Olipa kerran avaruus / Il était une fois... l'espace - Soundtrack 1981

Viereinen kansi on virallisen soundtrack-julkaisun, mutta tietokoneen kajareista soi juuri nyt pidennetty versio, missä on kaikki sarjan musiikit ja teemat.

Olipa kerran avaruus on ranskalaisen Albert Barillen lastensarja joka ilmestyi pari vuotta edeltäjänsä 'Olipa kerran ihminen' jälkeen. Siinä missä edeltäjä pyrki historialliseen ja tieteelliseen opettavaisuuteen, jatko-osa keskittyi enemmänkin tuon ajan muodikkaaseen avaruusseikkailuun, unohtamatta toki muutamia tieteellisiä, poliittisia, eettisiä ja yhteiskunnallisia kulmia.

Taustatarinasta löytyy helposti ajankuvaa sen ajan YK:sta, kansainvälisestä yhteistyöstä, demokratiasta ja sellaisista aikansa hapatuksista, jotka joutuvat vastakkain militaristisen fasistiskommunistisen Kassiopeian kanssa. Taustalla vetelee myös naruja ihmisen itse luoma koneellinen kylmän tuhoava tekoäly ja lopussa kohtaamme arvoituksellisen ylemmän tietouden. Kaikkea mikä sai kuusivuotiaan tapittamaan mustavalkotelkkaria. Koska sarjan osatuottajana toimi Suomen Yleisradioyhtiö, sarja nähtiin aivan heti tuoreeltaan myös täällä.

Edeltäjän avaustunnari on ollut täällä jo vuosia sitten. Siinä japanilaisen Yasuo Sugiyaman soundtrackki valitsi ihmiskunnan koko painavaa taakkaa ja kehitystä kantamaan Bachin Toccata ja fuugan, jonka harteet sen kestivätkin. Ehkä jopa ainoana kappaleena maailmassa? Avaruuden japaniyhteytenä toimii runsas kuvastollinen lainailu aikansa animesta ja käsittääkseni tämä on osittain animoitukin japanilaisten toimesta?

Ihmisen taustamusiikki oli yhdistelmä ehkä hivenen käppäistäkin elektronista ääntä, funk-jazz muzakkia ja välillä klassisia teemoja. Avaruudessa hypätään suoraan nykyaikaan (vuoteen 1981) ja avauskappale on eeppinen diskobiisi (lokaatiosta riippuen ranskaksi tai englanniksi). Orkestroidut teemat ja takaa-ajo funk vuorottelevat. Koska sarjan käsis oli draamallisempi kuin edeltäjällään, toistuvat samat lokaatio tai henkilöteemat useasti. Levyä kuunnellessa tämä tietysti pidemmän päälle rasittaa. Teemat ovat onneksi hienotunteisesti tehtyjä, eikä sarjan katselu nosta musiikin toiston puolelta verenpainetta, vaikka jaksoja olikin kokonaista 26 kappaletta.

Syy tähän lienee, että sarjan säveltäjänä toimi ranskalainen Michel Legrand, jolla oli takataskussaan lopulta yli 200 tv- ja elokuvasävelmää, kolme Oscaria ja viisi Grammyä, menestyneitä musikaaleja yms. yms. Hänen kynästään oli lähtöisin muun muassa uuden aallon elokuva Cherbourgin sateenvarjojen musiikit. Blogia sivunneena knoppina hänen veljentyttärensä on Beach House indiebändin vokalisti ja lauluntekijä Victoria Legrand.

"Sellaista oli elämä sen ajan Euroopassa", niinkuin sarjassa sanottaisiin. Yleisradioiden rahoitus tarjosi mahdollisuuden tehdä huolella ja kiireettä kestävää lasten- ja nuorten viihdettä ja palkata kunnon säveltäjät ja orkesterit.
Mutta ajat muuttuivat: seuraaja Olipa kerran elämä ilmestyi vasta viiden vuoden päästä, mutta siinä animaatiojaksoissa luotettiin jo liikaa toistoon ja soundtrackin tunnarikin oli vuodelle 1986 ominaista keski-eurooppalaista syntikkapoppia.

