Tony "Viikinki" Halme - Mestarit salilla 2001

Levyhyllyn periaatteisiin kuuluu kirjoittaa pääpiirteissään levyistä, joista henkilökohtaisesti pidän, tai muista syistä. Silloin tällöin täällä saatetaan hassutella, tai ottaa esiin joku kehnohkokin äänite tai ilmiö, jos siinä on joku mielenkiintoisempi kulma jota voi lähestyä.

Mestarit salilla ei ollut varmaan edes esittäjänsä mielestä hyvä levy, enkä tiedä oliko edes hauska. Levy on kuitenkin tietynlainen aikansa kuva - sellainen jollaisia ei enää luojan kiitos julkaista. Syy: levyteollisuuden alamäki.

Sillä silkasta exploitaatiostahan tässä levyssä on kyse. Takavuosina erinäiset missit, tai urheilijat saivat päähänsä, tai heille mahdollisesti tarjottiin jostain syystä musiikkijulkaisun tekemistä. Oli niitä avuja tai sitten (yleensä) ei. Tässä mielessä tuolloin uransa ja julkisuuskuvansa nostetta elänyt Tony Halme (maaliskuun 2003 eduskuntavaaleissa huimat 16390 ääntä) teki vanhan kunnon "rahat pois faneilta" liikkeen. Halme levytti pitkäsoitollisen aikansa tekno-taustalle tehtyjä käännösbiisejä ja versioita muiden kappaleista. Kanteen laitettiin laskelmoitu kuva, jossa tappelija-Halme kohtaa peilissä pukumies-Halmeen. Todennäköisesti tässä pelattiin nappuloita jo miehen "vakavasti otettavalle" poliittiselle uralle.

Itse en kyseisen levyn fyysistä kappaletta omista ja viimeksi kuulin tämän kokonaisuudessaan viime kesäisellä keikkamatkalla. CD oli luonnollisesti Mustamaen-torin piraattiversio - kadonnutta kansanperinnettä sekin. Alkuperäisestä kopioidut kansilehtiset siinä kuitenkin oli, eikä levyn tuotantovastaavan nimeä niistä löytynyt, eikä juuri muitakaan tuotanto- tai sovitustietoja. Arvailujen varaan jää, onko pääjehu ollut Risto Asikainen, Ilkka Vainio vai joku muu. Jumputtavista aikansa tekno-sovituksista vastasi Tommy Lindell. Halmeen vokaaleihin ei ole pistetty turhaa aikaa kiinni, vaan mies puhuu/laulaa biisit läpi monotonisesti ja silloin tällöin toistuva "Huu Haa!" huudahduskin tuntuu jälkikäteen eri biiseihin liimatulta. Eli suomeksi sanottuna vanhoihin käännös- ja muiden hittibiiseihin perustuvat esitykset on paukutettu narulle, tai siis kovalevylle ihan muutaman tunnin sessiossa, jonka jälkeen levy ulos ja fyffet sisään.

Levyn idea/niin sanottu hauskuus oli tietenkin Halmeen Viikinkihahmon kautta kierrätetyt lyriikat, jotka nimibiisin ja Nukkumatin kohdalla saavat oman merkityksensä. Vierailijoitakin on mukana; 'Tahdon olla sulle hyvin hellä' kappaleen "ironiaa" korostaa taustalauluja laulanut tuon ajan julkkis-domina Veronica. Osa lyriikoista on muutettu levylle Halmeen hahmolle sopiviksi ja niistä on vastuussa mystinen Kim Finn, jonka henkilöllisyys jää arvailujen varaan. Tällaisissa roskajulkaisuissahan on pitkä perinne salanimien käytössä, kuten Juha Vainion alter ego "Kirsi Sunila".

Ponnistuksiinsa nähden levy varmasti tuotti yhtiölle ja Halmeelle kulut takaisin ja vähän päälle. Tony Halmehan niin sanotusti keikkaili hamaan loppuunsa saakka baarien nurkassa taustanauhan kera. Ei voi olla vetämättä yhtenäisiä lankoja Matti Nykäsen ja Halmeen välille, vaikka näistä ensimmäisen järki ja maksa onkin kestänyt yllättävän hyvin Halmeen surullisen tapauksen rinnalla.

Pitkäsoitto on kuitenkin pitkäsoitto, eikä sitä kuuntele varmaan kovinkaan Halme-fani alusta loppuun ja hymyssä suin. Todennäköisesti se oli myynnillisesti myös jonkinnäköinen pettymys, sillä Halmeen laulu-uraa oli tätä ennen jo pohjustettu kahdella singlellä, joista ensimmäinen vuonna 1999 julkaistu "Viikinki" myi kultaa. Ei sekään mitään suurta taidetta ole, enkä usko sen eksyneen 5000 teini-Corollaan, vaan lieneekö levy-yhtiö vähän ostanut niitä itselleen?

Halmeen levytysura jatkui vielä vuoden 2002 'Isätön poika' singlelle asti, mutta kansanedustajan ura lopetti sen. Se olikin sitten oma näytöksensä. Mestarit salilla on aikansa ja teollisuutensa kuva, jollaisia ei enää julkaista. Nykyään samaa musiikillista "itsensä toteuttamista" julkkisten toimesta tapaa ehkä topless-DJ hommissa, tai Bile-Danin mielikuvituksettomassa läppärillä kasatussa "housessa".

Ressu Redford - Taas aurinko nousee 1993

Musiikista negatiivisesti kirjoittaminen on vähän kaksipiippuinen juttu. Levyhyllyssä välttelen sitä tietyin ehdoin, koska en ole niin sanottu oikea kriitikko tai arvostelija. Jos en pidä jostain niin paljon, etten kirjoittaisi siitä, en kirjoita. Eikä tämäkään tarkoita sitä, että julkaisu olisi arvoton. Se ei vain putoa minulle. En ymmärrä mitä lisäarvoa jollekin musiikin tekijälle olisi lukea netistä minun haukkuja omasta tuotoksestaan? Negatiivisuutta mahtuu maailmaan ja internettiin ilman Levyhyllynkin panosta. Sitä varten voi mennä vierailulle vaikkapa Uuden Suomen blogeihin.

Eli minun ei ole pakko kuunnella jotain ja sitten kirjoittaa siitä jos en pidä siitä. Minun ei tarvitse myöskään arvottaa tai sijoittaa jotain teosta populaarimusiikin kenttään ja muihin julkaisuihin nähden. Niimpä omat negatiiviset kirjoitukset joistakin levyistä tai artisteista rajoittuvat lähinnä tälläisiin perverssin masokistisiin kuunteluelämyksiin, joita joskus tulee harrastettua.

