keskiviikko 28. helmikuuta 2024

Depeche Mode - Speak & Spell 1981

Speak & Spell on englantilaisen syntikkapop-yhtye Depeche Moden vuonna 1981 ilmestynyt esikoisalbumi. Se on myös ainoa jolla tulevaisuuden Yazoo ja Erasure vetäjä Vince Clarke on mukana. Tai oikeasti Clarke oli vastuussa suurimmasta osasta debyytin sävellyksistä.

Albumi otettiin vastaan hyvin, lehdet pitivät siitä ja se menestyi kohtuullisen hyvin ollen aikanaan merkittävän Indie-listan #1 ja se nousi kansallisella levykauppamyynnilläkin top 10:een. Debyyttiä on vertailtu yhtyeen myöhempään tuotantoon ja koettu, että se on hengeltään huomattavasti kevyempää kamaa. Ehkä näin onkin, mutta toisaalta tälläkin levyllä on oma "gloomy" fiilinkinsä, mikä ehkä johtuu kuitenkin sen puhtaasti koneellisesta tuotannosta. Clarken eron syitä ensionnistumisen jälkeen on arvailtu ja ilmeisesti linjasta syntyi pientä kitkaa. Samoin suosion tuomasta paineesta kiertueineen.

Myöhempien verrokkien takia tämä levy on ehkä hivenen aliarvostettu, sillä koleaa syntikkaa, Dave Gahanin vokaaleja, fatteja rumpukoneita ja kraftwerkiaanisia simppleleitä melodioita viljellään tyylillä. Speak & Spell onkin eniten henkisessä velassa Kraftwerkin popeimman puolen kanssa. Ehkä nelosbiisi "Boys Say Go!" taas on jo aika lähellä italodiscon pumpattua positiivisuutta, mutta muuten levy on hyvin linjakas. DM:llä on niin sanotusti ollut paketti kasassa studioon mentäessä. Human Leaguen ensilevyjen kaltaista (kieltämättä kiehtovaa) etsintää ei levyille päätynyt.

Levyn päättävästä "Just Can't Get Enought"ista tuli bändille hitti. CD-versioissa on mukana myös muut Clarken ajan sinkkulohkaisut mielenkiintoisin B-puolin. 

lauantai 17. helmikuuta 2024

BBC Radiophonic Workshop – A Retrospective 2008

BBC Radiophonic Workshop oli vuosien 1958-1996 välillä toiminut Ison-Britannian yleisradioyhtiö BBC:n alainen osasto, joka teki yhtiön radio- ja televisio-ohjelmiin sekä tehosteita että musiikkia.

Osaston perustaja Daphne Oramia on kiittäminen siitä perinteestä ja perustasta, jonka hän loi sille lyhyen johtajakautensa aikana. Oram otettiin mukaan perustamaan aikansa uutta kokeellista äänistudiota ja hän toi mukanaan vahvat visionsa musique concrèten käytöstä, sekä itsensä suunnitteleman "Oramics" laitteen, jolla tehtiin musiikkia piirtämällä se graafisesti. Voidaan myös katsoa, että hän naissukupuolisena viitoitti tietä Julia Derbyshiren ja muiden elektronisen musiikin pioneerien marssille tyylilajissa, joka usein nähdään niin sanotusti teknisenä eli "miehisenä". Tämähän ei tosiaankaan pidä paikkaansa, vaan pioneerien joukossa on suuri edustus juurikin vastakkaisen sukupuolen edustajia.

Osaston alku oli tuotetun audion määrässä vaatimatonta sen tuottaessa lähinnä lyhyitä opetusohjelmien jinglejä ja tehosteita. 60-luvun edetessä tuotannon ja henkilöstön määrä kuitenkin lisääntyi ja jo varsin pian sieltä ilmestyi muun muassa brittien vahva sukupolvikokemus, eli aiemmin mainitun Derbyshiren tekemä "Dr. Who" sarjan aavemainen alkuperäinen tunnusmusiikki. 

Tässä vaiheessa elektronisen musiikin tekeminen oli täysin pioneerivaiheessa: varsinaisia kaupallisia syntetisaattoreita ei ollut, joten ääniä ja niiden korkeuseroja tehtiin nauhureilla ja niiden nopeuden säädöllä sekä yksittäisiä synteettisiä ääniä sine-generaattorilla/oskillaattorilla. Nauhanopeuden säätö tuo oman tunnistettavan saturaationsa ja "phasing-efektin" ja yksittäiset syntetisaattoriäänet oman minimalistisen henkensä. Tämä perinne säilyi oudosti tavalla tai toisella loppuun asti, vaikka laitteiden tekninen olisi sallinut jo jotain muuta. BBC Radiophonic Workshop:in soundi ja tyyli jäi niin sanotusti vanhanaikaiseksi saarekkeeksi, joka oli ehkä aikanaan hivenen tunkkainen, selkeästi synteettinen tavallisilla instrumenteillakin soitettuna, mutta näin jälkikäteen enemmän mieleen ja ikuisuuteen jäävä. 

BBC Radiophonic Workshop:in tuotanto oli myös se jota 70-80-luvun taitteen syntikkapopin pioneerit olivat kuunnelleet lapsuudessaan, eikä tämä tietysti voinut olla vaikuttamatta. Myös 90-luvun electronica sämpläyksen helppoutensa kautta otti suoraan pätkiä tästä vieden Workshopin ajattoman soundin perinnettä eteenpäin.

90-luvulle tultaessa BBC oli muiden yleisradioyhtiöiden tavoin säästökuurilla ja se sai muutaman vuoden ajan armonaikaa muuttaa osastonsa taloudellisesti tasapainoiseksi. Tässä vaiheessa aika ja tekniikka olivat ajaneet pioneerihengen ohi ja ohjelmien ääniä ja musiikkia saatiin paremmalla katteella (ja ehkä laadulla?) yksityisiltä tekijöiltä ja studioilta. BBC Radiophonic Workshop oli ajautunut kahden vakituisen ääniteknikon, sihteerin ja muusikoiden kanssa yhtiölle näennäisesti ja taloudellisesti suojatyöpaikkarasitteeksi joka suljettiin vuonna 1996. 

Workshopin ääni ja musiikki olivat kokeneet jo jonkinlaisen renessanssin 90-luvulla ja sen musiikkia oli julkaistu erilaisilla TV- ja myöhemmin osaston pelkkää omaa musiikkia sisältäneillä kokoelmilla. 2000-luvulta asti osa muusikoista on kiertänyt festivaaleja ja tapahtumia esittelemässä tätä musiikkia aikansa ja asiansa mukaisilla laitteilla.

Kokoelman musiikki kattaa viisi vuosikymmentä, mutta tietty johdonmukainen ääni- ja estetiikkalinja kantaa kokoelman alusta loppuun. Jinglemäisyys, tunnarit, aikansa nauhaleikkeet, paksut EMS ja muut syntetisaattorisoundit yhdessä napakoiden (tunnus)melodioitten kanssa vievät kokoelman äänimaiseman oudosti samaan aikaan vanhanaikaisiksi että futuristisiksi. Ulkomaista kuulijaa katsantokannasta riippuen joko auttaa tai rajoittaa myös se, että muutamaa klassikkoa lukuun ottamatta musiikki on pelkkää audiota, ilman visuaalisia tai henkisiä muistoja TV:n tai radion äärellä istumisesta.

perjantai 9. helmikuuta 2024

Mika Kallio - Gong Odyssey 2022

Mika Kallio on perkussionisti, joka on soittanut aika monen Suomen eturivin jazz-muusikon kanssa. Tyylitellyn ja ajattoman kannen taakse ei nyt varsinaisesti kätkeydy, vaan siellä on kannen tunnelman mukaista tyyliteltyä ja ajatonta minimalistista musiikkia jonka pääelementitkin kerrotaan suoraan levyn nimessä: levyn pääinstrumentaatio on ARPin Odyssey-syntetisaattori ja... yllätys yllätys: gongit. 

Kävin katsomassa yhtyeen keikan Kuusankosken kirkossa, missä yllättävän hyvin täyttyneen salin lisäksi oli tälle musiikille hyvä akustiikka. Kallion Gong Odyssey-yhtyeessä oli hänen lisäkseen perkussionisti, tällä levyllä ainoana vierailijana soittanut Jussi Fredrickson MiniMoogin ja Oberheimin kanssa, sekä bassoklarinetisti. Kaikki neljä soittivat myös perkussioita ja gongeja. Kaikki ovat ilmeisesti nimimiehiä nykyisessä jazz-kentässä.

