torstai 27. tammikuuta 2022

Television - Marque Moon 1977

Jo vuonna 1973 perustetun Televisionin debyyttilevy ilmestyi vasta helmikuussa 1977. Punkin siemen oli tällöin viety ja kylvetty jo Atlantin taakse, jossa se aika samantien degeneroitui räkäisesti soitetuksi ja lauletuksi boogieksi, yhdistellen pääosin Atlantin takaisia Ramoneseja ja Dead Boyseja ja näiden pahoja tapoja. Vastalähetys oli jo tulossa Yhdysvaltoihin ja samana vuonna julkaistu Sex Pistolsien 'Never Mind The Bollocks' yhdessä Malcom McLarenin shokkitempausten kanssa määritteli minkälaisena punkista tultiin pitkään kirjoittamaan, tai ainakin ensimmäisenä mielikuvana tyylilajista.

Samaa suttuisempaa koulukuntaa edusti Televisionin basisti Richard Hell, joka ennen Marque Moonin levytystä sai, tai joutui poistumaan yhtyeestä. Nuggets- ja VU-pohjalta aloittanut ja keikkaillut yhtye ja sen musiikki evaluoitui ja syyskuussa 1976 äänitetty debyyttialbumi onkin jännempi pala, joka ei loksahtanut helposti lokeroon. Tämä itse asiassa yhdistää montaakin New Yorkin alueen bändiä ja heidän levytystään tuossa ajankohdassa; ränttätänttä oli jo soitettu ja piti keksiä jotain uutta, mitä jaksaa. Suuressa maailmassa sama ilmiö (pari punk-levyä, sitten skaalan laajennus) tuotti niin sanotun "uuden aallon", NYC:ssä Marque Moonin lisäksi taas vaikka Patti Smith Groupin 'Radio Ethiopian', tai Blondien debyytin tyylisen levyn. Joo joo; Ramonekset vahvistavat säännön ja poikkeuksen, mutta niin vain hekin pari vuotta myöhemmin äänittivät 'End of Centuryn'.

'Urgh! A Music War'-leffaa katsoessa tuli mieleen, että proge voi oikeastaan aika hyvin uuden aallon muodossa vuonna 1981 ja samaa voi kuulla jo Televisionin Marque Moonilla. Kitaristi sanoittaja Tom Verlaine vastaa pääosin kappalemateriaalista, mutta niiden yhteissoitto ja sovitukset ovatkin se levyn juttu. Kaksikko Verlaine-Richard Thompson kutovat kitarakuvionsa päällekkäin rytmiryhmän päälle. Kitaralinjat ovat melodisia, harmonisia ja soitettu kohtuullisen puhtailla soundeilla ja tarvittavan puhtaasti. Mistään Totosta ei ole kyse ja linjat ovat tarvittavan "edgyjä" ja sellaisenaan pistävän kirkkaita. Vaikka levystä ei muodostunut sellaista, joka olisi tehnyt soittajistaan rahallisesti varakkaita, sen kitaransoittotyylistä muodostui yksi seuraavan vuosikymmenen lainauskohteista.

Ykkös- ja kakkospuoli avataan kappaleilla, jotka ovat helppoja ja meneviä, mutta kaikkein upeimmillaan bändi ja se duali-kitarointi on esimerkiksi jamihenkisellä nimikappaleella ja etenkin sen lopussa. Tähän päälle Verlainen omintakeinen epälaulu ja New Yorkiin sijoittuvat sanoitukset. Myöhemmin Televisionia on tituleerattu punkin tai uuden aallon Grateful Deadiksi ja plimputteluineen vertailukohta on oikeastaan ihan osuva. Biisien soolo-liidit jaettiin studiossa Verlainen ja Richardin välille ja kuinka punk oli jälkimmäisen tyyli osata nuotintaa ja säveltää soolonsa paperille?

Mieleen jäävä kansikuva oli Robert Mapplethorpen ottama, mutta yhtye päätti "sabotoida" potretin ottamalla siitä käppäprinttikopion Times Squarelta löytyvästä printtikaupasta ja käyttämällä tätä kannessa.