Ressu Redfordin (ent. Reddie Redford) musiikillista uraa ja tuotantoa voi pitää jonkinnäköisenä 'tyrkkynä' olemisena. Ura on sinänsä johdonmukainen ja pysynyt tiettyjen uomien sisällä, mutta musiikki ja ratkaisut ovat aidon sijasta olleet läpi uran hyvin 'yrittäjähenkisiä'.
Miehen 80-luvun yhtye Bogart co esiintyi sponsoreiden ja maitomainosten kanssa soittaen pliisua funk-poppia, joka maailmalla oli toki suosittu tyylisuunta, mutta täällä jäi ehkä keskikaljaisen suomirokin varjoon. Ainakin suosiossa, jossei sponssirahoissa. Itse asiassa Bogart taitaa olla tälläkin levyllä sovitusvastuussa Rels-nimellä (paria vuotta myöhemmin koko porukka hyppäsi jo eurodance-kelkkaan nimellä Sound of R.E.L.S.). Ja suurin osa levyn biiseistä on myöskin yhtyeen kädestä.

Bogartin alussa näkyvyyttä saanut ura hiipui samaan tahtiin, kun soittajat ja Ressu lähenivät kolmeakymppiä ja tämän tapahtuessa vuonna 1991 Ressu julkaisi ensimmäisen soololevynsä 'Ressu'. Tyyli vaihtui iskelmällisemmäksi, joka johti varmaan siihen haluttuun radiosoittoon. Ressun musiikki soikin niin paljon radiossa, että ikävän monen kappaleen muistaa ulkoa.

Koska silloin oli teini-iästä aikuisuuteen ponnistava nuori en huomannut kappaleiden lyriikkojen.. hmm puberteettimaisuutta. Kaikki muistavat tämän musiikin olleen hivenen sentimentaalisen lipevän laskelmoitua, mutta vasta nyt uudelleen kuunneltuna ja koko pitkän albumin jälkeen huomaa, kuinka naivia kamaa tämä noin sisällöllisesti oli. Tyylikeino on todennäköisesti ollut tahallinen, onhan kohdeyleisö ollut iskelmällisyydestä huolimatta kasvavassa (tai kasvun keskeyttäneet) iässä ollut tyttöyleisö. Samaa naiviutta oli kuitenkin monessa muussakin 90-luvun puolivälin kaupallisessa artistissa, kuten Movetroneissa. Hassuksi tämän tekee tietysti se, että laulujen esittäjä ja kertoja oli kuitenkin tässä vaiheessa jo yli kolmikymppinen ukko. Ammattitaitoa ja asennetta siis vaadittiin. Itselläni ei olisi pokka pitänyt.

Levyn avaa Bogart collektiivin säveltämä 'Kuusi kuuta & Saturnuksen renkaat', jonka karseista lyriikoista on yllättäen vastuussa itse grand old man Jukka Virtanen. Biisi sai runsaasti radiosoittoa ja soi valitettavasti korvamatona meille altistuneille pienenkin annoksen jälkeen. Seuraavana tulee levyn nimibiisi 'Taas aurinko nousee', joka on käännös kantrilaulaja John Denverin 'Annie's Song'ista. Tässä vaiheessa lienee syytä huomioida, että levy on eräänlainen elektronisen musiikin levy. Eli taustat on ohjelmoitu aikansa laitteilla ja poikkeavat vokaalien iskelmällisestä hengestä - ainakin noin soundeiltaan. Ensimmäinen kertahan tämä ei ollut, sillä jo Kake Randelin 70-luvun lopussa naitatti iskelmän synteettiselle pohjalle. Siinä, missä Jori Sivosen taustat kuulostavat tänä päivänä omalla tavallaan sympaattisilta Ressun 90-luvun 'house'-soundit kuulostavat vain teennäiseltä ja liimatulta.
'Mulla ei oo voimaa' kolmantena jatkaa varmaa perään nyyhkimistä. 'Liian pitkä katse' lainaa alussa hivenen Whamin 'Careless Whisperin' fonia, mutta siirtyy sitten 'Saritan' kanssa laulettuun duettoon. 'Resepti' lähentelee kutupoppia tajuttoman lattean viiden pennin viisauden kanssa. 'Monta suurta unelmaa' on lähinnä tavallista perinteistä pop-iskelmää, mutta kertsissä lyödään taas tylsää latteuden tikaria rintakehään.
Latteus jatkuu latteampana 'Rakastuin, sokaistuin' biisissä, joka käsittelee yllättäen.. nojoo. 'Väärin, tai sit oikein' vie latteat elämänviisaudet ja opetukset levyn huippupisteeseen. 'Kuka sut vie' pysyttelee Rami Alangon (Neon 2) lyriikoilla levyn tutuilla linjoilla. Levyn virallisen osuuden päättää 'Jos vielä olet vapaa', joka on uusioluenta vuoden 1970 mummoiskelmästä. Sanathan siihen teki Saukki ja ne löytävät Ressun suussa taas uuden hengen ja kevyen jumputtavan taustan. Levy päättyy kahteen mixaukseen levyn aloitusbiiseistä.

Ressu Redfordin musiikista oli jäänyt mieleen se hymäyksellä ohitettava sympatia yrittämisen hengestä, eikä sitä kaupallisuutta missään vaiheessa peiteltykään. Silti albumillinen tätä kamaa yhteen putkeen kuunneltuna on yllättävän raskasta ja vaativaa kamaa. Oletan, että Ressu itse on salanimen takaa vastuussa pääosasta levyn lyriikkoja. Niihin verraten nopeimmatkin viinapalkalla puolessa tunnissa väännetyt 70-luvun finnhits-käännökset kuulostavat korkeakulttuurilta ja runoudelta tämän levyn latteusten rinnalla. Mikä on saavutus sekin.

Syksyn säveliä 3 - V/A 1978

Viereinen kansi on sikäli virheellinen, että tässä on kysymys kokoelman c-kasettiversiosta, mutta en jaksa nyt kaivaa kameraa esiin. Eli kyseessä on Syksyn säveliä 3 niminen kokoelma vuodelta 1978. Syksyisin käyty Syksyn sävel kappalekilpailu taitaa olla uudelleen lämmittelystä huolimatta ohi, mutta oli aikanaan mielenkiintoinen 'yhtenäiskulttuurin' ilmentymä ja noussut tai yritetty nostaa samanlaiseen retro-suosioon käännöskappaleversioiden 'Finnhits' kaman kanssa.

Syksyn sävel kilpailu syntyi vuonna 1968 ja loppui viimein vuonna 2001. Tosin parina viime vuotena on yritetty 'kisan' uudelleen lämmitystä, mutta 90-luvun alun jälkeen ei ole ollut enää kyse samasta kilpailusta, joka leipoi tähtiä.
Kisan alusta 80-luvun loppuun asti Suomessa oli vain kaksi televisiokanavaa, eikä kevyelle musiikille ollut niiden valvotussa ja kasvattavassa ohjelmalistassa ihan hirveästi tilaa. Tai juuri ollenkaan. Mainostelevisio antoi syksyisen ohjelmapaikan kilpailulle, jonka 'finaalin' osanottajamäärä pyöri kymmenen ja kahdentoista kappaleen paikkeilla, joista katsojat äänestivät omat suosikkinsa, sekä myöhemmin myös lehdistö joka pääsi valitsemaan ihannetyt.. kappaleensa. Syksyn sävel kilpailun voimasta kertoo jotain se, että ohjelmalla oli parhaimmillaan 2,5 miljoonaa katsojaa ja voittajakappale oli aina taattu superhitti.