Yhtyeen lavarepertuaari olikin näyttävä kymmenine telineissä roikkuvine pannuineen. Kookas kirkkosali oli muutenkin näyttävä paikka tällaiselle musiikille, eikä mielleyhtymiltä 70-luvun puolen välin Tangerine Dreamiin ja Coventryn tai Reimsin katedraalikonserteille ei voinut välttyä, mikä ehkä buustasi kokemuksen tunnetta vielä lisää.

Musiikillisesti Gong Odyssey purjehtii ambientin ja jatsin välimaastossa. En sano varmaksi, että se on niistä varsinaisesti kumpaakaan, mutta on silti. Analogisten syntikoiden lämpimän äänen sekaan kilkatellaan kromaattisesti viritettyjä gongeja. Äänimaisema ja maailma onkin jollain tavalla tuttua. Vähän kuin alitajuntaisesti elämän aikana kuullut Floydien ynnä muiden gongin huminat. Minimoogista tulee muistumia Kotilaisen Ajatuslapseen. Melodiset gongeilla soitetut osuudet tuovat etäisesti mieleen Solaris-elokuvan uusioversion steelrummut. Ehkä tässä on myös jotain samaa eristäytyneisyyttä ja ajan ja paikan pysähtymistä? Osasyy tälle saattaa myös olla, että levy on tehty keskellä korona-aikaa ja jo muistista pyyhkiytyneitä rajoituksia.

Gongeissa soittimena on tilan täyttävä ääni ja harmoninen, hennosti heiluva humina. Toisaalta soitin ja kulhot ovat joutuneet nykyisin joogaelämäntavan käsiin, mutta vaikka Gong Odyssey on selkeästi jollain tavalla henkisen kuuloinen albumi, se on sitä 70-luvun "spiritual jazz" hengessä. Ja samaan aikaan hyvin paljon suhinaa ja ambienttia. Levyn kansikuvan avaruudellinen ja avara tila pitää myös musiikin ja äänen puolella tässäkin kutinsa.

Hyvä levy ja tämä bändi kannattaa ehdottomasti tsekata livenä.





keskiviikko 10. tammikuuta 2024

PJ Harvey - I Inside the Old Year Dying 2023

 I Inside the Old Year Dying on Polly Jean Harveyn ensimmäinen levy seitsemään vuoteen. Edellinen "The Hope Six Demolotion Project" on Harveyn näennäisesti menestynein sen noustessa UK:n listaykköseksi. Fyysisten kappaleiden myynti on nykyään semmoista ja tämmöistä, joten on todennäköistä, että oikeasti joku muu PJ:n levy on mennyt useampaan hyllyyn. Itselleni tuo levy oli pettymys, eikä ole niin sanotusti paria biisiä lukuun ottamatta lähtenyt.

Uusi albumi ilmestyi elokuussa 2023 ja se on tunnelmaltaan melankolinen ja syksyisen kuuloinen. Kappaleet ovat tavallaan hiljaisia ja pienimuotoisia, mikä aluksi vaikutti kuuntelukokemukseen niin, että albumi pääsi lähinnä siihen "OK" kategoriaan. Muutaman ilmaiskuuntelun jälkeen levystä jäikin vähän odottava mielikuva. I Inside the Old Year Dying osoittautui kuitenkin "groweriksi" ja on kuuntelu kuuntelulta (kirjastolevy lainassa) kohottanut levyn pisteitä siihen asti, että pistin sen jo lyhyelle "Vuoden 23 parhaat"-listalleni. Kappaleet ovat jännitteisiä ja paranevat kerta kerralta.

Harveyn pitkäaikainen taustakokoonpano on tällä levyllä muuttunut niin, että perkussionisti Jean-Marc Butty ja multi-instrumentalisti Mick Harvey puuttuvat rivistöstä. Pitkäaikainen soittokumppani John Parish on kuitenkin mukana, kuten levyn loopeista, elektroniikasta ja kenttä-äänityksistä vastaava tuottaja Flood, jonka kanssa Harveylla on pitkä yhteinen historia. Soundimaailma on hengeltään pääosin folkmainen, mutta siinä on samaan aikaan hyvin vahva elektroninen ja kokeellinen pohjavire.

PJ Harveyn levytysmetodeihin on kuulunut usein jonkin uuden instrumentin opettelu ja siitä inspiroituminen. Tällä kertaa ilmeisesti sellaista ei tehty, mutta viime vuonna julkaistu runokirja "Orlam" ja sitä inspiroineet näyttelijät Colin Morgan ja Ben Whinshaw antavat ääntänsä neljälle levyn biisille.

Hyvä levy.

sunnuntai 31. joulukuuta 2023

Animal Collective - Isn't It Now? 2023

 "Isn't It Now?" ehtii vielä tämän vuoden puolen Levyhylly-postaukseen. 

"Vuoden parhaat levyt" listan kerääminen tai ylipäätään sellaisen ajatteleminen alkaa vuosi vuodelta tuntumaan vaikeammalta. 

Listalle pääsee ylipäätään nykyään olemalla kuunneltava albumi, mutta uusien albumien kuuntelu on taas jo vähän vaikeampaa puuhaa. Syynä ei ole, etteikö sellaisia ilmestyisi, vaan että ne livahtavat nykytarjonnan määrässä ja internetin pimennossa helposti tutkan ohi, etenkin jos ei seuraa muodikkaita musiikkisaitteja. Tai muodikkaita ja muodikkaita, vaan musiikkisaitteja ylipäätään.

Alun perin baltimorelaisen Animal Collectiven albumi on yhtyeen kahdestoista ja tämäkin "tuore bändi" on tehnyt ensijulkaisunsa jo - herranen aika 24 vuotta sitten. Yhtyeen jäsenistä Panda Bear on vilahtanut Levyhyllyssä jo kerran tänä vuonna, mutta Animal Collective on saman kaltaisesta audiosta huolimatta neljän hengen bändi, jossa Panda jakaa vokaalivastuut Avey Taren kanssa.

Yhtyeen musiikki on alusta asti ollut eklektinen sekoitus psykedeliaa, poppia, dronea, elektronista ääntä ja oikeastaan kaikkea lukuun ottamatta raskasta hevirokkia. Se ei tarkoita, etteikö yhtyeen musiikissa olisi omalla tavalla raskaita elementtejä, kuten esimerkiksi tämän levyn miltei 22 minuuttisessa Magnus opuksessa "Defeat"issä. 

Isn't It Now? on soinut auto-CD:ssa päivätolkulla, eikä siihen ole kyllästynyt. Kappaleissa on sopiva sekoitus rakenteellisen napakkuuden ja hähmäisyyden välillä. Välillä puskevan dronetuksen ohella polveilevat kappaleet ovat usein myös tarttuvan melodisia. Hyvin melodisia. Levyä kuunnellessa tyttäreni totesi sen kuulostavan "60-luvulta", eikä tätä käy kieltäminen. Avausbiisi "Soul Capturer" heiluu "We Love You"-ajan Stonesin tyyliin, "Magicians From Baltimore" pudottelee asiansa omalla tavalla raskaasti, levyn suurbiisi "Defeat" polveilee koko 20 + minuuttinsa läpi. Stonesien lisäksi kuuluu hyvin vahvoja vaikutteita Beach Boyseilta (sama Panda Bearin soolotuotannossa) ja levyn suurin vertailukohta voisi yllättäen olla Grateful Deadin kokeellisen kauden huipentuma "Anthem Of The Sun". Kaikki tämä päivitettynä 2020-luvulle ja 2020-luvun laitteille, joten suoraa retroiluakaan ei voi syyttää.

Ajatonta musiikkia, ajaton levy.

tiistai 19. joulukuuta 2023

King Crimsom - Thrak 1995

King Crimson, eli Robert Fripp on outolintu, joka on toiminut oikeastaan koko uransa läpi nurinkurisesti ja omalla logiikallaan. 

Vuonna 1995 edellisvuoden uudelleen kokoamisen jälkeen julkaistu Thrak oli yhtyeen viimeinen levy joka nousi myyntilistojen (alhaisille) sijoille ja yhtyeen ainoa suuri kaupallinen menestys tapahtui heti uran alussa vuoden 1969 ensilevyn kohdalla. Mikä on sinänsä yllättävää yhtyeen ainakin muusikkopiireissä nauttiman arvostuksen rinnalla.

Yhtyeen lopettamista 70-luvulla edelsi bändin pari vahvinta albumia, kasarin paluulevyt poikkesivat soundimaailmastaan huolimatta muitten pikkutakkeihin ja kaupallisuuteen (sekä valtavaan menestykseen) keventäneitten ex-proge dinojen levyistä periksiantamattomuudellaan. 