Seuraaja 'Adventure' on itselleni tuntematon, mutta käsittääkseni askel vielä eteenpäin pehmeään ja pois viimeisestäkin punkin (näin mielletystä) sutusta. Tämän jälkeen yhtyeen tämä vaihe oli ohi ja hajonnut. Yksi syy saattoi olla Verlainen New York-skeneen yhdistänyt tahallinen tai tahaton heroinismi. Verlaine ja Richard siirtyivät enemmän ja vähemmän menestyksekkäille soolourille.

tiistai 21. joulukuuta 2021

Sturmpercht- Geister im Waldgebirg 2006

Itävaltalaisen neofolk-yhtye Sturmperchtin 'Geister im Waldebirg'-levynkansi on ilmestymisestään asti herättänyt eri puolilla internettiä hymähdyksiä. Noh, silloin kun larpataan, niin larpataan kunnolla.

 Käpyukko vaellussauva kädessä tuijottaa rinnekuusikossa suoraan kuvaajaan, vieressään sammalmies. Alppien traditioista ammentava yhtye on kuitenkin ehkä lainannut kansikuvansa keski-eurooppalaisesta nuutti- tai laskiaisperinteestä, missä aika villinnäköisesti pukeutuneet karnevaalihahmot kiertelevät talosta taloon tai kulkueina.

Albumin nimi taipuu suomeksi "Kummituksia metsävuorilla" ja oikeastaan nimi ja kansikuva kuvaavatkin todella hyvin Sturmperchtin musiikkia ja albumia. Törmäsin levyyn ekan kerran sen juuri ilmestyttyä, koska Julian Cope hehkutti sitä Head Heritage saitillaan. Silloin tyylilajina toiminut folk- ja neofolk eivät kuitenkaan nostaneet tätä mihinkään erityisiin lokeroihin ja Sturmperchtin kuuntelu jäi lähinnä kannelle naureskeluksi ja kurisioteetiksi.

Neofolk tyylilajina ja terminä on ehkä jollain tapaa muodikas ug:n marginaalissa. Iso osa bändeistä myös joko flirttailee fasismin kanssa, tai on: fasisteja. Eivät tietysti kaikki, tyylilajin perustajista lähtien mutta tällainen pohjavire hommassa kuitenkin on.
Ymmärtääkseni Sturmpercht ei tähän piiriin kuulu, mutta toisaalta yhtyeen kappaleissa pyörivät teemat pakanuudesta ja luonnon romantisoinnista tuulahtavat raikkaan 1920-luvulta. Romantische und takaisin luontoon. 

Ajattelu nautti suosiota saksalaisen nuorison keskuudessa Wandervögel-liikkeessä ja purskautti populaarikulttuuriin vaikutteita esimerkiksi Hessen 'Matka aamun maahan' kirjaan ja sitten oudosti valtameren toiselle puolelle San Fransiscon alueen kirjakauppoihin, jonka hämmentävin juonne ennen beatnickkejä oli Nat King Colelle kirjoitettu julistus 'Nature Boy'. Mutta tästä ehkä joskun lisää toisessa postauksessa. Wandervögel-liike nimittäin sulautettiin ja lopetettiin muitten nuorisoliikkeiden kanssa Natsi-Saksan ainoaan sallittuun nuorisotoimintaan eli kansallissosialismiin ja Hitler-jugendiin.

Ympäri mennään, yhteen tullaan jne.

Kummitukset ja metsävuoret nousevat esiin myös musiikin toteutuksessa. Neofolkissa on aika yleinen instrumentaatio laulajan (tahallisen) keskinkertainen jokamiehen jollotus, landolan näppäily ja ylipäätään riisuttu ulosanti. Tätä koristellaan rummun takomisella ja mahdollisesti elektronisilla äänillä ja hälyllä, jolloin uusi kohtaa vanhan perinteen ja niin edelleen. Luetaan vähän runoja jumittavan taustan päälle ja kuiskutellaan. No, hyvältähän se kuulostaa ja välillä Sturmpercht on hyvin lähellä 70-luvun alun Witthüser & Westruppin "kosmista minimalismia". Välillä ollaan maailmantuskan reunalla runollisina, välillä hoilataan kuin härskissä oluttuvassa. Humppaa, haitaria, huiluja, näppäilyä ja elektronista maalailua.