Ash Ra Tempel - Le Berceau de Cristal 1975

Philippe Garrelin elokuva 'Le Berceau de Cristal' sai ensi-iltansa 1975 ja sen pääosan näyttelijättäriin lukeutuivat Anita Pallenberg ja Nico, joka asui tähän aikaan Ranskassa ja oli ohjaajan elämänkumppani. Muut pääosan esittäjät olivat Dominique Sanda ja Pierre Clémenti.

Itse en ole elokuvaa nähnyt, joten mielikuvani siihen perustuu tähän vuonna 1993 julkaistuun soundtrackkiin ja sen arvosteluihin. Filmi on pyörähtänyt Suomessa KAVIn näytäntönä ja sitä kuvataan depressiiviseksi mykkäfilmiksi. Nico lausuu siinä pari runoa, joista tulee myöhemmin hänen 1979 soololevynsä kappaleet, mutta muuten elokuvassa ei käsittääkseni ole dialogia. Sitä on kuvattu myös tahallisen hitaaksi elokuvaksi.

Tästä voinee omassa mielessään ehkä tehdä johtopäätöksiä pääosan esittäjättärien elämäntapaan heroiinin parissa ja ihan yleisemminkin. Garrel tilasi Ash Ra Tempelin Manuel Gottschingiltä musiikkiraidan elokuvan tapahtumien taustalle ja pyyntönä oli, että se kuulostaisi "unenomaiselta".

Gottschingin oma musiikillinen ura oli tässä vaiheessa muutoksen tilassa. Vaikka tämä on julkaistu Ash Ra Tempelin nimellä, niin vanhasta bändistä ei ole mukana enää ketään. Hartmut Enke oli lopettanut jo paria vuotta aikaisemmin hermoromahdukseen ja vietti loppuelämänsä kuulopuheiden mukaan paljolti laitoshoidossa. Rosin ääntä ei kuulla myöskään, mutta käsiparina on Lutz Ulbrich aka Lüül, joka tuli Manuelin avuksi jo edellisvuonna. Hänellä oli oma tausta merkittävän krautrock-yhtye Agitation Freen toisena kitaristina ja tästä matka jatkui Nicon taustabändiin ja poikaystäväksi (samaan aikaan Garrellin kanssa), sekä hänen johdattelemana heroiinikoukkuun, jonka Nico teki kaikille miesystävillensä.

Ash Ra Tempel on kuitenkin nimenä aivan oikeutettu, sillä levy muistuttaa enemmän sitä, kuin seuraavana vuonna lyhennettyä Ash Ra:ata, taikka samaisena vuonna julkaistua Gottschingin sooloksi muotoutunutta 'Inventions for Electric Guitar'-albumia. Soundtrack on sekoitus maalailevaa tavaraa ja sittemmin tavaramerkiksi muodostunutta matemaattisuutta ja päällekkäisiä delay-kitaroita. Hypnoottista rytmiä ja EMS-Synthin pulputusta löytyy myös. Samoja äänellisiä elementtejä löytyy vuoden 1976 Ash Ra:n 'New Age of Earth'-albumilla.

Soundtrackin musiikista osa oli jo valmiina, osan kaksikko äänitti varta vasten elokuvaa varten. Unenomaisuutta tulee hypnoottisten kitaroiden lisäksi phaserin läpi ajetusta Farfisa-urusta. Soundiyhdistelmä on aika tuttu lukemattomilta 70-luvun levyiltä ja taustalla kuuluvat nauhakaiun kanssa hiplaillut kitaran kielet tuovat mieleen Pompei-ajan Floydin.

Levy on kieltämättä kuin aikaansa lyöty käsijarru päällä ajelu, mutta sellaisenaan aivan hyvä.

Batman Forever Soundtrack (V/A) 1995

Jos jostain etsisi musiikillista tiivistelmää 90-luvusta, niin tämä levy saattaisi olla lähellä sitä.

Soundtrack ja sen supersuosittu leffakin ilmestyivät vielä aika tasan päivälleen 90-luvun puolessa välissä (tosin soundtrackin musiikit ovat äänitetty vuosien 93-95 välissä).

