Catherine Ribeiro + Alpes – (Libertés ?) 1975

(Libertés ?) oli Catherine Ribeiron ja Alpes-yhtyeen kuudes albumi, jonka kansikuva tuo vahvoja ennakkoja siitä kuvastosta mistä CRASS-yhtyeen Gee Vaucher ammensi vain muutamaa vuotta myöhemmin punkin jälkeisessä punkissa. 

Tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, koska Alpes perustettiin Ranskassa tasan vuoden 1968 hengessä (siis kyseisenä vuonna) ja Epping Forestin "punkit" olivat itse 70-luvun lopussa vanhoja 60-luvun taidekouluhippejä joille situationistitkin olivat varmasti tuttuja, vaikka Penny Rimbaudin anarkismi olikin ehkä lopulta oman etuoikeutetun navan ympärillä pyörivää libertalismia.

Toisella levyllään nimensä Alpesiksi vaihtanut symbioosi Ribeiron ja taustabändin kesken kesti vuodesta 1968 vuoteen 1981. Käytännössä Ribeiron aisaparina (ja ilmeisesti jossain vaiheessa myös kumppanina) toimi lyyristi ja soitinrakentaja Patrice Moullet, jonka käsistä oli peräisin myös moni yhtyeen erikoisen instrumentaation soitin. Myöhemmin Moullet on tehnyt uraa kineettisen taiteen parissa. Alpesin muut jäsenet vaihtelivat enemmän tai vähemmän jokaisella levyllä.

Tämä albumi ei ole missään nimessä artistin tai yhtyeen paras, mutta toisaalta jos tämän pariin eksyisi ensikosketuksessa Catherine Ribeiro + Alpesin musiikkiin tutustuessa, mitään väärää kuvaa tai ääntä ei pääsisi syntymään. Aikaisemmista levyistä poiketen mukana on enemmän perkussiota, mutta Ribeiron dramaattinen tulkinta, jousikoneet, sähköinen lyyra/luuttu ja muut elementit ovat kohdillaan. Jo ensibiisin dramaattiset ja (etniset) kansanmusiikkisävyt kuljettavat sinne tuttuun samaan aikaan ylevään, mutta depressiiviseen suuntaan joka on yhtyeen se juttu. A-puoli on tältä osin tuttua tavaraa, mutta päättyy miltei viisiminuuttiseen soololausuntaan, josta en ranskantaidottomana ymmärrä mitään, mutta voin arvata sisällön kohtuullisen sakiaksi.

Levyn huippukohta on koko B-puolen täyttänyt "Poème Non-Epique N° III (Concerto Alpin En 3 Mouvements Et Un Tombé)" jossa vaellellaan jännitettä keräille sillä omintakeisella folkin ja lopulta avant-garden alueella, kun Catherine päästää ilmoille pitkän heittäytyvän ja paatoksellisen poliittisen resitatiivin jälkeen primäärisen Jim Morrison The End-huudon Moulletin luutun päräyttäessä samalla ilmoille kananlihoja repivän fuzz-riffin. Lopulta syöksytään noise-kuiluun. 

Tämä on sitä ns. täyttä tavaraa.

Ruoto - Päivännäkemättömät 2024

Blogit ovat nykyään vähän sellainen unohdettu muoto, jota joku viitseliäs keski-ikäinen jaksaa lukea ja kirjoittaa. Uusien blogitekstien lukumäärät heti julkaistessa ovat todella pieniä, MUTTA pitkäaikaisen blogin voima lieneekin siinä, että päivittäiset hitit koko blogin sisältöön ovat sellaista 70-100 lukukertaa. Jos tästä vähentää botitkin, lukijoita ja huomiota piisaa ihan kohtuullisesti, etenkin kuukausitasolla.

Toisinaan Levyhyllyyn ilmestyy sinne varta vasten lähetetty levy ja yllätys on aina mieluisa etenkin silloin kun äänite paljastuu mukavaksi kuunnella.

Pudasjärveläinen Ruoto on toiminut ilmeisesti jo 20 vuoden ajan enemmän tai vähemmän aktiivisesti ja eri kokoonpanoilla. Keikkailu on painottunut Pohjois-Suomeen. Levyn ja yhtyeen kappaleista ilmeisesti ylipäätään vastaa kitaristilaulaja Ossi Oinas-Panuma. Albumin materiaali on syntynyt pitkällä aikavälillä 2014-2023, painottuen kuitenkin ilmeisesti korona-aikaan 2019 --> Bändi on aloittanut hyvin nuorella iällä ja tässä voisi monen pohjois-suomalaisen syrjemmässä syntyneen yhtyeen tavalla turvautua kliseeseen "ei ollut mitään muuta tekemistä ja musiikki elää omaa elämäänsä".

Ihan omaa muusta maailmasta irrallista elämää musiikki ei kuitenkaan ainakaan omiin korviini elä, vaan siinä kanavoidaan juurikin niitä yleisesti miellettyjä "pohjois-suomalaisia" elementtejä, kuten Yrjänä, CMX, Absoluuttinen nollapiste, Yari ja lätkäistään nyt vielä etelä-pohjanmaalainen Noitalinna huraa! siihen päälle. Lueteltuja artisteja ja bändejä yhdistää tietynlaisen kulmikkuuden lisäksi myös vahva lyyrinen tai "kirjallinen leima" ja suomeksi lauletussa musassa tekstit ovat tärkeä osa. Ja sehän toimii Ruodollakin.

CMX ja Yrjänä on nykyään sellainen vaikuttaja joka aikaisempien vuosikymmenten Dave Lindholmien ja muiden tapaan inspiroi nykyisiä sukupolvia kanavoimaan jotain niinkin kliseistä termiä kuin alkuvoimaista. Ruoto ei tietenkään apinoi edellä mainittua, mutta kanavoi vaikutteita vähän samaan tapaan kuin esimerkiksi edesmennyt Kehrä (nykyisin Kaunosyvänne). 

Kummallakin on yhtäläisyyksiä keskenään, mutta myös oma ääni, joka Ruoto-yhtyeen tapauksessa on myös soitossa kuuluva notkeus ja lyyrisyys ja laaja paletti sekä tietynlainen kansanmusiikinomaisuus. Ruodon musiikissa on hyvin vahva paikan tunne ja se paikka on metsä puroineen, kuusikkoineen jne. Bändi operoi triona ja soitto ja sovitukset toimivat erittäin hyvin. Lisää laitetaan mukaan lähinnä lauluharmonioissa ja tarkkaan mietityissä hillityissä instrumenttilisissä (syntikka ja torvi yms.). Omaan korvaan ja sydämeen levyn huippukohdaksi on tällä hetkellä muodostunut A-puolen lopettava kaksikko: suureellinen "Suuret linnut" ja herkkä riisuttu akustinen pikkufolk-biisi "Piilosi".

Koko paketti on tarkkaan mietitty biisijärkkää myöten ja kyllähän tämä vähän surulliseksi vetää, että 2024 tällainen on julkaistava omakustanteena ja radiosoittoa tai niiden listoille pääsyä on turha odottaa. Sellaiseksi ovat maailman laittaneet toteaa keski-ikäinen blogin pitäjä.

Metsäkirkko - Löylystä ja luonnosta 2019

Vaihdoin Metsäkirkon "Löylystä ja luonnosta" oman bändin kassuun korona-aikana ja olen kuunnellut sen pariinkiin otteeseen + Bandcampista. Se oli itse asiassa oikein hyvää musiikkia toissakeväisen klapin hakkauksen taustalle. 

Kasetin omalaatuinen ja rohkea sisältö herätti siis reseptorit ja mielenkiinnon, mutta noin jokapäiväiseen kuunteluun Löylystä ja luonnosta on hivenen liian raskasta. Joka tapauksessa kasetti jäi kummittelemaan ns. hyvien listalle alitajuisesti ja pompahti esiin taas toissapäivänä, kun luin TIEDE-lehden vuoden 2020 numerosta artikkelin suomalaisista hautaustavoista. 

Rönsyilevä alustus kuulostaa hivenen esoteeriseltä ja sitä se onkin. Vaikka (lavastetussa, sillä kynttilät sammuisivat kunnon löylyissä) kasetin kansikuvassa istutaankin saunassa, levyn nimen "löyly" viitannee artikkelissa itselleni ekaa kertaa ilmenneeseen asiaan, eli kyseinen sana on todennäköisesti suomenkielessäkin tarkoittanut alun perin "henkeä". Sitä se tarkoittaa edelleenkin suuressa osassa muista suomalais-ugrilaisista kielistä. Löylynhenki on siis hengen henki. Ja henkihän on taas se, mikä on ihmisessä, kun hän elää ja hengittää.