Levylläkin kokeellinen Sturmpercht on netin keikkavideoitten perusteella ollut sitä myös livenä. Viimeisestä julkaisusta alkaa vain olla jo yli viisi vuotta aikaa, joten en tiedä toimiiko yhtye enää.

perjantai 10. joulukuuta 2021

Terry Oldfield - Spirit of the Rainforest 1990

Terry "Miken veli"Oldfield on ollut Levyhyllyssä aikaisemminkin. Huilunsoittoa opetellut Terry liitetään yleisesti (myös hänen sisaruksensakin jonkin verran) henkisen kasvun ja parantamisen musiikkiin, eli new ageen.

Genre onkin omanlaisensa kasa, jossa muiden tavoin on varmasti ja todistettavasti helmensä, kunhan jaksaa kaivaa kasettikasaa tarpeeksi syvälle. Kasetti ei sanana eksynyt tähän vahingossa, vaan tietynlaisessa DIY-hengessä ja pien- tai omakustantamoiden julkaisemat teokset ilmestyivät usein juuri c-kasettimuodossa. Näitä oli halvemman julkaisukustannuksen takia helpompi ulostaa, mutta myös myydä luontaistuote- yms. kaupoissa. Ja ennenkaikkea hiilaava musiikki oli tehty kuulokkeilla kuultavaksi, ja 80-luvun yksi suurimmista ilmiöistähän oli Sony Walkman-korvalappustereot.

Vaikka new age-skenen toiminta tapahtui pääosin kaupallisen levy-yhtiötoiminnan tutkan "alapuolella" markkinat olivat olemassa; tämäkin Oldfieldin levy myi hänen mukaansa 300 000 kappaletta. Tai siis kasetti ja CD. 

Terry Oldfield asui tässä vaiheessa ja kaiketi edelleenkin Australiassa. Spirit of the Rainforest lokatoituu kuitenkin Australian pohjoisosan viidakkojen sijasta Etelä-Amerikkaan ja Amatsoniaan. Kyynisesti voisi todeta sen sisällön olevan viidakon kenttä-äänityksen (lintujen ja apinoiden ääniä ja mökää) päälle laitettu "tiiliskivi FM-synan koskettimille" tyyppinen juttu. Siihen päälle vielä vähän Terryn huilua ja panhuilua, koska ollaanhan nyt Etelä-Amerikassa. Näistä jälkimmäinen kuulostaa vielä pahasti olevan oikeasti Yamahan DX-7:n äänipankista.

Mutta ei homma nyt niin yksinkertainen ole, nimittäin Spirit of the Rainforest on hitaassa kehittelyssään ja luonnonäänissä oikeastaan aika mukava levy. Ehkä sillä on tosiaan hiilaava vaikutus? Levy jakautuu kahteen pitkälti yli 20-minuuttiseen ääniteokseen ja se on erittäin miellyttävää tapettia aina siihen asti, kunnes juustoiset huiluosuudet tulevat mukaan. Tämä tapahtuu onneksi ensimmäisen biisin kohdalla vasta 18.-minuutin jälkeen, eikä ensimmäisen kappaleen huilumelodia ja sen variaatio ole itse asiassa laisinkaan hullumpi, tai ainakaan teokseen sopimaton. Pikkaisen juustoa saa ja pitääkin olla. Kakkosbiisissä mennään hyvin pitkälti samoin merkinnöin, huilu- ja panhuiluosuuden ollessa hivenen juustoisempi. Mutta viidakko ja syntetisointi ovat kaunis ja toimiva yhdistelmä.

Suosittelen CD:tä, jos ja kun tulee halvalla vastaan esim. kirjastojen poistomyynneissä yms.

maanantai 6. joulukuuta 2021

SUNN O))) - Dømkirke 2008

Jotkut yhtyeet kehittävät itselleen hyvin uniikin konseptin ja yhdysvaltalainen SUNN O))) kuuluu ehdottomasti tällaisten joukkoon. Bändin syntypaikka Washingtonin osavaltio ja Seattle ovat alueita, joilla Norjan rannikon ja sademetsien jälkeen saadaan laahaavia sadepilviä tilastollisesti suurin määrä. En muista sateettomien ja aurinkoisten päivien määrää, mutta se on pienempi kuin meillä.

