Näytetään tekstit, joissa on tunniste kansanmusiikki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kansanmusiikki. Näytä kaikki tekstit

maanantai 27. helmikuuta 2023

Joose Keskitalo & Mystic Revelation of Teppo Repo – Orfiset laulut VI 2022

Joose Keskitalo on seikkaillut suomalaisen marginaalin reunoilla jo pitkään. Levyhylly blogissa on ollut ainakin Paavoharjun ja Harmaan geton levyt, joissa Keskitalo on ollut jäsenenä mukana. Hänen soololevyjään en ole kuitenkaan pieniä otteita lukuunottamatta kuunnellut, ehkä yhtenä syynä vintin tuoksuinen ulosanti, joka on sellainen ota tai jätä.
Toinen saattaa olla Keskitalon peittelemätön kristillinen vakaumus, joka on aikaisemmin ilmentynyt körttijuttuina. Ehkä tässä on enemmältikin kyse jostain omasta umpimielisyydestä, mutta sanotaan nyt näin, että ei se ainakaan ole nopeuttanut tsekkaamista. 

Orfiset laulut VI löytyi vakiolöytöpaikalta, eli kirjaston uutuushyllystä. Näitä levyjä on kaksi kappaletta, joista V:sta en ole vielä kuullut, mutta jos vastaan tulee, niin kuuntelen. Ilmeisesti näitten kahden levyn tekstit ovat hiertäneet fanaattisimpia Keskitalo-faneja, koska miehen ilmeisen rikkaan(?) oman lyriikkakielen ja aiheet ovat näillä kahdella korvanneet aidot ja oikeat antiikin tekstit sekä niihin Joosen mukailemat tarinat ja säveltarinat. 

Näillä levyillä Keskitaloa säestää The Mystic Revelation of Teppo Repo kansanmusiikkiyhtye, jonka oman levyn kuuntelin tässä vuoden parin sisään, mutta se oli ainakin silloin omaan makuuni liian riisuttua ja karua. Tai ei ainakaan muuta muistikuvaa juurikaan jäänyt. Tällä kertaa artistin ja taustabändin yhteiskemia toimii hyvin ja paimenhuilut ynnä muut sopivat kreikkalaismysteereihin kuin maan lehdoissa asuvien satyyrin käteen.

Levy nimittäin kuulostaa jollain tavalla lähimuinaisuudelta: se voisi olla julkaistu 1976 ja muutama kohta soida Siikavireen sijaan Nukku Matin saapuessa. Koko homma tuoksuu puulämmitteisen talon hirsilattialta, lanoliinilta ja villasukilta. Hyvin, hyvin luomua. Huiluja, nailonkielistä kitaraa, kilkuttelua, hoilottelua, perheenjäsenet hoitaa taustalauluja ja niin edelleen. Levy on myös tietyllä omalla tavallansa vienosti progehenkinen, mutta polveilee kappaleissaan aidolla ja vilpittömällä hengellä, ilman turhaa ja teennäistä briljeerausta, mitä vertailuajankohtana saattoi olla. Tästä hyvä esimerkki levyn nimibiisi. Paranneltu versio Cumuluksesta ja Pekka Strengistä.

Levyn seitsemän kappaletta sujahtaa huomaamattomasti ja nopeasti läpi. Eri jees.

torstai 11. elokuuta 2022

Metsäkirkko - Löylystä ja luonnosta 2019

Vaihdoin Metsäkirkon "Löylystä ja luonnosta" oman bändin kassuun korona-aikana ja olen kuunnellut sen pariinkiin otteeseen + Bandcampista. Se oli itse asiassa oikein hyvää musiikkia toissakeväisen klapin hakkauksen taustalle. 

Kasetin omalaatuinen ja rohkea sisältö herätti siis reseptorit ja mielenkiinnon, mutta noin jokapäiväiseen kuunteluun Löylystä ja luonnosta on hivenen liian raskasta. Joka tapauksessa kasetti jäi kummittelemaan ns. hyvien listalle alitajuisesti ja pompahti esiin taas toissapäivänä, kun luin TIEDE-lehden vuoden 2020 numerosta artikkelin suomalaisista hautaustavoista. 

Rönsyilevä alustus kuulostaa hivenen esoteeriseltä ja sitä se onkin. Vaikka (lavastetussa, sillä kynttilät sammuisivat kunnon löylyissä) kasetin kansikuvassa istutaankin saunassa, levyn nimen "löyly" viitannee artikkelissa itselleni ekaa kertaa ilmenneeseen asiaan, eli kyseinen sana on todennäköisesti suomenkielessäkin tarkoittanut alun perin "henkeä". Sitä se tarkoittaa edelleenkin suuressa osassa muista suomalais-ugrilaisista kielistä. Löylynhenki on siis hengen henki. Ja henkihän on taas se, mikä on ihmisessä, kun hän elää ja hengittää.

Metsäkirkon takana on kaksikko Pyry Ojala ja Jesse Niemi, jotka pyörittävät myös pienoislevy-yhtiö Brownhill Mafiaa, joka julkaisi myös omaa, nyt valitettavasti loppunutta podcastiaan. Musiikillisesti Löylystä ja luonnosta poikkeaa niin sanotusti perinteisestä musiikista, ollen vieläkin perinteisempää. Instrumentaatio on minimalistinen, lähinnä perkussioita ja laulua, ölinää ja luentaa. Bassoa, pianoa ja yksinkertaisia kielisoittimia on rumpujen ja kilkuttimien lisäksi siellä täällä. Linnut saattavat olla kenttä-äänityksiä, kuten takan tuli jne.?

Lyriikallisesti/luennallisesti albumin teemoissa on vahva luontoteema, joka on tekijöilleen varmasti tärkeä. Musiikillisesti Metsäkirkko saattaisi lokeroitua niin sanottuun neofolkkiin, vaikka sitä tunnistetta ei Bandcampiin syystä tai toisesta ole tägätty. Kappaleet ovat myös vahvasti drone-henkisiä. "Kanervaisen mäen vartijat" antaa alussa pientä hengähdystaukoa kielisoitin dronella, mutta lopuksi pysähdytään loitsimaan.

Niin kuin aiemmin totesin, Löylystä ja luonnosta ei ole albumi, jota kuuntelisi ihan tuosta vain. En ole hirveän henkinen tai uskonnollinen ihminen, mutta tässä on musiikissa kuitenkin selkeästi tavoiteltu niin sanottua "shamanistista henkeä" ja tietynlaista musiikilliseen loveen lankeamista, joka vaatii tilan ja ajan, missä sen maailma toimii.

Hyvä julkaisu.

maanantai 25. huhtikuuta 2022

Suistamon sähkö - Varokaa! Hengenvaara 2021

Täytyy taas antaa kunniamaininta suomalaiselle kirjastolaitokselle: jostain ihmeellisestä syystä Karhulan sivukirjastossa Kotkassa sijaitsee pieni, mutta mielenkiintoinen hylly etnolevyille ja ennen kaikkea sitä on ruokittu 2010- ja 20-luvun uusilla levyillä.
En veikkaile nyt mistään kansanmusiikin tuotantotuista, jotka voisivat mahdollistaa kohtuullisen marginaalissa oleville yhtyeille CD-painatukset, mutta näinkin voi olla.

Joka tapauksessa ilman tätä kyseistä hyllyä tuskin olisin tutustunut esimerkiksi Raakkuun tai muihin nyky-etnobändeihin. Nytkin mukaan tarttui kolme eri suht tuoretta levyä, joista parista muustakin ehkä pian jotain tänne.

Suistamon sähkön Varokaa! Hengenvaara on yhtyeen kolmas pitkäsoitto ja kannesta saisi helposti vähän eri mielikuvan kuin mitä... no ei kyllähän kansi näyttää aika pitkälti sisällöltään. Räväkkää, rivoa ja jollain tavalla elämää nähnyttä. SS on etnoa, mutta vahvasti fuusioitua. Ja yhdistyminen tarkoittaa tässä tapauksessa etnoteknoa tai etnoräppiä, jälkimmäistä vähän samalla tavalla kuin Asan "Loppuasukas" aikoinaan.

