The Magnetic Fields - 69 Love Songs

The Magnetic Fields on aika pitkälti sama, kuin perustajansa Stephin Merritt. Bändi levytti ensilevynsä jo vuonna 1991, mutta sen kokoonpano on pysynyt alkuaikojen jälkeen hyvin pitkälti samana.

Merrit ja bändi ovat levyttäneet nimen alla oikeastaan monenkin tyylistä musiikkia (laidasta laitaan, muttei heviä), mutta jokaisessa julkaisussa on tunnistettava "Magnetic Fields"-soundi. Tämä soundi on tyylilajista riippumatta aina hivenen haikea, unenomainen ja tietyllä tapaa deprsessiivinen, mutta myös kaunis.

Sekään ei haittaa, että Merritt osaa säveltää kauniita pop-nugetteja.

Niitä löytyy runsain mitoin myöskin tältä kolmois(!)-CD:ltä. Merritt sai kuuleman mukaan inspiraation tähän levyyn istuttuaan new yorkilaisessa homobaarissa kuuntelemassa paikan pianistin potpuri-showta ja hän sai idean toteuttaa sadan laulun sarjan. Tarkempi ajattelu rajasi lukumäärän kuitenkin kuuteenkymmeneenyhdeksään, sillä albumin yhteispituus on nytkin 170 minuuttia. Yhtyeen laulaja-manageri Claudia Gonsonin mukaan Merritt sävelsi myös pääosan levyn kappaleista istumalla samaisissa baareissa.

69 Love Songs marssittaa perä perää popkappaleita, joiden yhdistävänä tekijänä on rakkaus. Tarinoissa ollaan hetero- lesbo- ja homosuhteissa, rakastetaan synnyinosavaltiota, jumalaa tai jotain muuta. Aihe taipuu moneen.
Niin myös musiikkikin tyylillisesti. Ainoa mihin ei poiketa on punk- ja metallinmakuinen musiikki. Surffia, poppia, kantria, Beach Boysia, bluegrassia, synapoppia, synareggaeta; kaikkea mahtuu 69 kappaleen joukkoon. Ja kaiken sitoo yhteen yhtyeen ominainen soundi. Vokaaleissa Merritt on pääosassa, Gonson laulaa osan ja osassa vielä joku muu.

Näin suuren määrän kun mätkäyttää kappaleita, niin on pakko olla vähän harakan luonnetta ja siellä täällä tunnistaakin ABBAa, Beach Boysia ynnä niin edelleen. Osa biiseistä on kuunteluhetkellä hyvinkin kauniita ja tarttuvia, osa vähemmän, mutta mitään suoraa täytettä ei ole ja kaikki pysyttelee vielä myös tarkasti pop-formaatissa.

Eihän tällaiselle voi muuta kuin nostaa kättä lippaan.

Jo Schornikow - Altar 2022

Jo Schornikow on syntyjään australialainen, mutta asuu tätä nykyä Yhdysvaltain Nashvillessä. 

Joillekin tämän ajan ns. indietä seuraaville hän on varmaan tuttu aviomiehensä Matthew Houckin Phosphorescent-yhtyeen kosketinsoittajana, mutta itselleni ihan uusi tuttavuus. 'Altar' on järjestyksessään toinen soololevy. Edellistä en ole kuullut, mutta sitä on kuvailtu enemmän makkarissa äänitetyksi folkiksi.

Altar poikkeaa siitä kovasti, sillä tässä on bändisoiton lisäksi paljon tyylikästä syntikan- ja koskettimien soittoa. Schornikowista nostetaan aina esiin hänen ensimmäinen soittotyönsä 17-vuotiaana kirkon urkurina, mutta hän on myös opiskellut jazzin soittoa. Tällä levyllä jälkimmäinen kuuluu piilotetummin. 

Levyn musiikkia on verrattu etäisesti War on Drugsin tyyliin ja yhtymäkohtia on (etenkin avausbiisi). Melodisuutta löytyy, mutta myös kovasti maalataan ja melodiatkin ovat välillä sellaisia sopivan hähmäisiä. Välillä on tavallista poppia, välillä ollaan tyylikkäästi avant-garden partaalla. Nämä ambientimmat kappaleet ovatkin levyn mielenkiintoisinta antia, vaikka perusbiisitkin ovat usein tyylikkäitä. Tuotannossa Jo:n laulu on pyritty pitämään maanläheisenä.

