Ruoto - Päivännäkemättömät 2024

Blogit ovat nykyään vähän sellainen unohdettu muoto, jota joku viitseliäs keski-ikäinen jaksaa lukea ja kirjoittaa. Uusien blogitekstien lukumäärät heti julkaistessa ovat todella pieniä, MUTTA pitkäaikaisen blogin voima lieneekin siinä, että päivittäiset hitit koko blogin sisältöön ovat sellaista 70-100 lukukertaa. Jos tästä vähentää botitkin, lukijoita ja huomiota piisaa ihan kohtuullisesti, etenkin kuukausitasolla.

Toisinaan Levyhyllyyn ilmestyy sinne varta vasten lähetetty levy ja yllätys on aina mieluisa etenkin silloin kun äänite paljastuu mukavaksi kuunnella.

Pudasjärveläinen Ruoto on toiminut ilmeisesti jo 20 vuoden ajan enemmän tai vähemmän aktiivisesti ja eri kokoonpanoilla. Keikkailu on painottunut Pohjois-Suomeen. Levyn ja yhtyeen kappaleista ilmeisesti ylipäätään vastaa kitaristilaulaja Ossi Oinas-Panuma. Albumin materiaali on syntynyt pitkällä aikavälillä 2014-2023, painottuen kuitenkin ilmeisesti korona-aikaan 2019 --> Bändi on aloittanut hyvin nuorella iällä ja tässä voisi monen pohjois-suomalaisen syrjemmässä syntyneen yhtyeen tavalla turvautua kliseeseen "ei ollut mitään muuta tekemistä ja musiikki elää omaa elämäänsä".

Ihan omaa muusta maailmasta irrallista elämää musiikki ei kuitenkaan ainakaan omiin korviini elä, vaan siinä kanavoidaan juurikin niitä yleisesti miellettyjä "pohjois-suomalaisia" elementtejä, kuten Yrjänä, CMX, Absoluuttinen nollapiste, Yari ja lätkäistään nyt vielä etelä-pohjanmaalainen Noitalinna huraa! siihen päälle. Lueteltuja artisteja ja bändejä yhdistää tietynlaisen kulmikkuuden lisäksi myös vahva lyyrinen tai "kirjallinen leima" ja suomeksi lauletussa musassa tekstit ovat tärkeä osa. Ja sehän toimii Ruodollakin.

CMX ja Yrjänä on nykyään sellainen vaikuttaja joka aikaisempien vuosikymmenten Dave Lindholmien ja muiden tapaan inspiroi nykyisiä sukupolvia kanavoimaan jotain niinkin kliseistä termiä kuin alkuvoimaista. Ruoto ei tietenkään apinoi edellä mainittua, mutta kanavoi vaikutteita vähän samaan tapaan kuin esimerkiksi edesmennyt Kehrä (nykyisin Kaunosyvänne). 

Kummallakin on yhtäläisyyksiä keskenään, mutta myös oma ääni, joka Ruoto-yhtyeen tapauksessa on myös soitossa kuuluva notkeus ja lyyrisyys ja laaja paletti sekä tietynlainen kansanmusiikinomaisuus. Ruodon musiikissa on hyvin vahva paikan tunne ja se paikka on metsä puroineen, kuusikkoineen jne. Bändi operoi triona ja soitto ja sovitukset toimivat erittäin hyvin. Lisää laitetaan mukaan lähinnä lauluharmonioissa ja tarkkaan mietityissä hillityissä instrumenttilisissä (syntikka ja torvi yms.). Omaan korvaan ja sydämeen levyn huippukohdaksi on tällä hetkellä muodostunut A-puolen lopettava kaksikko: suureellinen "Suuret linnut" ja herkkä riisuttu akustinen pikkufolk-biisi "Piilosi".

Koko paketti on tarkkaan mietitty biisijärkkää myöten ja kyllähän tämä vähän surulliseksi vetää, että 2024 tällainen on julkaistava omakustanteena ja radiosoittoa tai niiden listoille pääsyä on turha odottaa. Sellaiseksi ovat maailman laittaneet toteaa keski-ikäinen blogin pitäjä.

Maanalainen flanelli - MONOliitti 2023

Maanalaisen flanellin "toinen tuleminen" on aiheuttanut joillekin ihmisille hämmennysreaktioita lähtien siitä, että mitä alun perin yhtyeenä aloittanut nyky-duo ylipäätään ajaa takaa. 

Alkuperäinen bändinä operoinut Flanelli julkaisi ainoastaan yhden seiskatuumaisen vuonna 1987, operoi jonkin näköisessä jälkipunkissa ja katosi aika pian. Nykyään salanimien taakse kätkeytyneitä jäseniä on ollut myöhemmin muissa marginaalisissa yhtyeissä ja operointialue on ollut ilmeisesti lähinnä Kouvola-Lahti akseli.

Noin kymmenen vuotta sitten "Roy Fritz" ja "Antero Warha" aktivoivat yhtyeen duona, julkaisivat CD-r:n ja helvetin sakean "Pionien aika" elokuvan, mihin kyseinen albumi myös liittyi.

Bändi on tässä välissä keikkaillut suhteellisen aktiivisesti ja itsekin olen sen DIY yms. tapahtumissa nähnyt muutamaankin kertaan. Kaksikon live-esitykset ovat viihdyttäviä ja juuri tarpeeksi provosoivia, että niissä on ns. tekemisen meininkiä.

Duon meininki on sellainen, että Fritz vastaa laulusta ja keulahahmoilusta, Warha musiikillisesta taustasta tai sen soitosta. Eli kaksikko operoi kasarin tyylisesti konepop-duona, jossa toinen laulaa ja toinen soittaa. Musiikki itsessään omaa paljon viittauksia edellä mainitun tyylisiin Pet Shop Boysseihin (Fritzin vokalisoinnin rajoissa), kone-gootteiluun, Suicideen, Stoogesiin, Hawkwindiin ja niin edelleen. Eli siihen kamaan missä Levyhyllykin on marinoitu vuosien ajan. Joillekin biisien tyylillinen poukkoilu ja keskinäinen irrallisuus on ottanut koville, mutta itse koen, että niiden esittämistyyli sitoo ne tälläkin albumilla aivan hyväksi ja kelvolliseksi kokonaisuudeksi. Fritzin lyriikat toimivat, Futupunk-biisin naivi futurismi yhdessä musiikin kanssa jyrää eteenpäin. "Olavi Hartmannin klinikka" on ahdistavan kylmä ja uhkaava. Levyn lopettava moniosainen yli kahdeksanminuuttinen "Sodomiittien yö" on jo upeaa sakeutta. Omistamassani CD-versiossa on vinyylistä poiketen kolme bonusbiisiä, mikä on hyvä, sillä niiden joukossa on bändin paras biisi "Kapseli".

Levyn julkaisu on merkitty Kouvolan Novgorod-antikvariaatin ja Salatut elämät-yhtiön välille. Näistä jälkimmäinen on ilmeisesti Ville Pirisen lafka?

Metsäkirkko - Löylystä ja luonnosta 2019

Vaihdoin Metsäkirkon "Löylystä ja luonnosta" oman bändin kassuun korona-aikana ja olen kuunnellut sen pariinkiin otteeseen + Bandcampista. Se oli itse asiassa oikein hyvää musiikkia toissakeväisen klapin hakkauksen taustalle. 

Kasetin omalaatuinen ja rohkea sisältö herätti siis reseptorit ja mielenkiinnon, mutta noin jokapäiväiseen kuunteluun Löylystä ja luonnosta on hivenen liian raskasta. Joka tapauksessa kasetti jäi kummittelemaan ns. hyvien listalle alitajuisesti ja pompahti esiin taas toissapäivänä, kun luin TIEDE-lehden vuoden 2020 numerosta artikkelin suomalaisista hautaustavoista. 

Rönsyilevä alustus kuulostaa hivenen esoteeriseltä ja sitä se onkin. Vaikka (lavastetussa, sillä kynttilät sammuisivat kunnon löylyissä) kasetin kansikuvassa istutaankin saunassa, levyn nimen "löyly" viitannee artikkelissa itselleni ekaa kertaa ilmenneeseen asiaan, eli kyseinen sana on todennäköisesti suomenkielessäkin tarkoittanut alun perin "henkeä". Sitä se tarkoittaa edelleenkin suuressa osassa muista suomalais-ugrilaisista kielistä. Löylynhenki on siis hengen henki. Ja henkihän on taas se, mikä on ihmisessä, kun hän elää ja hengittää.

Metsäkirkon takana on kaksikko Pyry Ojala ja Jesse Niemi, jotka pyörittävät myös pienoislevy-yhtiö Brownhill Mafiaa, joka julkaisi myös omaa, nyt valitettavasti loppunutta podcastiaan. Musiikillisesti Löylystä ja luonnosta poikkeaa niin sanotusti perinteisestä musiikista, ollen vieläkin perinteisempää. Instrumentaatio on minimalistinen, lähinnä perkussioita ja laulua, ölinää ja luentaa. Bassoa, pianoa ja yksinkertaisia kielisoittimia on rumpujen ja kilkuttimien lisäksi siellä täällä. Linnut saattavat olla kenttä-äänityksiä, kuten takan tuli jne.?

Lyriikallisesti/luennallisesti albumin teemoissa on vahva luontoteema, joka on tekijöilleen varmasti tärkeä. Musiikillisesti Metsäkirkko saattaisi lokeroitua niin sanottuun neofolkkiin, vaikka sitä tunnistetta ei Bandcampiin syystä tai toisesta ole tägätty. Kappaleet ovat myös vahvasti drone-henkisiä. "Kanervaisen mäen vartijat" antaa alussa pientä hengähdystaukoa kielisoitin dronella, mutta lopuksi pysähdytään loitsimaan.

