Depeche Mode - Speak & Spell 1981

Speak & Spell on englantilaisen syntikkapop-yhtye Depeche Moden vuonna 1981 ilmestynyt esikoisalbumi. Se on myös ainoa jolla tulevaisuuden Yazoo ja Erasure vetäjä Vince Clarke on mukana. Tai oikeasti Clarke oli vastuussa suurimmasta osasta debyytin sävellyksistä.

Albumi otettiin vastaan hyvin, lehdet pitivät siitä ja se menestyi kohtuullisen hyvin ollen aikanaan merkittävän Indie-listan #1 ja se nousi kansallisella levykauppamyynnilläkin top 10:een. Debyyttiä on vertailtu yhtyeen myöhempään tuotantoon ja koettu, että se on hengeltään huomattavasti kevyempää kamaa. Ehkä näin onkin, mutta toisaalta tälläkin levyllä on oma "gloomy" fiilinkinsä, mikä ehkä johtuu kuitenkin sen puhtaasti koneellisesta tuotannosta. Clarken eron syitä ensionnistumisen jälkeen on arvailtu ja ilmeisesti linjasta syntyi pientä kitkaa. Samoin suosion tuomasta paineesta kiertueineen.

Myöhempien verrokkien takia tämä levy on ehkä hivenen aliarvostettu, sillä koleaa syntikkaa, Dave Gahanin vokaaleja, fatteja rumpukoneita ja kraftwerkiaanisia simppleleitä melodioita viljellään tyylillä. Speak & Spell onkin eniten henkisessä velassa Kraftwerkin popeimman puolen kanssa. Ehkä nelosbiisi "Boys Say Go!" taas on jo aika lähellä italodiscon pumpattua positiivisuutta, mutta muuten levy on hyvin linjakas. DM:llä on niin sanotusti ollut paketti kasassa studioon mentäessä. Human Leaguen ensilevyjen kaltaista (kieltämättä kiehtovaa) etsintää ei levyille päätynyt.

Levyn päättävästä "Just Can't Get Enought"ista tuli bändille hitti. CD-versioissa on mukana myös muut Clarken ajan sinkkulohkaisut mielenkiintoisin B-puolin. 

The Magnetic Fields - 69 Love Songs

The Magnetic Fields on aika pitkälti sama, kuin perustajansa Stephin Merritt. Bändi levytti ensilevynsä jo vuonna 1991, mutta sen kokoonpano on pysynyt alkuaikojen jälkeen hyvin pitkälti samana.

Merrit ja bändi ovat levyttäneet nimen alla oikeastaan monenkin tyylistä musiikkia (laidasta laitaan, muttei heviä), mutta jokaisessa julkaisussa on tunnistettava "Magnetic Fields"-soundi. Tämä soundi on tyylilajista riippumatta aina hivenen haikea, unenomainen ja tietyllä tapaa deprsessiivinen, mutta myös kaunis.

Sekään ei haittaa, että Merritt osaa säveltää kauniita pop-nugetteja.

Niitä löytyy runsain mitoin myöskin tältä kolmois(!)-CD:ltä. Merritt sai kuuleman mukaan inspiraation tähän levyyn istuttuaan new yorkilaisessa homobaarissa kuuntelemassa paikan pianistin potpuri-showta ja hän sai idean toteuttaa sadan laulun sarjan. Tarkempi ajattelu rajasi lukumäärän kuitenkin kuuteenkymmeneenyhdeksään, sillä albumin yhteispituus on nytkin 170 minuuttia. Yhtyeen laulaja-manageri Claudia Gonsonin mukaan Merritt sävelsi myös pääosan levyn kappaleista istumalla samaisissa baareissa.

69 Love Songs marssittaa perä perää popkappaleita, joiden yhdistävänä tekijänä on rakkaus. Tarinoissa ollaan hetero- lesbo- ja homosuhteissa, rakastetaan synnyinosavaltiota, jumalaa tai jotain muuta. Aihe taipuu moneen.
Niin myös musiikkikin tyylillisesti. Ainoa mihin ei poiketa on punk- ja metallinmakuinen musiikki. Surffia, poppia, kantria, Beach Boysia, bluegrassia, synapoppia, synareggaeta; kaikkea mahtuu 69 kappaleen joukkoon. Ja kaiken sitoo yhteen yhtyeen ominainen soundi. Vokaaleissa Merritt on pääosassa, Gonson laulaa osan ja osassa vielä joku muu.

Näin suuren määrän kun mätkäyttää kappaleita, niin on pakko olla vähän harakan luonnetta ja siellä täällä tunnistaakin ABBAa, Beach Boysia ynnä niin edelleen. Osa biiseistä on kuunteluhetkellä hyvinkin kauniita ja tarttuvia, osa vähemmän, mutta mitään suoraa täytettä ei ole ja kaikki pysyttelee vielä myös tarkasti pop-formaatissa.

Eihän tällaiselle voi muuta kuin nostaa kättä lippaan.

Divine - The Story So Far 1984

Divine, oikealta nimeltään Harris Glenn Mildstedt syntyi 40-luvun puolivälin Baltimoreen ja hänen miltei valtavirtaan asti yltänyt, 42-vuotiaana kuolemaansa katkennut ura eteni osittain saman kaupungin John Watersin kera. "Törkyn kuningas" otti drag-naisen roolin omaksuneen Divinen omiin leffoihinsa, joista suurinta kulttimainetta kaksikko sai "Pink Flamingosista", jonka kuuluisassa (ainakin roska- ja alakulttuurin ystävien tuntemassa) kohtauksessa Divine syö kadulta ihka oikeaa koiranpaskaa.

80-luvulla Waters liikkui lähelle valtavirtaa muun muassa elokuvalla "Hairspray", missä Divinen lisäksi oli joukko muitakin pop-hahmoja, jonka jälkeen hän sai hotellihuoneessa kohtalokkaan sydänkohtauksen.

Huolimatta drag-hahmostaan Divine ei oikeassa siviilielämässään ollut transseksuaali, vaan homo, mutta tämän hän yleensä sivuutti haastatteluissa, ehkä syystä että pelkäsi sen haittaavaan uraansa. 

Hän aloitti vuonna 1981 musiikkiuran, joka perustui myös Divine-hahmoon. Vuonna 1984 julkaistiin kakkoslevy ja samalla hänen menestynein albuminsa "The Story So Far". Levy nojaa 70-80-luvulla syntyneeseen Hi-NRG tyyliin, joka on periaatteessa turboahdetumpi diskon alamuoto. Kummatkin nauttivat ensisuosiotaan juurikin New Yorkin homoklubeilla. Staccato-syntikat, Roland 303:n pumppaavat bassolainit ja koneelliset rummut. Supermachoa. Ja hyvin funkya.