KC:llä on koko olemassa olonsa ajan ollut Frippistä riippuen on/off meininki ja kokoonpanot ovat olleet vaihtuvasia. Telkun dokkarin mukaan stabiilissakaan kokoonpanossa soittaminen ei ole Frippille tai yhtye"tovereilleen" ollut mitään lomailua tai hauskanpitoa. No, yhtä kaikki; jäljelle jäänyt audio lasketaan, soittajien mielet ja mielialat eivät ole säilöntään kelpaavaa materiaalia. Ja kyllähän KC:n audio on pitkän kaarensa aikana ollut yllättävän elävää ja kiihkeää.

Thrakilla uudelleenkoottu bändi levytti "tupla-trio" muodossa, eli kaikkia soittimia oli kaksi kappaletta: Fripp ja Belew kitaroissa, Trey Gunn ja Tony Levin bassoissa ja chapman stickissa, Bruford ja Pat Mastoletto rummuissa. Levy vielä miksattiin niin, että kumpikin trio on omalla stereokuvapuolellaan. Suurelta osin instrumentaalisen levyn vokaalibiiseistä ja suorituksesta vastasi Belew (jonka lyriikat ovat välillä aika meh). Kaikki biisit ovat merkitty koko bändin nimiin.

Ysärillä oli kasarista poiketen jo ok kaivaa se mellotron esiin, jota sotketaan aikansa syntikoiden sekaan. Tyylillisesti levyn biisit ja musa ovat synteesi 70- 80- ja 90-luvun KC:ta. Perinteet myönnetään, niitä kunnioitetaan, mutta toisaalta metallisimissa jurnutuksissa nyökätään aikansa äärimetalliorkesterien kikoille (jotka olivat kyllä KC:nsa kuunnelleet) musiikin muistuttaessa välillä silkkaa matemaattista rokkia. Tätä tasapainotetaan välistä taas kauniilla biiseillä ja äänimaisemilla. Välillä kitarat ja bassotkin vedetään pois pelkkien rumpujen ja syntikoiden tieltä. Välillä soivat vain valtavat ysärin ambient-padit.

Oliko kaikki levyn jutut soitettu jo ennen vuotta 1995? Ehkä, mutta verevästi ja aikansa tyylillä ne toimivat Thrakillakin.

tiistai 5. joulukuuta 2023

RIP Esa Kotilainen (1946-2023)

Tieto Esa Kotilaisen poismenosta levisi marraskuun alussa musiikin piirissä pyörivien ihmisten sosiaalisen median päivityksissä ensin huhuna, sitten varmana tietona. Kotilainen oli perunut syyskuussa paikallisen Hanuritehtaan tukikeikan esiintymisensä ja lokakuun Tavastian soitto-osuutensa sairastumisen takia. Sivusilmällä katsottuna syy tuntui ensin omissa ajatuksissa flunssalta tai muulta sellaiselta, mutta Kotilainen menehtyi ilmeisesti nopeasti edenneeseen vakavaan sairauteen vain paria kuukautta myöhemmin.

Kuusankoskella syntynyt ja jo vuonna 1991 paluumuuttanut Kotilainen oli myöhempinä vuosinaan tuttu näky Suur-Kouvolan DIY- ja muilla festeillä ja juhlissa, joihin hän usein pystytti sen suuren  syntetisaattorikioskinsa tai käveli yleisön seassa. Paikallisten muusikoiden, soittajien ja diggarien piirissä Kotilainen tunnistettiin ja muistettiin myös myöhemmästä ehkä hivenen Jerry Garcian mieleen tuovasta nallekarhumaisesta olemuksesta, joka ei poikennut hänen luonteesta keskustelijana toisten kanssa. Kotilainen oli nimittäin loppuun asti kiinnostunut soittamisesta ja musiikista ja jutteli näistä asioista mielellään jokaisen halukkaan kanssa. Kotilaisella oli omat ambitionsa soittamisessa ja musiikissa, mutta hän säilytti myös avarakatseisuutensa loppuun asti, mikä "vanhojen starojen" kohdalla tuntuu usein kadonneen.

Jonkinlainen unsung-starahan Kotilainen nimittäin oli. Jokainen Levyhylly-blogiin jostain ihme syystä eksyvä tietää kohtuullisen varmasti hänen pienen, mutta tärkeän panoksensa Wigwamin Nuclear Nightclubilla, Suomen ensimmäisen Minimoogin, Ajatuslapsi-levyn, lukemattomat sessiot syntetisaattoreillaan eri starbojen yhtyeissä ja levytyksillä, Lillehammerin Olympialaisiin säveltämänsä tunnarin ja niin edelleen ja niin edelleen. Oma suhtautumisenikin Kotilaisen kanssa käymiseen oli sellainen, että 70-luvun lapsena pidin hahmoa vähän sellaisena "Olipa kerran..." sarjan maestrona. Se osaa kaiken, on tehnyt kaiken ja ymmärtää vieläkin juttuja. Kotilainen oli itselleni myös (elävänä) linkkinä suomalaisen elektronisen musiikin "kivikauteen"; hän oli ollut ja on aina olemassa kuin joku Tom Bombadil (kunnes ei sitten enää olekaan olemassa). 

Vieläpä tässä melkein kotikylillä.

"Kosmisen musiikin" renessanssi ja vintage-syntetisaattorien paluu varmasti edesauttoivat sitä, että Kotilainen kaivoi vanhan kioskinsa esiin ja esiintyi mielellään tällaisen kaman kanssa. En suoraan sanoen muista kuinka monta kertaa olen nähnyt Kotilaisen esiintyvän oman vuoden 2013 Kymenlaaksoon muuton jälkeen, mutta kertoja lienee kymmen ja kahdenkymmenen välillä (yksi muistiin jäänyt on Nosferatu-elokuvan livesäestys), ellei jopa enemmänkin. Yksi onnekas luku tässä puuhassa oli vuosien 2016-2017 aikana toiminut Sähköpatoklubi. Kotilainen piti yhdessä toisen Esan eli Rantalaisen kanssa niin sanottua elävän ambient-musiikin klubia kerran kuussa Kuusankosken Patoklubilla. Illat järjestettiin aluksi kerran kuukaudessa ilmeisesti hiljaisina sunnuntai-iltoina, jotka tilojen järjestäjä antoi käyttöön ja niissä oli usein kaksikon setin lisäksi mukana ulkopuolinen vieraileva esiintyjä. Mitään suuria yleisömenestyksiä klubit eivät olleet ja niiden tahti hiipui vuosien varrella. Näitä järjestettiin kuitenkin yhteensä 16 kappaletta, viimeisen ollessa keväällä 2022. Tilaisuus oli hyvä paikka kuulla Kotilaisen + co musiikkia, ihmetellä erinäisiä soittimia ja muun muassa quadrofonista äänentoistoa. Kotilainen ja Rantanen äänittivät myös settinsä, mutta näitä ei ilmeisesti ole julkaistu, vaikka tarkoitus kai alun perin oli.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin:









keskiviikko 22. marraskuuta 2023

Panda Bear & Sonic Boom - Reset 2022

Sonic Boom aka Peter Kember ja Panda Bear eli Noah Lennox ovat sen verran monta kertaa pyörähtäneet Levyhyllyssä, ettei heitä tarvitse enempää esitellä.

Näistä ensin mainittu on tuottanut jälkimmäiseltä kaksi kohtuullisesti menestynyttä ja omaperäistä levyä, mutta Reset on kaksikon ensimmäinen puhdas yhteis(työ)albumi.

Resetin tausta on mielenkiintoinen, sillä se äänitettiin nyt jo muistista pyyhityn koronapandemian aikana 2020-21 ja sen voi helpostikin kokea ponnistaneen tuosta maailmanlaajuisesta pandemiasta, yhteiskunnan suluista, ihmisten ahdistuksesta, tylsistymisestä ja epätoivosta.

Levyn musiikki ei kuitenkaan kuulosta tältä, ei todellakaan, vaan sitä voisi verrata esimerkiksi toisen maailmansodan aikaiseen tai jälkeiseen korostetun (yli)pirteään ja hyväntuuliseen viihteeseen. Jonkinlaisen eskapismin tarjoamista siis.

Resetin musiikki perustuu pitkälti sampleihin ja vanhan muiden levyttämän musiikin "uudelleenjärjestelyyn", mikä luo albumille myös oman erikoisella tavalla muistoihin ja nostalgiaan perustuvan soinnin. Järjesteltävä materiaali löytyi Kemberin alkaessa - ilmeisesti koronatylsistyksissään - järjestelemään levykokoelmansa vanhoja seiskatuumaisia. Näistä tehtyjen looppien päälle Sonic Boom ja Panda Bear äänittivät omat lauluraitansa jälkimmäisen käyttäessä kaikki ne Beach Boys-kikat, mistä hänet tunnetaan. Kember luottaa tietysti omaan monotoniseen ja rajalliseen, mutta kieltämättä aina jollain tavalla mieleen jäävään antiinsa vokalistina. Taustamusiikissa liikutaan 50-60-luvun tunnelmissa sukeltaen välillä niin sanottuun exoticaan, välillä lainataan sitä liippaavaa vanhaa ska:ta ja niin edelleen.