Parhaat biisit ovatkin kolmeen sointuun luottava hypnoottinen nimibiisi Altar ja kaunis 'Spiders'.

George Gerdes - Son of Obituary 1972

Kuukausi sitten postasin uskiskirppiksiltä löytyneistä levyistä ja lupasin ehkä palata niihin pariin muuhunkin, mitä laarista lähti mukaan. Itse asiassa palasinkin jo, Frank Pourcelin Concorde-levy oli samassa kasassa kuin Gérardin mainio folk-puolikas.

Nyt tullaan kolmanteen levyyn, joka kanneltaan lupaa joko hittiä tai hutia. George Gerdes on kadonnut historian hämäriin. Mies elää käsittääkseni edelleenkin ja on ollut paikallisesti aktiivinen, mutta kahta UA-majorlafkalle levytettyä pitkäsoittoa lukuunottamatta hänen tuotantoaan on löytynyt lähinnä 80-luvun uusfolk DIY-kokoelmilta. Gerdesisistä onkin sanottu, että hän pääsi tavallaan vahingossa luikahtamaan suurelle levy-yhtiölle kuumimman singer-songwriter aallon mukana. Ensilevy Obituary ei ole itselleni juuri tuttu, mutta tämä "jatko-osa" oli mukava yllätys.

Sen verran tiedän levynteon taustoista, että Gerdes matkusti äänittämään Nashvilleen ja levyllä soittaa kaupungin kivenkovia sessiomiehiä pilvin pimein. Musiikki ei ole kuitenkaan puhdasta kantria; sitä liipataan läheltä vain pari kertaa, vaan ehkä enemmän 70-luvun alun folkkia maustettuna amerikkalaisella musiikkiperinteellä.

Gerdesin biisejä ja ulosantia on verrattu Loudon Wainwrightiin ja käsittääkseni tällä tarkoitetaan kummankin musiikissa olevaa selkeästi humoristista viitettä. Huumoriahan voi myös repiä karkeistakin asioista. Kappaleet ovat läpi levyn 70-luvun alun laulajalauluntekijä laatua, mutta levyltä nousee jo kolmannella biisillä näppärän nerokas 'Sack of Woe'. Levyn nimikappale on oikeaa kantria ja kakkospuolen avaava 'Roll Me Over Jehovah' flirttailee rokin kanssa ja lienee syy, miksi levy on jatkanut todennäköisesti kuolinpesästä maallista matkaansa helluntailaisten kirppikselle. Kakkospuoli on muutenkin niin sanotusti laidbackisti rokkaavampi kuin paraatiposki. Mielikuviin nousevat Stones ja Steve Miller Band.

Tämäkin oli saanut kohtalokseen ns. cut-outin, eli ei ole kelvannut ostavalle yleisölle täysihintaisena. Käsittääkseni levyä löytyy enemmänkin tämän maan kirppislaareista, että ehkä tämä kirjoitus on jonkinlainen suositus. Kannestaan huolimatta, tai siitä johtuenkin hyvä levy.

Danyel Gérard - S/T 1972

Suomen fyysinen kirppisskene on jakaantunut kolmeen eri ryhmään: suostuimpana on looshimestat joissa ihmiset myyvät omassa vuokratussa lokerossaan omia tavaroitaan. Tämän lisäksi toinen suhteellisen suosittu, tai ainakin vuosikymmenestä toiseen pyristelevä toimija on uskiskirppikset. Kolmas sitkeä sissi on kylän erikoismiehen haalima jätevarasto, jossa ylihintaiset rojut lojuvat vuosikymmenestä toiseen, pöly haisee ja isäntä röhnöttää ovensuussa. Only Cash.

Aikana ennen internettiä ensimmäinen ja viimeinen tekivät tiliä käytetyn pornon myynnillä, mutta tämä alkaa olla kadonnutta kansanperinnettä. Uskiskirppisten tavaravalikoima oli helluntai- tai muitten seurakuntien kuolinpesistä ja lahjoituksista haalimaa tylsempää kamaa, mutta paikkojen vinyylilootat kannattaa silloin tällöin koluta, sillä pakollisten Francis Goyien ja Matteus-passioiden yms. joukossa saattaa olla jotain mielenkiintoista. Joskus harvoin, mutta näinkin on välillä tapahtunut. Usko pois!

