The Orb - Pomme Fritz 1994

Mini-albumi Pomme Fritz on yksi niistä levyistä, jonka ensikuulemisesta jäi joko nuoruuden tai jonkin muun syyn takia vahva muistikuva. The Orb oli levyn ilmestymisen aikaan tuttu jo parinkin vuoden takaa, mutta tältä levyltä kuultu audio kuulosti omaan korvaani jopa vielä paremmalta kuin U.F.Orb tai Live 93. Itsellänihän ei ole muuten tätä edelleenkään fyysisenä, vaan aikakaudelle tyypillisesti tämä oli kaverilla kovasti soinut levy.

Pomme Fritz poikkesi aikaisemmista albumeista sillä, että siinä biitti ei ollut millään tavalla pääosassa. Vanhoina tuttuina elementteinä löytyy iso kasa erilaisia puhe-sampleja ja tälläkin levyllä dipataan varvasta dub-elementteihin, jotka tosin esitellään vähän eri tyylillä kuin aiemmin. Vahvan biitin puuttuminen ei tarkoita, etteikö levyllä olisi rytmiä. Pulssi kulkee kyllä koko levyn läpi, mutta maiskuttelee ja soljuu muuten syvien bassojen möyriessä taustalla. Välillä biitti katoaa täysin. Päälle vielä ysärin syntetisaattoreita ja hälyääniä musique concrete tyyliin ja siinäpä se. The Orb ylitti kuuntelijaystävällisyyden ja housebiittien rajan.

Juuri tämä muodottomuus ynnä muu sellainen kiehtoi ja siinä The Orb liikkui alueella joka oli sitä "aitoa ambienttia" ja jonka kanssa olen sittemmin solminut syvän ystävyyden.

Levy on Alex Pattersonin henkilökohtaisia suosikkeja yhtyeen tuotannosta ja itse olen miltei samaa mieltä (pidän ehkä vielä enemmän seuraaja Orbus Terrarumista). Levyn aikalaisvastaanotto ja syntyprosessi eivät olleet kuitenkaan ihan näin helppoja.

Menestyslevy U.F.Orbin jälkeen yhtyeen ja sen levy-yhtiön ja managerin sukset olivat menneet ristiin, eikä yhtye pystynyt julkaisemaan kahteen vuoteen uutta musiikkia (Live 93 on livelevy). Uusi levy-yhtiö Island odotti bändiltä materiaalia, eikä katsonut livelevyn täyttäneen sopimusta. Tässä vaiheessa Patterson omien sanojensa mukaan kursi levyn kasaan pitääkseen yhtyeen elossa (ilmeisesti tässä vaiheessa hänen ja Kris Westonin aka Thrashin välit alkoivat tulehtua ja tämä on merkitty levylle ainoastaan teknikoksi). Levy on ensimmäinen jolla tulevaisuuden pitkäaikainen Orb-jäsen, saksalainen Thomas Fehlmann on mukana ja se on äänitetty Lontoon ja Berliinin välillä. 

The Orbin hittisinkku "Blue Room" oli 39 minuuttia pitkä ja yhtye päätti tehdä tästä levystä "mini-albumin", joka oli sinkkua ainoastaan kaksi minuuttia pidempi päättyen 41 minuutin kohdalla. Nykypäivänähän tuo olisi taas ihan normaali lyhyt vinyylialbumi, mutta CD-aikana levyjä venytettiin ja vanutettiin koko rahan edestä kun puoli- ja muita rajoitteita ei ollut. Ambientissa pitkä kesto ei luonnollisesti haitannut, mutta osa ysärin rock-albumeista on jo aika pitkäpiimäisiä.

Kauppojen hyllylle tullessa Pomme Fritz jakoi yhtyeen fanit ja kriitikot kahtia. Osa piti levystä, toiset taas pitivät sitä edellisiin verrattuna muodottomana ja haahuilevana (mitä se tietysti onkin). Myös "ambient-house" biiteistä luopuminen karkotti osan faneista. Patterson pitääkin tästä syystä levyä "helmenä, josta todelliset Orb-fanit pitävät". U.F.Orb oli ollut listaykkönen, joten odotukset olivat kovat. Pomme Fritz nousi kutoseksi ja tippui muutaman viikon päästä listoilta, joten Island (joka ei pitänyt Pattersonin mukaan levystä tippaakaan) piti sitä floppina.

Noh, tämä puolittain sekava muisteloa ja levytriviaa yhdistelevä kirjoitus voidaan varmaan tiivistää siten, että albumiaikana myöhemmin elämään jääneet klassikot eivät aina ilmestyessään olleet sellaisia. Hätäpäissä tehty sillisalaatti-floppi on kestänyt aikaa paremmin, kuin varmaan kukaan sen tekohetkellä ajatteli. Ja ehkä juuri siitä syystä.
 

Walter Carlos - Sonic Seasonings 1972

Walter Carlos on jäänyt historiaan jos ei nyt ensimmäisen, niin ensimmäisen kaupallisesti suositun syntetisaattorimusiikkilevyn julkaisijana. Sukupuolen korjauksen jälkeen myöhemmän uran Wendy etunimellä tehnyt elektronisen musiikin artisti julkaisi "Switched-On Bach" albumin vuonna 1968 tehden klassisen musiikin luennan lisäksi Moog Modular System syntetisaattorin tutuksi suurelle yleisölle. Jotkut artistit ja ilmeisesti siviilitkin ostivat kyseisen laitteen omaan käyttöönsä levyn innoittamana ja sen kalleus ja monofonisuus aiheuttivat ilmeisesti näille valtaisan pettymyksen. Carlos nimittäin rakensi levynsä raitaäänityksillä soittimen ollessa yksiääninen. 

Levylle tehtiin vähemmän menestynyt seuraaja ja Carlosilta Kurbrickin tilaama Clockwork Orangen soundtrack (lopullisella on vain muutama Walterin kappale) perustuu uusio/uudella laitteistolla tulkittuihin vanhoihin klassisen musiikin sävelmiin. Näistä levyistä viimeksi mainitulla on muutama kylmäävä soundi, joka elokuvan miljööseen yhdistettynä toimii kuin penistekonenä, mutta siis kierrätystähän nämä olivat.

Moni pitääkin vuonna 1972 julkaistua Sonic Seasoningsia Carlosin tuon ajan parhaana levynä, enkä minä rupea väittämään vastaan. Carlos suunnitteli levyn konseptin yhdessä Bach-menestyksen tuottaneen Rachel Elkindin kanssa, joka laulaa levyn neljännellä ja viimeisellä kappaleella. Tarkoituksena oli klassisen tiluttelun sijaan venyttää kappaleita ja näppäryyden sijasta lähestyä musiikkia minimalismin suunnasta. Vaikka levyn nimi viittaa kappaleiden nimeämistä myöten neljään vuodenaikaan ja tässä mielessä klassisen musiikin teoksiin, nämä neljä vinyylin puolta täyttävää itsesävellettyä ääniteosta muodostavat jokainen oman osionsa ja tunnelmansa. Tuttu Moogin syntetisaattorisysteemi soi tälläkin levyllä, mutta toisessa pääosassa ovat Carlosin kenttä-äänitykset luonnosta. 

Albumia on yleisesti kuvattu ensimmäiseksi new age musiikkilevyksi, termin ambient ollessa vielä keksimätön. Tämähän ilmestyi kuusi vuotta ennen Brian Enon levyä ja lanseeraamaa termiä. Enon (ambient)musiikkia on joskus kuvailtu koiranleukojen toimesta jääkaapin hurinaksi ja Sonic Seasoningsin kakkospuoli on tätäkin, eli jääkaappihurinaa ennen Enoa. Todellisuus, aika ja laitteistot menivät tässäkin mielessä ristiin, sillä Tangerine Dreamin "Zeit" ja sen liikkumattomuus tuovat ajoittain(!) mieleen tämän vuosikaimansa. Levyn päättävä nuotiotulen pauke, suden ulvonta ja siihen liittyvä Elkindin ihmisääni tuovat toki ns. eloa.

Carlosin ekan levyn menestyksen takia seuraajia ilmeisesti monistettiin markkinoille paljon, vaikka ne eivät täydellä hintaa enää poistuneet levykaupoista. Tämäkin irtoaa alkuperäisenä vinyylinä kirppiksiltä yms. suhteellisen halvalta - levyn validiin sisältöön nähden.

 

Lau Nau - 5 x 4 2023

Lau Nau, eli Laura Naukkarinen on pitkän linjan musiikintekijä, joka nousi alakulttuuritietoisuuteen 2000-luvun Fonal-artistien myötä. Oikeasti Lau Naun 00-luvun kaksi ensimmäistä albumia julkaisi yhdysvaltalainen Locust-levy-yhtiö ja vasta kolmannella levyllä tuli kuvioihin Fonal, mutta ei anneta nyt faktojen häiritä mielikuvia.

Saman ajan "Fonal-nippuun", aikanaan "metsäfolkiksikin" kutsutun tyylisuunnan tekijöistä Naukkarinen on tällä hetkellä heittämällä profiilikkain, jos siis katsotaan levyjen ja äänitteiden saamaa huomiota, Jussi-patsaita yms. tunnustuksia.