Niin kuin aiemmin totesin, Löylystä ja luonnosta ei ole albumi, jota kuuntelisi ihan tuosta vain. En ole hirveän henkinen tai uskonnollinen ihminen, mutta tässä on musiikissa kuitenkin selkeästi tavoiteltu niin sanottua "shamanistista henkeä" ja tietynlaista musiikilliseen loveen lankeamista, joka vaatii tilan ja ajan, missä sen maailma toimii.

Hyvä julkaisu.

Poison Ruïn – S/T 2021

Poison Ruïn yhtyeen tänä vuonna julkaistu levy on soinut tässä toista viikkoa aika tiuhaan. Tai levy ja levy; bandcampistä ja tubesta tätä on tullut kuunneltua. 

Myöskin yhtye ja yhtye: vaikeaselkoisen, mutta näyttävän kannen taakse piiloutuu Mac Kennedy Yhdysvaltain Philadelphiasta, eikä äänitteellä soita käsittääkseni ketään muita. Kätevää näin korona-aikana, etenkin kun ei tarvitse edes miettiä miten tämän toteuttaisi livenä.

Kennedy soittaa siis itse kaiken ja musiikki yhdistelee tämän hetken alakulttuurin "muotivirtauksia", eli siinä soi klassisen anarkopunkin elementtejä, joihin yhdistellään NWOBHM-juttuja (ehkä hetkittäin tulee joku alkuaikojen TANK-mieleen), tuotanto on tahallisen suttuista, kuin makuuhuoneessa äänitetty demo (vaikka plugareillahan varmaan nämäkin tehty) ja biisien introissa on elementtejä vielä supermuodikkaammasta "dungeon synth" estetiikasta. Unohdin vissiin mainita vielä post-punkin? Oikeasti tämä on äänitetty kuulemma varastohallissa sijaitsevalla treenikämpällä ja kaiketi oikealla rautanauhurilla.

Lopputulos on kieltämättä hämmentävän mukava sekoitus oudon sankarillista paatosta, kulmikkaita riffejä ja hyvää soittoa. Kennedy hallitsee kaikki instrumentit ja ennenkaikkea tämä kama on aika hyvin sovitettua tällaiseksi yhden miehen projektiksi, jotka saattavat usein mennä tietyllä tapaa tahallisesti tai tahattomasti  aika monotoniseksi. Tai on tämä monotonistakin, mutta hyvällä tavalla. Tavallaan. Eipä tästä osaa enempää sanoa. Jos jostain syystä olet eksynyt tähän blogiin lukemaan juuri tämän kirjoituksen, suosittelen tutustumaan äänitteeseen.

Vogel - Arschloch 1980

Coil - Musick to Play in the Dark 1999

Coil oli käytännössä pariskunta John Balancen ja Peter 'Sleazy' Christophersonin poikkitaiteellinen projekti, joka toimi pääosin musiikin puolella. Kumpikin mieihistä oli jälkipunk-yhtye Psychic TV:n jäseniä, Christophenson tätä ennen myös esi-industrial-yhtye Throbbing Gristlen nelikossa. Tätä kautta miehet tutustuivat toisiinsa Balancen lähetettyä tälle fanikirjeitä. Eikä tässä vielä kaikki: Christophersonin nimi on levyjen kuuntelijoille tuttu myös korkean(kin) profiilin levynkansitaiteilijaporukka Hipgnosisin kolmantena jäsenenä.

Nimen alla toimiminen alkoi vuonna 1982, ensilevy ilmestyi pari vuotta myöhemmin ja 80-luvun lopussa bändi etsi esi-industrialiinsa uusia ääniä hiippaillen jopa acid housen lähelle. Vuonna 1994 vanha kaveri ja soittaja Drew McDowall otettiin yhtyeen pysyväksi jäseneksi. Tästäkin eteenpäin musiikki jatkui jatkuvaa evolutoituimista, kaksikon pitäessä kuitenkin syvää sakeuden vatia käsissään. 90-luvun loppupuolella mukaan tuli myös Tim Lewis, joka tunnetaan paremmin nimellä Thighpaulsandra. Hänen tuotantotaitonsa ja massiivinen vintagesyntikkakokoelma toivat uuden elonhenkäyksen tuotantoon, jota kutsutaan Coilin loppupään levyiksi (Balance kuoli pudottuaan rappusilta 2004). Thighpaulsandran nimi on täällä vierailleille tuttu yhden vaiheen Julian Copen musiikillisena kumppanina ja tienestinsä hän on tehnyt jo suljetun studionsa lisäksi pitkäaikaisena Jason Piercen Spiritualizedin kosketinsoittajana 90-luvun lopusta 2000-luvulle.

Coilin musiikkiin on liitetty vahvasti esoteria, huumeet, crowleyläinen taikuus yms. ja tätä levyä äänitettiin erinäisissä sessioissa edellä mainitut asiat joskus hyvinkin pinnassa. Audiota kuunnellessa voisi olettaa, että kaksikko McDowell & Thighpaulsandra ovat hoitaneet musiikin ja pääkaksikko "muun sisällön". Kohtuullisen verkkaisesti etenevän levyn nimi on tunnelmaa kuvaava: tämä on tällaista synkkää pohdintaa, jota voi kuunnella öisin. Jokainen unettomuudesta kärsivä toki tietää, että tällaisen ankeuden sijaan yön pimeinä tunteita maataan ja pohditaan yleensä oikeasti huomista kauppareissua yms. arkisempaa typerää.

Levyn avaava pitkä ja painostava 'Are You Shivering?' vaihtuu seuraavan 'Red Birds Will Fly Out of East and Destroy Paris in Night'iin, jossa Thighpaulsandra esittelee berliinin koulukuntaa muistuttavan sekvenssinsä, jota maalataan vielä ajoittain mellotronilla. Balance puhuu väliin sekvensserin läpi ääntä synteettisesti katkoen ja loppupäässä siristellään jo metelin rajamailla. Yökerhomainen luenta 'Red Queen' rauhoittaa levyä musiikillisesti. Toiseksi viimeinen 'Red Birds' koostuu taustaltaan syntetisaattoreiden läpi vedestyistä eläintenäänistä ja luennasta. Päätösraita 'The Dreamer is Still Asleep' muistuttaa eniten perinteistä laulumuotoista kappaletta, taustana käppä-casion muzak-biitti.

Yksi syy Coilin kulttiyhtye-statukseen on varmaan se, että bändin äänitteitä painettiin aikanaan aina hyvin rajallinen määrä. Tavara oli NTKT (ne tietää ketkä tietää), käytetyt levyt fanien Crowley-kirjojen vieressä ja hinnat pilvissä. Itse olin bändin nimen kuullut jo ysärillä, mutta eihän noita juuri missään liikkunut, tai sitten industrial-leima karkoitti silloin.
Oikeastaan samaa asiaa on toteutettu olemassa olevista uusintapainoksistakin. MtPitD:sta tehtiin kalliita väri-vinyyliprinttejä (neljäs poski kuulemma taidekuva), jotka ovat kaikki SOLD OUT. Onneksi itselle kelpasi tästä alkuperäisen mukainen cd, tosin hyvin pienillä levynkansitiedoilla. Painoksen äänenlaatua valvoivat sekä McDowell, että Thighpaulsandra ja se on saanut kehuja siitä. Ehkä syystäkin, sillä kajareista levyn aikana tulvivat hertsimäärät ja kanttiaallot ovat kyllä tavallaan hyvin... äärimmäisiä. 

Levy on noussut jonkinlaiseen klassikon asemaan ja näin 20-vuotta ilmestymisensä jälkeen kuulostaa kieltämättä ainoastaan itseltään, minkä huomasin tägätessä tähän kirjoitukseen sitä liippaavia tyylilajeja. Niitä tuli 10 kappaletta.

Arthur Russell - Iowa Dream 2019

Arthur Russell on viimeisten parinkymmenen vuoden ajan tullut tutuksi jengille, joka saattaisi esimerkiksi lukea Wire-lehteä. Yleisin mielikuva artistista on varmaan se NYC-outsider diskontekijä omalaatuisen lauluäänen kanssa, mutta kuten tästä pääosin vuoden 1974 sessioista koostuvasta levystäkin selviää, Russell mahtui olemaan paljon muutakin. Silti mahtumatta kuitenkaan ikinä niin sanotun valtavirran puolelle jääden elonsa aikana kulttiartistiksi.

Russell syntyi vuonna 1951 Iowassa. Hänen isänsä oli entinen meriupseeri, joka toimi kotikaupungin pormestarina. Arthur aloitti läpi elämän seuranneen sellonsoiton lapsena ja muutti juuri täysikäistyttyään buddhalaiskommuuniin San Fransicoon. Ehkä pakoon Iowaa, isäänsä tai muuten? Friscossa hän tapasi ensi kertaa Allen Ginsbergin, jonka runoesitysten taustalla hän oli usein selloineen. Russell opiskeli kaupungissa myös intialaista musiikkia. Pari vuotta myöhemmin hän muutti New Yorkiin opiskelemaan yksityisessä konservatoriossa ja suoritti samalla yliopiston kielitieteiden opintoja. Russell suuntautui elektronisen musiikin kursseille ja löysi itsensä minimalistisen sävellyksen parista, asioita jotka pulpahtivat pintaan pitkin uraa.

Näitä pulpahduksia on tällä levyllä kuitenkin vähemmän, sillä Iowa Dream koostuu pääosin kahdesta erillisestä vuoden 1974 ja 1975 sessiosta, jotka äänitettiin ammattimiesten avustuksella ja tuotannossa. Tarkoituksena oli saada mainstream-levytyssopimus ja musiikin tyylilajina oli pääosin akustinen aikansa singer-songwriter kama. Kappaleiden aiheet käsittelevät lapsuutta, rakkautta ja niin edelleen ja Russelin ääni yhdessä musiikin kanssa tuo välillä hyvin vahvoja mielleyhtymiä saman ajan Nick Drakeen. Mukana on ripaus kokeellista vibaa, mutta levyn sisältö siis pääosin folk-musaa.

