällä ja kaiketi oikealla rautanauhurilla.

Lopputulos on kieltämättä hämmentävän mukava sekoitus oudon sankarillista paatosta, kulmikkaita riffejä ja hyvää soittoa. Kennedy hallitsee kaikki instrumentit ja ennenkaikkea tämä kama on aika hyvin sovitettua tällaiseksi yhden miehen projektiksi, jotka saattavat usein mennä tietyllä tapaa tahallisesti tai tahattomasti  aika monotoniseksi. Tai on tämä monotonistakin, mutta hyvällä tavalla. Tavallaan. Eipä tästä osaa enempää sanoa. Jos jostain syystä olet eksynyt tähän blogiin lukemaan juuri tämän kirjoituksen, suosittelen tutustumaan äänitteeseen.

The Soft Boys - Underwater Moonlight 1980

Englantilaisen The Soft Boysien alkuperäinen kahden levyn tuotanto, etenkin jälkimmäinen Underwater Moonlight on varmaan malliesimerkki musiikkituotannosta, joka ilmestyy väärään aikaan. 

Tai väärään ja väärään aikaan: siinä missä The Soft Boysien levyt ja tuotanto sivuttiin ostavan yleisön ja levyarvostelijoiden toimesta, Echo & The Bunnymen ja Teardrop Exlpodes kiitivät pystysuorassa nousussa.

Uuden aallon tai jälkipunkin yhtyeenä pidetty The Soft Boys perustettiin Cambridgessä vuonna 1976. Debyytin aikaan kokoonpano oli vakiintunut, mutta päähenkilönä toimi myöhemmin pitkän uran valtavirran ulkopuolisessa skenessä tehnyt Robyn Hitchcock.

Kyseessä on sittemmin neo-psykedeliaksi nimetty tyylisuunta, joka valtameren toisella puolella johti kasarin alkupuolella kohtuu menestyneeseenkin ilmiöön 'paisley pop'. Ajoituksessa oli kuitenkin oltava tarkka: punk muutamaa vuotta aikaisemmin oli ollut keskisormen näyttö kuusikymmentäluvun hippiperinteelle, joten yhtäkkinen Byrdsiksi muuttuminen saattoi olla vaarallista, etenkin kun itse alkuperäiset syylliset Genesiksestä Pink Floydiin ja Yesiin kuulostivat tuolloin enemmän uudelta vuosikymmeneltä, kuin uusi vuosikymmen itse. Tästä taas syntyi toinen jäljittelijöiden "neo"-etuliitteellä ollut ilmiö, mutta siitä enemmän jossain muualla.

Jos bändin ensilevyllä oli mukana vielä punkin rosoisuutta, niin tämä kakkoslevy on puhtaasti kulmikasta 60-luvulta ammentavaa popmusiikkia. Yksi selkeä vertailukohta on saman kaupungin Syd Barrett ja varhainen Pink Floyd (joskin esikuva on musiikillisesti tätä kertaustyylibändiä rajumpi). Mutta sävellystasollisesti mennään usein esikuvienkin rinnalle. Levy onkin tältä kantilta kunnon korvakarkkia harmonialauluineen ynnä muine kuusarijuttuineen. Kertaustyylissä merkillepantavaa on myös ilmaisun napakkuus: kappaleet ovat lyhyitä ja selkeitä. Jamittelun yms. aika ei ole vielä tässä kertauksessa, vaan mennään Piperin ja Question of Balancen tyyliin albumi ja kappaleet edellä. Arnold Lanessa mies keräili naisten vaatteita pyykkinaruilta, mutta muutenhan 60-luvun musiikki mielletään yleensä lyyrisiltä teemoiltaan joko non-senseksi, tai idealistiseksi. Hitchcockin musiikissa sanoitukset ovat kuitenkin aika hirtehisiä ja maailmassa synkkiä kulmia.