Naukarinen on asunut pitkään Kemiön saarella yhdessä taiteilija/muusikkokumppaninsa (ja Levyhyllyssäkin aikaisemmin pyörähtäneen) Antti Tolven kanssa. Olen saanut mielikuvan, että asuinympäristö on toiminut hyvin vahvasti osainspiraationa tai jopa musiikin lähteenä ja Lau Naun musiikin muotokielessä voi kuulla tai ainakin kuulotella jotain sellaista "suojelualuetta", takametsää tai muuta, mitä ei ilmeisesti alun perin Helsingissä kasvaneelta artistilta voisi odottaa, ainakaan pääkaupunkiseudulla äänitettynä.

Metsäfolk-genreä ei kai ihan sellaisenaan tai ainakaan tarkasti rajattuna ole ikinä edes ollut. Termin alle mahdutettua musiikkia kuitenkin yhdisti ehkä tietynlainen kotikutoisuus, tahallinen tai tahaton amatöörimäisyys, poikkeava instrumentaatio jne. Vuodet ovat kuluneet, mutta Lau Naun musiikissa vallitsevia elementtejä on elektronisuudestaan huolimatta jonkinlainen tuolta peräisin oleva vahva henkilökohtaisuuden tuntu ja lämmin äänimaailma. Pääinstrumenttina on jo vuosikausien ajan ollut itse rakennettu modulaarinen syntetisaattori, mutta tämä 5 x 4 on äänitetty kokonaisuudessaan Tukholman EMS studioitten Buchla 200 syntetisaattorilla ja studiosta löytyvällä jousikaiulla.

Äänitykset on tehty vuosien 2017-2022 välillä ja alkuperäisenä tarkoituksena oli saatteen mukaan äänittää ilmeisesti juurikin asuinympäristön inspiroimana meren planktonien tms. liikkeitä mukaileva teos. Buchla 200 kuitenkin teki niin kuin inspiroivan soittimen täytyykin, eli lähti viemään eteenpäin ja lopulta alkuperäinen idea hautautui alle ja teoksesta tulikin syntetisaattorimatka, jota parilla kappaleella säestetään Naukkarisen (sanattomalla) laululla. Albumin nimi 5 x 4 on suora viittaus syntetisaattorin toimintaan tai siis sen rajoitteellisuuteen: vitonen on sisäänrakennetun sekvensserin steppimäärä ja nelonen on eri äänikanavien määrä. Suuri osa varhaisen analogisyntetisaattorimusiikin viehätyksestä (ja myös koneellisen diskon) perustuu laitteiston rajallisen ilmaisun pakottamaan kompaktiuteen. Levyn kahdeksan kappaletta sulautuu keskenään lämpimästi ja suurelta osin dronemaisesti. Buchlalle on varhaisesta Moogista poiketen ominaisempaa kellomaiset tai "bongomaiset" ja osittain perkussiiviset äänet, joita jousikaiku tietysti vielä rakastaa lisää. Kliseinen ja kulunut ilmaisu on, että "artistin itsensä näköistä musaa", mutta kyllähän se näin on. Oikein mukava levy kevätiltaan.

Åke Andersson & Antero Honkanen – Reidarin Sähköiset Kuvat 1977

Reidarin sähköiset kuvat on taas yksi niistä kulttuuritöistä, joita SVART-levy-yhtiö on tehnyt. Alkuperäinen Love-Recordsin pienipainoksinen vinyyli on kallis keräilyharvinaisuus, mutta tätä uutta CD-versiota saa edelleen hyvin edullisesti levy-yhtiöltä.

Kaksikko Anderson ja Honkanen olivat tiettävästi Yleisradion ääniteknikkoja, joista kumpikin työskenteli ainakin osittain yhtiön pitkäaikaisessa kokeilustudiossa. Studio perustettiin 1972 ja se toimi vuosituhannen vaihteeseen asti. Siellä äänitettiin tämän levyn lisäksi pari muutakin 70-luvulla ilmestynyttä elektronista tai elektroakustista levyä, joista "Ode to Marilyn" ja "Suomalaista elektroakustista musiikkia". Honkanen taitaa olla mukana jommalla kummalla tai kummallakin ja nämähän on läpikäyty tässäkin blogissa. Äsken mainitut eivät kuitenkaan olleet edistyksen lippua aina innokkaasti heiluttaneen Loven julkaisemia, vaan Scandian ja Fennican. Myöhemmin 90-luvulla erinäisiä sessioita on kaivettu CD-levyille, mutta mitenkään profiilikas ja tuottelias kokeilustudio ei ollut.

Vuonna 1977 julkaistu albumi tuli ulos samana vuonna kuin Esa Kotilaisen "Ajatuslapsi". Jos viimeksi mainitun vahvuudeksi on lopulta muodostunut sen eklektisyys ja esimerkiksi kansanmusiikin ja syntetisaattorimusiikin yhdistäminen, niin Reidarin sähköiset kuvat on tässä mielessä näistä neljästä levystä lähimpänä tyylipuhdasta "kosmista musiikkia". 

Ilmeisesti studion rajallinen laitteisto ohjasi kuvittamaan Reidarin maalauksia aika lavealla pensselillä ja kyllähän tämä välillä kuulostaa ihan tyylipuhtaalta alkuaikojen Tangerine Dreamilta. Pieni ripaus länsinaapurin Ralph Lundstenia samankaltaisina kenttä-äänityksinä ja mukana soi ilmeisesti hänenkin käyttämänä Erkki Kurenniemen rakentama DIMI-syntetisaattori. Äänet pomppivat välillä kuulaasti kuin pakkasella, välillä soljutaan tunturipurojen mukana ja välillä valtavissa avaruuksissa. Teemoja käytetään säästeliäästi.

Silkkaa suhinaahan tämä on eikä yhtään hullumpaa sellaista.

Dreamfish - S/T 1993

Aito ja alkuperäinen Dreamfish-yhtyeen CD maksaa maltaita ja oli ilmeisesti pienen piirin ja julkaisijan painos, kuten tekno- ja ambient-levyt ysärillä usein olivatkin. 

Yhtye on ehkä vähän ylimitoitettu kuvaus, sillä tämä oli englantilaisen acid house/ambient-pioneeri Mixmaster Morrisin ja saksalaisen Pete Namlookin yhteinen ambient-projekti. Näistä jo edesmennyt jälkimmäinen aloitti kasarilla niin sanotussa "new age"-musiikkiskenessä, Morriksen ensiesiintyminen levytetyssä musiikissa  taas tapahtui jo The Ripchordsien vuonna 1979 julkaistulla ainoalla EP:llä, jonka punkista John Peel tykkäsi sen verran, että soitti sitä runsaasti ohjelmissaan. 

Morriksen tie vei tästä hip hop ja acid house musiikin pariin. Hän oli mukana Psychic TV kulttibändin keikalla, mistä hänet napattiin huipulle hyppäävän The Shamenin keikka-DJ:ksi, mitä hän teki neljä vuotta. Tämän lisäksi hän soitti kaikilla aikansa ykkösklubeilla. Namlookikaan ei toisaalta kalpene namedroppauksessa, johon kuului yhteistyö esimerkiksi Klaus Schulzen kanssa tämän legendaarisella "Dark Side of the Moog" sarjalla.

Tällaisista taustoista tehtiin vuoden 1993 Dreamfish-projektin nelikappaleinen (kappaleet ovat CD-ajalla ominaisesti: pitkiä) albumi. Albumin avausraita 'School of Fish' luikertaa heti ylös The ORBin ja 70-luvun Gong-yhtyeen mieleen tuovalla syntikka-sekvenssillä tai arpeggiolla ja vislailevilla leadeillä. Kevyen haitsunakutuksen, meren kohinaa muistuttavan äänen, syntikkapadien ja toisinaan pintaan nousevan 606-kilkutuksen säestämän biisin voisi väittää olevan 90-luvun alun niin sanotun ambient-housen selkäydin- tai käpyrauhasnestettä. 

Parin soinnun pohjalla vaellellaan 18 ja puoli minuuttia. Päivästä riippuen tämä on joko todella rentouttavaa, tai sitten tuo huonoimmillaan mieleen 00-taitteen PS2-pelien taustavalikko-ambientin. Kakkosbiisi, sekvenssiin perustuva toistava puolituntinen 'Hymn' on levyn ehdottomasti heikoin biisi, eikä saavuta sitä berliinin koulukunnan juttua, mitä siinä on todennäköisesti haettu. Aikansa muodikkaat puhesämplet toimivat kuitenkin siellä seassa ja ankkuroivat tämänkin vahvasti sinne ysärille.

Kolmosbiisi 'Fishology' palaa taas ruotuun, missä alkudroneilun jälkeen lähdetään lelupuhetietokoneen ölinän kanssa tyylikkäästi siihen levyn pakolliseen ambient-house dubiin, joka toimiikin koko kymmenminuuttisen kestonsa ajan. Myös ajan kuvaa tai ääntä, mutta koskettaa nostalgia-reseptorien lisäksi aivojen mielihyväkeskusta. Tässäkin luotetaan mahdollisimman minimalistisen biittiosastoon, mikä lienee yksi syy levyn tietynlaiseen ajattomuuteen. Levyn päättävä raukea kaiussa kylpevä 15 minuuttinen 'Under Water' on hyvä chill-out biisi ja lähimpänä sitä ambienttia ilman housea.

Kliseineen ja puutteineenkin (Hymn) oikein hyvä ja rentouttava levy. Kaksikko teki parin vuoden päästä vielä toisenkin levyn, mutta kuuntelusta huolimatta se ei ole jättänyt muistijälkeä (pitänee uusia vielä kerran). Kandee hei tsekata!