Käväisin tällä viikolla tällaisessa mestassa ja ostin kolme vinyyliä ihan rehdisti ja suoraan kansikuvien perusteella. Kahteen muuhunkin todennäköisesti palataan täällä, mutta ranskalaisen Danyel Gérardin tyylitelty rakeinen mustavalkokansi vangitsi katseen lisäksi mielenkiinnon.

Gérard on syntynyt Pariisissa 1939 armenialaisen ja italialaisen vanhemman liitosta, mutta vietti pääosan lapsuudestaan Brasiliassa. Hän kuitenkin palasi 1953 Pariisiin pyrkiäkseen Notre Damen poikakuoroon. Tätä uraa ei luonnollisesti kestänyt pitkään, mutta 1958 hän levytti ensimmäisiä ranskalaisia rock'n roll-levytyksiä. Parin pikkuhitin jälkeen hän sai suurhitin kotimaahansa Ranskaan, jonka jälkeen vuonna 1971 levytetty 'Butterfly' nousi jättihitiksi sekä kotimaassa, että eri kieliversioina läpi Euroopan UK:ta myöten. Sinkku myi huikeat seitsemän miljoonaa kappaletta (käsittääkseni Paradise levytti Suomi-version) ja se nousi jopa Atlantin toisella puolella top100:seen ja Gérardille järjestettiin levytyssessio Los Angelesissa, tähtäimessä Amerikan markkinat.

MGM:lle äänitetty englantiversio perustui käsittääkseni osittain uudelleenäänitettyihin versioihin aikaisemmista ranskahiteistä, joista levyn A-puoli koostuu. Näitä, Gérardin ääntä ja tuotantoa voisi verrata parin vuoden päästä soolouraansa aloittelevaan Demis Roussokseen: pehmeää, hivenen folkahtavaa ja taatusti ranskalaisen siirappista.

A-puolen loppuessa mieleen hiipi ajatus tuhlatusta 70 sentistä, jotka levyyn tuli hukattua, mutta B-puolen samaa kaavaa toistaneen biisin jälkeen alkoikin tapahtua. Kakkosbiisi, dramaattisen fuzz-kitaran värittämä 'The Gun' paljastaa Gérardissa teatraalisen tuskaisen tulkitsijan, suoraan valkokankaalta. Eikä tämä tähän lopu, vaan seuraava 'The Rain' folkkaa kauniisti, tuskaisesti ja omaa ovelan sointukulun. Tästä hypätään 'Elie Lama Sabatchani'in, valtaviin kuoroihin ja oudon etniseen grooveen. Levyn päättävä 'Let's Love' edellisten kanssa voisi hyvinkin olla aikaisemmin mainitun Demiksen tuotantoa. Sitä Roussoksen hyvää tuotantoa siis.

Levyn kulmat on leikattu lovelle. Eli tämä on niin sanottu cut-out, jota suuressa maailmassa käytettiin levyille, jotka eivät menneet kaupaksi ja näitä lähetettiin pienempien markkinoiden maihin myytäväksi alennushinnalla. Tästä voi päätellä, ettei Danyel Gérardin Los Angelesissa äänittämä levy tehnyt kauppaa Yhdysvaltain ja Englannin markkinoilla. Syykin tähän on suhteellisen selvä: Gérard lausuu englantinsa hyvin broken ja ranskalaisittain. Kummassakin maassa oltiin 70-luvulta pitkään eteenpäin hyvin nirsoja tällaiselle. Euroopassa se ei menoa haitannut, Gérard sai vielä pienempiä hittejä ja menestyksiä, mutta myös "yhden hitin ihmeen" viitan selkäänsä, sillä Butterfly:n kaltaista toista suurhittiä ei ole uralle tullut.

Doogy Degli Armonium- Wanted 1976

Tammikuussa ulkona on soinut lumikenttien kutsu (La mia grande avventura). Kuten myös teemalta tullut Sergio Leonen elokuvien sarja, joissa taas on soinut asianmukainen spagettiwestern-musiikki. Siinä missä Leonen elokuvat ja musiikki ampaisivat heti klassikkosarjaan, halvan työvoiman ja tuotannon ajan eurooppalaiset suurvallat Espanja ja Italia ulostivat myös suuren määrän vähemmän klassisia lännenelokuvia ja soundtrack-musiikkia. Budjettihinnalla.

