perjantai 3. tammikuuta 2020

U-Bahn - S/T 2019

Hail vuosi 2020!

Aloitetaan tuore vuosi viime vuoden levyllä. Australialaisen U-Bahnin deby vilahti jollain marginaalisivuston "parhaat 2019" ja sehänä piti tsekata.

Kuvauksen perusteella tämä nuorten aussien bändi oli nykysukupolven versio DEVO-yhtyeestä ja ensimmäisten tahtien soidessa ei voinut olla kovinkaan eri mieltä. Kovinkaan, sillä ei tämä edes kuulosta miltään "nykysukupolvelta", vaan vertaus perustuu lähinnä siihen, että nämä nuoret kollit näköjään suorastaan palvovat yhtyettä ja kappale toisensa perään kuulostaa suoralta esikuvansa hiilipaperikopiolta. Mutta, mutta.
DEVO itsessään de-evolutioitui vuosien saatossa jopa radioystävälliseen pop-muotoon ja U-Bahn taas pysyttelee siellä kolisevassa ja kulmikkaassa ensilevyn tai jopa demolevyjen Hardcore DEVO I&II meiningissä. Koska maailmassa on rajallinen määrä 70-luvun devo-biisejä, niin kyllähän tämä tänne mahtuu.

Vokalisti jollottaa kuin Mothersbaugh konsanaan, kitara painaa ja nytkyttää 70-luvun raivolla, syntetisaattori törähtelee ja kilahtelee vailla miellyttämisen halua ja välillä live-rumpujen päälle tykitetään kunnon kiihkolla rumpukonetta. Kaikki niputetaan neliöksi, joka ei yritä keksiä pyörää uudelleen, vaan se laitetaan kärryn alle ja koko homma lävähtelee asfalttiin idioottimaisen kulmikkaasti. Niinkuin pitääkin.

2019 ilmestyi myös toinen hivenen samassa suunnassa ollut levy, Powerplant-yhtyeen 'People in the Sun', mutta se operoi ehkä hivenen enemmän Screamersin synapunkin tai Chrome-yhtyeen osastolla? Kertooko tämä nyt jotain punkin marginaalissa olevasta suuremmasta virtauksesta, jää nähtäväksi.

https://u-bahnband.bandcamp.com/album/u-bahn-s-t

maanantai 16. joulukuuta 2019

Experimental Synth Kids - S/T 2019

Experimental Synth Kids on kokoelma 3-15-vuotiaiden lasten yhdessä improvisoimaa elektronista musiikkia. Samuli Kukkola (Ruusut) on äänittänyt Jarkko Salon (Oranssi Pazuzu) kanssa päiväkoti- ja kouluikäisten lasten luomia ambient-henkisiä äänimaisemia ja koostanut äänitteistä albumin. Musiikki on äänitetty Lastenkulttuurikeskus Louhimon työpajoissa vuosina 2014-2018. 
”Veimme kouluille ja päiväkodeille syntetisaattoreita ja sekvenssereitä ja opastimme niiden käytössä. Pyrimme luomaan tilanteen, jossa lapsilla olisi mahdollisimman helppoa ja paineetonta äänittää yhdessä omaa musiikkiaan vailla aiempaa kokemusta. Lapset saapuivat improvisoimaan pienissä ryhmissä noin 20 minuuttia kerrallaan äänityksen ollessa käynnissä. Materiaalia syntyi useita tunteja, joista koostin ja editoin tämän albumin”, Kukkola kertoo.

Tällaisella saatteella saatellaan Ektron julkaisema ESK-levy. Vinyylipainos on rajattu, mutta tämä albumi löytyy kaiketi kokonaisuudessaan Soundcloud-palvelusta. Oletan kappaleiden nimien olevan äänityslokaatioita, eli kouluja ja päiväkoteja.

Mielenkiintoinen levy, koska itsekin tulee aktiivisesti ja vähemmän aktiivisesti tehtyä elektronista musiikkia, tai ääntä. Lapsilla ja nuorilla myös samanlainen kokeilun ja leikin kaltainen lähestyminen laitteisiin, kuin itsellä. Eikä rehellisyyden nimissä näitä ääniteoksia välttämättä erottaisi Soundcloudin muusta tarjonnasta ja tuhansista amatöörien (tai ammattilaisten) sinne laittamista syntikan pöräyksistä.

Mikä tekee tästä aika tasatyylisen on, ettei tekijöille ja kokeilijoille laitteiden käyttö ei ole niin tuttua, jotta niillä yritettäisiin jäljitellä jotain netistä tai radiosta kuultua, vaan jokaisessa käsitellään ääniä ja tunteita omalaatuisesti ja omakohtaisesti. Hyvän mielen ambient-levy.

perjantai 6. joulukuuta 2019

Goldfrapp - Utopia 2000



Alison Goldfrappin ja Will Gregoryn tyylitelty duo oli suuressa huudossa 2000-luvun alussa. Itsellä yhtye meni vähän ilmatutkan alapuolelta, mutta jo tuossa vaiheessa tavallisia lista-artisteja kypsemmässä iässä ollut kaksikko oli ehtinyt aiemmin yhdistymään mm. nimiin Orbiltal ja Trickyn 'Maxinquaey'.

Will Gregory yhdisteli tyylitellyssä elektronisessa musiikissa myös ns. kokeelliisia elementtejä ja vintage-laitteita, joiden käyttö ei ollut niin basic vuonna 2000. Alisonin ääntä ajettiin muun muassa EMS Synthi A:n läpi, muttei tosin tällä kappaleella.

Utopia ei ollut pitkäsoiton hittikappale, mutta yllättäen se on yhtyeen musiikista itselleni mieleenjäävin ja kestävin, yhdessä puunatun videonsa kanssa. Kappaleen sanoitus kertoo geenivalikoiduista ja kloonatuista lapsista suoraan ilmaisulla "Fascist Babies", joten listasijoitukset haettiin UK:n indielistalta ja Hollannin top100:sta.

Goldfrapp kykenee elokuvamaiseen valkyyria-sopraanoon ja Gregory Bondmaiseen äänimaisemaan, jonka epätodellisuuden alleviivaa mellotron-kuoro. Leikittelen kappaletta kuunnellessa aina ajatuksella, että tämä olisi (ja voisi aivan hyvin ollakin!) David Bowien 'Diamond Dogs'-levyn B-puolen biisi ja Bowien laulama.

Tyylikästä tyylittelyä.

maanantai 2. joulukuuta 2019

Elyse - S/T 1969

Hämmentävän kotikutoinen kansi joko kiinni huomion tai ei haitannut, kun ostin tämän vinyylin 2000-luvulla Kaisaniemen Dis'n Datistä. Kyseessä on uusintapainos kanadalaisen folk-lauluntekijä Elyse Weinbergin aikanaan ainoaksi jääneestä pitkäsoitosta. En muista lukiko kansissa tai etiketissä mitään tietoja uusintapainoksen tekijästä, mutta sellaista se 2000-luvulla oli.

Alkuperäinen levykään ei ole keräilijäpiireissä harvinainen, eikä kallis sillä tämä albumi myi aikanaan hyvinkin kohtuullisesti; sadantuhannen kappaleen käyminen kaupaksi olisi nykypäivänä ihan kelpo suoritus. 2000-luvulla ns. "psyke-folk" oli tietyissä piireissä kuuminta hottia ja tällaisten kaiketi laillisuuden reunalla hoippuvien uusintapainosten lisäksi löydettiin tai kaivettiin uudestaan muun muassa Linda Perhacsin tyylisiä obskuuriuteen jääneitä erikois-folkkareita.

Edellä mainittuun Perhacsiin Elysen yhdistää Los Angelesin Laurel Canyon, joka muotoitui menestyneiden taikka menestystä odottavien folkkareitten ja rokkareiden reservaatiksi kaupungin silloisilla laitamilla. Tai Topangahan se kuumin alue taisi olla, missä Neil Youngista lähtien oikeastaan kaikki majalilivat. Youngin halusin namedropata tähän sen takia, että sen lisäksi että hän oli myös kanadalainen maanmies, hän tiettävästi soittaa levyllä. Levy äänitettiin 68, mutta julkaistiin vasta seuraavana kesänä, jolloin Youngillakin oli jo muuta vientiä.

Elysen kappaleet poikkeavat usein perinteisestä folk-neidon tyylistä. Mukana on paahtavaa paatosta, mustalaistyylistä intonaatioa ja Elysen käheähkö elämän kuuloinen ääni on ollut ehkä kuitenkin turhan hapokasta suurelle yleisölle ja suosiolle. Toisaalta sinne porhaltanut Woodstockissakin esiintynyt Melanie töräytti vielä ns. "räväkämmin", että mistäs näitä tiesi.