Melko pitkä alustus, mutta kyseinen kasetti on pyörinyt automme kasettisoittimessa aika paljon. Kassu löytyi vaimon isotädin jäämistöstä ja on toiminut mielenkiintoisena aikamatkana vuoteen 1978, jolloin olin jo syntynyt, mutta mielikuvia ei paljon ole vielä jäänyt. Paitsi, että Mikko Alatalo voitti ensimmäisen kerran nämä kisat ja toimi oman lapsuuteni synonyyminä kyseisille kisoille.

Syksyn säveliä 3 oli levy-yhtiö Finnlevyjen oma rahastussiivu tästä supersuositusta kisasta ja sisältää yhtiön kisan finaaliin päässeet sekä karsinnoissa pudonneet kappaleet. Ja kertoo samalla tarinaa sen ajan suomalaisesta iskelmä- ja yhtenäiskulttuurista, joka on onneksi kadonnut. Levyn kannessa kerrotaan, että kyseessä on alkuperäisversiot, mikä kertoo omaa tylyä kieltään ajan kasettimarkkinoista (blogissa on moneen otteeseen käsitelty muun muassa JP-musiikin kopiotekeleitä). Vuosi on 1978, mutta mitään uutta aaltoa tai muuta on turha odottaa kuulevansa. Sen sijaan disko-biittiä levyltä jo löytyy - onhan se läheistä sukua humpalle.

Kasetin avaa Mikko Alatalon voittajakappale 'Vicky Lee', joka on tyypillistä humoristista Rinne/Alatalo matskua. Jotkut jaksavat ironisesti varmaan arvostaa, minä en. Kakkosbiisinä soi tuon ajan jo pitkänlinjan kulkija folk/bluegrass Fintrio kappaleella 'Rökäleitä mökäleitä kerrassaan', joka esittelee suomalaista miestä 'humoristisesti'. Kolmoskappaleella tusinaääninen Merja Rantamäki esittelee humppa-lattaria 'Sinne' biisillä. Tämän jälkeen tulee yllättäen instrumentaali 'Kiutaköngäs', jonka esittää Ikaros niminen myöhäis-progebändi. Alan tuntijat osaavat tietysti yhdistää kappaleen Anssi Tikanmäkeen, joka muutamaa vuotta myöhemmin uudelleentyösti kappaleen 'Maisemakuvia Suomesta' levylleen. Levyn musiikillisesti ehdottomasti parasta menoa, mutta juuri sellaista 'nakit ja muusi'-kansalle suunnattua Myrskyluodon Maijaahan biisi on. Tämän jälkeen tulee levyn yksi oudoimmista biiseistä; Tahvo ja Maija nimien taakse piiloutuneiden Matti ja Pirjo Bergströmien retardin arjesta sössöttäen 'huumorilla' laulettu 'Minä itse'. Poliittisesti korrektia? Voe helvetti.
Huom: tarkempi selvittely kertoo Tahvon ja Maijan olleen nukkeja, joiden suuhun laulu oli tehty. Näin se asiayhteydestä irrottaminen tekee musiikille tepposet. 
Tästä kiihdytetään 'Loitsukannel' biisiin, jonka laulaa Taiska. Biisi on aihettaan myöten suora rip-offi parin vuoden takaisiin saman artistin Lappi-exploitaatioihin disko-kompilla. Humpan ja diskon avioliitto jatkuu Urpo nimisen artistin humoristisella (suurin osa kappaleista on näemmä 'humoristisia') 'Lauantai-illan huumaa' kappaleella. Hetkinen, eikö tämä ole rumputaiteilija Upi Sorvali? Puolen päättää Riitta Kokkosen 'Sinusta mä unet nään', joka on Baccara-slovari rip-offi. Sanat tässäkin J. Vainion kynästä.

Kakkospuolen avaa Anneli Sarin ja kumppaneiden 'Luonnonlapset', joka jatkoi tuon ajan mustalaismusiikki-boomia. Positiivista, ettei tässä ole diskokomppia. Levyn toinen instrumentaali on Purema-yhtyeen Goyamainen instrumentaali 'Romanssi G-mollissa'. Nakit ja muusi. Kolmosbiisinä on Frederikin 'Viimeistä päivää' joka liikkuu osittain - ja yllättäen diskobiitissä. Mikähän muuten tämän äijän äänessä on, että on aina kuvottanut?
Seuraavana levyn hämärin biisi (ja se on jo jotain) 'Viimeinen kesä, jonka esittää obskuuri Prinsessa Kultakutri niminen yhtye. Kappaleessa kertoja viettää viimeistä kesää ennen kuolemaa ja kohta keinuu multakeinussa. Tekijänä takana Raul Reimann. Ultimaattinen itsemurhaiskelmä? Tätä seuraa menevämpi ja varmaan yksi näiden kisojen suurimmista hiteistä; funkkaava Kake Singersien 'Me halutaan olla neekereitä'. Sieltä sitten mahalasku sotien jälkeiseen aikaan ja Iltatuulten viestiin; Esa Pakarisen 'Vaasan junassa'. Severi Suhos-hahmo kommentoi kappaleessa humoristisesti jokaisen säkeistön väliin. Huumorikasettityyliin. Vielä tähän aikaan muuten yksi yleinen ammatti Suomessa oli maatalon emäntä. Kappale on tänä päivänä yhtä hauska, kuin tieto siitä, että lehmät todellakin pierevät navetassa. Tämän jälkeen Camilla niminen artisti esittää miehenpalvonta slovarin (kuka nämä muuten aloitti?) 'Muuan mies'. Biisi on kaiketi Hectorin käsialaa. Aina ei onnistu. Levyn päättää Fredin esittämä espanja/mustalaishenkinen 'Syntinen yö', joka on Frediä.

Käsittääkseni Syksyn sävel-kilpailun sääntöihin kuului, että kappaleen on oltava uusi ja tekijänsä (ei välttämättä esittäjän) oma sävelmä. Kyynisesti voisi sanoa, ettei se nyt ihan koko ajan toteudu, kappaleiden ollessa pahimmillaan kopioita ulkomaisista, tai jopa omista aikaisemmista biiseistä. Mutta ei takerruta nyt tähän.
Jos ja kun kisan kappaleet esittelivät aika pitkälti sitä, mitä soitettiin tai haluttiin soitettavan radiossa ja kodeissa (ja myös mitä yleisö halusi kuulla), voi todeta perussuomaisen perusmusiikin spektrin olleen aika kapea. Toisaalta kuunteleppa pari päivää Radio Suomen päivälähetyksiä ja niiden musiikkilistoja, niin voi myös todeta, ettei paljon mikään ole muuttunut. Paitsi kaupalliset kanavat tuoneet mukaan vielä oman alimman yhteisen nimittäjän huttunsa, mutta ei se otanta sielläkään laaja ole. Joka tapauksessa mielenkiintoinen dokumentti maamme musamenosta ja siitä, miten hitaasti valtavirta tuolloin reagoi uusiin tuuliin (proge-biisejä 70-luvun lopussa), lukuunottamatta hump.. siis diskoa.