Ehkä Russell oli vuoden pari myöhässä, koska paljon heppoisemminkin perustein oli tuohon aikaan saatu levytyssopimuksia. Joka tapauksessa Arthurin mielenkiinnon suunta muuttui vuonna 1976, jolloin hän löysi diskomusiikin. Samoihin aikoihin tuohon saakka itseään heterona pitänyt Russell aloitti ensimmäisen pidemmän homosuhteensa ja siinä mielessä paketti oli valmis: hänen musiikillinen kulttiuransa kulki pitkälti NYC:n homoalakulttuurin ja undergroundin omaisuutena, poikien muutamankin ug-hitin. Valitettavasti tässä mentiin täydellisesti alakulttuurin tyylilajin oppikirjan mukaan: loppuun asti aktiivisesti musiikkia tehnyt (vaikka sairasti välissä mm. kurkkusyöpää) Russell kuoli HIV/AIDS-peräiseen sairauteen 40 vuotiaana keväällä 1992.

Anarcho / Peace Punk / Punk / MIX

 

1. Blitzkrieg - Destruction

Brittiläinen Blitzkrieg jyrää vahvasti tomikompilla kantaen huolta suurvaltojen kilpailun tuomasta maailmantuhosta. Kova vokalisti.

2. The Iconoclast - Prisoners of Existence

Tämän nimisiä bändejä taitaa olla muutamakin. Onko tämä niistä tunnetuin? Tai ainakin punkbändeistä nimeltä Iconoclast. Periaatteessa brittianarkolta kuulostava biisi, jossa sävyjä, mutta bändihän taisi olla USA:n LA:sta. 

3. Axegrinder - Intro + Aftermath

Metallia soitettuna punkin suttuisuudella. Upea levyn/kassun avaus.

4. Deformed - Prophecy

Englannista tämäkin. Teki useamman EP:n, mutta tämä on alkupään demolta. Hardcore-nopeus on laskettu ja tässä jytätätään laahaten maailmanlopun näkymissä. Myös tollainen kasetin saturoima ääni sopii hyvin tähän. Bändi toimi suhteellisen pitkään ja nykyisin edelleen aktiivinen CRESS-orkesterihan taitaa olla aika pitkälti samat ukot.

5. The Fall - Kicker Conspiracy

Temaattisesti vähän kokoelman ulkopuolinen biisi + The Fall ei kai koskaan ollut ainakaan omasta mielestä edes ns. punk-yhtye. Mutta musiikillisestihan tässä kalutaan monien kokiksen kappaleiden kanssa samaa ennakkoluutonta luuta.

6. De Vlucht - Jet Set

Tämä on itselle vähän tuntematon bändi, mutta Alankomaista ja tässähän mätkitään ehkä jopa myöhemmän power violencen tyyliin. Tämä on kuitenkin kasarin puolivälistä. Hollannissa on kaiketi edelleenkin hyvin vahva squattaus-kulttuuri ja oli aktiivinen brittibändien vierailukohde.

7. The Mad Are Sane - World in Action

Brittiläinen maakunta-anarkobändi. Mies ja naisvokaalit. 110% tosissaan ja nämä tyypit olivat tässä vaiheessa vissiin jotain 16-vuotiaita. Demo, mitään vinyylille painettua ei kai ikinä julkaistu.

8. Nausea - Smash the Racism

Jenkkien anarko/crust suunnannäyttäjä. 

9. Generic - The Oldest Trick in a Book

Ikävien tapausten takia historian hämäriin unohdettu bändi, mutta joka on mun mielestä niiltä osin mitä kuullut tämän kakkosaallon "kakkosaallon" parhaita.

10. Here & Now - Floating Anarchy

Tämähän on ihan puhdas haisevista travellereista koostunut hippibändi, joka oli jossain vaiheessa käsittääksi ihan oikea vara-Gong. Mutta omalla tavallaan puhtaita anarkisteja + kiersivät runsaasti The Mobin ja The Zoundsien kanssa näitten alkuaikoina ja senhän kuulee jälkimmäisistä.

11. Deviated Instinct - Pleasure Worth Force

DI:ltä olisi ollut laittaa joku ikoninen myöhempi metallinen crustibiisi, mutta tämä synaplörinän päälle puhuttu biisi on paljon hauskempi. Yhtyehän aloitti anarkobändinä ja tällä 85-demolla sillä oli ylväs päämäärä tehdä musiikkia, joka ei ole lokerossa. Onnistuiko vai ei, sillä ei ole väliä vaan toimii miksauksen tähän välikköön.

12. Indian Dream - Intense Situations

Tästä ei paljon tietoa. Anarkobändejä oli paljon, koska hetken aikansa suunta. Naisvokalistin keulittamia yhtyeitä myös paljon. Hyvä biisi ja hyvällä tavalla kasaria kitarointia.

13. Smartpils - Life Cycle

Yhtyeen juuret menevät jo 70-luvun loppuun. Ilmeisen runsas päihteily yms. hidastivat levytykseen pääsyä, vaikka bändi keikkaili paljon ja demojakin (jotka kiinnostaisivat). Rumpali on soittanut 20+ vuotta Hawkwindissa, minkä jos yhdistää tähän kappaleeseen ei varsinaisesti yllätä.

14. Zygote - Motion

Amebix-kitaristin + muiden tekijämiesten kasarin lopun bändi. Hyviä biisejä, mutta ehkä koko levy ei kanna. Myös tässä bändissä sivutoiminta oli niin voimakasta, että audiota ei tahtonut päätyä levylle.

15. Psycho Squatt - Populations Perdues

Ranska-anarkoa. Melankolinen biisi fonilla höystettynä. Upea vallimainen soundi, mies- ja naisvokalisti, eli kaikki kohdillaan.

16. Political Asylum - Someday

Skottibändi, joka tässä erittäin kauniissa ja kasarikitara-akrobatiaa esittelevässä biisissä on positiivisessa ja optimistisessa uskossa aatten ja tulevaisuuden kanssa.

17. The Astronauts - Protest Song

Outolintubändi, jonka pikkutakkinen johtaja Mark Astronaut on vaeltanut folkin, psyken ja punkin välimaastossa jo 80-luvun taitteesta asti.

18. PMS 84 - Creep

Miksauksen lopussa alkaa tulla uudempia bändejä. Jenkkibändi, joka tippuu jonnekin sinne hardcoren ja oi!:n välimaastoon. Kunnon mätkettä.

19. Cross Stitched Eyes - Suffer

Tässä oli jotain UK Subs, Zygote ja Smartpils yhteyksiä? Kunnon mätkettä.

20. Moral Suckling - Tienehemen Square + In The Name Of A God 

Taiteellista + kunnon mätkettä. Rudimentary Peni varmaan hyvä vertailukohta?

21. Burnt Cross - Paths to Percecution

Kahden hengen bändi, joka äänitti jossain vaiheessa kai omassa makuuhuoneessa. Rumpukone, kitara ja paasaus, siitä minä nautin.

Sonic Boom - All Things Equal 2020

Sonic Boomin uuden ja "ensimmäisen sooloalbumin 30-vuoteen" julkaisun alustus aloitettiin talvella, mutta odotusten suurentaminen jäi vähän kevättalvella syntyneen koronapandemian jalkoihin. Myös mainospuheet "ensimmäisestä sooloalbumista sitten" jne. ovat mainospuheita: E.A.R., Spectrum ja niin edelleen ovat vierailijoista ja apulaisista huolimatta olleet juuri nimenomaan Peter Kemberin sooloalbumeita, vaikka tuotanto- ja toimintatapa olisivat olleet erilaisia.

Pikakelataan Kemberin vaiheet 90-luvun taitteesta tähän päivään: kulttiyhtye Spacemen 3:sen hajottua toinen pääpuolikas Jason Pierce teki yhtyeensä Spiritualizedin menestyneempää ja laadullisesti parempaa musiikkia kuin muusikkona rajallinen Kember. Peter toisaalta puski kokeellista musiikkia laajalla spektrillä tähän päivään asti, vaikka levyjen julkaisuinto hiipui internetin ilmestyttyä ja syödessä levyistä kertyneen toimeentulon. 2010-luvulla Kember kuitenkin nousi uudelleen, tällä kertaa itseään parikymmentä vuotta nuorempien ihailijoidensa tuottajana, josta konkretisoitui hänen elämänsä ensimmäiset (ja korkeat) listasijoitukset, sekä artistisen profiilin nouseminen.

'All Things Equal' tavallaan niputtaa kaiken edellisen yhteen levyyn. Mukana vierailijana on myös Panda Bear, jonka levyn 'Meets the Grim Reaper'in Kember tuotti. All Things Equalin tuotanto aloitettiin jo vuonna 2015 Kemberin synnyinkaupungin Rugbyn New Atlantis Studiolla. Levyn ensimmäinen versio tehtiin studion mittavalla analogisten ja modulaaristen syntetisaattoreiden arsenaalilla, mutta tuttuun Sonic Boom-minimalismityylillä. Kember aikoi ensin julkaista levyn sellaisenaan, etenkin kun pienelle piirille koekuuntelutettu versio sai aikaan rohkaisevia mielipiteitä. Jostain syystä näin ei kuitenkaan tapahtunut ja nauhoitukset jäivät makaamaan kovalevylle.
Tässä välissä Kember muutti Rugbystä, jossa oli asunut tähän astisen elämänsä Portugalin Sintraan, joka on käytännössä puistoalue/museo ja kansallispuisto Lissabonin vieressä. Samaisessa paikassa hän aloitti myös pihapuutarhan pidon, joka vaikutti tulevaan levyyn ainakin hänen omissa ajatuksissaan. Uudessa lokaatiossa New Atlantis II:ssa (huone asunnossa) Kember lisäili digitaalisia soittimia aikaisempiin pohjiin + laulut, jotka miksattiin paikallisessa studiossa.

