Näytetään tekstit, joissa on tunniste lasten musiikki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lasten musiikki. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 30. marraskuuta 2022

Lapsen vuoden lauluja V/A 1979

Kirjoitetaanpas pitkästä aikaa. 

Elämässä opiskelua yms., joten tämän pitkäaikaisen blogin päivittäminen on jäänyt todella, todella harvaan. Musiikkia on kuitenkin tullut kuunneltua edelleenkin. Tietysti.

Fyysisiä levyjä tulee nykyään käsiteltyä, tai osteltua aika valikoiden. Kirppareitten perusvinyylit ovat aika turhan hintaisia, mutta siellä plärään yleensä lastenlevyt. Omat jälkeläiset ovat jo teini-iässä, mutta itse tykkään edelleenkin 70-80-luvun "valveutuneesta", tai ainakin lapsille, eikä lapsikuluttajille tarkoitetun musan kuuntelusta, jos siis levy on hyvä. Ja mielellään maksimissaan parilla eurolla.

70-luku oli tällaisen kaman kulta-aikaa. Usein esittäjien poliittisesta taustasta löytyi laitavasemmistolaisuutta, etenkin jos kyseessä oli Love-Records.

Vuonna 1979 poliittinen laululiike ja Love olivat jo niin sanotusti ajaneet ulos, mutta tässäkin blogissa useat kerrat mainittu kasettilevy-yhtiö JP-Musiikki yritti apajille. Osasyynä oli varmaankin Lapsen vuosi 1979, jolloin oli kulunut 20-vuotta YK:n Lapsen oikeuksien julistuksesta.

Lapsen vuoden lauluja levyllä Loveen viittaa suoraan, että mukana on Kari Rydmannin vuoden 1971 levyn biisejä, toki uusioversioina. Rydman on vastuussa myös parista uudemmasta biisistä, sekä suomentanut vielä kaksi vietanmilaista poliittista lastenlaulua. Kyseessä siis tosiaan sama Kari "Willen isoisä" Rydman. Lapset ja aikuiset vuorottelevat, yhtyeiden nimenä on Pirtelöä, Karpaloa, Itä-Helsingin Nuoria Kotkia ja niin edelleen. Levyn valmistusta avustivat SAK:n kulttuurirahasto, Nuorten Kotkain Keskusliitto ynnä muita, eli tästä voisi päätellä sosialidemokraattista taustaa. Biisit ovat sekoitus lastenlauluja ja palavaa poliittista paasausta, välillä samassa biisissä. Osa lapsille sävelletyistä lauluista on aikansa tyyliin väärässä sävellajissa, jolloin mukaan tulee muistoja vanhoista lastenlevyjen, tai kouluokkalaulujen kimityskohdista.

Koko levy sakeudestaan huolimatta ei ole 5/5 kamaa (mm. Arto Järvenpään laulama Rydmanin "Keskiyön kauhutango" on rasittava), mutta sellaistakin on mukana. Levyn kannetkin mukavan kotikutoiset. Maailmaa parannettiin.

perjantai 18. helmikuuta 2022

Karviaiset – Pikku-Marjan Eläinlauluja 1980

Karviaiset oli lastenkuoro, joka perustettiin Vantaalla 1973. Kuoron ikähaarukka oli viiden ja viidentoista ikävuoden välillä ja se toimi läpi 70- ja 80-luvun, lopettaen 90-luvun puolessa välissä. Jälkipolville muistettavinta ryhmästä on vinyylille painetut levytykset, joita johti ja sävelsi Marjatta Meritähti. Levytyksiä ilmestyi kolme kappaletta ja kaikki eri levymerkeille. Kissa kehrääväinen on näistä pyörähtänyt Levyhyllyssä jo aikaisemmin.

Pikku-Marjan eläinlaulut ovat yllä mainitun Kissa Kehrääväisen kanssa jatkumoa 70-luvun lastenlevyjen eetokselle, missä lapset olivat lapsia ja lastenlauluissa voitiin käsitellä välillä hurjia tai outojakin asioita (levyn laulu Otto-kanista!). Ero 80-luvun kulutusyhteiskunnan tuomaan lastenmusiikkiin, missä lapset nähdään kyynisesti lähinnä tuotteen kuluttajina on selkeä ja ero merkittävä.

Kehrääväinen perustui vanhoille klassisille venäläisille lastensaduille ja Pikku-Marjan eläinlaulut jatkoivat ajalle tyypillistä proosallista, tai runollista perinnettä. Levy on sävelletty Laura Latvalan vuonna 1947 ilmestyneen Pikku-Marjan eläinsatuja kirjan lorujen päälle. Tässä mielessä sillä on henkinen yhteys Eero Koivistoisen "lastenlevy"-klassikko Ruusaan ja Muusaan. Latvalan kirja on kaiketi Suomen myydyin lastenkirja, jonka painosmäärä ylittää reilusti Tiitiäisen satupuun. Satupuun kirjoittaja Kirsi "Martin ja Pantsen äiti" Syrjä oli taas osavastuussa peruskoulun Aapisesta ja Eläinlaulutkin pohjautuivat aapismaiseen rakenteeseen. Levyn 24 laulua etenevät aakkosjärjestyksessä ja pääosassa on aina jokin eläin.

Koivistoisen Muusa ja Ruusa on vielä tänä päivänäkin suhteellisen rohkea ja kokeileva levy ja toimii hyvänä verrokkina Eläinlauluille. Entisajan lastenlauluissa oli hivenen poikkeavia piirteitä: useat levyn kappaleista kellottavat hätäisesti minuutin mitan ja niistä puuttuu niin sanottuja täyte-elementtejä, eli turhaa sooloilua yms. Tämä tila täytetään Karviaisten kuoro- tai yksinlaululla. Levyllä soittaa aikansa ykkössessiomiehiä alkaen Heikki Laurilasta, päättyen Pekka Pöyryyn, joka riisti henkensä samana vuonna. Yleissointi on jatsahtava, sekä impressionistisen maalaileva. Mukana on myös ripaus funkkia, josta toimii mainiona esimerkkinä monotonisen kiihtyvä ja työtä kuvaava "Mehiläisen mökissä". Välillä orkesterilla on niin kova vauhti, että se hämmentää kuulijaa edelleenkin.

Levy on tilkkutäkkimäisyydestään huolimatta hallittu kokonaisuus soittoineen ja yksittäisistä kappaleista sieltä kohoaa edellä mainitun mehiläiskappaleen lisäksi "Ihahhaa", joka on varmasti sekä levyn, että Marjatta Meritähden tunnetuin kappale.