Biisit ovat pääosin Elysen, parissa on ystävätär apuna. Ainoastaan sitarin säestämä Bert Janchin Donovanille tekemä 'Deed I Do' on cover. Levyn pysäyttävimmät kappaleet ovat A-puolen päättävät 'Here In My Heart' ja 'Last Ditch Protocol', jonka sormipikkaus saa tuekseen vouvaavat, mutta nähdäkseni oikeat jouset. Tai sitten joku soittaa erittäin aidon kuuloisesti mellotronia. Incredible Strings Bandin "elävää rytmiä" on myös kuunneltua ja sisäistetty hienosti.
Kakkospuoli on myös aivan hyvä, mutta tämä biisikaksikko on vain niin ulkoavaruudellisen kovaa tasoa, että levy pakosti vähän lässähtää tämän jälkeen. Levy päättyy singleksikin lohkaistuun 'If Death Don't Take Me':hin, joka psykebluessaa ja Elyse revittelee vielä muuta levyä kovemmin.

Elyse Weinberg äänitti toisenkin levyn, mutta se jäi hyllyyn julkaisemattomana vuonna 1970. Levyn asetaattikopioita on olemassa. 2000-luvulla laulajatterelta julkaistiin kuitenkin virallinen levy, mutta en tiedä oliko sen biisit näitä samoja.

torstai 28. marraskuuta 2019

Come On Let's Go! - Power Pop Gems From The 70s & 80s 2019

Jatketaan kokoelmilla, mutta tällä kertaa ihan toisenlaisessa ilmansuunnassa.

Big Beat uudelleenjulkaisufirma oli takavuosina ahkera esimerkiksi 60-luvun garagebändien kohdalla, joita ilmestyi omaankin levyhyllyyn kohtuullisen paljon.
Kovin kaukana tuosta menosta ei olla tällä 70-80-luvun power pop-kokoelmalla.

Rock- ja popmusiikin synnyn jälkeen markkinakoneistot kävivät jauhamaan ja yksi sen ilmentymä oli kierrätystyylit. Toki myös yleisön maun tyydyttäminen vaikutti, sillä power pop-tyylilajin syntyessä 70-luvun alussa (jos pioneereina voidaan pitää kokoelmalta löytyvää kaksikkoa Big Star ja Flamin Grooviesien ikonista 'Shake Some Action'-kappaletta) rockmusiikki oli keinahtanut jo aivan toiseen suuntaan. Puoli vuosikymmentä aikaisempi pirteän vauhdikas ja kokeileva rock oli muuttunut loputtomiksi jameiksi, progen mutkikkuudeksi tai äänekkääksi bluesskaalan jyystämiseksi. Tämän vaihtoehtona lähinnä soul ja funk. Edellämainittu bändikaksikko ei nauttinut aikanaan mitään suuren suurta suosiota, mutta yhdessä 70-luvun alussa julkaistun niin ikään ikoninen Nuggets-kokoelman kanssa vilautti taas korttia lyhyiden, napakoiden ja tarttuvien kappaleiden puolesta. Tähän mukaan The Beatlesien alku- ja keskivaiheen melodisuus, 12-kielisillä kitaroilla soitetut leadit jne.

Itse power pop termi näki päivänvalon jo 60-luvulla Pete Townsendin kuvaillessa sillä yhtyeen singlekappaletta 'Pictures of Lily', mutta oman pienen alavirtansa homma pääsi muodostamaan vasta punk-musiikin siivottua pöytää. New Yorkin "oikea punk" oli monin osin suurelle radioiden äärellä olevalla yleisölle liian rajua, eivätkä suuret levy-yhtiöt pystyneet yhtyeitten epästabiilien tilojen takia hyödyntämään liikettä tarpeeksi taloudellisesti, mutta pinnan alla kytenyt power pop otettiin astetta paremmin vastaan. Yhteisesti nämä kaksi ilmiötä nähtiin ja kuultiin Blondie-yhtyeen cover-hitillä 'Hangin on the Telephone', joka oli losilaisen power pop-yhtye The Nervesin kappale.

Kokoelma alkaa cover-luennalla Richie Valensin kappaleesta ja The Paley Brothersien taustalla soittaa samoista lähteistä ammentanut punkpioneeri The Ramones. Levyn 24 kappaletta kuunnellessa tuntuu välillä, että soittimeen on eksynyt Nuggets- tai Pebbleskokoelman levy, mutta biisit ja tyyli kyseisten kokoelmien "siistimmästä päästä". Välillä varhaisen punkin vauhtiin pinkovat biisit ovat kuitenkin puunattuja, kurinalaisia ja tietynlaisesta sapluunasta veistettyjä, joten mieleen hiipii väistämättä ajatus, onko mikään näistä pystynyt pitämään tällaista tasoa koko pitkäsoiton verran? Tuskimpa ja oletan tämänkin homman olevan parhaimmillaan seiskatuumaisilta singleiltä. Esitysten solistit ovat asteen verran karheampia, kuin Huey Lewis, mutta eivät silti mieleenjäävän rouheita, eikä se ole tarkoituskaan. Kokonaisuus ratkaisee. Itse biiseistä omaan korvaan nousee mainittujen (ja itselle puhkisoitettujen) Big Starin (September Gurls) ja Flamin Grooviesin lisäksi käsittääkseni detroitlaisen The Romanticsien 'What I Like About You' provosoivan vokalismin takia, The Spongetonesien biitlesiaanisen melodinen '(My Girl) Mary Anne' ja The Shoes-yhtyeen byrdsmäinen 'Tomorrow Night'. Kaikki korvakarkkia singlemitassa.

Yhtä kaikki, muutamaa sinkkuhittiä lukuunottamatta tyylilaji ei myöskään päässyt paistattelemaan valtavirran keskipisteessä. 80-luvulle tultaessa jutun ideaaleja oli kuitenkin vahvasti mukana astetta menestyneemmässä 'paisley popissa', jota mm. The Bangles edusti. Yhtye coveroi läpimurtolevylleen Big Starin 'September Gurlsin'.

perjantai 22. marraskuuta 2019

Kankyō Ongaku: Japanese Ambient, Environmental & New Age Music 1980​-​1990 2018

Lueskelin viime talvena ulkomaisista musiikkilehdistä tästä kokoelmasta ja kiinnostus heräsi. Kiitos edelleen toimivan kirjastojärjestelmän tämä löytyi Kouvolan pääkirjaston uutuuspöydältä. Ehkä levyn, tai siis levyjen (tämä on tupla-cd) sijasta pitäisi puhua oikeastaan kirjasta, koska upeasti taitettu bookletti on lyhyen kirjan pituinen ja levyt ovat sen etu- ja takakansien taskuissa. Koko Japani-ambient homman alustuksen lisäksi jokaisesta artistista ja kappaleesta on parin kolmen sivun verran hyvin toimitettua taustaa japanilaisen futuristisen viileän kirjataiton ja grafiikan kera. Julkaisijana on yhdysvaltalainen 2002 perustettu Ligh in The Attic-levy-yhtiö, jolla vaikuttaisi olevan julkaisukatalogissaan muutenkin mielenkiintoista tavaraa.

Koska kirja/levy lähestyy sen ääniä ja musiikkia termillä ambient, niin Brian Enon äänitteethän sieltä nousevat heti esikuviksi Erik Satien, Philip Glassin, Terry Rileyn, Steve Reichin ja muiden kaltaistensa nykysäveltäjien minimalismin ohella. Mukaan vielä japanilaisten omaa niukkuuden estetiikkaa, niin kirjan kannessa oleva kuva herää kilistelemään (synteettisiä) tuulikelloja.

80-luvun Japani oli talousihme, joka kiireisten samalla tavalla pukeutuvien ihmisten, täyteen ahdettujen metrojen ja suurkaupunkien kaiken aikaa neonvaloissa kylpevien öiden ohella suolsi maailmaan autoja, tekniikkaa ja elektroniikkaa. Yltäkylläisyyden rinnalla kulki kuitenkin loputon suorittaminen ja stressi, johon musiikintekijät ja myös yhteisöt ja yritykset reagoivat. Suurkaupungeissa, vaikka olisi hillitty japanilainenkin, ei ole koskaan hiljaista, vaan taustakohina on päättymätön. Jos ei ole rauhoittavaa hiljaisuutta, pitää tehdä keinotekoisesti rauhoittavaa muuta ääntä?

Vaikka levyn musiikki on minimalistista, useilla sen tekijöillä oli oppitaustaa arvostetuissa musiikkikorkeakouluissa, joskin mukana on myös amatöörejä. Tekijöiden yhteydessä mainitaan useammankin kerran myöhemmät anime-soundtrackit.
Yksi on levyn joukosta poissa: kaikille tuttua Kitaroa ei levyllä ole, mutta samaisesta Far East Family Bandista ponnisti ja kokoelmalla soi pari muuta jäsentä. Paljon(!) minimalistista ääntä, syntikoita (FM), aaltojen huokauksia, sekä myös japanilaisille ehkä ominaista kellojen ja perkussioiden soittoa. Myös miltei jokaisessa kokoelman biisissä on selkeä rytmillisyys. Tunnetuin levyn yhtyeistä tai tekijöistä on Yellow Magic Orchestra, joka esittää Shepard-Rissetin glissandoon perustuvan audioharhan loputtomasti laskevasta sävelkulusta. Yhteistä suurimmalle osalle kokoelman kappaleista on viipyilevä melodiankuljettelu. Tällaisessa on usein vaarana "äänitapetin" syntyminen, mutta valitut kappaleet väistävät sen.