Italialainen Doogy Degli Armoniumista löytyy kohtuullisen vähän tietoja internetistä. Oma veikkaukseni on, ettei siitä aikanaankaan tiedetty kokoonpanoa ynnä muuta, vaan homma toimi kotoisan JP-musiikin tyylillä nimettömien sessiomiesten soittaessa mitä pyydettiin. Rahat käteen ja täts it. Sen verran tietoa kuitenkin löytyy, että bändi perustettiin varta vasten juuri italialaisen lännenelokuvatuotannon soundtrackkejä tekemään. Halvalla mentiin ja Doogy Degli Armoniumin soinnista löytyy ajalle epätyypillisesti jopa rumpu- tai komppikoneen käyttöä, jota taisi olla myös tämän singlen kääntöpuolella olevalla (yllättävän tanssittavalla) kappaleella.

Halpakasetti-yhtiö JP-musiikki on hyvä linkki tähän levytykseen, sillä tämä tuli itselleni ensimmäistä kertaa vastaan vastikään ostamallani Matti ja Teppo Ruohosen M&T-levy-yhtiön Hittiparaati kokoelmalla, jossa siitä oli tehty "suomiversio", esittäjään mystinen Wild Whistler. Suomennos on tosiaan vähän vitsi, koska kappale on instrumentaali jonka melodia tulee aikansa (hetken) muodin mukaisesti viheltäen. Koska tästä tehtiin kotoinen versio, biisin on pitänyt olla jonkinlainen hitti Euroopassa. Tai ainakin Italiassa.
Kappale on kieltämättä käppää, idea pöllitty pitkälti isoilta pojilta, mutta pakkasen paukkuessa ulkona tämä lämmittää kuin kupillinen lapsuuden kaakaota ja pokkari Tex Willeriä.

Matt Insane - Running Away From the Law 7" 2018

Harvemmin, mutta silti joskus postuluukusta kolahtaa levyn arvostelukappale. Ja mikäs siinä, jos ne ovat ns. kunnollista musaa.

Matt Insane taiteilijanimen taakse kätkeytyy Matti Saine, joka on pitkänlinjan musiikkimies jo 80-luvulta asti. Bändeistä löytyy aikansa pienkulttisuosiossa olleita orkestereita Kauneudesta ja Terveydestä The Bratsiin. Ja niiden ylikin. Pääosassa kuitenkin punkki ja siitä johtuva räyhäkkä rock.

Tämä seiskatuumainen on Matin ns. soolouralta ja kuulemma järjestyksessään toinen. Punkki on vaihtunut kantriin. Singlen kaksi kappaletta uppoavat kyllä kyseiseen tyylilajiin, mutta eivät ole tietenkään mitään karitapiota (missä ei sinänsä olisi mitään vikaa), vaan suomalaiskarheaa luentaa aiheesta.

Nimibiisin karkumatka arvosalkkuineen on lainsuojatonta kantria myyttisimmillään (+ suomilisällä) ja kakkospuolen kerranta pitkätukkaisesta Alista trailerpark meininkiä. Vertailukohtia voi löytää Jolly Jumpersien kulmikkaasta kamasta kymmenen vuoden takaiseen Peitsamon ja Riston levyyn. Kun homma tehdään härmässä, lisätään kulttuuriomittuun tavaraan tietty yölinjat ja myyttiset hehkuvat pohjoiset taivaat. Eli tehdään hommat vähän paremmin tai ainakin lisällä, toisin kuin ehkä rekkabaarin nurkassa. Tuotantokin on sopivan karheaa.

Matt Insanen taustalla soittavat Kari Johansson (Boogie Machine, Phantom 409), Archie Putkinen ja JP Hautalampi (Cosmo Jones Beat Machine & Kohtalon käsine).

Koska kyseessä on kahden biisin sinkku, ei tästä nyt romaania saa kirjoitettua. Eli lyhyemmin: hyvä meno.

Huojuva lato - Lättähattu 2016

Suonna Konosen johtama Huojuva lato operoi suomikantrin pienellä, mutta edelleen elävällä sarkalla. Musiikkimuoto ei ole varsinaisesti missään vaiheessa ollut niin sanotusti valtavirtaa - vaikka erinäisten vuosikymmenten aikana sitä ovat tulkinneet aika legenda-statuksenkin omaavat artistit.