Tyylisuunnan kuuluisimpia tuottajia oli Bobby Orlando, joka on vastuussa kuudesta tämänkin levyn kahdeksasta biisistä. Levyn avaava "I'm So Beautiful" on Stock & Aitken kaksikon kynästä ja koneista. Kaksikko (+ Waterman) olivatkin vastuussa monesta 80-luvulle ilmeen antaneesta, silloin joidenkin parjaamasta kylmän koneellisista hittipbiiseistä. 

Biisimateriaali levyllä on yllättävän tykkiä kamaa. Siis todella. Levyllä ei ole yhtään niin sanottua turhaa biisiä, mutta tarkemmin katsoen The Story So Far onkin kokoelma ensimmäisen levyn biisejä ja sinkkujen paraatipuolia. Tähän päälle Divinen rähisemään Hi-NRG tyylilajin camp- ja kaksimielisiä laulunsanoja, niin todella energinen pakkaushan tässä on kyseessä.

Kotimaassaan Divinen nautti ehkä enemmän elokuvasuosiota. Ainakin yönäytösyleisön keskuudessa, mutta Euroopan puolella sinkuista tuli pieniä, tai keskisuuriakin hittejä. Suomessakin ne nousivat listoille, joten ehkä pitää pitää silmät auki, jos maxeja tai muita tulee kirppiksellä lisääkin vastaan.

Suistamon sähkö - Varokaa! Hengenvaara 2021

Täytyy taas antaa kunniamaininta suomalaiselle kirjastolaitokselle: jostain ihmeellisestä syystä Karhulan sivukirjastossa Kotkassa sijaitsee pieni, mutta mielenkiintoinen hylly etnolevyille ja ennen kaikkea sitä on ruokittu 2010- ja 20-luvun uusilla levyillä.
En veikkaile nyt mistään kansanmusiikin tuotantotuista, jotka voisivat mahdollistaa kohtuullisen marginaalissa oleville yhtyeille CD-painatukset, mutta näinkin voi olla.

Joka tapauksessa ilman tätä kyseistä hyllyä tuskin olisin tutustunut esimerkiksi Raakkuun tai muihin nyky-etnobändeihin. Nytkin mukaan tarttui kolme eri suht tuoretta levyä, joista parista muustakin ehkä pian jotain tänne.

Suistamon sähkön Varokaa! Hengenvaara on yhtyeen kolmas pitkäsoitto ja kannesta saisi helposti vähän eri mielikuvan kuin mitä... no ei kyllähän kansi näyttää aika pitkälti sisällöltään. Räväkkää, rivoa ja jollain tavalla elämää nähnyttä. SS on etnoa, mutta vahvasti fuusioitua. Ja yhdistyminen tarkoittaa tässä tapauksessa etnoteknoa tai etnoräppiä, jälkimmäistä vähän samalla tavalla kuin Asan "Loppuasukas" aikoinaan.

Kyllä täällä haitarikin soi ja hoilotetaan yhdessä. Kulkukauppiaalta lainataan vähän vaatteita, mutta päivitetään ne vuosimalliin 2021. Elektroninen biitti jumputtaa välillä ja mieleen hiipii välillä Balkanin alueen turbo-folk hivenen samanlaisen etnodiskoeuroviisu "törkymenon" takia. Ja tämä ei siis ole nyt mitään dissausta. Soundit ovat tykit ja periaatteessa hyvin minimalistinen instrumentaatio täyttää äänitilan. Tähän päälle Reetta-Kaisa Ileksen papatus ja hoilotus plus ymmärtääkseni Tuomas Juntusen räppäys. Anne-Mari Kivimäki soittaa haitarit ja etno-monitoimimies Eero Grundström hoitaa ratinat ja biitit.

Lyrtsit pelittävät myös hyvin sekoilusta ja arjen absurdismista yhteiskunnalliseen toteamiseen. Ajassa mennään nyky Kallion bailukaduilta karjalaisen morsiamen kurjaan historialliseen kohtaloon.

Hyvä ja yllättävä levy.

Japan - Life in Tokyo 1979

Giorgio Moroder ja Japan yhdistivät toisensa tällä singlellä, josta tuli hittisinkku viimein kahden uusintajulkaisun jälkeen. Tutut arpeggiot jauhavat, David Sylvainilla on vielä alkulevyjen Bryan Ferry-vaihe päällä, mutta aivan jees.

Olipa kerran avaruus / Il était une fois... l'espace - Soundtrack 1981

Viereinen kansi on virallisen soundtrack-julkaisun, mutta tietokoneen kajareista soi juuri nyt pidennetty versio, missä on kaikki sarjan musiikit ja teemat.

Olipa kerran avaruus on ranskalaisen Albert Barillen lastensarja joka ilmestyi pari vuotta edeltäjänsä 'Olipa kerran ihminen' jälkeen. Siinä missä edeltäjä pyrki historialliseen ja tieteelliseen opettavaisuuteen, jatko-osa keskittyi enemmänkin tuon ajan muodikkaaseen avaruusseikkailuun, unohtamatta toki muutamia tieteellisiä, poliittisia, eettisiä ja yhteiskunnallisia kulmia.

Taustatarinasta löytyy helposti ajankuvaa sen ajan YK:sta, kansainvälisestä yhteistyöstä, demokratiasta ja sellaisista aikansa hapatuksista, jotka joutuvat vastakkain militaristisen fasistiskommunistisen Kassiopeian kanssa. Taustalla vetelee myös naruja ihmisen itse luoma koneellinen kylmän tuhoava tekoäly ja lopussa kohtaamme arvoituksellisen ylemmän tietouden. Kaikkea mikä sai kuusivuotiaan tapittamaan mustavalkotelkkaria. Koska sarjan osatuottajana toimi Suomen Yleisradioyhtiö, sarja nähtiin aivan heti tuoreeltaan myös täällä.

Edeltäjän avaustunnari on ollut täällä jo vuosia sitten. Siinä japanilaisen Yasuo Sugiyaman soundtrackki valitsi ihmiskunnan koko painavaa taakkaa ja kehitystä kantamaan Bachin Toccata ja fuugan, jonka harteet sen kestivätkin. Ehkä jopa ainoana kappaleena maailmassa? Avaruuden japaniyhteytenä toimii runsas kuvastollinen lainailu aikansa animesta ja käsittääkseni tämä on osittain animoitukin japanilaisten toimesta?