Levyn julkaisi englantilainen pieni Armageddon-levy-yhtiö, jonka rosteriin kuului jälkipunkkia ½ Japanesesta Pyloniin ja The Method Actorseihin. Albumi äänitettiin myös yhtyeen kotikaupungissa Cambridgessa. Julkaisu ei noussut ymmärtääkseni edes maan indie-listoille ja myydyistä levyistä puolet meni Yhdysvaltoihin. Bändi julkaisi vielä seuraavana vuonna sinkun, mutta hajosi Hitchcockin jatkaessa samantyylisen musan parissa. Bändikaveri Kimberley Rew siirtyi Katarina & The Waveseihin kirjoittaen näille hitit "Walking on Sunshine" ja "Love Shine a Light", joista jälkimmäisellä Englanti sai Euroviisuvoiton 1997. Viime vuonna covid-19:sta kuollut basisti Matthew Seligman soitti muun muassa Thompson Twinsien ja David Bowien kanssa plus kymmenissä studiosessioissa.

Roy Harper & Jimmy Page - Whatever Happened to Jugula? 1985

Roy Harperin tuohon mennessä kolmastoista pitkäsoitto on merkitty yhteisesti Jimmy Pagen nimiin. Jälkimmäinen soittaa koko levyn pituudelta sähkö- ja akustisia kitaroita ja tämä yhdistelmä Harperin omintakeisen kitarointityylin kanssa toimii yllättävän hyvin. Etenkin siihen nähden, että miehet rämpyttävät kasarin kamalan näköisiä Ovation-kitaroita ja niiden omintakeinen soundi on muokattu ajan tyylin mukaan ja vähän ylikin. Löytyy nimittäin hurjat määrät chorus-efektiä. Kun tähän päälle lätkäistään vielä ajoittain mukaan nousevat aikakauden tyylin mukaiset FM-syntetisaattorit, hämmentävät laulun delay-kikat ynnä muu, soppa on itse asiassa hyvinkin maukas, vaikkakin sakia.

Muutamassa eri lokaatiossa (mm. vanhan koulukaverin kellarissa) äänitetty levy syntyi studio-omistaja Tony Beckin rohkaistessa Harperia ottamaan yhteyttä takavuosien tuttavaansa Jimmy Pageen. Lopputulos hyödytti kumpaakin, sillä Page oli aika surullisessa kunnossa tuohon aikaan Zeppelinin lopetettua. En ole asiaan hirveän tarkasti perehtynyt, mutta kuulemani perusteella tämä levy on parasta Pagea 80-luvulta. Koska olet satunnainen lukija eksynyt tälle sivulle todennäköisesti levyn nimen perusteella, oletan että perustietona on tuttua juttua Zeppelinin 70-luvun alussa Harperille tributoima biisi. Page soitti myös salanimellä Harperin legendaarisella 'Stormcock'-albumilla.

Toinen linkki Harperin menneisyyteen on levyn kolmosbiisi 'Hope' joka perustuu David Gilmourin sävellykseen. Harperhan vokalisoi myös Pink Floydin legendaarisella 'Wish You Were Here'-albumilla.

Eli kasarin soundeilla mennään, mutta Harper itse ja hänen kappaleensa ovat Roy Harperia. Kymmenenminuuttinen avaus 'Nineteen Forty-Eighties' on hänelle ominaista moniosaista "folk-progea", joka olisi voinut olla millä tahansa aikaisemmalla albumilla. Samoin kolmoskappale, syyttömänä teloitettavasta miehestä kertova 'Hangman'. Puhtaasti folkahtavana alkava ja isoksi kasvava 'Elizabeth' irroitettiin sinkuksi ja kaunis kappalehan se on. Tämän jälkeen tulee yhdessä soinnussa kulkeva 'Frozen Moment'. Levyn päättää moniosainen ja erikoinen 'Advertisement (Another Intentional Irrelevant Suicide)' tarttuvine hoilotuksineen, puheosuuksineen ja lopun kaiutettuine oksennuksineen.

Harper oli niitä harvoja vanhempia artisteja, jotka eivät saaneet 70-luvun lopussa punkin noustessa alakulttuurista fatwaa ja mies oli vakioesiintyjä punkkarit, anarkistit ja travellerit yhteen koonneilla free festivaleilla. 