Edit: Vuoden 2013 Syksyn sävel 'kilpailu' käytiin tämän kirjoituksen kanssa samana iltana. Kyseessä oli puhdas sattuma, enkä tiennyt kyseisistä kisoista.

Yö - Nuorallatanssija 1984

Yö-yhtyeen sala-fanit ja puolustelijat vetoavat usein siihen, että alunperin porilaisen Yö-yhtyeen kolme ensimmäistä levyä ovat ihan asiallisia ja kuuntelukelpoisia. Tämä on kaunisteltu totuus, sillä onhan niissä kaikissa kolmessakin omat kuprunsa audion ja lyriikkojen tasolla.

Yhdistävä tekijä alkupään tuotannossahan on se, että niissä on mukana Jussi Hakulinen ja miltei kaikki biisit ja lyriikat ovat hänen käsialaansa. Yhtyeen musiikki oli myös tässä vaiheessa lähempänä punk-juuria, kuin Lindholmin ajan suomirokkia. Tässä kohtaa pitää kuitenkin muistaa, että Hakulinen on 80-luvun puolenvälin välirikon ja yhteistyön palaamisen jälkeen tehnyt yhtyeelle kymmenittäin kappaleita ja Hakulisen kynästähän se 'Rakkaus on lumivalkoinenkin' on.

Historiallisesta kaanonista johtuen tässä kohtaa tulee myös aina huomauttaa, että tähän asti painitossuinen ja pörrötukkainen Yö oli ollut ollut teinityttö-skenen suosituin yhtye ja pateettisromanttisen postuumin uuden aallon lipunkantaja. Yhtäkkiä samasta kaupungista ponnistava Dingo ajoi 'Nimeni on Dingolla' ohi, skoorasi useita hittejä ja vei tyttöjen sydämet.

Rima, tai nuora asetettiin Yö:n leirin Hakulisen päässä ihmeelliseen paikkaan ja kummalliselle korkeudelle. Edellisen varieteen iskevyys on pyyhitty pois, mutta tämän ajan Yö:lle ominainen maailmantuska (Weltscmerz) säilytetty.

Nuorallatanssijalta ei kolmesta sinkusta huolimatta irronnut juurikaan hittejä, ellei sellaiseksi lasketa pitkää, mutta kansakunnan sydämeen hiljalleen hiipinyttä ikääntyneen ihmisen maailmantuskaa lauluksi pukenutta 'Joutsenlaulua'. Oliko tämä harkittua 'hittivastaisuutta', vai tahatonta 'lukkoilua' jää arvoitukseksi. Joka tapauksessa Epe Helenius Poko-levy-yhtiöineen ei varmastikaan taputtanut käsiään hihkuen, kun tämä levy ilmestyi. Levystä kertoo jotain se, että kuuntelin sitä taas kasetilta eilisellä automatkalla pari kertaa läpi, enkä edelleenkään pystyisi hyräilemään, tai kuvailemaan levyn mitään muuta kappaletta kokonaan.

Albumin avaa 'Häät' kappale, jossa Hakulinen tuskailee kyseistä instituutioata ja johtaako se onneen vai kannattaako vain varautua tuskaan. Seuraavana tulee levyn oma suosikkini 'Ja tapahtui niinä päivinä', joka esittelee tuskaisen Marian ja kyseenalaistaa jumalan teot. Kappaleen kosketinkuvio on sentään mieleenjäävä, eikä siinä nyt muutenkaan ole suurempia vikoja. 'Napolissa' taas tuskaillaan ihmisten köyhyyttä ja maailman eriarvoisuutta. 'Laulu meille kahdelle' on tämän ajan perus-Yö hoilotus, jossa sankareiden patsaat kumartaa rakastuneille, kiväärien pauhu lakkaa ja taivas antaa hetkeksi syntimme anteeksi. Biisi tuo muuten vahvoja mielleyhtymiä tämän hetken 'Maailmanloppu'-bändin post-punkki henkiseen 'Enää kiväärit laulaa' biisiin. Tai siis toisinpäin. Levyn toinen suosikkibiisi.

Kakkospuolen avaa levyn nimibiisi 'Nuorallatanssija', jonka suurin synti on Hakulisen soittama kalimba-soundinen synakuvio. Muutenhan biisi on ihan hieno Yö-kappale esiintyvän artistin ja yleisön odotuksien tuskasta ja paineista. 'Painajaisten jälkeen' kumartelee foneineen sinne yhtyeelle nimenkin antaneen (uuden aallon ajan) Ratsian suuntaan. Ei levyn parhaita kappaleita. Mutta tästä loppua kohti levyllä enää tapahdukaan minkäänlaista musiikillista tai fiiliksellistä nousua, vaan '...Ja he nousevat junaan', sekä levyn päättävä 'Illan viimeinen laulu' ovat pateettisia ja tylsiä Yö-biisejä, joista viimeisessä oikein vainajatkin nousevat laulamaan. Kumpikin kruunataan 'janiviitas-soololla'.

Levyn tuotantovastuun jakoivat Pokon luottomiehet Mika Sundqvist ja Costello Hautamäki. Suurimman osan biiseistä laulaa Olli Lindholm, Hakulisen tulkitessa tietenkin sen Joutsenlaulun. Vierailevista artisteista on kai mainittava 'Peppone' salanimen takana olleen Safka Pekkosen, joka soittaa pianoa ja huilua edellämainitussa kappaleessa.
Yhtenä syynä levyn aneemiseen henkeen ja soundimaailmaan Hakulinen piti luopumistaan tyylilajille soundin antaneesta Yamahan DX7 syntetisaattorista, jonka kyyneleitä huokaavat kymmenet päällekkäiset layerit olivat soineet edellisellä levyllä ja keikoilla. En tiedä tarkalleen millä laitteella se edes korvattiin, mutta syna-soundi on pahimmillaan pahinta paskaa kuulostaen joltain tusina-kahdenmiehen humppatanssibändin kamalta. Ei ollut hyvä päätös.
Hakulisen nuorissa lyriikoissa voi tietysti nähdä jatkumoa itsemurhaiskelmän ja 'Ontuva Eriksonin' tyyliseen suomalaisia koskettavaan mollikamaan. Soittihan yhtye coverina myös Helismaan 'Päivänsäde ja menninkäistä' rokkiversiona. Lyriikoissa 'viimeiset junat lähtevät asemilta, taivas antaa vain hetkeksi anteeksi, jumalat kääntävät selkänsä, patsaat kumartavat rakastavaisille, kiväärien laulu vaikenee ja enkelit itkevät'. Iän myötähän miehen tekstit ovat sitten kieltämättä aikuistuneet, mutta myös samalla vähän lässähtäneet.

Nuorallatanssija on outo keitos; se on osittain aivan totaalisen paskaa ja väsynyttä, osittain sitä röyhkeää maailmantuskapörrötukka poria, josta jollain perverssillä tavalla pidän. Silloin kun sitä ollaan röyhkeästi ja pateettisesti. Ehkä tämän levyn suurin ansio on kuitenkin siinä, että tämän jälkeen eräs maamme eturivin hardcore-bändeistä vaihtoi sahauksen palaviin enkeleihin, pöyhötukkaan, syntetisaattoreihin ja tuskaan?