Kyllä täällä haitarikin soi ja hoilotetaan yhdessä. Kulkukauppiaalta lainataan vähän vaatteita, mutta päivitetään ne vuosimalliin 2021. Elektroninen biitti jumputtaa välillä ja mieleen hiipii välillä Balkanin alueen turbo-folk hivenen samanlaisen etnodiskoeuroviisu "törkymenon" takia. Ja tämä ei siis ole nyt mitään dissausta. Soundit ovat tykit ja periaatteessa hyvin minimalistinen instrumentaatio täyttää äänitilan. Tähän päälle Reetta-Kaisa Ileksen papatus ja hoilotus plus ymmärtääkseni Tuomas Juntusen räppäys. Anne-Mari Kivimäki soittaa haitarit ja etno-monitoimimies Eero Grundström hoitaa ratinat ja biitit.

Lyrtsit pelittävät myös hyvin sekoilusta ja arjen absurdismista yhteiskunnalliseen toteamiseen. Ajassa mennään nyky Kallion bailukaduilta karjalaisen morsiamen kurjaan historialliseen kohtaloon.

Hyvä ja yllättävä levy.

perjantai 18. helmikuuta 2022

Karviaiset – Pikku-Marjan Eläinlauluja 1980

Karviaiset oli lastenkuoro, joka perustettiin Vantaalla 1973. Kuoron ikähaarukka oli viiden ja viidentoista ikävuoden välillä ja se toimi läpi 70- ja 80-luvun, lopettaen 90-luvun puolessa välissä. Jälkipolville muistettavinta ryhmästä on vinyylille painetut levytykset, joita johti ja sävelsi Marjatta Meritähti. Levytyksiä ilmestyi kolme kappaletta ja kaikki eri levymerkeille. Kissa kehrääväinen on näistä pyörähtänyt Levyhyllyssä jo aikaisemmin.

Pikku-Marjan eläinlaulut ovat yllä mainitun Kissa Kehrääväisen kanssa jatkumoa 70-luvun lastenlevyjen eetokselle, missä lapset olivat lapsia ja lastenlauluissa voitiin käsitellä välillä hurjia tai outojakin asioita (levyn laulu Otto-kanista!). Ero 80-luvun kulutusyhteiskunnan tuomaan lastenmusiikkiin, missä lapset nähdään kyynisesti lähinnä tuotteen kuluttajina on selkeä ja ero merkittävä.

Kehrääväinen perustui vanhoille klassisille venäläisille lastensaduille ja Pikku-Marjan eläinlaulut jatkoivat ajalle tyypillistä proosallista, tai runollista perinnettä. Levy on sävelletty Laura Latvalan vuonna 1947 ilmestyneen Pikku-Marjan eläinsatuja kirjan lorujen päälle. Tässä mielessä sillä on henkinen yhteys Eero Koivistoisen "lastenlevy"-klassikko Ruusaan ja Muusaan. Latvalan kirja on kaiketi Suomen myydyin lastenkirja, jonka painosmäärä ylittää reilusti Tiitiäisen satupuun. Satupuun kirjoittaja Kirsi "Martin ja Pantsen äiti" Syrjä oli taas osavastuussa peruskoulun Aapisesta ja Eläinlaulutkin pohjautuivat aapismaiseen rakenteeseen. Levyn 24 laulua etenevät aakkosjärjestyksessä ja pääosassa on aina jokin eläin.

Koivistoisen Muusa ja Ruusa on vielä tänä päivänäkin suhteellisen rohkea ja kokeileva levy ja toimii hyvänä verrokkina Eläinlauluille. Entisajan lastenlauluissa oli hivenen poikkeavia piirteitä: useat levyn kappaleista kellottavat hätäisesti minuutin mitan ja niistä puuttuu niin sanottuja täyte-elementtejä, eli turhaa sooloilua yms. Tämä tila täytetään Karviaisten kuoro- tai yksinlaululla. Levyllä soittaa aikansa ykkössessiomiehiä alkaen Heikki Laurilasta, päättyen Pekka Pöyryyn, joka riisti henkensä samana vuonna. Yleissointi on jatsahtava, sekä impressionistisen maalaileva. Mukana on myös ripaus funkkia, josta toimii mainiona esimerkkinä monotonisen kiihtyvä ja työtä kuvaava "Mehiläisen mökissä". Välillä orkesterilla on niin kova vauhti, että se hämmentää kuulijaa edelleenkin.

Levy on tilkkutäkkimäisyydestään huolimatta hallittu kokonaisuus soittoineen ja yksittäisistä kappaleista sieltä kohoaa edellä mainitun mehiläiskappaleen lisäksi "Ihahhaa", joka on varmasti sekä levyn, että Marjatta Meritähden tunnetuin kappale.

Samana vuonna ilmestynyt Marjatta Pokelan "Mörköooppera" lienee tämän levyn kanssa suomalaisen "valveutuneen lastenmusiikin" kulminaatiopiste.

tiistai 21. joulukuuta 2021

Sturmpercht- Geister im Waldgebirg 2006

Itävaltalaisen neofolk-yhtye Sturmperchtin 'Geister im Waldebirg'-levynkansi on ilmestymisestään asti herättänyt eri puolilla internettiä hymähdyksiä. Noh, silloin kun larpataan, niin larpataan kunnolla.

 Käpyukko vaellussauva kädessä tuijottaa rinnekuusikossa suoraan kuvaajaan, vieressään sammalmies. Alppien traditioista ammentava yhtye on kuitenkin ehkä lainannut kansikuvansa keski-eurooppalaisesta nuutti- tai laskiaisperinteestä, missä aika villinnäköisesti pukeutuneet karnevaalihahmot kiertelevät talosta taloon tai kulkueina.

Albumin nimi taipuu suomeksi "Kummituksia metsävuorilla" ja oikeastaan nimi ja kansikuva kuvaavatkin todella hyvin Sturmperchtin musiikkia ja albumia. Törmäsin levyyn ekan kerran sen juuri ilmestyttyä, koska Julian Cope hehkutti sitä Head Heritage saitillaan. Silloin tyylilajina toiminut folk- ja neofolk eivät kuitenkaan nostaneet tätä mihinkään erityisiin lokeroihin ja Sturmperchtin kuuntelu jäi lähinnä kannelle naureskeluksi ja kurisioteetiksi.

Neofolk tyylilajina ja terminä on ehkä jollain tapaa muodikas ug:n marginaalissa. Iso osa bändeistä myös joko flirttailee fasismin kanssa, tai on: fasisteja. Eivät tietysti kaikki, tyylilajin perustajista lähtien mutta tällainen pohjavire hommassa kuitenkin on.
Ymmärtääkseni Sturmpercht ei tähän piiriin kuulu, mutta toisaalta yhtyeen kappaleissa pyörivät teemat pakanuudesta ja luonnon romantisoinnista tuulahtavat raikkaan 1920-luvulta. Romantische und takaisin luontoon. 

Ajattelu nautti suosiota saksalaisen nuorison keskuudessa Wandervögel-liikkeessä ja purskautti populaarikulttuuriin vaikutteita esimerkiksi Hessen 'Matka aamun maahan' kirjaan ja sitten oudosti valtameren toiselle puolelle San Fransiscon alueen kirjakauppoihin, jonka hämmentävin juonne ennen beatnickkejä oli Nat King Colelle kirjoitettu julistus 'Nature Boy'. Mutta tästä ehkä joskun lisää toisessa postauksessa. Wandervögel-liike nimittäin sulautettiin ja lopetettiin muitten nuorisoliikkeiden kanssa Natsi-Saksan ainoaan sallittuun nuorisotoimintaan eli kansallissosialismiin ja Hitler-jugendiin.

Ympäri mennään, yhteen tullaan jne.

Kummitukset ja metsävuoret nousevat esiin myös musiikin toteutuksessa. Neofolkissa on aika yleinen instrumentaatio laulajan (tahallisen) keskinkertainen jokamiehen jollotus, landolan näppäily ja ylipäätään riisuttu ulosanti. Tätä koristellaan rummun takomisella ja mahdollisesti elektronisilla äänillä ja hälyllä, jolloin uusi kohtaa vanhan perinteen ja niin edelleen. Luetaan vähän runoja jumittavan taustan päälle ja kuiskutellaan. No, hyvältähän se kuulostaa ja välillä Sturmpercht on hyvin lähellä 70-luvun alun Witthüser & Westruppin "kosmista minimalismia". Välillä ollaan maailmantuskan reunalla runollisina, välillä hoilataan kuin härskissä oluttuvassa. Humppaa, haitaria, huiluja, näppäilyä ja elektronista maalailua.