Ilmeisesti Jimmy Pagen nimi levyn kannessa nosti kuitenkin tämän levyn sekä Englannin, että Yhdysvaltain listoille, käsittääkseni ensimmäisen ja ainoan kerran. Ei hirveän korkealle, mutta kuitenkin. Listasija yhdistettynä levyn musiikilliseen ja lyyriseen sisältöön ja ilmestymisajankohtaan on mielenkiintoinen; elettiinhän Englannissa Thatcherin ja juppien aikaa ja musiikissa listoilla jyräsi Nick Kentin termillä lanseeraama "asuntosijoittajien musiikki". Soundilliset ratkaisut olisivat vieroittaneet minut tästä vielä 90-luvulla, mutta nyt soppa on jollain tapaa jopa kiehtovampi, kuin klassinen 70-luvun kama. Levyn julkaisi indiemerkki Beggars Banquet ja uudelleenjulkaisi ysärin lopussa Harperin oma Science Friction-merkki. 

Animal Collective - Merriweather Post Pavilion 2009

Merriweather Post Pavilion oli ilmestyessään marylandilaisen/baltimorelaisen Animal Collectiven jo peräti kahdeksas albumi. Muistan törmänneeni näihin aikoihin yhtyeen nimeen hyvinkin useasti ja op-art kansi piirtyi myös pysyvästi silmien verkkokalvoille.

En tiedä oliko syynä yhtyeen Pitchfork-lemmikkiys vai joku muu epärationaalinen asia, mutta Animal Collectiven musiikki jäi silti kuuntelematta, vaikka bändi nautti ehdotonta pillifarkku-skenen fanitusta; Post Pavilion julistettiin muun muassa 2000-luvun ehdottomaksi merkkiteokseksi ja niin edelleen.

CD on löytynyt hyllystä jo muutaman vuoden, mutta edelleenkin jostain syystä sen kuuntelu on jäänyt aika minimaaliseksi. Koska talvilomaviikolla oli tiedossa runsasta autoilua, kaivelin sen hyllystä ja levy on ollut tehokuuntelussa toista viikkoa.

Tavallaan tiedän mistä tämän kohdalla kiikastaa: lähdin Animal Collectiven kanssa niin sanotusti persaus edellä puuta, koska ihastuin muutama vuosi sitten yhtyeen jäsenen Panda Bearin soololevyyn 'Panda Bear Meets the Grim Reaperiin' ja se oli todellisessa tehopyörityksessä. Ja siinä oli pitkälti samoja elementtejä, mutta vielä pidemmälle vietynä, joten Merriweather Post Pavilion kuulostaa ehkä kohtuullisen paljon laimeammalta, kuin jos se olisi soinut innolla ja tuoreille korville vuonna 2009.

Albumi menestyi indie-julkaisuksi keskiarvoa huomattavasti paremmin, nousen Billboardin sijalle #13 ja myyden fyysisesti 200 000 kappaletta aikana, jolloin fyysisten levyjen myynti alkoi jo sukeltaa.

Levyn tuottajana toimi Ben H. Allen, jonka käsistä oli lähtöisin esimerkiksi Gnarls Barkleyn menestys. Tuottaja tunsi myös uuden hip hopin tekniset salat, vaikka olikin musiikin suhteen kaikkiruokainen, joten Animal Collective löi päät yhteen hyvinkin visionäärisesti. Nimittäin Post Pavilion ei kuulosta juuri lainkaan edellä mainituilta, vaikka levyn pääinstrumenttina toimivat samplerit. Laitteet joiden rajoitteet muodostivat 80-90-luvulla hip hopin esteettisen kielen, mutta 2000-luvulla olivat kehittyneet siihen pisteeseen, että Animal Collective pystyi kasailemaan loputtoman määrän looppeja ja ääniä päällekkäin, luoden taas jotain ihan uutta.

