Donovan - Cosmic Wheels 1973

Donovan on nykyvinkkelistä vähän jännä artisti, joka on monelle peruskuuntelijasta "seuraavalle tasolle" (eli ihminen joka pystyy nimeämään artistin jonkun biisin) siirtyneelle tuttu lähinnä parista 60's soittolistoille jääneestä biisistä, jotka sinänsä ovat eittämättä klassikoita. Nämä biisit ovat vielä englantilaiseksi folk-musiikiksi enemmän sellaista vaudeville- ja hassutteluosastoa, huolimatta vahvasta psykedeelisuudestaan. Enemmän Syd Barrett, kuin Liege & Lief.

Donovan Leitch on yksi niistä lukemattomista artisteista jotka puhuivat itsestään jossain vaiheessa romanttisena mustalaisverta omaavana kiertäjänä. Todellisuudessa hän taitaa kuitenkin olla irlantilaisten jälkeläinen ja sairasti lapsuudessa polion, josta jäi elinikäinen ontuminen. Donovanin ura lähti 1964-65 rakettimaiseen nousuun hänen kiertäessään esittämässä laulujaan ja sormipikkaamassa kitaraa. Artisti oli pian vakiovieras aikansa superartistien juhlissa ja studiobileissä.

Hänestä tulikin Lontoon psykepiirien prinssi, jonka levyt ja sinkut myivät 60-luvun lopussa aivan törkeästi ja kummallakin puolen Atlanttia ja muuallakin. 70-luvun taitteessa Donovanin suosio lähti kuitenkin laskusuuntaan, eikä asiaa auttanut hänen siirtyminen itse tuotantovastuuseen parin edellisen levyn kohdalla.

Vuoden 1973 Cosmic Wheels levylle Donovan otti mukaan uudestaan Mickey Mostin ilmeisenä yrityksenä nousta taas suosituksi. Vaikka Cosmic Wheels on ennenkaikkea folk-levy, niin se ei ole sitä siinä klassisessa 70-luvun alun brittifolk-tyyliin, vaan nojaa paljon myös aikansa kuumimpaan hottiin, eli glam-rockkiin. Välillä Donovanin ulosanti muistuttaa aivan todella paljon Roxyjen Bryan Ferryä. Albumi on myöhemmin painunut suosiostaan huolimatta historian hämäriin, ehkä siitä syystä, että samaan aikaan albumeissa tuli muotiin albumikokonaisuudet, Cosmic Wheelin ollessa kaikesta yhteen sitovasta tuotannostaan huolimatta kasa yhteen laitettuja lauluja. Osa vielä upeita sellaisia. Seassa on kuitenkin myös Espanjaversiossa sensuurin hampaisiin joutunut "Intergalactic Laxative", jossa... niin kyllä siinä tosiaan lauletaan ripulipaskomisesta astronauttipuvun vaippoihin.

Orkestraatiot pauhaavat, naistaustalaulu on sielukasta, Moog-löräyttelee, aikansa huippumies Chris Spedding kitaroi ja rummuissa kannuttaa muun muassa Cozy Powell. Laulut mukava sekoitus Donovanin tyyliin non-senseä ja sitten kauniita rakkauslauluja. Tuotannossa on kivoja poikkeavia jutskia. Mukava levy.

Cosmic Wheels nosti Donovanin (viimeisen kerran) hetkeksi taas ylempään myyntikaartiin, mutta sessioiden eloonjäänein juttu on kuitenkin se sattuma, että Lontoossa naapuristudiossa levyttäneen Alice Cooperin kitaristi Micheal Bruce pyysi Donovania laulamaan kakkosliidin yhtyeensä uuden levyn nimikappale "Billion Dollar Babiesille".

Dana Gillespie - Andy Warhol 1971 (1973)

Koen olevani jonknnäköinen Bowie-fani ja lukenut yhden kohtuullisen hyvän elämänkerran + jonkun kohtuullisen hyvän erikoisnumeron 2000-luvulta. En ollut kuitenkaan tietoinen, että kappale "Andy Warhol" irtosi Bowien kynästä juurikin Dana Gillespielle. 

Artisti eli tuolloin aikamoista tuotantokautta ja Gillespien lisäksi osansa sai myös Arnold Corns-yhtye, joka oli ehkä enemmän vedätys: college-yhtye, jolle Bowie teki biisejä, otti laulajaksi kuvataiteen opiskelijan (joka ei kuitenkaan laula äänitteillä) ja testasi Hunky Doryn ja Ziggyn tulevaa materiaalia. Taustalla soittivat Ronson & co. Aivan kuten tässäkin.

Mutta tämä versiohan on hyvä. Se äänitettiin 1971, mutta Bowie päätti levyttää kappaleen myös itse, jolloin Gillespien versio hyllytettiin pariksi vuodeksi ja se ilmestyi vasta 1973. Neiti oli ja on lauluartistin lisäksi myös näyttelijä ja oli mm. Maria Magdalenan roolissa Lontoon alkuperäisessä Jesus Christ Superstarissa.

Versiot ovat mukavan radikaalisti toisistaan poikkeavat ja kumpikin tahollaan erinomaisia.

 

Julian Cope - Self Civil War 2020

Julian Cope on nyt kuusikymppisenä elänyt taas uutta taiteellista aktiivikauttaan. Pari vuotta sitten ilmestynyt mainio 'Drunken Songs' on saanut seurakseen Dope-yhtyeen useammankin äänitteen, viime vuonna ilmestyi 'John Blance Enters Valhalla' ja nyt Cope julkaisi uusimman pitkäsoittonsa, jota on verrattu hengeltään 90-luvun klassikkolevy 'Jehovahkill'iin, eikä vertaus olekaan tuulesta temmattu.

Tälläkin kertaa Cope onnistuu yhdistämään kohtuullisen sakiahkoja visioita, ääniä ja kielikuvia suhteellisen helposti lähestyttävän tavaran kanssa. Levyä on kuvailtu krautrock-henkiseksikin ja mukavaa, ettei vanha kettu mene sieltä 4/4 aidan alta, vaan tavallaan rytmillisesti junnaavat 'A Cosmic Flash' ja 'Berlin Facelift' onnistuvat kaivamaan sieltä esikuvasta sen oleellisen yllättävän outouden.
Oikeastaan voisi sanoa, että Cope on tämän ja edellisen Drunken Songsien kanssa onnistunut pitkästä aikaa tekemään hyvät alusta loppuun kestävät albumit. 13 kappaleesta tulee mittaa, vaikka pari niistä on ns. lyhyitä "välikappaleita". Neljään vaiheeseen jaettu levy onkin juuri albumi ja kokonaisuus, missä mielessä on hienoa, että Copen tyyliset jäärät niitä vielä tekevät. Ja etenkin kun homma tällä kertaa toimii.

Levyllä soittavat uudet miehet; ainoastaan Fat Paul on tuttu jo Copen 00-luvun Black Sheep-yhtyeestä. Sähkökitaraa vetelee aivan kelovollisilla glamliideillä Christopher Holman ja Fat Paulin lisäksi rumpuja soittaa Philippe Legende niminen tyyppi. Cope itse hoitelee akustiset, basson, tutut mellotronit, sekä syntetisaattorit.

Albumin pitäisi olla ensimmäinen kannessakin komeilevan "Our Troubled Times"-sarjan levyistä. Toivottavasti näin on. Julian Cope aktivoitui myös vuodenvaihteessa pidemmälle kiertueelle ja oli aika lähellä, etten ostanut lentoa Isoon Britanniaan. Keikkoja ehti tapahtua vasta muutama, kun Cope sairastui pahaan flunssaan ja joutui perumaan niistä ison kasan. Sitten tuli korona, joka hoiti loput.

Juva - Rocksielu 1974

Jukka Kuoppamäen Satsanga oli yksi niistä pienlevy-yhtiöistä, jotka operoivat 70-luvun Suomessa, julkaisten uutta musiikkia ja niitä aikakautensa kokoelmia. Kuoppamäen omat levyt julkaistiin yhtiön kautta, mutta jakelu meni muita reittejä ja tämä hänen omien puheidensa mukaan koituikin firman tuhoksi 70-luvun lopussa, kun samassa rytäkässä kaatuivat Lovet ynnä muut.

Satsangaan ja Kuoppamäkeen liittyy erikoinen tämän paikan, eli etelä-Kymenlaakson juonne: haminalainen Castanja-yhtye toimii monta vuotta Kuoppamäen taustabändinä ja levytti oman aivan kohtuullisen hyvän jytäalbumin yhtiölle, plus kolme sinkkua. Yhtyeen pitkäsoitto sai kuitenkin noottia sen vanhanaikaisiksi koetuista sanoituksista. Elettiin tiedostavuuden aikaa, joten Castanjan jytä oli aivot narikkaan (diskoon) osastoa. Sulkeissa mainittu disko mainitaankin tällä levyllä monta kertaa.