Levyn koostaminen tapahtui ilmeisesti oikeaoppisesti korona-aikaisten kontaktien rajoittamisen suhteen. Kaksikko pallotteli kappaleita ja ideoita sähköpostin välityksellä, vaikka kumpikin asuu tätä nykyä suhteellisen lähellä toisiaan Portugalin Sintrassa. Koronan hellittäessä otteensa Panda Bear ja Sonic Boom ovat kiertäneet pienimuotoisesti tämän materiaalin kanssa Euroopassa. Resetistä on julkaistu tänä vuonna myös dub-remix levy, jonka päätekijänä on oikeutetusti "ysärilegenda" Adrian Sherwood.

Ekan kerran Resetiä kuullessa olo oli hivenen pettynyt. Ehkä sen vuoksi, että kaksikon aikaisemmista yhteenliittymistä johtuen odotustaso oli hyvinkin korkea, onhan jännällä tavalla futuristinen "Panda Bear Meets The Grim Reaper" yksi suosikkialbumejani viime vuosikymmeneltä. Siihen nähden toisten musiikkiin perustunut Reset tuntui vähän heppoiselta ja siltä, että on menty sieltä missä aita on matalin. Mutta tämähän levyn idea ilmeisesti onkin: tuttua, mukavaa, helppoa ja mukana hyräiltävää musiikkia vaikeille ajoille. Levyn lyriikoissa sekoitetaan tähän kylmää ja kuumaa.

Eri suositeltavaa kuuntelemista.

torstai 16. marraskuuta 2023

Maanalainen flanelli - MONOliitti 2023

Maanalaisen flanellin "toinen tuleminen" on aiheuttanut joillekin ihmisille hämmennysreaktioita lähtien siitä, että mitä alun perin yhtyeenä aloittanut nyky-duo ylipäätään ajaa takaa. 

Alkuperäinen bändinä operoinut Flanelli julkaisi ainoastaan yhden seiskatuumaisen vuonna 1987, operoi jonkin näköisessä jälkipunkissa ja katosi aika pian. Nykyään salanimien taakse kätkeytyneitä jäseniä on ollut myöhemmin muissa marginaalisissa yhtyeissä ja operointialue on ollut ilmeisesti lähinnä Kouvola-Lahti akseli.

Noin kymmenen vuotta sitten "Roy Fritz" ja "Antero Warha" aktivoivat yhtyeen duona, julkaisivat CD-r:n ja helvetin sakean "Pionien aika" elokuvan, mihin kyseinen albumi myös liittyi.

Bändi on tässä välissä keikkaillut suhteellisen aktiivisesti ja itsekin olen sen DIY yms. tapahtumissa nähnyt muutamaankin kertaan. Kaksikon live-esitykset ovat viihdyttäviä ja juuri tarpeeksi provosoivia, että niissä on ns. tekemisen meininkiä.

Duon meininki on sellainen, että Fritz vastaa laulusta ja keulahahmoilusta, Warha musiikillisesta taustasta tai sen soitosta. Eli kaksikko operoi kasarin tyylisesti konepop-duona, jossa toinen laulaa ja toinen soittaa. Musiikki itsessään omaa paljon viittauksia edellä mainitun tyylisiin Pet Shop Boysseihin (Fritzin vokalisoinnin rajoissa), kone-gootteiluun, Suicideen, Stoogesiin, Hawkwindiin ja niin edelleen. Eli siihen kamaan missä Levyhyllykin on marinoitu vuosien ajan. Joillekin biisien tyylillinen poukkoilu ja keskinäinen irrallisuus on ottanut koville, mutta itse koen, että niiden esittämistyyli sitoo ne tälläkin albumilla aivan hyväksi ja kelvolliseksi kokonaisuudeksi. Fritzin lyriikat toimivat, Futupunk-biisin naivi futurismi yhdessä musiikin kanssa jyrää eteenpäin. "Olavi Hartmannin klinikka" on ahdistavan kylmä ja uhkaava. Levyn lopettava moniosainen yli kahdeksanminuuttinen "Sodomiittien yö" on jo upeaa sakeutta. Omistamassani CD-versiossa on vinyylistä poiketen kolme bonusbiisiä, mikä on hyvä, sillä niiden joukossa on bändin paras biisi "Kapseli".

Levyn julkaisu on merkitty Kouvolan Novgorod-antikvariaatin ja Salatut elämät-yhtiön välille. Näistä jälkimmäinen on ilmeisesti Ville Pirisen lafka?

torstai 19. lokakuuta 2023

Lucas Sideras - One Day 1972

 Aphrodite's Childin viimeiseksi jäänyt albumi 666 julkaistiin bändin käytännössä ja hajottua. Levyn massiiviset tuotantokustannukset, riidat levy-yhtiön kanssa ja jäsenten tulehtuneet välit johtivat siihen, että sitä seurannut viimeinen, jo aikaisemmin sovittu kiertue tehtiin "vara-Demis" Dimitri Tambossin toimiessa solistina.

Levy oli Vangeliksen Magnum opus ja muu yhtye olisi halunnut jatkaa edellisten menestyneiden albumeiden tyylisellä kevyemmällä psykepop-linjalla. Lopulta pitkällä aikavälillä menestyneemmän ja klassikkostatuksen saaneen 666:sen ainoa singlelohkaisu oli albumin päätösraita "Break", jonka rumpali Lucas Sideras lauloi. Kappale oli pikkuhitti Alankomaissa.

Yhtyeen hajottua jäsenet Silver Kolourista lukuun ottamatta siirtyivät soolourilleen, tämän taas soittaessa jokaisen levyillä. Argiris "Silver" Kolouris on säveltäjäparina puolella tämän levyn kappaleista ja soittaa jokaisella kitarat ja bassot sekä levyn nimibiisissä rummut. Olen aina pitänyt häntä tietynlaisena unsung/tuntemattomana kitarasankarina ja komeastihan tälläkin levyllä ne soolot lähtevät. Biisit eivät ole ihan varsinaisesti progea, mutta soundimaailma on tuttua 70-luvun alun manner-eurooppalaista menoa ja kyllähän se aikaisempi bändi tässäkin kuuluu läpi, siis se popimpi tuotanto. 

Sideraksen ääni on mukavan karheahko ja soul-mainen, sekä kantaa koko levyn läpi. Häntä on mukava kuunnella. Biisimateriaalikaan ei ole yhtään hullumpaa, mutta pienoisesta omaperäisyydestä huolimatta jää tasolle "kelvollinen". Nimibiisi on himpan verran tarttuva, mutta kreikkalainen onnenjumala ja arpa eivät osuneet kohdalle, eikä Sideraksen pop-iskelmä myynyt ihan hirveitä määriä, etenkin jos verrataan ex-bänditoveri Demiksen uran rakettimaiseen nousuun.

Kiitos Youtuben ja rippauksen tämä levy on saatavilla kuuneltavaksi. Alkuperäistä vinyyliä myytiin liian vähän, jotta sitä löytyisi montaa kymmentä euroa halvemmalla ja CD-versiot painettiin 2010-luvulla Kauko-Idän markkinoille. Kandee tsekata.

maanantai 16. lokakuuta 2023

Kate Bush - Hounds of Love 1985

Hounds of Love on Levyhyllyn aikajänteellä jopa ajankohtainen, sillä siltähän löytyy kappale "Running Up That Hill", joka nousi viime vuonna Stranger Things-sarjan takia toisen kerran Yhdysvaltain sinkkulistalle. Tällä kertaa Top 3:seen (ekalla #30).

Albumi oli myös Kate Bushin menestynein myyden Isossa Britanniasta yli miljoona kappaletta ja Bush oli pikku/kulttisuosittu myös USA:ssa. Artistin tunnettavuuteen verrattuna Bushin levymyynti onkin ollut jossain mielessä jopa "malitillista", mutta kyllä niitä levyjä on Eurooppaankin kuskattu niin paljon, että omat (ilmeisesti kolme kappaletta) Bushin vinyylialbumit on ostettu joskus ysärin ja tuutausarin taitteessa kirppiksiltä: tavispöydistä ja halvalla.