Samana vuonna ilmestynyt Marjatta Pokelan "Mörköooppera" lienee tämän levyn kanssa suomalaisen "valveutuneen lastenmusiikin" kulminaatiopiste.

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Hits by the Kids - Eri esittäjiä 1987

Tämä levytapaus on käsittääkseni tuttu usealle 80-luvulla varhaislapsuuttaan viettäneelle, koska olen kuullut useammastakin suusta Hits by the Kidsin olleen usein ensimmäinen levy, joka on omistettu. Itse olin vuonna 1987 jo ohi kohdeiän ja saan edelleen alitajuisia torjuntareaktioita tällaisista lastenlevyistä. Pureudutaan syihin kotvasen kuluttua, mutta ehkä tätä mainostettiin telkussa ja kansikuvan "rokkimeininki" on edelleen vaivaannuttava. Etenkin sellaisen silmin, joka oli ruvennut juuri piilottelemaan omia pikkuautojaan pois silmistä kaappiin.
Koska levy löytyi useammastakin kodista, oletan että tätä kansainvälistä SOS-lapsikyläketjua tukenutta levyä on myyty tavallista huokeammalla hinnalla. Siihen lienee vaikuttanut myös se, että tämä on cover-levy ja alaikäiset esittäjät ovat varmaan saaneet kertapalkkion.

Tai sitten se on ollut tyyliin kaikille jätskit, koska esiintyjälistaa (tai siis laulajalistaa) lukiessa tajuaa samantien, että levyllä esiintyy aikansa ammatti- ja studiomuusikoiden jälkikasvu. Mukana on myös vielä Tommi Metsäketo nimellä esiintynyt Tomi, jonka isä Martti Metsäketo oli musiikkituottaja ja vastuussa yhden kappaleen kööreistä. Ohitan kylmästi laulavat lapset ja luettelen lisää tuotantotiimin ja levyllä soittaneet aikuiset: rummuissa Vesa Aaltonen ja Pepe Kettunen. Fonia soittaa Heikki Keskinen, suuren osan kööreistä hoitaa Jokke Seppälä ja levyn tuotannosta ja lopuista instrumenteista vastaa 80-luvun jokapaikan häärääjä Rele Kosunen, joka oli Uuden iloisen teatterin kantavia jäseniä. Ohitetaan lapset vielä toisen kerran ja luetellaan armeijatyyliin sukunimiä: Kokljushin, Hurmerinta, Sorvali ja niin edelleen. Perin tuttuja nimiä.

Tekijöissä vilahtaa Jokke Seppälä jonka 2000-luvun alun "lastenyhtye" Kids sai tai siis sen taustajoukkue sai aikanaan kovasti kritiikkiä siitä, että vielä lapsuuttaan viettävät tytöt laitettiin laulamaan bailaamisesta yms. mistä tytsit eivät haastattelun mukaan itsekään perustaneet. Samaa exploitaatiota ja lasten laittamista aikuisten maailmaan ilmenee tälläkin levyllä. Pikkupojat vetävävät 'Ajetaan tandemilla', laulavat 'Naiselleni', ikävöivät 'Dorista', haaveilevat 'Haaveissa vain ootko mun' ja niin edelleen. Ei siinä, etteikö lastenmusiikissa voisi käsitellä aikuistenkin asioita, mutta Seppäsen projekteissa lapset siirrettiin suoraan aikuisten 'kulutusmaailmaan' Oskari Olemattoman kummitustarinoiden sijaan. Suutari Joonaksesta otettiin uusintapainokset joita kuunneltiin uudelleen, Hits by the Kidsistä ei sellaista tule. Seppänen ja Kosunen olivat tuttuja häärääjiä niin Euroviisujen, kuin MTV:n taustalaulajina ja jotain hyvin yrittäjähenkistä tässäkin lastenkulttuurissa on. Ainakin edellisvuosikymmenen opettavaisuuden rinnalla.

Itse levy ilmoittaa sisällön olevan: "Kotimaiset rocksuosikit lasten esittäminä" ja naisenkaipuun lisäksi levyltä löytyy versioita mm. 'Kitara, taivas ja tähdet', 'Autiotalo' jne. Vuonna 1987 nämä eivät olleet enää varsinaisesti sen päivän hittejä, mutta meno on siis tuollainen. Sarkastisen hymähdyksen nostaa lasten laulama Sig-yhtyeen 'Hyvää syntymäpäivää', vaikka Matti Inkinen veikin hautaan asian lopullisen totuuden (mikä se sitten olikin).
Rele Kosunen ja kumppanit röpäyttää cover-versiot perusstudiomuusikoiden varmuudella, mutta hämmennykseksi kappaleet vedetään alkuperäisissä sävellajeissa, joten on selvää, että muut kuin joku Metsäketo tippuvat kertosäkeessä tai jossain muussa kohtaa äänille, jotka eivät kanna. Vedot eivät muutenkaan ole puhtaita, joten oletan sessioiden olleen todella pikaiset: sedät ovat soittaneet suoraan niinkuin levyversioissa ja Kidsit ovat sitten parilla otolla vetäneet, mitä ovat saaneet narulle. Pillit pussiin, levy painoon ja täts it.

En tiedä oliko 'Hits by the Kids' ensimmäinen lastenmusiikkilevy, jossa lapset esittivät aikuisten lauluja, mutta tämän jälkeen tyylisuunta oli vallitseva Tenavatähti-kisoineen yms.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Vokki-myyrät - Satujen metsä, Vokki-myyrät Grimmin satujen maailmassa 2016

Edellinen postaus aloitti lastenlevykaksikon, joka on soinut tässä talossa oikeastaan taukoamatta viikon verran. Siinä missä Muusa ja Ruusa on kadonnut, mutta tunnustettu klassikko, Vokki-myyrät ovat todellista underground DIY-menoa, ehkä jopa tekijöiden tietämättään(!).

Erikoisen hämmentävän nimen takaa löytyy myllykoskelais-kouvolalainen pariskunta Jouni ja Leena Sjöblom. Mukana on myös kolme muuta jäsentä, mutta sävellysvastuu on herra Sjöblomilla, Leenan kirjoittaessa osan lyriikoista, laulaen ja soittaen viulua. Jälkimmäinen näistä on kaustislainen soittaja ja Jouni Sjöblomin kynästä on lähtenyt muun muassa pari kesää Anjalan kartanopuistossa pyörinyt, paikallisin voimin esitetty kansanooppera.