Jotain kokoelmasta kertoo se, että ensin tämän kuunteli kuriositeettimaisesta mielenkiinnosta. Sitten tämä yht äkkiä alkoi soimaan asunnon tausta-ambienttina.

perjantai 15. marraskuuta 2019

Hawkwind - S/T 1970

Joissakin levyissä on niin oudon karsea kansi, että ne jättävät ikuisen muistijäljen ja Hawkwindin debyytti on yksi niistä. Avattavan albumin sisäkansissa oli värikäsitelty kuva yhtyeestä soittamassa kookkaiden vahvistinten kanssa.

Kaikki eivät yhtyeen esikoisesta pidä, mukaanlukien jotkut yhtyeen jäsenistä, mutta itselleni se on aina maistunut ja oli myös setäni levyhyllystä lainattuna ensimmäinen albumi johon bändiltä tutustuin. Liberty-yhtiölle levytetty albumi löytyi kuulemma ihan tavallisesta levykaupasta eli Kotkan Sävelaitasta.
Hawkwindiin tutustuminen jatkui pitkän aikaa tästä eteenpäin lähinnä Anttilan halpiskokoelmilta, koska yhtyeen levyjä ei cd:nä liikkunut hirveästi ja nekin oli vain suoraan vedetty laserlevylle ilman vinyyli- ja cd-levyjen eron vaatimaa uudelleen puunausta.

Vuonna 1969 perustettu Hawkwind nautti alusta lähtien jonkinlaista ilmiö-statusta ja osui juuri Pretty Things-yhtyeestä lähteneen Dick Taylorin haaviin hänen soittaessaan muutaman konsertinkin yhtyeen kanssa. Taylor tuli tuottajaksi albumille, jolla yhtye yritti vangita livejuttuaan. Alun studiosoittoyritysten jälkeen päätettiin, että levy vedetään sisälle livemeiningillä, vaikka se niin sanotusti studioalbumi onkin.

Sikäli on jännää, etteivät kaikki "windi-fanit" levystä pidä tai aseta korkealle, vaikka albumin avaavat ja sulkevat Brockin katusoittoajalta peräisin olevat folkit 'Hurry on Sundown' ja 'Mirror of Illusion' (joka pyörii jännästi akustisella kitaralla vireen rajalla) poislukien levy on aika pitkälti sitä samaa jumitusta, harhailua ja monotonista eteenpäin paahtamista joilla yhtye on yleensä sulattanut tykkääjien sydämet.

Tottakai homma jalostui levy levyltä, mutta kyllä tämä kestää muiden alkupään levyjen rinnalla. Levy on selkeästi mielialasta tai tunnelmasta toiseen kulkeva kokonaisuus ja puoliskot sekä päättävät, että avaavat 'Paranoia - Part 1' ja 'Paranoia - Part 2' ovat painajaismaisia, mutta myös hyvällä tavalla käppäisiä. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että edellisvuoden 'Ummagumma' ja Floydi ylipäätään on tullut kuunneltua. Soittihan Hawkwind coverinakin yhtyeen 'Cymbalinea'. Yhdistävä linkki on myös levyn "outojen äänien" tekeminen laulamalla tai suulla, joka yhtyeen selityksen mukaan johtui pitkälti, ettei vastaavanlaisia juttuja saanut vielä tehtyä sähköisillä soittimilla. Yhtyeen elektronisesta kaksikosta on ensilevyllä mukana vasta Dik Mik, joka on kreditoitukin 'Electronics'-instrumentin soittajaksi. Tämä on tässä vaiheessa todennäköisesti maailmansodan aikainen oskillaattori nauhakaiun läpi, mikä oli aikansa yleinen ratkaisu. Kummallakin levypuolella on yksi pidempi biisi, jolla päästään siihen windi-meinkiin, etenkin kakkospuolen 'Seeing At As You Really Are' liitelee välillä tukka hulmuten, rauhoittuen ja lähtien taas liitoon.

Seuraavista levyistä poiketen Dave Brock ei tällä levyllä soita vielä sitä monotonista kitaravallia ja sooloja, vaan on taustalla tai akkarin kanssa Huw Loyd-Langtonin olleessa vastuussa pääkitaroinnista. Myös Dick Taylor soitti osan levyn liideistä.

Levy ei noussut korkealle brittilistoilla, mutta Kotkan Sävelaitan ja kuuntelijan kodin lisäksi se nosti yhtyeen underground-skenen kiikareihin jolloin bändi tapasi ja ystävystyi Pink Fairies-yhtyeen kanssa, jonka jälkeen yhtyeiden jäsenet ja perintö ovat menneet useasti ristiin. Seuraavana vuonna ilmestyneellä, kaupaksikin käyneen 'In Search of Space'-levyn soittivat osittain jo toiset miehet. Dik Mik poistui hetkeksi yhtyeestä, basisti oli kyseisen albumin ilmestyessä vaihtunut jo kolmasti ja kitaristi Loyd-Langton lähti yhtyeestä LSD-johdannaisen hermoromahduksen saattelemana - palaten yllätten kymmenen vuotta myöhemmin mainiolle 'Levitation'-albumille.

Olen aina miettinyt, että mikä juuri Hawkwindissä kiehtoo aikalaisiinsa verrattuna. Tällä levyllä avaus- ja lopetusbiisit ovat samaan aikaan normaaleja ja tutunoloisia, mutta myös outoja. Dik Mikin musikaalinen panos yhtyeessä oli ehkä pieni, mutta äänellisesti esimerkiksi 'Mirror of Illusionin' takana ulvahtelevat oskillaattorit ovat se tärkeä lenkki. Yhtyeen kappaleet ovat ehkä usein "luonnosmaisia", monotonisia ja käppäisiä, mutta tämä on myös osa viehätystä. Aikakaudella samalla instrumentaatiolla soitettiin myös ihan tarpeeksi heikkoa jazz-rockkia, taikka turhaa blues-palvontaa, joista jälkimmäiseen Hawkwind ei juurikaan sorru, poistaen yhtyeen samaan avant-garde, tai anglo-amerikkalaisen perinteen ulkopuoliseen lokeroon saman ajan Saksa-bändien kanssa.

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Klaus Schulze - Dig It 1980

Schulzen Klaussi alkaa olla varmaan Levyhylly-blogin käsitellyin artisti? Mikäs siinä, sillä katalogi ulottuu 60-luvun lopusta tälle vuosikymmenelle ja materiaali on pääosin aina ollut, jos ei nyt aivan timanttista, niin yleensä kuitenkin jolteensakin kelvollista.

Tämä vinyyli tarttui mukaan viime viikonlopun levymessuilta ja priimakuntoisena. Dig It ei ole kuitenkaan ehkä se halutuin Schulze-albumi keräilijöiden keskuudessa, mutta ansaitsee paikkansa levyhyllyssä. Klaus Schulzen 80-luvun alun suurin anti tämän päivän musiikille saattaa olla marginaalissa kopiotu kansikuvasto, jonka kaltaista tavaraa näkee vaporware-tyylisuunnan videoilla ja muutenkin.

Levynkansissa oleva tarra kertoo albumin olevan kansainvälisen hi-fi-lehden suosittelema, sisältää täydellisen stereokuvan ja artisti itse kehuu sen olevan täysin digitaalisesti tehty ja äänitetty. Eli käytännössä useiden niiden ideaalien vastainen, joista Schulze on pidetty ja tunnettu nykypäivänä. Schulze käytti äänistyksissä tietokoneohjattua G.D.S. järjestelmää, joka on kuitenkin näemmä kadonnut historian hämäriin, eikä siitä löydy ylettömiä määriä tietoa. Laite taisi kuitenkin olla Crumar-yhtiön versio kehitteillä olevista digitaalisista syntetisaattoreista ja kuuluisin käyttö ja käyttäjä seuraavana vuonna julkaistussa Wendy Carloksen tekemässä 'Tron'-elokuvan soundtrackissä. Täydellinen digitaalisuuskaan ei pidä täysin paikkaansa, koska artisti itse laulaa/lausuu lyriikoita vocoderin läpi ja käyttää yhdessä kappaleessa samaisena vuonna tuottamansa Ideal-yhtyeen(!) rumpubassoraitaa nauha-looppina.