Ihmisen taustamusiikki oli yhdistelmä ehkä hivenen käppäistäkin elektronista ääntä, funk-jazz muzakkia ja välillä klassisia teemoja. Avaruudessa hypätään suoraan nykyaikaan (vuoteen 1981) ja avauskappale on eeppinen diskobiisi (lokaatiosta riippuen ranskaksi tai englanniksi). Orkestroidut teemat ja takaa-ajo funk vuorottelevat. Koska sarjan käsis oli draamallisempi kuin edeltäjällään, toistuvat samat lokaatio tai henkilöteemat useasti. Levyä kuunnellessa tämä tietysti pidemmän päälle rasittaa. Teemat ovat onneksi hienotunteisesti tehtyjä, eikä sarjan katselu nosta musiikin toiston puolelta verenpainetta, vaikka jaksoja olikin kokonaista 26 kappaletta.

Syy tähän lienee, että sarjan säveltäjänä toimi ranskalainen Michel Legrand, jolla oli takataskussaan lopulta yli 200 tv- ja elokuvasävelmää, kolme Oscaria ja viisi Grammyä, menestyneitä musikaaleja yms. yms. Hänen kynästään oli lähtöisin muun muassa uuden aallon elokuva Cherbourgin sateenvarjojen musiikit. Blogia sivunneena knoppina hänen veljentyttärensä on Beach House indiebändin vokalisti ja lauluntekijä Victoria Legrand.

"Sellaista oli elämä sen ajan Euroopassa", niinkuin sarjassa sanottaisiin. Yleisradioiden rahoitus tarjosi mahdollisuuden tehdä huolella ja kiireettä kestävää lasten- ja nuorten viihdettä ja palkata kunnon säveltäjät ja orkesterit.
Mutta ajat muuttuivat: seuraaja Olipa kerran elämä ilmestyi vasta viiden vuoden päästä, mutta siinä animaatiojaksoissa luotettiin jo liikaa toistoon ja soundtrackin tunnarikin oli vuodelle 1986 ominaista keski-eurooppalaista syntikkapoppia.

Simple Minds - Promised You A Miracle 1982

Simple Minds oli useiden muiden Brittein saarten yhtyeiden kanssa siinä joukossa, jonka alun perin punkin jälkeisessä uudessa aallossa keitetty miehistö siirtyi uudella vuosikymmenellä synteettisempään ja rytmikkäämpään tyylisuuntaan.

Simple Minds aloitti 1977 Skotlannin Glasgowissa evoluutioiduttuaan paikallisesta pikkupunkbändistä. Nimensä skotit nappasivat Bowien 'Jean Genie' biisistä. Ensilevy 'Life in a Day' on oikein pätevää toisen glam/taiderokkarin palvontaa, eli hyvin hyvin Roxy Music vaikutteista uuden aallon musaa. Levy on oikeastaan aika lähellä toisen aikalaisen Ultravoxxin debyyttiä ja yhtyeiden matka tästä eteenpäinkin on hämmentävän samankaltaista.

Jos ensilevy oli Roxyn artsykauden palvontaa, niin parissa vuodessa evoluoitiin se suunta, mihin Bryan Ferryllä ja kumppaneilla itsellään meni muutama vuosi pidempään. Eli Simple Minds ryhtyi tekemään taiteellisen tyylikästä ja rytmikästä musaa.

Promised You a Miracle julkaistiin sinkkuna levyltä 'New Gold Dream', joka oli vedenjakaja Simple Mindsin uran alkupään ja kaupallisen menestyksen välillä. Itse pitkäsoitto nousi UK-listasijalle #3 ja sinkku #13:ksi. Yhtye oli tässä vaiheessa läpikäynyt jo miehistönmuutoksia ja sinkulla soittaa The Skids ja Slik rumpali Kenny Hyslop, joka korvasi alkuperäisrumpali Brian McGeen. Kakkospuolelle yhtye laittoi edelliseltä, yllättäen Steve Hillagen tuottamalta 'Sons and Fascination' levyltä löytyvän instrumentaalin 'Theme for Great Cities'in, joka saattaa olla bändin upeimpia biisejä. Maxisinkulta löytyy vielä 'Seeing out the Angel' instrumentaali, joten tämä vinyylinpala saattaa olla pätevintä Simple Mindsia yhdessä paketissa.

Tästä eteenpäin periaatteessa jokainen yhtyeen sinkku nousi vähintään pikkuhitiksi Brittein saarilla ja näitä hittejä oli huimat 21 kappaletta putkeen. Yksi ykkönen ja muutama muukin hyvin korkealla sijalla. Unohtamatta pitkäsoittoja, jotka nousivat sinne piikkipaikalle 90-luvulle saakka, saaden ainakin itselleni aikaan mielikuvan hyvin kaupallisesta yhtyeestä, jonka pätevä tuotanto oli itselle pienoinen yllätys.

Fredi - Se Outoa On 1978

Fredin komea ääni lähti myös mukaan 70-luvun lopun diskovillitykseen.
Tässä ranskalaisen Space-yhtyeen biisin herkkä ja kosminen versiointi.

7 Seinähullua Veljestä ‎– Vamos A La Playa 1983

Synteettinen biisi synteettisenä käännöksenä.

Blondie - Parallel Lines 1978

Punk keksittiin vahingossa amerikkalaisissa autotalleissa 60-luvun lopussa, mistä sitä jatkojalostivat MC5:sen ja Stoogesin kaltaiset yhtyeet. Nämä eivät lyöneet aikanaan läpi, mutta yhdessä new yorkilaisen Velvet Undergroundin kanssa loivat Yhdysvaltoihin niitä jäljitelleiden uskollisten kulttibändien pohjan. Tässä pohjassa niiden perintö eli ja säilyi, vaikkakin marginaalissa, oikeastaan katkeamattomana hetkeen, jolloin sopiva porukka, muuttotappion takia tyhjentynyt suurkaupungin keskusta ja tähtimerkit osuivat kohdilleen synnyttäen New Yorkissa musiikillisen ilmiön nimeltä punk.

Stilettos-nimisenä glam-bändinä aloittanut Blondie kuuluu miten päin tahansa katsoen kaupungin punk-pioneereihin. Se ei vain koskaan levyttänyt sellaista suoraa punk-levyä, jollaisena musiikkisuunta tuli kierteen kautta tunnetuksi Isossa Britanniassa. Yhtyeen pirteä debyyttialbumi X-Offender on nopeaa surf/purkkapop-yhtyeisiin nojaavaa musiikkia, eikä bändin sinänsä rajallisesta soittotaidosta huolimatta ollut "kolmen soinnun rokkia" ts. boogieta. Toki Blondiekin operoi punkin eetoksessa sikäli, että kappaleet ovat lyhyitä ilman turhia väliosia jne.