Levylläkin kokeellinen Sturmpercht on netin keikkavideoitten perusteella ollut sitä myös livenä. Viimeisestä julkaisusta alkaa vain olla jo yli viisi vuotta aikaa, joten en tiedä toimiiko yhtye enää.

keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Śląsk - Helokanie 1964

 Uusi Mojo-lehti opetti, että sen sampleri-cd:ltä löytyvä puolalaisen laulu- ja tanssiryhmä Slask:in Helokanie toimi suorana "lainauksen" aiheena Bowien Low-levyn kappaleella 'Warszava". 

Levy löytyi Bowien kyytiin hänen matkatessaan junalla Itäblokissa (olikohan mahdollisesti paluumatka Neuvostoliitosta yhdessä Iggyn kanssa?). Hän osti sen Varsovan rautatieaseman matkamuistomyymälästä. 

Välillä tosi on tarua ihmeellisempää.

torstai 1. marraskuuta 2018

Teemu Raudaskoski - Valoääni 2018

Pysytellään edelleenkin tämän vuoden julkaisuissa!

Teemu Raudaskoski on Tampereen suunnalla vaikuttava henkilö, joka toimii leveästi taiteen kentällä tehden muun muassa kuvituksia, levynkansia, videoita ja niin edelleen. Raudaskosken töitä löytyy muun muassa Ville Leinosen, Sami Kukan ja Puppa J:n levynkansissa sekä videoista.

Tämä on ehkä vähän epäreilua, mutta sanotaan näin; hänen musiikissaan voi myös kuulla vahvasti kyseisten artistien ja skenen ääntä. Tai ainakin kaikuja siitä.

Valoääntä voisi kuvailla jonkinlaiseksi olohuone-etnoksi tai luomu-reggaeksi, joka kuulostaa samaan aikaan lämpimän orgaaniselta ja tavallaan koneelliselta. Sähköisiä ja akustisia soittimia sekoitetaan ja Raudaskosken kevyt laulanta kulkee soitinten kanssa samalla pinnalla, ollen yksi instrumenteista. Laulun, tai laulujen lisäksi ominainen piirre levyllä on ilmeisesti charango-niminen kitarasoitin, joka kuulostaa siltä Andien kitaralta. Musiikissa pyörii koko ajan joku oudon tuttu kansanmusiikkiviba, mutta sitä ei saa napattua käteen kiinni. Se pyörii, toistaa itseään ja silti elää ja kasvaa. Vähän samanlaista hypnoottista vibaa oli parinkymmenen vuoden takaisilla Ektron julkaisemilla Markku Peltolan sooloilla?
Tällaisessa kamassa on tietty riskinä, että samankaltaisen äänen soidessa koko ajan biisi biisin perään putkeen, sen teho vähän laskee. Valoäänikään ei ihan pääse kuivin jaloin tästä ilmiöstä. Levyn alun jälkeen nimittäin tapahtuu vähän näin, mutta Raudaskoskella riittää tyylitajua laittamaan samanlainen, mutta vähän erilainen kappale 'Alunalan' loppuun, joka nostaa taas valppaustason ylös.

Raudaskoskelta on ilmestynyt käsittääkseni levy jo tätä ennenkin, mutta Valoääni on itselleni ensimmäinen tutustuminen kyseiseen artistiin. Tämä on sellaista kamaa, mitä olisi voinut kuulla nyt sellaisenaan edesmenneillä Jättömaa-festivaaleilla. Levyn on julkaissut Luova-levyt, jonka tämän hetken tunnetuin, tai ainakin varmaan puhutuin artisti on Litku Klemetti. Levylle ja artistille vahva suositus.

torstai 27. syyskuuta 2018

Meriheini Luoto - Metsänpeitto 2018

Meriheini Luodon nimi oli jo vilahtanut jossain yhteydessä (ehkä Bassoradion Sähkötyynyn soittolistauksessa?), mutta kiitos kirjastolaitoksen, tämä löytyi eteläisen naapuritaajaman Kotkan pääkirjaston cd-uutuuksien hyllystä. Kirjasto toimikin taasen mahdollistajana, jolloin tähän tuli oikeasti tutustuttuakin "sitten joskus jostain linkistä" sijaan..

Laittelin levyn soimaan stereoista himassa ja parin ekan biisin tai siis ääniteoksen kohdalla nyökyttelin, että tavallaan mielenkiintoisen kuuloista, mutta levyn loppupään kolistelu ja meteli tuntuivat kolistelulta ja meteliltä.

Tarkempi tutustuminen levynkansiin ja internettiin kertoi, että tämä teos on alunperin tarkoitettu yhden kerran esitykseksi Musiikkitaloon. Esityskerrat ovat kuitenkin toistuneet muutamasti ja tämä levytysversio on äänitetty Karkkilan Högforssin vanhassa valimossa.
Äänitys on toteutettu "keinopäällä", jonka kuulo/stereokuva jäljittelee ihmisen omaa kuulokenttää. Tai siis suuntausta. Niinpä koko levy aukenikin ihan uusille urille laittaessani Senheiserit päähän. Luodon viulu-dronea säestää Minna Koskenlahden ja Mirva Soinisen äänet ja ensinmainitun perkussiointi ja puupuhaltimet. Intensiteetti kasvaa ensimmäisen kappaleen aikana ja eri puolille sijoitetut äänet/laulajat tuovat tilakuvaa. Musiikin melankolinen pohjavire yhdessä tämän kanssa tuo mieleen oikeastaan hyvin vahvasti Popol Vuhin samankaltaisen kaman, jossa on jotain tarkemmin määrittelemätöntä uskonnollista hartautta, niin pateettiselta kuin tämä kuvaukseni nyt kuulostaakin.

Metsänpeitto on suomalaiseen mytologiaan kuuluva tila, jossa ihminen eksyy metsään ja rupeaa tuntemaan toiseuden tilaa/vierasta, epätodellista oloa. Paikkaa pidetään metsänhaltijoiden tai maahisten maana, johon uskomuksen mukaan voi joutua joskus metsänhaltijan tai harakan viemänä. Kakkosbiisin kutsuva linnun tai itse metsämyytin huhuilu alkaa puupuhaltimen ja lauluäänen keskinäisillä kutsuilla, joihin liittyy Luodon viulu. Tila soi taas kauniisti ja kolmen minuutin kohdalla siirrytään etäisesti kansansävelmän kaltaiseen sävelkulkuun, johon yhtyy hiljalleen pitsikaattoa näppäilevä jousiryhmä, joka pudottelee näppäilyjään korvan kummaltakin puolen. Kolmosbiisissä siirrytään pois "luonnollisilta asteilta" viulun viilettäessä viheltäen korkeassa rekisterissä. Koska tämä performanssi on liveäänitys, kopan kopsahtelua, jousen rahinaa ja muuta ei ole pyrittykään siivoamaan pois, vaan homma muistuttaa ehkä jopa jotain meluyhtyeen feedbackillä leikkimistä. Tästä siirrytään suoraan liukuen IV-biisiin, jossa viulun narinaan yhdistetään tilassa liikkuvan Koskenlahden jaloilla ja käsillä tekemää tilaperkussiota. Intensiteetti kasvaa kappaleen edestessä ja muuttuu suorastaan noisemaiseksi äänivellomiseksi. Levy päättyy numero V:seen, jossa Luoto juoksuttaa etäisesti 'Vuodenaikoja' muistuttavaa drone-kuviota 11-minuuttia, jonka sekaan taas Koskenlaahti ja Soininen pitävät ihmisääntä korkeassa rekisterissä, joka uppoaa oudosti koko suosoppaan yhdessä Pizzicato Drop Orchestran näpäyttelyjen kanssa.

Levy on mielenkiintoinen, koska kuulokekuuntelu ja ääniteosten luonne vievät tämän täysin pois musiikkiin yleensä kuuluvan kollektiivikokemuksen ääreltä. Keikalla tämä musa koetaan tietysti yhdessä, mutta tällainen kuulokejumi..

Hemmetti soikoon mikä levy!