Lastenlevynä tämä ei jää mistään kiinni. Soitto soi ja ennenkaikkea moni sävelmistä on näppärästi toteutettu ja sisältää usein jonkun soitannollisen, tai sovituksellisen kikan, joka pitää mielenkiinnon yllä kerrasta toiseen. Mutta tässä on omaan korvaan vielä jotain ylimääräistä. Tähän auttaa tietysti, että aikuisartisti pystyy ottamaan (parhaimmillaan) vähän etäisyyttä, tai vapauksia, kun kyseessä on lastenmusiikki ja lasten maailma.

Lyriikat ovat sovitelma yhdestä länsimaiden väkivaltaisimmasta satukokoelmasta (ei, kyse ei ole Vanhasta testamentista tai niistä sen myöhemmistä versioista) ja ne ovat nykymaailman tyyliin tietysti siistitty. Homma toimii hämmentävän/tahattoman hyvin mahtavassa 'Punahilkassa', jossa kaikki pelko ja pelottava jätetään mainitsematta - aikuisen kuulijan kyllä tietäessä, kun pompitaan vuorojalkaa viattoman ja kahelin välillä metsätiellä ja kerätään mummolle kukkia.
En todellakaan tiedä, ajattelivatko tekijät samaa kuin minä, kun ottivat vokaalisuoritteet itselleen (erityisesti säveltäjä itse), mutta saan niiden tietynlaisesta DIY-hengestä ja epäsovinnaisuudesta aivan suoran mielikuvan 70-luvun mitään pelkäämättömään kosmiseen saksalais-folkkiin, tyyliin Mythos jne. Aivan yhtä rajuihin/käppäisiin vokaalisuorituksiin ei toki irrota, mutta mistään värittömästä ja mauttomasta tulkinnasta ei ole kyse esim. kappaleessa 'Ihmeellinen pöytä, kulta-aasi ja keppi'. Samoin rummunpaukkeen lopettama, pelottava 'Rumpali metsässä'. 'Noitien pääsiäinen' taas sekoittaa itää ja länttä syylän kasvaessa nenään. Totuuden nimissä on myönnettävä, että kyllä tämä on osittain myös ihan perinteistä lastenmusiikkia ilman mitään erikoiskierrettä Leenan vokaalien ollessa sympaattisia (sympaattisissa kappaleissa).

Lastenmusaa, vai tahaton neo-folk-levy? Tai jos Kuusumun profeetta olisi tehnyt tämän, olisiko tämä ug-klassikko? En tiedä vastausta, mutta nostan Saapasjalkakissan kanssa sulkahatun päästä! Hyvä yhdistelmä taitoa ja... omaehtoista toimintaa.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Eero Koivistoinen - Muusa ja Ruusa 1971

Muusa ja Ruusa kuuluu myös niihin "kadonneisiin" ja keräilijöiden metsästämiin levyihin, joiden alkuperäispainoksesta maksetaan rahasummia. Ja jonka Svart-records on uudelleenjulkaissut. Kuten myös Levyhyllyssä kauan sitten pyörähtäneen Eero Koivistoisen 'Valtakunta'-levyn. Levyjen säveltäjän lisäksi niitä yhdistää, että kummatkin on tehty runoilijoiden runoihin (Muusa ja Ruusa Kirsi Kunnaksen loruihin), sekä levyllä vierailevat laulajat; Vesa-Matti Loiri, Seija Simola ja Elias Mönkkönen salanimellä laulava Eero Raittinen.

Vuonna 1968 julkaistu Valtakunta oli yhdistelmä aikansa musiikkijuttuja, jotka nivottiin yhteen valituilla runolyriikoilla, vaikka olihan siinä seassa myös selkeätä yhteiskuntakritiikkiä. Jos jollekin on jäänyt epäselväksi, niin Muusa ja Ruusa taas on lastenlevy. Tai siis aikansa lastenlevy. Musiikillisesti albumi sisältää laulelmia, solistien laulamia eri tyyppisiä lauluja, jazzia, bluessia, hillbilly-menoa (Loirin laulama lastenlevyjen pakollinen kumulatiivinen kappale; tällä kertaa 'Jussin talo'). Oma aikansa kuva on levyllä soivat syntetisaattorit/äänilähteet; vastikään edesmenneen Erkki Kurenniemen DIMI-syntetisaattori ja EMS VCS3 (Putney), joilla pöristetään robottiripulia, auton surinaa ja 'Sammakkokeittoa'. Huilut ja puhaltimet soivat, ääninauhat pyörivät ja välillä Kunnaksen lyriikoissa/runoissa liikutaan alueilla, joita ei nykylastenmusiikissa käsitellä. Kuten tehosteiden värittämässä 'Herra Pii Poo'-kappaleessa, jossa herra noita jäi junan alle - ja kuoli myöhemmin.

Levyn sisältö kuulostaa näin ylöskirjoitettuna aikamoiselta sillisalaatilta ja sellainen se onkin. Vielä, kun tähän lisätään selkeä ja pelkäämätön kokeellisuus, on ymmärrettävää ettei tästä tullut Mörköoopperan tyylistä sukupolvikokemusta. Selkeintä perinteistä lastenlaulukamaa levyllä tarjoavat Seija Simolan Taina-tyttären laulamat 'Jansmakko erikois' ja 'Mistä on pienet pojat tehty?'. Kotosalla istuva (kaiken kuullut..) lapsiraati on ehkä pari vuotta kohdeyleisöä vanhenpaa, mutta antoi levylle osittain hyväksyvät arvosanat. Tunteissa liikutaan vuoristorataa.

Eero Koivostoinen opiskeli tähän aikaan Berkleyssä säveltämistä ja musiikkia ja levyn sävelmät voi nähdä jonkinlaisina tutkielmina eri tyylilajeista. Koivistoinen julkaisi tämän jälkeen monta muutakin edelleen kulttimaineessa olevaa albumia. Svart teki uudelleenjulkaisun kohdalla taas kerran huolellista työtä metsästäen WSOY:n arkistoista alkuperäiset nauhat, jotka putsattiin. Niin ja tietysti samalla taas kulttuuriteon.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Various ‎– Love Records - Kaikki Singlet 3 2016

Love/Siboneyn nykyinen julkaisuoikeuksien haltija Universal Music lähti tämän päivän mittapuulla rohkeaan tekoon, eli usean kuuden cd:n boksin julkaisuun. Näitä bokseja on tuskin painettu tuhansissa määrin, joten varakkaiden musanystävien kannattaa poistaa nämä mahdollisesti tulevat keräilyharvinaisuudet hyllyynsä, eikä jäädä odottamaan niiden saapumista viidellä eurolla "Anna mulle Lovee"-boksin tapaan Anttilan (RIP) alelaariin.