Kansiteksteissä luvataan pääosin ennenkuulumatonta musiikkia sellaisilta artisteilta kuin: U2, Seal, PJ Harvey, Nick Cave, Flaming Lips, Method Man, The Offspring, Michael Hutchence, Mazzy Star, Massive Attack jne. Siis edustava kattaus aikansa suurimpia nimiä, kulttitähtiä, nousevia bändejä, soolobiisejä esittäviä bändien keulakuvia jne. Musiikillinen spektri ulottuu alternative-räminästä superballadeihin, U2:sen numero #1:ksi nousseeseen tunnariin, rap-musiikkiin, trip hoppiin ja... no oikeastaan siis koko ysärin musaan, ehkä grungen määrä on aikaansa pienempi.

Aikansa superkattaukseen nähden onkin mielenkiintoista, että biiseistä itse elokuvassa oli vain viisi kappaletta. Loppukrediiteissä ja elokuvan epävirallisina tunnareina soivat sekä U2:sen "Hold Me, Thrill Me, Kiss Me, Kill Me", että Sealin superballadi "Kiss From the Rose". Näistä ensinmainittu oli ennenjulkaisematon, tosin biisi oli saanut alkunsa jo yhtyeen Zooropa-sessioissa. Sealin balladi oli taas ilmestynyt jo vuoden 1991 albumilla. Yhteistä näille kahdelle oli, että soundtrackillta sinkuiksi irrotettuina ne nousivat kumpikin listojen kärkipäihin ja Seal Yhdysvalloissa huipulle asti. Kolme muuta soundtrackin elokuvassa ollutta kappaletta ovat Flaming Lipsien "Bad Days", Brandyn "Where Are You Now" (jonka tuotti Lenny Kravitz) ja The Offspringin luenta Damnedien "Smash it Up"ista.

Kolmikosta Flaming Lips ei ollut tässä vaiheessa oikein nosteessa ja oli tippumisuhan alla Warner-levy-yhtiön listoilta, mutta Brandy ja Offspring olivat nousukiidossa ysäritähteyteen. Muut biisit ja artistit olikin sitten otettu soundtrack-levylle ihan vain täyttämään tilaa aikansa musiikilla. PJ Harveyn biisi taitaa olla ilmestynyt ainoastaan tällä levyllä. Sama Massive Attackin 'Marvelettess'-coverin kanssa. Näin taitaa olla suurimmalla osalla kappaleista kannen lupaustarran mukaisesti, joten kokoelmaa voi sinällään pitää omana leffaan sidottuna levynään, joka miksailee eri artisteja.

Paketti on ihan kelvollinen sampleri ysärin puoltaväliä, tosin Michael Hutchencen luenta Iggyn 'Passengerista' ei aikansa modernisoinnista huolimatta sytytä ihan hirveästi. Paria vuotta myöhemmin tämä supersuositun INXS-yhtyeen laulaja riisti itseltään hengen. Levy myi aivan törkeästi päästen lähelle Princen Batman-soundtrackkia vuodelta 1988 ja siltä irroitettiin kaikkiaan kuusi singleä (joiden loppujen menestys oli kahteen ensimmäiseen nähden vaatimattomampaa, mutta pitivät levyn MTV-rotaatiossa).

Doogy Degli Armonium- Wanted 1976

Tammikuussa ulkona on soinut lumikenttien kutsu (La mia grande avventura). Kuten myös teemalta tullut Sergio Leonen elokuvien sarja, joissa taas on soinut asianmukainen spagettiwestern-musiikki. Siinä missä Leonen elokuvat ja musiikki ampaisivat heti klassikkosarjaan, halvan työvoiman ja tuotannon ajan eurooppalaiset suurvallat Espanja ja Italia ulostivat myös suuren määrän vähemmän klassisia lännenelokuvia ja soundtrack-musiikkia. Budjettihinnalla.

Italialainen Doogy Degli Armoniumista löytyy kohtuullisen vähän tietoja internetistä. Oma veikkaukseni on, ettei siitä aikanaankaan tiedetty kokoonpanoa ynnä muuta, vaan homma toimi kotoisan JP-musiikin tyylillä nimettömien sessiomiesten soittaessa mitä pyydettiin. Rahat käteen ja täts it. Sen verran tietoa kuitenkin löytyy, että bändi perustettiin varta vasten juuri italialaisen lännenelokuvatuotannon soundtrackkejä tekemään. Halvalla mentiin ja Doogy Degli Armoniumin soinnista löytyy ajalle epätyypillisesti jopa rumpu- tai komppikoneen käyttöä, jota taisi olla myös tämän singlen kääntöpuolella olevalla (yllättävän tanssittavalla) kappaleella.