Mika Kallio - Gong Odyssey 2022

Mika Kallio on perkussionisti, joka on soittanut aika monen Suomen eturivin jazz-muusikon kanssa. Tyylitellyn ja ajattoman kannen taakse ei nyt varsinaisesti kätkeydy, vaan siellä on kannen tunnelman mukaista tyyliteltyä ja ajatonta minimalistista musiikkia jonka pääelementitkin kerrotaan suoraan levyn nimessä: levyn pääinstrumentaatio on ARPin Odyssey-syntetisaattori ja... yllätys yllätys: gongit. 

Kävin katsomassa yhtyeen keikan Kuusankosken kirkossa, missä yllättävän hyvin täyttyneen salin lisäksi oli tälle musiikille hyvä akustiikka. Kallion Gong Odyssey-yhtyeessä oli hänen lisäkseen perkussionisti, tällä levyllä ainoana vierailijana soittanut Jussi Fredrickson MiniMoogin ja Oberheimin kanssa, sekä bassoklarinetisti. Kaikki neljä soittivat myös perkussioita ja gongeja. Kaikki ovat ilmeisesti nimimiehiä nykyisessä jazz-kentässä.

Yhtyeen lavarepertuaari olikin näyttävä kymmenine telineissä roikkuvine pannuineen. Kookas kirkkosali oli muutenkin näyttävä paikka tällaiselle musiikille, eikä mielleyhtymiltä 70-luvun puolen välin Tangerine Dreamiin ja Coventryn tai Reimsin katedraalikonserteille ei voinut välttyä, mikä ehkä buustasi kokemuksen tunnetta vielä lisää.

Musiikillisesti Gong Odyssey purjehtii ambientin ja jatsin välimaastossa. En sano varmaksi, että se on niistä varsinaisesti kumpaakaan, mutta on silti. Analogisten syntikoiden lämpimän äänen sekaan kilkatellaan kromaattisesti viritettyjä gongeja. Äänimaisema ja maailma onkin jollain tavalla tuttua. Vähän kuin alitajuntaisesti elämän aikana kuullut Floydien ynnä muiden gongin huminat. Minimoogista tulee muistumia Kotilaisen Ajatuslapseen. Melodiset gongeilla soitetut osuudet tuovat etäisesti mieleen Solaris-elokuvan uusioversion steelrummut. Ehkä tässä on myös jotain samaa eristäytyneisyyttä ja ajan ja paikan pysähtymistä? Osasyy tälle saattaa myös olla, että levy on tehty keskellä korona-aikaa ja jo muistista pyyhkiytyneitä rajoituksia.

Gongeissa soittimena on tilan täyttävä ääni ja harmoninen, hennosti heiluva humina. Toisaalta soitin ja kulhot ovat joutuneet nykyisin joogaelämäntavan käsiin, mutta vaikka Gong Odyssey on selkeästi jollain tavalla henkisen kuuloinen albumi, se on sitä 70-luvun "spiritual jazz" hengessä. Ja samaan aikaan hyvin paljon suhinaa ja ambienttia. Levyn kansikuvan avaruudellinen ja avara tila pitää myös musiikin ja äänen puolella tässäkin kutinsa.

Hyvä levy ja tämä bändi kannattaa ehdottomasti tsekata livenä.

King Crimsom - Thrak 1995

King Crimson, eli Robert Fripp on outolintu, joka on toiminut oikeastaan koko uransa läpi nurinkurisesti ja omalla logiikallaan. 

Vuonna 1995 edellisvuoden uudelleen kokoamisen jälkeen julkaistu Thrak oli yhtyeen viimeinen levy joka nousi myyntilistojen (alhaisille) sijoille ja yhtyeen ainoa suuri kaupallinen menestys tapahtui heti uran alussa vuoden 1969 ensilevyn kohdalla. Mikä on sinänsä yllättävää yhtyeen ainakin muusikkopiireissä nauttiman arvostuksen rinnalla.

Yhtyeen lopettamista 70-luvulla edelsi bändin pari vahvinta albumia, kasarin paluulevyt poikkesivat soundimaailmastaan huolimatta muitten pikkutakkeihin ja kaupallisuuteen (sekä valtavaan menestykseen) keventäneitten ex-proge dinojen levyistä periksiantamattomuudellaan. 

KC:llä on koko olemassa olonsa ajan ollut Frippistä riippuen on/off meininki ja kokoonpanot ovat olleet vaihtuvasia. Telkun dokkarin mukaan stabiilissakaan kokoonpanossa soittaminen ei ole Frippille tai yhtye"tovereilleen" ollut mitään lomailua tai hauskanpitoa. No, yhtä kaikki; jäljelle jäänyt audio lasketaan, soittajien mielet ja mielialat eivät ole säilöntään kelpaavaa materiaalia. Ja kyllähän KC:n audio on pitkän kaarensa aikana ollut yllättävän elävää ja kiihkeää.

Thrakilla uudelleenkoottu bändi levytti "tupla-trio" muodossa, eli kaikkia soittimia oli kaksi kappaletta: Fripp ja Belew kitaroissa, Trey Gunn ja Tony Levin bassoissa ja chapman stickissa, Bruford ja Pat Mastoletto rummuissa. Levy vielä miksattiin niin, että kumpikin trio on omalla stereokuvapuolellaan. Suurelta osin instrumentaalisen levyn vokaalibiiseistä ja suorituksesta vastasi Belew (jonka lyriikat ovat välillä aika meh). Kaikki biisit ovat merkitty koko bändin nimiin.

Ysärillä oli kasarista poiketen jo ok kaivaa se mellotron esiin, jota sotketaan aikansa syntikoiden sekaan. Tyylillisesti levyn biisit ja musa ovat synteesi 70- 80- ja 90-luvun KC:ta. Perinteet myönnetään, niitä kunnioitetaan, mutta toisaalta metallisimissa jurnutuksissa nyökätään aikansa äärimetalliorkesterien kikoille (jotka olivat kyllä KC:nsa kuunnelleet) musiikin muistuttaessa välillä silkkaa matemaattista rokkia. Tätä tasapainotetaan välistä taas kauniilla biiseillä ja äänimaisemilla. Välillä kitarat ja bassotkin vedetään pois pelkkien rumpujen ja syntikoiden tieltä. Välillä soivat vain valtavat ysärin ambient-padit.

Oliko kaikki levyn jutut soitettu jo ennen vuotta 1995? Ehkä, mutta verevästi ja aikansa tyylillä ne toimivat Thrakillakin.

RIP Esa Kotilainen (1946-2023)

Tieto Esa Kotilaisen poismenosta levisi marraskuun alussa musiikin piirissä pyörivien ihmisten sosiaalisen median päivityksissä ensin huhuna, sitten varmana tietona. Kotilainen oli perunut syyskuussa paikallisen Hanuritehtaan tukikeikan esiintymisensä ja lokakuun Tavastian soitto-osuutensa sairastumisen takia. Sivusilmällä katsottuna syy tuntui ensin omissa ajatuksissa flunssalta tai muulta sellaiselta, mutta Kotilainen menehtyi ilmeisesti nopeasti edenneeseen vakavaan sairauteen vain paria kuukautta myöhemmin.

Kuusankoskella syntynyt ja jo vuonna 1991 paluumuuttanut Kotilainen oli myöhempinä vuosinaan tuttu näky Suur-Kouvolan DIY- ja muilla festeillä ja juhlissa, joihin hän usein pystytti sen suuren  syntetisaattorikioskinsa tai käveli yleisön seassa. Paikallisten muusikoiden, soittajien ja diggarien piirissä Kotilainen tunnistettiin ja muistettiin myös myöhemmästä ehkä hivenen Jerry Garcian mieleen tuovasta nallekarhumaisesta olemuksesta, joka ei poikennut hänen luonteesta keskustelijana toisten kanssa. Kotilainen oli nimittäin loppuun asti kiinnostunut soittamisesta ja musiikista ja jutteli näistä asioista mielellään jokaisen halukkaan kanssa. Kotilaisella oli omat ambitionsa soittamisessa ja musiikissa, mutta hän säilytti myös avarakatseisuutensa loppuun asti, mikä "vanhojen starojen" kohdalla tuntuu usein kadonneen.

Jonkinlainen unsung-starahan Kotilainen nimittäin oli. Jokainen Levyhylly-blogiin jostain ihme syystä eksyvä tietää kohtuullisen varmasti hänen pienen, mutta tärkeän panoksensa Wigwamin Nuclear Nightclubilla, Suomen ensimmäisen Minimoogin, Ajatuslapsi-levyn, lukemattomat sessiot syntetisaattoreillaan eri starbojen yhtyeissä ja levytyksillä, Lillehammerin Olympialaisiin säveltämänsä tunnarin ja niin edelleen ja niin edelleen. Oma suhtautumisenikin Kotilaisen kanssa käymiseen oli sellainen, että 70-luvun lapsena pidin hahmoa vähän sellaisena "Olipa kerran..." sarjan maestrona. Se osaa kaiken, on tehnyt kaiken ja ymmärtää vieläkin juttuja. Kotilainen oli itselleni myös (elävänä) linkkinä suomalaisen elektronisen musiikin "kivikauteen"; hän oli ollut ja on aina olemassa kuin joku Tom Bombadil (kunnes ei sitten enää olekaan olemassa). 

Vieläpä tässä melkein kotikylillä.