Yhtä kaikki, saman ajan haastatteluissa Schulze julisti elektronisen musiikin "pyörätuoli-", tai lastenratasajan olevan lopullisesti ohi ja tulevan vuosikymmenen olevan sähköinen. Tähän on turha sanoa mitään vastaankaan, sillä näinhän se oli. Seuraavana vuonna Dave Smith julkaisi syntetisaattoreissaan vallankumouksellisen MIDI-standardin, jolla erilaiset laitteet saatiin tottelemaan paremmin ja erilaisia ennaltaohjelmoituja käskyjä ja tämähän lähti ohjaamaan myös sähköisesti tehdyn musiikin suuntaa. Digitaalisuudesta huolimatta Dig It on kuitenkin hengeltään kokeileva, mutta Schulzekin lähti tämän jälkeen seuraamaan vuosikymmenensä henkeä, eikä ole tässä ehkä vahvimmillaan.

Levyn 2000-luvun uusintapainoksessa on saman vuoden Itävallan Lintzissä järjestetyllä 'Ars Electronic'-festareilla kuvattu video 'Stahlsinfonie', jossa Schulze soittelee teräsvalimossa aikansa videotehosteiden säestämänä. Löytyy myös Youtubesta.

perjantai 1. marraskuuta 2019

Pienet miehet - Painoton maa 1991

Helsinkiläisen Pienet miehet-yhtyeen 'Viis laiskaa auringossa' oli pikkuradiohitti vuonna 1989 ja varmasti suurelle yleisölle yhtyeen ainoa etäisesti tuttu kappale. Ex-Dingopesän ja Lasse Norreksen Bang Traxin julkaisema levy ei kokonaisuutena ole kuitenkaan mikään täysosuma. Yhtyeestä oltiin kuitenkin tietyissä vähän yllättävissäkin musiikindiggailupiireissä innostuneita ja seuraava, pienen Final Mix Recordsin julkaisema 'Painoton maa' on hankalan saatavuuden lisäksi jonkinlaisessa kulttimaineessa. Toisin kuin debyytti, sitä ei tule kirppisten laareissa juuri koskaan vastaan. Levy on kaukolainassa Kauniaisten kirjastosta.

Yhdysvaltalainen The Grateful Dead nautti vanhoilla päivillään pitkästä aikaa kaupallista suosiota juuri 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa ja Pieniä miehiä verrattiin musiikkilehdistössä usein edellä mainittuun. Debyyttilevyllä voi temaattisesti yhteyttä nähdä Jäky Järnefeltin sanoituksissa, mutta muuten levy on tuotettu ehkä keskitien J. Karjalaiseksi (Jii vierailee muuten huuliharpussa Painoton maa-levyllä). Kakkoslevyltäkin sai yksi biisi jonkun verran radiosoittoa, mutta katosi kohtuullisen pian aalloilta, joten Painoton maa ja sen biisit ovat jääneet lähinnä etäisen mielikuvan tasolle. Muistin radiobiisin olleen 'Kuningas', mutta se oli itse asiassa 'Terassille tuulee'.

Mutta itse levyyn: 'Mäen päällä' avausbiisi on itsessään jo jännä. Orfeuksen aikaista Isokynää muistuttava kappale on sanoitukseltaan kerrosteinen, eikä Daven nonsenseä. Biisin alussa isä ja poika ajavat polkupyörillä maaseudun hiekkatiellä nousten korkealle mäelle. "Poikani kuule" tyyppisen alun jälkeen kertomus kääntyykin yllättäen naamiot riisuvaksi alkoholisti-isän tunnustukseksi ja huonojen lähtökohtien selitykseksi, mutta myös yritykseksi katkaista kierteen jatkuminen. Ja tämä kaikki suoraan ns. puun takaa. Kappaleen lopussa siirrytään taas havainnoimaan maisemaa, sisällyttäen kuitenkin symbolisia kielikuvia ja ajatuksia.
Kakkoskappale 'Tulva' joutuu tämän jälkeen kovaan paikkaan, mutta sulattaa sydämen laid-back tyylisellä hillityllä rokkauksella. Nyt myös aletaan lunastella niitä Dead-viittauksia homman kuulostaessa 70-luvun lopun Dead-levyltä. Kolmosbiisi 'Terassille tuulee' jatkaa Deadhead-linjalla makeiden kitaroiden ja lap-steelin kera. Voisi olla aivan hyvin Jerry Garcian laulama. Tämä soi siis radiossa. 'Pian unohdan' akustisen pikkauksen kanssa, wah wahin ja sähköpianon säestämänä on taas silkkaa Deadia. Yhtyeessä soitti kolme poikkeuksellisesti kolme kitaristia ja tässä homma toimii täydellisesti. Sitarikin helähtää. Puolen päättää niinikään akustinen 'Rauhan kartta', joka kaikuilee 70-luvun CSN&Y jenkkifolkkia. Tai Deadin 'Mountains of the Moon'ia. Sanoituksessa ollaan Viiden laiskan linjoilla jättämässä tänään taakse kateutta, kilpailua ja systeemin painostusta.

Koko ykköspuoli vedettiin oikeastaan 5/5 tasolla, joten niin sanottu kakkospuoli herättää pelkoa. Voiko tämä jatkua? Avausbiisi 'Vaarallinen räme' on astetta kokeellisempaa. Mutta ei pahalla tapaa, vaikka efektiä, prosessoitua laulua ynnä muuta tulee rämeellä sekoillessa ja vaaroja vältellessä vastaan. Kappaleen pituuskin poikkeaa kaksiplus-minuutillaan A-puolen järestään yli neljäminuuttisista. 'Satamalaulu' on sinänsä ihan näppärä, mutta ehkä lähempänä J. Karjalaisen täytebiisejä. 'Musta päivä' rämähtää käyntiin Cortez the Killerin henkeen. Itse biisi kuitenkin aika perus perus radiorockkia. 'Matka jatkuu' kumartaa amerikkalaisten matka- ja rekkalaulujen suuntaan. Jii vierailee tässä kappaleessa huuliharpussa. Mutta itse biisi ajelee aika tarkasti tien keskiviivassa kiinni ja keskivauhdilla. 'Kuningas' taisi olla levyn toinen ajoittain radiossa soinut biisi? Nyt hypätään sävellyksellisesti taas ylös 3/5 kasasta. Ehkä tässä haisee kohtalokkaasti The Bandin kellari, mutta se on ihan hyvä tuoksu. Levy päättyy levynpäätöslauluun 'Kun levy loppuu'. Sanoitus ja sävelet osuvat oikein hyvin. Pelkkä sähköpiano, basso ja rummut taustalla.

Myyttinen maine kadonneena levynä ei ole tuulesta temmattu. Huolimatta pienestä tasollisesta notkahduksesta albumin keskivaiheen jälkeen. Kyllä tässä kurotettiin tai ainakin yritettiin sinne "kosmisen amerikkalaisen musiikin" suuntaan ja lopputulos samalla tavalla hillitty, rivien välistä luettava, kuin monella esikuvallaan.

perjantai 25. lokakuuta 2019

Ippe Kätkä Band - S/T 1985

Viime vuonna seitsemänkymppisiään viettänyt Ippe Kätkä on tehnyt pitkän uran suomalaisessa musiikissa. Levytysura alkoi jo 60-luvulla, jäsenyyksiä yhtyeissä ja suuri määrä sessioita. Rumpalit ovat yleensä takarivissä, ellei suu käy Remun tyyliin. Kätkän oma hetki framilla koitti, kun Remun hommista lähtenyt Albert Järvinen, Pave Maijanen ja Kätkä perustivat "superkokoonpano" Royalsin. Koska en aikalaiskonsertteja nähnyt, vaan kuuntelin myöhemmin kirjastojen Royals-levyt, niin yhtye oli jälkikäteen ehkä kuitenkin levyiltä kädenlämpöinen ja enemmän yhtyeissään sivumiehiksi jääneiden, mutta eittämättä taitavien muusikkojen muusikkobändi.

Kotkan kirjasto on monen muun kirjaston tavoin kaivellut vinyylivarastoaan takaisin hyllyyn ja otin sieltä tällä viikolla pinkan kotiin kannettavaksi. Neljästä levystä kolme oli tietynlaisia kuriositeetteja, joihin ehkä palataan myöhemmin ja Kätkän yhtyeen levy ehkä sellainen musta hevonen. Joka sitten pääsikin tavallaan yllättämään. Kansi ja vuosiluku 1985 eivät antaneet odottaa sisältöä, joka olikin jazzia ja vielä peräti kevyin free-maustein. Kätkä oli itse koonnut bändin, toimi sivutuottajana ja miksasi levyn - rumpujen soiton ohella, mutta sävelmateriaalista vastasivat bändin puhaltaja Kari Komppa ja kiipparisti Heikki Heinonen. Esekin ja Jazz-liiton tuotantotuesta nauttineen levyn päätuottaja oli Edward Vesala ja se on varmaan näitten laadun tae. Ääni- ja tyylimaailma on tunnistettavaa ja linkittyy edellämainittuun, mutta Kätkän nimen yhtyeen edessä lunastaa levyn meiningin perustuminen vahvasti perkussiivisuuteen.