Panda Bearin soolokama ei rehellisesti sanoen poikkea aivan valtavasti tästä levystä, mutta Merriweatherillä on sellainen kulma, että siinä on kyllä rytmiä, itseasiassa useitakin päällekkäin, mutta setämäisesti sanottuna "jumputus" puuttuu pohjalta, eli kaikki leijuvat toistensa päällä ilman raskasta ja sitovaa rytmipohjaa. Tähän päälle laulu-leijereitä, joiden stemmat muistuttavat useamminkin Beach Boyseja, kuten myös päälle miksatun kitaran puuttuminen lähes kokonaan. Makuuhuone-Pet Soundsia? Itse äänityksissäkin liikuttiin erikoisessa kulmassa yhtyeen soittaessa PA:n läpi periaatteessa livemeiningillä, josta sitten napattiin samplet taas äänitteseen. Levyn suurin ongelma on tavallaan, että melodiat ja niiden tapaiset ovat kuitenkin niin laveita, ettei tässä ole rantapoikien tyylistä sing-alongia tai selkeää God Only Knowsia. Toisaalta biisien hähmäisyys ja häilyvyys tuo niille uudelleenkuuntelukestoa, koska huolimatta suoranaisesta iskemättömyydestä, ne ovat silti melodisia ja kiehtovia.

Itse Merriweather Post Pavilion on ulkoilmakeikkapaikka Marylandissa, jossa on esiintynyt mm. Pink Floyd vuonna 1973 ja niin edelleen. Levyn julkaisun yhteydessä yhtye suunnitteli pitävänsä konsertin kyseisessä paikssa, mutta hanke kariutui, onnistuen vasta pari vuotta myöhemmin.

Batman Forever Soundtrack (V/A) 1995

Jos jostain etsisi musiikillista tiivistelmää 90-luvusta, niin tämä levy saattaisi olla lähellä sitä.

Soundtrack ja sen supersuosittu leffakin ilmestyivät vielä aika tasan päivälleen 90-luvun puolessa välissä (tosin soundtrackin musiikit ovat äänitetty vuosien 93-95 välissä).

Kansiteksteissä luvataan pääosin ennenkuulumatonta musiikkia sellaisilta artisteilta kuin: U2, Seal, PJ Harvey, Nick Cave, Flaming Lips, Method Man, The Offspring, Michael Hutchence, Mazzy Star, Massive Attack jne. Siis edustava kattaus aikansa suurimpia nimiä, kulttitähtiä, nousevia bändejä, soolobiisejä esittäviä bändien keulakuvia jne. Musiikillinen spektri ulottuu alternative-räminästä superballadeihin, U2:sen numero #1:ksi nousseeseen tunnariin, rap-musiikkiin, trip hoppiin ja... no oikeastaan siis koko ysärin musaan, ehkä grungen määrä on aikaansa pienempi.

Aikansa superkattaukseen nähden onkin mielenkiintoista, että biiseistä itse elokuvassa oli vain viisi kappaletta. Loppukrediiteissä ja elokuvan epävirallisina tunnareina soivat sekä U2:sen "Hold Me, Thrill Me, Kiss Me, Kill Me", että Sealin superballadi "Kiss From the Rose". Näistä ensinmainittu oli ennenjulkaisematon, tosin biisi oli saanut alkunsa jo yhtyeen Zooropa-sessioissa. Sealin balladi oli taas ilmestynyt jo vuoden 1991 albumilla. Yhteistä näille kahdelle oli, että soundtrackillta sinkuiksi irrotettuina ne nousivat kumpikin listojen kärkipäihin ja Seal Yhdysvalloissa huipulle asti. Kolme muuta soundtrackin elokuvassa ollutta kappaletta ovat Flaming Lipsien "Bad Days", Brandyn "Where Are You Now" (jonka tuotti Lenny Kravitz) ja The Offspringin luenta Damnedien "Smash it Up"ista.

Kolmikosta Flaming Lips ei ollut tässä vaiheessa oikein nosteessa ja oli tippumisuhan alla Warner-levy-yhtiön listoilta, mutta Brandy ja Offspring olivat nousukiidossa ysäritähteyteen. Muut biisit ja artistit olikin sitten otettu soundtrack-levylle ihan vain täyttämään tilaa aikansa musiikilla. PJ Harveyn biisi taitaa olla ilmestynyt ainoastaan tällä levyllä. Sama Massive Attackin 'Marvelettess'-coverin kanssa. Näin taitaa olla suurimmalla osalla kappaleista kannen lupaustarran mukaisesti, joten kokoelmaa voi sinällään pitää omana leffaan sidottuna levynään, joka miksailee eri artisteja.