Metsäkirkon takana on kaksikko Pyry Ojala ja Jesse Niemi, jotka pyörittävät myös pienoislevy-yhtiö Brownhill Mafiaa, joka julkaisi myös omaa, nyt valitettavasti loppunutta podcastiaan. Musiikillisesti Löylystä ja luonnosta poikkeaa niin sanotusti perinteisestä musiikista, ollen vieläkin perinteisempää. Instrumentaatio on minimalistinen, lähinnä perkussioita ja laulua, ölinää ja luentaa. Bassoa, pianoa ja yksinkertaisia kielisoittimia on rumpujen ja kilkuttimien lisäksi siellä täällä. Linnut saattavat olla kenttä-äänityksiä, kuten takan tuli jne.?

Lyriikallisesti/luennallisesti albumin teemoissa on vahva luontoteema, joka on tekijöilleen varmasti tärkeä. Musiikillisesti Metsäkirkko saattaisi lokeroitua niin sanottuun neofolkkiin, vaikka sitä tunnistetta ei Bandcampiin syystä tai toisesta ole tägätty. Kappaleet ovat myös vahvasti drone-henkisiä. "Kanervaisen mäen vartijat" antaa alussa pientä hengähdystaukoa kielisoitin dronella, mutta lopuksi pysähdytään loitsimaan.

Niin kuin aiemmin totesin, Löylystä ja luonnosta ei ole albumi, jota kuuntelisi ihan tuosta vain. En ole hirveän henkinen tai uskonnollinen ihminen, mutta tässä on musiikissa kuitenkin selkeästi tavoiteltu niin sanottua "shamanistista henkeä" ja tietynlaista musiikilliseen loveen lankeamista, joka vaatii tilan ja ajan, missä sen maailma toimii.

Hyvä julkaisu.

Suistamon sähkö - Varokaa! Hengenvaara 2021

Täytyy taas antaa kunniamaininta suomalaiselle kirjastolaitokselle: jostain ihmeellisestä syystä Karhulan sivukirjastossa Kotkassa sijaitsee pieni, mutta mielenkiintoinen hylly etnolevyille ja ennen kaikkea sitä on ruokittu 2010- ja 20-luvun uusilla levyillä.
En veikkaile nyt mistään kansanmusiikin tuotantotuista, jotka voisivat mahdollistaa kohtuullisen marginaalissa oleville yhtyeille CD-painatukset, mutta näinkin voi olla.

Joka tapauksessa ilman tätä kyseistä hyllyä tuskin olisin tutustunut esimerkiksi Raakkuun tai muihin nyky-etnobändeihin. Nytkin mukaan tarttui kolme eri suht tuoretta levyä, joista parista muustakin ehkä pian jotain tänne.

Suistamon sähkön Varokaa! Hengenvaara on yhtyeen kolmas pitkäsoitto ja kannesta saisi helposti vähän eri mielikuvan kuin mitä... no ei kyllähän kansi näyttää aika pitkälti sisällöltään. Räväkkää, rivoa ja jollain tavalla elämää nähnyttä. SS on etnoa, mutta vahvasti fuusioitua. Ja yhdistyminen tarkoittaa tässä tapauksessa etnoteknoa tai etnoräppiä, jälkimmäistä vähän samalla tavalla kuin Asan "Loppuasukas" aikoinaan.

Kyllä täällä haitarikin soi ja hoilotetaan yhdessä. Kulkukauppiaalta lainataan vähän vaatteita, mutta päivitetään ne vuosimalliin 2021. Elektroninen biitti jumputtaa välillä ja mieleen hiipii välillä Balkanin alueen turbo-folk hivenen samanlaisen etnodiskoeuroviisu "törkymenon" takia. Ja tämä ei siis ole nyt mitään dissausta. Soundit ovat tykit ja periaatteessa hyvin minimalistinen instrumentaatio täyttää äänitilan. Tähän päälle Reetta-Kaisa Ileksen papatus ja hoilotus plus ymmärtääkseni Tuomas Juntusen räppäys. Anne-Mari Kivimäki soittaa haitarit ja etno-monitoimimies Eero Grundström hoitaa ratinat ja biitit.

Lyrtsit pelittävät myös hyvin sekoilusta ja arjen absurdismista yhteiskunnalliseen toteamiseen. Ajassa mennään nyky Kallion bailukaduilta karjalaisen morsiamen kurjaan historialliseen kohtaloon.

Hyvä ja yllättävä levy.

Karviaiset – Pikku-Marjan Eläinlauluja 1980

Karviaiset oli lastenkuoro, joka perustettiin Vantaalla 1973. Kuoron ikähaarukka oli viiden ja viidentoista ikävuoden välillä ja se toimi läpi 70- ja 80-luvun, lopettaen 90-luvun puolessa välissä. Jälkipolville muistettavinta ryhmästä on vinyylille painetut levytykset, joita johti ja sävelsi Marjatta Meritähti. Levytyksiä ilmestyi kolme kappaletta ja kaikki eri levymerkeille. Kissa kehrääväinen on näistä pyörähtänyt Levyhyllyssä jo aikaisemmin.

Pikku-Marjan eläinlaulut ovat yllä mainitun Kissa Kehrääväisen kanssa jatkumoa 70-luvun lastenlevyjen eetokselle, missä lapset olivat lapsia ja lastenlauluissa voitiin käsitellä välillä hurjia tai outojakin asioita (levyn laulu Otto-kanista!). Ero 80-luvun kulutusyhteiskunnan tuomaan lastenmusiikkiin, missä lapset nähdään kyynisesti lähinnä tuotteen kuluttajina on selkeä ja ero merkittävä.

Kehrääväinen perustui vanhoille klassisille venäläisille lastensaduille ja Pikku-Marjan eläinlaulut jatkoivat ajalle tyypillistä proosallista, tai runollista perinnettä. Levy on sävelletty Laura Latvalan vuonna 1947 ilmestyneen Pikku-Marjan eläinsatuja kirjan lorujen päälle. Tässä mielessä sillä on henkinen yhteys Eero Koivistoisen "lastenlevy"-klassikko Ruusaan ja Muusaan. Latvalan kirja on kaiketi Suomen myydyin lastenkirja, jonka painosmäärä ylittää reilusti Tiitiäisen satupuun. Satupuun kirjoittaja Kirsi "Martin ja Pantsen äiti" Syrjä oli taas osavastuussa peruskoulun Aapisesta ja Eläinlaulutkin pohjautuivat aapismaiseen rakenteeseen. Levyn 24 laulua etenevät aakkosjärjestyksessä ja pääosassa on aina jokin eläin.

Koivistoisen Muusa ja Ruusa on vielä tänä päivänäkin suhteellisen rohkea ja kokeileva levy ja toimii hyvänä verrokkina Eläinlauluille. Entisajan lastenlauluissa oli hivenen poikkeavia piirteitä: useat levyn kappaleista kellottavat hätäisesti minuutin mitan ja niistä puuttuu niin sanottuja täyte-elementtejä, eli turhaa sooloilua yms. Tämä tila täytetään Karviaisten kuoro- tai yksinlaululla. Levyllä soittaa aikansa ykkössessiomiehiä alkaen Heikki Laurilasta, päättyen Pekka Pöyryyn, joka riisti henkensä samana vuonna. Yleissointi on jatsahtava, sekä impressionistisen maalaileva. Mukana on myös ripaus funkkia, josta toimii mainiona esimerkkinä monotonisen kiihtyvä ja työtä kuvaava "Mehiläisen mökissä". Välillä orkesterilla on niin kova vauhti, että se hämmentää kuulijaa edelleenkin.

Levy on tilkkutäkkimäisyydestään huolimatta hallittu kokonaisuus soittoineen ja yksittäisistä kappaleista sieltä kohoaa edellä mainitun mehiläiskappaleen lisäksi "Ihahhaa", joka on varmasti sekä levyn, että Marjatta Meritähden tunnetuin kappale.

Samana vuonna ilmestynyt Marjatta Pokelan "Mörköooppera" lienee tämän levyn kanssa suomalaisen "valveutuneen lastenmusiikin" kulminaatiopiste.

Mike Oldfield - Voyager 1996

Levyhylly-blogissa minulla on ollut periaatteena, etten kirjoittele mitään ilkeää levyistä tai artisteista, joista en pidä. Miksi ylipäätään nakuttaisin parikymmentä minuuttia jostain itselle tympeästä jutusta? Ja miksi dissaisin julkisesti jotain, kun maailmassa on kelpaavaakin musiikkia yllin kyllin tarjolla?

No, tästä on aina ollut poikkeuksia ja on täällä negatiivisiakin juttuja ollut, silloin jos ne ovat mielenkiintoisia. Ja sellainen levy, jos joku on miljoonia myyneen Mike Oldfieldin keltti-saaga 90-luvun puolesta välistä.