Hyllyssä ne ovat aika pitkälti pysytelleetkin, sillä Bush ei ole itselleni yhtä poikkeusta lukuunottamatta juuri kolissut. Hyllystä löytyvät "The Kick Inside" ja "Lionheart" ovat ehkä kerran pari pyöräytetty ja musa todettu "ei suun maun mukaiseksi". Näistä viime viikon uusiokuuntelussa deby "Kick..." on aivan jees, mutta Lionheartista en saa kiinni muuta kuin tietyistä edelleen ärsyttävistä maneereista. Ilmeisesti tästä syystä Hounds of Love on saanut jäädä hyllyyn koskemattomana. Tai ehkä sen kasaria elävä ja hengittävä äänimaailma on muodostanut esteen joskus vuonna 2001. Mene ja tiedä.

Mainitsin äsken poikkeuksen ja sehän on vuoden 2005 paluulevy Aerial, joka kolisikin niin kovaa, että se oli synnytyssalissa levynä esikoisemme syntyessä. Valitettavasti suureen tunnekokemukseen liittyvät levyt tässä yhteydessä muuttuvat vaikeiksi ja täten haalistuvat, kuten kävi tälle ja toiselle tilanteessa mukana olleelle levylle (Robert Wyattin "Rock Bottom"). Aerialiin, kuten Bushin koko tuotantoon pätee leima "feminiininen", jota musiikin muodon lisäksi on vahvasti sanoituksissa. Tuolloin olin kuitenkin näköjään kasvanut sen verran, että tällaisen puolen pystyi itsessäänkin hyväksymään, tai ainakin sellaisen kuuntelemisesta nauttia.

Hounds of Loven lähtiessä soimaan huomaakin, kuinka tavallaan samankaltaista se on Aerialin kanssa. Täytyy tunnustaa, että levyn hittibiisi ei kuulu edelleenkään suosikkeihin, mutta biisimateriaali on samalla tavalla poikkeilevaa, kokeellista ja HoL nojaa myös hyvin hyvin vahvasti samplerin käyttöön. Vuonna 1985 se oli vielä puoli vuosikymmentä aikaisemmin hankittu Fairlight (laitetaan tähän pakollinen "maksoi yhtä paljon kuin henkilöauto") ja rumpuina toimii LinnDrum rumpukone, sama jota myös Prince käytti paljon. Levyllä on suuri määrä vierailijoita ja soittajia (mm. ex-Killing Joke Youth), mutta sämpläys ja rumpukone soundeineen ja tyyleineen sitoo kaiken yhteen. Ilmeisesti levyn pohjana toimi alusta loppuun Bushin kyseisillä laitteilla ja pianolla tekemät kotiäänitteet, joiden päälle levy rakennettiin. Tämä selittää ehkä myös levyn tietyllä tapaa huolettoman tunnelman. Kasaria ja koneita on yleensä kuvattu kliiniksi, mutta HoL:n kohdallahan tämä ei päde, vaan äänimaisema on paksua ja saturoitunutta. Kiintiö naukubassot soivat jne. Tämähän on kokonaisuutena aika jees.

keskiviikko 11. lokakuuta 2023

Hector - Varjot ja lakanat 1988

Hei taas pitkästä aikaa. Keväinen kirjoitus oli iskelmällinen ja jatketaan vähän samoilla linjoilla.

Vexi Salmen Flamingo-levy-yhtiön julkaisema Varjot ja lakanat on nykyään luettu yhdeksi Hectorin päälevyistä ja on ilmeisesti niitä, joita artisti itse arvostaa. Omasta mielestään Heikki Harman klassiset 70-luvun levyt olivat toisten, eli esikuviensa matkimista. 70-luvun lopun ja kasarin alun aika olivat ilmeisesti hetkittäin syvääkin itsessä vellomista. Taiteellinen ja kaupallinen ylämäki oli kuitenkin alkanut jo edellisellä 'Nuku idiootti'-levyllä ja Varjoja ja lakanoita-albumia myytiin lopulta platinalevyyn oikeuttava määrä.

Oma fyysinen versio on ostettu yhdestä salaisesta kierrätyspaikasta eurolla, eikä se kuulosta mitenkään turhalta näin 2023 kuunneltunakaan. Varjot ja lakanat on kuitenkin myös sellainen levy, jota on ihan perusteltua tarkastella ilmestymishetkeään vasten.

Vuonna 1988 Woodstockista (joka oli jo tuolloin tuotteistettu "kukkais"/hippisukupolven kulminoitumaksi) ei ollut kulunut kuin 19-vuotta. Voisi ajatella, että tuolloin alulle pantu lapsi olisi saman ikäinen. Maailmalla saman sukupolven juuri aikuistuville lapsille myytiin Belinda Carlislen uusioluentaa Creamin hitistä ja 60-luku oli valituin paloin taas ihan jees. Ainakin kasarille muokattuna. Suomessa 60-luvun anarkismi oli muuttunut jo 70-luvun alussa militantiksi ja tosikoksi taistolaisuudeksi ja lopulta monen artistin luomiskaari oli ollut kasarin alussa siinä vaiheessa, että takki oli ollut jo pitkään niin sanotusti tyhjä eikä yleisö kaivannut juppiaikana 60-luvun idealismia. Mutta mitä maailmalla edellä, sitä Suomessa perässä.

Nimittäin kasarin lopussa tämäkin sykli oli jo kierähtänyt tilanteeseen, missä vielä viriilissä iässä olevilla nelikymppisillä oli kaipuu nuoruuteensa, mutta samalla jalat edelleen nyky(juppi)hetken maailmassa ja soundeissa. Ja siinä idealistinen Hector seisoi taas kuin isokokoinen Peter Pan, jolle on albumilla omistettu yksi biisikin. Biisit ovat joko retrospektiivisiä (Timantti ja ruoste) tai kantaa ottavia, kuten 'Ota yhteyttä apinaan' joka käsittelee ekologisia aiheita. Radiohitin levy sai biisistä 'Mulla ei oo rahaa'.

Musiikillisesti levy on hyvin yhtenäinen ja poikkeaa tässä mielessä esim. Hectorockin sillisalaatista. Kaikki biisit ovat Harman säveltämiä ja sanoittamia, Mongo Aaltonen soittaa rummut ja Juha Tikka bassot. Hakoköngäs koskettimet ja kitarassa ja mandoliinissa kasarin kiireinen sessiomies Peter Lerche. Mukana on vielä pieni jousiryhmä. Yksi levyn tyylillinen vertailukohta, ainakin soundiensa puolesta voisi olla ulkomaan aikalaisten Roy Harperin ja Jimmy Pagen vuoden 1985 'Whatever Happened to Jugula'.
Siinä Harperin polveilevat laulut saavat taustalleen FM-syntetisaattoria ja kasaria tihkuvaa Ovation-akkaria choruksella väritettynä. Samaa tuotantohenkeä on tietyssä mielessä Varjoissa ja lakanoissakin + aikansa kuuloista bassottelua (naukuineen). Tuotanto on tavallaan hyvin pienimuotoista, välillä nojataan suoraan esim. syntikasta tulevaa kilkatus-padiin ja niin edelleen. Sama pienimuotoisuus, mutta uljaus pätee myös sävellyksiin, mistä hieno esimerkki on esimerkiksi 'Uushiljaisuus'.

Omalla yllättävällä tavallaan tähänastisista albumeista Hectorin futuristisin levy. Ja samaan aikaan perinteisin.

sunnuntai 28. toukokuuta 2023

Anneli Saaristo – Appelsiinipuita Aavikkoon 1992

Anneli Saaristo on artisti, jonka laulamat kappaleet soivat päivittäin Radio Suomessa. Yleensä keskellä päivää ja sen muun iskelmätavaran keskellä. 

Mutta Euroviisujen lähestyessä ja aikana hänet kaivetaan vuostittain hyllystä ja saattaa olla, että jopa haastatellaankin. Syynä tähän on tietenkin viisukappale La Dolce Vitan (sanat Turkka Mali) menestys, joka oli pitkään yksi maamme parhaista. Eikä kappalekaan ole huono.

Saariston ura ei ottanut tästä kuitenkaan pysyvää nousua ykkösluokkaan, vaan ilmeisesti terveydelliset ja henkilökohtaiset ongelmat pistivät myöhemmin kapuloita ja kiviä rattaisiin.