Ensimmäinen näistä taisi olla Tapio Rautavaara, jonka jälkeisen pitkän hiljaisuuden jälkeen Jussi Raittinen yritti tuoda kotimaiseksi laulettua juurimusiikkia Suomeen ja Jarno Sarjanen soi satunnaisissa keskikaljakuppiloiden jukebokseissa. 80-luku toi Freud, Marx, Engels & Jungin taitavine sanoituksineen, mutta toistettakoon, että mitään koko kansan ja joka-artistin musaa kantri ei ole. Etenkään, jos sitä esitetään alkuperäisessä uikutushengessä. Mutta jos kantrin estetiikkaa yhdistää iskelmämusiikkiin... niin saadaan Kari Tapio tai Matti Esko.

Huojuvan ladon kotiseutu- ja nostalgiapainoista musiikkia voi tosiaan ehkä verrata Tapioon, tai Matti Eskoon, etenkin kun ottaa vaikka levyn vahvan, Konosen jo Folkswagen-yhtyeelleen aikanaan tekemän kappaleen 'Suomenhevonen'. Biisi tuntui itse asiassa ensimmäisillä kerroilla voimakkaan lisäksi todella pateettiselta, ennenkuin myönsi itselleen että näinhän sen pitääkin olla. "Erämaa..."... "Mä oon rekkamies"..."Hummani hei". Hienosti kuljetettu biisi tekee siis kunniaa suomenhevoselle.

Levyn aloittava 'Poika unelmoi', kertoo kaikille periferiasta ponnistaneille tarinan, missä aika tai synnyinpaikka eivät ole esteenä unelmille ja menestykselle, kuten kappaleen Juice Leskisen tarinassa. Kononen kuljettaa juttua välillä vähän Springsteenin hengessä, kuten Joensuun ravintola Jokelasta kertovassa 'Joensuu (ne kehnot veivät meiltä wanhan Jokelan)'. Lapsuus ja poislähtö käsitellään biisissä 'Viimeinen lättähattu Lieksaan' ja takaisin paluu kappaleessa 'Pitkät kilometrit kotiin'. Vaikka kohokohdat erottuvatkin levyltä vahvasti, myös muu kappalemateriaali soljuu siinä välissä.

Kun tähän yhdistää Huojuvan ladon taustajoukon (Vartiainen, Vähäkallio ja Korhonen) taitavan soiton, joka taipuu juurimusiikista rockin kautta iskelmään. Muutamaan otteeseen yhtye päästää irti ja antaa soiton soida ja hienostihan se soi. Huojuvan ladon Lättähattu on pienen siedätyksen jälkeen oikein hyvä levy ja varmaan rehellisintä iskelmää, mitä tässä maassa tällä hetkellä tehdään.

Grateful Dead - Workinman's Dead 1970

Grateful Deadin neljäs studioalbumi oli pitkään yhtyeen suurin (ja seuraajansa kanssa pitkään ainoa taloudellinen) menestys, sekä jälkiviisaasti yksi 60-luvun yhtyeitten albumeista, jotka muokkasivat myöhempää populaarimusiikkia.
Voisi jopa väittää, että Workinman's Dead on yhtä vaikuttanut albumi, kuin suuremmin myynyt Beatles-yhtye ja sen kaksi viimeistä albumia 'Abbey Road' ja 'Let it Be', jotka muokkasivat rock- ja pop-musiikkia 70-luvulla.
Americana on termi, joka nousi esiin 90-2000-luvulla vaikuttaneiden yhtyeitten toimesta, jotka nostivat amerikkalaisen junttimusiikin muotipartaisten ihmisten tietoisuuteen. Taas uudemman kerran.

Ihan yksin GD ei tätä tehnyt tai keksinyt, vaan suurimman pioneerityön teki The Byrds-yhtye, joka yhdisteli kantria ja rokkia, etenkin Sweetheart of the Rodeo-levyllä. + ne akustisen kitaran kanssa liikkuvat Stephen Stillsin ja Neil Youngin tyyliset laulajat, jotka uskalsivat ottaa ihan kantriakin repertuaariinsa - toki omalla kulmallaan. Gram Parsons nimitti uutta musiikkityyliä, johon sisältyi hippusellinen juuri ohi menneen psykedelian häntää "kosmiseksi kantriksi".