"Celtic" ja "new-age" tägeillä wikipediaan merkitty Voyager on yksi osoitus Oldfieldin kovin epätasaisesta ja usein epävarmastakin urasta. 90-luvun alussa kelttimystiikka nousi olennaiseksi osaksi new-age menoa, johtuen varmaan myös Enyoista ynnä muista. Huilumeno tiivistyi ja cashattiin Titanic-tunnarissa ja aikansa suurimmassa showssa: hämmentävässä Riverdancessä, jonka parin tunnin kengänkopsutus myi miljoonia ja salit täyteen vuosikausia.

Levyn "idea" oli yhdistellä Oldfieldin soittamia vanhoja kelttilauluja ja omia kappaleita. Artistin itsensä mukaan se oli hänen nopeiten levyttämänsä albumi. Puolitoista kuukautta ja pari biisiä tehtiin saman päivän aamuna.

Joskus tällainen voi kääntyä voitoksi, mutta Voyagerin kohdalla se on pääasiassa käppärumpukoneen päälle kasattua huttua. Kunnon muzakkia. Oikeastaan hämmentävän heikkoa kamaa.

Seuraava levy oli vuoden 1998 Tubular Bells III...

Mdou Moctar - Ilana: The Creator 2019

Mahamadou Souleymane aka Mdou Moctar (s. 1986 tai 84) on nigerialainen muusikko; tarkemmin tuaregi, jonka ensilevytys tapahtui vuonna 2008, mutta 'Anar'-albumia ei julkaistu sellaisenaan, vaan Moctarin soitto ja suosio länsi-Afrikassa syntyi alueen kännykkä/muistitikku- skenen kautta. 

Biisit kulkeutuivat länsimaihin alueen muistitikkumusiikkia niputtaneen amerikkalaisen Sahel Sounds-yhtiön kokoelman kautta, jonka koostaja Christopher Kirkley vieraili itse paikan päällä Moctarin kotikylässä, lahjoittaen tälle vasenkätisen Fender-kitaran, jollaisia on miltei mahdoton saada käsiinsä kehitysmaan syrjäkylissä. 

Moctar kuuluu siis Saharan alueen tuaregeihin, jotka ovat eläneet nomadeina länsi-Saharan eri valtioiden alueella. Tuaregi-kulttuurilla on hivenen poikkeavia tulkintoja islamista, joten he ovat joutuneet historian aikana vainotuksi sekä alueen hallitusten, että sieltä nousseiden islamistien toimesta. Libya aseisti ja koulutti näitä paimentolaisia ja todennäköisesti paikkansa pitävän tarinan mukaan myös sähkökitarat saapuivat tuaregien käteen ensimmäisen kerran juuri näillä sissikoulutusleireillä.

Romanttinen vainottujen vastarinta ei tee tietenkään pahaa musiikin mielikuvalle ja nostaa sympatioita, mutta tuaregien tyyli käyttää sähkökitaraa yhdistettynä vanhoihin musiikkiperinteisiinsä koskettaa varmasti jo sellaisenaan useita kuulijoita. Siinä on jotain vierasta, mutta myös jotain oudon tuttua, mikä ehkä selittyy olettamuksella, että osa amerikkalaisesta bluesin perinteestä on juuri tuolta alueelta rahdattujen orjien mukanaan tuomaa. Yksinkertaisuus käännetään voitoksi musiikin hypnoottisuuden kautta ja käsittääkseni näillä Euroopan pajautus-festivaaleilla (Roadburn jne.) on useinkin rosterissa mukana ainakin yksi aavikkobändi.

Tuaregimusiikki tuli Euroopassa suuremmin tunnetuksi varmaankin Tinariwen-yhtyeen ja Ranskan kautta. Sille on yllämainituista syistä syntynyt Saharan ulkopuolinen kuulijakunta ja bändejä kiertelee pitkin länsimaita. Soittajat soittelevat näissä käsittääkseni myös ristiin ja hommaa helpottaa tuaregien uskonnollinen tapa, jossa miehet peittävät kasvonsa. Eräänlaisia naamiobändejä, kuten joskus totesin. 

Siinä missä Tinariwen ja Terakaft ovat karavaanimaisia bändejä, joissa musiikki tulee ja kulkee yhteisöllisesti, skenestä on pullahtanut myös artisteja, joiden soitosta kuulee yksittäisen virtuositeetin ja ne ovat tunnistettavia. Moctarin musiikki on sinänsä tyylipuhdasta tuareg-kamaa, mutta hänen kitaransoittonsa mieleenjäävän tunnistettavaa. En nyt sano kitarasankarointia, mutta kyllä siinä suoritetaan enemmän, kuin tällaisessa kamassa yleensä. Bändin tulkinta aavikkokamastakin on miltei rockin puolella, mutta en sano, että sekään olisi pahasta, tai vesittynyttä. Muutaman kerran Ilana: The Creatoria kuunnellessa hiipii mieleen varhaisen Allman Brothersien kitarakaksikon omaperäinen luenta ja yhteissoitto bluesista, eikä bändi rytmillisestikään ole välillä kaukana. Tässähän tavallaan mennään ympyrää, sillä yhtyeen ensimmäisen kokoelmajulkaisun aikaan jenkki portlandilainen Brainstorm-yhtye coveroi parikin Mdou Moctarin biisiä. 

Kännykällä voi katsoa toisten bändien Youtube-videoita myös Saharan keskellä. Ja ensilevyllään Moctar käytti myös häpeämättömän törkeästi mm. autotunea.

Śląsk - Helokanie 1964

 Uusi Mojo-lehti opetti, että sen sampleri-cd:ltä löytyvä puolalaisen laulu- ja tanssiryhmä Slask:in Helokanie toimi suorana "lainauksen" aiheena Bowien Low-levyn kappaleella 'Warszava". 

Levy löytyi Bowien kyytiin hänen matkatessaan junalla Itäblokissa (olikohan mahdollisesti paluumatka Neuvostoliitosta yhdessä Iggyn kanssa?). Hän osti sen Varsovan rautatieaseman matkamuistomyymälästä. 

Välillä tosi on tarua ihmeellisempää.

Dr John - Babylon 1969

Babylon oli tuossa vaiheessa jo pitkänlinjan soittajana ja sessiomiehenä toimineen Mac Rebennackin Dr John hahmon toinen pitkäsoitto.

Edellisvuonna ilmestynyt Gris-Gris on myöhemmin noussut suureen kulttimaineeseen, mutta kaupallinen suosio sai Rebennackin kohdalla odotella vielä pari vuotta, kunnes The Metersin komppaama 'Right Time. Wrong Place' nousi korkealle sekä single- että pitkäsoittolistoilla.

Gris-Gris-levyn yleissointia voisi kuvata englantilaisella termillä "druggy". Hippiajan avoin ja positiivinen suhtautuminen huumausaineisiin ei ollut Rebennakille mitään uutta, ehkä aineet olivat, sillä hän oli ollut tässä vaiheessa jo vuosia pahassa heroiiniriippuvuudessa. Tästä johtuneet puoli- ja kokolaittomasti vietetyt päivät satsin perässä johtivat eri suunnilta tulevaan kuumotukseen, joka Rebennackin muistelmien mukaan yhdistyi päänuppiin loppuvuodesta 68 alkaneen Vietnamin sodan TET-offensiivin ja Robert Kennedyn ja Martin Luther Kingin murhien kanssa. Nämä synkistivät Dr Johnin visiot siinä määrin, että hän päätti tehdä uuden levynsä kuvaamaan tätä Babyloniamme. Omien sanojensa mukaan levystä tuli vähän kuin Hieronymus Boschin äänite.

Nimibiisi heittelee rytmilajeja, voodoonaiskuoro laulaa laahaavat stemmansa ja tohtori luettelee kaikki mieleen tulevat kuumotukset. Rytminvaihdos ja puhaltimet tuovat kokeellisen jatsin rytmitysten mennessä epämiellyttävästi päällekkäin. Glowin' muistuttaa vähän enemmän edellislevyn "normaalia" voodoo-Johnia, mutta sekin tahmaa oudosti. Lisää tohtorin karjuntaa, vaeltelevia torvia ja painostavaa junnausta tarjoillaan 'Black Widow Spiderissa'. 

'Barefoot Lady' loitsuaa akustisesti taas enemmän miellyttävää biisiä muistuttavasti, kunnes 'Twilight Zone' vaeltelee formaalin biisin ja kaiutetun aavekolinan ja free-jazzin välillä. 'Patriot Flag-Waver' lapsikuoroineen kertoo mielipiteet KKK:sta, naapurikyylistä jne. Levyn lopettaa synkästi nimetty kuristaja 'The Lonesome Guitar Strangler' joka juoksuttaa resonaattoria hypnoottisesti, välillä vittuilevan epiksessä vedetty slide ja lopulla lainataan Creamia palaten sitten kasvamaan koko suoalueen kokoiseksi jamiksi torvineen, jonka keskellä yksinäinen tohtori julistaa sanomaansa.