Boksin ilmestymistä pohjustettiin kuulemani mukaan Youtuben puolella lähettämällä esim. Mr. Soomipopin ja PopMikon tileille poistopyyntö näiden sinne kulttuuritekoinaan rippaamien, aikaa sitten suurelta yleisöltä kadonneista biiseistä. Lakimiesuhkausten kera. Näin toimii markkinatalous.

Lovesta, sen merkittävyydestä, sekä katalogista tietää jokainen tänne blogiin eksyvä ihan tarpeeksi, joten ei siitä hirveästi. 70-luku mielletään ainakin Loven kohdalta albumien ja pitkäsoittojen kautta, mutta Suomessakin pitkäsoittojen myynti tai pestä singlet vasta vuosikymmenen loppupuolella. Tästä syystä Lovellakin on mittava single-katalogi ja mikä mielenkiintoisempaa: seiskatuumaisen levytti moni artisti, jonka materiaali, tai rahkeet eivät sitten syystä tai toisesta riittäneet pitkäsoittoon. Niimpä kokoelmilla on niin sanotusti harvinaisempaa herkkua, joka muutamassa tapauksessa on vielä todella mielenkiintoisen kuuloista. Osa sinkuista taas oli aikansa radiohittejä (Äimän Teppana jänis), mutta hautautui sitten määrittelemättömistä syistä historian pölyn alle.

Koska kuuntelussa oli sarjan kolmos-boksi, niin käsitellään sitä. Paketin singlet ovat vuosien 1974-76 väliltä ja niistä huomaa niin musiikkikentän, kuin Loven julkaisupolitiikan linjoja. Oikeastaan yhtiön julkaisukatalogi oli aikamoista sillisalaattia poliittisen laulun, folkin, jytän, rokin, progen, käännösjytän ja vanhankaltaisen iskelmän välillä. Eli ns. "kaikkiruokaista".

Yksi huomio on, että 70-luvun puolessa välissä poliittisen laululiikkeen puhti oli kulutettu loppuun ja sitä ei lootassa paljoa ole. Tässä on todella suuri ero, jos vertaa tätä Loven alkupään julkaisuihin. Progressiivista poppia ja folkkia löytyy ja se oli periaatteessa tässä vaiheessa parhaimmillaan, kunnes pari vuotta myöhemmin häipyi muodista. Mutta jos tältä kolmosboksilta etsii jonkinlaisen punaisen langan, niin sehän on suomi-rockin ensimmäinen aalto. Täältä löytyy Juicet (levyllä peräkkäin tulevat Napoleanin mopo ja Ganesin Get On nostavat hymyn suupieliin 1:1 samankaltaisuudellaan) Alatalot, Hectorit, Virtaset, Baddingit jne. Moni liikkui vielä kunnianhimoisilla poluilla Kasevan ja Vesa-Matti Loirin tyyliin. Tabula Rasa taas on omissa silmissä ja korvissa ollut suhteellisen yhdentekevä proge-bändi, mutta singlen kakkospuoli "Lähtö" on yksi boksin kovimmista yllättäjistä. Muskat ja Maaritit toivat taas mukaan rokkimimmit, mutta sinkuilla ja levyillään valitettavan paljon käännösbiiseihin (toki hyviin) tukeutuen.

Kuuden levyn boksissa ja Loven kataloogissa oli toki paljon epäonnistumisia, yhdentekeviä biisejä ja niin edelleen. Mutta kyllä nämä pitää hankkia hyllyyn. Seuraavassa, eli nelosboksissa Love reagoi muutoksiin musiikkikentällä ja mukaan astui ilmiö nimeltä punk.


maanantai 14. marraskuuta 2016

V/A - Folk Is Not a Four Letter Word, Vol. 2 2007

Levyhyllyn uusintoja pt.II.

Tästä kokoelmasta oli niin turhanpäiväisen lyhyt ja mukanäppärä kirjoitus, että pakkohan tämä on ottaa uudelleen käsittelyyn. Toinen syy on tietenkin se, että tämä kaksiosaisen sarjan toinen osa on todellä hyvin kasattu kokoelma.

Kymmenen vuotta levyn ilmestymisestä ja kaiken maailman Spotify-listat ovat tehneet tällaiset levyt ehkä aikansa eläneiksi, tai ainakin vanhanaikaisiksi. Toinen juttu onkin se, että kuka niitä Spotifystä jaksaa kaivaa? Etusivut täyttyvät aivan kuten ennenkin maksetuista levy- ja kustannusyhtiösuosituksista. Oikeastaan sama mitä kuuntelet, Spotify ei sitä kamaa sinulle suosittele, vaan tuotesijoittelua.

Andy Votel on nelikymppinen brittiläinen DJ, musiikintekijä ja graafikko, eli sellainen 2000-luvun "vanhan hyvän ajan" hahmo. Musanörtti, jonka kokoelmista ja tiedoista koottiin monta helvetin hyvää kokoelmaa niin tästä folkista, kuin esim. eurooppalaisesta (myös itä) progesta. Vanha kunnon portinvartijasuosittelija. Näitä folk-kokoelmia ilmestyi kaksi kappaletta englantilaisen Cherry Redin kautta ja Votel pyöritti tässä omaa 'Finders Keepers' levy-yhtiötä.

Tämä Vol. II on himppasen parempi, kuin ykkösosa. Votel kaiveli hivenen tuntemattomampia brittifolk-artisteja, sekä artisteja pitkin Eurooppaa, jonka kielialue-erojen takia osa hyvistä esityksistä on jäänyt anglo-populaarikulttuurin ulkopuolelle. Levyn biisit ovat folkin toiselta aallolta: 60-luvun lopusta 70-luvulle ja kielialueitten lisäksi tyylien laveus ulottuu perus-folkin lisäksi lastenlaululevyihin. Perus- on vähän turha sana, sillä tähän aikaan musiikkilaji kurotteli pitkälle joka suuntaan ja ulottuvuuteen. Lähimmäksi Suomea päästään ruotsalaisen Turidin kohdalla, mutta esim. joku Pihasoittajat tai Kissa kehrääväinen ei olisi aiheuttanut näitten seassa mitään häpeilyä.
Tässä toisessa aallossa on myös hienoa, että kukaan ei enää yritä olla uusi/sama Dylan, Donovan tai Baez, vaan jokainen levyn artisti laulaa tasan omalla äänellään - oli se sitten ohut, erikoinen tai muuten vain mieleen jäävä. Spotify-listasta poiketen levyn kansilehti myös esittelee perusasiat aina kyseisestä artistista. Levyn artistirosteri on naisvoittoinen, mutta en tiedä oliko se aikansa skenessä ihan näin?