Näitten yhdistelmästä syntyi uusi juuri julkaistu albumi. Kember kuvailee omaa musiikkiansa, tai ainakin tätä levyä orgaaniseksi. Se versoo ja kasvaa hitaasti niinkuin kasvit. Itse vetelisin mutkia suoriksi ja sanoisin, että tämä kuulostaa osittain juuri siltä Recurring-ajan Sonic Boomilta, mihin itse ihastuin. Jotain tuttua siinä oli ja tietysti oman spektrin laajentuessa syy selvisi: Kember on kohdilleen osuessaan parhaimmillaan yhdistellessä kahta esikuvaansa: Beach Boysia ja Kraftwerkia. Ja ripaus Suicidea. Tällä levyllä Sonic Boom ei ammu kertaakaan harhaan, vaikka keskelle osuminen on myös vaikeaa. Mutta pelkkä tauluun osuminen riittää tällä kertaa, koska pakka on testattu ja toimiva. Parhaimmillaan levyllä ollaan 'On A Summers Day' kappaleella, jossa esikuvat ja Kember itse hiovat toistensa pinnat teräviksi ja kiiltäviksi.

Here And Now - Peel Session - 1978

Brittiläisessä musiikki- ja DIY-skenen kirjoitetussa historiassa on pienoinen musta aukko taikka tyhjä kohta, kun kyseessä on 70- ja vielä 80-luvullakin vahvasti elänyt 'free festival'-skene.

Myöhemmin samaisen toimintablokin täyttivät ehkä teknomusiikin laittomat metsä- ja varastohallibileet (mm. Goatrance), mutta tätä ennen jälkihippien ja niin kutsuttujen travellereiden (jotka elivät vaunukaravaaneineen ehkä hivenen yhteiskunnan ulkopuolellakin) täyttämät kesäiset free festivalit yhtyeineen olivat oma voimakas alakulttuuri-ilmiö vielä pitkälle 80-luvulle.

Ehkä yksi syy skenen bändien ja musiikin katoamiselle ajan muistista oli suurimman osan bändeistä kiistämätön musiikillinen keskinkertaisuus? Musiikkimedia haluaa myös aina muistella uusia ja uraauurtavia ilmiöitä, joiden rinnalla lasten kanssa maalatulla linja-autolla matkustanut hienhajuinen ja pesemätön  jälkihippiperhe edustaa ehdä tuona aikana jo pysähtyneisyyttä sekä mennyttä maailmaa ja ideaalia.

Homma kulminoitui vuonna 1985 viimeiseen yritykseen viettää kesäpäivänseisausta sitä varten neoliittisella kaudella rakennetulla Stonehengellä, jonka poliisi väkivaltaisesti esti. Battle of Beanfield nimen saaneessa tapahtumassa 1300 poliisia blokkasi New Age Travellereiden autosaattueen pääsyn alueelle ja 537 travelleria pidätettiin samalla kertaa (ja kovaotteisesti), joka on kaiketi sodanjälkeisen Britanian suurin yhtäaikaa teljetty joukkio. Tätä ennenkin juhlissa oli ollut ongelmia ja rähinöitä ollut muun muassa moottoripyöräjengien toimesta. On huomioitavaa, että näillä festivaaleilla soitti paljon myös aikansa punk-skenen yhtyeitä.

Mielenkiintoinen linkki 70- ja 80-luvun punkmusiikin kanssa oli Englannissa vallinnut talonvaltaus, eli squattaus. Ilmiö elää Brittein saarilla edelleenkin, mutta punk- ja etenkin anarkopunk/peace punk piireissä squateissa asuminen ja oman utopian pyörittämisyritys oli oikeastaan selviö. Idea ei ollut kuitenkaan punkkien itse keksimä, vaan hommaa oli tehty jo 60-70-lukujen vaihtoehto- ja DIY-skeneissä. Ladbroke Grove-alueen yhtyeet, joihin lukeutuivat esimerkiksi Hawkwind ja Pink Fairies asuivat niin sanotusti vapaasti. Hommaa edesauttoi Ison Britanian laki, joka sallii sinällään majoittumisen tyhjillään olevaan taloon, jos kiinteistön omistajaa ei saada kiinni. Usein tilanne johti kuitenkin vesijohto- ja sähköverkon ulkopuolisiin utopistisiin kokeiluihin, joista siirryttiin paikan paskomisen ja huonekaluilla lämmittämisen jälkeen seuraavaan osoitteeseen. Myös virkavalta alkoi yleensä naapurien valituksen ohella seurata ja painostaa "vapaaseen asumiseen" usein kuulunutta vapaata päihteiden käyttöä ja myyntiä.

Joskus utopiat jollain tavalla toimivatkin, mistä esimerkkinä CRASS-yhtyeen Dial-house, joka on olemassa tavallaan edelleenkin. Yhtyeen jäsenistä suurin osa oli kuitenkin 60-luvun entisiä hippejä ja punkyleisöä ihan huomattavasti vanhempia. Penny Rimbaudin ystävä Wally Hope oli alkuperäisen Stonehenge-festivaalin perustaja ja riisti henkensä hämärissä olosuhteissa, joista Rimbaud syyttää edelleen "hallitusta ja salaista poliisia". CRASS ei ollut ainoa linkki vanhempaan skeneen, sillä aktiivisesti maata kiertänyt Here & Now-yhtye omasi suoria linkkejä Gong-yhtyeeseen (ja toimi 1977-78 Planet Gong nimellä Daevid Allenin taustabändinä). Punkin ilmestyttyä kehiin yhtye kuvaili omaa musiikkityyliään 'spacepunk'-termillä. Bändiltä ilmestyi vuonna 1978 täyspitkä, joka oikeaan punk-tyyliin kuitenkin kalpenee tämän lyhyemmän, aina kaikelle uudelle avoinna olleen John Peelin järjestämille sessioille.

Here & Now:n oma suora linkki anarkopunk-skeneen oli taas sen varhainen kiertäminen ja ystävyys nuorempien The Zounds, The Mob ja The Astronauts yhtyeiden kanssa. Kakkosbiisi 'What You See Is What You Are' voisi olla sanaleikkeineen ihan suoraan Zoundsien repertuaarissa.

John & Petri - Parvo 2018

Noin vuosi sitten Levyhyllyssä oli Petri Lahtisen ja Paul Mimilitchin yhteistyölevy 'for the first time' ja nyt marraskuun lopussa 2018 jatketaan samoissa tunnelmissa.

Tällä kertaa musiikintekokumppanina on Yhdysvalloista Suomeen lokatoitunut John Hubbard, joka toimii täällä(kin) graafisena suunnittelijana.

Yhteistä tälle levykaksikolle on myös hyvin avantgardistinen ote musiikkiin, joka tällä levyllä ottaa taas yhden askeleen kohti muodotonta tuntematonta. Bandcamp-julkaisu kulkee EP-mitassa ja on neljän biisin teos. Aviations-julkaisulla Lahtinen looppaili vielä kitaraansa, mutta jos tässä sellaista tehdään, se on peitetty aika hyvin elektronisen pörinän ja plörinän alle. Loopit kyllä soivat, mutta eivät muistuta enää frippeilyä.

Avausbiisi 'Alta' pyörii Lahtisen laulun ympärillä, mutta laulu-looppien rinnalle nousee häiriöäänirytmiä, kohinaa ja surinaa. Kakkosbiisi 'Placrag' toistaa mantramaisesti ehkä nimeään ja sen mukaelmia. En tiedä, kuulostaa etäisesti joltain slaavikieleltä. Mukaan nou(i)see pörinää ja bassoääniä ja koko paketti sementoidaan synabiitillä ja vokaaleilla. Kolmosbiisi 'High Shadow' on oma suosikkini, joka lähtee kasvamaan vähän samanlaisin eväin kuin kaksi edellistäkin, mutta keskivaiheilla mukaan nouseva fätti torvimainen ääni alkaa soittamaan yksinkertaista riffiä, joka heiluu häiriöäänen ja tuuban välillä. Lopussa koko homma muuttuu säröytetyksi surinaksi, joka nousee ja laskee. Vaihtelee ja hiipuu pois muistuttaen jotain kaukaista radiota. Tämä on kymmenen minuutin pituudellaan myös julkaisun pisin raita. Päätösraita on laulua robottirpörinän päälle, laulun elektronista hajottamista ja muokkausta.

Mistään yleisön kosiskelusta ei tällaisessa kamassa ole kyse. Tuotanto ja toteutus on minimalismia ja jos joku populaarimpi musiikin oksa olisi tätä lähellä, niin ehkä joku Bowien Blackstar-levyn sivulause. 'for the first timelta' on otettu aika harppaus kohti muodottomuutta.
Elikkäs alkaa olemaan silkkaa erikoismusiikkia.

https://petrilahtinen.bandcamp.com/album/parvo

Risto - II 2013

Risto on ollut artisti johon niin sanotusti rakastui ja sitten kyllästyi. 'Aurinko plaa plaa plaa' soi levysoittimessa paljon ja miehen räävittömät lyriikkapläjäykset sekä yllättivät, että toimivat. Eikä taustaorkesteri Ristokaan kuulostanut huonolta, vaan soitti erittäin omaperäisesti vaellellen samaan aikaan tutuilla, mutta myös tuntemattomilla Suomen poluilla. Samoilla eväillä seurannut 'Sähköhäiriöön' taas kuulosti jostain syystä täysin saman toistolta ja aiheutti suoranaisen vitutus-reaktion.