Tällä levyllä John ajelee ehkä eniten samoille alueille, missä toinen aikalainen ja myöskin L.A.ssa toiminut kapteeni asteli joukkoineen. Rankka ja raskas levy, mutta ei tämä huono ole.

Bim Sherman - Miracle 1996

Seuraa katoavaa kulttuuriperintöä, eli levykauppakokemus;
Lauantaina oli tunnin verran luppoaikaa ennen bänditreenejä ja vietin laatuaikaa oikein käymällä Kotkan keskustassa. Osoitekin oli selvillä, sillä ajattelin käydä tsekkaamassa syksyllä lopettaneen Pomp-divarin jatkajaa Pop-divaria. Pompissa oli kohtuullisen hyvä käytettyjen levyjen valikoima plus suhteellisen edulliset hinnat ja Popissa oli iso kasa edellisen levyjä edelleen hyllyssä - mikä kertoo omaa kieltään kotkalaisten ostajien passiivisuudesta. Jotain yllättävääkin oli; liikkeeseen oli tullut edelliskuussa jonkun paikallisen 75+ miehen tuoma henkiläkohtainen levykokoelma, joka sisälsi John Cagen täydellisen diskografian, new age-levyjä ja runsaasti buddhalaista musiikkia ja tästä oli jo puolet mennyt kaupaksi(!). Maailma voi olla ristiriitainen.

Jutustelin paikan pitäjän kanssa, joka alkaa olla jo veteraanitasoa ja kiinnitin toisella korvalla huomiota taustalla soivaan musiikkiin. Automaatilta paluun (only cash) jälkeen jutustelun ajaksi hiljennetty musiikki soi taas ja herätti mielenkiinnon kysyä, että mitäs tämä on? Levykauppias toimi siis vanhan ajan portinvartijana esitellen asiakkaalle musiikkia ja asiakas vielä osti. Rasti seinään.

Kauppias esitteli vielä artistin tarinan pikaisesti ääni särkyen ja nettitarkistuksen perusteella faktat olivat suunnilleen kohdillaan; Miracle oli Bim Sheridanin kaupallinen läpimurtolevy (muttei ainoa soololevy), joka tarinan mukaan voitti jonkin maailmanmusiikkisarjan, mutta nousi ainakin brittilistalle nostaen siihen asti kulttiartistin niin sanotusti framille. Levy jäi artistin viimeiseksi, sillä hän liukastui kadulla ja kuoli muutama viikko myöhemmin. Tässä oli kuitenkin välissä nelisen vuotta ja tapahtui marraskuussa 2000. Sairaalassa viisikymppiseltä artistilta diagnosoitiin yllätyslöytönä syöpä ja hän oli haudassa aika pian tämän jälkeen.

Bim Sherman syntyi 1950 Jamaikan maaseudulla nimellä Jarrett Tomlinson ja monien muiden tyyliin otti uuden nimen muuttaessaan pääkaupunki Kingstoniin. Levytysura alkoi 70-luvun puolivälissä ja Sherman oli ihan tekijämiehiä, mutta monista muista poiketen halusi esittää hunajaisella äänellään vain omia kappaleitaan, joten mitään rakettimaista uranousua ei tullut. 70-luvun lopussa hän osallistui 'Roots Encounter' kiertueelle Prince Far I, Creation Rebelin ja muiden kanssa ja tyypillisesti ajallensa jäi Isoon Britaniaan yrittämään sitä läpimurtoa. Sherman aloitti myös yhteistyönsä tuottajalegendaksi kohoavan Adrian Sherwoodin kanssa ja toimi dubbia muokanneen 'On-U Sound'in riveissä. Mitään suurempaa piiriensä ulkopuolista menestystä Sherman ei kuitenkaan saavuttanut.

Tällä kertaa Sattuma pisti pakan yllättäen uusiksi. Roots-reggae ja dub ovat tunnetusti tyylejä, joissa uudistuminen tai muodon muokkaaminen on pääsääntöisesti jätetty jo sinne homman alkuaikaan, muiden lukiessa lähinnä meripihkan läpi säilynyttä muoto-oppia. Miracle-levylle otettiin mukaan mausteeksi intilaisia musiikkivaikutteita ja yhdessä jamaikalta ponnistavan roots- ja henkisen menon yhdistelmä on uniikin kuuloinen ja hämmentävän hypnoottinen. Kun soitto on vielä niin sanotusti unplugged-henkistä niin levy kuulostaa omaan korvaan suoraan sanoen ainutlaatuiselta. Tässä on varmasti kyse siitä 'Lontoo-Babylon' sulatusuunista.

Tyylilajille uskollisesti Sherman kierrättää levyllä vielä muutamia aikaisemmin levyttämiään lauluja, jotka nyt soitetaan uusiksi akustisilla kitaroilla, ilman rumpusettiä tablojen nakuttaessa pääosin tahtia (soittajana alan mestari Talvin Singh). Loput ovat sitten uusia biisejä. Hommassa on erittäin vahvat maailmanmusiikkivibat ja päälle tulee vielä Bombayssä äänitetyt jousimatot, jotka tuovat Shermanin roots-reggaehen vielä oman 'Bollywood' klangin. Tai eihän tämä ole oikein kumpaakaan; Intiaa tai Länsi-Intian saaristoa. Miehen pehmeä luonnosmainen laulu taas vilistää silmien edestä Marvin Gayet, Max Romeot, Juniorit, Saden, Sealin ja miltei eazy-listengin, muttei kuitenkaan. Levyn pääosa äänitettiin Richard Bransonin Mansonissa, Roundhousessa ja On-U Soundin omassa studiossa, tuottajana Sherwood ja sen julkaisi Beggars Banquetin alamerkki Mantra-recordings. Jotta tarina oli tarpeeksi myyttinen Sherman sai ensimmäisen kaupallisen menestyksensä yli kahdenkymmenen vuoden kuluttua levytysuran alusta lähestyessä viidenkymmenen ikävuoden pyykkiä.

Perhana, erittäin suositeltava levy. Erittäin mielenkiintoinen tarina. Miehen biiseistä ilmestyi vielä remix-levy vuonna 1998, mutta siihen se sitten loppui.

Jah Wobble's Invaders of the Heart - Take Me to God 1994

John Wardie, joka on paremmin tunnettu taiteilijanimellä Jah Wobble on käynyt läpi pitkän ja mäkisen uran. Yleisesti bassovirtuoosina tunnettu Wobble aloitti musiikkielämänsä ihan puhtaasti hengaajana; hän oli Sid Viciouksen kanssa yksi 'Johnien jengistä', jossa hengasivat John Lydonin kaimakaverit. Wobble yhdessä Viciouksen kanssa oli tunnettu väkivaltaisesta käytöksestään, etenkin humalassa.

Wobble asusteli Lydonin kämpillä lukemattoman joukkion sekä pulveripussien kanssa ja Sex Pistolsin romahtaessa kasaan siirtyi soittamaan uuteen PIL-orkesteriin. Wobble oli dub-musiikin ystävä, mutta on huomioitavaa, että hän ei tiettävästi ollut yhtyeen aloittaessa soittanut bassoa juuri ollenkaan. Voi siis väittää, että Lydon on saanut kaveripiiristään kaksi basistia, joista toinen oli maailman heikointa ja toinen maailman parasta ainesta..

Wobble oli PIL:n riveissä vain kaksi ensimmäistä levyä ja lähti kävelemään turhautuneena yhtyeen passiiviseen keikkailuun. Hän aloitti samantien soolouran, joka kuitenkin katkesi 80-luvun alkuun alkoholismiin ja päihdeongelmaan, johon yhdistyi väkivaltaisuutta. Wobble oli vuosia tavallisissa hommissa, joihin sisältyi pitkä pätkä Lontoon metrossa. Legendan mukaan hän kuulutti eräänä päivänä metron keskusradioon; "I used to be somebody. I repeat, I used to be somebody".

80-luvun lopussa Wobble oli raitistunut ja palasi pikkulevylafkan kautta levyttäväksi muusikoksi. Uuden kodin hän löysi tuolloin nousevasta 'maailmanmusiikista' ja hänen orgaaniskokoonpanoinen Jah Wobble's Invaders of the Heart soitti erilaisista musiikkikulttuureista ammentavaa musiikkia. Yhtyeen levyt herättivät nousevaa kiinnostusta ja tämä vuonna 1994 julkaistu 'Take Me to God' oli lopullinen kaupallinen läpimurto nousten brittilistan kärkipuolelle ja poikien pari pikkuhittiäkin.