Samaan aikaan, kun punk osui Briteissä yhteiskunnalliseen kuohuntaan ottaen siitä voimaa koko kansan paheksuttavana ilmiönä, Amerikan pioneeribändit ja ennenkaikkea niitten levy-yhtiöt (kaikki levyttivät muuten DIY-merkkien sijasta monikansallisille jäteille) repivät hiuksiaan miettien miten saisi myös omat bändit myymään levyjä. Oikeastaan tässä onnistui lopulta vain Patti Smith ja Debbie Harryn keulittama Blondie. Ramones, tai siis Johnny Ramone tunsi tästä jutusta katkeruutta selitellen Blondien menestystä osittaisella itsensä myynnillä ja diskolla. Ja näinhän se oikeastaan olikin. Mutta oliko siinä jotain väärin skenessä ja kaupungissa, joka ihaili taiteilijaa, jonka avustajat vedostivat liukuhihnatuotteita ja myivät niitä gallerioissa miljoonilla dollareilla?

Parallel Lines oli yhtyeen kolmas levy ja kaupallinen läpimurto. Stilettos-pohjalta neljä vuotta aiemmin aloittanut bändi oli käynyt tässä vaiheessa läpi kokoonpanomuutoksia alkuperäisen basistin Gary Lachmanin saadessa lähteä kävelemään. Hänen tilalleen oli otettu soitannollisesti kyvykäs sessiomies Frank Infante, joka siirtyi tällä kolmannella levyllä kitaraan mahdollistaen Chris Steinille keskittymisen sävellystyöhön. Kolmikko Stein, Harry ja kosketinsoittaja Destri kirjoittivatkin bändille kappaleita, joita lätkäistiin liukuhihnalla sinkuiksi. Infante sävelsi A-puolen päättävän, pyörivän 'I Know, but I Don't Know'in. Steinin nelosbiisillä 'Fade Away and Radiate' vierailee kitarassa tuolloin New Yorkissa asunut Robert Fripp. Ykkösbiisi, sekä toiseksi viimeinen ovat hyvin valittuja covereita: power-pop yhtye Nervesiltä avausbiisi Hangin on the Telephone ja Buddy Hollylta luenta 'I'm Gonna Love You Too':sta.

Osittainen kunnia levystä kuuluu myös tuottaja Mike Chapmanille, joka vittuuntui studioon rämpyttelemään saapuneelle yhtyeelle ja piiskasi säälimättä tavoittelemaan "täydellisyyttä". Osa biiseistä oli studioon saapuessa keskeneräisiä, joten vokaaliäänityksissä Debbie Harry otti taskustaan vihkon ja raapusti klassikkobiiseihin sanoituksia muutamassa minuutissa. Levystä tuli siis hiottu power-pop/uuden aallon mestariteos, jota biisien osittaisesta ylikulumisesta huolimatta kuuntelee edelleen mielellään. Kaksi ensimmäistä sinkkulohkaisua 'Picture This' ja 'Hangin on the Telephone' otettiin Briteissä vastaan hyvin, mutta diskokompin päälle sävelletty 'Heart of Glass' räjäytti pankin ollen ykköshitti kummallakin puolta Atlanttia. Blondie flirttaili myöhemmillä levyillä myös aikansa muotikomppien ja muotojen, kuten reggaen ja räpin kanssa.

Oikeastaan kaikki Blondien ensimmäisen olemassaolon levyt ovat hyviä, tosin viimeiseksi jäänyttä 'The Hunteria' en ole kuullut. Ehkä syystä. Silti omasta mielestäni voisi sanoa, että tämä on niistä paras.

Amanda Lear - Never Trust a Pretty Face 1979

Uuskonservatismin jyllätessä vaihteeksi Euroopassa ja Euroviisujen lähestyessä jaksetaan taas hämmästellä vammaisten tai seksuaalisten vähemmistöjen oikeutta esiintyä ja olla suosittuja. Ilmiöhän ei ole mikään uusi, tosin kehityspoikkeamat ovat tähän asti olleet enemmän sirkusnähtävyyksiä. Sukupuolirooleilla on taas populaarimusiikissa leikitelty pitkin viime vuosisataa.

Ranskalainen Amanda Lear on suurelle yleisölle tunnetuin varmaankin Roxy Music yhtyeen 'For Your Pleasure' levyn kannesta, jossa hän ulkoiluttaa mustaa pantteria jakkupukuun sonnustautuneena. Pariisissa ja Lontoossa taiteita opiskellut Lear aloitti niin sanotun uransa 60-luvun svengaavassa Lontoossa mallina, josta tie vei seurapiireihin ja levyttäväksi artistiksi. Ystäväpiiriin kuului muun muassa Salvador Dali. Sikäli kuitenkin mielenkiintoista, ettei hänen tarkkaa syntymävuottaan, paikkaa, tai sukupuolta tunneta julkisesti missään. Paikkoina vaihtelevat Ranskan Indo-Kiina ja Hong Kong, aikoina vuodet 1939, 1946 ja 1950. Jäljelle jää myös kysymys onko hän syntyjään mies vai nainen?

Tätä salaisuuden verhoa käytettiin myös hyödyksi uralla, joka oli 70-80-lukujen taitteessa kohtuullisen menestyksekäs. Toki lähinnä Keski-Euroopassa ja Pohjoismaissa, mutta niissä hänen levynsä olivat suuria hittejä.

Never Trust a Pretty Face on ajan muodin mukaisesti diskoa. Musiikkilaji itsessään oli alkuaikoinaan ja myöhemminkin turvallinen pesäke, jossa ulkopuoliset ja niin sanotut hylkiöt saivat toimia vapaasti, jollaista valtavirta ei olisi ikinä sallinut. Kun diskosta tuli koko kansan ilmiö osa näistä marginaalissa toimineista artisteista pääsi vähän niinkuin sivusta valtavirtaan. Ehkä ajan hammas on vähän kalunnut 'transvestiitit laulaa lavalla I Will Survive'-juttua, mutta anthem on ymmärrettävä ja disko musiikkityylinä kiistaton tuomaan esittäjänä outsider-ryhmille vapauksia.

Levyn tuottajana toimi Anthony Monn, joka oli saksankielisessä maailmassa pikkusuosittujen iskelmien mies. Yhteistyö Learin kanssa usean levyn ajan onkin miehen suurin kansainvälinen (ja muutenkin) menestys. Levyn kustansi Ariola, joka toimi pääasiassa Euroopan markkinoilla ja se äänitettiin Münchenissä Musicland studiossa. Kyseinen paikka oli italialaissyntyisen, mutta Saksassa vaikuttaneen elektronisen ja diskomusiikin gurun Giorgio Moroderin studio ja sen äänet ja jäljet kuuluvatkin levyllä kohtuu selvästi.
Mikään täysin elektroninen diskolevy tämä ei kuitenkaan ole, sillä mukana on soittamassa vino pino sessiomiehiä tuottaja Monnin soittaessa Moog-syntetisaattorit, sekä säveltäen koko levyn lukuunottamatta luentaa vanhasta sodan ajan saksaklassikosta 'Lili Marleenista' ja Learin omasta kynästä lähtenyttä 'Mirroria'. Marleen ei ole nimenä mukana ainoastaan tuossa, sillä Learia esittävä sfinksikäärmeen kasvot muistuttavat kyseistä - myös sukupuolirooleilla leikkinyttä artistia.