Intternetissä ja muualla mediassa kiersi II:sen ilmestyessä huhuja Riston 'paluusta' ja albumi sai vuoden 2013 tekijänoikeusjärjestö Teoston palkinnon, joka jostain ihmeellisestä syystä on jaettu parikin kertaa uskaliaille artisteille.

Olen tunnetusti hitaasti lämpenevää sorttia plus Riston edellinen levy oli niin ärsyttävää paskaa, että tähän levyyn tutustuminen tapahtui sen saamista kehuista huolimatta vasta nyt. II:nen synnyttää kokonaisuutena vähän samanlaisia Risto-tuntemuksia, kuin edeltäjänsä (samaa monologia paljon), mutta musiikillisesti albumilla on kolme hetkeä, jotka antavat tämän anteeksi.

Levyn avaava 'Turvaluola' on yksi niistä. Musiikillisesti se nojaa kauniisiin 70-luvun alun anglo-folk biiseihin sanoituksen pyöriessä sitten vastapainoksi ja vähemmän yllättävästi puoliperversseissä kuvioissa. Kakkosbiisi 'Mikä estää olemasta ihan kaikki' jatkaa saatanan kovaa linjaa ja se seikkailee Aasian tasankojen lisäksi Morriconen pölyisissä maisemissa vocoderin läpi laulettuna nostaen lopussa kaikki ihokarvat pystyyn. Kolmoskappale 'Valoputkessa' tiputtaa levyn takaisin siihen yhdentekevään Risto-kamaan. 'Uskotko Jeesukseen kristukseen' jatkaa samaa linjaa muistellen flippaajan luona vietettyä yötä. Samaten 'Vanhus'. Sitten tuleekin levyn kärkikolmikkoon kuuluva vocoderin, 80-luvun alun synien ja lonksuvien roskiskitaroiden säestämä 'Sortuvan kaikkeuden viimeinen olento', joka päivittää Nurmion 'On aika soittaa sinfonian', Kollaan 'Tähtien rauhan' ja Leavingsien 'Olipa kerran ihmisen' tähän päivään. Tai sinne pessimistiseen tulevaisuuteen. Robottien laulama "Rakenna meidät sitten omaan aikaasi uudestaan" kohoaa lopussa mantraksi. Tajuttoman kova biisi. Sitten taas Ristoilu jatkuu 'Tiedän millainen on ihminen', mutta kappaleen pelastaa sen kohoaminen kohti loppua kuorokoneen avulla miltei euforikseksi. Levyn päättää 'Moderni suojelusenkeli'.

Risto-yhtye koostuu koskettimia soittavan Risto Ylihärsilän lisäksi kitaristi Tuomas Eriksonista, bassoa ja baritonikitaraa soittavasta Minna Kortelpurosta ja rumpuja siinä soittaa nykyisin moneen ehtivä todellinen renesanssimies Ville Leinonen. Vieraiijoina mukana on Pekko Käppi jouhikkoineen ja kakkosbiisissä huilut ja Morricone-kuorot tarjonnut osa Helsinki Soundpainting Ensemblestä. Lubo-Mir vääntelee vocoderia ja autotunea 'Tiedän millainen on ihminen' biisissä.
Levyn yleissointi on elektronisempi (sellaisessa groovebox-hengessä..), kuin aikaisemmilla äänitteillä. En nyt keksi tähän loppuun mitään sen suurempaa viisautta, tai tiivistystä, mutta II:sen kuuntelee läpi ja muutamilta kohdin vielä oikein mielelllään.

Christophe F. / Black Sheep - Heathen Frontiers in Sound 2009

Christophe F. menehtyi viime viikolla, eikä tätä noteerattu tai tulla noteeraamaan todennäköisesti mualla, kuin Julian Copen Headheritage sivustolla sekä artistin ystävien ja perheenjäsenten piirissä.

Kitaristilaulaja on varmaan malliesimerkki kyseisen saitin 'Unsung' osaston artisteista, joka ei missään vaiheessa ja missään olosuhteissa tule tunnetuksi oman kulttipiirinsä ulkopuolella.

Christophe F. tuli alun perin 'tunnetuksi' pohjois-englantilaisen 'Universal Panziesin' riveistä, joka julkaisi yhden kädestä käteen myydyn EP:n lisäksi yhden täyspitkän vuonna 1998, joka julkaistiin Copen sivujen kautta. Jostain syystä silloin aikanaan kuutisen vuotta sitten yhtye ei tehnyt kummoistakaan vaikutusta, toisin kuin nyt netistä uudelleen kuunneltuna. Bändin musiikki on sellaista 'herkkää' ja rikkinäistä kraut-tunnelmointia Agitation Free:n ja Hawkwindin hengessä yhdistettynä Christophen omintakeiseen narisevaan ja 'maalaismaiseen' lauluun.

Yhtyeen toiminta hyytyi 2000-luvun alussa ja Christophe liittyi vuosikymmenen puolivälin jälkeen Julian Copen Black Sheep kollektiiviin, jonka levytyksiä on täällä Levyhyllyssä käsitelty paljon, mutta todennäköisesti kuulemattomille korville. Yhtye soitti joukolla Copen taustalla marssirummuilla, akustisilla kitaroilla ja yhteishoilotuksella. Mukana oli myös kuvitteelliselle 'sähkönjälkeiselle ajalle' säilyneitä artefakteja, kuten Copen mellotron ja Black Sheepin 'sähköisen divisioonan' efekti- ja noisepedaalit. Hommaan kuuluivat myös vasemmistolaiset, uskonnon ja sodanvastaiset sloganeeraukset, militantit prätkäpuvut, ITE-taiteella maalatut maalaisesineet sekä soittimet ja joka paikasta tursoava punamusta anarkoväritys.

Black Sheepin toimintaan kuului myös ajatus demokraattisista julkaisuista sen eri soittajan kesken (Cope vertasi yhtyeen demokratiaa sellaiseen Fidel Castro-tyyliseen demokratiaan), joissa kollektiivin jäsenet saivat julkaista nimen alla omia levyjään muiden avustaessa taustalla. Näitä yksittäisten jäsenten levyjä tulikin pari kappaletta, joista yksi on tämä 'Heathen Frontier in Sound'.

Christophe F.n levy pitää sisällään kahdeksan pitkähköä akustisvoittoista kappaletta, joissa kööri hoilottaa ja laulaja pudottelee tarinaa nasevalla narisevalla ulosannillaan (tuo mieleen etäisesti William Burroughsin). Osansa saavat ahneet yritykset ja poliitikot. Vallankumouksesta paasataan ja hoilotetaan, mutta selkeästi siihen ainakin omassa elämässään uskovan outsiderin suulla. Mukana tietty myös Black Sheepille pakollinen juudokristillisen järjestäytyneen uskonnon vastaisuus. Levyn kahden soinnun nimikappale oli miltei samanlaisena versiona jo Black Sheepin aikaisemmalla levyllä, mutta kesken kappaleen putkahtava nuotiopiiri- ja mantramainen laini on aina yhtä vangitseva.
Sähköisinä soittimina levyllä kuuluu syntetisaattori, Christophen silloin tällöin pörisevä sähkökitara ja Copen eeppinen mellotroni. Sointimaailmaa voisi toisinaan kuvailla legendaarisen Ohr-levymerkin kosmiseksi musiiksi, jossa kosketindrone soi, akustisen soittimet ovat voimakkaasti kaiutettuja ja Christophen sähkökitara vaeltelee hitaasti. Vielä, kun biisitkin ovat pääosin näppäriä ja vangitsevia Vihreitten saarten hengessä, niin tässä on käsillä kadonnut klassikko.

Copen fantasia Black Sheepistä Cromwellin ajan Diggers-esianarkistien tyylisinä trubaduureina toimi parhaimmillaan hienosti, vaikka miehen touhuja kohtaan on esitelty syytöksiä 'keski-ikäisestä kapinasta'. Cope on tunnettu myös, että kuppaa jonkin jutun loppuun ja heittää menemään. Black Sheep on käsittääkseni enemmän tai vähemmän jäissä artistin oman kirjallisen uran nyt ponkaistua käyntiin.

Christophe F. ei tätä jää pohtimaan. Hänen heikoon fyysiseen olemukseensa kiinnitettiin huomiota jo vuosien takaisissa haastatteluissa. Taivaaseen Pakanarajoilta tuskiin mennään, mutta Valhalassa tai maanalaisissa saleissa piskuinen artisti juo simaa sarvesta ja soittaa pöytäseurueelleen kitaraa krominen valtava saksalaiskypä päässään.

Levy on ollut pitkään loppuunmyyty, mutta Spotifyn valtavan massan alta tämäkin levy löytyy.

Blyth Power - A Little Touch of Harry in the Night 1984

Kiitos intternettin, nykyään on mahdollista tutustua helposti bändeihin, joiden tuotantoa ei ehkä ajautuisi käsiin aivan helposti. Tämä englantilaisen Blyth Powerin yli 40 minuutinen kasettidemo löytyy Youtubesta. Yhtye ei ole ihan täysin obskuuri, sillä sen vuonna 86 ilmestynyt debyytti 'Wicked Women, Wicked Men and Wicket Keepers' nousi aikanaan oikeasti tärkeän Brittien 'indielistan' sijalle kuusi ja on todennäköisesti myynyt helpostikin toistakymmentätuhatta kappaletta, joka kertoo maan 80-luvun DIY/kädestä käteen skenen voimasta. Blyth Power on Suomessakin tuttu asianharrastajien keskuudessa, mutta siis vain heidän keskuudessa.