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Vokki-myyrät - Satujen metsä, Vokki-myyrät Grimmin satujen maailmassa 2016

Edellinen postaus aloitti lastenlevykaksikon, joka on soinut tässä talossa oikeastaan taukoamatta viikon verran. Siinä missä Muusa ja Ruusa on kadonnut, mutta tunnustettu klassikko, Vokki-myyrät ovat todellista underground DIY-menoa, ehkä jopa tekijöiden tietämättään(!).

Erikoisen hämmentävän nimen takaa löytyy myllykoskelais-kouvolalainen pariskunta Jouni ja Leena Sjöblom. Mukana on myös kolme muuta jäsentä, mutta sävellysvastuu on herra Sjöblomilla, Leenan kirjoittaessa osan lyriikoista, laulaen ja soittaen viulua. Jälkimmäinen näistä on kaustislainen soittaja ja Jouni Sjöblomin kynästä on lähtenyt muun muassa pari kesää Anjalan kartanopuistossa pyörinyt, paikallisin voimin esitetty kansanooppera.

Lastenlevynä tämä ei jää mistään kiinni. Soitto soi ja ennenkaikkea moni sävelmistä on näppärästi toteutettu ja sisältää usein jonkun soitannollisen, tai sovituksellisen kikan, joka pitää mielenkiinnon yllä kerrasta toiseen. Mutta tässä on omaan korvaan vielä jotain ylimääräistä. Tähän auttaa tietysti, että aikuisartisti pystyy ottamaan (parhaimmillaan) vähän etäisyyttä, tai vapauksia, kun kyseessä on lastenmusiikki ja lasten maailma.

Lyriikat ovat sovitelma yhdestä länsimaiden väkivaltaisimmasta satukokoelmasta (ei, kyse ei ole Vanhasta testamentista tai niistä sen myöhemmistä versioista) ja ne ovat nykymaailman tyyliin tietysti siistitty. Homma toimii hämmentävän/tahattoman hyvin mahtavassa 'Punahilkassa', jossa kaikki pelko ja pelottava jätetään mainitsematta - aikuisen kuulijan kyllä tietäessä, kun pompitaan vuorojalkaa viattoman ja kahelin välillä metsätiellä ja kerätään mummolle kukkia.
En todellakaan tiedä, ajattelivatko tekijät samaa kuin minä, kun ottivat vokaalisuoritteet itselleen (erityisesti säveltäjä itse), mutta saan niiden tietynlaisesta DIY-hengestä ja epäsovinnaisuudesta aivan suoran mielikuvan 70-luvun mitään pelkäämättömään kosmiseen saksalais-folkkiin, tyyliin Mythos jne. Aivan yhtä rajuihin/käppäisiin vokaalisuorituksiin ei toki irrota, mutta mistään värittömästä ja mauttomasta tulkinnasta ei ole kyse esim. kappaleessa 'Ihmeellinen pöytä, kulta-aasi ja keppi'. Samoin rummunpaukkeen lopettama, pelottava 'Rumpali metsässä'. 'Noitien pääsiäinen' taas sekoittaa itää ja länttä syylän kasvaessa nenään. Totuuden nimissä on myönnettävä, että kyllä tämä on osittain myös ihan perinteistä lastenmusiikkia ilman mitään erikoiskierrettä Leenan vokaalien ollessa sympaattisia (sympaattisissa kappaleissa).

Lastenmusaa, vai tahaton neo-folk-levy? Tai jos Kuusumun profeetta olisi tehnyt tämän, olisiko tämä ug-klassikko? En tiedä vastausta, mutta nostan Saapasjalkakissan kanssa sulkahatun päästä! Hyvä yhdistelmä taitoa ja... omaehtoista toimintaa.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Various ‎– Anthems In Eden (An Anthology Of British & Irish Folk 1955-1978) 2005

"Folk" terminä aiheuttaa (ehkä) vieläkin mielikuvan Joan Baezin ja Bob Dylanin tyylisistä amerikkalaisista artisteista ja näiden seuraajista. Nämähän omaksuivat osittain Vihreiltä saarilta siirtolaisten mukana kulkeutuneita juttuja, amerikkalaisesti yhdistellen, sekoittaen ja värittäen omaan musiikkiinsa. Yliopiston kampuksen puistossa soiva akustinen kitara, tai Woodstockin lava. Toisaalta folk on siitä poikkeava tyylisuunta, että esittäjät ja innoitus kulkeutuivat kaupallisessa populaarimusiikissa tavanomaista kiertoa toisinpäin. Tällä kertaa britit eivät soittaneet amerikkalaisten keksimää rokkabillyä tai soulia ja myyneet sitä takaisin, vaan Uuden mantereen artistit innoittivat brittejä tutkimaan omaa musiikkiperinnettään.

Donovan ja vaikka meidänkin paikallinen Hector kulkivat aluksi Dylanin ja kumppaneiden perässä, mutta englantilaiset löysivät hyvin nopeasti vielä elossa olevan perinteensä ja rupesivat ammentamaan siitä. Tämä boksi alkaa vuodesta 1955 ja dokumentoi äänitettyä perintöä, joka jäi noihin alkuaikoihin pahasti rockin ja muun uuden kaman puristuksiin - lähinnä pappojen soitettavaksi. Kokoelma liikkuu kahdella ensimmäisellä levyllä jokseenkin kronologisesti ja kertoo myös muutamassa kohdassa, kuinka myös perinnemusiikki ja sen taitajat ottivat avoimesti biisejä ja instrumentaatiota Uudelta mantereelta. Ja näinhän se pelimannimeininki oikeasti menikin. Musiikki ei ollut laputettua ja näin siirretty ikuiseen "meripihkaan", vaan juttuja ja tekstejä varioitiin omalla suulla, vähän niinkuin tarinoita ajalla, jolloin kirjoitustaito oli harvojen vallassa. Ja homma oli tietenkin molempisuuntaista.

Kansanmusiikin katoaminen oli hätiköity pelko, sillä aika pian sen julistuksen jälkeen maat, meren ja ilman valloittaneet sähköiset soittimet tulivat mukaan ja Englannissa syntyi jopa jonkin sortin renessansi-ilmiö, jossa sähköiset bändit tekivät versioitaan tradeista, tai keksivät niitä muistuttavia omia biisejään. Tyylisuunta nautti aika suurtakin kaupallista suosiota ja aikakauden suurin hirviö Led Zeppelinkin jakoi keikkansa ja levytyksensä osittain folk-peräisille jutuille.

Kakkoslevyllä osa esittäjistä on vielä jonkin verran puritaanisesti liikkeellä (löytyy mm. Sandy Denny ennen Fairport-aikaansa), mutta kolmoslevyllä tarinaan tulee mukaan psykedeeliset sävyt ja myös osittain soitinarsenaali sitareineen ynnä muineen. Kolmos- ja neloslevyjen sisältö ei poikkea hirveästi toisistaan, eikä kronologisestikaan enää edetä tasaisesti kohti vuotta 1978. Musiikki levyillä on mielenkiintoinen yhdistelmä ennalta kirjoitettua muotoa, mutta myös sen levittämistä. Mr. Fox, Comus ja Spirogyra vetelevät suuntaan, jota voisi avomielisesti kutsua progeksi ja fiilis on kaikin puolin kokeellinen - oman lootansa sisällä.

Brittiläinen uusio-folk oli tyylisuuntauksena erittäin viehättävän kuuloista kamaa. Moni yhtye onnistui pitkäsoitoillaankin kohtuullisen hyvin, mutta useissa mies/nais-sekakokoonpanoissa tuntui olevan bändin hajoittavana tekijänä soittajiensa keskinäisten romanssien kariutuminen. Tästä vielä jatkettiin usein uuden bändin kera, mutta rajausvuosi 1978 kertoo aikansa tuulensuuntien muutoksesta.
Periaatteessa folk- ja folk-rock olivat ruohonjuuritason, tai DIY-henkisen skenen toimintaa. Et tarvinnut muuta kuin akustisen kitaran, lauluääneen ja vaikkapa huilun.
MUTTA; Jos kuuntelee esimerkiksi Nick Draken pikkauksia, ymmärtää että virtuositeettisesta soittamisestahan tässä on kyse. Spirogyran miehistön Royal Academy of Music-tausta yhdistettynä folk-progeen. Ja niin edelleen, eli ei se niin helppoa ollutkaan. Thatcherin aika, lakot, mellakat ja muut sai kuuntelijat hiljalleen vaatimaan toisenlaista soundia. Eedeni hävisi nopeasti vinyylille painetuiksi muistoiksi toisenlaisista ajoista. 70-luvun alun kunnianhimoinen brittifolk oli pohjimmiltaan kierrätetty utopia, jollaiseksi se myös jäi. Tosin mielenkiintoisesti pääsaarten sijaan Irlannissa folk-musiikki jäi elämään vahvasti paikan populaarimusiikissa ja vielä aivan valtavirran liepeille.