Suomen poliisit - Mihin sie meet Keijo 1984

Vuonna 1984 Sleepy Sleepers kaksikko teki apulaisineen kolme 'erikoisjulkaisua', joista 'The hevoset' kantrilevyä ei julkaistu. Tohtori Pöhön aerobic-huumorilevy ja tämä 'Suomen poliisit' kylläkin.

Sleeppareiden puberteettinen poliisille huutelu aikansa mediassa kuulostaa vähän urpolta, mutta yhtyeellä riitti kyllä ihan oikeastikin vastoinkäymisiä virkavallan kanssa, mistä ehkä jotain perusteita aikuisten äijien suunsoitolle. Silleen turvallisesti virkavallan kanssa vastatusten. Tässä kuitenkin terveiset Lahden poliisilaitokselle, joka 80-luvun alussa esti yhtyeen huviluvat kotikaupungissaan?

Suomen poliisit levytettiin yhdessä illassa, täydessä kännissä ja niin, etteivät soittajat saaneet kuulla toisiaan. En tiedä haettiinko tässä levylläkin ollutta pilkkaa aikansa punk-bändeistä, vai mitä? Lopputulos saattaa jopa miellyttää joitain taidemetelin ystäviä, mutta levyllinen tätä on ihan liikaa. Tässä kuitenkin Hey Joen pahoinpitely.

The Fans - Olé, Olé, Olé (The Name of the Game) 1987

Ottamatta kappaleella kantaa juuri nyt käytävien EM-kisojen lopputulokseen, muistutetaan mieliin tämä takavuosien futis-anthemi, joka jalkapallokiinnostuksen määrästä riippuen on jättänyt jokaisen ikäiseni sieluun joko lämpöä, taikka kärsimystä.

Olé.. messuaminen on uskottavan tarinan mukaan lähtöisin Espanjan-liigan ottteluiden yhteislaulusta, josta se levisi ympäri Eurooppaa. Tämä siis aikana, jolloin espanjalaiset nauttivat kirkkaita mitaleja ainoastaan kotimaassaan. Tämä ei toki koskenut muita espanjankielisiä maita, kuten Argentiinaa.

Chantti on levinnyt myös muidenkin kielikuntien maihin ja esimerkiksi Irlannissa yleisö laulaa matseissa kuulemma tätä.

Massajalkapallo täyttää tapahtumana kaiketi 'alimman yhteisen nimittäjän' hivelemisen. Toki turvallisella tavalla. Niimpä myös futis-anthemit ovat aina totaalista soopaa.

Tähän rakoon iski tuottaja Roland Verlooven trimmaamalla biisin aikansa italo-discon päälle muutamalla typerällä lisä-lainilla. Espanjan lisäksi singlen toisena julkaisumaana oli tietenkin itseoikeutetusti paskamusiikin suurvalta - Saksa. Biisi merkittiin The Fans-yhtyeen nimiin, josta ei lisätietoja.
Biisiä voi futiskisasesongin lisäksi bongata edelleen ja varmasti hamaan loppuun asti muun muassa etelän turistilomakohteiden vakiosoittolistoilta.

Olé, Olé, Olé!

Joka tytön kotijumppa - Robin 1981

Jos Rocket Recordsin Huoltoasemakasetit-kokoelman ekan osan camp-arvo oli vielä mieto-I:nen, niin tämä aikaisemmasta kirjoituksesta tutusta kuolinpesän kasettikokoelmasta löytynyt liikuttaja nousee ihan omaan luokkaansa.

Nykyään kasetin nimen voi ymmärtää hauskasti kaksimieliseksi, vähän samaan tapaan, kuin 'Hanurini muistoja'. Mutta mitään erityisen seksikästä liikuttajaa ei kassun sisältä (eikä kannesta!) löydy, vaan ehkä enemmänkin dadaa.

Jumppakasetit olivat yksi markkinarako, jolla liikutettiin sen ajan ulkonäköpaineista kärsiviä kotiäitejä ja mummoja. Tyyli oli sama rahat pois. Myöhemmin VHS tappoi tämän tuotteen, mutta tyylihän säilyi niissäkin usein yhtä ehtana.
En usko, että kukaan jaksoi näitä hirveän pitkälle laihdutus-tammikuun jälkeen kuunnella. Yksi syy oli varmasti, että nämä ovat yleisesti todella nolon kuuloista tavaraa. Sellaista, että 'stop'-nappula painuu heti, jos joku muu tulee kotiin.

Joka tytön kotijumpan takana oli tietysti sama levy-yhtiö, kuin Huoltoasemakattikokoelman jäljitelmäversioissa; JP-musiikki. En väittäisi varmaankaan hirveän väärin, jos sanoisin tämän kasetin sisällönkin olevan kopio jostain ulkomaisesta vastaavasta. Kannen lehtinen on taitettu hivenen suuremmalla vaivalla sisältäen jumppaliikkeitten piirretyt ohjeet.

Koska levy-yhtiön Robin, eli Esa Simonen oli ammatiltaan liikunnanopettaja hänet laitettiin ..tsemppaamaan kasetin laulu- ja neuvo-osuudet. Taustalla soi joku aikansa hollantilaisdiscon biisi (When the Boys Come Home), jota miksataan välillä pintaan ja taas takaisin Robinin laulaessa dadamaiset ohjeet "Karppinen, Karppinen, sormi ylös, käsi ylös" ja niin edelleen. Artistin ääni muistuttaa muuten erehdyttävästi Simpsonien Troy McClurea. Liekö syynä iloinen yltiömakeus? Joka tapauksessa väitän, että jopa vuonna 1981 tämän tahdissa heiluessa on tullut nolo olo. Lisäksi väittäisin, että Robinin ääni viipyilee välillä nuotin vieressä. Tämä johtuu varmasti siitä, että hän on varmasti jumpannut studiossa samaan tahtiin?

Hymy hyytyy hiljalleen kasetin soidessa, sillä tämä ei ole mikään viiden minuutin huumoripläjäys, vaan jatkuu ja jatkuu. Ja jatkuu vielä toisella puolella.

Synthesizer Greatest - The Classical Masterpieces 1990

Koska viime aikoina on camp- ja huoltoasemakasetit kovasti tapetilla, niin pläräsin viikonloppuna maakunnassa erään vaimoni vanhemman sukulaisen kuolinpesän kasettivarastoa.

Henkilö oli eläessään ihmisenä mukava, mutta kasetit edustavat sellaisen konservatiivisen vanhemman ja vähän musiikkia seuranneen ihmisen makua. Tai sanotaan nyt suoraan; markettimusiikkia.
Magneettinauhaa oli kertynyt vuosien 1978-1996 välillä. Loppupään koteloissa oli Anttilan alennustarrat ja kokoelma vaihteli mielenkiintoisten kaukokohteiden etnisestä torimusasta Anttilan köyhän miehen George Michaeleihin. Richard Claydermannia ja MTV-tuotannon 'Stefan' panhuilupoikaa. Sekaan oli vahingossa eksynyt myös Princen Graffiti Bridge.