Monn siis teki biisit ja Lear niihin lyriikat, jotka laulaa runsaalla, miltei puheäänellä tuoden mieleen rapakon takaisen sisarensa Wayne/Jayne Countyn. Sisältö on cabareeseen poikkeamista lukuunottamatta kohtuu hyvää tasaisesti jyskyttävää 70-luvun lopun diskoa wah-wahheineen, brasseineen ja iskevine viuluineen, taikka mahtipontista raukeaa diskohituria. Kakkospuolen avaava 'Sphinx' voisi olla aivan hyvin myöhempää Leonard Cohenia. Learin puhelaulussa minimalismi on yksi tärkeä osa tehden biiseistä tavallaan taustoineen tarttuvia, mutta epätäydellisiä. Hyvä esimerkki tästä on levyn päättävä 'Dreamer (South Pacific)' joka voisi olla törkeän ylitulkittu, mutta liikkuu nyt raukean mahtipontisesti eteenpäin.
Oman twistinsä tuo Learin heiluminen sukupuolten välissä aitona tai epäaitona disko-daamina, mutta sitähän koko diskon soundikin on - ja samalla aitoa siinä mitä se itse haluaa olla.

ABBA - The Visitors 1981

Oma suhtautuminen ABBA:an on periaatteessa myönteinen, mutta musiikissa on aina ollut jotain itseäni hämärästi häiritsevää. Perheessämme ei ollut hirveän montaa musiikkiäänitettä, mutta kaksi kasettia ABBAa löytyi. Ne olivat näennäisesti siskoni, joka 'tykkäsi' siitä, mutta taisivat tosiasiassa olla äitini valitsemia. Yhtyettä tuli siis kuultua (tai hittikokoelmia) kohtuullisen paljon varhaislapsuudessa. Bändi hajosi avioerojen myötä vuoden 1982 lopussa ja tämä edellisenä vuonna julkaistu albumi 'Visitors' jäi yhtyeen viimeiseksi pitkäsoitoksi.

80-luvun edetessä yhtyeen musiikki tuntui vanhenevan ja vanhenevan, kunnes 90-luvun alussa gay-skene omi sen ja elokuvat 'Priscilla aavikon kuningatar' ja niin edelleen nostivat yhtyeen taas hiljalleen myös sateenkaari-klubien ulkopuolellekin. Eurodance ja monet muut kaupallisen elektronisen musiikin tyylit ovat ihan suoraa jatkumoa yhtyeelle - ulkoasukattausta myöten.

Nykyisin ABBA on taas täydessä valtavirta-suosiossa karmeine musikaaleineen ja klassikkobändin maineessa, mikä on varmaan ihan oikein. Eihän säveltäjäkaksikon kykyjä voi ohittaa. Lisäksi yhtyeen silloin hetkellisesti mukamas vanhentunut soundi on aika jännä ja vaikeasti sijoitettava yhdistelmä aikansa virtauksia diskosta glämiin (ja tässä kohtaa Moroderiin). Mikä ehkä itseäni on musiikissa häirinnyt, on laulajatarkaksikon jääpuikon lämpöiset äänet, jota tällä biisillä on vielä vähän jäädytetty lisää. Ja tietysti viimeiseen asti puunattu toteutus.

Mikä tekee tästä biisistä hauskan on, että alun Tomorrow Never Knows hengen jälkeen äkkää 22-pistepirkkojen 'Rally of Loven' olevan monelta osin tämä sama biisi. Ainakin hengeltään.

Syksyn säveliä 3 - V/A 1978

Viereinen kansi on sikäli virheellinen, että tässä on kysymys kokoelman c-kasettiversiosta, mutta en jaksa nyt kaivaa kameraa esiin. Eli kyseessä on Syksyn säveliä 3 niminen kokoelma vuodelta 1978. Syksyisin käyty Syksyn sävel kappalekilpailu taitaa olla uudelleen lämmittelystä huolimatta ohi, mutta oli aikanaan mielenkiintoinen 'yhtenäiskulttuurin' ilmentymä ja noussut tai yritetty nostaa samanlaiseen retro-suosioon käännöskappaleversioiden 'Finnhits' kaman kanssa.

Syksyn sävel kilpailu syntyi vuonna 1968 ja loppui viimein vuonna 2001. Tosin parina viime vuotena on yritetty 'kisan' uudelleen lämmitystä, mutta 90-luvun alun jälkeen ei ole ollut enää kyse samasta kilpailusta, joka leipoi tähtiä.
Kisan alusta 80-luvun loppuun asti Suomessa oli vain kaksi televisiokanavaa, eikä kevyelle musiikille ollut niiden valvotussa ja kasvattavassa ohjelmalistassa ihan hirveästi tilaa. Tai juuri ollenkaan. Mainostelevisio antoi syksyisen ohjelmapaikan kilpailulle, jonka 'finaalin' osanottajamäärä pyöri kymmenen ja kahdentoista kappaleen paikkeilla, joista katsojat äänestivät omat suosikkinsa, sekä myöhemmin myös lehdistö joka pääsi valitsemaan ihannetyt.. kappaleensa. Syksyn sävel kilpailun voimasta kertoo jotain se, että ohjelmalla oli parhaimmillaan 2,5 miljoonaa katsojaa ja voittajakappale oli aina taattu superhitti.

Melko pitkä alustus, mutta kyseinen kasetti on pyörinyt automme kasettisoittimessa aika paljon. Kassu löytyi vaimon isotädin jäämistöstä ja on toiminut mielenkiintoisena aikamatkana vuoteen 1978, jolloin olin jo syntynyt, mutta mielikuvia ei paljon ole vielä jäänyt. Paitsi, että Mikko Alatalo voitti ensimmäisen kerran nämä kisat ja toimi oman lapsuuteni synonyyminä kyseisille kisoille.