Näitä vastaavia bokseja ilmestyi 2000- ja 2010-luvuilla aika monta ja ne ovat yleensä kohtuullisen hyvin koottuja. Ja kylkiäisenä kannattaa lukea vuonna 2012 julkaistu Rob Youngin mainio 'Electric Eden'-kirja.

torstai 1. joulukuuta 2016

J. Karjalainen - Polkabilly Rebels 2010

"Amerikansuomalaisia lauluja" alaotsikon kanssa julkaistu 'Lännen-Jukka- trilogian' päätöslevy pitää ensimmäisen osan keksityn tarinan sijaan oikeasti paikkansa.
Mika Waltarin Egypti-kirjoista poiketen kutsun käytyä J. Karjalainen vieraili paikan päällä ja kierteli esiintyen (ja kuunnellen) vanhoilla suomalaisalueilla Michiganissa, Minnesotassa ja muualla Lännen-Jukka nimellä.

Polkabilly Rebelsin kappaleet ovat tradeja, mutta useiden esittäjänä ja sanoittajana oli Michiganin Toivolassa syntynyt ja sinne ehtoovuodet viettämään palannut Jenny "Jingo" Viitala (1918-2009). Levyn avaava 'Siantappolaulu' oli jo Suomessa unohtunut ja säilynyt yllättäen Viitalan ja muiden finskien laulamana. Karjalainen esittää laulut honottavan ja narisevan Lännen-Jukka hahmonsa kautta, poislukien neloskappale, jossa Marjo Leinonen esittää tradin päälle sanoitetun kappaleen 'Hopeinen veitsi'. Ja hyvin esittääkin. Sanoitukset ovat kautta levyn hyviä ja pursuavat Amerikan-lisää tappeluineen ja niin suurine sikoineen, että ne pitää teurastaa tykinlaukauksella. Pari biisiä on Karjalaisen omia sävellyksiä, vaikka 'Piru laulunopettajana' lainaileekin vahvasti amerikkalaisesta mytologiasta ja Chuck Berryltä.

Trilogian aloittanut 'Lännen-Jukka' oli toteutettu raakana "mies ja banjo" soittona, kakkoslevy 'Paratiisin pojat' toi mukaan Veli-Matti Järvenpään haitarin. Trilogian päätöksellä Järvenpään lisäksi mukaan on tullut vielä vanhat luottomiehet Tommi Viksten ja Mitja Tuurala sähkökitaraan ja bassoon, mutta ei rumpuja. Bändisoitto onkin uskollista 50-luvun rummuttomalle tyylille ja bändi nakuttaa biisit asiaankuuluvalla tyylillä ja vähäeleisesti, koska laulut ja tarinathan tässä ovat se juttu. Karjalainen soittaa itse vielä banjon lisäksi akustista kitaraa ja viulua.

Mitäs tähän lisäämään. Jonkinlaisen kulttuuripalkinnonhan Karjalainen tällä trilogiallaan ansaitsisi. Ja saa anteeksi hirveän ison kasan tuotantonsa sekaan mahtuvaa Markkina-Kallen esittämää musaa.

maanantai 22. elokuuta 2016

Merimieslaulufestivaalit 80-84 - V/A 1985

Kotkan meripäivien yhteydessä järjestettiin miltei 30-vuoden ajan Merimieslaulufestivaalit. Siinä missä samoissa juhlissa (siis Meripäivät) jaettava Juha Vainio-sanoittajapalkinto on sekä maineeltaan, että rahalliselta arvoltaan haluttua settiä, Merimieslaulufestivaalin kappaleet ja palkinnot ovat jääneet sinne musiikin marginaaliin, joka ei kiinnosta ehkä kuin kisoihin osallistuneita ja arvosteluraatia.
Niimpä vuonna 2009 kisa järjestettiin sellaisenaan viimeistä kertaa. Nyt saman kisan perintöä yritetään siirtää yleisöystävällisempään laulukilpailuun, johon osallistuu Arttu Wiskareita ynnä muita.

Ainoa yhteys edeltäjäänsä on ajankohta, joka sijoittuu siis niille Meripäiville. Positiivistä tässä on tietysti, että tilaisuus on siirretty satamahalleista ja konserttitalosta kaiken kansan kuultavaksi keskustan kulman lavalle. Negatiivista hommassa on, että se on ohjelmistoltaan geneeristä iskelmäkilpailupaskaa, jonka omaperäisyys ja kiinnostavuus musiikin ystäville on luokkaa; ei ole. Kappaleiden ei siis toivota enää edustavan tyylisuunnaltaan, tai aiheeltaan meri- tai merimieslaulua. Sellaisen saa toki kuitenkin tehdä.

Kotkalaisen Comus Recordsin älpeenä ja kasettina julkaisema kokoelma-albumi vuosien 80-84 voittajista ja kunniamaininnan saaneista esityksistä kertoo kieltään miksi kisan katsottiin tulleen samalla konseptilla käytynä tiensä päähän 2000-luvun lopussa: esitykset ovat pitkälti kuoro- tai lauluyhtyeteoksia. Mukana on muutama "roots"-merimieslaulu, eli englantilainen shantie. Koko homma kuulostaa kuitenkin historian havinalta sekakuoroineen, työväenkuoroineen ja opistotason sävellyskilpailuteoksineen. Meiningissä on sellaista mummokuoron ja maakuntamusiikkiopiston lehtorin sävelkynän henkeä, jota voi joko pitää, tai olla pitämättä sympaattisena.

Yhtä kaikki, mitään valtavirtaa tämän festivaalin esitykset, taikka sävellykset tällä kasetilla eivät ole. Ellei lueta tulkintoja 'Tähti ja meripoika', taikka 'Ilta redillä' tyylisiä iskelmän ja viihdemusiikin vanhan ajan klassikoista sellaisiksi. Rikkana rokassa kasetilla on sitten kajaanilaisen Esa Pokelan merimiessarjan (eli merimiehen itse tekemän) voitto- ja tunnustuspalkinto-kappale vuosilta 82 ja 83 'Kuoleman laiva'. Kappale kyntää akustisen kitaran säestämänä juuri niitä rajuja ja askeettisia aaltoja, joista alkuperäisetkin shantiet olivat kotoisin. Sielukas biisi kertoo nimensä mukaisesta aluksesta ja toteutustapa on miltei punk-henkinen "nauhuri päälle". Olisiko kilpailulla tulevaisuutta marginaalin marginaalissa vastaavanlaisten rouheiden esitysten ja DIY-skenen toimijoiden tekemänä? Mene ja tiedä.

Kuuluisuutta, tai menestystä ei merimieslaulukilpailut tuoneet voittajilleen takavuosinakaan; voittajia ja kunniamainnan saaneita selaillessa ei vastaan tule vuoden 1988 voittajaa tallinnalaista Modern Foxia lukuunottamatta juuri mitään valtavirran tai sinne ponnistaneen artistin esitystä. Foxitkin olivat tuolloin suomalaisen levy-yhtiön kanssa hetken nousussa ja olisiko lisäpisteitä herunut myös kotkalaisilta ystävyyskaupunki Tallinnalle? Oletan myös, että kisaan osallistuvien biisien lukumäärä harveni vuosien edistyessä siihen pisteeseen, että kisojen "nuorennusleikkaus" johtui osiltaan ihan materiaalipulasta.

Jos palataan vielä tähän fyysiseen äänitteeseen, niin kasetti on kotkalaisen Jukka Kairanevan tuottama ja pääosin äänittämä. Hänen Comus Records-levymerkistä ei löydy juurikaan tietoa netistä, mutta Kairaneva piti ymmärtääkseni kaupungissa studiota 70-luvun puolivälistä 80-luvun loppuun äänittäen ja tuottaen materiaalia Hyväntuulen laulajista isoon kasaan paikallisia rock- ja pop-demobändejä. Hauskana yhteensattumana olen itse asiassa majaillut pari vuotta äänittäjän naapurissa tietämättä tällaisista taustoista.