Castanja ei omana yhtyeenä siis menestynyt erityisen hyvin, vaikka Kari Hillon ja Matti Juvan aikaisempi yhtye Strings oli saanut jonkinlaisen hitin vuoden 1969 kappaleella "Hailii happamii". Vuonna 1974 levytetty ja julkaistu Juvan soololevy 'Rocksielu' sisälsi etelä-kymenlaaksolaisisia enemmänkin: tuottajana ja kitaristina toimi Juha Björninen, joka liittyi parin vuoden päästä Piirpaukkeeseen ja siitä eteenpäin studiomuusikoksi. Toinen studiokettu Pekka Helin oli edellämainitun tavoin myös Karhulasta ja oletan oikeastaan kaikkien levyn muidenkin muusikoiden olleen sieltä. Lyriikkoja kirjoitti Juvan lisäksi 2000-luvun haminalainen "äijäkirjailija" Jari Nenonen, joka käsittääkseni toimi kaupungin diskoissa DJ:nä 70-luvulta ysärille.

Tuotannollisesti levy on mukiinmenevää jytää, mukana on myös ripaus groovausta. 'Pikatien haltiatar'  heilahtaa melkein valkoisen miehen reggaen puolelle, joka oli tuohon aikaan kuitenkin hyvin harvinaista.

Sanoituksissa mennäänkin sitten tälläkin levyllä pusikon ja aidan kaikilta puolilta. Seassa on velvollisuuksista muistuttavaa kamaa (Hiilenpuhaltajat), diskossa heilumisen ylistystä 'Discolintu'-kappaleessa (tosin pienellä moralistisella viballa). Sitten kakkospuolella tulee peräkkäin Neuvostomatkailuromanssista kertova 'Tyttö maasta taigan' ja perään 'Taisit olla kuudentoista'. Tällaista ei enää tehdä.

Eikä tarvitse.

Levyltä irrotettiin sinkku 'Catakombi/Vanha tammi'. A-puoli on käsittääkseni tehty samannimiselle haminalaiselle diskoteekille, joka oli aikansa yleinen tapa. Biisiä soitettiin yleensä illan alkuun ja pitkin iltaa paikan nimibiisinä. Toiseksi viimeisenä tulee kansallisromanttinen 'Kalevalan kansa', jossa ylistetään maan puhtautta ja luontoa. Viimeisessä kappaleessa palataan 'Ruotsinlaivalla' rakkaaseen kotimaahan.

Melkoista sillisalaattia siis ja siitä voi haistaa ihan suoraan myös Jukka Kuoppamäen vaikutuksen taustabändinsä jäsenten aiheisiin ja biiseihin. Oppipojat eivät tässä pääse edes patetiassa mestarin tasolle.

Puutteistaan huolimatta tai niistä johtuen ihan kiehtova levy, mutta ymmärrän miksi 2013 tämä pistettiin Castanjan pitkäsoiton uudelleenjukaisuun bonukseksi eikä julkaistu omana levynään.

Alwari Tuohitorvi - Pop'n Roll at the 70's 1998

Alwari Tuohitorvi on juonne suomirockin historiassa, jota yhtye itse mielellään muistelee ja monet; siis_todella_monet kuuntelivat Ganesin ohella nuoruudessaan, mutta suurempaan musakaanoniin sitä ei ikinä oikein haluta mukaan.

70-luvulla vallitsi toki vahva jako jytän ja "fiksumman" musiikin välillä, Tuohitorven laulaessa itse tekemiään ja kääntämiään jytäbiisejä samaan aikaan, kun Lindholmit ja Wigut soivat valveutuneempien stereoissa.
Ganes on oman kunnianpalautuksensa saanut jo ajat sitten, mutta "Suomen toisiksi suosituin yhtye" ei tule sitä varmaan saamaan ikinä. Itse musassa ei ole sinänsä mitään vikaa. Soitto kulkee, kappaleet ovat välillä jopa kunnianhimoisia, tai ainakin laadukkaasti tehtyjä ja jos tuotanto ei olisi ollut tuohon (suomeksi laulettuun) aikaan noin käppää, niin musahan jytäisi todella kovaa. Nyt se jytää jälkiviisaasti juuri sopivan käppänäkkärisesti.

EMI-yhtiön vuonna 1998 julkaisema kokoelma kokoaa samalle CD:lle yhtyeen 70-luvun puolenvälin kappaleita ja laulukieli vaihtelee suomen ja vuoden 1976 ja 1978 Alwari T. nimen alla levytettyjen enkkukielisten albumien tankeron välillä. Kansainvälistä uraa ei tällä saatu, enkä tiedä kävikö Alwari T. edes ikinä ulkomailla. Suomenkielisissa biiseissä on välillä menoa ja kielikuvia, joita Jukka Nousiainen on kuunnellut tuntikausia. Lyriikat heiluvat jossain typerän ja näppärän välillä, eikä lopullista tuomiota pysty antamaan. Mutta jytästähän tässä on kyse.

Bändi aloitti jo vuonna 1968, julkaisi omakustannesinglen, mutta hajosi ensimmäisen kerran vuonna 1972 bändin kolmasosan mennessä asepalvelukseen. Primus motor Jukka Rautianen kokosi kuitenkin pian toisen kokoonpanon, jossa bassossa oli tuleva MSL-studiomies ja 'Hormoonihiiret' Syksyn sävel-mies Mika Sundqvist. Bändistä tuli takuuvarma keikkalatojen täyttäjä, vaikka pitkäsoitot eivät listojen huipulla keikkuneetkaan. Mutta sinkkuhittejä tuli muutamakin. Punkin ja uuden aallon vyöryessä Suomeen yhtye muuttui yhdessä yössä totaalisen epäsuosituksi ja tämä leima sitä painaa varmaan vieläkin, vaikka sen biisit ovat pyörineet c-kasettinauhurista tuhansien rintamamiestalojen viistokattoisissa teinihuoneissa, Alvin Stardustin ja Rubettesien tuijotellessa seinän julisteista. Jälkimaineeseen lienee vaikuttanut, että Remu jengeineen koetaan niin sanotusti aidoksi asiaksi ja tekemiset tosissaan tekemiseksi, kun Tuohitorvella vähän tuollainen crowdpleaser fiilis ja ehkä helppoheikin maine laulukielen vaihtoineen.

Tämä on sikäli vähän sääli, koska eihän Alwari Tuohitorvi ollut mikään sysipaska yhtye, vaan parhaimmillaan siellä neljän tähden tuntumassa. Tästä saa hyvän kuvan vaikka kappaleesta 'Mykkä oon'. Enkunkielinen kama tuo välillä hämmentävästi mieleen hyvän power-popin tai jopa parin ekan levyn aikaisen Big Starin. Ainakin tuotannoltaan. Ehkä tuotannon laatu oli muuten vähän epätasaista, mutta parhaimmillaan yhtye on kunnon unsung-osastoa. Plus kokoelman loppuun laitettu Sundqvistin hittisinkku 'Moottoripyörä on moottoripyörä' on vähän kumma valinta.

Primal Scream - S/T 1989

Primal Scream on pitkän linjan yhtye, jonka olemassaolo alkoi jo vuonna 1982. Skotlantilainen Bobby Gillespie, jonka isä oli ammattiyhdistysmies ja vasemmistolaispoliitikko kasvoi Glasgowissa. Erinäisiä yhtyeitä roudannut ja soittanut Bobby ajatui Jesus & The Mary Chaininin rumpaliksi ja soitti yhtyeen debyytti-LP:llä. Gillespien esikuvana oli Velvet Undergroundin Mo Tucker ja rumpusetti samalla tavalla riisuttu lautasista ja basarista. Primal Scream toimi samaan aikaan, mutta paukkuja siihen pistettiin vasta, kun Gillespie lähti Mary Chainista vuonna 1986.

Yhtyeen debyytti Sonic Flower Groove ei sisällä oikeastaan mitään pientä aavistustakaan Gillespien rumpaloinninkin tarjomasta äärimmäisyydestä; asioista mihin yhtye palasi sitten myöhemmillä levyillä.

Ekan levyn jälkeen yhtye poistui Skotlannista ja asettui Brightoniin. Kokoonpanokin vakiintui suunnilleen siihen, mistä bändi sitten jatkoi eteenpäin. Siinä missä SFG oli 60-lukuhenkistä retropoppia, yhtyeen kakkoslevyllä bändi lähti 70-lukulaisen retrorokkailun kelkkaan. Kaikuja tästä hommasta tuli sitten myöhemminkin pitkin uraa, mutta S/T on sellaista brittityylistä katurokkailua, missä ollaan kuunneltu MC5:set, Alice Cooperit jne. Brittivivahde tulee siitä, että kappaleet ovat nasevia ja melodisia. Kitaristit vetävät amatöörihengellä, mutta dualeita, mikä toimii ihan hyvin. Kaikkine nahkapöksyineen, röyhelöineen jne. audiostakin tulee mieleen eräs suomalainen, Lontooseen aikanaan lokatoitunut yhtye, eli Hanoi Rocks. Tyylilajin parasta ennen päivä hupeni kuitenkin näihin aikoihin, minkä Primal Screamkin huomasi. Levyn kappale 'I'm Losing More Than I'll Ever Have' koki Andy Weatherhallin remiksauksen, jolloin siitä tuli seuraavan Screamadelica-levyn lippulaiva-sinkku ja pienoinen hitti Englannissa. Samalla Primal Screamista tuli se yhtye, jona se nyt tunnetaan. Bändi toki otti vielä kyseisen levyn ja nosteen jälkeen askeleen takaisinpäin sillä Stones-levyllä (Give Out But Don't Give Up), jonka tekeminenkin kesti todella pitkään , mutta sitten matka jatkui.