Levyn kokoonpano on yhtyeen tyyliin vaihteleva. Mukana on vierailijoina pitkä liuta pitkin musiikkikenttää; Can-rumpali Jaki Liebezeit, senegal-legenda Baaba Maal, maailmanmuusikko Najma Akhtar, Virgin Prunesien Gavin Friday ja ennenkaikkea Cranberriesien Dolores O'Riordan. Kappaleet ovat Jah Wobblen tai herran itsensä ja vierailijoiden yhteissävellyksiä. Mukana on luottomies Justin Adams, joka soittaa vähän kaikkea. Wobble itse soittaa basson lisäksi myös useita muita instrumenttejä ja laulaa osan biiseistä.

Wobblen musiikkia kuulleena voi odottaa, että musiikki on rytmikästä ja mukana on syviä dub-maisia bassolinjoja ja näinhän se on. Yllättäen Take Me to God väistää myös 90-luvun puolenvälin levyjä vaivaavan perisynnin; väsyneet rumpukonesoundit/kompit.

Levyn avaava 'God In the Beginning' pesee lattiaa aikalaisillaan (kaiken maailman Happy Mondaysit) ja näyttää miten groovataan. Haukkaavat synabassot, sielukas naistaustalaulu ja Wobblen puolihuolimaton laulu. Levy alkaa vahvasti, sotkee eri etnoa keskenään ja vasta neljäs 'I'm An Algerian' tuo mieleen vähän väsyneen yeke-yeken. Ehkä tämä oli kuitenkin kunnianosoitus tuohon aikaan tunnetuksi nousseelle rai-musiikille? Tätä seuraava lattari-reggae 'Amor' on omaan korvaan levyn heikointa antia, mutta Wobble korjaa kurssin biisiä seuraavalla dub-versiolla samasta kappaleesta, jolla raggamuffaa Chaka Demus.

Nimikappaleen jälkeen tulee Cranberries-vokalistin laulama levyn hitti 'The Sun Does Rise', joka tuo mieleen kansanlaulut ja shantiet. Tämän jälkeen on yli seitsenminuuttinen Natacha Atlaksen vokalisoima 'When the Storm Comes', joka on ehkä hivenen tylsempi kappale. Tämän jälkeen lävähtää Wobblen puhuma esoteerinen 'I Love Everybody', taustallaan suhinaa, kitarannakutusta, naislaulua ja nousevaa komppia.
'Yoga in Nighclub' ysäribiittiä ja vaikea sanoa oikein mitään. Vocoderilla laulettu ja torvien tahdittama 'I Love Music' on lyhyt välipala, josta siirrytään 'Bonds of Loven' Funkadelaukseen ja Wobblen basso soi niinkuin sen nyt voi olettaa soivan. Seuraavan 'Angels'in alun afromarimbasormipianosta noustaan ilmavaan rytmilentoon, Wobble laulaa huokaillen kuin Bobby Gillespie ja välillä tulee afro-pop taustalaulua.

Puhelaulu ja monotoninen komppi (jota soittaa kukas muukaan, kuin Liebezeit) palaavat 'No Change is Sexy'llä. Artsyä. Sama komppi jatkuu pysäytyksen jälkeen, kun alkaa Najman laulama 'Raga'. Elikkäs miltei kahdeksan minuuttia komppijumistusta. Levyn päättävä 'Forever' lainaa valkoista folkkia, beatleksiä ja intiaa.

Take Me to God on kestänyt yllättävän hyvin aikaa, maailmanmusiikin yliannostusta, ysäribiittiä ja oikeastaan kaikkea. Se on rytmikäs ja yllättävän melodinen. Ainoita miinuksia on levyn pituus, joka cd-ajan tyyliin on saatanan jumalattoman pitkä. Toisaalta tämä muoto mahdollisti myös levyn lopussa tulevan minuuttien komppijumituksen ja liukusiirtymisen jouhevasti biiseistä toisiin. Levyn jumalteema/teemattomuus on häirinnyt jotain kuuntelijoita, mutta minä olen vanha remlannin ystävä, enkä kuuntele hirveästi vokaaleja, mikäli musiikki itse puhuu tarvittavasti.

Alice Coltrane - Universal Consciousness 1971

Vuonna 2007 kuollut Alice Coltrane mieltyy helposti 'pelkäksi' John Coltranen vaimoksi ja soittokumppaniksi, vaikka hänen oma kataloginsa nousee miltei miehensä rinnalle. Pianisti Alice oli Johnin järjestyksessä toinen vaimo ja pariskunta oli yhdessä hänen ennenaikaiseen kuolemaan asti vuonna 1967. Yhteistä Johnin ja Alicen kimpassa tehdylle tuotannolle oli tietynlainen 'spirituaalisuus', jota Alice jatkoi omassa tuotannossaan.

Coltranet ja tietynlainen jatsi levytettiin pitkälti yhdysvaltalaiselle Impulse!-levymerkille. Samaten tämä levy, joka äänitettiin osittain Coltranen omalla studiolla ja mukana on muun muassa John Coltranen luottobasisti Jimmy Garrison (k.1976), rumpali Jack DeJohnette (joka oli Bitches Brew-ajan Miles Davis rumpali). Hänen lisäkseen rumpuja soittavat Clifford Jarvis ja Rashied Ali, Impulse!/Coltrane-veteraaneja molemmat. Lisäksi levyllä kuullaan intialaista tamburaa ja viuluja, sekä tietenkin Alicen urkua (oudon ohutsoundinen, mutta mielenkiintoinen) ja harppua + erinäisiä perkussiokilkuttimia.

Levy on temaattinen kokonaisuus ja käsittelee maailman uskontoja ja niiden yhteyttä. Nimibiisi on aika selvää free-jazzia, seuraava 'Battle at Armageddon' myös. Kappaleen sähköpiano tuo mieleen samanlaisissa teemoissa samana vuonna liikkuneen Vangeliksen Aphrodite's Child yhtyeen levyn '666'. 'Oh Allah' siirtyy astetta kevyempään tunnelmaan ja kappaleen ohut urkuriffi sämplättiin 90-luvulla hip hop-yhtye P.M. Dawnin levylle. Välillä vellova viulumassa nousee ja laskee. Samat toiseudesta soivat viulut seilaavat seuraavalla 'Hare Krisna' kappaleella. Kappale taisi muuten soida 80-luvulla tiedettä ja avaruutta kansantajuistaneen Carl Saganin 'Kosmos'-tv-sarjan taustalla, eikä hullumpi valinta. 'Sita Ram' ja sen metallinen tambura, kilinä, Alicen urku ja harppu jatsaavat suoremmin Intiassa. Levyn päättää 'The Ankh of Amen-Ra', joka avautuu resonoivalla harpulla, taustallaan kilinä. Kappale ajautuu loppua kohti taas free-jatsiin sulkien teoksen plus toistelee uruilla levyllä soineita teemoja.

Alice Coltrane julkaisi 60-70-luvun taitteen vuosina muitakin samanlaiseen tematiikkaan nojautuvia levyjä, joista ainakin Ptah on oikein hyvä. Hänen harppuaan kuultiin Pharoah Sandersin levyllä ja 70-luvun puolessa välissä hän julkaisi Santanan (uskonnollinen nimi tuossa vaiheessa Devadip) kanssa yhteislevyn. Pitäisi oikeastaan kuunnella vähän enemmänkin.

Paul Horn - Inside 1968

Paul Hornilla (jonka instrumentti on nimestään huolimatta huilu) on jonkinlainen kunnia olla niin sanotun 'new age'-musiikin isähahmo. Kyseinen musiikin tyylilaji nauttii ihan syystäkin kyseenalaista mainetta. Takavuosina Yannit, Enyat ja Adiemukset pitivät huolen siitä, että musiikki kuulostaa helposti suolakidehoitoihin hurahtaneiden hörhövaimojen kotona kuuntelemalta äänitapetilta luonnonäänineen ja pseudoklassisine maailmanmusiikki-viboineen.

Olipas ilkeää tekstiä, mutta kyllä te tiedätte.

Kyseisessä musiikkilajissa on tietenkin hienojakin hetkiä, etenkin kun siirrytään sinne alkuperäisten vaikuttimien juurille (folk, jazz, kosminen musiikki), mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että on se Vangeliskin toisinaan aivan totaalisen rasittavaa.. äänitapettia.

Koska kyseinen musiikki- ja elämänkatsomusliike nojasivat ja tietysti nojaavat vieläkin hyvin vahvasti elämänkatsomukselliseen ja uskonnolliseen ajatteluun (tai niiden kaikkien sekoitteluun), Paul Hornin Insideakin voi pitää myös eräänlaisena hengellisenä levynä. Toisinaan levystä käytetään myös nimeä 'Inside The Taj Mahal'.