Mukana oli myös kaksi osaa 'Synthesizer Greatest'-kokoelmalta. Ne klassisen musiikin uudelleen tulkinnat. Jokainen aikalaiseni muistaa varmasti nämä kokoelmat, jotka kansineen roikkuivat joka marketin hyllyllä. Sisältönä oli Starinkin versioita muun muassa Vangeliksen, Jarren ja Kraftwerkin kappaleista. Joillakin löytyy varmasti tälläinen nolous hyllystäkin. Itselläni lähimpänä liippaa levyllinen Ennio Morriconen elokuvamusaa samalla tavalla 90-luvun taitteessa syntikalla uusiotulkittuna. Täytyy sanoa, että pettymys levyä kuunnellessa oli kova. Ja olo kusetettu.

Synthesizer Greatest ei kuitenkaan huijaa ketään vaan ilmoittaa rehellisen hämärästi epäaidoista lähtökohdistaan. Tosin tässä klassisen musiikin osassa se ei hämää ketään.

Kaikkien näiden takana oli Ed Starink niminen hollantilainen 'syntikkavelho'. Starink oli aloittanut uransa 70-luvulla 'Gamma' nimisessä jazz-rock yhtyeessä. Kitarasta, bassosta ja pianosta hän siirtyi syntetisaattoreiden pariin 80-luvun alussa. Kuvaavaa on, että hän uudelleen levytti vuoden 1981 debyyttinsä biisejä 90-luvun alussa. Tuli varmaan parempaa jälkeä..

Kasetin kannessa julistetaan tämän päivän silmään koomisesti levyn olevan DIGITAALISESTI äänitettyä. Tänä päivänä kun jokainen elektronisen tai muun musiikin tekijä yrittää peitellä sitä digitaalisen äänittämisen jälkeä. No, levytykset ovat tietysti ajalta, jolloin nouseva cd-levyjen kuuntelu oli monelle musiikin kuluttajalle mittari kyvystä hypätä NYKYAJAN kelkkaan.
Kokoelman jokaisen osan kannet ovat myös koomisen futuristia galakseineen, avaruusaluksineen ja.. no kaikkine avaruus-kitchin kuvastosta löytyvine elementteineen.

Itse levyn, tai siis kasetin sisältö on tuttua easy-listening huttua. Ei ärsytä, mutta koskettaa yhtä paljon, kuin puhdistus-cd:n tai kasetin kuuntelu. Ensimmäistä kertaahan ei syntikoiden kanssa klassisen musiikin kimpussa oltu. Mutta siinä missä Walter/Wendy Carlos laittoi nimensä ja visionsa takeeksi kylmääviin tulkintoihinsa, Starink vetää biisit läpi Claydermanin otteella. Mummot ja totaalisesti musiikista pihalla olevat kuuntelevat tämän läpi, mutta muilla jää kesken.

Tai no. Starinkilla on jonkinnäköinen maine köyhän miehen Jarrena ja netin ihmeellisestä roskakorista löytyy kokoelman ja miehen fanisivuja. Ehkä kokoelman silloiset nuoremmat ystävät omaksuivat aikanaan myös ensimmäisinä digitaalisen median ja internetin käytön?

Nitro - O.F.R 1989

Lainasin tänään Richardinkadun kirjastosta Steve Blushin mainion kuvateoksen 'American Hairmetal'. Näyttävä vuonna 2006 julkaistu teos kertoo vähän myös tukkametallin taustoistakin, mutta eihän siitä kovinkaan paljoa läppää riitä.
80-luvun hedonista elämää. Sporttiset, testoa pursuavat, mutta samalla naisellisen näköiset jätkät veivät kaikki mimmit. Spandeksit, jättitukat, peiliaurinkolasit, bailaaminen, bändärit ja pornotähdet tyttöystävinä olivat jutun juju. Ei mikään artistinen tuska, politiikka, maailmanparantaminen tai reaganin-ajan arvostelu. Tai edes hyvä musiikki.

Kirjan kannessa poseeraa itseoikeutetusti Nitro; kitaristi Michael Angelo Batio nelikaulainen kitara kaulassa, blondattu laulaja Jim Gilette puoli metriä korkean kampauksen kanssa ja basisti TJ Racer vielä suuremman mustan hiuspöhön kanssa. Ilman paitaa henkseleissä ja spandekseissa.

Kyllä aikaansa paskastakin musasta jauhamiseen voi tuhlata. Eli tässä Nitrosta;

Alunperin Jim Giletten (mikä taiteilijanimi..) soololevyä varten kasattu Nitro sai miehistöönsä vielä Vinnie Vincent Invasionin rumpalin Bobby Rockin (voi jumalauta näitä nimiä!). Yhtye levytti ensimmäisen ja toiseksi viimeisen levynsä O.F.R:n (Out-Fucking-Rageous). Levyn tuotannosta vastasi bändin ultimaattinen kitara-onanoija Batio. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että jokaisessa biisissä on miltei identtinen nopea nakitussoolo. Itse biisit ovat muuten tyylilajinsa mukaisesti aika simppleitä. Bailaamista vartenhan tätä musaa tehtiin, eikä minkään progeilun takia. Kitaristin nyt vain on nakitettava soolo 160bpm:n tahtia.

O.F.R ei siis missään mielessä ole hyvä levy. Päinvastoin; Giletten ääni on yksi genren karmeimmista, vaikka näitä heikkolahjaisia laulajia sentään piisasi. Bation autistinen nakitus on myös pöyristyttävää. Biisitkin ovat tusinakakkaa. Tällä levyllä kiteytyy amerikkalaisen pilluhevin viimeinen korahdus hetki ennen sen kuolemaa. Ja tälläisenään se ei ole onneksi palannut. Silti levyllä on tyrmistyttävine mauttomuuksineen jotain outoa viihdearvoa.



Knoppitietona tuo Bation nelikaulainen kitara varastettiin heti O.F.R-kiertueen toisen keikan jälkeen El Pasossa.
Vuonna 2004 eräs Bation fani saapui tämän konserttiin ja kaivoi kitaralaukusta esiin kaksi neljästä kitarasta. Kaksi puuttuvaa on todennäköisesti vielä kääpiökuninkaiden hallussa.

King Kobra - Iron Eagle 1986

Kyllä herra Reagan!

Matti Nykänen - Samurai 1993

Levyn kannessa Nykänen esittelee omaperäistä tyylitajuaan pitämällä tuohon aikaan takkeja ja paitoja navan yläpuolelle nostettujen farkkujen alla.

Samurai äänitettiin jo samana vuonna, kuin kultaa myynyt debyytti 'Yllätysten yö' ilmestyi. Rautaa on taottava, kun se on vielä kuumaa. Ensilevyn myyntiin tällä ei tietenkään enää päästy, vaikka alinta yhteistä nimittäjää tälläkin levyllä paukutettiin.

Levyn kappaleiden sävellyksistä vastaa pääosin keikoilla jürgen-viiksissä kitaraa taustabän.. nauhoilla soittanut J. Niemi, sanoituksista vastaa Niemen lisäksi Ilkka Vainio ja joukko pseudonyymejä, jotka ovat joko Vainion tai jonkun muun. Vainiota epäilisin myös edellisen levyn sanoittajanimimerkkien 'Guzetti', 'V. Leninki' tai 'V. Majakoski' takaa. Ainakin ensimmäinen nimimerkki antaisi osviittaa isältä perittyyn tapaan piiloutua kotkalaisten maamerkkien taakse.