Itse sain tämän levyn käsiini vasta Screamadelican jälkeen, tai siis kyseinen levy herätti mielenkiinnon kaikkea yhtyeen tuotantoa kohtaan. Nämä kaksi edellistä kiekkoahan pyörivät kyllä jo aiemmin indie-piireissä, julkaisihan Creation tämän kyseisen kakkoslevyn. Bändi oli saanut leiman "ok, ei parasta" ja se kuvaa hyvin tätä S/T:täkin. Biiseissä on hyviä koukkuja, soitto kulkee, niinkuin tällaisessa pitääkin jne. Aikalaisarvioissa itse Gillespien laulua kritisoitiin oikeastaan eniten, koska se kalpenee musiikillisten esikuviensa, eli esim. Rob Tynerin kohdalla ohueksi ja vonkuvaksi. Minulla ei ollut tällaista painolastia, vaan Screamadelican jälkeen Bobbyn ääni kuulostaa juuri sopivalta nistivonkunalta, joka vie levyn katurockin machomeiningistä sinne syrjäisille sivukujille, missä bändi ihan oikeastikin näihin aikoihin kävi hankkimassa heroiinia. Tälläkin oli sitten seurauksensa; PS nautti pitkään mainetta "viimeisenä nistibändinä", mikä toi oman leimansa musiikkiin, mutta myös vaikeuksia nousta kuninkuusluokkaan. Yhtyeen kitaristi Rob Young erosi, tai erotettiin vuonna 2006 ja on nykyään haudassa.

Tässä tyylimallia, mikä vaihtui vuoden päästä :D

David Bowie - Rare 1982

Bowien Rare-kokoelma tarttui kirppikseltä mukaan kympillä. Ehkä hinnassa oli pari euroa liikaa, mutta toisaalta tätä erikoisversioita ja sinkkujen B-puolia sisältävää levyä ei tule liian usein vastaan. Jouluksi 1982 ilmestynyt kokoelma jäi myös viimeiseksi RCA:lla julkaistuksi Bowien levyksi.

Artisti itse oli ollut jo pitkään vittuuntunut levy-yhtiöönsä, eikä viisi vuotta aiemmin levytetyn Bing Crosbyn joulu-dueton sinkkujulkaisu parantanut asiaa. Bowie oli tyytymätön myös tämän kokoelmalevyn ulkoasuun ja informaation puutteeseen ja hänen viimeiseksi RCA:lla julkaistuksi uudeksi musiikiksi jäi teatraalinen Baal-EP.

Kokoelmasta ei ole tehty CD-versiota, eikä tehdäkään, koska monet biiseistä ovat mukana muilla uudelleenjulkaisuilla. Levy etenee kiitollisesti Bowien uran kronologisessa järjestyksessä, alkaen italiaksi lauletusta versiosta ensihitti 'Space Odditystä'. Versiossa ei ole sinänsä mitään muuta lisäarvoa. Seuraavana on 'Drive-In-Saturdayn' B-puolena julkaistu, alunperin Ziggy Stardustille tarkoitettu cover Chuck Berryn 'Round and Round'ista, joka on mukavan ärhäkkä. Samoissa sessioissa äänitetty Brel-tulkinta 'Amsterdam' oli cover-sinkku 'Sorrow'n kakkospuolena. Sessioiden pussinpohjalta löytyi vielä uudelleenluenta omasta vuoden 1970-sinkusta 'Holy Holy', joka julkaistiin vuoden 1974 'Diamond Dogsin' B-poskella. Niin ikään B-puolena - tällä kertaa sinkulla 'Knock on Wood' julkaistu 'Panic in Detroit' live-versio on äänitetty David Livelle, mutta jätetty siltä pois. Tässä vaiheessa (ja myöhemminkin) Bowie muokkasi ja sovitti vanhoja biisejään sen ajan live-eetokseensa joka piti tuossa vaiheessa sisällään soulia. Ja koska levy julkaistiin vain Euroopan puolella, A-puolen lopettaa jenkkiversio singlestä 'Young Americans'

B-puolen avaa elokuvankin nimennyt 'Velvet Goldmine', joka levytettiin - yllättäen Ziggy-sessioissa, mutta julkaistiin vuoden 1975 'Space Oddity'-uudelleenjulkaisun b-puolella.. 'Heiden' on Bowien saksankielinen versio kappaleesta 'Heroes', jota olen metsästänyt sinkkunakin. Itse asiassa kappaleessa tulee säkeistöt aluksi englanniksi ja lopussa saksaksi. 'John, I'm Only Dancing (Again)' on uudelleenluenta vanhasta biisistä, joka julkaistiin sinkkuna. 'Moon of Alabama' levytettiin 1978, mutta julkaistiin sinkkuna 1980. Bowien luenta häviää Doorsin versiolle, jota se mukailee. Levyn päättää japanilaiseen sake-mainokseen 1979 tehty instrumentaali 'Crystal Japan', josta Levyhyllyssä oli joskus juttuakin. Japski-sinkun biisi laitettiin kysynnän vuoksi mukaan vuoden 1981 'Up the Hill Backwards' sinklen B-puoleksi. Kappaletta voisi kuvailla tunnelmaltaan romanttisen Twin Peaks:mäiseksi.

RCA ei tainnut levyä pahemmin mainostaa, vaan rosterista EMI:lle poistuvan artistin erikoisuuskokoelma myi Briteissä omalla painollaan itsensä sijalle 34. Yllättäen norjalainen listasijoitus oli wikipedian mukaan 11. Bowie ei jäänyt katselemaan taakseen, vaan julkaisi seuraavana vuonna yhden parhaista albumeistaan.

Be-Bop Deluxe - Axe Victim 1974

Axe Victim on mieleenjäävän kantensa kanssa tuttu keskihintainen vinyyli hyvinvarustetuissa levykokoelmissa, tai vinyylidivareissa. Brittiläisen glam-rockin viimeisessä aallossa ilmestynyt levy myi kohtuullisesti, joten sen saatavuus/pyörivyys markkinoilla on edelleen turvattu.

Be-Bop Deluxe perustettiin 70-luvun alussa ja se julkaisi kasan singlejä 70-luvun loppupuolelle asti, sekä kaksi pitkäsoittoa, joista tämä on ensimmäinen.
Yhtyeestä on sikäli turha puhua, sillä 70-luvun alusta asti olleesta suhteellisen vakaasta kokoonpanosta kaikki saivat kenkää tämän levyn jälkeen ja homma jatkui laulajakitaristi Bill Nelsonin sooloprojektina, jossa soittajat tulivat ja menivät.

Levyn kansi ja nimibiisi kertovat, että levyllä tullaan kuulemaan kitaransoittoa. Nelsonia pidetäänkin 70-luvun aliarvostettuna taiderock/glam-kitaristina. Voimakkaat liidit ynnä muut eivät tietenkään voi olla vetämättä vertauksia Bowieen ja Mick Ronsoniin, mutta Be-Bop Deluxe kulki vähän (maalailevampia) progempia polkuja. Tiettyä yhtäläisyyttä riffeista ja menosta voi toki vedellä 'The Man Who Sold the World'-levyn raskaampaan jytään. Kappaleissa on sopivasti koukkua ja kitaraa soitetaan PALJON. On makuasia, mutta sitä on jopa niin paljon, että välillä keikutaan turhan runkkauksen ja tilutuksen rajoilla, mutta kuuluu tämän levyn kokemukseen. Ultimaattinen glam-kitarointilevy?

Yhtä kaikki; levy on mielenkiintoinen sekoitus brittiläistä 70-luvun puolenvälin menoa, missä glamiin sekoitettiin progevaikutteita ja albumit olivat kunnianhimoisia. Samanhenkisistä aikalaisista voi heittää niminä Doctors of Madness, Cockney Rebel ja tietty Roxy Music. Keskitemmolla mennään, eikä Nelson vokalistinakaan ole hullumpi. Suuremman suosion esteenä olikin se, että glam sellaisenaan oli tässä vaiheessa kaluttu markkina-arvoltaan tyhjäksi. Joka tapauksessa tämä levy edellä mainittujen artistien kanssa soi varmasti monessa englantilaisessa teinihuoneessa ja sen satoa kerättiin sitten Ultravox!:in, Tubeway Armyn ja muiden punkin jälkikaikuja venyttäneiden yhtyeiden ja artistien kanssa.

Nelsonin levytysura oli alkanut jo tätä ennen Smile-pikkuyhtiön julkaisemalla soololevyllä, joka herätti John Peelin huomion. Peel hankki Nelsonin yhtyeelle levytyssopimuksen EMI:lle. Nelson hajotti sitten tämän jälkeen bändin ja kokosi uudelleen seuraavalle pitkäsoitolle 'Futurama'. Seuraavana vuonna yhtye sai pikkuhitin singlellä 'Ships in the Night'. Nelson toimi Be-Bop Deluxen jälkeen hetken tuottajana ja soitti lukemattomilla levytyksillä (The Skids, Yellow Magic Orchestra, Cabaret Voltaire, Gary Numan jne.) ja on levyttänyt osittain ambient-henkistä soolokamaansa tähän päivään asti.