Levyn 20 artistista tunnetuimmasta päästä ovat Pentangle ja Alexis Korner ja heiltäkin on mukana obskuurimmat biisit. Erityisesti mieleen jääviä esityksiä tarjoaa Francon Espanjassa toiminut Vainica Doble, aiemmin mainittu ruotsalainen Turid, brittien Midwinter ja pakahduttavat lastenlaulut Englannista ja Hollannista, eli Jan & Lorrainen 'Number 33' ja Elly & Rikkertin 'Heksenring'. Unohtamatta ranskalaisen Emmanuel Parreninin 'Apres Londee'ta, jolle Stereolab on velkaa aika paljon. Useimmat kappaleet esitetään tietenkin omalla kotikielellä. Parhaimmillaan äänitykset ovat suorastaan maagisen kuuloisia.

Kokoelman ilmestymisaikaan brittien taidemusiikin marginaalissa oli toki vahvasti "metsäfolk"-skene, jonka muutamasta suomalaisartistakin esim. maan elitistinen Wire-lehti kirjoitti runsaasti. Joten jonkinasteista kaupallista ja artistista tilausta kokoelmallekin oli. Tällaiset levyt toimivat myös uteliaisuuden herättäjinä ja muutaman artistin levyjä, tai tuohon aikaan ilmestyneitä uusintajulkaisuja tulikin hankittua. Toisaalta niiden kohdalla huomasi myös miksi ne ovat obskuureja: usein ei päästy kokonaisuudessa esim. Pentanglen vankkojen levykokonaisuuksien tasolle.

Hyvä kokoelma ajalta, joka ei palaa.

maanantai 13. tammikuuta 2014

Karviaiset - Kissa Kehrääväinen 1977

Olipa kerran 70-luku, jolloin maata hallitsi, kuten aina aikaisemminkin presidentti Kekkonen. Kaikille oli töitä ja maassa kaksi televisiokanavaa, joiden tarkoitus oli valistaa ja sivistää kansaa. Lapset olivat lapsia ja lauloivat lastenlauluja. Viihteen lisäksi jotkut halusivat sivistää lapsia ja siis tulevaa kansaa myös julkaistujen levyjen avulla. Tai ainakin tarjota vähän haasteellisempaa lastenmusaa.

Tähän aikaan ilmestyi Marjatta Meritähden 'Kissa Kehrääväinen', jonka julkaisi tietenkin Love-Records. Mitään setä Leninin asuinpaikan arvuuttelua levyllä ei ole, mutta se on tehty venäläisten lastenrunojen pohjalle. Laulujen säveltäjä Marjatta Meritähti oli julkaissut tätä ennen levyllisen vasemmistolaisrunoilija Arvo Turtiaisen tekstejä ja hänen kappale löytyy myös vuonna 1975 Loven julkaisemalta Anna-Riitta Minkkisen levyltä.

Kissa Kehrääväinen on siis nähtävä jatkumona 70-luvun alussa alkaneelle 'vakavampien lastenlevyjen' sarjalle, jossa erityisesti Love kunnostautui, mutta kyllä ilmiö kosketti muitakin levy-yhtiöitä. Tyylilaji tuntuu todellakin 'satujen vanhoilta hyviltä ajoilta' tämän päivän Lenni Lokinpoikasten ja muiden 'muusikko on saanut lapsen ja tekee lastenlevyn' tai herranen aika Smurffien (käsittääkseni maamme kaikkien aikojen myydyin äänite) rinnalla.

Marjatta Meritähden seuraava 'Pikku Marjan eläinlauluja' sisältää säveltäjän vielä tunnetumpia lastenlauluja ja silläkin laulaa lapsikuoro 'Karviaiset', jonka nimiin levy on merkitty. Lauluryhmä sisälsi 5-15 vuotiaita lapsia ja toimi käsittääkseni Vantaan suunnalla. Levyn lapsiääniä ei ole kuitenkaan merkitty nimillä kansiin, mutta heitä säestävät muun muassa Antero Jakoila kitarassa, Matti Bergström bassossa, Jorma Lahtinen rummuissa, joukko puhallinsoittajia ja Meritähti sähköpianossa. Kappaleiden välissä sanailevat toisinaan Elina Salon esittämä Kissa Kehrääväinen ja Matti Ruoholan näyttelemä Jyrki-Vaari. Kaksikon puheet muodostavat kappaleiden väliin pienen minikuunnelman.

Kappaleet eivät ole liian pitkiä (moni on ohi hetkessä) ja moni levyn nimibiisiä myöten liikkuu eläinten maailmassa. Karviaiset laulavat kuorossa tai toisinaan soolona. Kehrääväisen kappaleet ovat himpuin verran seuraavaa levyä haastavampia ja mitään 'Ihhahaan' tapaista korvamatoa ei levyltä löydy. Oikeastaan 'Nauris' kappaleen tapaiset sävellykset ovat jo aika progea. Itse kappaleen tarina on venäläinen versio omasta kansanlorulaulu 'Tiu Vou Vou'sta, eli naurista nostetaan ja ukko tarttuu akkaan ja niin edespäin kerrytetään lisää porukkaa. Meritähden kappaleet ovat mielenkiintoisia ja tänä päivänä aika taiteellisia, mutta Pekka Jalkasen 'Oskari Olemattoman' toisinaan atonaalisuutta hipoviin hetkiin ei sentään uskalleta.

Kappaleet ovat kuitenkin sen verran erikoisempaa tavaraa, etten ole ihan varma jaksaako tämän päivän keskittymiskyvytön lapsikuuntelija tälläistä alusta loppuun. Tämä pitäisi varmaan kuunnella vielä oikeaoppisesti paikallaan alusta loppuun. No, ainakin me aikuiset jaksetaan. Levy päättyy 'Tuutulauluun' ja sen pituinen se.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Yasuo Sugiyama - Il etait une fois l'homme - soundtrack 1978

'Il etait une fois l'homme', eli suomeksi 'Olipa kerran ihminen' oli Albert Barillén 1970-luvun lopussa ilmestynyt opettava piirrossarja ihmiskunnan historiasta. Sarja sai muutaman jatko-osan ja sen henkilöhahmot koostuivat arkkityypeistä, joita kierrätettiin ihmiskunnan historian lisäksi avaruudessa, solukossa ja vaikkapa siirtomaa-ajan Amerikassa.