"Kosmisen musiikin" renessanssi ja vintage-syntetisaattorien paluu varmasti edesauttoivat sitä, että Kotilainen kaivoi vanhan kioskinsa esiin ja esiintyi mielellään tällaisen kaman kanssa. En suoraan sanoen muista kuinka monta kertaa olen nähnyt Kotilaisen esiintyvän oman vuoden 2013 Kymenlaaksoon muuton jälkeen, mutta kertoja lienee kymmen ja kahdenkymmenen välillä (yksi muistiin jäänyt on Nosferatu-elokuvan livesäestys), ellei jopa enemmänkin. Yksi onnekas luku tässä puuhassa oli vuosien 2016-2017 aikana toiminut Sähköpatoklubi. Kotilainen piti yhdessä toisen Esan eli Rantalaisen kanssa niin sanottua elävän ambient-musiikin klubia kerran kuussa Kuusankosken Patoklubilla. Illat järjestettiin aluksi kerran kuukaudessa ilmeisesti hiljaisina sunnuntai-iltoina, jotka tilojen järjestäjä antoi käyttöön ja niissä oli usein kaksikon setin lisäksi mukana ulkopuolinen vieraileva esiintyjä. Mitään suuria yleisömenestyksiä klubit eivät olleet ja niiden tahti hiipui vuosien varrella. Näitä järjestettiin kuitenkin yhteensä 16 kappaletta, viimeisen ollessa keväällä 2022. Tilaisuus oli hyvä paikka kuulla Kotilaisen + co musiikkia, ihmetellä erinäisiä soittimia ja muun muassa quadrofonista äänentoistoa. Kotilainen ja Rantanen äänittivät myös settinsä, mutta näitä ei ilmeisesti ole julkaistu, vaikka tarkoitus kai alun perin oli.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin:

Richard Barbieri & Steve Jansen - Stone to Flesh 1995

Barbieri/Jansen kaksikko on ehtinyt tehdä yhdessä jo aikamoisen kasan levyjä. Kaksikosta ensimmäinen ei ole täysin tuntematon itselleni, sillä Barbierin joku synteettinen kappale (pitääkin tsekata muuten mikä) herätti mielenkiinnon muutaman vuoden takaisella MOJO:n kansilevyllä, mutta sen tarkempaa tsekkausta ei silloin tullut tehtyä.

Herrat ovat Levyhyllyblogissa kyllä vilahtaneet, sillä Jansen soitti brittiläisessä uuden aallon, tai syntikkapopin kulttibändi Japanissa rumpuja, Barbieri syntikoita.

Japan oli kultti- ja hetken verran kasarilla valtavirtasuosittu, toimien vuosien 1974-1982 ja vielä toisen kerran 1989-1991 välillä. Jälkimmäisellä kerralla kuitenkin nimellä Rain Tree Crow, eikä sisältänyt kaikkia alkuperäisiä jäseniä.

Kaksikon levyjä tulee (ja on nyt tullutkin) tsekattua varmaan enemmänkin, koska Youtube sen mahdollistaa. He perustivat yhdessä (myös ex-Japan) Mik Karnin kanssa riippumattoman Medium Records-levy-yhtiön julkaisemaan omaa musiikkiaan, mikä ehkä selittää osaltaan tutkan ali lentämisen.

Vuonna 1995 ilmestynyt Stone to Flesh putoaa tänä päivänä aika helposti ja varmasti niin sanotun "post rockin" lokeroon. Radiohead tuotteisti tyylilajin, mutta tämä LP kuulostaa henkisesti aika kovastikin samalta, kuin edellä mainitunkin yhtyeen esikuva Talk Talk ja "Spirit of Eden". Samanlaista perusrokista poikkeavaa dynaamiikan käyttöä, orkestrointia ja niin edelleen. Huuliharppu Stone to Fleshillä kuulostaa jopa niin paljon edellä mainitulta, että piti tarkistaa ja sen soittaakin Mark Feltham, mies Talk Talkin harpun takaa. Rohkea voisi sanoa, että tässä on se kolmas tuon tyylinen Talk Talk-levy, joka ei ikinä ilmestynyt. Vierailijoina on Felthamin lisäksi Porcupine Treen Colin Edwin (Barberi on näköjään soittanut kyseisessä bändissä vuodesta 1993).

Osa kappaleista on instrumentaaleja, osa vokalisoituja. Musiikki polveilee, hiljenee ja kasvaa. Välillä livutaan ambientin puolelle ja koko ajan ollaan äänimaisemassa. Soundit ovat ylipäätään mielenkiintoisesti tehtyjä ja valittuja. Biisit ovat hyviä, mutta myös tarpeeksi "hähmäisiä", joten löytämisen ja uutuuden viehätys ei karise hetkessä. Eri jees. Tulee aivan varmasti tsekattua näiltä lisää.

Ulver - Hexahedron – Live at Henie Onstad Kunstsenter 2021

Suden monikkomuotoa tarkoittava Ulver on bändejä, joiden kiinnostavuudesta osa perustuu alkuperäiseen taustaan ja lähtökohtiin.

Yhtyeen alkumuoto on kuului 90-luvun alun norjalaiseen black metal-skeneen, yksi jäsenistä menehtyi tyylilajille uskottavasti oman käden kautta ja bändillä oli 15-vuoden keikkatauko ennen vuonna 2009 alkanutta uutta keikkailua ja kiertelyä.

Puhdas bm-kausi kesti vain kolmen levyn verran, joista viimeinen "Nattens Madrigal" oli legendan mukaan äänitetty kasiraiturilla METSÄSSÄ ja bändi käytti ennakot urheiluautoihin, kokaiiniin ja kalleisiin pukuihin. Mikään edellä mainituista ei pitänyt paikkaansa, mutta yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen ja johtaja Kristoffer Rygg piti (epäuskottavan) paskapuheen tahallaan elossa tuomassa huomiota ja jännitystä.

Tästä eteenpäin kokoonpano alkoi elää muutoksissa, kuten musiikkikin, lipuen aika nopeasti karsinastaan. Ulver on olemassaolonsa aikana soittanut pääosin muuta kuin black metallia, mistä kuitenkin muistetaan aina yhtyeen kohdalla mainita. Levyjä on julkaistu ilman alkupään keikkailua ja kiertelyäkin ihan kunnioitettava määrä.

Bändin levyillä on ollut vahvoja art rock, dark-ambient ja ambient vaikutteita, sekä tietenkin toiseen norjalaiseen ex-black metal artistiin, menninkäispukuiseen Mortisiin linkittyen elektronista vahvasti Depeche Modelta kuulostavaa ääntä. Ulver on nykyään miltei täysin konebändi.

Hexahedron – Live at Henie Onstad Kunstsenter on äänitetty jälkimmäisen nimisessä kulttuurikeskuksessa, joka sijaitsee noin 15 minuutin ajomatkan päässä Oslosta. Bändi soitti valo- ja videoshown keskeltä, keskellä kyseistä tilaa ja yleisöä. Konsertit tapahtuivat vuonna 2018 ja tämän levyn sisältö on jälkimmäiseltä illalta.

Levyn sisältö on itselleni oikeastaan tiivistelmä Ulverin musiikista ja ideasta: se on hyvän kuuloista, mutta onko kaikki sen jutut ja biisit ihan 5/5 kamaa? Ilman taustalla olevaa black metal-legendaa? Osa biiseistä on nimittäin aika peruskamaa, jollei jopa keskinkertaista menoa, mutta toisaalta käsittääkseni iltojen ideana oli kokeilla musiikkia ja biisejä ilman suurempaa hiomista ja suunnitelmallisuutta?

Kuitenkin levy pitää sisällään noin puolet aika jees tavaraa: levyn avaava 15+ minuuttinen dronettelu "Enter the Void" tuo mieleen 70-luvun alun saksalaiset Agitation Freen ja muut jumittajat urkupisteineen ja huminoineen. Seuraavan "Aeon Bluen" alkutremolot ovat komeita, mutta sitten tuodaan juustotarjotin paikalle ja siirrytään pitkäksi aikaa maakuntatason Depeche Modeksi. Ei tässäkään ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta kyllähän tämä parempaakin voisi olla. Lopussa taas astutaan eetterimaailman puolelle liki 19-minuuttisella "The Long Way to Homella".

CD pyöri kirjastolainana autossa yli viikon ja mielessä taistelivat edellä mainitut puolet. Sitten päätin, että tämä on tuollainen 90-luvun alkupuolen ei täydellinen, mutta ihan jees puoli-ambient tai elektronisen musiikin levy. Sellaista tekijätkin ovat varmaan hakeneet.

Metsäkirkko - Löylystä ja luonnosta 2019

Vaihdoin Metsäkirkon "Löylystä ja luonnosta" oman bändin kassuun korona-aikana ja olen kuunnellut sen pariinkiin otteeseen + Bandcampista. Se oli itse asiassa oikein hyvää musiikkia toissakeväisen klapin hakkauksen taustalle. 

Kasetin omalaatuinen ja rohkea sisältö herätti siis reseptorit ja mielenkiinnon, mutta noin jokapäiväiseen kuunteluun Löylystä ja luonnosta on hivenen liian raskasta. Joka tapauksessa kasetti jäi kummittelemaan ns. hyvien listalle alitajuisesti ja pompahti esiin taas toissapäivänä, kun luin TIEDE-lehden vuoden 2020 numerosta artikkelin suomalaisista hautaustavoista. 