Roxy Music - For Your Pleasure 1973

Kesällä Suomeen vierailemaan tuleva Roxy Music/Bryan Ferry ja vuoden vaihteessa edesmennyt David Bowie olivat artisteja, jotka loppujen lopuksi vaikuttivat varmaan eniten brittiläisen taiteellisemman punkin ja uuden aallon äänikieleen. Levyhyllyssä on pyörinyt kasoittain yhtyeitä, jotka palvoivat avoimesti 70-80-luvun vaihteessa Roxy Musicia; viimeisimpänä Simple Minds ja Ultravoxx uransa alussa, ennenkuin löysivät oman äänensä.

Tämän kakkoslevyn kannessa ollut Amanda Lear taas oli levyhyllyssä oman diskouransa takia. Roxy Music aikaansa kommentoinut "en soittanut ainuttakaan kosketinmelodiaa" Brian Eno taas linkittyi 70-luvun lopussa David Bowieen, jonka Berliini-trilogiaa ilman 80-luvun taitteen musiikki olisi kuulostanut kovin toisenlaiselta.

Vuonna 1982 ilmestynyt Avalon on edelleen Roxy Musicin viimeinen studiolevy, enkä tiedä onko tähän tulossa muutosta. Yhtye muuttui alun jälkeen hyvin vahvasti Bryan Ferryn persoonallisuuden näyttämöksi, mutta hämmentävästi taas debyytin ja kakkoslevyn jälkeen muutkin yhtyeen jäsenet tulivat mukaan laulunkirjoittajiksi, ensilevyjen ollessa täysin Ferryn käsialaa. Tämä siis koskee biisinkirjoitusta; ekat levythän nojaavat vahvasti kitaristi Phil Manzaneran, puhaltaja Andy MacKayn ja tietysti Brian Enon luomaan äänimaisemaan, jossa sekoittuvat glam, art rock, elektroninen väpätys ja Ferryn pompöösi ylidramatisoitu tulkinta. Basisti vaihtui ensilevyn jälkeen, eikä Roxy Musicin bassonsoittaja ole ollut myöhemminkään mikään vakituinen virka.

Ensilevyt vetäistiin narulle todella nopeasti; debyytti viikossa ja For Your Pleasure kuukaudessa, jonka jälkeen se heivattiin ulos maaliskuussa 1973. Levyä avitti avausbiisistä lohkaistu single 'Do the Strand', sekä sitä ennen julkaistu erillinen 'Pyjamarama', joista tuli hittejä ja albumi nousi brittien listasijalle #4. Avausbiisi on glam-ajan Roxya tiivimmillään. Ykköspuolen tunnelma on tiivis ja sen lopettava 'In Every Dream Home a Heartache' tiivistää draaman huippuunsa loppuen räjähtävästi hivenen Stoogesin 'Ann'-biisin kaltaisesti, tosin glam-proge viballa.
Kakkospuolesta miltei puolet täyttävä 'Bogus Man' lönkyttelee oudosti eteenpäin säilyttäen aavemaisen intensiteettinsä loppuun asti. 'Grey Lagoons' päästää taas ilmaa sisään huoneeseen ja levyn päättävä nimibiisi on yllättävän vähän kuultu, taas aavemainen heiluvan nauhakaiun saturoima kohtalokas tunnelmapläjäys. Ferryn vokaalit ovat aivan pinnassa, samoin fillejä takovat rummut, mutta muuten Ferryn ja MacKayn koskettimet ja Manzaneran kitarat nousevat vain ajoittain ylös.

For Your Pleasuren kappaleet ovat kuunteluhetkellä oudon tarttuvia, mutta haihtuvat kuuntelun jälkeen savuna ilmaan. Do the Strandia lukuunottamatta levyllä ei ole varsinaisesti kertosäkeitä niiden ahtaassa merkityksessä. Heittämällä top-5:ssa 70-luvun glam-levyistä.

Krautrock-miksaus 21.11.2015

Olin tossa soittelemassa levyjä ja tässä dj-setin krauttimiksaus. Tämä kaikki puoleen tuntiin. Ekat levarisetit mitä olen tehnyt ja alkupuolella parit liu'ut biisien välillä onnistui ihan mallikkaasti.

Kraut-Mix by Jaxen on Mixcloud

Iggy & The Stooges - Raw Power 1973/1997

Iggy Popin oma miksaus proto-punk/glam klassikkoalbumista.

Iggy Pop muuttui kulttihahmoksi jo 70-luvun lopussa punk-liikkeen julistaessa hänet "isoisäksi", joka soitti samaa konsailematonta ja raakaa musiikkia jo "kauan ennen", kuin punk syntyi.

Isoisä oli samanikäinen, kuin muutamakin ykkös- ja kakkosdivarin punk-hahmo, punk syntyi ehkä jo huimat kymmenen vuotta aiemmin 60-luvulla Amerikan autotalleissa, mutta viitta oli aseteltu hartioille. Iggyn erotti toki esimerkiksi pari vuotta vanhemmasta Charlie Harperista se, että hänellä oli jo vuonna 1978 miltei kymmenen vuoden levytysura takanaan ja myös vaihteleva kataloogi bootlegeista Bowien auttamiin klassikkolevyihin.

Bowie. Siinä se kirosana, joka tahrasi ja "vesitti" Iggyn mainetta raa'an rock'n rollin esittäjänä. Artisti esitteli (aina olemassa ollutta) taiteellisempaa puolta englantilaisen avustuksella ja ehkä ohjauksellakin. Siitä huolimatta 'Idiot' ja 'Lust for Life' ovat aikaa kestäneitä klassikkoja, joita ei voi sivuuttaa. Silti sössötys Bowien "pilaavasta vaikutuksesta" kiersi omassakin kaveripiirissä ja homman kornius kulminoituu tähän Raw Power-levyyn, jonka jatkumona vuonna 97 julkaistiin viimein Iggyn oma miksaus albumista.

Raw Power oli albumi jonka ilmestyminen mahdollistui oikeastaan Bowien ansiosta. Hän fanitti Iggyä ja Stoogesia, ehkä kopioi hahmoa omalle lavalleenkin, mutta myyvänä artistina sai puhuttua jo hajonneen Stoogesin levyttämään uudella sopimuksella ja itsensä tuottajan pallille. Stooges Mk.3 piti Iggyn lisäksi sisällään kitaristi James Williamsonin, joka kirjoitti biisit yhdessä Iggyn kanssa. Koska sopivaa soittajaa ei sessioihin löytynyt, kaksikko pyysi entistä pääkitaristi Ron Ashetonia bassoon. Kannut hoiteli Scott Asheton. Veljeksethän ovat nyt haudassa. Levy äänitettiin Lontoossa, vaikka se haisee tylylle New Yorkille, Losille ja Amerikalle. Toisena tuottajana istui Iggy.

Sitten se miksaus. Uudelleenmiksauksessa tuli vastaan perustavanlaatuisia ongelmia: basso oli esimerkiksi mergetty rytmiraidalle, tasot olivat alhaisia ja niin edelleen. Iggy nosteli laulua, kitaroita ja vähän kaikkea ylöspäin sekä otti mukaan kitararaitoja, jotka oli alunperin jätetty pois. Poppia oli harmittanut erityisesti vuoden 1989 cd-uudelleenjulkaisun soundi. Kitaroista otettiin myös suurin osa efekteistä pois ja jäljelle jäänyt soundi on kulmikas.
Yhtye ei aikanaan ollut kovin tyytyväinen Bowien miksaukseen albumista, mutta Iggyn version tullessa ulos sekä Ron Asheton, että James Williamson joutuivat myöntämään sen olevan parempi. Popin versiossa vähän kaikkea on vain nosteltu ylöspäin ja volaa lisätty, mutta Bowien visionäärinen, vahvoilla kontrasteilla pelaava miksaus oli kadonnut. Saa toki sössöttää mitä tahansa, mutta jokainen kenelle levy niin sanotusti putoaa tietää, miten tärkeä elementti heti levyn alussa LIIAN KOVAA tuleva leadikitara on esimerkiksi avausbiisi 'Search & Deastroyssa'. Tai oikeastaan syy miksi rupesi diggailemaan levystä. Eikä sovi unohtaa, että Iggy istui siinä Bowien vieressä ja allekirjoitti sinä hetkenä kaikki näkemykset. Levyn kaupallisen menestyksen suhteen yhtyeellä oli varmasti suuria odotuksia, jotka eivät realisoituneetkaan ja tästä syystä kaunalastia lykättiin Bowien niskaan. Tosiasia kuitenkin on, että hänen miksaus on ärhäkämpi ja rajumpi. Ehkä niin raju, että siitä syystä levy ei matkannut olohuoneisiin tai listoille, mutta mistään nössöilystä siinä on turha syyttää.

Iggyn miksaus albumista on siihen ladatuista odotuksista ja pettymyksistä huolimatta ihan mukava kuriositeetti ja fanithan tämän toki omistavat. Ensikertalaiselle suosittelen suoraan sitä alkuperäistä Bowie-versiota. Omani löysin kolmella eurolla kirppikseltä. Vuoden 2012 Record Store Daynä julkaistiin myös tuplalevy, jolta löytyvät molemmat mixit. Rohkeimmille suosittelen toki englantilaisen Holy McGrailin tekemää uusio/re-mix versiota Raw Power Suite, jos jostain löytää!

Jukka ja Jytämimmit - Kuuma yö Kittilässä 2015

C-kaseteilla jatketaan, vaikka netistä löytynyt kansikuva on kiekkomuotoisen levyn. En nyt jaksanut itse kuvata kassun kantta, joten näillä mennään.