Levy on instrumentaalinen, paikoin revittelevä ja pääosassa on Kätkän kannujen lisäksi Kompan ja Takku Ylisen puhaltimet. Seppo Tyni revittelee kitaraa. Avauskappale 'Ronald Duck' lienee suora viittaus aikansa presidenttiä näytelleeseen näyttelijään. Kakkospuolen 'Nätsi (The Magic Man) taas kumartaa nimessään vanhan soittokaverin ja Seitsemän seinähullun veljeksen taikuri Nätsin suuntaan.

Kyllähän tämä on sellainen levy, että jos kirppiksellä tulisi vastaan niin mukaan lähtisi. Mutta Disgocsin 20+ euron pyyntihinnat kertonevat pienestä painoksesta ja asianharrastajien arvostuksesta, joten tuskin tulee vastaan.

maanantai 21. lokakuuta 2019

Lonnie Mack - Whatever's Right 1969

Musiikin kuuntelussa on mukava juttu, että yhden asian löytäminen voi taas johtaa toisten levytyksien ja artistien löytymiseen.

Lonnie Mack mainittiin edellisessä Flying V-kirjoituksessa, mutta itse artisti ja hänen musiikkinsa on tähän asti ollut itselleni tuntematonta. Internetin hienoja puoli on, ettei nyt tarvitse välttämättä käydä kirjastossa tai levykaupassa pläräämässä levyhyllyjä (ja pahimmassa tapauksessa tyytyä artistin johonkin vähemmän klassiseen levyyn) vaan audio- ja informaatio on kohtuullisen helposti saatavissa nyt ja heti.

(*Edellämainittu ei ole kuitenkaan syytös kirjastojen musiikkiosastoja kohtaan, jotka ovat tällä hetkellä ainakin pääkaupunkiseudulla suoranaisessa vaarassa. Ja muu Suomi kyllä seuraa perässä.. Aivan mahtava paikka tehdä löytöjä ja tutustua uusiin artisteihin. Ja asiansa osaavan hoitajan kanssa myös niitä vähemmän klassisia levyjä ei ole niin paljoa. Ja nyt ei puhuttu siis musiikkityylisuunnasta.)

Mackin livahtaminen oman kameralinssin ohi näillä kilsoilla on oikeastaan suoranainen ihme. Miestä nimittäin pidetään "agressiivisen ja terävän bluessooloilun" isänä ja tällainen soittotyyli taas oli ideaali ja kivijalka miltei koko 60-70-luvun äänekkäämmälle kitaramusiikille. Nettitarkastuksella vuonna 1963 ilmestynyt single 'Wham' asetteli räyhäkkäällä nakituksellaan rimaa sille korkeudelle, mitä Jimmy Paget, Jeff Beckit, Claptonit ja muut tavoittelivat sitten tästä eteenpäin. Ehkä Mackin puuttuminen äänekkäimmästä kaanonista johtuu osittain siitä, ettei tämä uransa alussa pyrkinyt toisten valkonaamojen tavoin tavoittelemaan puristista näkemystä bluesista, vaan antoi tosiaan kitaransa laulaa ja sen omalla äänellään.

Jälkiviisaasti voidaan kuitenkin todeta, että 60-luvun alussa levytysuransa aloittanut kitaristi oli esikuva ja jo vanha kettu saman vuosikymmenen lopulla. Musiikki onkin kaksisuuntainen virta. Siinä missä Mack levytti ensilevynsä draivin ja alkeellisen kitaratekniikan kera, niin tässä vuoden 1969 levyssä ollaan kuunneltu aikansa tuulen suuntaa, apuvälineitä ja niitä soittaneita seuraajia. Tai mistäs sitä tietää, vaikka kitaristi olisi aktiivisesti ollut itsekin vielä aallonharjalla?

Lonnie Mack nimittäin polkaisee päälle fuzz-pedaalin, jonka oskiloiva kanttiaalto värittää soittoa ja koko levyä tyylikkään feedbackin käytön ohella. Särötetty sähköpiano hakkaa miltei yhtä kuuluvassa roolissa, harppu huutaa ja kitaristi laulaa biisit itse omalla "jokamiehen" äänellä, joka sopii musaan aivan hyvin. Kappalemateriaali on pääosin lainakamaa Mackin ollessa itse vastuussa vain kahdesta biisistä, jotka nousevat kuitenkin ehkä levyn kohokohdiksi. Päätösbiisi 'Gotta Be An Answer' kertoo ajanmukaisesti yhteiskunnallisista epäkohdista ja 'Mt. Healthy Blues' on riipivä blues.

Levyssä on viehättävää sen ollessa tavallaan niin sanotusti "perinteikästä bluesia", mutta Mackin kitaraliidit taas keikkuvat aivan hämärän rajamailla. Onko tämä viihdettä, pappabluesia vai psykedeelistä tykitystä jää jokaisen eri kuuntelukerran armoille. Ehkä tämä heiluu siinä Big Brother & The Holding Companyn ja Johnny Winterin välillä? Tähän päälle vielä miehen tausta Memphis-soittajana, torvien törähdykset yms.

Pitää kaivella tältä lisää!

maanantai 14. lokakuuta 2019

Gibson Flying V


Kun katsoo futuristisen mallista Gibsonin Flying V:tä sillä silmällä, siinä voi huomata selkeitä yhtäläisyyksiä synnyinaikansa rohkeaan ja uutta kohti kurkottavaan muotoiluun, jota nähtiin myös muun muassa samanaikaisissa yhdysvaltalaisissa autoissa.

Sähköllä vahvistettuja kitaroita oli ollut markkinoilla jo pitkään, mutta vuonna 1957 yhdessä Explorerin (ja kolmikosta vähemmän tunnetun Modenan) kanssa prototyyppinsä saanut kitara astui rohkean askeleen eteenpäin. Siinä missä 50-luvun alussa tehty Fenderin Telecaster yhdessä edeltäjänsä Esquiren kanssa, sekä Gibsonin oma Les Paul myötäilivät aiempien akustisten kitaroiden kaikukoppien pyöreyttä ja muotoa Flying V kurkotti nimensä mukaisesti hävittäjämäiseen rakettilentoon. Näyttävyys ei kuitenkaan 50-luvulla tarkoittanut sitä, että malli olisi ollut epäfunktionaalinen; usein kitaramalliin koskemattomat epäilevät sen kelpoisuutta esimerkiksi kotona sylissä soitettavaksi, mutta kitara on itse asiassa mallattu juuri tätä varten; siipien välinen kolo on tekty jalalla pitämistä varten. Vuoden 1958 alkuperäinen malli sai nimensä Korina siinä käytetystä mahonkia halvemmasta puusta. Perusmuotoilu kitarassa oli pitkälti sama kuin myöhemminkin, poikkeuksena sisäänmenoplugin paikka ja veen muotoinen läpibodyn menevä kielien kiinnitys.

Aiemmin mainittu kolmas sisar Modena jäi prototyypin tasolle ja se sai tehdasvalmistuksensa vasta 1982. Sekä Flying V, että Explorer möivät myös ilmestyessään kehnosti. Korinan valmistui loppui jo seuraavana vuonna ja pieni määrä tehtiin vielä 1963 jämäosista. Sisarus Explorer sinnitteli vuoteen 1963, mutta poistettiin sitten liukuhihnoilta. 50-luvulla kitaraa soittivat blues-rock kitaristi Lonnie Mack ja Albert King, mutta muuten se vaipui unholaan.



Flying V:n uudelleen noususta voidaan kiittää svengaavaa Lontoota ja sen tyylikkyyteen pyrkiviä soittajia, joista näkyvimpänä Kinksien Dave Davies. Ulkonäöstään huolehtineet muusikot etsivät itselleen erottuvaa soitinta, johonka Flying V oli sopiva. Kun soittimesta vielä kaksikelaisten mikkiensä kanssa lähti kohtuullisen ärhäkkä soundi, kiinnostus heräsi taas. Gibson reagoi tähän ja aloitti vuonna 1967 mallin uudelleenvalmistuksen. Tosin muutamalla muutoksella ja korina-puu jätettiin mahongin tieltä pois. Talla muutettiin samaksi kuin nykymalleissa ja piuhanlähdön paikka siirrettiin pois veelavan päästä ja mikkienvaihtaja siirrettiin paremmalle paikalle. Tallasta tehtiin myös muodikkaita vibrakampiversioita, jollainen oli mm. Jimi Hendrixillä. Tämä 60-luvun lopun malli on se, mihin suurin osa sen jälkeläisistä perustuu ja itse alkuperäiset 58-59 Korinat ovat kitarahuutokauppojen kalleimpia soittimia.