Rönsyilevä alustus kuulostaa hivenen esoteeriseltä ja sitä se onkin. Vaikka (lavastetussa, sillä kynttilät sammuisivat kunnon löylyissä) kasetin kansikuvassa istutaankin saunassa, levyn nimen "löyly" viitannee artikkelissa itselleni ekaa kertaa ilmenneeseen asiaan, eli kyseinen sana on todennäköisesti suomenkielessäkin tarkoittanut alun perin "henkeä". Sitä se tarkoittaa edelleenkin suuressa osassa muista suomalais-ugrilaisista kielistä. Löylynhenki on siis hengen henki. Ja henkihän on taas se, mikä on ihmisessä, kun hän elää ja hengittää.

Metsäkirkon takana on kaksikko Pyry Ojala ja Jesse Niemi, jotka pyörittävät myös pienoislevy-yhtiö Brownhill Mafiaa, joka julkaisi myös omaa, nyt valitettavasti loppunutta podcastiaan. Musiikillisesti Löylystä ja luonnosta poikkeaa niin sanotusti perinteisestä musiikista, ollen vieläkin perinteisempää. Instrumentaatio on minimalistinen, lähinnä perkussioita ja laulua, ölinää ja luentaa. Bassoa, pianoa ja yksinkertaisia kielisoittimia on rumpujen ja kilkuttimien lisäksi siellä täällä. Linnut saattavat olla kenttä-äänityksiä, kuten takan tuli jne.?

Lyriikallisesti/luennallisesti albumin teemoissa on vahva luontoteema, joka on tekijöilleen varmasti tärkeä. Musiikillisesti Metsäkirkko saattaisi lokeroitua niin sanottuun neofolkkiin, vaikka sitä tunnistetta ei Bandcampiin syystä tai toisesta ole tägätty. Kappaleet ovat myös vahvasti drone-henkisiä. "Kanervaisen mäen vartijat" antaa alussa pientä hengähdystaukoa kielisoitin dronella, mutta lopuksi pysähdytään loitsimaan.

Niin kuin aiemmin totesin, Löylystä ja luonnosta ei ole albumi, jota kuuntelisi ihan tuosta vain. En ole hirveän henkinen tai uskonnollinen ihminen, mutta tässä on musiikissa kuitenkin selkeästi tavoiteltu niin sanottua "shamanistista henkeä" ja tietynlaista musiikilliseen loveen lankeamista, joka vaatii tilan ja ajan, missä sen maailma toimii.

Hyvä julkaisu.

Jo Schornikow - Altar 2022

Jo Schornikow on syntyjään australialainen, mutta asuu tätä nykyä Yhdysvaltain Nashvillessä. 

Joillekin tämän ajan ns. indietä seuraaville hän on varmaan tuttu aviomiehensä Matthew Houckin Phosphorescent-yhtyeen kosketinsoittajana, mutta itselleni ihan uusi tuttavuus. 'Altar' on järjestyksessään toinen soololevy. Edellistä en ole kuullut, mutta sitä on kuvailtu enemmän makkarissa äänitetyksi folkiksi.

Altar poikkeaa siitä kovasti, sillä tässä on bändisoiton lisäksi paljon tyylikästä syntikan- ja koskettimien soittoa. Schornikowista nostetaan aina esiin hänen ensimmäinen soittotyönsä 17-vuotiaana kirkon urkurina, mutta hän on myös opiskellut jazzin soittoa. Tällä levyllä jälkimmäinen kuuluu piilotetummin. 

Levyn musiikkia on verrattu etäisesti War on Drugsin tyyliin ja yhtymäkohtia on (etenkin avausbiisi). Melodisuutta löytyy, mutta myös kovasti maalataan ja melodiatkin ovat välillä sellaisia sopivan hähmäisiä. Välillä on tavallista poppia, välillä ollaan tyylikkäästi avant-garden partaalla. Nämä ambientimmat kappaleet ovatkin levyn mielenkiintoisinta antia, vaikka perusbiisitkin ovat usein tyylikkäitä. Tuotannossa Jo:n laulu on pyritty pitämään maanläheisenä.

Parhaat biisit ovatkin kolmeen sointuun luottava hypnoottinen nimibiisi Altar ja kaunis 'Spiders'.

Terry Oldfield - Spirit of the Rainforest 1990

Terry "Miken veli"Oldfield on ollut Levyhyllyssä aikaisemminkin. Huilunsoittoa opetellut Terry liitetään yleisesti (myös hänen sisaruksensakin jonkin verran) henkisen kasvun ja parantamisen musiikkiin, eli new ageen.

Genre onkin omanlaisensa kasa, jossa muiden tavoin on varmasti ja todistettavasti helmensä, kunhan jaksaa kaivaa kasettikasaa tarpeeksi syvälle. Kasetti ei sanana eksynyt tähän vahingossa, vaan tietynlaisessa DIY-hengessä ja pien- tai omakustantamoiden julkaisemat teokset ilmestyivät usein juuri c-kasettimuodossa. Näitä oli halvemman julkaisukustannuksen takia helpompi ulostaa, mutta myös myydä luontaistuote- yms. kaupoissa. Ja ennenkaikkea hiilaava musiikki oli tehty kuulokkeilla kuultavaksi, ja 80-luvun yksi suurimmista ilmiöistähän oli Sony Walkman-korvalappustereot.

Vaikka new age-skenen toiminta tapahtui pääosin kaupallisen levy-yhtiötoiminnan tutkan "alapuolella" markkinat olivat olemassa; tämäkin Oldfieldin levy myi hänen mukaansa 300 000 kappaletta. Tai siis kasetti ja CD. 

Terry Oldfield asui tässä vaiheessa ja kaiketi edelleenkin Australiassa. Spirit of the Rainforest lokatoituu kuitenkin Australian pohjoisosan viidakkojen sijasta Etelä-Amerikkaan ja Amatsoniaan. Kyynisesti voisi todeta sen sisällön olevan viidakon kenttä-äänityksen (lintujen ja apinoiden ääniä ja mökää) päälle laitettu "tiiliskivi FM-synan koskettimille" tyyppinen juttu. Siihen päälle vielä vähän Terryn huilua ja panhuilua, koska ollaanhan nyt Etelä-Amerikassa. Näistä jälkimmäinen kuulostaa vielä pahasti olevan oikeasti Yamahan DX-7:n äänipankista.

Mutta ei homma nyt niin yksinkertainen ole, nimittäin Spirit of the Rainforest on hitaassa kehittelyssään ja luonnonäänissä oikeastaan aika mukava levy. Ehkä sillä on tosiaan hiilaava vaikutus? Levy jakautuu kahteen pitkälti yli 20-minuuttiseen ääniteokseen ja se on erittäin miellyttävää tapettia aina siihen asti, kunnes juustoiset huiluosuudet tulevat mukaan. Tämä tapahtuu onneksi ensimmäisen biisin kohdalla vasta 18.-minuutin jälkeen, eikä ensimmäisen kappaleen huilumelodia ja sen variaatio ole itse asiassa laisinkaan hullumpi, tai ainakaan teokseen sopimaton. Pikkaisen juustoa saa ja pitääkin olla. Kakkosbiisissä mennään hyvin pitkälti samoin merkinnöin, huilu- ja panhuiluosuuden ollessa hivenen juustoisempi. Mutta viidakko ja syntetisointi ovat kaunis ja toimiva yhdistelmä.

Suosittelen CD:tä, jos ja kun tulee halvalla vastaan esim. kirjastojen poistomyynneissä yms.

SUNN O))) - Dømkirke 2008

Jotkut yhtyeet kehittävät itselleen hyvin uniikin konseptin ja yhdysvaltalainen SUNN O))) kuuluu ehdottomasti tällaisten joukkoon. Bändin syntypaikka Washingtonin osavaltio ja Seattle ovat alueita, joilla Norjan rannikon ja sademetsien jälkeen saadaan laahaavia sadepilviä tilastollisesti suurin määrä. En muista sateettomien ja aurinkoisten päivien määrää, mutta se on pienempi kuin meillä.

Yhtye perustettiin siellä kaksikko Stephen O'Malleyn ja Greg Andersonin toimesta 1996. Alunperin vielä stoner-laahausbändi Earthin tribuuttibändiksi, mutta oma tyyli löytyi jo hetken kuluttua. Bändillä on runsas, pysyvä ja vaihteleva apumiehistö, mutta kaksikko O'Malley-Anderson ovat pysyvä ydin. SUNN O))) on tehnyt myös yhteistyötä lukuisien muiden bändien ja artistien kanssa, kuten Scott Walker, Julian Cope ja japanilainen yhtye Boris.

Jos bändin musa ei ole tuttua, niin levylläkin homman idea on seuraavanlainen: kaksikko soittaa äärimmäisen hidasta riffittelyä ilman rumpalia, yleensä kahdella kitaralla, tai kitaralla ja bassolla. Vieralevia vokalisteja on, kuten myös henchmanien soittamaa syntikkaa, torvea ja niin edelleen. Musiikillinen idea on hitaan riffittelyn resonointi ja harmoniat, jolloin muodostuu hyvin hidasta droneen pohjautuvaa musiikkia.

Koska homman idea on vielä huomattavasti pidemmällä, kuin esikuva Earthin, yhtyeen live-esitykset voisivat olla jään sulamisen katselua ja kuuntelua. Tässä kohtaa SUNN O))) poikkeaa esikuvistaan, jotka nousivat lavalle Budweiser-lippis päässä ja mukaan on otettu hevimetallin... ööö mystisempää puolta bändin soittaessa munkinkaavuissa ja tila, tai vähintään esiintymislava aina täynnä savukoneen savua.
Kaapuhahmot louhivat kitaroita teatraalisen hitaasti valtavien kolmikerroksisten kitara-stäkkien edessä ja bändin viimeinen temppu tai isku on soittaa ihan saatanan lujaa. Siis niin lujaa, että äänenpaino tuntuu yleisön kropassa ja kunnolla. Tämän levyn ilmestymisaikoihin bändin loppushowsta vastasi blackmetal-yhtye Mayhemin silloinen ex-laulaja Attila Chisar mielikuvituksellisine asusteineen. Kunnon showausta siis.