Yhtye perustettiin siellä kaksikko Stephen O'Malleyn ja Greg Andersonin toimesta 1996. Alunperin vielä stoner-laahausbändi Earthin tribuuttibändiksi, mutta oma tyyli löytyi jo hetken kuluttua. Bändillä on runsas, pysyvä ja vaihteleva apumiehistö, mutta kaksikko O'Malley-Anderson ovat pysyvä ydin. SUNN O))) on tehnyt myös yhteistyötä lukuisien muiden bändien ja artistien kanssa, kuten Scott Walker, Julian Cope ja japanilainen yhtye Boris.

Jos bändin musa ei ole tuttua, niin levylläkin homman idea on seuraavanlainen: kaksikko soittaa äärimmäisen hidasta riffittelyä ilman rumpalia, yleensä kahdella kitaralla, tai kitaralla ja bassolla. Vieralevia vokalisteja on, kuten myös henchmanien soittamaa syntikkaa, torvea ja niin edelleen. Musiikillinen idea on hitaan riffittelyn resonointi ja harmoniat, jolloin muodostuu hyvin hidasta droneen pohjautuvaa musiikkia.

Koska homman idea on vielä huomattavasti pidemmällä, kuin esikuva Earthin, yhtyeen live-esitykset voisivat olla jään sulamisen katselua ja kuuntelua. Tässä kohtaa SUNN O))) poikkeaa esikuvistaan, jotka nousivat lavalle Budweiser-lippis päässä ja mukaan on otettu hevimetallin... ööö mystisempää puolta bändin soittaessa munkinkaavuissa ja tila, tai vähintään esiintymislava aina täynnä savukoneen savua.
Kaapuhahmot louhivat kitaroita teatraalisen hitaasti valtavien kolmikerroksisten kitara-stäkkien edessä ja bändin viimeinen temppu tai isku on soittaa ihan saatanan lujaa. Siis niin lujaa, että äänenpaino tuntuu yleisön kropassa ja kunnolla. Tämän levyn ilmestymisaikoihin bändin loppushowsta vastasi blackmetal-yhtye Mayhemin silloinen ex-laulaja Attila Chisar mielikuvituksellisine asusteineen. Kunnon showausta siis.

SUNN O))) ei ole tietenkään ensimmäistä kertaa Levyhyllyssä, enkä kirjoita ensimmäistä kertaa mehustelua yhtyeen lavaolemuksesta. Bändi kolisi itselleni 00-luvun loppupäässä huolella jo ennen Tavastian keikkaa ja etenkin juuri sen jälkeen. Yhtyeen levyjä on kertynyt hyllyyn kohtuullisen monta, joskaan mikään kompletisti en tässäkään tapauksessa ole. Jos en väärin muista, niin Tavastian keikka tapahtui samaisena vuonna 2008 ja bändiltä ilmestyi tämän jälkeen albumi 'Monolith & Dimensions'. Kummatkin levyt venyttelivät omassa SUNN O))) ulottuvuudessa rajoja, eikä näitä voi pitää mitenkään puritaanisena kitarasurinana. Pitkäsoitto viittaili nimiteemoissaan spirituaaliseen jatsiin ja tämä neliposkinen on kitaroista huolimatta lähempänä ambient-musiikkia.

Bergenin Tuomiokirkossa 2007 livenä äänitetty levy julkaistiin ainoastaan vinyylinä. Vielä 2008 markkinat olivat CD:n vallassa, joten tämä oli jonkinlainen "keräilylevy". Albumi koostuu neljästä yhden vinyylipuolen täyttävästä kappaleesta/teoksesta, joissa murisee kitarat, Chisar mumisee, hyrisee, kirkuu, Steve Moore soittaa paikan kirkkourkuja ja Lasse Marhaug soittaa noise-ääniä. Tos Nieuwenhulzen lisäilee vielä Moogia. Äänimassa ja maisema on yhdistelmä dronea ja pseudouskonnollista äänikuvastoa, ilmeisen inspiroituneena ympäröivästä tilasta.