Syksyn säveliä 3 oli levy-yhtiö Finnlevyjen oma rahastussiivu tästä supersuositusta kisasta ja sisältää yhtiön kisan finaaliin päässeet sekä karsinnoissa pudonneet kappaleet. Ja kertoo samalla tarinaa sen ajan suomalaisesta iskelmä- ja yhtenäiskulttuurista, joka on onneksi kadonnut. Levyn kannessa kerrotaan, että kyseessä on alkuperäisversiot, mikä kertoo omaa tylyä kieltään ajan kasettimarkkinoista (blogissa on moneen otteeseen käsitelty muun muassa JP-musiikin kopiotekeleitä). Vuosi on 1978, mutta mitään uutta aaltoa tai muuta on turha odottaa kuulevansa. Sen sijaan disko-biittiä levyltä jo löytyy - onhan se läheistä sukua humpalle.

Kasetin avaa Mikko Alatalon voittajakappale 'Vicky Lee', joka on tyypillistä humoristista Rinne/Alatalo matskua. Jotkut jaksavat ironisesti varmaan arvostaa, minä en. Kakkosbiisinä soi tuon ajan jo pitkänlinjan kulkija folk/bluegrass Fintrio kappaleella 'Rökäleitä mökäleitä kerrassaan', joka esittelee suomalaista miestä 'humoristisesti'. Kolmoskappaleella tusinaääninen Merja Rantamäki esittelee humppa-lattaria 'Sinne' biisillä. Tämän jälkeen tulee yllättäen instrumentaali 'Kiutaköngäs', jonka esittää Ikaros niminen myöhäis-progebändi. Alan tuntijat osaavat tietysti yhdistää kappaleen Anssi Tikanmäkeen, joka muutamaa vuotta myöhemmin uudelleentyösti kappaleen 'Maisemakuvia Suomesta' levylleen. Levyn musiikillisesti ehdottomasti parasta menoa, mutta juuri sellaista 'nakit ja muusi'-kansalle suunnattua Myrskyluodon Maijaahan biisi on. Tämän jälkeen tulee levyn yksi oudoimmista biiseistä; Tahvo ja Maija nimien taakse piiloutuneiden Matti ja Pirjo Bergströmien retardin arjesta sössöttäen 'huumorilla' laulettu 'Minä itse'. Poliittisesti korrektia? Voe helvetti.
Huom: tarkempi selvittely kertoo Tahvon ja Maijan olleen nukkeja, joiden suuhun laulu oli tehty. Näin se asiayhteydestä irrottaminen tekee musiikille tepposet. 
Tästä kiihdytetään 'Loitsukannel' biisiin, jonka laulaa Taiska. Biisi on aihettaan myöten suora rip-offi parin vuoden takaisiin saman artistin Lappi-exploitaatioihin disko-kompilla. Humpan ja diskon avioliitto jatkuu Urpo nimisen artistin humoristisella (suurin osa kappaleista on näemmä 'humoristisia') 'Lauantai-illan huumaa' kappaleella. Hetkinen, eikö tämä ole rumputaiteilija Upi Sorvali? Puolen päättää Riitta Kokkosen 'Sinusta mä unet nään', joka on Baccara-slovari rip-offi. Sanat tässäkin J. Vainion kynästä.

Kakkospuolen avaa Anneli Sarin ja kumppaneiden 'Luonnonlapset', joka jatkoi tuon ajan mustalaismusiikki-boomia. Positiivista, ettei tässä ole diskokomppia. Levyn toinen instrumentaali on Purema-yhtyeen Goyamainen instrumentaali 'Romanssi G-mollissa'. Nakit ja muusi. Kolmosbiisinä on Frederikin 'Viimeistä päivää' joka liikkuu osittain - ja yllättäen diskobiitissä. Mikähän muuten tämän äijän äänessä on, että on aina kuvottanut?
Seuraavana levyn hämärin biisi (ja se on jo jotain) 'Viimeinen kesä, jonka esittää obskuuri Prinsessa Kultakutri niminen yhtye. Kappaleessa kertoja viettää viimeistä kesää ennen kuolemaa ja kohta keinuu multakeinussa. Tekijänä takana Raul Reimann. Ultimaattinen itsemurhaiskelmä? Tätä seuraa menevämpi ja varmaan yksi näiden kisojen suurimmista hiteistä; funkkaava Kake Singersien 'Me halutaan olla neekereitä'. Sieltä sitten mahalasku sotien jälkeiseen aikaan ja Iltatuulten viestiin; Esa Pakarisen 'Vaasan junassa'. Severi Suhos-hahmo kommentoi kappaleessa humoristisesti jokaisen säkeistön väliin. Huumorikasettityyliin. Vielä tähän aikaan muuten yksi yleinen ammatti Suomessa oli maatalon emäntä. Kappale on tänä päivänä yhtä hauska, kuin tieto siitä, että lehmät todellakin pierevät navetassa. Tämän jälkeen Camilla niminen artisti esittää miehenpalvonta slovarin (kuka nämä muuten aloitti?) 'Muuan mies'. Biisi on kaiketi Hectorin käsialaa. Aina ei onnistu. Levyn päättää Fredin esittämä espanja/mustalaishenkinen 'Syntinen yö', joka on Frediä.

Käsittääkseni Syksyn sävel-kilpailun sääntöihin kuului, että kappaleen on oltava uusi ja tekijänsä (ei välttämättä esittäjän) oma sävelmä. Kyynisesti voisi sanoa, ettei se nyt ihan koko ajan toteudu, kappaleiden ollessa pahimmillaan kopioita ulkomaisista, tai jopa omista aikaisemmista biiseistä. Mutta ei takerruta nyt tähän.
Jos ja kun kisan kappaleet esittelivät aika pitkälti sitä, mitä soitettiin tai haluttiin soitettavan radiossa ja kodeissa (ja myös mitä yleisö halusi kuulla), voi todeta perussuomaisen perusmusiikin spektrin olleen aika kapea. Toisaalta kuunteleppa pari päivää Radio Suomen päivälähetyksiä ja niiden musiikkilistoja, niin voi myös todeta, ettei paljon mikään ole muuttunut. Paitsi kaupalliset kanavat tuoneet mukaan vielä oman alimman yhteisen nimittäjän huttunsa, mutta ei se otanta sielläkään laaja ole. Joka tapauksessa mielenkiintoinen dokumentti maamme musamenosta ja siitä, miten hitaasti valtavirta tuolloin reagoi uusiin tuuliin (proge-biisejä 70-luvun lopussa), lukuunottamatta hump.. siis diskoa.

Edit: Vuoden 2013 Syksyn sävel 'kilpailu' käytiin tämän kirjoituksen kanssa samana iltana. Kyseessä oli puhdas sattuma, enkä tiennyt kyseisistä kisoista.