Paketti on ihan kelvollinen sampleri ysärin puoltaväliä, tosin Michael Hutchencen luenta Iggyn 'Passengerista' ei aikansa modernisoinnista huolimatta sytytä ihan hirveästi. Paria vuotta myöhemmin tämä supersuositun INXS-yhtyeen laulaja riisti itseltään hengen. Levy myi aivan törkeästi päästen lähelle Princen Batman-soundtrackkia vuodelta 1988 ja siltä irroitettiin kaikkiaan kuusi singleä (joiden loppujen menestys oli kahteen ensimmäiseen nähden vaatimattomampaa, mutta pitivät levyn MTV-rotaatiossa).

MGMT - Little Dark Age 2018

Blogissa on nautittu rautaisannos MGMT-yhtyettä. Otetaan bändin uusin, viime vuonna julkaistu ja parina sitä edeltävänä äänitetty levy käsittelyyn, koska kuuntelin tämän ekan kerran jo viime vuoden puolella. Enkä hirveästi pitänyt siitä. Tai saanut oikein mistään siitä kiinni.

Tämän jälkeen on tullut ostettua bändin deby ja Sonic Boomin tuottama Congratulations, jotka ovat tässä syksyn, talven ja kevään aikana soineet aika paljon. Levyt ovat jo miltei ja yli kymmenen vuoden takaa, joten omissa silmissä ja korvissa "tuore" MGMT on ehtinyt jo varsin kypsään ikään. Tätä edeltävä pitkäsoitto on kuulematta, mutta 'Little Dark Agesia' pidetään paluuna iskevämpään kappalemateriaaliin kyseisen levyn ja Congratulationsin jälkeen. Aikaa edeltääjäänkin nähden on ehtinyt kulua viitisen vuotta.

Koska olen kuunnellut yhtyeen tuotantoa käänteisessä järjestyksessä, niin omasta korvasta jäi ehkä edellisellä kerralla kuulematta ne MGMT:n vahvuudet tai tavaramerkit, jotka soivat toki tälläkin äänitteellä. Huomio kiinnittyi ehkä myös levyllä olevaan "tämän hetken soundiin" joka omasta mielestäni vähän peittää edellisten omalaatuisen audion. Välillä toki tällainen pappakin tunnistaa tämän hetken underground-soundeja, eli esimerkiksi Little Dark Agella usein soivan huojuvan vaporwaven, joka on nyt niin valtavirtaa, että soi tällaisien yhtyeitten levyillä.

VanWyndgarden ja Goldwasser jakavat sävellyskrediitit ja heidän messissään on puolella levyn biiseistä vielä muita. Erobiisiksi olettamani 'When You Die' on tehty yhteistyössä kulttiartisti Ariel Pinkin kanssa ja latoo vihamieliset toiveensa kohtuullisen tarttuvan elektropopin päälle. Taustoja biisillä laulaa Sebastien Tellier. Kyseinen kappale oli myös edellisellä kerralla mieleen jäänyt, mutta Little Dark Agen pyörittyä soittimessa useampaan kertaan se alkaa tuntua niin sanotusti "grower" albumilta, eli kappaleista ja jutuista saa kerta kerralla enemmän irti sekä mielenkiintoa, että tarttuvuutta. Ehkä kasarimainen vaporwave oli myös lievä turn-off, sillä levyn aloittavat 'She Works Out Too Much' ja nimibiiisi nojaavat tällaiseen jumppavideosoundtrackkiin. Levy on kaikinpuolin hyvin funk, mutta tätä soundia on ollut jo pitkään joten MGMT on lähtenyt jonon edeltä ehkä keskelle. Silti VanWyndgarden ja Goldwasser kirjoittavat sen verran hähmäisiä, mutta melodisia biisejä, että tästä pitää. Levyn lopusta korviin nousee raukean melankolinen 'When You're Small', joka tarjoilee sanoituksessaan jonkunnäköisiä viisauksia MGMT:n höpötyyliin. Päätösbiisi 'Hand it Over' tarjoilee pienimuotoista kauneutta Beach Boys-yhtyeen 70-luvun alun tyyliin.