Sarjan ensimmäinen osa piirrettiin Barillén kotimaassa Belgiassa, mutta seuraava 'Olipa kerran avaruus' osittain aikansa halpa-animaatiomaassa Japanissa. Japanikytkentö ei kuitenkaan ollut ensimmäinen Barillén tapauksessa, sillä sarjan ensimmäisen osan soundtrack (jonka avauskappale on ollut täällä käsittelyssä aiemminkin) oli japanilaisen Yasuo Sugiyaman käsialaa. Intternetkään ei tunnu tietävän juuri mitään herra Sugiyamasta ja hänen elämästään ja tuotannostaan, mutta olettaa voisi, että hän on ollut nimetön liukuhihna-animesäveltäjä.

Järkälemäisen sarjan ja aiheenhan avaa Sugiyaman luenta mistään sen vähemmästä kuin Johan Sebastian Bachin 'Toccata ja Fuugasta' (D-molli). Sammakon noustessa maihin ja kasvaessa apinasta ihmiseksi taustalla soi hivenen kömpelö Bachin fuugan nopeutettu sovitus, jonka kylmäävissä loppuresonoinnissa maailma RÄJÄHTÄÄ. Jokainen, joka on tämän verkkokalvoillaan alle kouluikäisenä todistanut, ei voi ikinä unohtaa sitä. Itse soitin on urku, mutta todennäköisesti syntetisaattori-sellainen.

Levyn tapahtumien kuvitusbiisit kestävät puolesta minuutista kahteen ja tunnelma vaihtelee 70-luvun lopun filtterikitaralla soitetusta muovikassi-funkista viihtellisiin ja pseudo-klassisiin tunnelmiin. Ohjelmasta irroitettuina pikkukappaleet ovat lyhyitä ja irtonaisia, mutta kuulostavat jotensakin täysin eurooppalaisilta vailla minkäänlaista varsinaista kaukoitä-fibaa. Tämä johtunee myös sarjan katsantakulmasta, joka on muutamaa sivuhyppyä lukuunottamatta hyvin Eurooppakeskeinen.

Tosin sähköpianoineen, kellopeleineen ja huiluineen musiikki kuulostaa välillä viihtellisimmillään aika exoticalta (ilman ajan ja paikan painolastia). Makeimmillaan tämä on kuivakassa 70-luvun lopun funkkaavassa 'L'Industriessa'. Tälläiset menopalat tuovat piirroskuvista irrotettuina mieleen yllättävän vahvasti nykyiset sirkusten bändit.

Takavuosina oli hetken aikaa muodissa sen aikainen ironinen kaivuu lounge-musasta. Tältä soundtrackilta olisi paloja irronnut ja ehkä samplejä hip-hoppiinkin.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Georg Malmstén - Mikki Hiiri-laulut

Lastenlauluaihe jatkuu edelleenkin. Digitoin viime kesänä c-kasetillisen tavaraa vuodelta 1976. Kasetti oli äänitetty silloiselta maan ainoalta radiokanavalta; Yleisradiolta.

Nauhalta löytyi muun muassa kaksikymmentäminuuttinen kuunnelma 'Eläinten päiväkoti', joka oli koottu opettavaisen tarinan ja aikansa lastenmusiikin ympärille. Kuunnelman musiikki on nykyisin täysin obskuuria, mutta sisälsi hienoja vahvasti kansanmusiikkihenkisiä lastenbiisejä. Ja nyt tarkoitan sitä 70-luvun Siikavire-kamaa. Itse kuunnelman tekijä ja musiikki jäivät edelleen arvoituksiksi - äänitys oli nimittäin katkaistu juuri siinä kohtaa, missä tekijätiedot olisi sanottu.

Mutta palataan noihin ehkä myöhemmin ja siirrytään itse asiaan. Kasetilta löytyi sen loppukeston täyttäneestä sekalaisesta lastenmusiikista myös 'Mikki Hiiri ja Vuorenpeikko' niminen kappale, jota en ollut aiemmin kuullut. Tai siis olin tietysti juuri tältä kasetilta, mutten tietoisesti. Luulin tähän asti, että Mikki Hiiri merihädässä oli ainoa, mutta salapoliisityö (okei; Ylen Elävä arkisto) kertoo, että 'Jori' Malmstén tekikin näitä Mikki-biisejä useamman kappaleen ja vielä useamman vuosikymmenen aikana. Vanhempieni ikäpolvi olisi tämän varmaan tiennytkin.

Säveltäjän sisar Greta Pitkänen (os. Malmstén) toimitti alunperin Mikki Hiiren virkaa varhaiseen kuolemaansa saakka 1938. Tämän jälkeen Mikin kimitysvastuussa oli vielä pari eri naishenkilöä. Mikin ensiesiintyminen Suomen ääniaalloilla tapahtui muuten jo vuotta ennen ensilevytystä 1935 radion studiokuunnelmassa. Seuraavana vuonna levytettiin se kuuluisin 'Merihätä' ja vuoden päästä tälläkin kasetilla ollut 'Vuorenpeikko'.

Ensimmäiset kappaleet käyttivät samaa musiikkipohjaa ja ainoastaan lyriikat on muutettu. Tarina menee pääosin niin, että Mikki seikkailee, tulee peikko ja sen jälkeen suunnilleen joku Suojeluskunta rientää pelastamaan sankarimme. Siimahäntä on kuitenkin perin suomalaisen oloinen ja seikkailee tutuissa maisemissa Lapissa, Suomenlahdella tai vaikkapa tukkijoella.

50-luvulla Mikki-kappaleet taas jatkuivat (nyt sävellyskin oli uusi), vaikka Disney-yhtiö oli tässä vaiheessa saanut lonkeronsa vahvemmaksi (syynä 1952 alkanut Aku Ankka-lehden ilmestyminen?) ja yritti kieltää hahmon nimen käytön. Malmstén ei tästä välittänyt vaan jatkoi kappaleiden levyttämistä vielä 60-luvun puolelle. Tästä voitaneen päätellä tuotemerkkien suojelun kehitysmaissa olevan aika turhaa. Kuinkakohan monta Disney-hahmoa tälläkin hetkellä mainostaa baarin katolla sihijuomaa esimerkiksi jossain Afrikan paisuvassa metropolissa?