Vuonna 1930 syntynyt Horn soitti ja levytti käsittääkseni aika perinteistä jazzia jo 50-luvun lopulla, mutta vuoden 1966 paikkeilla hänen ilmaisutyylinsä muuttui, samoin maailmankuva ja henkinen katsomus. Tähän liittyi samana vuonna tapahtunut matka Intiaan ja vieläpä Maharishi Mahesh Yogin meditaatioppiin.
Maharishi ja muut gurut ja kultit kyseiseltä ajalta ovat historian saatossa myös saanut aika kyseenalaisen maineen ja välikädellisesti tämä on muiden seikkojen ohella vaikuttanut omalta osaltaan koko new agen kasvoihin. Intian matkat saivat kuitenkin jatkoa ja sattumalta vuonna 1968 tuli vastaan Taj Mahalin temppeli. Horn pyysi viranomaisilta lupaa äänittää tässä muslimi-mogulin rakastajalleen rakentamassa temppelissä ja sai 'ensimmäisenä länsimmaalaisena' (onpa muuten helvetin kulttuuri-imperialistinen ilmaisu) luvan äänittää siellä.

Tuloksena syntyi levytys, jonka Epic-levymerkki julkaisi ja joka on myynyt useiden lähteiden mukaan huimat miljoona kappaletta. Aika oli tietysti otollinen, sillä kyseisinä vuosina kaikki itämaihin ja niiden mystiikkaan väljästikin liittyvä oli hip ja cool.
Inside on tästä huolimatta aika erikoinen menestys, sillä levy rakentuu pelkästään Hornin hindulaisiin mantroihin pohjautuvasta laulusta, notkeasti soittamasta yksinäisestä huilusta - ja Taj Mahalin suunnittelijan luomasta mestarillisesta tilakaiusta.

Melkein tekisi mieli epäillä tätäkin levyä 'live-levyjen' perinteen mukaan enemmän studio- kuin kannettavalla nauhurilla tehdyksi kenttä-äänitykseksi, mutta kyllä se kaiku Taj Mahalin kupoleista tulee. Eikä aikansa huimimmasta teknisestä laitteesta; huojuvasta nauhakaiusta. Eli yksi ihminen ja valtava tila pitävät levyn yllättävästi pystyssä alusta loppuun. Ja soittohetkellä varmasti inspiroivat toisiaan saamaan niin sanotun oikean tilan (hehheh.. sanaleikki), joka kuuluu sitten todennäköisesti eri tavalla lopputuloksesta, kuin vaikkapa soitto studion kaikutynnyrissä.

Sekä laulu, että huilu ovat monofonisia, eli yksiäänisiä soittimia, mutta Taj Mahalin kaiku tuo mukaan jokaiselle monfonista syntikkaa kaiun kanssa soittaneelle tutun ilmiön; ääni värjäytyy, paksunee ja luo hetkellisiä harmonioita kupoleissa ja seinissä viipyilevien kaikujen päälle. Levyn voima tulee sen kaltaisista minimalistisista hetkistä. Esimerkiksi 'Akasha'-nimisessa kappaleessa Horn soittaa alussa huilulla kurkkulaulua muistuttavaa metallista ääntä, jonka jälkeen huilu lähtee taas vaeltelemaan kaiun päälle muodostaen miltei tarttuvan kuvion, muttei sitten kuitenkaan. Kappaleet ovat myös taloudellisen pituisia; pääosin alle kolmeminuuttisia, mutta soljuvat hyvin toistensa perään muodostaen ääni- ja levykokonaisuuden. Levyä ei ole myöskään hirveästi puunattu, sillä yhdessä kohtaa kuuluu muun muassa jonkun toisen kaikuvat askeleet

Koko tilan kaiussa on jännä vibraatio sen vaimentuessa, joten tilan tai siis temppelin akustiikka on varmasti oikeastikin erikoislaatuinen. Ja tarkoituksellahan näihin jumalten huoneisiin niitä tehtiinkin. Musiikin voima on palvontatilaisuuksissa vahva. Legendan mukaan kaiku kiertää paikan kupoleissa tarvittaessa jopa 20 sekuntia. Tähän eivät tuon ajan perusnauhakaiut käsittääkseni päässeet lähellekään. Välillä mieleen tupsahtaa vahvasti muutamaa vuotta myöhempi 70-luvun alkupuolen Tangerine Dream huiluineen ja kaikuhuminoineen.

Levy oli siis menestys. Horn on jatkanut sitten tyylilajille uskolliseen sell-out henkeen äänittämällä pitkin vuosia erinäisissä 'erikoispaikoissa', kuten Gizan pyramidin sisällä ja Amerikan kanjoneissa. Taj Mahaliinkin on palattu pari kertaa. Tai mistä minä tiedän, että ne ovat selloutteja. En ole niitä kuullut ja julistan jo KP:tä. Saattavathan ne olla oikeasti yhtä kovaa kamaa kuin tämä. Mutta epäilen.. Inside itse on kuitenkin komean kuuloinen, häiritsemätön ja ajaton.

Performance - Soundtrack 1970

Donald Cammellin ja Nicolas Roegin 'Performance' on yksi niitä harvoja rock/kulttifilmejä, joita en ole nähnyt. Ja mikäli en nyt väärin muista, tämä näytettiin tässä jossain vaiheessa Elokuva-arkiston esityksessä Orionissa.. Mitä elokuvasta olen lukenut, niin se on kuuleman mukaan yllättävän hyvä, vaikkei nostanutkaan Jaggeria hänen toivomaksi elokuvatähdeksi. Puheiden mukaan hän kuitenkin köyri vastanäyttelijätär/bändikaverin vaimo Anita Pallenbergia seksikohtauksessa niin sanotusti IRL, joka sai selityksen mukaan puoliso Keith Richardsin uppoutumaan kahta kovemmin heroiinin lohdutukseen.

Koska en ole siis elokuvaa nähnyt, jää levyn audion arvioiminen ilman siihen sitovia visuaalisia kuvia. Yleensä elokuvamusiikki on kuitenkin sidottu aika vahvasti kohtauksiin ja niiden tunnelmiin tai mielikuviin. Mutta tämä levy kestää sen.

Elokuvan musiikin tuottamisesta ja säveltämisestä vastasi legendaarinen Jack Nitzsche. Tästä ainoana poikkeuksena on 'Memo From Turner', joka on Jagger/Richards kaksikon käsialaa ja nousi itsenäisenä sinkkuna brittien top30 tuntumaan. Vuonna 2000 kuollut Nitzsche toimi tuottajana, sovittajana ja soittajana tajuttoman määrän artisteja kanssa. Ura alkoi niinkin legendaaristen hahmojen, kuin Sonny Bonon ja Phil Spectorin apulaisena ja johti työskentelyyn Rolling Stonesien, Monkeesin, Buffalo Springfieldin, Tim Buckleyn ja eritoten Neil Youngin kanssa.

Rolling Stones on mainittu sekä pääosanesittäjän, että säveltäjäkaksikon toimesta. Levyn voikin sanoa olevan hyvin lähellä vuoden 1970 Stonesia ja sen lähipiiriä artistien ja soittajienkin johdosta. Kitaraa, slideä ja dulcimeria soittaa pääosin (mukana myös toinen legenda Lowell George) Ry Cooder, jonka soundit ja ideat ja ihan puhtaat äänityksetkin Stones kopioi ja varasti parin vuoden takaisella levytyksellään, jossa syntyi se toinen klassinen 'Stones-soundi'. Niimpä ei ole ihme, että vaikka Richards ei levyllä soita, levy kuulostaa siltä, kuin Richards soittaisi levyllä, tai joku kopioisi häntä. Mutta eihän se ihan näin tainnut olla..

Toinen Stones yhteys löytyy useammallakin raidalla mustaa ja sielukasta ääntään esittelevästä Merry Claytonista, joka muistetaan varmasti ikuisesti duettolaulustaan Jaggerin kanssa Stonesien ehkä kovimmalla raidalla 'Gimme Shelter'. Claytonin sooloura ei missään vaiheessa lähtenyt lentoon, mutta tällä levyllä hänen ääntään kuullaan kolmella eri raidalla. Aikansa nouseva laulaja-lauluntekijä Randy Newman vokalisoi taas avausraidan Stonesmaisen kappaleen.

Levy on aikansa ja tekijöidensä kuva. Mukana on Stones-rokkia, mustaa soulia, Last Poetsien esittämää proto-räppiä, uuden uutta Moog-syntetisaattoria sekä intialaista sitar-psykedeliaa, jossa Ry Cooder soittaa dulcimeria ja Buffy Saint-Marie munniharppua. Jälkimmäinen folk-legenda laulaa levyllä myös toisen biisin.