Jukka Nousiainen on tällä hetkellä tulessa minkä lisäksi hänellä on monta rautaa tulessa noin muutenkin. 'Huonoa seuraa' soolodebyytti oli täällä levyhyllyssäkin jokin aika sitten ja Räjäyttäjät toimii edelleenkin. 'Roskalavojen rock-tähti', nykyajan Irwin Syrjä pysyy kiireisenä ja pääsee soittamaan, mikä muuten näkyy ja kuuluu miehen livekitaransoitossakin. Sanoisin Nousiaista jonkin sortin omintakeiseksi kitarasankariksi joka heruttaa sieltä muinaisista esikuvistaan - vähän jonkun PK Keräsen tyyliin.

Jo edellinen soolodebyytti kertoi samoja tarinoita: Nousiainen suodattaa suomalaista 70-luvun musiikkiperinnettä omintakeiseen tyyliin, eikä ujostele lainailla sieltä täältä - joskus varsin suorasukaisestikin.

En sano, että Jukka ja Jytämimmit olisi joku feminiimimpi versio Räjäyttäjistä (koska taustamimmit jytäävät myös oikeasti), mutta rokkia vedetään ja äsken mainistusta poiketen tämä kokoonpano voi vetää myös 'Ei mun aikani ole vielä' tyylisiä vähän tunteikkaampiakin biisejä suoran Ganes-kohkauksen lisäksi.
Microvox-soundiin ja 70-luvun mytologiaan kovasti vihkiytyneelle Nousiaiselle vielä tämä kasettimuoto on varmasti sopiva. Tampereen Keltaisessa talossa nauhurille äänitetty ja Risto Ylihärsilän ja Nousiaisen miksaama äänite on 15 minuuttia puolellansa täynnä jytää, kovaa rokkausta ja oudon viehättävää jytä-nostalgiaa, aivan kuin aikajana olisi katkennut siihen viimeiseen jytäkesään 76. Itse asiassa olen tässä viimeaikoina kuunnellut varsin paljon suomalaista tuon ajan jytää ja tämä kasetti on paranneltu versio Alwari T:n, Amuletin, Jigsawin ja muiden äänitteistä ilman niitä ikävän monille levyille eksyneitä täytebiisejä. Sanoituksissa ja aiheissakin pienet nyanssit ovat kunnossa; jytäkesänä moottoripyörä ei tietenkään ole suuren maailman tyyliin Harley Davidson, vaan jytä-Yamaha. Moottorilinnut alistivat asfaltin Suzukilla ja jytäfestareille tuo Datsun 100A ja siellä nukutaan kulahtaneessa harja- tai kupoliteltassa.

Kasetin äänenlaatu kompressoi musiikkia oikeaoppisen huonosti ja netistä samoja biisejä kuunnelleena oikeastaan yllättyy paremmasta äänenlaadusta. Mutta sehän kuuluu tähän kuvioon. Livenä bändi on oikein viihdyttävä ja hauskan näköinen Jytämimmien pukeutuessa kuumiin jytäasuihin parhaaseen Danny-shown go-go-tyttöjen perinteisiin nojaten ja Nousiaisen myrkynvihreään jumpsuitiin. Parissa biisissä lainausvapaus on sen verran vahva, että ei nyt varsinaisesti häiritse, mutta hymyilyttää (Pohjanmaan lainaus 'Back From the Grave' kokoelman Ju'Ju's yhtyeen biisistä plus vähän Purplea). Livenä komppiryhmä Jytämimmejä on myöskään turha tytötellä, sillä sen verran tanakasti lähtee se jytä.

Jytä

JYTÄ

JYTÄ

Hector - Lapsuuden loppu 1974

Arthur C. Clarke toimii mukavana aasinsiltana yhdistäen edellisen postauksen tähän Hectorin vuoden 1974 Syksyn sävel-kilpabiisiin. Kappale oli säveleltä ja sanoitukselta Hector Harman omaa käsialaa ja haki innoituksena edellä mainitun Clarken edellisvuonna ilmestyneestä romaanista. Kyseinen kirja löytyy omastakin hyllystä, mutta on toistaiseksi lukematta, toisin kuin 2001 ja 2010.

Vuoden 1974 skaban voitti suosionsa huipulla ollut Jussi & The Boys K.W. Blomqvistin anarkistisella iloittelulla ja idioottimaisen tarttuvalla tuttifrutti-mukaelmalla 'Metsämökin tonttu'. Yhtye esiintyi MTV:n puvustuksesta haetut eläin- ja munkkivaatteet päällä.

Lavalle niin ikään pukeutuneena noussut, eli glam-syksy 74:ää viettävä Bowie.. anteeksi Hector esitti biisin haudankaivajan viitassa ja naama valkoisessa maskissa heittäen itsensä tämän jälkeen ilkeiden tv-sketsien ja Sleeppari-pilkan kohteeksi. Huhujen mukaan musta silmämeikki johtui snagaritappelussa saadusta mustasta silmästä, mikä lienee täyttä vuoden 1974 paskapuhetta.

Bowie lipsahti äsken vahingossa, mutta sinne 70-luvun alun okkultisti-Bowieen tämä biisi musiikillisesti, sekä lyriikallisesti kumartaa. Samasta lähteestä lienee tullut idea yliampuvaan puvustukseen. Kappaleen lyriikka on toden totta synkeä ja maalaa kuvaa ihmiskuntaa kohdanneesta hetkestä, josta ei ole paluuta takaisin. Matti Bergströmin tuottamat taustat huokailevat sieltä aiemminkin tutusta Moody Bluesista ja ehkäpä 60-luvun lopun Elviksen paluulevyistä. Hector heitti kuitenkin niin sanotusti jotain ihan muuta viihteelliseksi mielletyssä Syksyn sävelessä. Kappale sijoittui neljänneksi huolimatta Hectorin tuon hetken suosiosta ja sen esiintymisnauhoitus jyrättiin ajan tyyliin seuraavien ohjelmien alle.

Kappale on tyylillisesti lähellä samana vuonna ilmestynyttä Hectorock I:stä, mutta tehty sen julkaisun jälkeen, eikä löydy pitkäsoitoilta, vaan julkaistiin singlenä, b-puolenaan samalla tavalla upea, mutta surumielinen ja ankea 'Jatkuvuus'. Jostain syystä kyseiset kappaleet löytyivät 80-90-luvun 'Hectorin parhaat' cd-kokoelmalta, jolloin nämä tuli kuultua ja pakkohan se on myötää näiden vaikuttaneen. Ja Hector itsehän on sitä mieltä, että tämän ajan musa on 'roskaa ja muiden matkimista' ja diggailee jotain ysärilevyjään - ja ennenkaikkea Mestarit kauttaan..

Julian Cope - Citizen Cain'd 2005

Tämänkin levyn julkaisusta on kohta kymmenen vuotta.. Omassa hyllyssä se ei kuitenkaan ole ehkä ollut ihan niin kauaa. Jos en väärin muista, niin taisin ostaa sen pölyyntymästä hyllystä jo edesmenneestä Popparienkelistä joskus 2000-luvun lopulla.

Copen levyt ja musiikki ovat tässä maassa kelvanneet kohtuu harvoille ja Levyhylly on varmaan yksi harvoja blogeja tai ..krhm medioita, joissa artisti saa huomiota.
Syitä tähän en tiedä, mutta yksi sellainen saattaa olla, että Island-levy-yhtiöstä 90-luvun puolenvälin jälkeen tiputettu Cope on julkaissut suuren osan myöhemmästä tuotannostaan oman levy-yhtiönsä kautta. Tämän 'jakelu' perustui taas levykauppiaiden omatoimiseen levyjen tilaamiseen, jos tuotantoa tahtoi hyllyyn. Ja tämä siis aikana, jolloin levyjä ostettiin kaupoista.

Copen tuotannossa oli ollut tätä ennen vaihe, jossa hän keskittyi Brain Donor stoner/poser/hard rock-bändiin ja Queen Elizabeth ja Rite-levyjensä tyyliseen ambient-musiikkiin. Citizen Cain'd:tä pidettiin tervetulleena paluuna takaisin rock- ja popsävyiseen musiikkiin.

Citizen Cain'd on jostain syystä aikaisemmin jäänyt itseni osalta aika vähälle kuuntelulle, koska sotkin sen toiseen samalta ajalta ostamaani Cope-levyyn, joka ei ole mitenkään mieleen jäävä (You Gotta Problem With Me). Nyt parin viime kuukauden aikana levy (tai tupla-cd) on pyörinyt soittimessa sitäkin useammin.

Levy julkaistiin siis tupla-cd:nä, mikä on tosiaan hyvä ratkaisu, sillä vaikka tämän kaiken saisikin mahtumaan yhteen pötköön, niin kuuntelukokemus olisi huomattavasti puuduttavampi. Ykköslevy muistuttaa kappaleiltaan selvästi tässä vaiheessa käynnissä ollutta Brain Donoria Doggenin soittaessa kitaraa tässäkin. MC5 ja Stooges tunkevat pintaan ja pianoa kilkutetaan asiankuuluvan monotonisesti. Mutta hyvin jytää ja Copen sävel/kopiokynän ollessa vielä terässä ei voi kuin nauttia. Tuotannossa vedetään välillä mittarit punaiselle, joten ei herkkäkorville. Aikansa ilmiön vanginnut 'I'm Living In the Room They Found Saddam' sloganiseeraa ja maalaa kuvan, jossa samassa huoneessa istuu (nyt vainaa) Bin Laden ja Guevara.