Yhtä kaikki, kasetti hyvine ja huonoine puolineen on hyvä dokumentti ruohonjuuritason ja DIY-meiningin leveydestä sellaisillakin alueilla, joissa sitä ei ajattele olevan. Iskelmällisistä sävyistä ja joidenkin puoliammattilaisuudesta huolimatta esimerkiksi merimiessarja on ehtaa valtavirran ulkopuolella ollutta itsensä toteuttamista.

sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Mikko Perkoila - Arvaa harmittiko? 1982



Mikko Perkoila aloitti tunnetumman musiikkiuransa 70-luvun laululiikkeessä. Arkiviisu-yhtye syntyi vapun alla 1976 Agit-propin kisälliryhmän jäsenistä ja soitti poliittisten laulun lisäksi kisälli- ja kansanlauluja. Ryhmään kuului Perkoilan lisäksi Hannu Raatikainen (myöhemmin Motelli Skronklessa) sekä Havukaisten sisarukset Riitta ja Leena, jotka ovat tehneet omat näyttelijä- ja ohjaajauransa. Basson varteen tuli myöhemmin vielä tuleva Agents-mies Kai Pulliainen. Yhtye julkaisi yhden täyspitkän Love-Recordsille.

Perkoilan oma sooloura alkoi Loven seuraaja Ponsi-levymerkille äänitetyllä soololevyllä vuonna 1980 ja hän on toiminut siitä asti kokopäivätoimisena muusikkona. Taiteilijaeläkkeen hän sai vuonna 2012.

Arvaa harmittiko pyöri aikanaan kovasti radiossa ja edustaa Perkoilalle päätyylistä lastenmusiikkia. Kappale on tosin vähän isommille lapsille. Sen suomalaiskansallista kateutta hyväksikäyttävä tarinointi on lempeän julmaa. Tai no; lopussa itsensä vahingossa vihollisen sijaan räjäyttävä yhdysvaltain presidentti ja jumalan valitun kansan vaihto ynnä muut nostavat pienen hymyn huuleen, sekä hämmennyksen, että tälläistä on aikanaan esitetty enemmänkin radiossa. Huumori on kuitenkin rankimmillaan piirroselokuvamaista ja toisaalta kotoisia aiheita (sahapalot, minkkitarhaus) käsitellessä ivallista. Toki niinpäin, että Breznevistä tälläisiä ei saanut laulaa, ainakaan Ylen aalloilla.

Perkoila keikkailee edelleenkin akustisen kitaransa ja erinäisten pikkusoitinten kanssa.

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Hannu Seppänen - Katurock 1982

Olen löytänyt naapurikylän eli Myllykosken kirjaston. Tehtaan sulkeneen teollisuustaajaman lainaston hyllyyn on miltei kulttuuritekona kaivettu kaikki entisen Anjalan ja vuodesta 1975 vuoteen 2006 toimineen Anjalankosken kirjastolaitoksen vinyylit.

Suurin aarteisto kolmimetrisessä hyllystössä on kotimainen 70-luvun edistyksellinen jazz-musiikki, jota ei helpolla kuule kokonaisuuksina internetistäkään. Mainittakoon myös, että hyllystä löytyvät kuunteluharvinaisuudet, kuten Eero Koivistoisen 'Valtakunta' ja Cumuluksen 'Sirkustirehtöörin pieni sydän' ynnä muut. Katsantakannasta riippuen huvittava piirre on myös, että useista vinyyleistä näkee selvästi, ettei niitä ole paria kolmea kertaa enempää pyöräytetty soittimissa.

Jazz-levyihin palataan varmasti myöhemmin, mutta yksi paikalliskirjastojen kulttuurituki/teko oli aikanaan ottaa usein muutama paikallisen yhtyeen tai muusikon levy. Tällainen on Hannu Seppäsen 'Katurock'. Seppäsestä tai levystä löytyy yllättävän vähän tietoa intternetistä, mutta musiikkia vielä laajemmin seuraava kaverini osasi valistaa, että Seppänen toimi 70-luvun puolivälissä Äimä-yhtyeessä, joka levytti pari singleä Lovelle. Hän levytti myös soolosinkun samalle levy-yhtiölle ja instrumentaatiosta ja tyylistä voisi olettaa hänen opiskellen musiikkia; erityisesti kansanmusiikkia.

Levyn takakanteen on painettu miehen osoite Myllykoskella. Levyn on julkaissut mystinen Zero Records, josta en jaksanut kaivaa enempää, sillä saman nimisiä lafkoja on ympäri maailmaa: satoja. Etukanteen on kirjoitettu nimibiisin sanat, eivätkä ne kuulosta yhtään hullummilta. Musaa ja menoa voisi kuvailla sanalla pelimannihenki Seppäsen soittaessa akustiset kitarat, huilut, lusikat ja niin edelleen. Rytmiryhmänä toimii kaksikko Harri Vainiola ja Jussi Tamminen. Näistä ensin mainittu taitaa olla nykyisin jonkinnäköinen kapellimestari? Seppäsen pääinstrumentti levyllä on kuitenkin kaksirivinen harmonikka, joka tuo menoon mukaan tuohon aikaan vähän harvinaisempaa cajun-maustetta. Kansikuvissa artisti soittaa haitariaan sananmukaisesti kaduilla pitkin Euroopan metropoleja. Biisit ja lyriikka ovat oikeastaan aika hyviä ja Seppäsen katusoitosta ja elämästä kertovat laulut tuovat mieleen muutamaa vuotta aikaisemman Tuomari Nurmio materiaalin hänen käyttäessään laulussaan lainien lopussa vielä voimakasta vibraattoa. Hank Williams ja Woody Guthriehan tässä soi. Mukana on myös ruohonjuuritason kritiikkiä vallitsevaa menoa, kulutusta ja kiirettä kohtaan. Koko levyltä huokuu voimakas pelimannimeininki. Laulubiisien välissä on lyhyitä insrtuvetoja.

Seppäseltä on ilmestynyt muitakin levyjä ja pitää tsekata ne. Sen verran mukavan kotikutoista ja aitoa pelimannihenkeä tästä löytyy.

torstai 26. maaliskuuta 2015

Ilpo Saastamoinen - Joutsenen juju 1976

Ilpo Saastamoinen ansaitsisi oman osuutensa Rockin apumiehet kirjoituksiin, mutta mennään nyt näin.

Pielavedellä syntynyt Saastamoinen valmistui Jyväskylän yliopistosta luokanopettajaksi vuonna 1962, mutta Helsinkiin muuton jälkeen opettajanhommat jäivät sijaisuuksiin ja musiikki vei monen aikalaismuusikon tyyliin pois 'porvarillisesta' ammatista. Opiskelut jatkuivat vuodesta 1970 musiikkitieteiden ja filosofian parissa, mutta pääosa ajasta meni soittaessa muun muassa Soulset-yhtyeessä. Saastamoinen oli mukana muusikkojen ay-toiminnassa monivuotisena puheenjohtajana, sekä ideoimassa pop- ja jazzmusiikin koulutusohjelmaa, jonka rehtorinhommista hänet kuitenkin sivuutettiin Klaus Järvisen tieltä. Saastamoinen 'väistyi' Stadista ja meni Kajaaniin johtamaan valtiontukemaa maakunnan (ja Suomen ainoaa tuettua) big-bandia. Tämä homma jatkui vuodesta 1974 vuoteen 1980, jolloin Saastamoinen erosi kyllästyneenä alueen aikansa persuiluun ja jatkuviin poliittisiin hyökkäyksiin maakuntatyötä kohtaan.

Joutsenen juju on tältä kyseiseltä Kajaanin-kaudelta ja sen tuottajana toimi Saastamoisen vanha soittotoveri jazz-mies Edward Vesala, joka sai idean levyn tekemiseen kuultuaan Saastamoisen 'Kainuun ääni' radio-ohjelmassa soittamia kitaranauhoituksiaan. Levy äänitettiin joulukuussa 1975 Lahden Microvox-studiossa ja Saastamoinen soittaa sillä sähkö- akustisten kitaroiden lisäksi erilaisia etnisiä soittimia sitrasta ja sähkömandoliinista domrabassoon. Jazzarit Junnu Aaltonen ja Pekka Sarmanto soittavat puhaltimet ja jälkimmäinen kontrabasson. Kari Hynninen vetelee sähköbassot, parit Suomessa asuneet ulkomaanavut vibrafonit ja viulut, sekä Vesala kaikki rummut.