Halpakasetti-yhtiö JP-musiikki on hyvä linkki tähän levytykseen, sillä tämä tuli itselleni ensimmäistä kertaa vastaan vastikään ostamallani Matti ja Teppo Ruohosen M&T-levy-yhtiön Hittiparaati kokoelmalla, jossa siitä oli tehty "suomiversio", esittäjään mystinen Wild Whistler. Suomennos on tosiaan vähän vitsi, koska kappale on instrumentaali jonka melodia tulee aikansa (hetken) muodin mukaisesti viheltäen. Koska tästä tehtiin kotoinen versio, biisin on pitänyt olla jonkinlainen hitti Euroopassa. Tai ainakin Italiassa.
Kappale on kieltämättä käppää, idea pöllitty pitkälti isoilta pojilta, mutta pakkasen paukkuessa ulkona tämä lämmittää kuin kupillinen lapsuuden kaakaota ja pokkari Tex Willeriä.

Once Upon a December - Anastasia Soundtrack 1997

Vuonna 1997 ilmestynyt Fox-studioitten Anastasia ei ole ehkä jäänyt animaatioelokuvan historiaan sisällöltään, mutta sen musiikkiraita on. Elokuva oli kohtalainen menestys sekä katsojamäärältään, että tuotannollisesti ja sen soundtrack oli hyvin suosittu tuoden Grammy ja Golden Globe-ehdokkuudet.

Kappaleet ovat suurelta osin kaksikko Lyhn Ahrens/Stephen Flaherty käsialaa ja etenkin tämä usein joulun aluksella soiva 'Once Upon Time in December' on noussut jonkinlaiseen klassikkostatukseen. Sen pianolle tehty sovitus on nykyään musiikkiopistojen päätöskonserttien peruskauraa.

Mark Morgan - Fallout 2 The Soundtrack 1998

Fallout ja sen jatko-osa Fallout 2 olivat monille nykynelikymppisille tärkeitä sukupolvi- ja pelikokemuksia.

Nörttivarhaisnuoruutta viettänyt ikäluokka tunsi ennalta ja oli pelaillut "pen & paper" roolipelejä, joiden isä ja isoisä Dungeons & Dragons julkaistiin suomennettuna 1980-luvun lopussa. Tätä seurasi liuta muitakin kotimaiselle käännettyjä fantasiapelejä, jotka mahdollistivat roolipelaamisen sellaiselle ikäluokalle, jonka englanninkielen taito ei vielä riittänyt sisäistämään 200-sivua matemaattisia (ja muutamassa pelissä mielivaltaisia) sääntöjä ja maailmankuvausta.

Pöytäroolipelit loivat myös tiettyjä tietokonepeleihin siirtyneitä peliteknisiä keksintöjä, kuten levelit yms. 90-luvun loppupuolella tietotekniikka oli jo sen verran kehittynyttä, että sille pystyttiin luomaan viihdyttäviä ja vaivattomasti pelattavia oikean roolipelin kaltaisia pitkiä peliteoksia, joista ensimmäisenä julkaistu Baldurs Gate aloitti uuden luvun. Se perustui aikaisemmin mainitun D&D:n paranneltuun Advanced Dungeons & Dragons mekaniikkaan, josta oli tehty aikansa mittapuulla laadukkaita pelejä jo 80-luvulla.

Pelkkä fantasia ei ollut ainoa aihemaailma josta pöytäroolipelit ammensivat, vaan saman viihteen vastakkainen tulevaisuuteen sijoittuva pääty sci-fi oli toinen pelien pääaihepiireistä. Cyperpunk 2020 oli maailmalla ja ilmiönä niin suosittu, että siitäkin katsottiin aiheelliseksi tehdä oma suomennos lukuisine lisäosineen. Ylikansallisten yhtiöiden hallitsema ankea, saastunut ja korruptoitunut teknologiamaailma on valitettavan lähellä omaa nykyhetkeämme, lukuunottamatta 80-luvun kömpelöä näkemystä ja fantasiointia siitä, millainen verkko- ja virtuaalitodellisuus olisi ollut.