SUNN O))) ei ole tietenkään ensimmäistä kertaa Levyhyllyssä, enkä kirjoita ensimmäistä kertaa mehustelua yhtyeen lavaolemuksesta. Bändi kolisi itselleni 00-luvun loppupäässä huolella jo ennen Tavastian keikkaa ja etenkin juuri sen jälkeen. Yhtyeen levyjä on kertynyt hyllyyn kohtuullisen monta, joskaan mikään kompletisti en tässäkään tapauksessa ole. Jos en väärin muista, niin Tavastian keikka tapahtui samaisena vuonna 2008 ja bändiltä ilmestyi tämän jälkeen albumi 'Monolith & Dimensions'. Kummatkin levyt venyttelivät omassa SUNN O))) ulottuvuudessa rajoja, eikä näitä voi pitää mitenkään puritaanisena kitarasurinana. Pitkäsoitto viittaili nimiteemoissaan spirituaaliseen jatsiin ja tämä neliposkinen on kitaroista huolimatta lähempänä ambient-musiikkia.

Bergenin Tuomiokirkossa 2007 livenä äänitetty levy julkaistiin ainoastaan vinyylinä. Vielä 2008 markkinat olivat CD:n vallassa, joten tämä oli jonkinlainen "keräilylevy". Albumi koostuu neljästä yhden vinyylipuolen täyttävästä kappaleesta/teoksesta, joissa murisee kitarat, Chisar mumisee, hyrisee, kirkuu, Steve Moore soittaa paikan kirkkourkuja ja Lasse Marhaug soittaa noise-ääniä. Tos Nieuwenhulzen lisäilee vielä Moogia. Äänimassa ja maisema on yhdistelmä dronea ja pseudouskonnollista äänikuvastoa, ilmeisen inspiroituneena ympäröivästä tilasta.

Itselleni kävi SUNN O))):n kanssa kuten usein tällaisen kaikesta huolimatta yksitotisen musan kanssa, että rakkaus oli kiihkeä, mutta lopulta lyhyt. Oikeastaan ainoa mitä pitkään aikaan on tullut kuunneltua on yhtyeen yhteistyölevy Boriksen kanssa. Kaivelin tämän levyn hyllystä taannoista DJ-keikkaa varten ja huomasin, että aika vähän tätä on tullut kuunneltua. Yllättävän hyvin maistui pitkän tauon jälkeen ja levypuoliskot tuli pyöräytettyä muutamankin kerran läpi. Ehkä pitää kuunnella uudestaan ne kaksi uusinta.

Omaa musiikkia ja ääntä viimeisen vuoden ajalta

No, parin vuoden ajalta. 

Jotkut saattavatkin tietää, että teen DIY-skenessä ja meiningillä musiikkia. Korona on vaikuttanut hommiin sillä tavalla, että keikkakielto on estänyt aika pitkälti esiintymiset. Jotkut tällaiset projektit ovat sitten hiipuneet ja kuopattu luonnollista tietään. Pistän tähän nyt projekteja ja juttuja, joita on tässä 2020-2021 tehty ja äänitetty. 

Musiikin soitossa olen yhtä kaikkiruokainen, kuin levyjen ja audion kuuntelussa, joten tässä(kin) mennään aika spektrien ääripäähän. Mutta toivottavasti sieltä löytyy jotain mielenkiintoista. Soittajana ja itse tekijänä olen muiden tapaan "sampleri", eli kyllä noissa saattaa Levyhyllyssä kuunneltua kamaakin tunnistaa.

-----------------------------------------------------------------------------------

Sanna & Rolf on perhe-duo, jossa vaimoni vokalisoi ja soittaa autoharppua. Minä soitan akustista kitaraa ja tarvittaessa sointusitraa yms. Kappaleet valitaan yhdessä, mutta ideana on soittaa akustista folkkia vähän poikkeavammalla, tai ainakin vähemmän kuullulla repertuaarilla, kuin baarin nurkissa. Olemme keikkailleet puutarhajuhlista Kirjamessuille, mutta tällainen kama ei sovi tietenkään ihan kaikkialle.

-----------------------------------------------------------------------------------

Olavi Sola Orkesteri on pseudonyymi Petri Osolalle. Yhtyeeltä ilmestyi muutama vuosi sitten kasettijulkaisu, jossa musiikki oli aika pitkälti jenkkihenkistä punkahtavaa rokkia. Tarttuvuuttakin oli mukana. Musiikki rönsyili myöhemmin ehkä liikaakin, mutta 2020-taitteessa julkaistiin Spotifyssä kokoelma, missä oli parhaita paloja kyseiseltä kasetilta ja puolet uusia biisejä. Julkkarikeikka peruuntui kuitenkin koronan ilmestyttyä kuvioihin. Tässä levyn onnistunut lopetuskappale aina ajankohtaisella sanoituksella. Soitin tässä tota chorus-efektikitaraa ja riffin, mikä on mun mielestä oikein onnistunut juttu.

-----------------------------------------------------------------------------------

Mutalahti pitää sisällään osittain samaa porukkaa, kuin O.S.O. Musiikki on totaalisen erilaista; pääosin iskelmää. Välillä ihan uljaasti toteutettua, välillä aika perus. Tässä kesäinen biisi, mihin soitin lap-steel kitaran.

-----------------------------------------------------------------------------------

Iskelmäkortilla mennään edelleen. Pitkäaikainen kokoonpano Mika Byman & Kovat otteet soitti viimeisen keikkansa syyskesän Kymikantri-festivaaleilla. Tässä viimeiseksi jäänyt äänitetty biisi käppäisellä videolla. Telecasteria hakkaan tässä.

-----------------------------------------------------------------------------------

Josta voidaankin siirtyä johonkin ihan muuhun. Yhdistävänä on, että tämä on kitara-bassot-rummut bändi. Vyöhyke julkaisi SOTA/RAUHA-kasettialbumin kevättalvella 2021. Bändin alkuperäinen idea oli yhdistää anarkopunkin tosikkomaista paasausta Hawkwindin jyräykseen. Albumi on niin sanottu teema-albumi, eli siinä on koko levyn läpi kantava idea. A-puoli kuvaa nykyhetkeä, pelkoa ja kuvitelmia, B-puolella maailma on jo tuhoutunut ja se on äänitetty ilman verkkovirtaa pienessä mökissä. Tässä avausbiisi Liukuhihna.

-----------------------------------------------------------------------------------

Edellisen kappaleen kanssa ajatuksen tasolla vähän samoilla poluilla matkataan tässä "soolotuotanto" tai jossain vaiheessa von Dänikenn (nyt nimi tuntuu vähän tyhmältä) nimen alla tehdyllä elektronisella kappaleella.

-----------------------------------------------------------------------------------

Tämä Pink Floyd ambient-remix projekti olikin jo täällä. Tähän(kin) olen erittäin tyytyväinen. Edelleen. Etenkin 1987 osuuteen.

-----------------------------------------------------------------------------------

Sitten jotain ihan muuta. Viime talvena kaivoin Casiot esiin ja metsähiihtoinnostuksen lomassa tein lyhyen kasettijulkaisun pituisen äänitteen niin sanottua "dungeon synyhiä". Waldfaustissa yritin vältellä kyseisen tyylilajin pahimmat kikkeliskokkelis meiningit ja olen lopputulokseen, joka on sekoitus nörttimusaa, black metal elementtejä, japanialaistyylistä ambienttia ja Conan-henkeä.

-----------------------------------------------------------------------------------

Sitten jotain ihan muuta pt. II. Tein viime lokakuussa kenttä-äänityksiä ja tässä sellaisen muokattu/sävelletty versio. Parempaa kuin aito!

Spectrum - Forever Alien 1997

Peter Kember julkaisi viime vuoden kesäkuussa 'All Things Being Equal'-albumin, jota "myytiin" blogeissa ja ug-musiikkimedioissa hänen ensimmäisenä sooloalbuminaan 31. vuoteen. 

Vuonna 1989, vielä Spacemen 3:sen viimeisten pyörän pyörähdysten aikana äänitetty sooloalbumi "Spectrum" antoi paria vuotta myöhemmin nimensä hänen yhtyeelle; Spectrum. 

Alussa sen musiikki oli enemmänkin kappale-orientoitunutta ja mukana oli hetken aikaa pysyviä soittajia, pääosin hänen levypuoliskollaan Spacemen 3:sen viimeisellä albumilla soittaneita tyyppejä ja musiikkikin jatkoi periaatteessa siitä pisteestä, mihin se kyseisellä levyllä päättyi.

Parin albumin kuluessa Peter Kemberin, eli Sonic Boomin yhtyetoverit häippäsivät, eikä yhtye aikalaiskuvausten perusteella saanut muutenkaan oikein pakettiaan ikinä toimimaan livenä, vaan kuulosti lähinnä amatöörimäiselta ja aneemiselta. Tässä vaiheessa Kember löysi modulaarisyntetisaattorit, joiden hän koki olevan helpompi tapa toteuttaa musiikillisesti itseään, kuin rajallinen kitaransoittotaitonsa.