Itse levy kuulostaa samalta kuin edellinenkin, mitä nyt pikkutuhmat kielikuvat ovat vielä enemmän pinnalla. Biisit ovat sitä geneeristä rokki-iskelmä-diskoa, joissa Nykänen mankuu hädin tuskin erottuvat vokaalinsa karaoke-naiskuoron päälle. Mistään tulkinnoista ei kannata puhua, vaan tyyli on rahat pois.
Levyllä on myös luenta Pelle Miljoonan biisistä 'Moottoritie on kuuma', jonka on arveltu sopivan keskittymishäiriöstä ympäristöään kärsimään laittavan Nykäsen anthemiksi. Levyltä löytyy tämän lisäksi kaksi muuta ulkomaista käännöskappaletta, mikä kertoo iskelmäteollisuuden omavaraisuudesta. Edellisinä vuosikymmeninä tälläinen vedätys olisi tehty laittamalla urheilija tai julkkis määkymään hätäisesti tehdyn ulkomaisen käännöshitin päälle.

Levyn aloittava 'Samurai' sai aikanaan pohtimaan, onko Nykänen saanut kortsumerkin 'ponsoriksi'. 'Markiisi de Sade' ehkä yrittää kertoa jotain väkivaltaan taipuvaisen Nykäsen sisimmästä sillain älykkäämmin? No tämä on vain arvailua, koska Nykäsellä tuskin on tekstien suhteen ollut osaa tai arpaa. Mutta näin parikymmentä vuotta myöhemmin ja sata lööppiä jälkeenpäin.. 'Hyppää Letukkaan' tapahtuu varmaan jossain negatiivisen vyöhykkeen Lahden torin pillurallissa.

Jostain kumman syystä tätä on tullut kunneltua aika paljon. Vitsi on tosin nyttemmin väljähtänyt Nykäsen julkaistua taas uusia 'soololevyjä'. Ehkä tämä on antanut itseriittoisia hetkiä 'noi on tyhmiä, ketkä kuuntelee tätä tosissaan, eikä silleen ironisesti' tyyliin. En tosin tiedä edelleenkään ketään, kuka kuuntelisi tosissaan Matti Nykäsen levyjä.

Eddie "The Eagle" Edwards - Mun nimeni on Eetu 1991

Talven kunniaksi.

Eddie Edwards oli 80-90-lukujen taitteessa suomalaisten kansallislajissa vaikuttanut englantilainen omituisuus, joka ei osannut HYPÄTÄ MÄKEÄ, toisin kuin esimerkiksi Matti Nykänen. Siviilissä miehillä ei kaiketi ollut tavoissaan mitään eroa.

Valitettavasti youtubesta ei löydy sitä toista biisiä, missä suomenkieltä taitamaton englantilainen (kylähullu?) Edwards pistettiin laulamaan 'pahojen poikien lauluja'. Eli pilluista ja munista.

Tämä salonkikelpoisempi kappale sai kyseenalaisen kunnian olla viimeinen Irwin Goodmanin säveltämä laulu ennen tämän kuolemaa. Biisin piti olla alunperin duetto, mutta edellä mainitun tapauksen takia Edwards tuotiin levyttämään biisi yksinään Suomeen. En ole ihan varma oliko tämä mikään radiohitti, mutta jotkut yläasteen arvostelukyvyttömät tyypit hoilasivat tätä koulun käytävillä.

Ihan totta.

Pari vuotta myöhemmin sitten tämä kotimainen mäkikotka julkaisi myös levyn. Oikein pitkäsoiton. Poverty Stinks-yhtyeen laulaja sanoi eräässä haastattelussa, että jos Matti Nykänen levyttäisi, niin se myisi heti kultaa. Niin tosiaan kävi. Tosin hyllyihin tilatut levyt eivät satavarmasti lähteneet ostajien mukaan enään täysihintaisina. Mutta palataan siihen myöhemmin!

Danny - Ninja 1986

Mitä yhteistä on Dannyllä ja ruotsalaisella tukka-hevibändi Europella? Kummatkin ovat huonoja?
Kyllä. Kumpikin on myös levyttänyt biisin nimeltä 'Ninja'. Dannyn levy jopa nimettiin tämän 80-luvun puolivälin 'ninjabuumin' mukaan. Nimibiisi oli myös mukana 'Syksyn sävel' kilpailussa, josta muistan tämän itsekin. Ja Dannyn esiintyessään tekemät etäisesti karatea muistuttavat liikkeet.

Wikipedian mukaan "Levyllä on Dannyn yleisestä linjasta poikkeavaa elektroonista soitantaa ja sovitusta. Levyllä korostuu varsinkin jopa tummat melodiset syntikkasoundit. Ostava yleisö ei levystä kiinnostunut, joten levy on tänä päivänä suhteellisen harvinainen."

Todellinen syy lienee se, että levy on jopa Dannyn kataloogissa aikamoista paskaa. Nimibiisi oli ehkä yritys nostaa Dannyn tuolloin aallonpohjassa ollutta uraa ja tuoda myös nuorempia kuulijoita. 'Romanssi' tuo syntikoineen mieleen Dannyn laulaman huonon Modern Talking biisin. Sitten A-puolen lopuksi vedetään äkkiä jarrut pohjaan mummoja varten ja otetaan muutama biisi ihan tavallista paskaa perusiskelmää.

Levyn hauskuus alkaa toden teolla kakkospuolelta, kun mukaan marssitetaan jalkavaimo Armi Aavikko. Tämä on sitä varman päälle pelaamista!
Kaksikko esittää yhdessä Kaksi kappaletta, joista 'Pelkkää hyvää' biisin syntikkaintro on varmuuden vuoksi mukaelma vanhasta 'Tahdon olla sulle hyvin hellä' hitistä. Danny vetää vielä kaksi biisiä, joista jälkimmäinen 'hääorkesteri-syntikan' päälle vedetty sotamuistelo 'Siellä jossain' on tajuttominta mitä olen pitkään aikaan kuullut. Ja on tässä paskaakin ehditty kuuntelemaan! Levyn lopettaa Armin soolonumero 'Marleena'.

Levy on äänitetty tietenkin MTV-Studiolla, joka on tuon ajan ja tämän tyylin laadun tae. Sovitukset ja 'orkesterinjohto' on merkattu yhtä biisiä lukuunottamatta Veikko Samulin nimiin. Itse kyllä epäilisin orkestraatiota enemmän hääkeikkabändin synaohjelmaksi, mitä tukee myös levyn kansista täysin puuttuvat soittajatiedot. Syynä on edellä mainittu tai sitten kukaan ei halunnut nimeään tämän levyn soittajatietoihin. Sen verran intohimottomasta virkamies-iskelmästä on kyse.