Tämä levy julkaistiin Euroviisumenestyksen jälkeen, mutta aikaa kului siinä välissä kolme vuotta. Levy-yhtiönä toimi Atte Blomin Pyramid, soittajina ovat kaikki tuon ajan tutut studioketut Anssi Nykäsestä Heikki Virtaseen ja niin edelleen. Saaristo ei itse tee kappaleitaan, vaan on niin sanottu tulkitsija. Levyn nimibiisi saa edelleenkin tasaista radiosoittoa. Mukana on muutama ulkomainen käännösbiisi, tyylilaji joka tuohon aikaan oli jo hiipumassa. Albumillisesti Tiikasalon kirjoittaman nimibiisin sekä sitä seuraavien kahden biisin suora, Pirjo Nymanin sanoittama tradi "Tuulena, myrskynä ratsastan" ja A-puolen päättävä onnistunut käännös "Kuutamon poika" ovat levyn ehjin pätkä.

Kakkospuolen avaa toinen aikakautensa kuuluisa Sting-käännös (toinen on Tapani Kansan käännös Kultaniityt) "Aina eilinen", eli Englishman in New York. Supersuosittu artisti ja biisi olivat varman päälle pelaamista, mutta näin 2020-luvulla ja sitä ennenkin sanoitus on ärsyttävä, samaten biisi. Sitä seuraavat kappaleet ovat jotenkin "virkamiesmäisiä". Siikavireen 70-luvun hitti "Neidonryöstö" sujuu Annelin versiona hyvin, mutta. B-puoli päättyy kuitenkin kauniiseen laulelmaan "Pienet tähdet". Albumimitassa levyä vaivaa siis kupru, vaikka mukana on erittäin hyvääkin materiaalia.

Anneli Saariston iskelmäuraa rakennettiin lokeroon, missä ei ollut niin suuria saleja ja radiosoittoja, mutta ei myös hirveästi kilpailua, eli laulelmalliseen iskelmään. Tyylilaji poikkeaa perusiskelmän hepsankeikasta ja viihteestä tekstien, tulkinnan ja tulkitsijoiden mukaan. Arja Saijonmaa oli tuossa vaiheessa kadonnut Suomen radioaalloilta, joten Saaristo täytti hänen tilansa. Tyylilajiin kuuluu kuitenkin tietynlainen intensiteetti, joka saattaa käydä artistille raskaaksi. Toisaalta Piafin tyylinen epätäydellinen siviilielämä ja sen heijastuminen itse artistipersoonaan kuuluu kokonaispakettiin. Itse koin tämän henkilökohtaisesti 2000-luvun Maailma kylässä festareilla, jossa Annelin piti nousta lavelle Etelä-Amerikkalaisen rytmiorkesterin kera, mutta hetkeä ennen keikkaa kentällä odottaneelle yleisölle ilmoitettiin sairastapauksesta.

Saaristo (s. 1948) tekee tänä vuonna jäähyväiskiertueen, joka toivon mukaan sivuaa näitäkin kulmia.

lauantai 8. huhtikuuta 2023

Richard Barbieri & Steve Jansen - Stone to Flesh 1995

Barbieri/Jansen kaksikko on ehtinyt tehdä yhdessä jo aikamoisen kasan levyjä. Kaksikosta ensimmäinen ei ole täysin tuntematon itselleni, sillä Barbierin joku synteettinen kappale (pitääkin tsekata muuten mikä) herätti mielenkiinnon muutaman vuoden takaisella MOJO:n kansilevyllä, mutta sen tarkempaa tsekkausta ei silloin tullut tehtyä.

Herrat ovat Levyhyllyblogissa kyllä vilahtaneet, sillä Jansen soitti brittiläisessä uuden aallon, tai syntikkapopin kulttibändi Japanissa rumpuja, Barbieri syntikoita.

Japan oli kultti- ja hetken verran kasarilla valtavirtasuosittu, toimien vuosien 1974-1982 ja vielä toisen kerran 1989-1991 välillä. Jälkimmäisellä kerralla kuitenkin nimellä Rain Tree Crow, eikä sisältänyt kaikkia alkuperäisiä jäseniä.

Kaksikon levyjä tulee (ja on nyt tullutkin) tsekattua varmaan enemmänkin, koska Youtube sen mahdollistaa. He perustivat yhdessä (myös ex-Japan) Mik Karnin kanssa riippumattoman Medium Records-levy-yhtiön julkaisemaan omaa musiikkiaan, mikä ehkä selittää osaltaan tutkan ali lentämisen.

Vuonna 1995 ilmestynyt Stone to Flesh putoaa tänä päivänä aika helposti ja varmasti niin sanotun "post rockin" lokeroon. Radiohead tuotteisti tyylilajin, mutta tämä LP kuulostaa henkisesti aika kovastikin samalta, kuin edellä mainitunkin yhtyeen esikuva Talk Talk ja "Spirit of Eden". Samanlaista perusrokista poikkeavaa dynaamiikan käyttöä, orkestrointia ja niin edelleen. Huuliharppu Stone to Fleshillä kuulostaa jopa niin paljon edellä mainitulta, että piti tarkistaa ja sen soittaakin Mark Feltham, mies Talk Talkin harpun takaa. Rohkea voisi sanoa, että tässä on se kolmas tuon tyylinen Talk Talk-levy, joka ei ikinä ilmestynyt. Vierailijoina on Felthamin lisäksi Porcupine Treen Colin Edwin (Barberi on näköjään soittanut kyseisessä bändissä vuodesta 1993).

Osa kappaleista on instrumentaaleja, osa vokalisoituja. Musiikki polveilee, hiljenee ja kasvaa. Välillä livutaan ambientin puolelle ja koko ajan ollaan äänimaisemassa. Soundit ovat ylipäätään mielenkiintoisesti tehtyjä ja valittuja. Biisit ovat hyviä, mutta myös tarpeeksi "hähmäisiä", joten löytämisen ja uutuuden viehätys ei karise hetkessä. Eri jees. Tulee aivan varmasti tsekattua näiltä lisää.

maanantai 27. helmikuuta 2023

Joose Keskitalo & Mystic Revelation of Teppo Repo – Orfiset laulut VI 2022

Joose Keskitalo on seikkaillut suomalaisen marginaalin reunoilla jo pitkään. Levyhylly blogissa on ollut ainakin Paavoharjun ja Harmaan geton levyt, joissa Keskitalo on ollut jäsenenä mukana. Hänen soololevyjään en ole kuitenkaan pieniä otteita lukuunottamatta kuunnellut, ehkä yhtenä syynä vintin tuoksuinen ulosanti, joka on sellainen ota tai jätä.
Toinen saattaa olla Keskitalon peittelemätön kristillinen vakaumus, joka on aikaisemmin ilmentynyt körttijuttuina. Ehkä tässä on enemmältikin kyse jostain omasta umpimielisyydestä, mutta sanotaan nyt näin, että ei se ainakaan ole nopeuttanut tsekkaamista. 

Orfiset laulut VI löytyi vakiolöytöpaikalta, eli kirjaston uutuushyllystä. Näitä levyjä on kaksi kappaletta, joista V:sta en ole vielä kuullut, mutta jos vastaan tulee, niin kuuntelen. Ilmeisesti näitten kahden levyn tekstit ovat hiertäneet fanaattisimpia Keskitalo-faneja, koska miehen ilmeisen rikkaan(?) oman lyriikkakielen ja aiheet ovat näillä kahdella korvanneet aidot ja oikeat antiikin tekstit sekä niihin Joosen mukailemat tarinat ja säveltarinat. 

Näillä levyillä Keskitaloa säestää The Mystic Revelation of Teppo Repo kansanmusiikkiyhtye, jonka oman levyn kuuntelin tässä vuoden parin sisään, mutta se oli ainakin silloin omaan makuuni liian riisuttua ja karua. Tai ei ainakaan muuta muistikuvaa juurikaan jäänyt. Tällä kertaa artistin ja taustabändin yhteiskemia toimii hyvin ja paimenhuilut ynnä muut sopivat kreikkalaismysteereihin kuin maan lehdoissa asuvien satyyrin käteen.

Levy nimittäin kuulostaa jollain tavalla lähimuinaisuudelta: se voisi olla julkaistu 1976 ja muutama kohta soida Siikavireen sijaan Nukku Matin saapuessa. Koko homma tuoksuu puulämmitteisen talon hirsilattialta, lanoliinilta ja villasukilta. Hyvin, hyvin luomua. Huiluja, nailonkielistä kitaraa, kilkuttelua, hoilottelua, perheenjäsenet hoitaa taustalauluja ja niin edelleen. Levy on myös tietyllä omalla tavallansa vienosti progehenkinen, mutta polveilee kappaleissaan aidolla ja vilpittömällä hengellä, ilman turhaa ja teennäistä briljeerausta, mitä vertailuajankohtana saattoi olla. Tästä hyvä esimerkki levyn nimibiisi. Paranneltu versio Cumuluksesta ja Pekka Strengistä.