Flying V:n tuotanto on jatkunut näihin päiviin asti, tosin 2010-luvulla se on lopetettu ja aloitettu uudelleen useasti, mikä johtunee Gibsonin omista ongelmista. Mallista on tehty melko suoria kopioita myös muiden valmistajien toimesta ja osaa on kehitetty edelleenkin. Kitaran näyttävä ulkonäkö johti siihen, että pitkin 70-lukua ja etenkin 80-luvulla se (tai sen jälkeläinen) ilmestyi useiden hardrock ja hevimetalliyhtyeiden varustukseen (Scorpions, MSG, Judas Priest, Metallica jne.), jollaisena monet kitaran näkevätkin. Sama koskee myös sen sisarusta Exploreria. 80-luvun alussa Gibson teki myös mallista bassoversion, mutta kyseistä soitinta tehtii alle 400 kappaletta. 70-80-luvun taitteessa yhtiö teki mallista myös kakkosversion "parannuksilla", mutta tämä oli lyhytikäinen.

torstai 10. lokakuuta 2019

Rockin apumiehet #40 - Henrik Otto Donner

Henrik Otto Donnerin (1939-2013) kutsuminen "apumieheksi" on ehkä hivenen vähättelevää. Mutta vaikka Donner toimi liikkeellepanevana voimana ja vaikuttajana oikeastaan hirveän leveällä kulttuurikentällä, hän ei taidoistaan ja koulutuksestaan huolimatta toiminut muusikkona ja soittajana mielellään ns. valokeilassa vaan enemmänkin mahdollistajana ja taustapiruna.

Tampereella syntynyt Donner kuului saksalaisperäiseen teollisuussukuun, jonka juuret juontavat Suomessa 1600-luvulle. Suvun jäsenistöä on vuosisatojen ajan ollut teollisuuden johtotehtävien lisäksi Suomen tiede- ja kulttuurielämän korkeissa viroissa; mm. lukuisina professoreina. Itseironisesti Donnerin oma levymerkki julkaisi taistolaislaulun "Laulu 20 perheestä", jossa hänen oma sukunsakin mainitaan.

Jatsin ystävänä koko elämänsä ajan tunnettu Donner aloitti musiikkiuransa 1958 Ossi Aallon orkesterin trumpetistina. Samana vuonna hän aloitti säveltaiteen opinnot Sibelius-akatemiassa Joonas Kokkosen ja Nils-Eric Fougstedtin johdolla. Vuosina 1963-64 hänen tiensä vei keski-Eurooppaan, jossa hän opiskeli 1900-luvun merkittävimmän nykysäveltäjän György Ligetin johdolla Wienissä ja Münchenissä Siemensin elektronisen musiikin studiossa, joka oli taas Karl-Heinz Stockhausenin aikaansaannos. Euroopassa hän tapasi myös minimalisti Terry Rileyn, joka tuli Donnerin kutsusta Helsinkiin tekemään 'Street Piece' happeningin. Donnerin suhteiden ja yleisen kiinnostuksen avulla Suomi olikin yllättävästi 1960-luvun alussa uuden musiikin ja konkreettisen musiikin eturintamassa, mikä on tavallaan hämmentävää 70-luvun tilanteeseen verrattaessa, missä Donnerin Love toimi lähinnä tällä alueella (eikä sekään kovin aktiivisesti), kaiken muun ollessa lähinnä poikkeusjulkaisuja ja teoksia. Ainakin levytetyssä muodossa.

Donnerin tunnetuin sarka Suomen musiikkikentällä on varmasti vuonna 1966 Schwindtin ja Blomin kanssa perustettu Love Records, joista ensin mainittu myös innokas jazz-mies. Liikkeelle lähtönsä jälkeen yhtiön perusidea käyttää levytysten tuotto uusien levytysten julkaisuun tuotti vähän päälle kymmenvuotisen toimintansa ajan oikeastaan koko suomalaisen julkaistun rock-, pop-, jazz-, ja kokeilevamman musiikin toisen kivijalan, jonka päällä kaikki seisoo. Viimeisinä vuosinaan yhtye ehti vielä mahdollistaa nousevan punkmusiikin ensimmäisiä levytyksiä. Menestyksensä päivinä Loven kataloogi toimi yhdistelmällä Hurriganesin ja Juice Leskisen yms. kaupaksi käyviä levyjä ja parintuhannen painoksina julkaistuja historian hämärään (muttei arvottomuuteen) jääneitä obskuureja artisteja, poliittista laululiikettä ja oikeastaan kaikkea mikä ei muille kelvannut. Donnerin taitoja käytettiin äänityksissä usein, kun tarvittiin klassista orkestraatiota.
Henrik Otto Donner lähti 70-luvun taitteessa Yleisradion viihdepäällikön virkaan, joka esti sinällään levy-yhtiötoiminnan, mutta tässä pestissä hän pystyi tarjoamaan tuntemilleen soittajille äänitys- ja esiintymiskeikkoja Yleisradion produktioissa, joka piti monen epävarmaa muusikkoelämää elävän soittajan 70-luvulla leivänsyrjässä kiinni.

Hän palasi toimitusjohtajaksi vuonna 1976, jolloin Lovella alkoi ilmetä julkaisutahtinsa kanssa ongelmia. Levyjä jouduttiin myymään käteisvarojen puutteen takia isoille tukuille alennuksessa, soittajien rojaltimaksut olivat jatkuvasti myöhässä ja samaan aikaan viriteltiin kalliita studioinvestointeja. Ensimmäinen melkein konkurssi kuppasi henkilöstömäärää ja toimintaa ja lopullinen kaatuminen johtui osittain suuren pohjoismaisen levytukkurin kaatumisesta, joka Jukka Kuoppamäen omien sanojensa mukaan kaatoi myös hänen riippumattoman Satsangansa.

Näihin aikoihin Donner oli mukana perustamassa muiden aikansa "vanhojen paskojen" kanssa ELMUa, joka mielikuvissa kuitenkin liitetään aina vahvasti Lepakon valtaukseen ja seuraavan sukupolven "punkinpaan" skeneen. Järjestötoiminnasta voi mainita vielä TEOSTO ry:n puheenjohtajuuden vuosina 1994-2006.

Kuvaava esimerkki Donnerin avuliaisuudesta muusikkojaan kohtaan on esimerkki, jossa hän auttoi puhaltaja Juhani Aaltosta tämän joutuessa palaamaan kotimaahansa ainoastaan parin kuukauden jälkeen Berkeleyn korkeakoulun stipendiaatilta, tämän syntymättömän lapsen kuollessa vaimonsa kohtuun kahdeksankuisena. Tiukassa tilanteessa henkisesti ja fyysisesti ollut fonisti sai Donnerilta tilisiirtona tälle itselleen myönnetyn yhden vuoden valtion taiteilija-apurahan.
Toisaalta Love Records kirjoitutti yleensä artisteillaan kustannussopimukset, jotka rahantulollaan mahdollistivat yhtiön jatkumon/rönsyjen toiminnan tähän päivään asti. Juice leskinen kapinoi tätä vastaan ja hoiti myöhemmät oikeudet visusti omiin nimiinsä.
Loven loppupään levyjen julkaisemisesta kertoo kuvaavasti Esa Kotilaisen henkilökohtaisesti kertoman tarina, missä aluperäinen viidensadan LP:n painoskin olisi mahdolliseti jäänyt julkaisematta, mutta toinen kaksikosta oli antanut luvan sen painamiseen ja toinen voihkaisi "pitikö se nyt just lähettää tehtäväksi?". Tämä luo spekulaatioita yhtiön uljaasta visiosta huolimatta holviin jääneistä levyistä.

Donnerin oma musiikillinen tuotanto jatkui 60-luvun alusta 90-luvulle, sisältäen yllättävän paljon elokuvamusiikkia. Vuonna 1969 julkaistu Saarikosken runoihin pohjautuva 'En soisi sen päättyvän' tituleerataan wikipediassa "ensimmäiseksi rock- ja jazz-muusikoiden yhteislevyksi, mikä ei pidä paikkaansa, koska Eero Koivistoisen Otavan kirjallinen äänilevy "Valtakunta" julkaistiin jo sitä edeltävänä vuotena. Lovelle tätä ennen ja tämän jälkeenkin äänittänyt Koivistoinen sai Donnerilta nuhteita, koska olisi mielellään itse julkaissut kyseisen levyn. Saarikoski-teema jatkui vuoden 1972 "Niin vähän on aikaa", jossa Paradise-orkesteri esittää Donnerin sävellyksiä edellämainitun teksteihin. Donnerin pääteoksena voinee kuitenkin pitää vuoden 1976 'Strings'-levyä, jossa yhdisteltiin Donnerin sävellyksissä jousia ja jazzia.

Kustannussopimusten ja kataloogin arvo ilmeni, kun vuonna 1989 perustettiin Siboney oy, jonka taustaryppääseen omistajana kuului myös Otto Donner, vaikka lafka oli nimellisesti Sini Perhon johtama. Yhtiö uudelleenjulkaisi Loven kataloogia cd-muodossa. Love Kustannus toimi vuoteen 2014 asti, jolloin se muuttui Universalin aputoiminimeksi. Koska koko systeemi on käsittääkseni hyvin kiemuraisesti järjestelty, en vastaa väitteiden täydestä paikkansa pitävyydestä.