Yhtyeen nimi tulee brittiläisestä veturista ja se on edelleen toiminnassa. Bändin ainoa alkuperäisjäsen on rumpalilaulaja Joseph Porter, joka perusti bändin vuonna 83 soitettuaan sitä ennen sellaisissa legenda (mutta itselle vähemmän putoavissa) anarkopunkbändeissä, kuin The Mob ja Zounds. Bändin alati vaihtuva muu jäsenistö on ollut myös vahvasti mukana anarko/punk-skenessä. Blyth Power ei enää kierrä aktiivisesti, mutta järjestää vuosittain oman festivaalinsa, jossa soittajat pelaavat toisiaan vastaan krikettiä ja musiikki soi taustalla.

Blyth Powerin hengessä, teemoissa ja menossa on vahvoja vaikutteita vihreitten saarten historian viihdyttäjäkiertolaisista. Porter on myös tunnettu junafani ja bongari. Tämä vuoden 84 demo on mielenkiintoinen ihan siitäkin, kuinka se heijastelee maan 'indien' tulevia musiikillisia teemoja. Folkkia ja punkkia, vähän käppäistä, mutta rohkeaa soittoa ja vihreitten saarten kiistämätöntä melodian tajua. Mukana laulettavuus vahvasti mukanan. Soundit ovat todella suttuiset, jota Youtuben flash-rippaus toki vielä korostaa. Toisaalta olen aina ollut c-kasettien äänelle tekemän 'kompressoinnin' ystävä. Mutta hyvä dokumentti ajasta, jolloin vahva brittien ruohonjuuritason erikoisempi brittipunk alkoi liikkua perinteisemmän popin suuntaan. Toki Blyth Power kulki kuitenkin siellä ojan väärällä puolella. Demon loppupuolella oleva 'Emmanuel' on todennäköisesti uudelleenluenta keskiaikaisesta brittilaulusta ja on hämmentävä pörinäkitaroineen. Suuri osa demon biiseistä tehtiin uusiksi aiempana mainitulle debyytille, mutta itselle nämä suttuiset versiot toimivat paremmin.

Keijo - Olkoot Kaikki Vapaita Kärsimyksestä Ja Kärsimyksen Syistä 2012

Tämän kertainen julkaisu ei ole mitenkään tarkoituksenmukaisesti haettu 'paikallinen' tai Kymenlaaksolaisviritelmä, vaan ostin kyseisen kasettijulkaisun vähän puolisokkona kouvolalaisesta levykauppa-divarista. Sisäkansissa vilahti tuttu nimi J. Koho, joka on käsittääkseni kassun julkaisseen Ikuisuus-lafkan takana. Koho pitää myös sunnuntaisin Bassoradion myöhäisilllan ohjelmaa 'Sähkötyyny' yhdessä Jonna Karankan kanssa. Kaksikolla on tahoillaan myös kohtuullisen suuri preesenssi niin sanotun kokeellisen musiikin kentällä, joten tässä yhteydessä voisi jo puhua niin sanotusta 'musiikin monitoimimiehestä'.

Keijo taas on ymmärtääkseni jyväskyläläinen kirjailija/runoilija/outsidermuusikko, joka on kuusikymppinen ja julkaissut kirjoja 70-luvun lopusta lähtien. Keijon musiikin julkaisutyyli ja tahti on ollut huimaa. Tosin pienlafkoille ympäri ämpäri tehdyt julkaisut on pääosin tehty 'kasa omia kassuja käteen' tyyliin.

Miten tämä linkittyy nykyiseen maakuntaan on, että Keijon vaimo on kuusankoskelainen ja tämän kasetin musiikki on äänitetty paikkakunnalla keväällä 2012.

Kasetin kansi on buddhalaista kuvastoa ja niin luulen julkaisun nimenkin olevan. Kyseessä on improvisoitu musiikki ja oletan raitojen olevan soitettu sisään pääosin niin sanotusti livenä. J. Kohon tiedän soittavan perkussioita, joten oletan hänen olevan vastuussa suurimmasta osaa kuuluvista kilkuttimista. Keijo itse lausuu ja vokalisoi ja huutaa. Instrumentointi on pitkälti luomun kuuloista. Sähköäkin on, mutta akustiset 'soittimet' kuulostavat olevan pääosassa. Kakkospuoli sisältää enemmän lausuntaa ja on muutenkin ehkä enemmän 'free-form' ja vaikeampaa. Ykköspuoli taas on lähempänä 'new agea'. Kasetin alussa mieleen hiipiikin 70-luvun saksalaiset 'Kalackra' ja 'Deuter' sekä niiden drone-folkki. Crawling to Kuusankoski.

Tuotanto on mutaista ja suttuista ja kasetti itsessäänkin antaa koko hommalle vouvaavaa henkeä, mutta sehän kuuluu kuvaan. Villi veikkaus on, että tämä on vedetty sisään klassisella neliraiturilla. Kasetin kumpikin puolisko on jaettu kolmeen eri kappaleeseen. Kokonaisuus on todennäköisesti kasattu yhteen editoimalla nauhoitukset. Oikeastaan tykkään tämän a-puolesta oikein kovastikin. B-puoli on sitten vähän haastavampaa, mutta oletetaan sen kuuluvan kokonaisteoksen henkeen. Itselleni tämä jostain syystä putoaa hyvinkin, mutta sunnuntaikuuntelijoille varoituksen sana free-menosta. Paljon siis ritinää, kitinää, kolinaa, kilkutusta, rämpytystä, kurkkuääntä ja lausuntaa.

Kehrä - Tienhaara 2014

Kouvolalainen, tai tarkemmin kaiketi valtaosin kuusaalainen Kehrä on pyörähtänyt täällä aikaisemmin sivulauseessa. Yhtye julkaisi tässä viikon sisällä ihan fyysisen änitteen, eli 'Tienhaara' cdr:n, jonka julkkaritilaisuudessa olin itsekin. Keikka oli kolmas, minkä olen yhtyeeltä nähnyt, enkä tiedä onko bändillä kokonaisuudessaan ollut puolet enemmän?

Kehrä kuvailee itseään bandcampissä näin; "Neljän ennakkoluulottoman musiikinystävän muodostama orkesteri Kouvolasta." Kuvaus on aika hyvä, sillä vaikka yhtyeen (useammaltakin) soittajalta löytyy taustaa kaiken muun lisäksi myös hevistä, niin mitään ankeata hevi-iskelmää yhtye ei soita. Kehrän musiikkia voisi kuvailla "hyvin suomalaiseksi", mikä mollin lisäksi tarkoittaa, että pataan on viskattu pitkälti kaikkea siitä suomalaisesta taiteellisemmasta rokkiperinteestä tyliin Bad Vugum, varhainen CMX, Noitalinna huraa!, Haikara, Absoluuttinen nollapiste ja niin edelleen.
Yhtyeessä laulavat vielä kaikki siintä eturivistä, eli kummatkin kitaristit ja basisti, joten livenä kuullaan kolmea päävokalistia. Tämä ratkaisu tuo mukaan ehkä vähän sillisalaattia, mutta samalla myös sellaista tahallista sympaattista amatöörihenkeä, jota 80-luvullakin esiteltiin lavoilla yhdessä soitinten vaihtamisten kanssa. Kehrässä tosin jokaisen oma soitin pysyy kaulassa. Yhtyeen soitto on livenä hyvä sekoitus kyseistä harkittua amatörismiä ja samaan aikaan kiistämätöntä instrumentaalista taitoa. Toimii hienosti.

Tienhaara on bändin käsittääkseni toinen julkaisu. Edellinen on fyysisenä tuotteena harvojen ja valittujen käsissä, mutta biisit löytyvät yhtyeen bandcamp-sivuilta ja tämä Tienhaara on taas kuunneltavissa Spotifystakin. Levy pitää sisällään vain kolme kappaletta, mutta yhteiskesto nousee noin 15 minuuttiin. Yhtyeen tyyliin jokaisella kolmesta kappaleesta on eri laulaja ja lähinnä kolmen kappaleen kohdalla tulee kysymykseen kuinka hyvin bändi vangitsee henkensä laaserlevyn sisälle. Ihan hyvin; se kuulostaa Kehrältä, vaikka toki näin kolmen kappaleen pituudessa tuntuu vain raapaisulta, sillä yhtye pystyy todistettavasti onnistuneesti täyttämään tunninkin slotin omalla musiikillaan.

Toinen kysymys on, miten hyvin äänittäjä on saanut säilytettyä ja napattua yhtyeen 'luomun' soundin. Tämäkin on onnistunut hyvin. J-J Nippalan tuotanto on soundeiltaan selvää, mutta turhia puunaamatonta ja yhtyeen soitto juuri sitä mitä pitää. Levyn avaava 'Musta piste' on lopun hevi-riffissä hyvä esimerkki; luolamies-riffi nostetaan pintaan ilman turhia vingutuksia. Basisti Heijalan laulama nimikappale 'Tienhaara' esittelee rytmin vaihteluita, sekä yhtyeen hyvää stemmalaulua. Levyn päättävä kitaristi Järvisen laulama 'Aivoriihitonttu' esittelee kitara-stemmoja, rytminvaihdoksia ja Liimattamaisia sanaleikkejä.

Biisien lyriikat ovat kitaristi-laulaja Heidi Koskisen käsialaa ja kestävät hyvin päivänvalon. Päätösbiisissä hiipii mieleen myös parin soittajan teatteritausta. Levyn nimi on Tienhaara ja tienhaarastahan jatketaan yleensä johonkin eri suuntaan? Mutta toivottavasti kuitenkin jatketaan. Hyvä dokumentti yhtyeen tuotannosta, johon kannattaa tutustua. Ja etenkin käydä katsomassa keikalla.