Mitään suurempia viisauksia ei tässä ole, muuta kuin että levyjä kannattaa kuunnella useamman kerran ja mielellä.

Noitalinna Huraa - Pikkuveli 1988

Kansallinen Yleisradioyhtiömme julkaisi eilen uutisen, jossa kerrottiin, että "Tutkimus: Hittibiisien sanoitukset ovat muuttuneet yhä vihaisemmiksi ja surullisemmiksi".

Hieraisin pari kertaa silmiä ja jutun avattua siellähän puhutaankin yleisesti Michiganin teknillisen yliopiston tietojenkäsittelylaitoksen koneellisesta tuloksesta. Että se siitä. Vaikka 50-luvun sodanjälkeiseen tekopirteän iloiseen slaageriin verrattuna näin varmaan onkin. Nimittäin niinä harvoina kertoina, kun avaan kaupallisen tai valtakunnallisen nuorisoradiokanavan, sieltä pursuava viesti on lähinnä luokkaa "Meil on kasvomaalit ja tequilaa", tai "Soudetaa Hankoon pakoon".

Kyllä, olen jo kääpäiässä, mutta ainakaan tämä otos hittibiiseistä ei kuulosta vihaiselta tai surulliselta, vaikka saavatkin sellaisen reaktion minussa aikaan. Tästä onkin oiva aasinsilta aikansa hittibiisiin (tosin tämä taisi olla hyvin hyvin pieni sellainen) ja omakohtaiseen minä kokemukseen.

Aina välillä suhtautuu tuhahdellen tiettyihin ikä- ja sukupolvikokemuksiin, joilla joku kappale - esimerkiksi Whitney Houstonin slovari - on tanssittu hormoonien myllerryksessä ikuiselle muistijäljelle, vaikka löytyyhän niitä itseltäkin. Kuten Noitalinna Huraa:n vuonna 1988 julkaistu 'Pikkuveli'.

Biisin muistijälki liittyy niihin hormoneihin lähinnä ennakoivasti, sillä siinä on surullinen ja ennustava sanoma juuri sellaisella omakokemuksellisella hetkellä, jolloin varsinainen lapsen lapsuus oli kääntymässä nuoruudeksi, ikuisuudelta tuntuvine maailmantuskaisine ja murheellisine koulunjälkeisine iltapäivineen. Myös omat puolivuosikymmentä vanhemmat isosisarukset olivat astuneet juuri aikuisikään ja valmiita lentämään pesästä. Ehkä isoveli lauloi myös pilkallisesti kappaleen sanoja minulle, joka olin kuitenkin vielä kersa? Noh, aika kultaa muistot.
Ja jos en väärin muista, niin Megamanialle tehty single julkaistiin talvella, jolloin ne lumiauran kolahduksetkin kuuluivat omalta korttelitieltä, mutta aikaa ja muutosta ei saanut pysähtymään. Eikä puolen vuoden päästä sillä ollut väliäkään, kun löytyi jo skeittilauta ja koulun piha, missä katseltiin iltaisin toisia tuoreita teinejä ja syljeskeltiin asfaltille.

Kappaleen lyriikoissa isosisar- tai veli on joutunut jo poistumaan pesästä ja toivoo, että voisi olla kuin pikkuveli, jota maailman murheet eivät vielä paina, juoda kotona kaakaota ja lukea sarjiksia. Tai, että pikkuveli voi pysäyttää ajan ja muutoksen pyörän omalta kohdaltaan. Kappaleen kakkossäkeistöä en muista lapsuudessa oiken ajatelleeni. Se soljui vain biisin kokonaismelankoliaan, mutta siinä vilahtaa nuorten 80-luvun aikuisten kova maailma, jossa undulaatit, eli heiveröiset, taikka jopa suorastaan hinteiksi epäillyt pojat saavat turpiinsa miestenvessassa. Toiveena on, että maailman ja ympäristön toksiinen maskulisuus pysähtyisi edes pikkuveljen kohdalla. Kappaleessa on kertosäkeen lisäksi vain kaksi säkeistöä tarkkoine ja toisaalta maalailevine kieli- ja mielikuvineen, jolloin kuulija kokee ne omalla tavallaan.