Vaikka kappaleet nauttivat yleisesti lastenmusiikin klassikon asemasta, Mikki-kappaleet (tai siis se merihätä) eivät itselleni ole olleet mitenkään lähellä sydäntä. Lyriikallisesti biisi on kuitenkin tietyllä tapaa mielenkiintoinen yritys kuvittaa jotain aikansa kömpelöä piirroselokuvaa, jota ei ole olemassa. Ja riittäähän siinä sitä draamaa peikon bassonauruineen. Diskanttinen äänimaisema on myös tavallaan viehättävä, samaten laulajien selkeästi suomenruotsalainen (mutta selkeä) artikulaatio. Ja tämä kaikki parissa minuutissa.
Myöskään mistään väkinäisestä tuotemyynnistä ei tule kuvaa, vaan hahmo vain oli köpätty sympaattisesti ilman lupia omaan käyttöön kuvittamaan itsenäisyytensä alkuvuosia viettävän maan visioita. Onko tämä nykypäivään verrattuna hyvä vai huono asia jää sekin kuulijan vastuulle. Mutta se on varmaa, ettei Mikki olisi seikkaillut Neuvostoliitossa!

torstai 6. syyskuuta 2012

Karvakuonot - Luusoppaa 1993

Rocket Records uudelleenjulkaisi aiemmin 2012 tämän nykyisin lastenlevyjen klassikoksikin tituleeratun levyn.

Karvakuonot sinänsä ovat tiätysti tuttuja ja omaavat vieläkin lämpimän paikan sydämessä auto- ja höyrylaivaseikkailuineen. Knoppitietona mainittakoon, että Riku-pölvästi on alunperin kotkalainen. Tai no alkuperäinen ja jo edesmennyt näyttelijä oli.

Luusoppaa oli itselleni täysin tuntematon lastenlevy, sillä vuonna 1993 aloin itse jo henkisesti valmistautua niin sanotusti pesästä lentämiseen. Niinpä levyn peruskoulun musiikkitunneillakin kuulemma nykyään laulettava 'Ole mulle kaveri' oli täysin tuntematon. Kappale on Jukka Siikavireen käsialaa, joka on vastuussa muun muassa klassisesta Nukkumatin tunnarista ja aika paljosta muustakin. Kappaleet pyörivätkin ahkerasti Pikku kakkosessa ja niistä tehtiin useita videoitakin. Nämäkin ovat livahtaneet tässä välissä ohi.

Levyn kappaleet pyörivät teemallisesti Karvakuonojen hahmojen laulamista karvakuonoiluista ikivihreisiin ja ajattomiin klassikoihin, kuten 'Oravan pesä' ja ehkäpä yhteen kaikkien aikojen hienoimmista lastenlauluista 'Tiitiäisen tuutulauluun'.
Nämä 'perinteisemmät' kappaleet laulaa silloinen Maija Salon musiikkileikkikoulu. Sanoittajana osalla biiseistä pyörii Juice Leskinenkin, joten loppusointuja ja riimejä piisaa.

Luusoppaa on perinteisen hyvä lastenlevy (jotka ovat genressä muuten vähemmistönä) ja sen jaksaa aikuinenkin kuunnella. Se heiluu tunnelmiltaan lastenriehuttajista tiitiäisen kurkkua pakahduttavaan liikutukseen, joten uskon, että se omaa kymmenien vuosien jälkeenkin sen kuunnelleilla vahvoja muistijälkiä. Ransu, Riku ja eno-Elmeri ovat myös hahmoina mukavan rehellisiä (koira)humanisteja, joita lasten soisi kuuntelevan mieluummin, kuin vaikka Frontside-Ollieta ja hampurilaisia.

lauantai 19. marraskuuta 2011

Vesku Loiri & Matti 'Rag' Paananen - Merirosvokapteeni Ynjevi Lavankopoksahdus 1974

Vesa-Matti Loirin aikaisemmista musiikillisista teoista julkaistiin tänä vuonna jo levy 4+20. Kyseinen levy pitää sisällään useita hyviä hetkiä, mutta mikään varsinainen albumikokonaisuus se ei ole, vaan kokoelma jameja ja pari laulettua biisiä.

Ynjevi Lavankopoksahdus sen sijaan on ehta 70-lukulainen albumikokonaisuus.
Levyn sävellykset ja tarina ovat Matti 'Rag' Paanasen käsialaa ja Vesku onkin levyllä vain laulajana. Tai onhan hän myös piirtänyt sisäkannen lautapelin ja takakannen.

Rag Paanasen pyrkimyksenä oli tehdä lastenlevy, jota myös aikuiset jaksaisivat kuunnella. Levy ei ollut sinänsä ensimmäisenä näillä apajilla, sillä Love oli julkaissut jo aikaisemmin omat uraa uurtaneet lastenlevynsä. Ei siis ole ihme, että tämän levyn julkaisi Jukka Kuoppamäen Satsanga, joka maestron omien levyjen lisäksi julkaisi lähinnä käännösiskelmää.

Levyn tarina kertoo merelle karkaavasta Ynjevistä ja sisältää varmasti lapsille sopivasti vähän jännittävämpiä elementtejä luurankosaarineen ja noitineen. Paanasen säveltämä musiikki on pop-jazzia pienin progesävyin, eikä yhtään hullumpaa. Levyn muusikkolista on myös aikansa parhaimmistoa; Veskun ja koskettimia (hammondit, spinetit) soittavan Paanesen lisäksi levyllä soittavat muun muassa Upi Sorvali ja Paroni Paakkunainen.

Testisoitossa kohdeyleisö tykkäsi levystä ihan kohtuullisesti, eikä aikuistakaan levyn pop-jazz haitannut.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

Orffit - Asukaspuisto Tuhkimo, Roihuvuori, Helsinki 12.6.2011

Asukaspuisto Tuhkimon (ent. leikkipuisto Tuhkimo) aktiivit olivat päräyttäneet Helsinki-päivänä buukkaamalla tällä kertaa paikallisten kykyjen sijasta lastenorkesteri Orffit (ent. Tohtori Orff ja herra Dalcroze).

Yhtye lukeutuu omissa korvissani, jos ei nyt ainoaksi, niin yhdeksi harvoista aikuisten oikeasti hyvistä lastenbändeistä. Orffien musiikissa ja sanoituksissa korostuu jonkinnäköinen yleishumaani ja aikuisiakin koskettava sanoma, mikä jää ehkä muovisemmilta dinosauruksilta ja auto-tunetettujen lapsilaulajien kohdalta puuttumaan.