Levyn seitsemän kappaletta sujahtaa huomaamattomasti ja nopeasti läpi. Eri jees.

lauantai 21. tammikuuta 2023

Pelle Miljoona Oy - Moottoritie on kuuma 1980

 

Moottoritie on kuuma on itselleni selkeästi kompleksinen levy. Nyt hyllystä löytyvä kirjastopoisto on jo kolmas omistamani kappale, edelliset on myyty (vinyyli), tai vaihdettu pois (edellinen CD-versio).

Levyllä on omakohtainen, erittäin vahva muistojälki, sillä toinen levyn "pääkappaleista" 'Juokse villi lapsi' löytyi radiosta nauhoitettuna kyseiseltä vuodelta, yhdessä Hassisen koneen 'Rappiolla' ja Problems?:ien 'Katupoikien laulun' kanssa kasetilta. Ja lapsuuden kodin musiikki kasetit oli laskettavissa kahden käden sormin. 

Omaan musiikin kuunteluun tai sen aloittamiseen liittyy vahvasti siis kahden jälkimmäisen "Microvox-soundi". Tämän lisäksi samaisen lapsuuden kodin lautaseinien läpi kantautui viidensadan metrin päässä olevan moottoriliikennetien kohina ja suoranainen melu. Sen alittavassa tunnelissa oli pensselillä sudittuna Haukka-yhtyeen, Hassisen koneen ja muiden lisäksi Pelle Miljoona. (Oliko tässä myös Klovni 100 000, vai muualla, muistikampa ei riitä enää?) 

Omakohtaista kulmaa siis löytyy. Niin paljon, että kasiluokalla koulun Helsinkiin suuntautuneen matkan varrella kävin Mannerheimintien Mega-Epesissä ja ostin sieltä nimen omaan tämän levyn, joka sitten myöhemmin myytiin eteenpäin. Toinen ostettu levy oli Motelli Skronklen debyytti, joka löytyy edelleen hyllystä.

Miksi levy sitten on lähtenyt hyllystä (ja siitä on ylipäätään itselleni harvinaisesti ns. täytynyt hankkiutua eroon)? Tähän liittyy varmaan omia elämän- ja kasvun vaiheita, joita Moottoritie on kuuma ei ole niin sanotusti tukenut. 

Jälkikäteen katsottuna jo edellinen 'Viimeinen syksy' irrotti Pelle Miljoonaa suorasta punkista, jonka kiistaton suunnan näyttäjä Pelle oli ollut. Toisaalta minulla oli pitkän kuuntelemattomuuden jälkeen mielikuva, ettei Moottoritie on kuuma ole punkkia edes pääosin etäisesti. Tämä oli kuitenkin väärä muistikuva, sillä kyllä siltä löytyy useitakin sateenvarjon alle menevää biisiä, vaikka nimikappale ei sellainen olekaan. Uutta aaltoa edustaa levyllä olevat syntetisaattorit (Taskisen Prophet-5) ja valkoisen miehen reggaet. Kappalemateriaali on sillisalaatti, mutta kuulostaa kuitenkin kokonaisuudelta.

Omaa myyttiään rakentaa tietenkin mukana olleet Takamäki ja McCoy, jotka veivät "Stefun styrkkarin" häippästessään Tukholmaan.

Kuuntelu tammikuussa 2023 sai vähän ihmettelemään, että mikä tässä on ollut itselle ongelma? Noh, muutaman kerran läpikuuntelu kyllä palauttaa mieleen tuskalliset kokemukset Pellen lyrtsien pateettisuudesta ja Tumpin laulamien kappaleiden jokamiestyöväenluokan teiniromantiikasta. Keski-ikäisenä paskana tähän osaa kuitenkin ottaa herran vuonna 23 etäisyyttä ja ottaa ne pakettiin oleellisesti  kuuluvina osasina. 

Moottoritiellä sielu on tulessa, jalat levottomia ja maailma odottaa tien varrella tai oven takana. Samaan aikaan kasvottomat harmaat systeemin paskat vainoavat. Tiivistettynä tämä on aikuiseksi kasvavalle teinille tehtyä musiikkia. Pateettisuus ja elämää suuremmat syntetisaattorit yhdistettynä punkkiin mahdollistivat esimerkiksi jatkumon, missä YÖ-niminen yhtye syntyi ja levytti kaksi ensimmäistä pitkäsoittoaan. Plus laulajakin oli niin sanotusti "epälaulaja".

Tämä ei ole Pellen paras levy, mutta kiistaton suunnannäyttäjä ja klassikko.

keskiviikko 21. joulukuuta 2022

Cosmic Overdose - Final Koko 1980

 

Ruotsalainen Cosmic Overdose syntyi 70-luvun lopussa mielenkiintoisista ryyneistä. Provosoivasti annettu nimi voisi ehkä olla ironinen viittaus perustajakaksikon taustalle: Dan Söderqvist soitti alunperin kitaraa 70-luvun alun "proggen" liikkeen Älgarnas trägård-yhtyeessä, Ingemar Ljungström taas oli toinen mies "Ruotsin Klaus Schulzejen", eli Anna Själv Tredje-yhtyeen 'Tussilago Fanfara'-levyn takaa. Bändin kaksikon lisäksi mukana oli alussa vielä Ragnarök-yhtyeen Kjell Karlgren, joten pitkätukkataustaa: oli.

Bändin eka albumi 'Dada Koko' (1980) olikin sitten jotain ihan muuta. Englanninkielisestä bändinimestään huolimatta biisit olivat laulettu ruotsinkielellä, sanat hulluttelevat ja musiikki lähimpänä kai jotain syna post-punkkia. Youtubesta löytyvät keikkapätkät lavaliikkeineen alleviivaavat vielä selkeää provo-asennetta. Devot, Suicidet, Joy Divisionit, Cabaret Voltairet jne. oli kuultu ja sisäistetty ruotsalaisella laadulla. Rumpukone nakuttaa, syntikat soivat tyylikkäästi, liidikitara vaeltelee, mukana on välillä fonia ja tyylikäs paketti. Biisitkin ovat usein hyviä ja loput tarpeeksi hyviä.

Ilmeisesti yhtyeen paketin sisäistäminen oli yleisölle yhtä haastavaa, kuin pari vuotta aikaisemmin Suicidelle; Cosmic Overdose sai punkbändi Ebba Grönin lämppärinä vihaa ja tavaraa niskaansa.

Aika pitkälle päästy, ennen kuin otetaan puheeksi tämä levy. Noh, alustukselle on syynsä, sillä Final Koko on tietynlainen "remix-levy" debyytistä. Mukana on siltä löytyviä biisejä vähän editoituna, sekä kokonaan toisia. Laulukieleksi on vaihdettu englanti. 

Final Koko ilmestyi kasettina ja Youtuben ulkopuoliset halukkaat kuuntelijat saanevat maksaa siitä Discogsien mediaanihinnan 100 euroa.
En sano, että Final Koko on varsinaisesti parempi, kuin vähän enemmän rönsyilevä debyytti, mutta juuri tässä tylyssä tiivistämisessä se maistuu oikein hyvin. Kummassakin on mukavan innovatiivista syntetisaattorin käyttöä, angstia ja kaikkea sellaista mitä näihin kuuluu.

Cosmic Overdoselta ilmestyi tämän jälkeen vielä täyspitkä. Bändi oli keikkamatkalla Brittein saarilla ja keikkapaikan järjestäjä tai joku vastaava sanoi, että teillä on vähän huono nimi. Kaksikko vaihtoikin sen sitten tähän päivään asti toimineeseen Twice A Man:iin, joka on vähän tyylitellympää synapoppia ja ainakin niiltä osin mitä kuullut, vallan kelpoa sellaista.

perjantai 16. joulukuuta 2022

Wolfgang Flür – Magazine 1 2022

Wolfgang Flür lienee tähän blogiin eksyville tuttu nimi ainakin etäisesti. 

Hän liittyi perkussionistiksi Kraftwerk-yhtyeeseen vuonna 1973 ja poistettiin listoilta vuonna 1987. Ilmeisesti ero/ttaminen ei ollut kivuton prosessi. Hän soitti kuitenkin kaikilla yhtyeen klassisen kauden levyillä ja on myöhemmin väittänyt keksineensä elektroniset rummut, vaikka patentit yhtyeen soittimista on kyllä kaksikolla Hütter/Schneider. 

Pääkaksikon nihkeys haastattelujen tai edes steitmenttien antamiseen oli kautta historian hyvin pidättyväistä ja tätä on paikannut sitten kaksikko Flür/Bartos myöhemmin. "Perkussionisti" kaksikosta Bartos (yhtyeessä 1975-1990) osasävelsi toisaalta aika monta yhtyeen tunnettua kappaletta, mutta ilmeisesti koki myös turhautumista, jota on vuodatettu kirjan verran. Flürille sävellyskrediittejä ei ole juuri laitettu.