Tuuliharppu - Osa kaksi II

Blogissa käsiteltiin kolmisen vuotta sitten 'soitin'-tägin alla Aeolian harppua, eli suomalaisittain tuuliharppua. Rakennettuna soittimia tehtiin ulkotiloihin jo antiikin aikana ja se koki myöhemmin uuden tulemisen romantiikan ajan puutarhoissa. Koska ihminen on nykyaikana muokannut aika kovalla kädellä ympäristöään, niin soitinta tai sen tahatonta versiota voi kuulla joskus myös rakennetussa ympäristössä. Tällaisesta yksi esimerkki on Australian nummien tuiverruksessa soivat metalliset lammasaidat.

Ei tarvitse kuitenkaan mennä merta edemmäs kalaan, sillä kyseinen instrumentti löytyy esimerkiksi viereisen kuvan ottopaikasta.

Tämä paikka sijaitsee entisen teollisuuskeskittymän syvimmässä ytimessä Kotkassa, tarkemmin entisen Karhulan alueen Jumalniemessä. Vain pari kilometriä sivussa suuresta Venäjälle johtavan moottoritien varressa olevasta markettikeskittymästä, merenlahden ja jokisuistojen ympäröivän niemen kärjestä.

Jumalniemi olisi ehtaa 'Esoteerisen maantieteen' blogin kamaa; alue on Kymijoen suistoon rajoittuvasta eteläpäädystä asumaton ja muutenkin sen pohjoispuolella oleva asutus on ränsistynyttä. Eteläranta on umpeenkasvanutta vitikkoa ja koivikkoa. Joki/meri ympärillä luotaantyöntävää mädäntyneine ja vielä siellä täällä rannassa pystyssä töröttävine laituirinpohjan tukipuineen. Vitikossa on siellä täällä kivijalkojen jämiä ja rannassa pari ränsistynyttä tiilimökkiä, joita teollisuus on joskus kauan sitten tarvinnut ties mihin. Vastarannalla joen suistossa toljottaa Karhulan puolen tehdassäiliöitä ja noin parin kilometrin päässä Sunilan suuri sellutehdas. Paikan nimi on Kyminsuu. Suoraan etelään päin parin kilometrin verran on Hietasen satama ja sen pohjoispuolen jättöalue - suuren sahayhdyskunnan purkamisen jälkeen kaatopaikkana täytetty suuri alue.

Jumalniemen jättömaa-statukselle löytyy selitys. Tukinuitto Kymijoella loppui vuonna 1966, jolloin Jumalniemen vieressä ollut suuri tukinerottamo jäi tyhjäksi ja samalla koko alueen merkitys muuttui. Paikalla oli 1900-luvun alussa sijainnut myös yksi alueen teollisuuden aloittaneista seitsemästä suursahasta asujaimistoineen, joista ovat muistona sahan varhaisen konkurssin jälkeen vain vitikossa siellä täällä olevat kivijalat.
Uiton lopettamisen jälkeen kului kymmenisen vuotta, jolloin alueen kunnat yhdistyivät ja kunnallinen vääntö valtasuhteista ja uuden kunnan de facto keskustasta alkoi. Jumalniemi sijaitsee asutuksellisesti ja maantieteellisesti aika tarkalleen kaupunkivyöhykkeen keskipisteessä ja esitettiin suunnitelmia uuden yhdistyneen kaupungin keskustan siirtämisestä tuolle alueelle. Tähän liittyi suuria siltoja yli Kymijoen ja merenlahden. Ei siitä sitten mitään tullut, mutta tässä väännössä alue tuomittiin keskellä ja samalla syrjässä olevaksi jättömaaksi, eikä siellä laittomia kodinkoneiden kaatopaikkoja lukuunottamatta ole oikeastaan mitään toimintaa.

Koska olet jaksanut lukea näin pitkälle huolimatta nälkävuoden mittaisesta paikkakuntahistorian luennosta, oletan että haluat kuulla ihan tosissaan ja oikeasti siitä tuuliharpusta?

Viimeinen teollisuuden ripaus alueella on nimittäin suhteellisen korkean kallion ylittävä ja tavallista korkeampi sähkötorni rannan lähellä. Tästä johdot jatkavat matkaa karkeasti arvioiden noin puolen kilometrin matkan kauempana suistossa olevalle toiselle tornille. Eli johdot ylittävät Kymijoen yhden suun suhteellisen korkealla olevilla pitkillä langoilla.

Viime sunnuntain isänpäivänä oli merialueilla suhteellisen kova tuuli. Itäisellä Suomenlahdella taisi olla 17 metriä sekunnissa ja puuskissa välillä enemmän. Sade oli kuurottaista ja entisen kotiseudun kierroksella halusin tällä kertaa jostain syystä pistäytyä tuossa paikassa, jossa olin edellisen kerran käynyt noin kaksikymmentä vuotta sitten (jotain alueen pysähtyneestä tilasta kertoo, että siellä näytti aika täsmälleen samalta vitikolta ja tuhnulta, kuin miltä muistin).

Ulkouduttua autosta olimme suoraan kyseisen sähkötornin alapuolella. Ympärillä olevasta lehdettömästä metsästä kuuli, että kovempi puuska oli nousemassa huminan säestämänä. Torni reagoi siihen majasteetillisesti; humina ylhäällä korkeuksissa voimistui, sen jälkeen se rupesi ulvomaan ja viuhumaan tornin väliköissä ja langoissa. Sähkökaapelit rupesivat resonoimaan ja samaan aikaan heilumaan. Tämä heiluminen aiheutti korkeuksissa kaikumaisia ruoskanääniä, sekä nosti ja laski heiluessaan äänenkorkeutta. Samalla piiskaava ääni kuulosti matkaavan poispäin joen toiselle puolle samalla hiljalleen vaimentuen. Vähän niinkuin dub-musiikin kaiku.
Mahtava ääni, mutta sitten tuulen huminassa ja ulvonnassa myös itse tornin runko rupesi hitaasti yltyen resonoimaan päästäen majasteetillisen bassohurinan, joka nousi ja laski tuulen mukana.
Tämä kaikki kesti sillä kertaa parin minuutin ajan, jonka jälkeen tuulen humina ja ulvonta hiipui hiljalleen aivan kuin levyn pois-feidauksessa. Sama hidas sammuminen tapahtui myös tornin resonoinnissa, jonka jälkeen palattiin äänimaisemassa tavalliseen syystuuliseen jättömaametsään.

Ylhäällä oli mennyt siis puuska sopivassa korkeudessa osuen piuhoihin ja rakenteisiin. Myöskään veden ropinaa ei tullut tuolla hetkellä päälle tai niskaan. Kännykkä oli kädessä äänittämässä osaa tästä hetkestä, mutta himassa ilmeni, että kyllä sitä tuulta riitti vielä maatasolle asti; humina ja ulvonta peittyy ikävästi puhelimen mikin diskanttiseen rätinään tuulessa tehden 'teoksen' kuuntelukelvottomaksi.

Tämä jätti kuitenkin poltteen äänittää kyseistä instrumenttia jotenkin. Olen jo miltei viikon pohtinut miten kyseisen ambienssin saisi vangittua jotenkin laadukkaasti nauhalle. Kyseessä oli kuitenkin täydellinen 'Avaruusromua' kama.
Haasteita tehtävässä piisaa. Käytössäni on Zoomin karvalakkimallinen äänitin, mutta laitteessa on tuulisuojuksesta huolimatta sama tuuliongelma, eli joutuessaan fyysisten ilmahiukkasten pommituksen kohteeksi laite äänittää rutinaa. Tietysti voisi yrittää äänittää sillä auton sisältä ovi tuulen alapuolelle auki, mutta tällöin ääni on todennäköisesti paljon vaimeampaa. Eräs kaveri sanoi, että jotkut äänittävät torneja laittamalla sen runkoa vasten stetoskoopin. Tästä mietin, että miten sen saisi järkevästi ohjattua zoomin mikkeihin. Mielessä kävi myös lätkämäisen piezo-mikin (käytetään usein kanteleen, banjon tai muiden mikitykseen ja vahvistukseen), mutta näissä kummassakin on yksi suuri ongelma; ne äänittäisivät vai tornin resonointia, mikä sinänsä on itsessäänkin mielenkiintoista, mutta tässä yhteydessä myös niiden linjojen humina, ulvonta ja delay piiskauksen yhteydessä ovat oleellinen osa äänimaisemaa.
Ja vielä lopuksi kelin pitäisi olla käytännössä sateeton, ettei sateen ropina ja hälyääni häiritsisi äänitystä. Ja sateettomia syys- ja talvimyrskyjä ei oikeastaan ole. Eli olosuhteiden pitäisi myös olla aika erikoislaatuiset. Paikka muutenkin on syrjäinen ja hivenen epämiellyttävä, eikä houkuttele ehkä pimeässä sademyrskyssä luokseen.

No, aikaa on odottaa. Ja mikäli tätä kirjoitusta lukee joku asianharrastaja kenttä-äänittäjä, niin pistä ihmeessä kommenttiosioon ajatuksia!

Pistän tähän loppuun muutamia kuvia alueessta ennen ja nyt:

Liimanarina - Keskenmenobileet 2012

Liimanarina oli 90-luvun alkupuoliskon ajan the kulttibändi, joka levytti omalaatuista ITE-taiteen rajalla hoippunutta rokkia, tai siis kovaa  ITE-taiteen rajalla hoippunutta rokkia. Yhtye levytti pääteoksensa oululaiselle Bad Vugumille, joka hardcoren jälkeen oli luonnollisena kotina aika isolle kasalle 90-luvun marginaalisempaa räimettä. Itse yhtyeen 'pääteos' Spermarket levytettiin kuitenkin amerikkalaiselle Drag Citylle. Näin ollen hivenen yllättävästi kaikista maailman bändeistä Liimanarina oli yhtye, johon kuulemma saattoi törmätä amerikkalaisten ug-hyypiöiden ja pikkulevykauppojen hyllyillä. Bändi hajosi, mutta on nyttemmin taas uudelleenaktivoitunut.