Levyn materiaali koostuu paria poikkeusta lukuunottamatta suomalaisten kansansävelmien uusista jazzproge-sovituksista. Tyyli oli kovasti tapetilla Piirpaukkeen saaman suosion takia ja Saastamoinen itsekin liittyi edellä mainittuun yhtyeeseen Kajaanin kauden päätteeksi vuonna 1980. Joutsenen jujun henki on kuitenkin astetta leikkisämpi, vaikka mukaan voisi pudottaa myös etno-sävyjä käyttäneen saksalais-aikalaisen; Popol Vuhin sekä Witthuser & Westruppin. Piirpauketta kohti kumarretaan kakksopuolen Bachin 'Air' luennassa, joka soitetaan instrumentaalina jazzrock-hengessä. Far outiksi homma putoaa Saastamoisen ja Vesalan jammailemassa siirtymäbiisissä 'Ihmisten ja lintujen iltapäivä', jossa Saastamoinen käyttää luovasti morley-nauhakaikua ja lintujen sekä liikenteen äänistä äänitettyjä nauhoja. Perään lävähtää Saastamoisen ankeasti laulama kansansävelmä 'Huuhkajan lemmikki'. Täyttä rautaa.

Levyn julkaisun hoiti luonnollisesti Love Records ja painos ei varmasti päätä huimannut. Levy ei tule ihan helposti vastaan oikein missään, edes intternetissä. Oma tutustuminenkin oli ihan sattumaa, sillä 'vinyyli-renesanssin' takia isot kiekot on useissa paikoissa palautettu kirjastolaitoksen kellarisäilöstä hyllyihin ja naapurikylän paikalliskirjastossa niitä on kolmen- neljän hyllymetrin verran lattiasta kattoon. Nämä jazz/proge ynnä muut levyt on ostettu kiltisti aikanaan hyllyyn, mutta lainaamastani kasasta näkee selvästi, etteivät nämä ole kovinkaan montaa kertaa soittimessa pyörähtäneet Anjalan ja sitä seuranneen nyt jo edesmenneen Anjalankosken kunnan kirjastojen lainaajilla.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Christophe F. / Black Sheep - Heathen Frontiers in Sound 2009

Christophe F. menehtyi viime viikolla, eikä tätä noteerattu tai tulla noteeraamaan todennäköisesti mualla, kuin Julian Copen Headheritage sivustolla sekä artistin ystävien ja perheenjäsenten piirissä.

Kitaristilaulaja on varmaan malliesimerkki kyseisen saitin 'Unsung' osaston artisteista, joka ei missään vaiheessa ja missään olosuhteissa tule tunnetuksi oman kulttipiirinsä ulkopuolella.

Christophe F. tuli alun perin 'tunnetuksi' pohjois-englantilaisen 'Universal Panziesin' riveistä, joka julkaisi yhden kädestä käteen myydyn EP:n lisäksi yhden täyspitkän vuonna 1998, joka julkaistiin Copen sivujen kautta. Jostain syystä silloin aikanaan kuutisen vuotta sitten yhtye ei tehnyt kummoistakaan vaikutusta, toisin kuin nyt netistä uudelleen kuunneltuna. Bändin musiikki on sellaista 'herkkää' ja rikkinäistä kraut-tunnelmointia Agitation Free:n ja Hawkwindin hengessä yhdistettynä Christophen omintakeiseen narisevaan ja 'maalaismaiseen' lauluun.

Yhtyeen toiminta hyytyi 2000-luvun alussa ja Christophe liittyi vuosikymmenen puolivälin jälkeen Julian Copen Black Sheep kollektiiviin, jonka levytyksiä on täällä Levyhyllyssä käsitelty paljon, mutta todennäköisesti kuulemattomille korville. Yhtye soitti joukolla Copen taustalla marssirummuilla, akustisilla kitaroilla ja yhteishoilotuksella. Mukana oli myös kuvitteelliselle 'sähkönjälkeiselle ajalle' säilyneitä artefakteja, kuten Copen mellotron ja Black Sheepin 'sähköisen divisioonan' efekti- ja noisepedaalit. Hommaan kuuluivat myös vasemmistolaiset, uskonnon ja sodanvastaiset sloganeeraukset, militantit prätkäpuvut, ITE-taiteella maalatut maalaisesineet sekä soittimet ja joka paikasta tursoava punamusta anarkoväritys.

Black Sheepin toimintaan kuului myös ajatus demokraattisista julkaisuista sen eri soittajan kesken (Cope vertasi yhtyeen demokratiaa sellaiseen Fidel Castro-tyyliseen demokratiaan), joissa kollektiivin jäsenet saivat julkaista nimen alla omia levyjään muiden avustaessa taustalla. Näitä yksittäisten jäsenten levyjä tulikin pari kappaletta, joista yksi on tämä 'Heathen Frontier in Sound'.

Christophe F.n levy pitää sisällään kahdeksan pitkähköä akustisvoittoista kappaletta, joissa kööri hoilottaa ja laulaja pudottelee tarinaa nasevalla narisevalla ulosannillaan (tuo mieleen etäisesti William Burroughsin). Osansa saavat ahneet yritykset ja poliitikot. Vallankumouksesta paasataan ja hoilotetaan, mutta selkeästi siihen ainakin omassa elämässään uskovan outsiderin suulla. Mukana tietty myös Black Sheepille pakollinen juudokristillisen järjestäytyneen uskonnon vastaisuus. Levyn kahden soinnun nimikappale oli miltei samanlaisena versiona jo Black Sheepin aikaisemmalla levyllä, mutta kesken kappaleen putkahtava nuotiopiiri- ja mantramainen laini on aina yhtä vangitseva.
Sähköisinä soittimina levyllä kuuluu syntetisaattori, Christophen silloin tällöin pörisevä sähkökitara ja Copen eeppinen mellotroni. Sointimaailmaa voisi toisinaan kuvailla legendaarisen Ohr-levymerkin kosmiseksi musiiksi, jossa kosketindrone soi, akustisen soittimet ovat voimakkaasti kaiutettuja ja Christophen sähkökitara vaeltelee hitaasti. Vielä, kun biisitkin ovat pääosin näppäriä ja vangitsevia Vihreitten saarten hengessä, niin tässä on käsillä kadonnut klassikko.

Copen fantasia Black Sheepistä Cromwellin ajan Diggers-esianarkistien tyylisinä trubaduureina toimi parhaimmillaan hienosti, vaikka miehen touhuja kohtaan on esitelty syytöksiä 'keski-ikäisestä kapinasta'. Cope on tunnettu myös, että kuppaa jonkin jutun loppuun ja heittää menemään. Black Sheep on käsittääkseni enemmän tai vähemmän jäissä artistin oman kirjallisen uran nyt ponkaistua käyntiin.

Christophe F. ei tätä jää pohtimaan. Hänen heikoon fyysiseen olemukseensa kiinnitettiin huomiota jo vuosien takaisissa haastatteluissa. Taivaaseen Pakanarajoilta tuskiin mennään, mutta Valhalassa tai maanalaisissa saleissa piskuinen artisti juo simaa sarvesta ja soittaa pöytäseurueelleen kitaraa krominen valtava saksalaiskypä päässään.

Levy on ollut pitkään loppuunmyyty, mutta Spotifyn valtavan massan alta tämäkin levy löytyy.

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Pekko Käppi + Puhti - Live @ Aulabaari Kouvola

Pekko Käppi on jo muutaman vuoden ollut suomi-ug/artsyily/kansanmusiikki-skenen näkyvimpiä hahmoja. Mies jouhikkonsa kanssa on saanut kohtuu paljon palstatilaa ja diggailua yli skene- ja kulttuurirajojen. Yksi syy tähän on tietysti myös se, että mies itsekin on ylitellyt näitä rajoja käymällä omalla tyylillään käsiksi hyvinkin erilaisiin musiikillisiin juttuihin suodattaen sen jouhikkonsa kanssa kuitenkin Pekko Käpiksi.