Kyperpunk olikin yksi saavi, josta ammennettiin 90-luvun pelihitti Falloutiin. Alkuperäisen pelin tarina alkaa 50-luvun hengessä, mutta 2000-luvun tekniikalla varustetussa ydinpommisuojassa, jossa ollaan selvitty maailman yli pyyhkineestä ydinsodasta. Täältä päähenkilö lähtee suorittamaan ummikkona ulkomaailmasta tehtävää, jonka tarkoitus on pelastaa Vaultin väki ja elinkelpoisuus. Vuosikymmenet bunkkerissa ovat tietysti alussa tehneet päähenkilöstä hivenen... tynnyrissä kasvaneen. Pelin viehätys oli hyvin kirjoitetussa dialogissa, näppärästi toimivassa pelimekaniikassa ja ennenkaikkea pöytäroolipeleistä otetussa vapaudessa, jossa oli mahdollista tutkia vapaasti pelimaailmaa ja toimia kuten parhaakseen näkee - valintojen vaikuttaessa pelaajan maineeseen ja ympäröivän maailman suhtautumisessa häneen. Kakkososassa hylättiin vielä ykkösen näennäinen "tehtäväpohjaisuus" pelin perustuessa todelliseen vapaaseen seikkailuun. Jotkut tykkäsivät tästä vielä enemmän, kunhan peliä vaivannut tähtitieteellinen määrä bugeja oli korjattu.

Fallout 2:sen pelaaminen sisälsi teoriassa loputtoman määrän pelitunteja random-generaattorin viihdyttäessä autiomaassa tapahtuvaa vaellusta, pudotellen peliin välillä hauskojakin populaarikulttuuriviittauksia. Tämän kaiken taustalla soi pelin soundtrack, joka koostui alkuintron bigband-biisin jälkeen puhtaasta ambient-musiikista. Temaattista vaihtelua oli paikkojen kesken, mutta ykkösestä osin otettu soundtrack vältteli oikeaoppisesti suoria (ja samalla pelituntien aikana väsyviä) melodiakulkuja. Taajuudet liikkuvat elokuvamusiikissa äänen ollessa paksu ja täyttäessä synteettisesti koko valtavan tilan. Koska pelimaailma on autio ja synkkä mukana on ripaus western-elementtiä, maailmanmusiikkia, hälyihmisääniä ja niin edelleen. Tyylillisesti äänitapetti liikkuu niin sanotun dark ambientin alla, jonka esikuvat löytynevät kauhuelokuvien musiikkiraidoilta. Äänellinen kuvitus on siis hienovaraista, mutta myös syvälle alitajuntaan syöpynyttä, koska aina kun kuulee lukemattomasti aavikkokentissä soineen 'Desert Wind'in autiutta uhkuvan (sananmukaisesti) huokaavan suhinan, mieleen palaa muistoja. Kyseinen teema tuo myös vahvoja mielleyhtymiä ambientin esi-isä Pink Floydin Pompeijin liven Meddle-teoksen välihuminasta. Välillä teemoissa/äänikuvissa liikutaan teollisessa äänimaisemassa kohtalokkaine kolahduksineen.

Fallouttien musiikista vastasi Mark Morgan ja Rick Jackson, joista päävastuullisen ensinmainitun meriittilistalla on useampikin tuolloin julkaistun Interplay-peliyhtiön laaturoolipelin äänimaisema, kuten Planescape Torment. Morgan kuvailee itseään säveltäjänä minimalistiksi, joka ottaa mallia modernista arkkitehtuurista ja esikuvikseen Miles Davisin, Peter Gabrielin, Ryuichi Sakamoton ja Trent Reznorin. Fallout ja Fallout 2:sen ääniraidoilla hän käytti haastattelun mukaan seuraavia syntetisaattoreita: NED Synclavier, Nord 2, Virus, PPG 2.3, Jupiter 6 ja tärkeimpänä E-MU Morpheus, jonka räkkimallin ohjelmoitavuus oli 90-luvun tyyliin: järjettömän huonoa, mutta josta löytyi moni pelin metallinen kolahdus ja outo humina.

Pelin soundtrackista julkaistiin CD-painos vuonna 1998 ja Morgan itse nettijulkaisi kaikki Fallouteissa olleet äänimaisemansa nettijulkaisuna vuonna 2010. Hommaan liittyi jonkinnäköistä tekijänoikeuskiistaa, koska latauslinkit ovat tulleet ja menneet. Internet ei kuitenkaan unohda ja tätä laadukasta äänitapettia pääsee kuuntelemaan helposti pitkin nettiä.