Itselleni kävi SUNN O))):n kanssa kuten usein tällaisen kaikesta huolimatta yksitotisen musan kanssa, että rakkaus oli kiihkeä, mutta lopulta lyhyt. Oikeastaan ainoa mitä pitkään aikaan on tullut kuunneltua on yhtyeen yhteistyölevy Boriksen kanssa. Kaivelin tämän levyn hyllystä taannoista DJ-keikkaa varten ja huomasin, että aika vähän tätä on tullut kuunneltua. Yllättävän hyvin maistui pitkän tauon jälkeen ja levypuoliskot tuli pyöräytettyä muutamankin kerran läpi. Ehkä pitää kuunnella uudestaan ne kaksi uusinta.

perjantai 29. lokakuuta 2021

Icons of Filth - Nostradamnedus 2002

Walesilainen Icons of Filth perustettiin esimuotoonsa jo 1979. Paikallistasolla toiminut yhtye hajosi parin keikan jälkeen ja jatkoi nimellä Atomic Filth, joka kääntyi vuoden kuluessa lopulliseen muotoonsa.

Miksi yhtye pyörii nyt Levyhyllyssä johtuu siitä, että se julkaisi juuri EP-mittaisen 'Plight'-levyn. Valitettavasti uusi levy kantaa yhtä tällaisten vanhojen alan bändien helmasyntiä myöhemmässä tuotannossa: se on perin metallisen kuuloinen, eikä hyvällä tavalla.

Toinen erikoisuus uudessa levyssä on, että bändi ehti jo pistää pillit pussiinsa vuoden 2004 jälkeen. Yhtyeen ikoninen laulaja Stig kuoli sydänkohtaukseen Lontoossa vallatussa talossa soitetun keikan jälkeen ja yhtyeen toiminta ymmärrettävästi lopahti tähän. Bändi kokosi rivinsä tämän lapsille suunnatun hyväntekeväisyyskeikan muodossa pari kertaa ja sitten taas uudestaan esiintyen samalla lavalla Stigin pojan yhtyeen kanssa. Huhuja tulevasta levystä roikkui vuosia ja sitten sellainen tuli.

Mutta onneksi on vara valita. Yhtyeen ensimmäinen kasetilla julkaistu LP 'Not on Her Majesty's Service' ja Mortarhaten painattama vuoden 1984 'Onward Christian Soldiers' (indie-listan #7) naulasivat bändin tyylilajin suuruuksien joukkoon yhdessä EP-levyjensä kanssa. 

Punkin anarko-alalajistahan tässä oli kyse. Sanoitukset liikkuivat eläinoikeuksien puolella, kilpavarustelussa, ympäristöasioissa, vegaaniruuassa, naistenoikeuksissa ja niin edelleen. Stigin 110% elämisen ja hengittämisen taustalla yhtye piiskasi punkkiaan, joka oli hivenen kallellaan metalliseen soundiin, muttei liikaa. Icons of Filth tuli Cardiffista, jossa oli synergiaetua Bristolin lahden etelärannalle, mistä löytyi hyvin vahva punkkikeskittymä Disordereineen ja Amebixeineen.

90-luvulla skene eli hiljaiseloaan, mutta IoF julkaisi 1999 taas EP-levyn. Milleniumin taite herätteli kuitenkin yhtyeen uudestaan ja se julkaisi tämän pitkäsoiton. Nimessä on viittaus milleniumin yhteen ärsytykseen: 1500-luvulla eläneen Nostradamuksen "ennustuksiin", joita cashattiin taas tuolloin. Mutta maailmassahan mikään ei ollut juurikaan muuttunut 80-luvulta, joten typerät salaliitto- ja ennustusteoriat kalpenivat liukuhihnojen ja aseteollisuuden oikean vallan edessä. Musiikillisesti on oikeastaan erikoista miten suoraa jatkumoa tämä on 80-luvun levyille. Sounditkin ovat lähempänä sitä, kuin 00-luvun pökäleeksi masteroitua jöötiä. Icons of Filthillä oli myös taito kaiken paasaamisensa ohessa tehdä biiseihin tarttuvia juttuja, mikä ilmenee esimerkiksi 'Henry Ford', 'Ghetto of Disillusion' ja 'Flag'-kappaleissa. Ylipäätään anarkopunk-tyylilajissa tosissaan ja hädissään olo on usein se juttu.

Olisiko tässä yksi tyylilajin onnistuneimmista uudelleenlämmittelylevyistä?

perjantai 24. syyskuuta 2021

Omaa musiikkia ja ääntä viimeisen vuoden ajalta

No, parin vuoden ajalta. 