Eli siis; vaikka musiikkiraita on irroitettu elokuvan yhteydestä se on ihan pätevä, mikäli pitää yllämainuista artisteista ja tyyleistä. Jollain hämärällä tapaa mieleen hiipii Primal Screamin 90-luvun loppupuolen levyt sillisalaattisuuksineen. Eikä siis pahassa mielessä.

Pharoah Sanders - Elevation 1973

Äskettäin Apumiehissä ollut John Sinclair todisti kirjoitustensa voiman, sillä miehen hehkutus aikansa mustista jazzareista toimi neljänkymmenen vuoden jälkeenkin. Think about that, man!

Sinclair agitoi aikansa avant- ja free-jazzia korkean energiatason musiikkina, joka tyhjänpäiväisyyden sijasta liikuttaa oikeasti kuulijaansa. Free-jazz on kieltämättä aikamoista myllerrystä ja kidutustakin, jonka rinnalla moni äärimetalli kalpenee naurettavana puritaanisten valkoisten nössöpoikien touhuna.
Koska itse olen jo keskiluokkaistumassa ja keski-iänkin kynnyksellä, en hirveästi lämpene ihan puhtaalle freelle, mutta Sinclairin tiputtelemat nimet, kuten Col(trane), Archie Shepp ja etenkin Pharoah Sanders ovat nyt parin viikon aikana niin sanotusti pudonneet.

Näistä Coltrane onkin vanha tuttu ja yhdistäjä; sekä Shepp, että Sanders tööttäsivät molemmat foniaan hänen kanssaan ennen soolouralle siirtymistä. Sanders levytti vielä Tranen lesken kanssa 70-luvun alussa.
Sandersin tarina on astetta mielenkiintoisempi; hän muutti vuonna 1962 New Yorkiin, jossa hän asui kirjaimellisesti kadulla, kunnes Sun Ra otti hänet hoiviinsa, antoi asunnon, vaatetti ja pisti soittamaan legendaarisessa Arkestrassaan. Sun Ra oli myös vastuussa kääntäessään etunimi Farrellin muotoon Pharoah. Tästä matka jatkui Coltranen kautta soolouralle ja myöhempiin Grammy-ehdokkuuksiin.

Sandersin levyt eivät ole varsinaista freetä sen ankarimmassa muodossa. Sen suuntaan kurotellaan, mutta homma pysyy pääosin hyvinkin ruodussa. Nimibiisi ja vinyylin ykköspuolen täyttänyt 'Elevation' rymistelee, kolistelee ja tööttää, mutta pysyy silti mukavuuskynnyksen paremmalla puolella antaen välillä niitä mielihyvän kokemuksia. Kakkosbiisi 'Greeting To Saud' tanburan, kilinäperkussioiden ja pianon kanssa on taas malliesimerkki Sandersin miellyttävästä tyylistä naittaa yhteen etnisiä ja jazz-vaikutteita. Näiden jälkeen afrobiisi 'Ore-Se-Rere' tuntuu suorastaan tyhjänpäiväiseltä hassuttelulta. Levyn päättävä 'Gathering' palauttaa homman samaan ruotuun nimibiisin kanssa. Ja tämä levy on pääosin jonkinasteinen live. Bonarina löytyy vielä ylimääräinen veto 'Spiritual Blessing' tanburoineen ja harmooneineen, jonka päälle Sanders maalailee.

Ole siis varoitettu - sillä tämä on kovaa kakkaa!

Middle-Earth Band - The Thoughtful Bride 1980

Joskus tavallinen kirjastossa vierailukin voi olla ainakin musiikin kuuntelun kannalta avartava kokemus.

Pari viikkoa sitten tuli vierailtua Richardinkadun kirjaston musiikkiosastolla ja jutskattua kirjastosedän kanssa suomalaisesta 70-luvun jazz- ja progekamasta.
Jutustelu venähti pitkälti yli tunnin mittaiseksi ja antoi monta hyvää täkyä genreen, jossa on julkaistu aikanaan helkutisti levyjä mutta ne eivät vinyylipainosten jälkeen ole enää nähneet päivänvaloa.

Yksi suosituksista oli Middle-Earth Bandin ainokaiseksi jäänyt levy, jota kirjastosetä piti kovasti arvossa. Levyhän on julkaistu tälläiselle kamalle kaikkein epäkiitollisimpana aikana vuonna 1980 ja siinä on jotain hyvin samanlaista synkkyyttä, kuin samana vuonna julkaistussa Sepi Kuun jälkihämyilyssä.

Itse olin vuonna 1980 viisivuotias jolle kaikki oli mahdollista ja laserpyssyn ulottuvilla. Nuorille ja nuorille aikuisille aika oli kuitenkin sen ajan laman takia harmaata ja rajoittamaton ydinsota odotti vain yhden nappulan takana. Kirjastosetä vertasikin ajan kuvaa hivenen yllättävästi Nolla nolla nolla yhtyeen menoon. The Thoughtful Bride ei ole kuitenkaan synkkää punkkia, vaan etno-jazzia.

Yhtyeen johtaja pianisti/spinetisti Arto Koskinen opiskeli musiikkia Intiassa 70-luvulla, josta hän palasi vuosikymmenen lopussa takaisin Suomeen. EMI:lle levytetyn levyn tuottivat yhdessä Koskisen kanssa parivaljakko Pedro Hietanen ja M.A. Numminen - myös entisiä hämyjä kumpainenkin. Soittajiksi levylle saatiin maan eturivin jazzareita. Puhaltimia soittaa Pekka Pöyry, Make Lievonen bassottelee ja Jukka Wasama soittaa rumpuja. Kitarassa ja tanburassa ovat Tommi Parko ja Raimo Lyly. Levytys oli yksi Pöyryn viimeisistä ennen kuin hän otti hengen itseltään elokuussa 1980.

Musiikillisesti liikutaan vakavatunnelmaisen etnon ja jazzin välimaastossa. Metallinen tanbura tuo vahvasti mieleen aikalaisen Popol Vuhin. Samat etnoskaalat ja synkeä tunnelma soivat myös tuon saksalaisen yhtyeen vuotta aiemmin levyttämällä Herzogin Nosferatu-uudelleenfilmatisoinnin soundtrackilla. Toinen mieleen hiipivä yhtye on rumpali Wasaman Piirpauke viileimmillään.

Kannen viivatussipiirroksesta vastasi myös hämyjen hämy Timo Aarniala.

Rocket-records on muutaman vuoden ajan tehnyt kunnioitettavaa selvitys ja uudelleenjulkaisutyötä näiden suomiprogen väliinputoajien ja viimeisten henkeenvetojen parissa. Mitään hirveän kannattavaa puuhaa tuo ei voi olla, joten poistakaa näitä levykauppojen hyllystä, jos harrastatte vielä vanhanaikaista fyysisten levyjen ostoa.

Demis Roussos - The Demis Roussos Magic 1977

Demis Roussos, Evangelis O. Papathanassiou ja Lukas Sideras muodostivat aikansa tunnetuimman kreikkalaisen pop-yhtyeen Aphrodites Childin. Bändiä on sivuttu useammankin kerran tässä blogissa, joten ei siitä enempää. Yhtyeen loppu tapahtui myrskyisissä merkeissä Vangeliksen magnus opus 666:sen levytyksen yhteydessä. Kukin yhtyeen päähahmoista jatkoi soolouralle, joka ainoastaan Lukas Sideraksen kohdalla ei johtanut taiteelliseen tai kaupalliseen menestykseen. Rumpalin osa on aina kova.

Viisi vuotta myöhemmin Roussoksen ja Vangeliksen välit olivat jo sen verran lämmenneet, että yhteistyö oli taas mahdollista. Roussos oli 70-luvun puolessa välissä SUPERsuosittu ympäri vanhaa manteretta. Hänen imelät kappaleet yhdistettynä falseettivibraattoon soivat kaikkialla.

Roussoksen levyt eivät ole kuuluisia taiteellisista kokonaisuuksistaan ja tälläkin kertaa levy on kokoelma erilaisia kappaleita lyötynä peräjälkeen. Pääpaino on luonnollisesti niissä herkän imelissä balladeissa. Ajan muodin mukaan osa kappaleista soi kuitenkin disco-biitin mukaan. Mukaan on otettu pari Vangeliksen soolodebyytinkin (mahtava Earth) biisiä. Se, että ovatko biisit Demiksen versioina parempia, en rupea arvottamaan. Ainakin mielenkiintoisia. Vangelis kuorruttelee orkestraatioita syntikoillaan. Levy ei ole ehkä Vangeliksen parhaita tuotantoja, mutta sisältää muutaman pätevän hetken.

Magic ei jäänyt Roussoksen ja Vangeliksen ainoaksi sooloyhteistyöksi, vaan Demiksen etno-falsettia kuullaan myös 80-luvun alussa Vangeliksen jäätävän hyvällä Blade Runnerin soundtrackilla.