Scott Lloyd Shelly - Terraria Soundtracks 2011-15

Australiassa asuva, mutta yhdysvaltalaissyntyinen Scott Lloyd Shelly on tehnyt pelimusiikkia ammatikseen vuodesta 2003, mutta juuret johtavat jo 90-luvun alun Silicon-valleyhin ja sen ajan "multimediakuumeeseen", jossa nykymittapuun silmin unelmoitiin tekniikasta, joka on nykyään arkipäivää ja toisaalta hypetettiin jostain sellaisesta, mikä ei ikinä toteutunut. Loputon netin videovirta, selainpelit, verkon läpi pelaaminen jne. Tämä kaikki tungettuna yhteen cd-ROM levyyn.

Shellyn ensimmäinen pelimusiikkiprojekti oli julkaisemattomaksi jäänyt peli vuodelta 1993. Homma jätti hänelle kuitenkin poltteen ja johti lokaation muuttoon Los Angelesiin, josta matka jatkui myöhemmin Australiaan. Huolimatta TV-tunnarista saadusta Emmy-ehdokkuudesta ja lukemattomasta tuntimäärästä peli-, filmi ja TV-musiikkia, Shelley ei ole mikään tunnettu kasvo mikäli kysytään tavalliselta kaduntallaajalta. Koko peli- ja viihdeteollisuuden pirstaloituminen on estänyt samanlaisten "rokkistarojen" syntymisen, kuten esimerkiksi 80-luvulla oli Rob Hubbard.

Pelaaminen on kuitenkin etenkin poikien ajanvietteenä vienyt aikaa kaikesta muusta. Vanhat brändit Lego ja Star Wars ovat olleet helisemässä laskevien myyntien kanssa, kun muovi-osat ja niillä suoritettu leikki (miksei myöskin luova leikki) ovat vuosi vuodelta jääneet aineettoman sisällön, eli pelaamisen varjoon. Markettiketjujen kutistuvat leluosastot ja yhdysvaltalaisen lelutukkujätin konkurssi kertovat, kuinka paljon enemmän tuijotetaan mukana kulkevaa puhelinta, taikka taulutelevisio-konsoliyhdistelmää. Tekeekö luontoa tuhoavan muoviteollisuuden tuotteiden omistaminen lapsista viisaampia jää kysymysmerkiksi. Joka tapauksessa valmiiksi pureskellussa ja puristetussa muotissa pelaaminen ei voi olla vaikuttamatta.

Muutama pelinimike on yhdistellyt taitavasti pikkupoikien jäljellä olevaa viehtymystä "vapaaseen leikkiin" ja samalla pelin pelaamiseen. Aikuisten silmissä karkeilta (ja rehellisesti sanoen paluusta vuoden 1993 grafiikkaan) näyttävät pelit Minecraft ja Terraria ovat supersuosittuja poikalasten keskuudessa. Näistä jälkimmäinen perustuu kaksiulotteiseen grafiikkaan, 90-lukua muistuttaviin hahmoihin ja tavarankeräämis- ja yhdistämisviettiin, joka muistuttaa kovasti omia Nethack-hetkiä. Vaikka osa vanhemmista rajoittaa peliaikoja päivässä, tai jopa viikonlopuille, näiden pelien ääressä vietetään lukematon määrä intensiivisiä tunteja. Tämän keskittyneisyyden taustalla soi pelimusiikki, joka on oma taiteenlajinsa. Se pitää olla tunnistettava ja sitoa kuulijansa brändin pelihetkeen, mutta se ei saa olla liian... no sellainen, että taitojen karttuessa se käydään laittamassa valikosta joko 10% vahvuudelle, tai kokonaan pois.

Shelly aloitti Terrarian sävellystyön perinteiseen tyyliin, eli muutaman ruutukaappauskuvan myötä. Näistä hän lähti etsimään pelille äänimaisemaa, joka on yhdistelmä lyhyttä orkestraatiota, glitch-rytmejä, fm-syntikoita ja chiptune-soundeja. Eli tavallaan hyvin retro, mutta toisaalta musiikkia, teemoja ja niiden variaatioita on jokaisessa peliosassa minuuttimäärässä paljon. Terrarian musiikki onkin jonkinlaista muzakkia, joka muuttuu vaihdettaessa tavaratalon... anteeksi pelitapahtumien osastoa ja vuorokauden aikaa. Toisaalta äänimaisema on hyvin ambient-henkinen. Biitit eivät ole pääosassa, mikä tukee hyvin pelin itsensä vapaamuotoista kuljeskelua ja seikkailua. Pelin tunnuslausekin on "Dig, Fight, Explore, Build".