Jotkut saattavatkin tietää, että teen DIY-skenessä ja meiningillä musiikkia. Korona on vaikuttanut hommiin sillä tavalla, että keikkakielto on estänyt aika pitkälti esiintymiset. Jotkut tällaiset projektit ovat sitten hiipuneet ja kuopattu luonnollista tietään. Pistän tähän nyt projekteja ja juttuja, joita on tässä 2020-2021 tehty ja äänitetty. 

Musiikin soitossa olen yhtä kaikkiruokainen, kuin levyjen ja audion kuuntelussa, joten tässä(kin) mennään aika spektrien ääripäähän. Mutta toivottavasti sieltä löytyy jotain mielenkiintoista. Soittajana ja itse tekijänä olen muiden tapaan "sampleri", eli kyllä noissa saattaa Levyhyllyssä kuunneltua kamaakin tunnistaa.

-----------------------------------------------------------------------------------

Sanna & Rolf on perhe-duo, jossa vaimoni vokalisoi ja soittaa autoharppua. Minä soitan akustista kitaraa ja tarvittaessa sointusitraa yms. Kappaleet valitaan yhdessä, mutta ideana on soittaa akustista folkkia vähän poikkeavammalla, tai ainakin vähemmän kuullulla repertuaarilla, kuin baarin nurkissa. Olemme keikkailleet puutarhajuhlista Kirjamessuille, mutta tällainen kama ei sovi tietenkään ihan kaikkialle.


-----------------------------------------------------------------------------------
Olavi Sola Orkesteri on pseudonyymi Petri Osolalle. Yhtyeeltä ilmestyi muutama vuosi sitten kasettijulkaisu, jossa musiikki oli aika pitkälti jenkkihenkistä punkahtavaa rokkia. Tarttuvuuttakin oli mukana. Musiikki rönsyili myöhemmin ehkä liikaakin, mutta 2020-taitteessa julkaistiin Spotifyssä kokoelma, missä oli parhaita paloja kyseiseltä kasetilta ja puolet uusia biisejä. Julkkarikeikka peruuntui kuitenkin koronan ilmestyttyä kuvioihin. Tässä levyn onnistunut lopetuskappale aina ajankohtaisella sanoituksella. Soitin tässä tota chorus-efektikitaraa ja riffin, mikä on mun mielestä oikein onnistunut juttu.

-----------------------------------------------------------------------------------
Mutalahti pitää sisällään osittain samaa porukkaa, kuin O.S.O. Musiikki on totaalisen erilaista; pääosin iskelmää. Välillä ihan uljaasti toteutettua, välillä aika perus. Tässä kesäinen biisi, mihin soitin lap-steel kitaran.

-----------------------------------------------------------------------------------
Iskelmäkortilla mennään edelleen. Pitkäaikainen kokoonpano Mika Byman & Kovat otteet soitti viimeisen keikkansa syyskesän Kymikantri-festivaaleilla. Tässä viimeiseksi jäänyt äänitetty biisi käppäisellä videolla. Telecasteria hakkaan tässä.

-----------------------------------------------------------------------------------
Josta voidaankin siirtyä johonkin ihan muuhun. Yhdistävänä on, että tämä on kitara-bassot-rummut bändi. Vyöhyke julkaisi SOTA/RAUHA-kasettialbumin kevättalvella 2021. Bändin alkuperäinen idea oli yhdistää anarkopunkin tosikkomaista paasausta Hawkwindin jyräykseen. Albumi on niin sanottu teema-albumi, eli siinä on koko levyn läpi kantava idea. A-puoli kuvaa nykyhetkeä, pelkoa ja kuvitelmia, B-puolella maailma on jo tuhoutunut ja se on äänitetty ilman verkkovirtaa pienessä mökissä. Tässä avausbiisi Liukuhihna.

-----------------------------------------------------------------------------------
Edellisen kappaleen kanssa ajatuksen tasolla vähän samoilla poluilla matkataan tässä "soolotuotanto" tai jossain vaiheessa von Dänikenn (nyt nimi tuntuu vähän tyhmältä) nimen alla tehdyllä elektronisella kappaleella.

-----------------------------------------------------------------------------------
Tämä Pink Floyd ambient-remix projekti olikin jo täällä. Tähän(kin) olen erittäin tyytyväinen. Edelleen. Etenkin 1987 osuuteen.

