Danyel Gérard - S/T 1972

Suomen fyysinen kirppisskene on jakaantunut kolmeen eri ryhmään: suostuimpana on looshimestat joissa ihmiset myyvät omassa vuokratussa lokerossaan omia tavaroitaan. Tämän lisäksi toinen suhteellisen suosittu, tai ainakin vuosikymmenestä toiseen pyristelevä toimija on uskiskirppikset. Kolmas sitkeä sissi on kylän erikoismiehen haalima jätevarasto, jossa ylihintaiset rojut lojuvat vuosikymmenestä toiseen, pöly haisee ja isäntä röhnöttää ovensuussa. Only Cash.

Aikana ennen internettiä ensimmäinen ja viimeinen tekivät tiliä käytetyn pornon myynnillä, mutta tämä alkaa olla kadonnutta kansanperinnettä. Uskiskirppisten tavaravalikoima oli helluntai- tai muitten seurakuntien kuolinpesistä ja lahjoituksista haalimaa tylsempää kamaa, mutta paikkojen vinyylilootat kannattaa silloin tällöin koluta, sillä pakollisten Francis Goyien ja Matteus-passioiden yms. joukossa saattaa olla jotain mielenkiintoista. Joskus harvoin, mutta näinkin on välillä tapahtunut. Usko pois!

Käväisin tällä viikolla tällaisessa mestassa ja ostin kolme vinyyliä ihan rehdisti ja suoraan kansikuvien perusteella. Kahteen muuhunkin todennäköisesti palataan täällä, mutta ranskalaisen Danyel Gérardin tyylitelty rakeinen mustavalkokansi vangitsi katseen lisäksi mielenkiinnon.

Gérard on syntynyt Pariisissa 1939 armenialaisen ja italialaisen vanhemman liitosta, mutta vietti pääosan lapsuudestaan Brasiliassa. Hän kuitenkin palasi 1953 Pariisiin pyrkiäkseen Notre Damen poikakuoroon. Tätä uraa ei luonnollisesti kestänyt pitkään, mutta 1958 hän levytti ensimmäisiä ranskalaisia rock'n roll-levytyksiä. Parin pikkuhitin jälkeen hän sai suurhitin kotimaahansa Ranskaan, jonka jälkeen vuonna 1971 levytetty 'Butterfly' nousi jättihitiksi sekä kotimaassa, että eri kieliversioina läpi Euroopan UK:ta myöten. Sinkku myi huikeat seitsemän miljoonaa kappaletta (käsittääkseni Paradise levytti Suomi-version) ja se nousi jopa Atlantin toisella puolella top100:seen ja Gérardille järjestettiin levytyssessio Los Angelesissa, tähtäimessä Amerikan markkinat.

MGM:lle äänitetty englantiversio perustui käsittääkseni osittain uudelleenäänitettyihin versioihin aikaisemmista ranskahiteistä, joista levyn A-puoli koostuu. Näitä, Gérardin ääntä ja tuotantoa voisi verrata parin vuoden päästä soolouraansa aloittelevaan Demis Roussokseen: pehmeää, hivenen folkahtavaa ja taatusti ranskalaisen siirappista.

A-puolen loppuessa mieleen hiipi ajatus tuhlatusta 70 sentistä, jotka levyyn tuli hukattua, mutta B-puolen samaa kaavaa toistaneen biisin jälkeen alkoikin tapahtua. Kakkosbiisi, dramaattisen fuzz-kitaran värittämä 'The Gun' paljastaa Gérardissa teatraalisen tuskaisen tulkitsijan, suoraan valkokankaalta. Eikä tämä tähän lopu, vaan seuraava 'The Rain' folkkaa kauniisti, tuskaisesti ja omaa ovelan sointukulun. Tästä hypätään 'Elie Lama Sabatchani'in, valtaviin kuoroihin ja oudon etniseen grooveen. Levyn päättävä 'Let's Love' edellisten kanssa voisi hyvinkin olla aikaisemmin mainitun Demiksen tuotantoa. Sitä Roussoksen hyvää tuotantoa siis.

Levyn kulmat on leikattu lovelle. Eli tämä on niin sanottu cut-out, jota suuressa maailmassa käytettiin levyille, jotka eivät menneet kaupaksi ja näitä lähetettiin pienempien markkinoiden maihin myytäväksi alennushinnalla. Tästä voi päätellä, ettei Danyel Gérardin Los Angelesissa äänittämä levy tehnyt kauppaa Yhdysvaltain ja Englannin markkinoilla. Syykin tähän on suhteellisen selvä: Gérard lausuu englantinsa hyvin broken ja ranskalaisittain. Kummassakin maassa oltiin 70-luvulta pitkään eteenpäin hyvin nirsoja tällaiselle. Euroopassa se ei menoa haitannut, Gérard sai vielä pienempiä hittejä ja menestyksiä, mutta myös "yhden hitin ihmeen" viitan selkäänsä, sillä Butterfly:n kaltaista toista suurhittiä ei ole uralle tullut.