Kakkoslevy liikkuu musiikillisesti hivenen kevyemmissä tunnelmissa, mutta biisit ovat taattua laatua, joissa osansa saavat tv:n orjat, sotahullut, uskonnon hyväksikäyttäjät ja niin edelleen. Selvää on, ettei Julian Copen tapaisella artistilla ollut enää vuonna 2005 tilaa Levy-yhtiön listoilla ja musiikki sijoittuu sinne 'outsider'-osastoon. Tässä kontrastina, että se on parhaimmillaan äärettömän tarttuvaa.

Doggenin lisäksi levyllä olivat apuna vanha luottosoittaja Donald Ross Skinner, Mitch Razor, Mrs Helen Ramsay ja edelleenkin mukana pyörivä Holy McGrail. Copen sävelkynä pysyy hyvin kädessä ja vaikka kappaleista kuuluu selkeästi läpi sitä ja tätä, ne suodatetaan suotimen läpi ja päälle lisätään miehen hyvä lauluääni. Myös krautrock-tyyliset sloganiseeraukset/sanaleikit saavat hymyn suupieleen.

David Bowie - Diamond Dogs 1974

Ensi kuussa 40(!) vuotta täyttävä David Bowien Diamond Dogs on tämän kuun 'klassikkoalbumina' suhteellisen kalliissa, mutta hyvin 'classic-rockkia' uudempaakin musiikkia yhdistellevässä englantilaisessa Uncut-lehdessä.
Levy on tietynlainen väliinputoaja, tai siirtymälevy Bowien uralla, jollaisia sinne mahtuu useampikin. Sitä ei suoranaisesti lueta mestariteosten joukkoon, muttei toisaalta dumata tai sivuutetakaan edeltäjänsä Pin-Upsin tyyliin.

Diamond Dogsilla on itselleni toisaalta omakohtainen paikka aina sydämessä, koska se tutustutti minut Bowien musiikkiin ja oli ensimmäinen levy, jonka mieheltä kuulin. Sedältä lainaan saatu vaikuttava avattavakansinen albumi, jonka kannessa Bowie on koirahahmoisena, taustalla maalaukset ruskeansumuisesta tulevaisuuden kaupungista. Pelkät kannet kaikessa oudossa käppäisyydessään saivat ymmärtämään, että tässä ollaan nyt jonkin jutun äärellä.

Levyn avaa painostava minuutin mittainen luenta 'Future Legend' taustallallaan nihkeä aikansa syntetisaattori, ulvontaa ja puhetta efektin läpi. Tätä seurannut nimibiisi on lässähdys. Ennen lehtiartikkelia en edes äkännyt senkin olevan Rollari-pastissi, mutta enpä ollut Stonesia kuullut hirveästi vuonna 1987. Bowie on soittanut biisiä paljon myöhemmissä konserteissaan, mutta sinkkubiisinä se nousi hätäisesti top20:een, mikä oli 70-luvun alun Bowie-levytyksenä aika huono esitys. Tästä eteenpäin meno sitten onneksi paranee. Luen kappaleet 'Sweet Thing', 'Canditate' ja 'Sweet Thing (Reprise)' yhdeksi kokonaisuudeksi, joka on nilkuttavaa, synkkää ja painostavaa rokkia. Ilmaa pääsee taas sisään A-puolen lopettavalla 'Rebel Rebelillä', joka sekin on tietty Stones-pastissi, mutta tällä kertaa androgyynisellä sanomalla. Biisi oli aikansa sinkkuhitti ja pysynyt myös Bowien keikkaohjelmistossa.

Kakkospuolen avaa 'Rock'N Roll With Me', joka on taas hitaampi ja pompöösimpi pala Ei levyn kohokohtia, mutta menettelee. Tästä hypätään heti toiseen slovariin 'We Are the Death', joka taas on hiljalleen kasvava ja hyytävä biisi. Tätä seuraa '1984' josta tehtiin versio jo ennen albumia. Biisi takoo eteenpäin Shaft-kitaralla, diskosynajousilla ja kompilla, sekä kertoo mihin suuntaan seuraavat levyt olivat menossa. Tätä seuraa syna ja mellotron introlla avaava synkeä 'Big Brother', josta siirrytään levyn päättävään 'Chant of the Ever Circling Skeletal Familyyn' joka päättyy feidautuvaan 'Braad, braad, braad' huutoon.

Diamond Dogs sijoittuu aikaan, jolloin Bowien artistinen läpimurto Englannissa oli tapahtunut juuri paria vuotta aikaisemmin. Tässä olivat näytelleet oleellista osaa myös miehen yhteistyökumppanit, eli Spiders From Mars-yhtye sekä etenkin sen kitaristi Mick Ronson ja tuottaja Ken Scott. Hämähäkit olivat saaneet kenkää jo aikaisemmin ja Scott tuotti enää levyä edeltävän version biisistä 1984. Levystä vastasi Bowie itse sekä uudet soitinkumppanit.
Albumin alkuperäisenä ideana oli ollut siirtää George Orwellin tunnettu dystopia-kuvaus, kymmenen vuoden päästä ajankohtainen 1984 musiikilliseen muotoon, mutta perikunta esti tämän sellaisenaan, joten levystä tuli hybridi kirjan visioiden ja Bowien oman Hunger City mielikuvituskaupungin kanssa. Levyllä Bowie hoitaa tuotannon ja miksauksen sekä soittaa saksofonia, moog-syntikkaa, mellotronia ja ennenkaikkea kitaraa. Paria sessiomiesraitaa lukuunottamatta artisti ränkii itse levyn sähkökitarat ja kontrasti aikaisempien levytysten kitarasankari Ronsoniin on vahva, mutta myös mielenkiintoinen. Osuudet ovat vähän nyrjähtäneitä ja kirskuvia, mutta sopivat hommaan. Muita levyn vahvoja musiikillisia elementtejä ovat miehen soittamat törähtelevät fonit ja synkeät syntikka-lainit (etenkin biisissä Big Brother).

Levyä markkinoinutta kiertuetta varten rakennettiin ja tuotettiin törkeän kalliit lavasteet tätä kaupunkia varten, jotka hylättiin sitten, kun kiertue siirtyi Amerikan mantereen puolelle. Samalla settikin muokkautui niin, että noudatti enemmän Bowien uusia mielenkiinnon kohteita, eli Philly-soulia ja mustaa musiikkia, joista toki vahvoja vaikutteita jo tällä Bowien viimeisellä glam-levyllä.

Elton John - Candle in the Wind 1974

Elton John on yksi populaari-musiikkihistorian mielenkiintoisimmista hahmoista. Jo 60-luvun lopussa alkanut ura on tuonut mukanaan törkeän suurta suosiota. Monella on aika pliisu mielikuva miehestä flyygelin takana ja kuninkaallisten ja muiden kutsuilla pyörivästä sympaattisesta 'kaikkien kaverista'. Jonkinlaisesta Liberacén turboahdetummasta versiosta, joka ei tosin ole uransa aikana todellakaan jaksanut elellä kaapissa, vaan on myös omalta osaltaan ollut 70-luvun alusta hivenen korninakin, mutta sympaattisena kasvona ajamassa homojen ja seksuaalivähemmistöjen asiaa. Elton on myös aina ollut toisten artistien väsymätön fani, tukija ja auttaja, vaikka on myös itse kamppaillut infernaalisten riippuvuuksien kanssa.

Jokainenhan on tästä kappaleesta sitä mieltä, että tämä on mauton balladi, joka tehtiin ja esitettiin hänen bestiksensä prinsessa Dianan hautajaisissa. Tämä on vain osatotuus, sillä Elton John on levyttänyt tämän biisin kolme kertaa uransa aikana. Alunperin kappale oli miehen superhittilevy 'Goodbye Yellow Brick Roadilla', josta se lohkaistiin Englannissa sinkuksi (sijoitus kohtuullinen #11). Yhdysvalloissa biisi oli b-puolena. 80-luku toi homoväestön keskuuteen AIDSin, johon liittyvästä hyväntekeväisyyskonsertista tehtiin vuoden 1986 versio (tämän jutun kuva on kyseisen sinkun kansi). Ja viimeisenä tietysti vuoden 1997 versio, joka on joidenkin lähteiden mukaan maailman toiseksi myydyin single ja törkeästi suurempi hitti, kuin alkuperäinen versio.

1997 version lyriikkoja oli muutettu kohdistumaan prinsessa Dianaan ja alkuperäisversio oli taas omistettu Marilyn Monroelle, mutta universaalisti koski kaikkia liian aikaisin kuolleita ja mytologisoituja hahmoja. Kappale oli Eltonin ja luottopari Bernie Taupinin käsialaa, kuten moni muukin miehen aikaa kestänyt sävellys.
Jos siirtää syrjään mielikuvat flyygelin päällä palavista kynttilöistä ja kymmenentuhannen punnan design-silmälaseista on pakko myöntää, että 70-luvun singer-songwriter kontekstissa kappale on oikeasti kaunis ja koskettava. Se on myös hyvin sovitettu; Eltonin flyygeli takoo rytmiä maltillisesti lyödyn pienimuotoisen kompin päälle ja 70-luvun glam-kitara soittaa väleihin pienet napakat liidinsä. Kappale kasvaa hiljalleen, muttei ylly missään vaiheessa pauhuun, vaan jää hillityn sentimentaaliseksi. Lopussa kitarat soittavat vielä duali-liidin ja siinäpä se.