Tämä tapahtui siis 90-luvun lopussa hetkeä ennen modulaarisyntetisaattoreiden renessanssia. Laitteet olivat harvinaisia ja hintavia. Kember ihastui erityisesti levyn kanteenkin päätyneisiin EMS-yhtiön laitteisiin ja niiden rajallisuuteen, mutta myös villeyteen.

Kemberin visiona oli tehdä albumi analogisilla syntetisaattoreilla, joka olisi kuitenkin orgaanisen kuuloinen, eli aika pitkälti sama litania, kuin viime vuoden "sooloalbumillaan". Levyt itse asiassa muistuttavatkin toisiaan hyvin paljon, vaikka aikaa julkaisujen välillä on... pysähtynyt kaksikymmentäkolme vuotta. Alf Hardy äänitti levyn Coventryn Cabin-studiossa ja myös soittaa levyllä monia sen laitteista. Krediitteihin on merkitty myös entinen Spacemen 3 basisti Peter Bain alias Bassman, mutta bassoa hän ei levyllä soita, vaan "programming vibrations" on ollut se juttu. Mutta siis Kemberin soolohan tämä on käytännössä.

Levy oli jatkumoa sitä ennen ilmestyneelle "Owsley"-EP:lle, sen biisejäkin päätyi albumille. Ehkä analogisen plörinän suurin ero vuoden 2020 albumiin on, että se kuulostaa himpan verran enemmän 50-luvun sci-fi-leffoilta ja erityisesti alussa BBC Radiophonic Workshop-kamalta. Oudolta ja kömpelöltä, mutta myös sympaattiselta. Kember puhuu tunnistettavalla narkkarinarinallaan, välillä vocoderin läpi ja myös Hardy vokalisoi puhelaulullaan. Vaikka Sonic Boomin ulosannista ja musiikillisista lahjoisa olisi mitä mieltä tahansa, soundit ovat aina olleet puunattuja. Tämäkin albumi masteroitiin erikseen kanadalaisessa studiossa.

Erikoinen tapahtuma liittyi BBC Radiophonic Workshopiin, kun Kember huomasi levynkannesta, että Delia Derbyshire oli syntynyt kaupungissa (Derbyshiressä) ja soitti tälle. Tästä seurasi jälkimmäisen elämän loppupätkän jatkunut ystävyys ja yksi yhteistyölevykin.

Ambient Momentary Lapse of Reason (Pink Floyd Remix/Remake) 2021

Minulla on sellainen tunne, että siihen nähden kuinka paljon PF:ää aikanaan kuunnellut ja diggaillut, niin Levyhylly-blogissa yhtyettä on käsitelty kohtuullisen vähän. Tähän on toki syynsä: blogin aloittaessa 2007 kuumimmista kuunteluvuosista oli yli vuosikymmen. Floydille kävi myös omalla kohdalla vähän harvinaisesti; sen levyt tuli puhkikuunneltua, eikä vapaaehtoiselle levyn pyörimään laittamiselle tunnu nykyään olevan mitään erityisen pakottavaa syytä. 

Ja väkistenhän ei kuunnella.

No, aina silloin tällöin, kerran vuoteen tarkistaa jonkun yhtyeen vähemmän kuunnellun ja kuluneen levyn, niin kelpo tavaraahan se on edelleenkin. Oikeastaan vain kahta levyä ei pysty. Ensimmäinen on Dark Side of the Moon, josta en ole oikein ikinä pitänyt sydämeni pohjasta. Se on tajuttoman hyvän kuuloinen, sen lopetus on eeppinen, mutta se on myös hyvin kylmä. Tämän lisäksi kasvatin 80-90-taitteen pöhöttyneiltä VHS- ja livelevyiltä itselleni nollatoleranssin levyn niin sanottuja hittejä, eli Money, Timea ja miksei myös The Great Gigsia kohtaan.

DSoTM:in pystyy kuitenkin pakosta kuuntelemaan, toisin kuin 14-vuotiaan itseni lempilevy The Wall:in. Ihmettelen miten tällaista on jaksanut. Helvetinmoista pompöösiä oopperaa välisoittoineen, eikä sillain hyvällä tavalla. Paljon huonoja biisejä. Ja aivan ylipitkä. Ei uudelleenkuunteluun.

Oma PF-kuuntelu lähti kuitenkin alunperin liikkeelle tästä vuoden 1987 paluulevystä. Syykin on ymmärrettävä; isosisko osti tämän Hittimittarin perusteella ja se oli tiettävästi ensikosketukseni yhtyeen musiikkiin (tosin olen varmasti tiedostamatta kuullut Another Brick on the Wallin, koska tunnistin sen). Aika pianhan sitä siirtyi yhtyeen ns. parempiin albumeihin., toki ensin sen 1989-livelevyn yms. kautta. Tai samaan aikaan.

A Momentary Lapse of Reason ei näin jälkikäteen ole todellakaan mikään hirveän hyvä levy, mutta yhtye on silti tunnistettavissa Pink Floydiksi. Oikeastaan ne 'Learning to Fly:t', 'Sorrow:it' ja muut massiiviset kompressoidut keskitempokolistelut ovat nykyään aika yhdentekeviä, mutta jo silloin levyn niin sanotut "ambient"-osuudet ja välisoitot jäivät mieleen ja ne osasi yhdistää heti oleelliseksi osaksi PF-soundia. Levyllä nimittäin soi välillä aika hunajaiset kasarin kilisevät ja humisevat FM-syntetisaattorit, satunnaiset taustapuheet yms. "Floyd-outoudet". Käsittääkseni albumin syntikoista ei kuitenkaan vastannut Richard Wright, jonka nimikin on painettu kansiin Gilmour/Masonin jälkeen pienemmällä fontilla, vaan joku sessiomies, tuottaja Ezrin ja Gilmour.

Vuonna 2021 A Momentary Lapse of Reasonia ei jaksa varmaan kukaan (paitsi sellainen, joka ei ole kuullut Floydia), mutta siinä on myös hienoja hetkiä. Niimpä tein albumista tällaisen tiivistelmän ja remiksin, jossa aikaikkunaan 6:51 mahtuu koko levy. Ja tämä kuulostaa silti Floydilta. Ehkä jopa paremmalta, kuin vuoden 1987 yhtye ja albumi.
Ekaa kertaahaan ei maailmassa olla ambient-miksaamassa Floydia, sillä jo 90-luvun taitteessa yhtyeestä pyöri chill-out miksejä, joiden huhuttiin (ilmeisen perättömästi) olevan The ORB-yhtyeen ja Alex Pattersonin tekosia.

Mutta: jos tykkäsit tästä niin tuolla on kolme muutakin prokkiksen osaa (ääniä vuodesta 1968 vuoden 1977 Animalsiin): TRVE AMBIENT pf

Uncutin Ambient Americana CD (steel-kitara äänitapettia ja pohdintaa soittimesta ylipäätään)

Seuraa kaupallisia tiedotteita... Uusimman Uncut-lehden sampleri-CD on nimetty 'Ambient Americana':ksi ja siinä sisällön esikuvana käytetään tätä kyseistä auto- ja Super Bowl-mainosta, jossa Pomo on maailman kalleimmalla mainospaikalla keskellä Yhdysvaltoja, sekä pitää tsemppaavan ja kansakuntaa yhdistävän puheen. Maastoauto Jeep, jos mikä on amerikkalainen, tai ainakin juuri syrjäseutujen amerikkalainen ajoneuvo.

Springsteenin jeeppivideossa soi ilmava ja raukea lap-steel, tai pedal-steel kitara, jonka venyvä ja naukuva ääni on pääosassa tällä kokoelmalevyllä. Reverb-efektit ovat kanjonien kokoisia ja yleistunnelma on verkkaisa. Instrumentaationa on "aitoa" banjonpikkausta, kitaransoittoa, mutta myös syntetisaattoreita. Jotain myyttisen (ja ikinä oikeasti olemassa olemattoman) lännen ääntä.

Steel-kitara ei soi kokoelmalla ensimmäistä kertaa tapettimaisen ambientin seassa; jo 70-luvun alussa Pink Floyd ja David Gilmour käyttivät soitinta yhtyeen fiilistelyn taustalla. Siinä missä aikalaisensa Jerry Garcia oli Atlantin toisella puolella soittimen kiistaton ja monipuolinen virtuoosisoittaja, Gilmour luotti tyylitajuunsa ja lisäsi omaan todelliseen "slow hand"-tyyliinsä myös naukukitaran. Seuraavaksi viipyilevää ääntä institutionalisoi tyylilajissa Brian Eno, jonka 'Apollo: Atmospheres and Soundtracks' levyllä Daniel Lanoisin soittama kissalauta ujelteli useammallakin biisillä. Oikeastaan paras esimerkki tästä tyylilajista on kuitenkin KLF-yhtyeen 'Chill Out'-albumi, jossa se luikertelee mukaan tämän tästä Elvis-pätkien, rautateiden kolinan ja eläintenäänten sekaan.

Lap-steel ja siitä kehitetty pedal-steel ovatkin soundillisesti ja tyylillisesti erikoisia soittimia. Alunperin Tyynen meren Havaijilla 1800-luvun lopussa kehittynyt soitin tunnettiin Suomessakin aluperin "havaijikitarana", jota Onni Gideonkin soitti. Kappaleet, kuten 'Tiikerihai' tai alkuperäinen 'Sleep Walk' soivat eksoottisen kuuloisesti, ehkä johtuen nimenomaan instrumentille ominaisesta sävelten välisistä liukusiirtymistä, poiketen omaan perinteeseemme nykyään kuuluvasta portaittaisuudesta. Mutta Sleep Walkissa oli kappaleena jotain muutakin; instrumentaali oli easy listengiä, mutta se soi edelleenkin oikeasti unenomaisena, toiseudesta tai eksotiikasta. Palmut huojuvat leppeässä merituulessa jne.