Jokke Seppälä - Lauantaiyö 1980

Jokke Seppälä oli hetken aikaa suomi-diskon kovin nimi, eikä tämä viikon itseoikeutettua diskoyötä käsittelevä kappale olekaan onnettomimmasta päästä. Biisi on funki, soundit kohdallaan ja lyriikka sopivan tyhjänpäiväistä, mutta toimivaa.
Kuten videolta ilmenee, kappale osallistui Syksyn sävel-kilpailuun kuumana diskosyksynä vuonna 1980. Sijoitus ei todennäköisesti ollut korkea, sillä tämähän on pätevä kappale.

The Fans - Olé, Olé, Olé (The Name of the Game) 1987

Ottamatta kappaleella kantaa juuri nyt käytävien EM-kisojen lopputulokseen, muistutetaan mieliin tämä takavuosien futis-anthemi, joka jalkapallokiinnostuksen määrästä riippuen on jättänyt jokaisen ikäiseni sieluun joko lämpöä, taikka kärsimystä.

Olé.. messuaminen on uskottavan tarinan mukaan lähtöisin Espanjan-liigan ottteluiden yhteislaulusta, josta se levisi ympäri Eurooppaa. Tämä siis aikana, jolloin espanjalaiset nauttivat kirkkaita mitaleja ainoastaan kotimaassaan. Tämä ei toki koskenut muita espanjankielisiä maita, kuten Argentiinaa.

Chantti on levinnyt myös muidenkin kielikuntien maihin ja esimerkiksi Irlannissa yleisö laulaa matseissa kuulemma tätä.

Massajalkapallo täyttää tapahtumana kaiketi 'alimman yhteisen nimittäjän' hivelemisen. Toki turvallisella tavalla. Niimpä myös futis-anthemit ovat aina totaalista soopaa.

Tähän rakoon iski tuottaja Roland Verlooven trimmaamalla biisin aikansa italo-discon päälle muutamalla typerällä lisä-lainilla. Espanjan lisäksi singlen toisena julkaisumaana oli tietenkin itseoikeutetusti paskamusiikin suurvalta - Saksa. Biisi merkittiin The Fans-yhtyeen nimiin, josta ei lisätietoja.
Biisiä voi futiskisasesongin lisäksi bongata edelleen ja varmasti hamaan loppuun asti muun muassa etelän turistilomakohteiden vakiosoittolistoilta.

Olé, Olé, Olé!

Joka tytön kotijumppa - Robin 1981

Jos Rocket Recordsin Huoltoasemakasetit-kokoelman ekan osan camp-arvo oli vielä mieto-I:nen, niin tämä aikaisemmasta kirjoituksesta tutusta kuolinpesän kasettikokoelmasta löytynyt liikuttaja nousee ihan omaan luokkaansa.

Nykyään kasetin nimen voi ymmärtää hauskasti kaksimieliseksi, vähän samaan tapaan, kuin 'Hanurini muistoja'. Mutta mitään erityisen seksikästä liikuttajaa ei kassun sisältä (eikä kannesta!) löydy, vaan ehkä enemmänkin dadaa.

Jumppakasetit olivat yksi markkinarako, jolla liikutettiin sen ajan ulkonäköpaineista kärsiviä kotiäitejä ja mummoja. Tyyli oli sama rahat pois. Myöhemmin VHS tappoi tämän tuotteen, mutta tyylihän säilyi niissäkin usein yhtä ehtana.
En usko, että kukaan jaksoi näitä hirveän pitkälle laihdutus-tammikuun jälkeen kuunnella. Yksi syy oli varmasti, että nämä ovat yleisesti todella nolon kuuloista tavaraa. Sellaista, että 'stop'-nappula painuu heti, jos joku muu tulee kotiin.

Joka tytön kotijumpan takana oli tietysti sama levy-yhtiö, kuin Huoltoasemakattikokoelman jäljitelmäversioissa; JP-musiikki. En väittäisi varmaankaan hirveän väärin, jos sanoisin tämän kasetin sisällönkin olevan kopio jostain ulkomaisesta vastaavasta. Kannen lehtinen on taitettu hivenen suuremmalla vaivalla sisältäen jumppaliikkeitten piirretyt ohjeet.

Koska levy-yhtiön Robin, eli Esa Simonen oli ammatiltaan liikunnanopettaja hänet laitettiin ..tsemppaamaan kasetin laulu- ja neuvo-osuudet. Taustalla soi joku aikansa hollantilaisdiscon biisi (When the Boys Come Home), jota miksataan välillä pintaan ja taas takaisin Robinin laulaessa dadamaiset ohjeet "Karppinen, Karppinen, sormi ylös, käsi ylös" ja niin edelleen. Artistin ääni muistuttaa muuten erehdyttävästi Simpsonien Troy McClurea. Liekö syynä iloinen yltiömakeus? Joka tapauksessa väitän, että jopa vuonna 1981 tämän tahdissa heiluessa on tullut nolo olo. Lisäksi väittäisin, että Robinin ääni viipyilee välillä nuotin vieressä. Tämä johtuu varmasti siitä, että hän on varmasti jumpannut studiossa samaan tahtiin?

Hymy hyytyy hiljalleen kasetin soidessa, sillä tämä ei ole mikään viiden minuutin huumoripläjäys, vaan jatkuu ja jatkuu. Ja jatkuu vielä toisella puolella.

V/A : Disco City - Huoltoasemakaseteilta tutut jäljitelmäversiot vol. 1 2012

Rocket Records on mainittu juuri äskettäin Middle-Earth Bandiä koskeneessa kirjoituksessa. Disco City on kooste JP-musiikki nimisen levy-yhtiön jäljitelmäkasettiversioista. Kokoelma pitää sisällään pääasiassa huoltoasemilla myytävien kasettien ne osat, jotka perustuivat kotimaisiin ja käännösiskelmiin. Disco City sarjan muutama kasetti piti sisällään myös englanninkielisiä lauluja, mutta ne uupuvat tältä kokoelmalta. JP-musiikin sarja ei ollut ainoa laatuaan tässä genressä, vaan samaan aikaan pyöri neljä muutakin isompaa ja useampi pienempi kasettikokoelma.

Disco Cityn juju oli levyttää omilla artisteilla jäljitelmäversioita sen päivän hiteistä (jotka nimen mukaisesti perustuivat usein disco-poljentoon) ja myydä kasetit halvalla huoltamoista. Koska kasetit katsottiin tuohon aikaan autoilutuotteiksi, ne olivat myös verovähennyskelpoisia. Tästä syystä osien myyntimäärä olivat usein helposti 50 000 kappaletta.

Kaikkein hämärintä jäljitelmäversioissa oli, että joskus ihan nimekäskin artisti lauloi niitä oman nimen lisäksi salanimellä. Kenties syynä oli pikainen viidensadan markan kertakorvaus, mutta pulaa laulajista ei ollut.