-----------------------------------------------------------------------------------
Sitten jotain ihan muuta. Viime talvena kaivoin Casiot esiin ja metsähiihtoinnostuksen lomassa tein lyhyen kasettijulkaisun pituisen äänitteen niin sanottua "dungeon synyhiä". Waldfaustissa yritin vältellä kyseisen tyylilajin pahimmat kikkeliskokkelis meiningit ja olen lopputulokseen, joka on sekoitus nörttimusaa, black metal elementtejä, japanialaistyylistä ambienttia ja Conan-henkeä.

-----------------------------------------------------------------------------------
Sitten jotain ihan muuta pt. II. Tein viime lokakuussa kenttä-äänityksiä ja tässä sellaisen muokattu/sävelletty versio. Parempaa kuin aito!


torstai 23. syyskuuta 2021

Moon Duo - Stars Are the Light 2019

Moon Duo syntyi, kun yhdysvaltalaisen Wooden Shjips-yhtyeen Ripley Johnson huomasi, että hänen pääbändinsä ei ollut hirveän uraorientoitunut, eli sen koolle saaminen ja sen kanssa kiertäminen on kohtuullisen vaivalloista. 

Hän halusi kuitenkin keikkailla aktiivisemmin, joten älynväläyksen hetkellä ehdotti kumppanilleen Sanae Yamadalle duon perustamista. Olihan kaksikko aina muutenkin kimpassa kiertueilla, eikä duo-kamojen roudaus vaatisi taasen suurta vaivaa ja niin edelleen. Moon Duo on toiminut jo useiden levyjen verran, välillä mukana on ollut kolmas jäsenkin rumpalina.

Ripleyn kaikissa projekteissa on vähän samoja elementtejä ja Wooden Shjips on myös psykedeelistä rokkia soittava yhtye, kuten Moon Duokin alussa. Jälkimmäisen musiikki on kuitenkin ollut lähtökohdistaankin johtuen huomattavan paljon minimalistisempaa ja enemmän droneen ja toistoon nojaavaa. Pääpaino on ollut Ripleyn kitaralla, joka on kuljettanut biisejä eteenpäin. Soundissa on muistumia vanhoista dronerock-yhtyeistä, kuten Spacemen 3 ja Suicide.

Tälle uusimalle levylle tultaessa bändin sisäisessä kemiassa on kuitenkin tapahtunut sellainen muutos, että Yamada on ottanut suurempaa roolia syntikkalayereineen ja Ripleyn kitarat ovat suorastaan taka-alalla. Levyä on tituleerattu Moon Duon "diskolevyksi", mutta ei se nyt ihan sellaista perinteistä 4/4 jumputusta ole, vaan elektronisesta menosta ja biitistä huolimatta sellaista makuuhuonemusaa, pieniä kikkoja soundeja ja nyansseja. Vaikka toistoon tässäkin nojataan. Krautrock-termi on kärsinyt aika kovaakin inflaatiota, mutta sellaiseen 70-80-luvun taitteen motorik-menoon voisi nähdä linkkejä.

Oman kirsikkansa kakkuun tuo se, että äänitetty levy lähetettiin ex-Spacemen 3 mies Peter Kemberille, eli Sonic Boomille Portugaliin miksattavaksi. Boomhan on nykyisin taas profiilikas artisti/miksaaja/tuottaja, joka on tehnyt töitä muun muassa Beach Housen, MGMT:n ja Panda Bearin kanssa. Ihan jokainen Boomin kädenjälki ei ole omaan korvaan tuonut elämää suurempaa lisäarvoa, mutta tällä levyllä Kember on kaivellut miksauksesta oikeita ääniä ja järjestellyt niitä oikeisiin paikkoihin, aika karkkimaan kuuloisesti. Koko levy on omaperäisen kuuloinen, mikä on tänä päivänä välillä kovin harvinaista. Siinä missä Kemberin entinen bändikumppani Pierce käyttää Spiritualizedin uusilla levyillä Logickin KAIKKI RAIDAT, Kember luottaa vanhaan minimalismitaitoonsa ja hyvä niin.

Hyvä levy. Ehkä noista biiseistä ei mikään jää levyn jälkeen päähän soimaan, mutta levyn pyöriessä ja äänimaisemaan upotessa ne taas toimivat. Tarpeeksi epämääräistä, tarpeeksi biisiä.

perjantai 20. elokuuta 2021

Yes - Fragile 1971

Olen kuunnellut progressiivista rockkia, eli progea oikeastaan esiteinistä lähtien. Kirjaston vinyylihyllyä hyväksikäyttäen huomasin aika pian mihin suuntaan tyylilajissa omat mieltymykset osoittivat. 