Eksoottinen soitin yhdistyi 1900-luvulla mantereelle rantautuessaan hivenen erikoisesti hyvinkin tavalliseen ja maanläheiseen musiikkiin: country & westerniin, jonka repertuaariin se edelleen kuuluu aika olennaisesti. Toisaalta liukuvia, itkeviä säveliä suosittiin tyylilajin vokaaleissa ja Hank Williamsin levytyksissä itselle on jäänyt epäselväksi, mistä ilmiselvä jodlaus tulee? No, todennäköisesti samasta eurooppalaisten vaikutteiden kattilasta, mistä muutkin Yhdysvaltalaisen (valkoisen) perinnemusiikin tyylit.

No, niin. Tämä liukuva ja rönsyilevä kirjoitus käsittelee myös tätä Uncutin CD:tä. Sillä ei hirveästi jodlata, laulellaan vähän, mutta sitä enemmän looppimaisia riffejä ja steelkitaraa. Lehti kannattaa ostaa pelkästään tämän äänitapetti-CD:nkin takia.

Coil - Musick to Play in the Dark 1999

Coil oli käytännössä pariskunta John Balancen ja Peter 'Sleazy' Christophersonin poikkitaiteellinen projekti, joka toimi pääosin musiikin puolella. Kumpikin mieihistä oli jälkipunk-yhtye Psychic TV:n jäseniä, Christophenson tätä ennen myös esi-industrial-yhtye Throbbing Gristlen nelikossa. Tätä kautta miehet tutustuivat toisiinsa Balancen lähetettyä tälle fanikirjeitä. Eikä tässä vielä kaikki: Christophersonin nimi on levyjen kuuntelijoille tuttu myös korkean(kin) profiilin levynkansitaiteilijaporukka Hipgnosisin kolmantena jäsenenä.

Nimen alla toimiminen alkoi vuonna 1982, ensilevy ilmestyi pari vuotta myöhemmin ja 80-luvun lopussa bändi etsi esi-industrialiinsa uusia ääniä hiippaillen jopa acid housen lähelle. Vuonna 1994 vanha kaveri ja soittaja Drew McDowall otettiin yhtyeen pysyväksi jäseneksi. Tästäkin eteenpäin musiikki jatkui jatkuvaa evolutoituimista, kaksikon pitäessä kuitenkin syvää sakeuden vatia käsissään. 90-luvun loppupuolella mukaan tuli myös Tim Lewis, joka tunnetaan paremmin nimellä Thighpaulsandra. Hänen tuotantotaitonsa ja massiivinen vintagesyntikkakokoelma toivat uuden elonhenkäyksen tuotantoon, jota kutsutaan Coilin loppupään levyiksi (Balance kuoli pudottuaan rappusilta 2004). Thighpaulsandran nimi on täällä vierailleille tuttu yhden vaiheen Julian Copen musiikillisena kumppanina ja tienestinsä hän on tehnyt jo suljetun studionsa lisäksi pitkäaikaisena Jason Piercen Spiritualizedin kosketinsoittajana 90-luvun lopusta 2000-luvulle.

Coilin musiikkiin on liitetty vahvasti esoteria, huumeet, crowleyläinen taikuus yms. ja tätä levyä äänitettiin erinäisissä sessioissa edellä mainitut asiat joskus hyvinkin pinnassa. Audiota kuunnellessa voisi olettaa, että kaksikko McDowell & Thighpaulsandra ovat hoitaneet musiikin ja pääkaksikko "muun sisällön". Kohtuullisen verkkaisesti etenevän levyn nimi on tunnelmaa kuvaava: tämä on tällaista synkkää pohdintaa, jota voi kuunnella öisin. Jokainen unettomuudesta kärsivä toki tietää, että tällaisen ankeuden sijaan yön pimeinä tunteita maataan ja pohditaan yleensä oikeasti huomista kauppareissua yms. arkisempaa typerää.

Levyn avaava pitkä ja painostava 'Are You Shivering?' vaihtuu seuraavan 'Red Birds Will Fly Out of East and Destroy Paris in Night'iin, jossa Thighpaulsandra esittelee berliinin koulukuntaa muistuttavan sekvenssinsä, jota maalataan vielä ajoittain mellotronilla. Balance puhuu väliin sekvensserin läpi ääntä synteettisesti katkoen ja loppupäässä siristellään jo metelin rajamailla. Yökerhomainen luenta 'Red Queen' rauhoittaa levyä musiikillisesti. Toiseksi viimeinen 'Red Birds' koostuu taustaltaan syntetisaattoreiden läpi vedestyistä eläintenäänistä ja luennasta. Päätösraita 'The Dreamer is Still Asleep' muistuttaa eniten perinteistä laulumuotoista kappaletta, taustana käppä-casion muzak-biitti.

Yksi syy Coilin kulttiyhtye-statukseen on varmaan se, että bändin äänitteitä painettiin aikanaan aina hyvin rajallinen määrä. Tavara oli NTKT (ne tietää ketkä tietää), käytetyt levyt fanien Crowley-kirjojen vieressä ja hinnat pilvissä. Itse olin bändin nimen kuullut jo ysärillä, mutta eihän noita juuri missään liikkunut, tai sitten industrial-leima karkoitti silloin.
Oikeastaan samaa asiaa on toteutettu olemassa olevista uusintapainoksistakin. MtPitD:sta tehtiin kalliita väri-vinyyliprinttejä (neljäs poski kuulemma taidekuva), jotka ovat kaikki SOLD OUT. Onneksi itselle kelpasi tästä alkuperäisen mukainen cd, tosin hyvin pienillä levynkansitiedoilla. Painoksen äänenlaatua valvoivat sekä McDowell, että Thighpaulsandra ja se on saanut kehuja siitä. Ehkä syystäkin, sillä kajareista levyn aikana tulvivat hertsimäärät ja kanttiaallot ovat kyllä tavallaan hyvin... äärimmäisiä. 

Levy on noussut jonkinlaiseen klassikon asemaan ja näin 20-vuotta ilmestymisensä jälkeen kuulostaa kieltämättä ainoastaan itseltään, minkä huomasin tägätessä tähän kirjoitukseen sitä liippaavia tyylilajeja. Niitä tuli 10 kappaletta.

The Orb - Abolition of The Royal Familia 2020

90-luvun ja ambient house-tyylisuunnan ruumiillinen ilmentymä, eli The Orb on ollut 2010-luvulla oikeastaan aika aktiivinen julkaisija. Suursuosion päivät sijoittuivat levytysuran alkuvuosiin ja yhtye on palannut niin sanotusti mainstreamista takaisin uugeehen.

Tai yhtye ja yhtye; The Orb on Alex Pattersonin johtama sampleri, jossa hänen aisamiehellään (tähän asti kaikki miesoletettuja) on aika kova vetovastuu. Tähän tyytyy ja kestää moni, pitkäaikaisimpana kumppanina Thomas Fehlman. Toisaalta kuumimpina vuosina kumppanina ollut Kris 'Thrash' Weston lähti enemmän tai vähemmän ovet paukkuen, syyttäen Pattersonia vapaamatkustelusta.

Olen sinänsä ihan aktiivisesti kuunnellut aina vastaantulevat 2010-luvun The Orb-levyt, mutta ei niistä hirvesti ole jäänyt mitään mieleen. Poislukien David Gilmourin kanssa tehty 'Metallic Spheres', joka ilmestyessään ei täyttänyt ehkä galaksin kokoisia odotuksia, mutta tässä kymmenen vuoden jälkeen on saavuttanut omissa korvissa paikan aivan pätevänä levynä.

Abolition of The Royal Familia ilmestyi maaliskuussa ja sille oli suunniteltu kiertue, mutta jokainen varmaan tietää mitä sitten tapahtui. 

Kuuntelin levyn suoratoistopalvelusta heti ilmestymisen jälkeen, eikä se jättänyt mitään suurteoksen kuvaa. Lainasin levyn kuitenkin tässä viikon sisällä kirjastosta ja auto-cd:nä siltä löytyy hetkensä. Levyn alku on suorastaan heikkoa kamaa, ainakin omaan makuuni. Hyvin geneeristä 'jumputusta' ja vielä hivenen vanhanaikaistakin. Siellä täällä pilkahtelee kuitenkin The Orbin vanha henki ja kutosbiisi, vaikka lainaileekin törkeästi Vangeliksen Blade Runnerin äänimaisemaa on karkkia sielulle ja korville. Vähemmän yllättäen se on myös rytmitön ambient-biisi. Hidasta melankolista tunnelmointia tihkuu sieltä täältä ja ysibiisi 'Ital Orb' (jolla viitataan varmaan rastafarien ruokakulttuuriin) pyörähtelee perus-Orb dubin lisäksi mukavasti muillakin kierroksilla. Levyn päättävä, uhkaavalla poikkeustilanjulistuspuheella eteenpäin kulkeva 'Slave Till U Die No Matter What U Buy', voi kokea profeetallisia sävyjä. 

Summa summarum. Fyysisenä en tätä ostaisi, mutta kyllä Patterson elää vielä.