Itse en ollut mikään suuri tämän tyylin musiikin ystävä, mutta altistuin muutaman kerran bändin musiikille jollain kuvaamataidon tunnilla, missä vähän erikoisempaa musaa kuuntelevat ryhmäläiset toivat niitä vähän erikoisempia musakasetteja kuunneltavaksi piirtelyn taustalle. Myöhemmin törmäsin uudelleen bändin 'Maailman tylsin vittumaisuus' EP:hen ja se kuulosti vuosien jälkeen aika hauskalta.

Keskenmenobileet niputtaa bändin Vugumille julkaistut EP:t vuosilta 1989-92. Vastaavanlainen vähän laajempi kokoelma on julkaistu aikanaan CD:näkin, mutta nyt vinyylirenessansin aikana hetki on näköjään taas otollinen tälläiselle.

Liimanarina on apulaisista huolimatta (joista 'kuuluisimpana' varmaan Keuhkot-basisti Kake Puhuu) pitkälti täysin Olli Paukkeen projekti. Bändi operoi tahallisesti lo-fi-estetiikan parissa jo, ennenkuin siitä tuli hetkeksi muodikasta. Paukkeen laulu mylvii kuin mankalle äänitettynä, rummut kolisevat amatöörimaisesti ja kitara rämisee riffit läpi kuin kaukaisuudesta. Paukkeen riffit ja kitaransoitto ovat kuitenkin siellä jossain samassa etäisessä eeppisessä totuudentasossa, kuin PK-Keräsen tai Jolly Jumpersin vastaavat. Olen aikaisemminkin verrannut Liimanarinaa Captain Beefheartiin ja Trout Mask Replican henkeä löytyy soitosta paljon. Tosin ehkä kuitenkin helpommin lähestyttävässä muodossa. Toisaalta Anssi Kasitonni on varmasti taas kuunnellut Liimanarinansa useampaankin otteeseen.

Koska 'Maailman tylsin vittumaisuus' on jo tuttu, levyn iskevimmät jutut löytyvät kakkospuolelta 'Läntinen Pornokatu 25 B 13':sta. Liimanarina käytteli kohtuullisen paljon nauhan venyttelyjä, millä biisien alkuja ja loppuja väänneltiin. Muutamaan otteeseen biisi kesken kaiken vähän kiihtyy, mutta se tuo soundimaailman muutenkin orgaanisesti elävään ääneen vielä lisää lihaa. Pelkkään mökään ja räminään ei myöskään sorruta missään vaiheessa, vaan biisit ovat kuitenkin jollain oudolla tavalla aika formaaleita.

Kaksi pitkää vinyylipuolta Liimanarinaa putkeen on hivenen raskas kuuntelukokemus, mutta eipä kaduta tämä ostos.

Destroy All Monsters - 74-76 1993

Eilen Hesarissakin uutisoitu pikku-uutinen nykytaiteilija Mike Kelleyn kuolemasta meni ensin ohi silmien, mutta aihe tuli uudelleen vastaan toisen artikkelin kertoessa tämän mainetta nauttineen nykytaiteilijan olleen muun muassa Sonic Youthin mainion 'Dirty' albumin kannen takana.
Tarkempi tutkiskelu kertoikin yhtyeen Thurston Mooren uudelleenjulkaisseen erään obskuurin amerikkalaisen orkesterin äänityksiä 90-luvun puolessa välissä. Tätä ennen Mike Kelley oli tosin jo itse ehtinyt edelle.

Tai obskuurin ja osbskuurin.
Detroitlainen Destroy All Monsters (nimi napattu japanilaisesta Godzilla-elokuvasta) oli kaksivaiheinen yhtye, jonka jälkimmäinen saaga sisäisine riitoineen jämäytti bändin maakuntatasolle, vaikka rahkeita olisi ollut enempäänkin. Alkuperäisjäsenten Mike Kelleyn ja Jim Shawin lähdettyä taideopintoihin Kaliforniaan 1976 (kummastakin tuli menestyneitä nykytaiteilijoita), yhtyeeseen liittyivät mukaan ex-Stooges Ron Asheston ja ex-MC5 Michael Davis. Bändin tyyli muuttui kohti uutta punkkia ja hard-rockkia, tosin Niagaran edelleen 'laulamana'.

Ensimmäinen vaihe alkoi kuitenkin vuonna 1974, jolloin Mike Kelley, Jim Shaw, Niagara ja Cary Loren perustivat 'anti-rock' yhtyeensä. Kaksi ensin mainittua olivat free-jazzin, progen, folkin ja myös puhtaan noisen ystäviä. Niagara ja Loren taas olivat enemmän rakenteellisen musiikin puolella, mutta glitter-trashin ystäviä.
Yhteistä oli kuitenkin, että yhtye pyrki 'anti-rockkiin' ja 'anti-esiintymiseen'. Soittimina oli perinteisen repertuaarin lisäksi pölynimureita, halpoja koskettimia ja niin edelleen. Ympyrä tavallaan sulkeutui myöhemmin Ron Ashetonin tullessa bändiin. Olihan The Psychedelic Stooges esiintynyt vastaavanlaisella repertuaarilla edellisellä vuosikymmenellä.

Mike Kelleyn 74-76 uudelleenjulkaisu tuo ihmisten ilmoille yhtyeen kasettiäänitykset ja julkaisut ennen vuotta 1977. Bändi julkaisi ainostaan yhden kasettijulkaisun, joka sekin Kelleyn sanojen mukaan äänitettiin K-Martista ostettujen halpiskokoelmien päälle. Nämä kellariäänitykset pitävät sisällään äänityksiä yhtyeen koko spektrin läpi ihailemistaan Stoogeseista, MC5:sta New York Dollseista free-jazziin, Popol Vuhiin, Tangerine Dreamiin ja Kraftwerkiin. Lisäksi bändiläiset diggailivat Yesistä, Led Zeppelinistä ja The Incredible String Bandista.

Tämä kaikki pahoinpideltiin kasettiäänityksillä, jotka ovat välillä hirveää sontaa, välillä oikeasti eeppistä kamaa. Lähimpänä perinteistä kappalerakennetta muistuttavissa biiseissä Niagara laulaa niin monotonisesti, että saa Nicon kuulostamaan koloratuurisopraanolta.

Destroy All Monsterin anti-rock oli kokoelma folkkia, dronea, noisea, rockia, artsy fartsya ja kenttä-äänityksiä. Mukaan on äänitetty myös ellottavia lähiradio-jinglejä, vittupanojuttuja hokevia white trash-taaperoita ja muun muassa HUUMEYRJÖT. Kyllä; huumeyrjöt. Kelleyn kolmelle cd:lle työstämä kokoelma kuitenkin säilyttää kaikessa tempoilussaan, tai juuri sen takia mielenkiintonsa loppuun asti. Jännittävä paketti. Tämä on sitä todellista UG:ta ennen punkkia.

Windy & Carl - Portal 1992

Aviopari-duo 'Tuuli ja Kari' on pitkän linjan marginaalivääntäjä Amerikan Yhdysvaltojen Dearnborista. Kaupunki on yksi Detroitin pienemmistä satelliiteista ja kaiketi kuuluisin Ford-yhtiön pääkonttorista.

Windy & Carl luettiin aikanaan myös 'shoegazing' genreen, mutta siihen yhtye oli vähän liian lavea. Yhtye ei myöskään mahtunut genren muotiin muutenkaan yhtä helposti, sillä englantilaisten Slowdiven tai Lushin tapaan sillä ei ollut heittää promokuviin eteeristä ja lommoposkista runotyttöä. Windy oli ja on sellainen pullea keskilännen jenkkitäti ja Carlkin näytti lähinnä autoinsinöörilta. Ei siis indie-popparipoikien tai tyttöjen päiväunikamaa. Ehkäpä tästä syystä Windy & Carl kuulostaa edelleenkin mukiin menevältä suhinalta tai surinalta, toisin kuin poseeraavat aikalaisensa?

Portal oli kaksikon ensimmäinen julkaisu, joka tehtiin omakustanteena ja c-kasetille. Levystä tehtiin 1995 cd-painos. Olen jonkun verran kuunnellut Windy & Carlia ja tämä ykkönen on loppujen lopuksi jäänyt suosikiksi.
Vaikka duo operoikin kitaralla ja bassolla, musiikki on ambientia tai dronea. Kaikubokseja on varmaan kymmenen ja ne luovat hienon hidasliikkeisen orgaanisen äänivallin, johon vielä tällä ensimmäisellä levyllä Windy välillä puhuu päälle. Lopputulos kuulostaa Sonic Youthin taiteellisen pään ja Join Inn-ajan Ash Ra Tempelin välimuodolta. Aivan puhtaasti pelkkää kitaraa, bassoa ja efektejä tämä debyytti ei ole, vaan välillä seasta pilkahtaa syntetisaattorin ääntäkin. Sivuosassa, mutta kuitenkin.

Yhtyeen radikaalein poikkeavuus surinabändeistä oli kuitenkin rummuttomuus, joka poistaa musiikista jyskeen ja agression sekä antaa tilaa orgaaniselle rytmille. Tämä oli tietysti varma lippu sinne marginaalin äärilaitaan ja on sitä edelleenkin. Muuten Portal kuulostaa pitkälti tuon ajan Spiritualizediltä. Tai siis niiden levyjen biisien välisuhinoilta. Levyn kolmosbiisi on nimeltäänkin 'Ode to Spaceman'. Musiikista on riisuttu turhat laulutkin ja annettu phaserien, näppäilyn ja kaiun keskittyä siihen olennaiseen. Eli fiilikseen.