Jean-Michael Jarre - Magnetic Fields 1988 (live)

Työkaverin kanssa oli taannoin keskustelua musiikista ja puheeksi tuli Jarre. Tai siis miksi pidän Jarrea huonona ja esim. Tangerine Dreamiä hyvänä musiikkina? Jarren melodisuuden huomioon ottaen vertailukohdaksi pitäisi ottaa tosin Kraftwerk. En osaa edelleenkään pukea ajatuksiani selkeiksi sanoiksi, mutta rehellisesti sanoen ylläoleva live-pätkä ja meno siinä on mielestäni juustoista paskaa.

Ehkä se johtuu Jarren tavasta pitää avustajina tuollaisia limaisia sessiomiehiä. Hajuttomia, värittömiä ja mauttomia muusikoita, jotka näyttelevät jonkinnäköistä hymyä muistuttavaa ilmettä soittaessaan nuoteista tuota kamaansa. Ehkä vain nuo melodiat ovat halpoja ja juustoisia? Ollessani yläasteikäinen Jarre oli nörtti-hifistien suosiossa, mikä on edelleen un-cool, niinkuin englanniksi voisi sanoa.
Itseasiassa englannissa, koulukiusaamisen ja luokkajaon luvatussa maassa syntikkapioneerit olivat yleensä laitteiden hintojen takia aika yläluokkaista väkeä. Tästä pahin ja paras esimerkki on tietysti Rick Wakeman, joka kävi jopa pillittämässä ja uhkaamassa erota listoilta, ellei EMI potki huonosti soittavaa Sex Pistolsia levy-yhtiöstä. Täällä koto-suomessa moinen ajattelu on ja oli tietysti kaukaista ja totuuden nimissä on sanottava, että juuri se 'köyhempi kansanosa' brittein saarilla sitten jalosti punkin ja syntetisaattorit uudeksi musiikkimuodoksi.

Äskeisen retrospektiivisen harhailun jälkeen voi vain todeta, että Jarre kuuluu siihen limaiseen kosketinsoittajaryhmään, jonka palleilla istuvat myös Yanni, Richard Clayderman, Rick Wakeman, Robert Wells ja rehellisyyden nimissä myös Vangelis - pahimmillaan.



ps. Aihetta sivutaan etäisesti myös täällä.

Happy Mondays - Yes Please! 1992

Pills 'n' Thrills and Bellyaches oli Happy Mondaysin läpimurtolevy, jonka suurin musiikillinen saavutus oli olla oikealla paikalla oikeaan aikaan. Post-modernistisena aikana voidaan ohittaa olankohautuksella se tosiasia, että levyn kaikki biisit olivat varastettu toisilta, Shaun Ryder ei osannut laulaa ja muutenkin homma oli päin persettä. Noste kuitenkin vei levyn Englannin listaykköseksi ja nosti nauttimaan ainakin ajankuvansa klassikkostatusta.

Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt ..Yes Please! on kuitenkin mielenkiintoisempi levy.
Tämä ei tarkoita sitä, että Yes Please! olisi missään mielessä parempi levy kuin edeltäjänsä. Päinvastoin. Levy on yksi älyttömimmistä musiikkiteollisuuden seinään ajoista.
Jos tätä ennen Shaun Ryderin päihtynyt ölinä ja jannujen tajuton sekoilu oli jokaisella kerralla muuttunut Mötley Crüe-tyylisesti kullaksi, tilanne vaihtui.

Talking Headsin Chris Frantzin ja Tina Weymouthin tuottama levy päätettiin äänittää Barbadoksella, koska Shaunin heroiiniongelma oli karannut käsistä. Samalla kun vokalisti saataisiin pidettyä erossa aineista, musiikkiin voitaisiin yhdistää ympäristön lattarivaikutteita.

Päin persettähän se meni. Aikaisemman tuhman rockin ja raven yhdistelmän sijasta tulikin paskaa ja kasvotonta lattarivaikutteista tanssimusaa. Ja Shaun kilahti heti lentokoneesta ulos päästyään crackiin, jota oli paikan päällä runsaasti tarjolla. Tiettävästi tositarinan mukaan hän jopa myi päällä olevat vaatteensakin saadakseen tätä. Jos siis haluaa kuulla, millainen on väsynyt levy, Yes Please! on varma valinta.

Factory/Hacienda-mesenaatti Tony Wilsonin saapuessa Manchesterin lentokentälle bändiä vastaan paljastui, että budjetin täysin ylittänyt levytys ei pitänyt sisällään lauluraitoja. Niiden avulla Ryder kiristi itselleen lisää huumerahaa.. Joviaali Wilson maksoi rahat ja sai paskat vokaalit. Ja kaatoi Factory-levymerkin. Eikä Happy Mondaysiakaan enää tämän jälkeen ollut. Muuta kuin 2000-luvun alusta lähtien 'rahat pois'-tyylisenä kiertuekokoonpanona.

Europe - Final Countdown 1986

Monella musiikin ystävällä on varmasti oma masokistinen puolensa. Joku luukuttaa Mrs. Millerin kollotusta, joku taas pilluheviä.

Europe voitti jonkun kykykilpailun 80-luvun alussa. Palkkio oli levytyssopimus jolloin bändi pullautti kaksi tylsää hardrock/glam metal levyä. Ne herättivät kuitenkin kansainvälisen levy-yhtiön mielenkiinnon ja bändi sai kiinnityksen Epicille. Raha ja promoaminen ei tuottanut ongelmaa joten ulos pamautettiin levy, joka näkyi ja kuului. Voi sitä syntetisaattori-riffin matkimista ala-asteen käytävillä nimibiisin videon esittämisen jälkeisenä päivänä! Metakka alkoi jo välitunti-jonossa.

Joey Tempest (aka. Rolf Larsson) oli vakaasti sitä mieltä, että feimi tulee uskottavan taiteilijanimen luo. No, tässä tapauksessa ei käynyt kuten Vivian Bardotille, vaan Tempest on todennäköisesti saanut maksettua vuokransa tähän päivään asti Europen tuloilla. Ainakin sävelkynä oli jannulla kohtuullisesti hallussa. Megatonnin hiuslakkaa räjäyttäneen nimibiisin jälkeen pamahtaa 'Rock the Night', joka rokkaa yössä kuin pahinkin Skorpiooni. Sitten siirrytään juustoisiin balladeihin 'Carrie'n muodossa. Mikäli tässä vaiheessa ei puntti vielä kostu odotetaan hetki 'Danger on the Track' biisin kanssa. Seuraavaksi pamahtaa suosikkiosuuteni; peräkkäin 'Ninja' ja 'Cherokee'. Mitä helvettiä? Eivätkö nämä jätkät olleet jo tässä vaiheessa aikuisia? Tälläiseen pateettisuuteen ei ole kyetty ihan joka päivä. Eteenpäin jatketaan vuorottelemalla balladeita ja löysiä hard-rock lätistyksiä. Levy päätetään nimibiisin erehdyttävästi mieleen tuovalla 'Love Chaser'illä. Neljänkymmenen minuutin puhdistautumisriitti on ohi ja aika siirtyä taas rehellisen ja arrogantin musiikin pariin.

Europe soitti jenkkirundillaan Final Countdownin kaksi kertaa illassa. Uuh.