Flüria voisi siis kutsua yhtyeen takarivin mieheksi, joten odotukset kirjastosta lainatun soololevyn kohdalla eivät olleet kummoiset. Tosin takakansi lupaa levylle useita aika nimekkäitä, kuten nykyään sanotaan muodikkaasti "feattaajia". Ilmeisesti heidän osuus biiseissään on kuitenkin fiittaamista suurempi, koska miltei kaikki ovat merkattu myös biisien osasäveltäjiksi. Ja kaiken on ilmeisesti mahdollistanut tuottajaohjelmoija Peter Duggal. Feattaajina levyltä löytyy muun muassa Midge Ure, Peter Hook, ysärin teknobändi U96, Claudia Brücken, Bostich ja niin edelleen. Brittejä ja saksalaisia.

Levyn avaava nimibiisi tuntuu ensiksi hivenen liian sakialta ja palikat sekaisilta, mutta edetessään levy petraa biisi biisiltä. Etenemisen aluksi tulee mieleen, että nyt on aika härskiä Kraftwerk rip-offia, tai jopa mash-uppia, mutta homma toimii. Duggal on kaivellut ne klassiset ja ajan kestävät synasoundit, vocoderit, puhelaulut ynnä muut ja liikuttanut (Werkin) musaa vähän eteenpäin siltä viimeiseltä 80-90-luvun vaihteeseen sijoittuneelta liikahdukselta. Flür kertoo saksalaiskorosteisella englannillaan juttuja ja omakohtaisia muistoja. Levyn päättävä nykymaailman menoa ruotiva "Say No" kasvaa jo suorastaan maailmaa hiilaaviin eeppisiin mittoihin. Ristiriitainen, mutta hyvä albumi.

keskiviikko 30. marraskuuta 2022

Lapsen vuoden lauluja V/A 1979

Kirjoitetaanpas pitkästä aikaa. 

Elämässä opiskelua yms., joten tämän pitkäaikaisen blogin päivittäminen on jäänyt todella, todella harvaan. Musiikkia on kuitenkin tullut kuunneltua edelleenkin. Tietysti.

Fyysisiä levyjä tulee nykyään käsiteltyä, tai osteltua aika valikoiden. Kirppareitten perusvinyylit ovat aika turhan hintaisia, mutta siellä plärään yleensä lastenlevyt. Omat jälkeläiset ovat jo teini-iässä, mutta itse tykkään edelleenkin 70-80-luvun "valveutuneesta", tai ainakin lapsille, eikä lapsikuluttajille tarkoitetun musan kuuntelusta, jos siis levy on hyvä. Ja mielellään maksimissaan parilla eurolla.

70-luku oli tällaisen kaman kulta-aikaa. Usein esittäjien poliittisesta taustasta löytyi laitavasemmistolaisuutta, etenkin jos kyseessä oli Love-Records.

Vuonna 1979 poliittinen laululiike ja Love olivat jo niin sanotusti ajaneet ulos, mutta tässäkin blogissa useat kerrat mainittu kasettilevy-yhtiö JP-Musiikki yritti apajille. Osasyynä oli varmaankin Lapsen vuosi 1979, jolloin oli kulunut 20-vuotta YK:n Lapsen oikeuksien julistuksesta.

Lapsen vuoden lauluja levyllä Loveen viittaa suoraan, että mukana on Kari Rydmannin vuoden 1971 levyn biisejä, toki uusioversioina. Rydman on vastuussa myös parista uudemmasta biisistä, sekä suomentanut vielä kaksi vietanmilaista poliittista lastenlaulua. Kyseessä siis tosiaan sama Kari "Willen isoisä" Rydman. Lapset ja aikuiset vuorottelevat, yhtyeiden nimenä on Pirtelöä, Karpaloa, Itä-Helsingin Nuoria Kotkia ja niin edelleen. Levyn valmistusta avustivat SAK:n kulttuurirahasto, Nuorten Kotkain Keskusliitto ynnä muita, eli tästä voisi päätellä sosialidemokraattista taustaa. Biisit ovat sekoitus lastenlauluja ja palavaa poliittista paasausta, välillä samassa biisissä. Osa lapsille sävelletyistä lauluista on aikansa tyyliin väärässä sävellajissa, jolloin mukaan tulee muistoja vanhoista lastenlevyjen, tai kouluokkalaulujen kimityskohdista.

Koko levy sakeudestaan huolimatta ei ole 5/5 kamaa (mm. Arto Järvenpään laulama Rydmanin "Keskiyön kauhutango" on rasittava), mutta sellaistakin on mukana. Levyn kannetkin mukavan kotikutoiset. Maailmaa parannettiin.

tiistai 4. lokakuuta 2022

Ulver - Hexahedron – Live at Henie Onstad Kunstsenter 2021

Suden monikkomuotoa tarkoittava Ulver on bändejä, joiden kiinnostavuudesta osa perustuu alkuperäiseen taustaan ja lähtökohtiin.

Yhtyeen alkumuoto on kuului 90-luvun alun norjalaiseen black metal-skeneen, yksi jäsenistä menehtyi tyylilajille uskottavasti oman käden kautta ja bändillä oli 15-vuoden keikkatauko ennen vuonna 2009 alkanutta uutta keikkailua ja kiertelyä.

Puhdas bm-kausi kesti vain kolmen levyn verran, joista viimeinen "Nattens Madrigal" oli legendan mukaan äänitetty kasiraiturilla METSÄSSÄ ja bändi käytti ennakot urheiluautoihin, kokaiiniin ja kalleisiin pukuihin. Mikään edellä mainituista ei pitänyt paikkaansa, mutta yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen ja johtaja Kristoffer Rygg piti (epäuskottavan) paskapuheen tahallaan elossa tuomassa huomiota ja jännitystä.

Tästä eteenpäin kokoonpano alkoi elää muutoksissa, kuten musiikkikin, lipuen aika nopeasti karsinastaan. Ulver on olemassaolonsa aikana soittanut pääosin muuta kuin black metallia, mistä kuitenkin muistetaan aina yhtyeen kohdalla mainita. Levyjä on julkaistu ilman alkupään keikkailua ja kiertelyäkin ihan kunnioitettava määrä.

Bändin levyillä on ollut vahvoja art rock, dark-ambient ja ambient vaikutteita, sekä tietenkin toiseen norjalaiseen ex-black metal artistiin, menninkäispukuiseen Mortisiin linkittyen elektronista vahvasti Depeche Modelta kuulostavaa ääntä. Ulver on nykyään miltei täysin konebändi.

Hexahedron – Live at Henie Onstad Kunstsenter on äänitetty jälkimmäisen nimisessä kulttuurikeskuksessa, joka sijaitsee noin 15 minuutin ajomatkan päässä Oslosta. Bändi soitti valo- ja videoshown keskeltä, keskellä kyseistä tilaa ja yleisöä. Konsertit tapahtuivat vuonna 2018 ja tämän levyn sisältö on jälkimmäiseltä illalta.

Levyn sisältö on itselleni oikeastaan tiivistelmä Ulverin musiikista ja ideasta: se on hyvän kuuloista, mutta onko kaikki sen jutut ja biisit ihan 5/5 kamaa? Ilman taustalla olevaa black metal-legendaa? Osa biiseistä on nimittäin aika peruskamaa, jollei jopa keskinkertaista menoa, mutta toisaalta käsittääkseni iltojen ideana oli kokeilla musiikkia ja biisejä ilman suurempaa hiomista ja suunnitelmallisuutta?

Kuitenkin levy pitää sisällään noin puolet aika jees tavaraa: levyn avaava 15+ minuuttinen dronettelu "Enter the Void" tuo mieleen 70-luvun alun saksalaiset Agitation Freen ja muut jumittajat urkupisteineen ja huminoineen. Seuraavan "Aeon Bluen" alkutremolot ovat komeita, mutta sitten tuodaan juustotarjotin paikalle ja siirrytään pitkäksi aikaa maakuntatason Depeche Modeksi. Ei tässäkään ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta kyllähän tämä parempaakin voisi olla. Lopussa taas astutaan eetterimaailman puolelle liki 19-minuuttisella "The Long Way to Homella".

CD pyöri kirjastolainana autossa yli viikon ja mielessä taistelivat edellä mainitut puolet. Sitten päätin, että tämä on tuollainen 90-luvun alkupuolen ei täydellinen, mutta ihan jees puoli-ambient tai elektronisen musiikin levy. Sellaista tekijätkin ovat varmaan hakeneet.