Olen nähnyt hullun taiteilijan - Kari Riipinen

Tarina alkaa kymmenisen vuotta sitten. Muutettuani pääkaupunkiin, eli Helsinkiin olin töissä konttorissa joka sijaitsi Vanhalla talvitiellä. Siis tukkutorilla. Tämä hiljalleen katoava kaupunki(tai laitakaupunki)-kulttuurin helmi piti sisällään mm. 'Lihapiha' nimisen entisen teurastamon takapihan. Paikka oli täynnä yöllisen autoparkin jälkeisiä kortsuja. Ammattilaisten hommaa.

Joka tapauksessa matkalla lähiruokaloihin, Tukkutorin roskiksilla laahusti usein parraskas ja nuhruinen laitapuolen kulkija joka ohitettaessa mutisi yleensä jotain viisauksia tyyliin 'Mulla on maa jalkojen alla'. Vanhempi työtoveri tiesi sanoa halveksuvasti, että tuo mielenterveysongelmainen hamppi oli Riipinen. Siis Kari Riipinen, joka kuvasi (tai ainakin antoi signeerauksensa) lähes kaikkiin 70-80-luvun kuumimpiin suomalaislevyjen kansiin. Sama mies, joka juppiaikana signeerasi vedoksensa myyden niitä 30 000 suomen markalla. Sama mies, joka palasi ulkomaan reissulta Helsinki-Vantaan kentältä limusiinilla.

Työkaveri tiesi kertoa, että Riipinen oli 90-luvulla saanut porttarin Corona-baariin, jonka jälkeen oli hengaillut yleensä baarin oven vieressä juoden pussikaljaa. Tarkempi asioiden selvitys kertoo myös, että hän möi samaan aikaan noita vedoksiaan muutaman kympin hintaan saman ravitsemusliikkeen ovella. Aiemmin hän katseli asuntonsa ikkunasta kadulle ja näytti legendaksi muodostuneen peukkumerkin ohikulkijalle. Joko hyväksyen tai hyläten.

Meni melkein kymmenen vuotta, kun minun ja Riipisen tiet jälleen kohtasivat (jos tätä termiä voi käyttää). Tässä välissä Riipisen laaja ystäväpiiri tai turvaverkko oli mahdollistanut hänelle muutaman taidenäyttelyn, koska mies on edelleen menossa mukana ainakin taidemaalarina.

Olin eräänä lauantaina vaimon ja lasten kera kaupungilla ja kävimme ostamassa markkeeraustusseja Temperasta (ehdottamasti kaupungin paras taiteilijatarvikekauppa). Oven vieressä seisoi joku hamppi, joka huuteli ohikulkijoille sekavia suuria totuuksia. Menimme kauppaan ja tämä tyyppi tuli vähän ajan päästä sisään jatkaen julistustaan maailman menosta ja politiikasta. Ihmettelin henkilökunnan pitkämielisyyttä ja ostihan äijä lopulta maailituubinkin. Olin kassalla, kun tyyppi lähti ulos ja käveli vastaan. Katsoi minua veikeästi ja näytti peukkua. Olen siis saanut Riipisen hyväksynnän.

Pink Floyd - Animals 1977

Tämä levy oli ensimmäisiä kokemuksia _toisenlaisesta_ musiikista (vuonna 1987). Taittokantinen vinyylialbumi oli lainassa sedältäni, eikä minulla ollut vertailukohtaa eikä aikaisempaa kokemusta oikein mistään. Klassisen sikakannen ja sisäkannen taidekuvien katselu kuunnellen musiikkia ja levyn kaukaista koiranhaukuntaa jätti nuoren pojan mieleen ikuisen muistijäljen. Sellaiseen kokemukseen ei CD-aikakaudella ikinä päästy.

Itse levyä voi sanoa viimeiseksi klassisen Floydin bändilevyksi. Vain yhdessä kappaleessa on krediiteissä Watersin lisäksi Gilmour, mutta bändi kyllä soittaa yhdessä suoraan ja hyvin. Seuraavalla The Wall:illa Watersin egotrippi oli jo lähtenyt käsistä ja bändin olemassa olon loppu oli vain ajan kysymys. Vaikka sillä onkin muutama hyvä biisi.
Animalsin kappaleet käsittelevät Watersille ominaisen kyynisesti eri ihmistyyppejä. Taustat ovat kuulaat ja kliiniset ja levy kuulostaa melkein yhdeltä ainoalta kappaleelta. Mutta tämä toimii.