Donnerin kohdalla ympyrä sulkeutui hänen menehtyessään traagisesti kesäkuussa 2013. Meren ja veneiden ystävä hukkui Pietarsaaren vierasvenesatamaan. Donnerien suvun varat ovat nimittäin pietarsaarelaisen laivanvarustajasuvun Malmin peruja.

torstai 3. lokakuuta 2019

Sleaford Mods - Eton Alive 2019

Sleaford Mods ja sen kaksikko Jason Williamson ja Andrew Fearn tuovat muiston kaltaisia tuulahduksia 90-luvun Englannista. Mutta siinä missä ysärin madchester-yhtyeet varoivat yleensä visusti ottamasta itse musiikissaan kantaa poliittisiin asioihin, Sleaford Mods Williamsonin leveän keski-englantilaisen aksentin kanssa tykittää silmille työväenluokkaista tekstiperinnettä. Levyn nimestä löytyy yksityiskoulun kera avain, mistä ja millä kulmalla Williamson sylkee ajatuksensa ja asiansa.

Fearnin hoitaessa minimalistiset konetaustat Wlliamson pyörii räppäämisen ja laulun välimaastossa, ehkä myös muistuttaen Happy Mondaysin Shaun Ryderin samanlaisesta pyörimisestä nuotin ympäristössä ja sen ulkopuolella. Bändi itse kuvailee tyyliään minimalistiseksi punk-hopiksi ja kyllä minä tämän termin ostan. Yhdistelmä myös toimii, jolloin viittäkymppiä lähestyvät ukkelit kuulostavat tuoreemmilta, kuin kimmellyksen peittämät mustat, tai mustiin pukeutuvat punkit.

Levystä on oikeasti vähän vaikea kirjoittaa pitkästi, koska se on sellainen riisuttu hyökkäys biittiä, minimalismia ja asennetta isolla A:lla. Pakettiin on liitetty arvostelijoiden/arvostajien toimesta jatkumoa juttuihin ja seuraaviin hahmoihin: (Shayn Ryderin lisäksi) John Cooper Clarke, Mark E. Smith, Ian Dury, sekä punk ja Oi!-punk.

perjantai 27. syyskuuta 2019

Juice Leskinen - Anne ja Jacques 1977



Kesällä 1977 Juice Leskisen ura oli käänne tai jumituskohdassa. Pari vuotta toiminut Juice-yhtye oli päätetty lopettaa soittajien erimielisyyksiin ja kesän keikat vedettiin puoliväkisin. Kansa haikaili myös entisen Coitus Int.in perään ja salit eivät täyttyneet takavuosien malliin. Tähän päälle valtion mielivaltaisesti lätkäisemtä ennakkoverot painoivat vielä päälle, joten kansakunnan riimittelijällä oli sappea vittuilla ja viisastella.

Sinkun aihe tuli aikansa lehtiromanssista vuoden 1975 Miss Suomen ja amerikkalaisen Jacques de la Fountainen välillä. Kappaleella pyrittiin Syksyn sävel-kilpailuun, mihin se ei kuitenkaan esivalinnoissa päässyt. Siitä tuli kuitenkin Juicen ja levy-yhtiö Loven tarvitsema pikkuhitti, joka nosti taas profiilia ja alkoi täyttää osaltaan täyttää Leskisen uuden bändin Slamin (joka soittaa sinkun B-puolella) latoja.

Itse kappale on aivan hyvä Juice-biisi, joka rullaa kertsissä suorastaan mukavasti. Falsettitaustalaulusta oli vastuussa edelliskesän supertähti Freeman (jolle Leskinen teki myös Syksyn sävel-biisin). Hämmentävää tässä on, että levy-yhtiön järjestämä taustabändi on kitaristi Antero Jakoilaa lukuunottamatta tietynlainen kooste eri kausien Wigwamista: rummuissa Ronnie Österberg, bassossa Pekka Pohjola ja koskettimissa Esa Kotilainen. Seuraavana vuonna tämä porukka julistettiinkin jo punkin takia kirkonkiroukseen.

torstai 19. syyskuuta 2019

Tim Blake - Blake's New Jerusalem 1978

Englantilainen Tim Blake julkaisi 70-luvun lopulla kaksi sooloalbumia ennen pitkää julkaisutaukoa, joka katkesi vasta 90-luvun alussa.

Vuonna 1979 Blake liittyi Hawkwind-yhtyeeseen, jonka jäsen hän tauon jälkeen on ollut taas vuodesta 2007. Blake oli studiomiehenä 60-luvun lopussa oikeastaan osittaisessa vastuussa yhtyeen synnystäkin hänen järjestäessään kollektiivin soittajille aikaa ja tilan, jossa nämä pääsivät soittamaan ja kokeilemaan juttuaan.

Studiohommat olivat kyseessä myös, kun hän toimi studiomiehenä Daevid Allenin soololevyllä 'Banana Moon'. Tästä tie johti Ranskaan Gong-yhtyeen äänimieheksi, mutta pesti vaihtui nopeasti yhtyeen syntetisaattoreiden taakse yhdessä Gilli Smythin kanssa. Blake oli yhtyeen syntikansoittajista se "muusikompi" ja hänen sormenjälkensä jäi yhtyeen suitsutetulle kultti-trilogialle; 'Flying Teapot', 'Radio Gnome' ja 'Angels Egg'.

Blaken ja Smyth soittivat aikansa syntikoilla kohtuullisen hapokasta ja sakiaa taustaa Gongin samanlaiselle musiikille, mutta Blaken ensimmäinen soololevy 'Chrystal Machine' oli vaikutteiltaan sukua enemmän toisten aikansa pioneerien Tangerine Dreamin ja Klaus Schulzen sekvenssoiduille 'Berliinin koulukunnan' levyille.
Seuraavana vuonna julkaistu, englantilaisen kansanlaulu Jerusalemin (joka oli sukunimikaima William Blaken sanoittama) mukaan nimetty levy oli taas askel (avaruus)popimpaan suuntaan, vaikka kaikki on pääpiirteittäin edelleenkin toteutettu synteettisin soittimin. Blake soittaa levyllä myös entisen bändikaveri Steve Hillagen tyylistä liukukitaraa, lausuu ja laulaa vokaalit. Blaken arsenaalissa oli aikansa syntikoita (EMS-yhtiön modattu syntetisaattori, Roland 100 System, Mini-Moog, Arp Omni, Korg Polyphonic Ensemble), joten äänimaisema on juuri sellainen. Kyseinen laitteisto ja soundihan happani nopeasti 80-luvun alkupuolella jolloin levy on kuulostanut varmasti auttamattoman vanhentuneelta. Tänä päivänä se kuulostaa taas tyylikkäältä 70-luvun lopun syntikkalevyltä.

Albumi on mielenkiintoinen yhdistelmä soitinarsenaalia, esikuviaan astetta melodisempaa sisältöä ja kohtuullisen sakiaa vokalisointia/lausuntaa tuoden vahvoja mielleyhtymiä kumpaakin aikaisemmin mainittuun yhtyeeseen; Gongiin ja Hawkwindiin, joista jälkimmäinen on soittanut livenäkin paria levyn biiseistä. Oikeastaan levyn lopettava pitkä nimibiisi on ainoa, missä käydään vähän tyhjällä.

Levyn julkaisi ranskalainen Barclay ja sillä soittaa mini-Moogia sokea ranskalainen Jean Philippe-Rykel, jonka kanssa Blake teki tämän jälkeen vielä yhteisle... kasetin.

Blaken kävellessä näitä polkuja vähän jälkikäteen hänet on osittain unohdettu tämän kulttityylilajin jutuissa, jos vertaa vaikkapa entiseen bänditoveriin Steve Hillageen, mistä johtuen näitä ei ole ehkä puhkisoitettu ja ihmetelty. Mutta aikanaan 1978 Blake oli mm. Glastonburyn festareiden päättävän sunnuntain viimeinen esiintyjä.


tiistai 17. syyskuuta 2019

Magnetic Fields - Distortion 2008

Bostonilainen Magnetic Fields on toiminut vuodesta 1989 lähtien ja ensimmäisen levytyksensä se julkaisi vuonna 1991. Yhtye on käytännössä Stephin Merrittin projekti hänen tehdessään musiikin ja biisit.
Mukana on pitkälti alusta asti ollut myös Claudia Gonson, joka soittaa rumpuja, koskettimia, laulaa taustoja ja toimii yhtyeen managerina. Muita Magnetic Fieldsin matkassa olleita soittajia ovat sellisti Sam Davol, John Woo ja laulajatar Shirley Simms, jonka ensimmäinen päävokalisointi yhtyeessä oli juurikin tämä albumi.

Ostin tämän cd-levyn vuosia sitten kun tuli jossain vastaan. Olin tätä ennen kuullut ja ihastunut yhtyeen kakkospitkäsoitto 'The Wayward Bus'iin, joka jäi silloisen vokalisti Susan Anwayn viimeiseksi yhtyeen riveissä. Phil Spectormainen tuotanto hauraan kauniiden kappaleiden kera sulatti sydämen (ja myös jäädytti suojakuoreen) niin kovasti, että alunperin Distortionin kuuntelu ei tehnyt juurikaan minkäännäköistä vaikutusta.