Artisti ei haastatteluissa paljasta, tai anna tarkkoja tietoja, millä on teoksensa tehnyt ja äänittänyt, mutta mainostaa kaikissa sähkökitaraansa. Loput on varmaankin tehty MacBookin ja musiikkisoftan yhdistelmällä, tosin Shelleyn musiikkifirman kotisivuilla (jotka ovat muuten erittäin 90-00-henkiset..) näytetään mielellään myös valokuvaa kookkaasta ja muodikkaasta modulaarisyntetisaattorista.

Terraria ylitti vuosi sitten toukokuussa 20 miljoonan myydyn pelin rajan.

Paddy Kingsland - The Changes (TV-sarjatunnus) 1975

The Changes on vuonna 1973 kuvattu ja 1975 esitetty BBC:n lasten- ja nuorten sarja, jossa modernit koneet, laitteet ja kulkuvälineet alkavat äkkiä pitämään ääntä, joka saa ihmiset psykoottisen hävitysvimman valtaan ja tuhoamaan teknologisen yhteiskunnan. Maailma taantuu esiteolliselle ajalle, jossa jokainen teknologian kanssa tekemisissä oleva on epäluulon kohteena. Tapahtumia tarkastellaan teini-ikäisen tytön silmin, jota esitti Victoria Williams. Tämä on internetistä luettu tiivistelmä, sillä itse sarjaa en ole nähnyt, eikä varmaan moni muukaan Britannian ulkopuolella. 2014 tämä kyllä julkaistiin DVD:llä ja saattaa olla, että joskus on plärättävä Pienen leffakaupan (onko tätä enää?) hyllyjä sielläpäin ollessa.

70-luku toi yhteiskunnallisen tietoisuuden, saastumisen, teollistumisen varjopuolet, lähiörakentamisen yms. jotka herättivät laajaa yhteiskunnallista keskustelua. Noh, siis länsimaissa.

Samaa eetosta sovellettiin myös lastenohjelmiin ja viihteeseen, jolloin nykypäivän tuotemainossarjat yms. tuntuvat kovin pinnallisilta jopa Pikku kakkosen itä-Eurooppa-animaatioiden rinnalla. Myöskään ahdistavia ja suorastaan pelottavia aiheita ei vältelty, kuten tämänkin sarjan synopsiksesta voi päätellä. Hyvä esimerkki tästä päivästä on 70-luvun lopussa tehty "Olipa kerran ihminen.." tv-sarja, jota näytettiin viime vai toissavuonna Teeman koulu-tv:ltä. Antiikin jaksosta oli nykyisin leikattu pois kohtaus "Spartalaiset häät". No, se oli tosiaan raju kohtaus lastenohjelmaan, mutta kaiken huipuksi sarjan alkutunnarin kiihkeä loppu raketin lähdöstä (joka polttaa takaa-ajajat..)  maapallon räjähdykseen oli leikattu pois. Näin ne ajat muuttuvat.

Sarja sai ilmestyessään palkintopystin ja harmaalla kuvallaan sitä pidetään edelleenkin laadukkaana. Jälki/esiteollisessa ajassa kohdattiin myös vieraita kulttuureja, sarjan tapauksessa päähenkilön Englannin maaseudulla hoiviinsa ottavia sikhejä. Itämainen kulttuuri kuuluukin sarjan tunnarissa, jossa syntetisoinnin lisäksi on perinteisiä intialaisia akustisia soittimia. Tunnusmusiikin (tämä on käsittääkseni myös julkaistu seiskatuumaisena levynä) tekijä Paddy Kingsland työskenteli  legendaarisessa elektronisen musiikin kehittämisessä ja popularisoinnissa ansioituneessa BBC Radiophonic Workshopissa. Tämän tunnarin lisäksi mieheltä löytyy paljon muutakin, muun muassa musiikkia ja ääntä Dr. Who-sarjaan.