Teen sellaisen tunnustuksen, että vaikka olen miehen musiikkiin kovasti yrittänyt tutustua ja levynkin ostanut (Vuonna 86, josta en pitänyt hehkutuksista huolimatta yhtään), en ole äänitteiltä saanut miehestä kiinni.

Koska olen halutessani avarakatseinen, niin kuultuani keikasta lähdin tiistai-alkuillasta autoilemaan lyhyellä varoitusajalla ja katsomaan miehen keikkaa Kouvolan Sokoshotellin(!) Aulabaariin. Kun huhujen mukaan soitonkin piti alkaa jo keskellä viikkoa kello 19:00 niin mikäs siinä. Annetaan tilaisuus vakuuttaa sitten livenä, koska sen verran äänitteistä läpi kuului, että tämä saattaisi toimia paremmin niin sanotusti vuorovaikutteisessa ympäristössä.

Ja soitto muuten alkoi tasan kello 19:00. Aulabaari tilana on aika mielenkiintoinen. Pramea ketjuravintolan baari hotellin aulassa. Kuten ylläolevasta kuvasta voi päätellä, mieleen hiipii kaikkine ristiriitaisuuksineen Twin Peaks..
Lavalla istui laatikon päällä polkkatukkainen rotevarakenteinen mies hihattomassa t-paidassa ja tatuointeja käsissään. Sylissä oli mustaksi maalattu kulahtanut muinaissuomalainen jouhikko, joka on kokenut jonkinlaista renesanssia jo ennen Käpinkin nousua niin sanotusti framille. Asiaa tarkemmin tuntemattomille; soitin on kaikukoppainen kolmikielinen jousisoitin, jota soitetaan sylissä. Yhdellä kielistä soitetaan melodiaa toisten toimiessa drone-kielinä, eli soivat pitkää ääntä. Soitin on selkeästi virtuotiteettiä vaativa ja tässähän Käppi loistaa. Miehen musiikin idea on yhdistää vahvalla ja hivenen valittavalla kansanlaulutyylisellä äänellä vokalisoinnin valittavaan ja dronettavaan jouhikkoon. Näitä kahta voi vielä yhdistellä keskenään erilaisilla harmonisilla ratkailuilla ja dynamiikalla, joten homma ei ole niin monopolista.. eikun monofonista, kuin voisi alkuun kuvitella.

En osaa älyllistää tätä oikeilla sivistyssanoilla, joten käytän kulahtanutta ilmaisua 'postmoderni' yhdistelmään, jossa setin alussa muinaissuomalaisella soittimella ja kansanlaulutyylillä esitettiin suomi-hardcoren kappaleita. Tähän yhdistelmään kun vielä lisätään Käpin status underground-hahmona, MUTTA esiintyvän ketjuravintolan aulabaarissa tiistai-iltana niin aika sakiaa soppaa.
Ja hyvin äijä veti; ääni ja soitto olivat hypnoottista plus kansanmuusikko/pelimannihengessä mies osasi heittää läppää biiseistään viihdyttävästi. Tuli siellä toki muitakin biisejä, kuin hc-uudelleenluentoja, eli vanhoja loitsulauluja ja työlauluja. Vielä kun setin pituuskin oli järkevä 40-minuuttinen, niin palaset olivat kohdallaan.

Esintyjien välissä pidettiin lyhyt tauko, jolloin ehti hakea illan toisen oluen. Tämän jälkeen aloitti Puhti-niminen duo. Tai oikeammin pitäisi kaiketi sanoa trio, sillä äänimies toimi ja mahdollisti kolmantena jäsenenä kaksikon musiikkiteatterin.
Nopea nettiselvittely kertoi Puhdin olleen viime vuosikymmenellä aktiivisempikin ja kansanmusiikkipiireissä tunnustettu, ollen yhtenä vuonna Kaustisen festivaalin juhla-artistina. Duo koostuu kahdesta naisesta, joista toinen soitti harmonikkaa, toinen oli tanssija ja molemmat lauloivat. Esitys oli tarkkaan koreografioitu, laatikot mikitetty ja miksauspöydällä oleva MacBook käytössä. Esityksen teemana oli paholaistarinat, joita käytiin musiikki- ja ääniteatterin kautta läpi viihdyttävästi ja musikaalisestikin mielenkiintoisesti. Itä-Suomen ja karjalaisen musiikkiperinteen mukaan mukana oli tietysti paljon mollia ja esitys päättyi aika raskaisiin tunnelmiin. Tätä ennen oli lattiaa ja laatikoita paukuteltu, hoiloteltu, tanssittu, looppailtu ääniä ja kuultu haitari-dronea. Minulla ei ollut Puhtia kohtaan juuri mitään odotuksia tai oletuksia, joten duo oli positiivinen yllätys.

Illan lopuksi Puhdin esityksen jälkeen kaksikko ja Käppi nousivat lavalle yhdessä kontrabasson napanneen äänimiehen kanssa ja soittivat loppuun yhdessä parit mukavammat rallit piristämään kotiinlähtöä. Hyvin toimi. Nelikko oli ymmärtääkseni aikaisemmin päivällä heittänyt kaksi yhteissettiä kaupungin yläasteilla.

Tilaisuus oli Jättömaa-festivaalin ja Lempo-yhdistyksen järjestämä. Jotain kertonee Kouvolan avarakatseisesta viriilistä musiikkikulttuurista (kokoisekseen mestaksi), että tiistai-iltanakin ja tällaisella katauksella paikalla oli 30+ katsojaa.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Blyth Power - A Little Touch of Harry in the Night 1984

Kiitos intternettin, nykyään on mahdollista tutustua helposti bändeihin, joiden tuotantoa ei ehkä ajautuisi käsiin aivan helposti. Tämä englantilaisen Blyth Powerin yli 40 minuutinen kasettidemo löytyy Youtubesta. Yhtye ei ole ihan täysin obskuuri, sillä sen vuonna 86 ilmestynyt debyytti 'Wicked Women, Wicked Men and Wicket Keepers' nousi aikanaan oikeasti tärkeän Brittien 'indielistan' sijalle kuusi ja on todennäköisesti myynyt helpostikin toistakymmentätuhatta kappaletta, joka kertoo maan 80-luvun DIY/kädestä käteen skenen voimasta. Blyth Power on Suomessakin tuttu asianharrastajien keskuudessa, mutta siis vain heidän keskuudessa.

Yhtyeen nimi tulee brittiläisestä veturista ja se on edelleen toiminnassa. Bändin ainoa alkuperäisjäsen on rumpalilaulaja Joseph Porter, joka perusti bändin vuonna 83 soitettuaan sitä ennen sellaisissa legenda (mutta itselle vähemmän putoavissa) anarkopunkbändeissä, kuin The Mob ja Zounds. Bändin alati vaihtuva muu jäsenistö on ollut myös vahvasti mukana anarko/punk-skenessä. Blyth Power ei enää kierrä aktiivisesti, mutta järjestää vuosittain oman festivaalinsa, jossa soittajat pelaavat toisiaan vastaan krikettiä ja musiikki soi taustalla.

Blyth Powerin hengessä, teemoissa ja menossa on vahvoja vaikutteita vihreitten saarten historian viihdyttäjäkiertolaisista. Porter on myös tunnettu junafani ja bongari. Tämä vuoden 84 demo on mielenkiintoinen ihan siitäkin, kuinka se heijastelee maan 'indien' tulevia musiikillisia teemoja. Folkkia ja punkkia, vähän käppäistä, mutta rohkeaa soittoa ja vihreitten saarten kiistämätöntä melodian tajua. Mukana laulettavuus vahvasti mukanan. Soundit ovat todella suttuiset, jota Youtuben flash-rippaus toki vielä korostaa. Toisaalta olen aina ollut c-kasettien äänelle tekemän 'kompressoinnin' ystävä. Mutta hyvä dokumentti ajasta, jolloin vahva brittien ruohonjuuritason erikoisempi brittipunk alkoi liikkua perinteisemmän popin suuntaan. Toki Blyth Power kulki kuitenkin siellä ojan väärällä puolella. Demon loppupuolella oleva 'Emmanuel' on todennäköisesti uudelleenluenta keskiaikaisesta brittilaulusta ja on hämmentävä pörinäkitaroineen. Suuri osa demon biiseistä tehtiin uusiksi aiempana mainitulle debyytille, mutta itselle nämä suttuiset versiot toimivat paremmin.