Noitalinna Huraa! toimi 80-luvulta 90-luvun alkuun, jolloin yhtyeeseen olennaisesti liittynyt äänimies menehtyi ja bändi pisti pillit pussiin. Koko toiminta-aikansa bändiä vaivasi vähän sellainen suomalaismaalainen ujous, että hommat piti olla olla hissukseen jne. Ehkä jollain 22-pistepirkolla oli samaa henkistä menoa, mutta heillä tähtien asento oli otollisemmassa asennossa. Myös Noitalinna oli vähän hämmentävä yhdistelmä, sillä peräseinäjokelaisista maalaisista lähtökohdistaan huolimatta yhtye oli kuunneltujen levyjen kautta hyvin vahvassa yhteydessä esim. Velvet Undergroundeihin jne. Kappaleen säveltäjä Hannu Sepponen muistelee myös varhaisnuoruuttaan, jolloin Virtanen, Juice yms. valtakunnan tason yhtyeet kävivät paikallisella lavalla keikalla. Niin se maailmaa on muuttunut.

Tequilaa ja kasvonaamitoita tuskin kukaan esittää kahdenkymmenen vuoden päästä, mutta PMMP lämmitteli oman versionsa tästä biisistä ja toivon mukaan sai monen tutustumaan tähän alkuperäiseen kasaribiisiin.

Kurt Vile - Wakin On a Pretty Daze 2013

Kurt Vile on nimi, joka on jo vuosien ajan pyörinyt musalehdissä, Pitchforkin tyylisissä internet-musamedioissa ynnä muissa. Itse olin tähän mennessä kuullut pari irtobiisiä, jotka eivät olleet jättäneet ainakaan mitään sen suurempaa muistijälkeä. Muistaakseni.

Vile soitti myös itselleni jo jonkin verran tutummassa War On Drugs-orkesterissa ja sen johtaja Adam Granduciel taas on soittanut ristiin Vilen orkestereissa. Herrojen musiikissa onkin selviä yhtäläisyyksiä ja samankaltaisuuksia. Ehkä WoD:ssa on enemmän Springsteeniä ja perinteistä kappalerakennetta, vaikka molemmat artistit luottavat tunnelmaan, soundeihin ja riffipohjaisuuteen. Tällä hetkellä miehet kulkevat ja toimivat omilla poluillaan.

Tätä edeltävä Vile-levy 'Smoke Rings on My Halo' nosti hänet astetta suurempaan kulttisuosioon ja Wakin On a Pretty Daze otettiin niin hyvin vastaan, kuin tällainen musa nyt voidaan ottaa, eli sai pienoisia listasijoituksia Yhdysvalloissa ja Briteissä. Levyn kannessa artisti seisoo katutaiteilija Steve Powersin junaradan viereen maalaaman muraalin edessä ja takakannessa oleva bändin nimen seinäsuttaus on Vilen itsensä tekemä. Hänen vieressään seisovat taustabändi Violatorsien vakijäsenet Jesse Trbovich ja Rob Laakso, multi-instrumentalisteja molemmat. Violatorsien aikaisempi rumpali häippäsi edellistä levyä seuranneen kiertueen jälkeen ja tällä levyllä kannuja soittaa kolme eri rumpalia (mm. Warpaintin Stella Mozgawa).