Halpiskassuestetiikkaa jatketaan uusintajulkaisun muodossa; en tiedä oikeastaan mitää yhtä rumaa pakkausformaattia, kuin muoviset isot tupla-cd-kotelot. Tai tässä tapauksessa nelos-cd:t, eli levyjä on neljä ja kappaleita yhteensä yli sata. Kannen (sveitsiläinen) amerikanrauta symbolisoi sen junttisuomen ihannoimaa jenkkimeininkiä ja kevytkulutusestetiikkaa. Tai siis junteille sai levyt ja kasetit paremmin kaupaksi autonkuva tai bikinimimmi kannessa.

Koska olen syntynyt 70-luvun puolessa välissä, miltei kaikki kokoelman vuosien 1978-82 hittikappaleet ovat tuttuja. Autossa en tosin niitä ole kuullut, sillä emme moista omistaneet ennen vuotta 1982. Eikä sen jälkeen Wartburgissamme ollut kasettisoitinta. Eipä se musa kaksitahdin pärinän yli olisi kuulunutkaan.
Mutta kappaleilta ei ole voinut välttyä. Mukana on kaikki 'Volga, Volga' ja niin edelleen juntti-discokama. Ja tällä tarkoitan nimenomaan kaikki ne biisit.

Luonnollisesti suurin osa kokoelman musiikista on aika yhdentekevää. Aivan suoraa huonouden rajan kirkkaasti ja viihdyttävästi ylittävää tavaraa on kuitenkin aika hintsusti, joten pääpaino on ehkä sittenkin siellä nostalgiapuolella. Itselleni kokoelman jännin tavara on rokin ja uuden aallon jäljitelmäversiot, jotka ovat hämmentäviä, mutta myös hyviä. JP-musiikki heitti kokoelmien sekaan myös muiden artistiensa kappaleita tutustumistarkoituksessa, joita edustaa muun muassa Paajanen.

Kaiken kaikkiaan Disco City on ihan sympaattinen köyhän miehen Finnhits. Olisin odottanut sen camp-arvon olevan vielä korkeampi, mutta menee se näinkin. Ja ympäri mennään yhteen tullaan; perheen kolme- ja viisivuotiaat lapset tykkäävät biiseistä. Ilman ennkkoluuloja, samalla tavalla kuin omakin sukupolveni kuullessaan biisien halpoja kopioita.

Demis Roussos - The Demis Roussos Magic 1977

Demis Roussos, Evangelis O. Papathanassiou ja Lukas Sideras muodostivat aikansa tunnetuimman kreikkalaisen pop-yhtyeen Aphrodites Childin. Bändiä on sivuttu useammankin kerran tässä blogissa, joten ei siitä enempää. Yhtyeen loppu tapahtui myrskyisissä merkeissä Vangeliksen magnus opus 666:sen levytyksen yhteydessä. Kukin yhtyeen päähahmoista jatkoi soolouralle, joka ainoastaan Lukas Sideraksen kohdalla ei johtanut taiteelliseen tai kaupalliseen menestykseen. Rumpalin osa on aina kova.

Viisi vuotta myöhemmin Roussoksen ja Vangeliksen välit olivat jo sen verran lämmenneet, että yhteistyö oli taas mahdollista. Roussos oli 70-luvun puolessa välissä SUPERsuosittu ympäri vanhaa manteretta. Hänen imelät kappaleet yhdistettynä falseettivibraattoon soivat kaikkialla.

Roussoksen levyt eivät ole kuuluisia taiteellisista kokonaisuuksistaan ja tälläkin kertaa levy on kokoelma erilaisia kappaleita lyötynä peräjälkeen. Pääpaino on luonnollisesti niissä herkän imelissä balladeissa. Ajan muodin mukaan osa kappaleista soi kuitenkin disco-biitin mukaan. Mukaan on otettu pari Vangeliksen soolodebyytinkin (mahtava Earth) biisiä. Se, että ovatko biisit Demiksen versioina parempia, en rupea arvottamaan. Ainakin mielenkiintoisia. Vangelis kuorruttelee orkestraatioita syntikoillaan. Levy ei ole ehkä Vangeliksen parhaita tuotantoja, mutta sisältää muutaman pätevän hetken.

Magic ei jäänyt Roussoksen ja Vangeliksen ainoaksi sooloyhteistyöksi, vaan Demiksen etno-falsettia kuullaan myös 80-luvun alussa Vangeliksen jäätävän hyvällä Blade Runnerin soundtrackilla.

Jumbo - City Girls 1977

Karmean kannen taakse piiloutuva Jumbon 'City Girls' voisi kilpailla karmeiden levynkansien kisassa. Itse levyn sisältö ei kuitenkaan ole mitenkään toivotonta kamaa, vaan ihan pätevää 70-luvun lopun euro-discoa.

Jumbo yhtyeenä ei ole jättänyt mitenkään suurta jälkeä internettiin. Bändi julkaisi pari kokopitkää ja on jonkinnäköisessä suosiossa disconpyörittäjien keskuudessa. Takakannessa poseeraa vanhanaikaiset lentäjäpuvut päällä etnisen näköinen ryhmä Boney-M:än hengessä. Levy on julkaistu 'Hansa-International' levymerkin alla ja äänitetty nimensä mukaisesti legendaarisella Berliinin Hansa-studiolla.

Jumbon 'City Girls' on funk/soul-discoa, jossa päälauluvastuu on luonnollisesti 'yhtyeen' kahdella naisjäsenellä. Bändin ja levyn niputtaisi mielellään aikansa geneeriseksi liukuhihnakamaksi, mutta jollain oudolla tavalla levy kiehtoo. Se kiertää kummankin puolen; se ei ole hyvä tai mieleenpainuva, muttei myöskään umpihuono. Iskevät kappaleet eivät lähde etukannen mukaiseen lentoon. Ehkä siitä syystä tämä on jäänyt enemmän obskuuriksi, eikä kuulosta nykydisco-dj:n soittamana puhkikalutulta?

Blondie - Call Me 1980

Peltirumpu... eikun Blondie. Pikkaisen Ismo ja kumppanit lainasivat, mutta ei olla pienistä.

Call Me on edelleen Blondie-yhtyeen suurin sinkkuhitti. Tai tässä tapauksessa Debbie Harryn ja Giorgio Moroderin, sillä kappale on heidän käsialaansa ja yhtye nyt lähinnä (ehkä) soittaa biisin taustat. Jättimenestystä avitti tietenkin kappaleen päätyminen 'American Gigolo'-elokuvan tunnuskappaleeksi. Biisistä on aika monta eri pituusversiota. Tämä Youtube-klippi katkeaa ärsyttävästi lopussa, mutta eiköhän tuossakin tullut biisin sanoma selväksi.