Grateful Deadin edelliset albumit jäivät lopulta yhtyeen kokeellisen vaiheen viimeisiksi, eikä niille linjoille enää lähdetty ikinä. Edeltävä Live/Dead näytti tuplalevyllisen yhtyeen live-jamittelua, Aoxamoxoa ja etenkin sitä edeltänyt Anthem of the Sun "valkoisine kohinoineen" olivat kunnianhimoisia sillisalaatteja, jotka eivät kuitenkaan myyneet juuri yhtään. Tämä siitä huolimatta, että yhtye oli alunperin Friscon-skenen pääbändi ja suunnannäyttäjä. Dead oli mukana kahdella 60-luvun ikonisella festarilla, Montereylla ja Woodstockissa, mutta poiketen lähes kaikista muista esiintyjistä, festarit eivät toimineet ponnistuslautana suursuosioon. Kovan livebändin maineessa ollut yhtye ns. mokasi hetkensä - toki Montereyssä ollut slotti kamojaan piesseiden The Who:n ja Jimi Hendrix Experiencen välissä ei ollut mikään herkullinen. Woodstockissa taas lava lähti tuulessa liikkeelle ja kitaravahvistimet huudattivat ilmavoimien radiosignaaleja.

Uutta levyä suunnitellessa Jerry Garcia sanoi, että siitä voisi tehdä työmiehen version Grateful Deadista. Duunari ja tavis jenkeissä kuunteli ja kuuntelee yhä kantria. Yksinkertaista, riisuttua ja kappalevetoista. Tällaista tulikin ja seuraaja American Beatyyn verrattuna biisimateriaali on vahvaa. Jos edellisillä levyillä studiota käytettiin "instrumenttina" ja siellä suorastaan asuttiin (ja maksettiin tässä vaiheessa studioajan velkoja), Workinman's Dead nauhoitettiin yhdeksässä päivässä. Biisimateriaali on pari poikkeusta lukuunottamatta kaksikko Garcia-Hunterin kynästä. Mitään turhia plimputteluja levyllä ei ole (ne säästettiin keikoille), vaan soitto palvelee muotoa. Ainoa erikoisuus on tässä vaiheessa kahdella rumpalilla operoineen bändin tuplakannuttelu. Tai siis kilkuttelu. Yhtyehän oli tässä vaiheessa lavalla kuusi- tai seitsemän miehinen ja naisinen. Uutta oli myös yhtyeelle lauluharmonioiden käyttö.

Levyn avaa sittemmin ikoniseksi muodostunut aikaansa kommentoiva 'Uncle John's Band', joka julkaistiin myös heikosti menestyneenä singlenä. Albumin saadessa tuulta siipiensä alle, sen versiota biisistä soitettiin radiokanavilla huomattavasti enemmän. Samanlaista aikansa kommentointia sisältyy myös levyn ränttätänttään, eli 'New Speedway Boogie'-kappaleeseen. Dead soitti myös Altamontin pahamaineisella festivaalilla, josta nyt on kirjoitettu ihan tarpeeksi. Yhtyeen "Ringo", eli Pigpen laulaa Hunterin säveltämän 'Easy Wind' kappaleen. Koskettimista vastasi levytyksillä ja keikoilla tässä vaiheessa Tom Constanten, vaikka Pigpenin nimi lukee myös levyllä. Koko levy kestää 36-minuuttia ja sen kuuntelee mielusti uudestaan ja uudestaan.

Grateful Deadin vertaaminen taloudelliseen menestykseen on vähän hassua, mutta sehän piti yhtyeen keikkapyörät pyörimässä. Legendan mukaan nimittäin roudarit ja muut avustajat saivat kiertueilla miltei samaa palkkaa, kuin soittajat, joten tietynlaisesta intiaanileiristähän tässä oli kyse. Levy nousi Top-30 ja vuonna 1974 siitä annettiin yhtyeelle kultalevy. Seuraaja American Beaty menestyi myös, mutta sitten bändi taas vaipui marginaaliin. Puurtaminen palkittiin 80-luvulla, jolloin siitä tuli nelikymppisten juppien viikonloppumuistelojen aihe ja yhtye sai ainoan suuren hittinsä vasta vuonna 1987, kaksikymmentä vuotta ensilevytyksensä jälkeen.