Avaus- ja samalla nimibiisi sinänsä toimii, mutta ei vielä aiheuta mitään sen suurempia väristyksiä kellottaessaan yli yhdeksän minuutin pituuden. Pitää ehtiä kolmanteen 'Was All Talk'iin asti, että raukean hypnoottinen musa alkaa toimia. Oikeastaan kaikki siinä. Vähän kohtalokasta (oudolla tavalla Gary Numanin mieleentuovaa) vaeltelevaa musaa, josta puuttuu varsinaiset kertosäkeet. Rob Laakson FM-syntetisaattori humisee taustalla biisin kiitäessä akustisten ja sähköisten kitaroiden päällä Vilen tiputellessa baritonillaan laineja. Biisit ovat pitkiä, tavallaan monotonisia, tavallaan polveilevia ja monesti selkeästi riffi edellä kulkevia. Ja mikäs siinä on kulkiessa, koska Vilen ja kumppaneiden juttu toimii. Useissa eri lokaatioissa äänitetty levy on myös jonkinlaista korvakarkkia eri kerroksineen ja soundeineen. 'Never Run Away'n akustinen rokkaus tuo mieleen vuosien takaisen Loose Fur-yhtyeen. 'Pure Pain' on biiseistä suorimmin riffiinsä perustuva. 'Too Hard' koskettelee akustisen arpeggion ja lap-steel kitaran kanssa kantrisävyjä ja taustalaulussa biisillä on Jennifer Herrema (ex/nykyinen Royal Truxx). Vouvaavan syntikan kanssa soiva 'Snowflakes Are Dancing' levyn selkäytimen soundia. 'Air Bud' kasvaa hiljalleen toistollaan levyn avainbiisiksi ja levyn lopettaa kymmenminuuttinen 'Goldtone'.

Aika näyttää, kuinka hyvin tällainen samojen pyörittely kestää, mutta nyt ollut viikon non-stop kuuntelussa.

Salad - On a Leash 1994

90-luvulla MTV oli kova juttu ja sen esittelemä kaupallinen musiikki ja 'epäkaupallinen' indie-musiikki olivat yleinen keino tutustua uusiin bändeihin (mitään vanhaa klassikkokamaahan kanavalta ei juurikaan tullut) Kaltaiseni teinipojat/miehet katsoivat kulmakarvakin koholla myös kanavan VJ:tä, eli videojukkia, eli.. kuuluttajia.
Kaikkia juontajamimmejä en muista, mutta Pip Dannin muistan, koska hän oli silloin niin ihanan indie-tytön näköinen pirtsakka ihqu tipu. Muistan myös, että näin yhden videon samaisella kanavalla Salad-yhtyeeltä, jonka laulajana samainen suosikkityttöni (muuten meikäläistä tasan kymmenen vuotta vanhempi s.1965) Pip Dann, eli oikeammin alankomaalainen näyttelijäntytär malli/juontaja Marijne van der Vlugt oli. Hän esittelee tälläkin videolla mukavasti poseerauksiaan ja itseäni ihastuttanutta hiusvärjäystään.

MTV:ltä näkemäni kappale ja video oli muistikuvani mukaan ihan ookoo 'indiebiisi' ja saattoi hyvinkin olla tämä. Vuotta myöhemmin MTV ja Pip Dann katosivat oikeastaan kokonaan elämästäni, musiikki vaihtui Nuggetsien ja Pebblesien maaniseksi kuunteluksi. Tämä biisikin kuulostaa nyt jälkikäteen aika ilmeiseltä Pixies-rip-offilta. Ihan hyvältä sellaiselta, mutta kuitenkin.

Salad oli muotoutunut hiljalleen vuoden 1992 paikkeilla ja ensimmäisen EP:n jälkeen yhtye sai Britannian surullisenkuuluisassa musiikkilehdistössä nostetta niin, että Island kiinnitti sen omalle Red 'indiemerkille'. Pip Dannin näkyvyys ja MTV-soitto saivat ensimmäisen levyn nousemaan brittien listalla sijalle 16. Seuraavat sinkut menivät myös hyvin, mutta toinen pitkäsoitto vuodelta 1997 floppasi täysin ja Island poisti yhtyeen kataloogistaan. Bändiä pidettiin ehkä myös sellaisena 'MTV:n tyrkytyksenä' johtuen kaikenlaisesta näkyvyydestä mitä se sai, eikä yhtye noussut missään vaiheessa indien ykkössarjaan. Bändi hajosi seuraavana vuonna. Muusikot van der Vlugt mukaanlukien ovat tuon jälkeen olleet aktiivisesti mukana musiikin tekemisessä, mutta pienimuotoisemmin ja hyvin pienellä profiililla.