Brain Donor - Love, Peace & Fuck 2001

Brain Donorin 'Love, Peace & Fuck' oli täällä käsittelyssä 'vähän aikaa sitten'. Eli kesällä 2010..
Aika rientää hurjaa tahtia, mutta otetaan levy uudestaan käsittelyyn, koska se on pyörinyt tässä soittimessa uudestaan ja vielä aika paljon.

Brain Donor oli englantilaisen lauluntekijä/muusikko/kirjailija Julian Copen 'voima-trio', joka toimi noin kymmenen vuoden ajan vuodesta 1999 sen toistaiseksi ja todennäköisesti viimeiseen levyyn 'Wasted Fuzz Excessiveen' (2009) asti.
Copen lisäksi triossa soittivat kitaraa Doggen ja rumpuja Kevlar nimiset kaverit, joilla on kyllä oikeat nimetkin ja joista kumpikin soittaa nykyisin Jason Piercen Spiritualizedissä. Miksi Brain Donor on todennäköisesti postuumi johtuu siitä, että Julian Cope ja Doggen ovat mitä ilmeisemmin lopullisessa välirikossa. Kuten myös Cope ja levyn syntikoiden läpi filtteröinyt tuon ajan luottotyyppi Thighpaulsandra (soitti myös myöhemmin Spiritualizedissä ja Coilissa).

Love, Peace & Fuck oli trion ensimmäinen levy, joita tuli lopulta nelisen kappaletta pitkäsoittoja, pari sinkkua ja kokoelma. Yhtyeen ilmestyessä kehiin se ja sen levytetty tuotanto jakoivat ja jakavat edelleen Copen fanien mielipiteet jyrkästi. Osa pitää, osa ei todellakaan pidä. Muistan itsekin, etten ollut kymmenisen vuotta sitten ihan hirveän innostunut tästä levystä kuunnellessani sen ensimmäisen kerran läpi.
Cope on mies, joka ei ole jäänyt niin sanotusti laakereille lepäilemään, vaan tyyli ja samalla myös avustajat ovat lentäneet tien reunaan tasaisin väliajoin.
Tämä omapäinen vittumaisuus on tavallaan kunnioitettavaa, koska näinhän sitä uutta syntyy, mutta toiselta kantilta se näkyy myös Copen diskografian epätasaisuutena. Tätä ennen 90-luvulla mies oli 'kylpenyt' krautrockissa kirjoittaen ja tehden sitä ja samalla tehnyt myös levyjä, joissa hänen eittämättä taitava lauluntekijätaitonsa pääsi oikeuksiin.

Brain Donorin idea taas oli soittaa kabuki-maskit naamalla äänekästä (joskus mökän puolelle menevää) hard rockkia MC5:sen, Blue Cheerin, Montrosen ja tietysti myös Kissin(!) hengessä. Toinen vaikutin oli japanilainen 70-luvun alun jytä. Tuplakaulakitarat ja bassot ja platform-bootsit.
Homman onnistuminen jakoi mielipiteitä ja pahimmillaan Brain Donor kuulostaa keski-ikäiseltä stoner-projektilta tai terapiä-bändiltä. Sulateltavaa siis riitti ja ennen levyn ilmestymistä yhtyeen ekalta keikalta Royal Albert Hallissa osa jengistä käveli ulos salista kesken keikan. Brain Donorin 'uran' edetessä maskit putosivat naamalta ja levyttävä kokoonpano laajeni. Lopulta viimeisellä levyllä musiikkikin oli jo aika lähellä suhinaa.

Levy ilmestyi sekä cd, että vinyyliversiona, joista minulla on onni omistaa jälkimmäinen. Tuplavinyyli, jonka kiekot ovat neon-vihreän sävyisiä plus avattaviat kannet myrkynvihreitä. Kannessa ja sisäkannessa piirretyt kuvat yhtyeestä ja maskinaamasta. Levyn julkaisi Impressario niminen lafka Headheritagen (Copen yhtiö) alaisuudessa.
Tuotanto ja musiikillinen ohjaus olivat Copen käsissä, joka soittaa triossa bassoa ja laulaa. Basso soi muuten yllättävän tämäkästi. Rummuissa Kevlar ja kitaristin tontilla Doggen, jonka riffittely ja tykittely pitää levyä pinnan yläpuolella sen alusta loppuun. Ja tarvittaessa sujuu myös se maalailevampikin ote. Käytännössä biisit ovat kolmikon yhteistä käsialaa.

Levyn avaavat 'She Saw Me Coming' ja 'Get Off Your Pretty Face' vetävät juuret aika perinteisessä 'Tigh Pants' tyylisessä Stooges-kamassa. Samankaltaista junnaavaa riffiä, mutta nyt enemmän stoner-hengellä ja falsettilaululla huudatetaan puolen päättävällä liki kahdeksanminuuttisella 'Pagan Dawnilla', mikä aiheutti silloin ensimmäisellä kerralla vähän näppylöitä, mutta nyt menettelee.

Kakkospuoli täyttyy kolme/neliosaisesta 'Odin's Gift to his Mother' biisistä, jossa matkaillaan alun Kissittelyn jälkeen keskiosassa Doggenin nauhakaikukitaran siivillä hivenen esoteerisemmille vyöhykkeille. Muistuttaa Kevlarin soittamine symbaaleineen vuoden 1976 obskuuria Temple kraut-yhtyettä. Kovaa kamaa. Lopussa fuzz-wah raikaa ja Hendrixhän sieltä tulee mieleen.

Kolmospuolen avaa stoneraava 'U-Know!'. Sabbathmainen riffittely ja lyriikkana pelkkä kappaleen nimen huutaminen säkeistön loppuun. 'You Take The Credit' taas hakkaa ja nytkyttää enemmän post-punkkivaikutteisena epämusiikkina. Tai Canina? Tässäkin Doggen (tällä levyllä muuten nimellä Dogman) esittelee tajuttomia soittoskillssejään täyttäen tilaa siellä missä pitää. Muutenkin jannu vetää alkuaikojen Eddie van Halen tyyliin biisien soolot pääasiassa ilman toisen kitaran komppausta taustalla. Lopputulos on ei nyt hutiloitu, mutta aika likainen ja tuo mukaan sitä paljon puhuttua henkeä. Puolen päättävä 'Hairy Music' muistuttaa ehkä eniten sitä Copen pop-puolen ja soolotuotannon tavaraa.

Nelospuolen 'She's Gotta Have It' toimi jo silloin ensi kuulemalta ja summaa ehkä levyn kaikki puolet 20-minuuttiseen itseensä. Alun käppäriffittely vedetään sitten kymmenen minuutin jälkeen hitaaksi, ensin basson ja rumpujen jauhamaksi yhden soinnun riffiksi, johon muutaman minuutin jälkeen liittyy myös kitara mukaan. Jyrisee, kuin maanjäristys katakombien alla ja levy päättyy majasteetillisen mastodonttisesti.

Ajatuksena levyn cd-versio kuulostaa hivenen puuduttavalta, koska puolen vaihtelu katkaisee mukavasti näitä erilaisia, mutta raskaita tiloja, joita levy pitää sisällään. Yli tunti yhteen putkeen tätä?

Nyt uudelleen löydettynä tämä levy kuulostaa yllättävän kovalta, etenkin kun vertailu saman ajan muuhun Cope-kamaan on kadonnut sinne historian hämäriin. Toki tähän aikaan ja edelleenkin, oli sitten musiikin tyylilaji heviä tai suhinaa, äijän lyriikat ovat sitä samaa odinismia ynnä muuta.
Tavallaan ymmärrän ihmetystä ja syytöksiä keski-ikäisten stoner-larppauksesta (Cope kertoi inhoavansa oikeaa heviä), sillä Brain Donor ei ole puhtaasti mikään erityisen hyvä stoner- tai heviyhtye. Onneksi, sillä ehkä sen takia tätä jaksaa kuunnella?

Kiss - Alive! 1975

*Uusinta vuodelta 2007*

Blogin alkuaikoina sivuttiin Kissin Alive!a, mutta koska silloinen teksti oli pituudeltaan ehkä lähempänä haikua, palataan asiaan uudemman kerran.

Vaikka Kiss on onnistunut vuosikymmenten aikana vakiinnuttamaan itsensä ikonin asemaan, yhtye on aina jostain ihmeen syystä kärsinyt ahdistusta ja alemmuuskompleksia musiikillisen arvostuksen puutteesta ynnä muusta, vaikka on aina yrittänyt esittää kaikkea muuta.
Rehellisesti sanoen Kissin musiikilliset ja ulkomusiikilliset hetket eivät aina ole kestäneet päivänvaloa ja homma on välillä ollut silkkaa rim jobia. Silti yhtyeellä on eittämättömät musiikillisetkin ansionsa. Ja bändiltä löytyy useampikin pätevä teos ajalta, jolloin pitkäsoitot olivat voimissaan.