Nefes - Stoa 17.12.2011

Sade piiskaa joulukuisia mustia ikkunoita, kun Helsingin kaupungin itäinen Kulttuurikeskus Stoa tarjoaa Sufilaisen illan, jota tähdittää Nefes-orkesteri.
Yhtye on toiminut vuodesta 1990 asti ja sitä pidetään yleisesti suomalaisena lähi-idän musiikin peruskouluna. Orkesterin nimi tarkoittaa hengitystä ja soittajisto pitää sisällään suomalaisten ja turkkilaisten lisäksi myös uusi-seelantilaista verta.

Allekirjoittanut lähti keikalle tietenkin Itiksen kebab-ravintolan kautta. Suolainen kebabliha on hyvää, vaikka aiheuttaakin kamalat silmäpussit.

Sufilaisuus on Islamin lahko, jossa korostetaan suoraa jumalyhteyttä. Wikipedin mukaan sufilaisuus koostuu kolmesta perusperiaatteesta jotka ovat: 1) asketismi, 2) mystiikka, ja 3) mystinen filosofia. Historiansa aikana liike on ollut vainottuna ja edelleenkin monet islamilaiset pitävät sufilaisuutta epäpuhtaana sekoituksena islamia, gnostilaisuutta ja uusplatonilaisuutta.

Sufilaisuus oli myös se islamin suunta, mihin moni itseään etsinyt britti-hippi kääntyi 70-luvulla. Muun muassa Fairport Conventionin Richard Thompson. Sufilaisuuteen kuuluvat myös dervissi-tanssijat, jotka pyörivät itsensä transsiin.

Nefes koostuu siis suomalaisista ja Suomessa asuvista turkkilaisista soittajista, joiden lisäksi tälle keikella oli saatu laulaja ja tanburan soittaja itse Turkista asti. Kappaleet olivat sävelletty Yunus Emren teksteihin. Tai siis yhtye soitti sufilaisia tradeja ja muutaman oman kappaleen tämän keskiaikaisen runoilijan teksteihin. Sufilainen runous perustuu tietenkin Allahin ylistykseen, mutta vastoin Homma-foorumin tilastovääntelyä, sufilaiset julistavat runoissaan ihan oikeasti rakkautta ja omaa henkilökohtaista uskon etsintäänsä.

Sali oli yllätyksekseni melkein täynnä. Aika paljon turkkilaisia, osa vanhempaa kaartia, osa näiden futistukkaisia poikia. Pari hämyä ja vanhenpia rouvia. Tunnin mittainen setti perustui siis uskonnolliseen musaan, joten se oli ehkä hivenen myös tosikkomaista, lukuunottamatta viimeisen kappaleen vierailevan tähden kurkkulaulua ja jouhikon soittoa. Mutta täytyy myöntää, että musiikki toimi.

Miksauspöydän takaa hommaan lisättiin hivenen taikapölyä kaiun muodossa, joka sopi huiluille (kolme kappaletta) ja vierailevan Cem Cirakin tanburalle. Tanburan soittaja nousikin omaan korvaani keikan päätähdeksi. Vitsin hienoja lickkejä, taitavaa kaulan heilutus vibraa ja virtuoosimaista soittoa. Suomalainen ud-luutun soittaja jäi hivenen taustasoittajan rooliin, mutta se kai oli tarkoituskin. Rytmiä soitti suomalaisturkkilainen perkussionisti käsirummulla ja välillä vieraileva päälaulaja tarttui isoon tamburiiniin ja näytti, miten silläkin voi soittaa aika helkutin monipuolisesti. Kappaleiden melodiat polveilivat mielenkiintoisesti. Samaa kamaa on tullut toisinaan ihasteltua niissä kebab-ravintoloiden muzakeissa ja miksei myös Baris Mancon musiikissa. Taustalla soi huilujen tai tai tanburan metallinen drone.

Tälläiset konsertit ovat mukavaa mokuttamista verorahoilla. Aika moni mielenkiintoisimmista keikkakokemuksistani on itse asiassa Helsingin kaupungin kulttuurikeskusten kustantamia. Lähivuosilta tulee äkkiseltään mieleen muun muassa Pentti Kurikan nimipäivät, Kuusumun profeetta ja Terakaft. Näistä artisteista monikaan ei kaupallisesti kustannetun baarikeikan lavalle maksettaisi. Käyttäkää näitä verorahoin kustannettuja kulttuuripalveluja!

Prince Rama - Shadow Temple 2010

Levyhylly hyppää vastoin normaaleja tapojaan surffaamaan tulevan aallon harjalle pillifarkuissa ja Cousteau-pipossa. Ehkä valitsen mukaan vielä jotkut ironiset lasipokat huurtumaan viileässä vedessä.

Prince Raman nettijulkaisu/levy 'Shadow Temple' on brooklyniläis-bostonilaisen trion viimeistä Animal Collectiven levymerkille tehtyä levyä edeltänyt levytys. Yhtye koostuu kahdesta siskoksesta ja näiden kaverista, jotka omien puheidensa mukaan kasvoivat floridalaisessa Hare Krishna-kommuunissa. Täältä he muuttivat Bostoniin - kuinkas muuten kuin taidekouluun.

Tavallisesti saan hengenahdistusta moisesta 'tarinasta', mutta Prince Raman 'Shadow Temple' kuulostaa kuitenkin nimensä ja kantensa näköiseltä taidepläjäykseltä, jolla ei ole hirveästi pelätty koitella niitä seinien rajoja. Välillä rohkeus toki aiheuttaa sen seinälevyn kiusallisen kaatumisen, mutta 'Shadow Temple' on kuitenkin nykyaikana kunnioitettavan rohkea levy.

Prince Raman siskokset laulavat tai kiekuvat mantramaisia koilotuksiaan eksoottisesti sanskritiksi ja englanniksi. Synat raikaavat ja rumpuja soitetaan epätavallisesti ja amatöörimäisesti paukuttaen. Viileän hienojen elementtien lisäksi mukaan heitetään tietenkin post-modernisti ja ironisesti juustoisia tai mauttomia pätkiä.
Kolmikko on kuitenkin selkeästi musikaalinen ja mieleen tulvii lukematon määrä oman tiensä kulkijoita 22-Pistepirkosta John Mausiin ja Os Mutantesista Gro-Magnonin 'Kaledoniaan'.
Meiningissä on myös ihka oikea 'Tuomion temppelin' tunnelma. Harvoin tulee vastaan indie-bändin levy, jonka musiikki perustuu pääosin ihmisäänellä laulamiseen (tai ulvomiseen).

Demis Roussos – On The Greek Side Of My Mind 1971

Aphrodite's Child on vilahtanut blogissa useamman kerran. Kreikan sotilasjuntan aikainen yhtye oli maan 'psykedelian' pää-äänenkannattaja, mutta levytti suurimman osan imelähköstä tuotannostaan Ranskassa, missä yhtye muutenkin majaili ja nautti suosiota. Samassa paikassa tehtiin myös yhtyeen joutsenlaulu ja ainoa oikea proge-levy; mahtava 666 eepos.

666 kuitenkin prosessina laski siemenet bändin tuholle ja ilmestyessään 1972 (äänitettiin vuosien 1970-71 taitteessa) yhtye oli käytännössä jo edesmennyt. Lähes jokainen bändin jäsen (Vangelis, Roussos, Lukas Sideras, Silver Kolouris ja Roussosta paikkaamaan tullut bulgarialainen 'Dimitri') lähti soolouralle, mutta vain kaksi yhtyeen jäsenistä on tehnyt menestyneen sellaisen. Melkein jokainen on myös soittanut toistensa levyillä.

Vangeliksen sooloura on juustoisesta kurasta huolimatta putkauttanut läpi vuosikymmenien myös erittäin päteviä levyjä. Roussoksen soolourasta voi sanoa suoraan, että 'eka levy oli paras'. Demoja en ole kuullut.

'On The Greek Side Of My Mind' sijoittuu Vangeliksen 'Earth'-levyn (Silver Kolouris soittaa kummallakin etnisiä kielisoittimia) ja Roussoksen myöhemmän imelän iskelmän välimaastoon. 'We Shall Dance' on enne tulevasta sokeri-iskelmästä, mutta koko muu levy naistaustakuoroineen kurottelee vielä Aigeianmeren historiaan, eikä vielä nojaa Roussoksen vastenmieliseen euroiskelmään (vaikka sillekin on oma paikkansa).

Roussos oli myöhemmin 70-luvulla viidentoista minuutin ajan ihan helvetin suosittu artisti (ja elostelija), mistä todisteena toimii lähes mikä tahansa suomalaisen maakunnan vinyylikokoelma. Sieltä löytyy ihan satavarmasti Demis Roussoksen levy.