Distortion kuuluu Merrit 'No-Synths'-trilogiaan ja sen musiikillisena vaikuttimena toimi 80-luvun puolenvälin Jesus & The Mary Chain. Surf-henki tunkeekin monesta kohtaa, myös Beach Boysien muodossa esim. Simmsin vokalisoimassa 'California Girls'-kappaleessa. Muuten oikeastaan kaikki on ajettu rumpuja myöten kaikulootien läpi luoden levylle yhtenäisen saturaation sävyttämän, ehkä rannan usvaisen äänimaiseman. Kilinää, kolinaa, säröä, mutta kaikki on kuitenkin koko ajan hallinnassa. Sitten yhdistellään vastakkaisia elementtejä, hauraita lauluja ja niin edelleen. Välillä koko homma vouvaa kuin viallinen nauha tuoden silläkin tapaa rosoa ja elämää.

Resepti on ollut käytössä 80-luvulta lähtien ja siihen nojaavat monet meteli- ja roskarock-yhtyeet. Myös Raveonettes operoi samalla lailla mies- ja naislaulun ja kaikuräminän kanssa, mutta Magnetic Fieldsin vahvuus on Merrittin kappaleentekotaito, sekä myös lyriikat. Ei voi olla hymähtämättä esimerkiksi kappaleen 'Too Drunk To Dream' kohdalla.

Hyvä levy, hyvä bändi.

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Batman Forever Soundtrack (V/A) 1995

Jos jostain etsisi musiikillista tiivistelmää 90-luvusta, niin tämä levy saattaisi olla lähellä sitä.

Soundtrack ja sen supersuosittu leffakin ilmestyivät vielä aika tasan päivälleen 90-luvun puolessa välissä (tosin soundtrackin musiikit ovat äänitetty vuosien 93-95 välissä).

Kansiteksteissä luvataan pääosin ennenkuulumatonta musiikkia sellaisilta artisteilta kuin: U2, Seal, PJ Harvey, Nick Cave, Flaming Lips, Method Man, The Offspring, Michael Hutchence, Mazzy Star, Massive Attack jne. Siis edustava kattaus aikansa suurimpia nimiä, kulttitähtiä, nousevia bändejä, soolobiisejä esittäviä bändien keulakuvia jne. Musiikillinen spektri ulottuu alternative-räminästä superballadeihin, U2:sen numero #1:ksi nousseeseen tunnariin, rap-musiikkiin, trip hoppiin ja... no oikeastaan siis koko ysärin musaan, ehkä grungen määrä on aikaansa pienempi.

Aikansa superkattaukseen nähden onkin mielenkiintoista, että biiseistä itse elokuvassa oli vain viisi kappaletta. Loppukrediiteissä ja elokuvan epävirallisina tunnareina soivat sekä U2:sen "Hold Me, Thrill Me, Kiss Me, Kill Me", että Sealin superballadi "Kiss From the Rose". Näistä ensinmainittu oli ennenjulkaisematon, tosin biisi oli saanut alkunsa jo yhtyeen Zooropa-sessioissa. Sealin balladi oli taas ilmestynyt jo vuoden 1991 albumilla. Yhteistä näille kahdelle oli, että soundtrackillta sinkuiksi irrotettuina ne nousivat kumpikin listojen kärkipäihin ja Seal Yhdysvalloissa huipulle asti. Kolme muuta soundtrackin elokuvassa ollutta kappaletta ovat Flaming Lipsien "Bad Days", Brandyn "Where Are You Now" (jonka tuotti Lenny Kravitz) ja The Offspringin luenta Damnedien "Smash it Up"ista.

Kolmikosta Flaming Lips ei ollut tässä vaiheessa oikein nosteessa ja oli tippumisuhan alla Warner-levy-yhtiön listoilta, mutta Brandy ja Offspring olivat nousukiidossa ysäritähteyteen. Muut biisit ja artistit olikin sitten otettu soundtrack-levylle ihan vain täyttämään tilaa aikansa musiikilla. PJ Harveyn biisi taitaa olla ilmestynyt ainoastaan tällä levyllä. Sama Massive Attackin 'Marvelettess'-coverin kanssa. Näin taitaa olla suurimmalla osalla kappaleista kannen lupaustarran mukaisesti, joten kokoelmaa voi sinällään pitää omana leffaan sidottuna levynään, joka miksailee eri artisteja.

Paketti on ihan kelvollinen sampleri ysärin puoltaväliä, tosin Michael Hutchencen luenta Iggyn 'Passengerista' ei aikansa modernisoinnista huolimatta sytytä ihan hirveästi. Paria vuotta myöhemmin tämä supersuositun INXS-yhtyeen laulaja riisti itseltään hengen. Levy myi aivan törkeästi päästen lähelle Princen Batman-soundtrackkia vuodelta 1988 ja siltä irroitettiin kaikkiaan kuusi singleä (joiden loppujen menestys oli kahteen ensimmäiseen nähden vaatimattomampaa, mutta pitivät levyn MTV-rotaatiossa).

lauantai 24. elokuuta 2019

Black Crowes - amorica 1994

Black Crowes on yksi menestyneistä 90-luvun bändeistä, joka ei kuitenkaan nauti mitään  legenda-statusta, kuten esimerkiksi Guns N' Roses, vaikka yhtyeiden lapsuuden levylautasilla soivat varmasti samat levyt. Vuoden 1992 'The Southern Harmony and Musical Companion' toi yhtyeelle MTV-soitossa olleen 'Remedy'-kappaleen kanssa pikkuhitin, mutta itse pitkäsoitto nousi maan Billboard-listan kärkipaikalle ja Englannissakin levymyynti ylti kakkossijaan.

Tämän ja 'amorican' välissä bändi ehti tehdä hyllyyn jääneen levyn, jonka jonkinlainen uusintaversio amorica on. Black Crowes on käytännössä veljekset Chris ja Rich Robinson ja laulajaveljeksen halutessa tätä levyä tehdessä tuottajan pallille, veljesten välit huononivat joka vuosien kuluessa johti satoihin tappeluihin ja lopulta pillien pussiin laittamiseen. Chrissin visiona oli kuitenkin yhtyeen soundin "maanläheistäminen" edellisen levyn jäljiltä, jonka kitarat olivat vuorenseinämän kokoiset ja amorica, vaikkei ole hänen tuottamansa luottaa enemmän kahden kitaran vuoropuheluun ja yhtyesoundiin, kuin pompöösiin tuottoon.

90-luvun musiikkivirtauksissa retro- tai ns. kertaustyyli oli hyvin vahvoilla. Rock ja pop olivat ehtineet ikään, jolloin taka-kataloogissa oli kaikenlaista ja osa oli jo vaipunut unohduksiin. Pussi, josta oli hyvä kaivaa ja näin kertaustyylien kertaustyylien jälkeisenä aikana siihen on vaikea uskoa, mutta; tuolloin yllättävän tuoretta. 90-luvun alussa Black Crowesien esikuvabändeistä Rolling Stones kiersi ja teki edelleen juttuaan, Aerosmith oli suorittanut paluun 80-luvun lopussa, mutta keskittyi niihin balladeihinsa ja MTV-soittoon. John Paul Jones soitti Lenny Kravitzin kanssa lavalla ja Zeppeliinitkin aktivoituivat ainakin kaksikkona. Toisessa suunnassa miehistökuolemasta kärsinyt Lynyrd Skynyrd aktivoitui myös 80-luvun lopussa ja levytti taas.

Aika oli siis otollinen "rehelliselle" rockmusiikille ja mikäs sen parempaa, jos videoille saatiin rock-kukoille keski-ikäisten sijaan nuoret naamat.

Black Crowes luotti kaksikon kappaleissa 70-luvun Stonesien ja Aerosmithin tyyliin missä kaikki näennäisesti lonksuu, mutta myös soljuu keskenään muodostaen musiikillisesti osiaan isomman summan. Skynyrdiltä mukaan vielä etelän aitoa laid-back otetta, niin käsissä on levy, jolta ei löydy edellisen Remedyn kaltaista mieleenjäävää hoilotusta, eikä oikeastaan mitään mielenjäävää, mutta se liukuu oikein mukavasti alusta loppuun. Mitään uutta pyörää amoricalla ei yritettykään keksiä, mistä johtunee yhtyeen näennäinen unohdus nykyaikana. Niin, ne Stonesien ja Skynyrdien alkuperäiset 70-luvun levyt ovat parempia.

Rockkapinaa edusti levyn kansikuva, joka napattiin vuoden 1976 Hustler-lehdestä. K-martit ynnä muut julistivat kannen boikottiin, joten siitä tehtiin toinenkin versio, missä bikinikolmio oli mustalla pohjalla ilman karvoitusta.