Nykyään Kiss on yksinomaan kahden bisnesmiehen pyörittämää sirkusta, jonka olemassa ololle ei voi keksiä muuta perustaa, kuin aina maksamaan valmiin kiss-armeijan ja ikäiseni keski-ikäistyvät töissäkäyvät ihmiset, jotka nostalgian takia ovat valmiita maksamaan kalliin lipun tuhat kertaa kerratusta esityksestä.

Aina ei ollut näin.

Alunperin Kiss oli neljän henkilön muodostama bändi, jossa jokainen pisti peliin omat panoksensa ja jakoi voitot tasan neljään osaan. Vuonna 1973 aloittanutta Kissiä ei voinut syyttää yrityksen puutteesta. Aikansa glam-esimerkin mukaan pommit ja pyrot jysähtelivät vaikka kortteliklubin lavalla äijien kolautellessa platform-bootsit jalassa päitään matalaan kattoon. Pääasia oli kova ja näyttävä meno, jota tuki yhtyeen yksinkertainen ja iskevä hard-rock.

Vaikka puitteet olivat alusta asti suureelliset eivät bändin kolme ensimmäistä levytystä olleet mitään täysosumia, tai edes menestyksiä. Bändi ja levy-yhtiö pullauttivat ensimmäisen 13 kuukauden aikana ulos kokonaiset kolme(!) pitkäsoittoa, mutta ei tärpännyt. Kaikki kolmet sisältävät myös täysiä Kiss-klassikoita, mutta jokainen on pilattu lattealla tuotannolla.

Levy-yhtö päätti ottaa riskin ja levyttää niin sanotun live-levyn. Live-levyt eivät yleisesti ole artisteilta niitä menestyneimpiä ja yleensä sellaisen julkaistakseen bändien piti olla jo kohtuullisen suosittu, että sellaista ylipäätään saatiin edes myytyä hyllystä. Tämän kaiken takana oli epäsuhta Kissin suuren konserttisuosion ja keskinkertaisen levymyynnin välillä.

Levyn tuottajaksi palkattiin Eddie Kramer, mies joka oli ollut myös Hendrixin luottoäänittijä. Mies oli äänittänyt myös yhtyeen ensimmäisen demon, joka kuulostaa paremmalta, kuin varsinainen debyytti. Levyä varten äänitettiin useita eri konsertteja, joista oli tarkoitus valita parhaat palat live-levylle. Koska äijät hyppivät ja pomppivat, kitarat savusivat ja pommit paukkuivat (kuten Kiss-keikkaan kuuluukin), ei soitto ollut turhan tarkkaa. Tätä sitten korjailtiin kolmen viikon ajan studiossa, joten vaikka Alive!a aikanaan väitettiin live-levyksi, se ei sitä ole. Paul Stanley laulaa itsensä kanssa stemmoja, rummut ovat korjattu, kitarat tuplattu ja niin edelleen. Joku väitti joskus, että aitoa livesoittoa olisi ainoastaan rumpuraidat, mutta tämäkään ei pidä paikkaansa. Eipä sillä, kaikki ajan konserttitaltioinnithan ovat samanlaista 'paranneltua todellisuutta'.

Ja miksipä ei? Alive! pitää sisällään ensimmäisen kolmen levyn  kingeimmät biisit, mutta tällä kertaa vielä kunnon soundeilla ja menolla. Avausbiisi Deuce irtoaa kymmenen kertaa paremmin, kuin debyytin versio. Levy summaa hienosti alkuaikojen rock-Kissin, vaikka tämän jälkeenkin tuli toki vielä paljon niitä hyviä jytäbiisejä. Koska homma toimi, Alive-konsepti piti tietenkin uusia ja tällä hetkellä taidetaan liikkua numerossa III?

Alive!sta tuli yksi Kissin suurimpia menestyksiä ja kaupallinen läpimurto. Tätä olivat haukkana seuraamassa muutkin levy-yhtiöt ja 70-luvun puolessa välissä oli varsinainen 'live-boomi' bändien julkaistessa 'konserttilevyjä'. Cheap Trick, Peter Frampton ja Jackson Browne onnistuivatkin siinä kohtuullisen hyvin.

Alice Cooper - Old School 2012

Levymyynnin vähetessä yhtiöt joutuvat tekemään mitä ihmeellisempiä kikkoja saadakseen viimeisten uskollisten levynostajien rahoja. Eli siis fanien. Nyt ollaan tultu siihen pisteeseen, että julkaistaan bändien demoja. Aiemmin tänä vuonna Levyhyllyssä pyörähti Beach Boysien 'Smile'-sessioiden studio- ja treeninauhoja, nyt on vuorossa Alice Cooper-bändin demoja + live vuoteen 1974 asti.

Kaiken kuulleille faneillehan tämä neljän cd:n boksi on suunnattu. Ykköslevy alkaa Zappan Straight-recordsille tehdyillä demoilla ja konserttipätkillä, jotka tylysti kertovat kuinka paska bändi autotallista aloittanut Alice Cooper-bändi alunperin oli.

Tietynlaisena vedenjakana toimii 'Chigago Undergroundissa' 1970 äänitetty 'I'm Eighteen' versio, joka on vielä ihan liian pitkä ja ilman draamaa. Tästä boksi lähtee kehittymään, kun Bob Ezrinin tuottaman 'Love it to Deathin' levytys-esiversio biisistä ilmestyy ja 'Killer' levyn demot. Levyversioiden elementtejä löytyy jo runsaasti, mutta demo-vaiheen biisit ovat sovituksiltaan kuitenkin tarpeeksi erilaisia, että ne jaksaa kuunnella.

Kakkoslevy pyörittää läpimurron jälkeisiä jättihittien 'Schools Outin' ja 'Billion Dollar Babiesin', sekä kokoonpanon viimeisen 'Muscle of Loven' demoja ja livepätkiä. Ihan pätevää ja kuulematonta kamaa.

Kolmoslevy on puhdas haastattelukiekko, jolla muistellaan biisejä ja aikaa.

Boksin täky ja paras pala on neljäs levy, jolla on bootleg-äänitys vuoden 1971 'Killer'-kiertueen keikalta St. Louisista. En ole satavarma onko ilta sama, jolta löytyy pätkiä myös viime vuonna julkaistulta Stoogesin 'You Don't Want My Name, You Want My Action' bootlegilta, jolla viisimiehinen ja kaksikitarainen Stooges lämmitteli nousussa ollutta toista Detroit-bändiä (Cooper-bändi muutti Detroitiin nousun toivossa).
Miksaus ja ääni heiluu, mutta Alice Cooper oli 1971 täysin samalla viivalla MC5:n, Stoogesin ja muiden Detroitin klassikkobändien kanssa. Tajuttoman kovaa katurokkia ja onhan Lissun lauluääni ollut ihan omaa luokkaansa. Tuplakitarat ulvovat, draama paisuu ja Lissu tietenkin teloitetaan, jonka jälkeen läväytetään vielä 'Long Way to Go' ja bändin ehkä kovin biisi 'Under My Wheels'. Eihän tässä kohtaa auta muuta kuin pistää kättä lippaan, kun lämpöisten puheiden ja huhujen lisäksi kuulee ensi kertaa missä livekunnossa bändi oli tässä vaiheessa.

Doctors of Madness - Figments of Emancipation 1976

Englantilainen Doctors of Madness oli yksi niistä puuttuvista lenkeistä, joka yhdisti taiderockin ja glamin tuloillaan olevaan punkkiin. Bändin lämppäreinä toimi Sex Pistolsin, Jamin ja Joy Divisionin (vielä nimellä Warsaw) kaltaisia yhtyeitä.

Doctors of Madness sai aikanaan paljon palstatilaa ja huomiota, mutta se lopullinen läpimurto jäi tekemättä ja yhtye häipyi takaoven takaoven taakse rokin historiassa. Bändi keikkaili ympäri Eurooppaa lavashownaan maskit naamalla, savut ja strobovalot.
Yhtye toimi vuosien 1974-78 välissä ennen hajoamistaan. Bändin jälkeen sen jäseniä oli mukana myöhemmissä vähemmän kuuluisuutta saaneissa kakkos-divarin jälki-punk yhtyeissä.

Kitaristi 'Kid Strange' perusti yhtyeen lontoolaisessa kellarissa. Hänen urbaaneihin ahdistuksiin ja neurooseihin perustuvaa musaa tulivat säestämään sellaiset herrat kuin 'Urban Blitz', 'Stoner' ja 'Peter DiLemma'. Kaikki päteviä, mutta etenkin Blitzin vimmainen efektien läpi soitettu viulu ja leadi-kitara olivat elementtejä, jotka alleviivasivat Strangen maanista laulua ja kappaleita. Välillä mellotron heittää mukaan omat huojuvat jousensa.

Doctors of Madnessin biisit ovat melodramaattisia ja rouheita. Parhaimmillaan juuri niin eeppisiä, kuin britti-glam pystyi olla. Mutta samaan aikaan aika punk. Enemmän kuitenkin Bowie ja Roxy nihilistisimmillään, kuin Sladen tai Glitterin kevyt kertosäekama. 'Figments of Emancipationin' tuottajaksi saatiin John Leckie, joka nosti monta muuta yhtyettä pinnalle. Hyvin tuotti tämänkin; soundit ja meno kohdillaan.

Bändi hajosi parin vuoden päästä miehistöongelmiin, mutta on aktivoitunut, tai siis Kid Strange on aktivoitunut ja kiertelee pubien nurkkia ja Japania.