Lastenmusiikkiorkesterit eivät ole yleensä hirveän pitkäikäisiä, joten vuonna 1996 perustettu Orffit on todellinen pitkän linjan kulkija. Tämä paljastui myös keikan jälkeen myytävistä levyistä, joista puoliakaan en ollut koskaan nähnyt.

Yksi Orffien ainakin omaan sydämeeni lähes myyttiseksi lastenbändiksi nostava seikka on laulaja-rumpali Hannu Sepponen. Hän oli tietenkin Noitalinna Huraan yksi kantava jäsen. Hänen mukanaan Orffeihin on jäänyt jotain Peräseinäjoen Velvettien maanläheistä ja viisasta henkeä. Itse asiassa moni sen yhtyeen lauluistahan oli miltei lastenlauluja. Samaa mieltä oli varmasti se yksinäinen vanha hämy, joka istui muista erillään metsän reunassa katselemassa keikan alusta loppuun.

Aurinkoinen ja helteinen kesäkuun sunnuntai tarjosi sään puitteissa miltei liiankin kuumat oltavat. Orffit rakensivat 'lavansa' rinteeseen suurten mäntyjen varjoon, muutaman metrin päähän hiekkalaatikosta. Pitää kysyä, voiko tämän parempaa lastenmusakeikkapaikkaa olla edes olemassa?

Väkeä oli mukavasti paljon ja yhtye sai soittaa puoliakustisen settinsä paahteessa istuvilla lapsille ja aikuisille. Bändin musiikkihan on omintakeinen yhdistelmä kansanmusiikkia ja tyylejä hardrockista humppaan tai jopa räppiin. Yhdistävä tekijä on sanoitusten ihmisläheinen pieni huumori, jota höystetään multi-instrumentalisti Matti Pollarin haitareilla, torvilla ja huuliharpuilla. Laatikkorummuista huolimatta yhtye kuulostaa enemmältä, kuin triolta. Alunperin luulinkin yhtyeen ponnistavan Sibiksen kamu-linjalta, mutta alkuperäinen nimi taitaa antaa kuitenkin aika vahvan viittauksen kasvatustieteiden suuntaan.

Lastenmusiikki on erittäin haastava laji ainakin live-tilanteissa. Pienet kuulijat on pidettävä mukana ja mielenkiinto yllä se 30+ minuuttia. Tästä syystä mukana on tietenkin paljon fyysisesti läsnäoloa vaativia koreografioita ja soittajapallilta poistumisia, jotka Sepponen hoiti hienosti. Oma nelivuotias tyttäreni tosin häipyi jo ennen keikan alkua sadan metrin päähän puiston leikkimökkiin. Selitys kysellessä miksei tule katsomaan keikkaa oli; "Mutta kuulenhan minä sen musiikin tässä leikkiessäkin!" Tuo lapsi on nero, tai lapsinero..

tiistai 24. marraskuuta 2009

Mika Rättö - Polkupyörällä vuokkopenkereelle 2009

Mistä tietää, että on jonkun tyypin fani? Siitä, että ostaa levyllisen yli kymmenen vuoden takaisia kotinauhoituksia?

Mika Rätön 'soololevy' on siis kooste vuosina 96-97 tehdyistä himanauhoituksista. Albumi poukkoilee jonkin verran, mutta ei sinänsä tarjoa mitään yllätyksiä miehen myöhempiä tekemisiä seuranneelle. Itse asiassa levy voisi monin paikoin olla vain pari vuotta sitten äänitetty. Periaatteessa.
Levyllä alkaa muotoutua Mika Rätön hahmo, joka on suomenkielinen, teatraalinen ja hyvän kuuloinen. Mutta ehkä myös vailla sen syvällisempiä ajatuksellisia merkityksiä.

Musiikillisesti liikutaan akustisen Kuusumun profeetan esiasteilla sekä impressionistisissa ja elokuvallisissa tunnelmissa. Ja Rättö & Lehtisalon elektronisessa tohinassa.

Ihan ok levy, jonka melkein parasta antia on yllättäen kansivihkosen haastatteluteksti. Siinä tämä peräkammarinpojan ja taiteilijan risteytys käy läpi nauhoitustensa tekoajan ajatuksia ja prosessia.

lauantai 15. marraskuuta 2008

Tohtori Orff & Herra Dalcroze - Täällä vartioin minä! 2002

Lastenmusiikki on helveetin vaikea laji. Lapset itsehän jaksavat kuunnella smurffihitit vol. 9 non-stoppina 24/7. Vanhempien henkinen ja fyysinen kuntohan siinä on enemmän koetuksella.

Hyvä lastenlevy hoitaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Muksut voivat jytätä tukka heiluen viihdyttävien sanoitusten kanssa. Ja vanhemmallakin saattaa jalka vipata musiikin tahdissa ilman myötähäpeää tai masokististä aivokuoliota.

Tohtori Orff & Herra Dalcrozen taustoista en tiedä enempää, kuin mitä Myspacen sivuilla sanotaan. Haiskahtaa (entisiltä) kansanmusiikin opiskelijoilta.

Vaikutteiksi ovat luetelleet: Led Zeppelin, The Who, Neil Young, Kipparikvartetti, Pelle Hermanni, Jukka Parkkinen, Kari Hotakainen, Noitalinna Huraa!, live-kirkkourut ja siinä varsinkin jyrkempi bassopuoli Kalevi Kiviniemen tahi oikeastaan kenenhyvänsä soittamana. Gary Larson, Martti Vasamaa, Deep Turtle,Bob Dylan,Muse, Porilaisten marssista se epäkesko bassorumpukohtaus, Deltahead...

Hyvää musaa.

Edit: Saamani tiedon mukaan Hannu Sepponen on samainen mies Noitalinna Huraan! takaa.

lauantai 3. toukokuuta 2008

Oskari Olematon -Suutari Joonaksen Iltapäivä Osa 1 - 1971

Sattuneista syistä kuuntelen toisinaan lastenmusiikkia. Tämä lastenlevy-klassikko tuli ostettua jokin aika sitten, mutta ei ensi kuuntelulta iskenyt. Aika outoa musaa. Otettiin nyt uudelleen kuunteluun ja johan toimii! Ei mitään helposti mukana laulettavaa ja varmasti vähän pelottavaakin. Välillä isoa kuin ooppera. Mutta toimii kohdeyleisöönsä ja kyllä tätä itsekin kuuntelee.