Levyn kannet ovat oma tarinansa. Sika ja Battersean voimala kuvattiin eri päivinä, joten valotusten erilaisuus luo kansikuvalle oudon tunnelman. Itse sikahan pääsi karkuun ja sulki hetkeksi koko Lontoon lentoliikenteen. Nämä olivat Hipgnosisin viimeiset kannet Watersin ajan Floydille. Rogerin nimi oli unohtunut kansikuvakrediiteistä, kostoksi progressiivisen rockin Stalin ei tilannut heiltä enään mitään.

Barney Bubbles

Levynkansia on sivuttu blogissa parikin kertaa, viimeksi Hipgnosisin ei aina niin upeita kansia. Britti Colin Furcher aka. Barney Bubbles oli mielenkiintoinen hahmo. Valmistuttuaan taidekoulusta hän työskenteli ensin typograafikon apulaisena ja sen jälkeen mainostoimistoissa. mm. Strongbow-siiderin jousimies-liikemerkki on hänen kädenjälkeään.

Samaan aikaan hän pyöri Lontoon underground-skenessä valomiehenä ja väänsi pienlehtiä. Kesällä 1968 hän lähti San Fransiscoon, ollen valomiehenä Avalon Ballroomissa. Palattuaan takaisin Englantiin hän ajautui Ladbroke Groven kuvioihin ja tekemään bändeille kansia. Zine-kuviot pysyivät myös mukana.

Frendz-lehden toimituksessa hengaili eräs paikallinen bändi, jonka kanssa Bubbles solmi erittäin läheiset suhteet. Hänestä tuli yhtyeen päätaiteilija, joka teki levynkansien lisäksi kaiken lavaa ja fanzinea myöten. Hänen pseudo-teutoninen tyylinsä tuli Hawkwindin tunnusmerkiksi ja loi pohjaa myös myöhemmälle metallilevyjen kansitaiteelle. Hawkwind oli onnekas saadessaan Bubblesin tyylisen taiteilijan antamaan konkreettisen ilmeen/kuvan heidän joskus päämäärättömälle musiikilleen.


Punkin ja uuden aallon noustessa Barney Bubbles oli yksi wanhan koulukunnan selviytyjistä. Hänet värvättiin Stiff-recordsille ja hän teki kansia ja videota useille tunnetuille uuden aallon bändeille; mm. Damned, Elvis Costello ja Ian Dury & the Blockheads. NME:n uusi logo oli hänen kädestään yms.

Barney Bubblesin työmetodeista liikkuu hurjia tarinoita. Yleistä oli, että työn sankari uppoutui kellariin viikkokausiksi vääntämään ympäripyöreitä päiviä. Hän oli myös sulkeutunut sekä ujo ja käytti koko uransa ajan vain kolmea valokuvaajaa.

Bubbles kärsi koko elämänsä biboläärisestä oireyhtymästä ja otti depression kourissa yllättäen oman henkensä lokakuussa 1983 .

Hipgnosisin karseat levynkannet

Storm Thorgerson, Aubrey Powell ja myöhemmin Peter Christophenson muodostivat ryhmän Hipgnosis. Äijät ovat varmaan kuuluisimpia Pink Floydin levyn kansista, joita he tekivät Sauserful of Secretsistä Animalsiin asti. Viimeksi mainitussa Roger Watersin nimi oli unohtunut sisäpuolen krediiteissä kannen ideoinnista, joten Watersin aikana Hipgnosis ei enää uusia Floyd-kansia tehnyt..

Aikana ennen Photoshoppia porukalla oli eittämättä monessa työssään oma (outo) hämmästyttävä tyylinsä, joka toi lisäarvoa levykokemukselle. Omat Floydinikin ovat viimeisiä vinyylimuodossa ilmestyneitä, joten kansitaide pääsee niissä oikeuksiinsa. Suomalaisista artisteista ainakin Jukka Tolosella on ollut kunnia saada Hipgnosis tekemään kannet levyynsä.

70-luvun lopussa ja 80-luvulle tultaessa Hipgnosis teki lähes kaikille kuuluisimmille yhtyeille kansia, joiden tyylistä en pidä ollenkaan. Päättäkää itse.

Heavylevyjen kansia..

Löytyi lekauppa Äxän etusivulta. Onkohan sama tyyppi tehnyt nämä kaikki? Silinterihattukin on taas muotia?