Kaikkea tuli kokeiltua, mutta mieleen jäi vahvimmin King Crimson, jonka tyyli näennäisesti muuttui levy levyltä ja kokoonpano kokoonpanolta, mutta Robert Fripp piti lankoja tarkasti ja miellyttävästi käsissään. Toinen suuri rakkaus oli maalaileva Pink Floyd ja kolmantena tuli Hawkwind, jonka kaikki levyt eivät täytä puristista progen määritelmää, mutta omani kyllä.

Progen kiemuraisempi ja briljeeraavampi osasto jäi oikeastaan kokonaan pois kuuntelusta. Sehän on tunnettu ja tutkittu tosiasia, että ihmisen fyysinen makuaisti muuttuu iän karttuessa. Teini irvistää savuisesta viskistä, boomer ei koske pitkällä tikullakaan hajuvedelle tuoksuvaan limuviinaan. Niinpä olen tahallisesti ja tahattomasti pitkin vuosia ottanut aina tasaisin väliajoin kuunteluun erinäisten tyylilajien keskeisiä yhtyeitä, jotka eivät aikaisemmin ole oikein maistuneet. Tätä kautta pöytään ilmestyi aluksi deep-pop kauden Wigwam, oikeiden levyjen löytyessä Van Der Graaf Generator, Canterbury-yhtyeet, ranska- ja italoproge ja lopuksi jopa yläluokkaisen yksityiskoulumainen The Genesis. Mutta Yes on tähän asti odottanut putoamistaan viinikoriin.

Ehkä yhtyeen luotaantyöntävyyteen on vaikuttanut myös yhtyeen hovitaiteilija Roger Deanin levynkansikuvasto, joka alkoi tästä levystä. Monelle proge-boomerille hänen fantasiakuvastonsa on kolissut niin kovasti, että niistä on tehty jopa omia ITE-taideversioita omille seinille. No, kuvan ja mielikuvan yhteisvoima voi olla vahva ja tätähän progen kansitaiteessa käytettiinkin ikonisesti.

Mutta cd-hyllystä löytyi yhtyeen levy Fragile, joka on kuunneltu ehkä kerran läpi. Ei muuta kuin autostereoihin ja uudelleenarviointiin.

Levyn avaava 'Roundabout' tuntuu kahden minuutin kohdalla juuri sellaiselta biisiltä, mikä mielikuva minulla oli Yes-yhtyeestä. Ränttätänttäkappaleeseen on lisätty koukeroita ja kiemuraa, mutta ei tämä kosketa. Hämmentävästi wikipediasta tarkistaessa tämä on fanien suurimpia suosikkeja ja yhtyeen ns. lippulaivabiisi plus oli hitti Amerikoissa. Kaikkea sitä. Seuraava 'Cans & Brahms' on levyllä kokoonpanoon mukaan tulleen Rick Wakemanin briljeeraus ja sovitus Brahmsin musiikista. Vuonna 1971 tämä on ehkä ollut... niin... poikkeuksellista, mutta nyt tuntuu vähän täytepalalta. Koska; mielestäni levy lähtee liikkeelle vasta Jon Andersonin säveltämästä pikkukappaleesta 'We Have Heaven', joka on kuin Smiley-ajan Beach Boysia. Se toimii oikeastaan introna seuraavalle tuulen suhinan avaamalle ja Rickenbacker-basson nylkyttämälle 'South Side of the Sky'lle. Osia piisaa ja Bruford nakuttelee taustalle poikkeavia rytmejä ja vyörytyksiä. Steve Howen kitarointi on enemmän leikkaavaa kuin voimariffittelevää.

Vinyylillä kakkospuolen avaisi rumpalin säveltämä bassorytmikikkailu 'Five per Cent of Nothing', jolle ei levyllä anneta aikaa kuin alle minuutti. Andersonin 'Long Distance Runaround' tasapainoilee popkappaleen ja erikoisen rytmityksen välillä. Koukeroa, juuri sitä. Kappaleen outron (biisi 'The Fish') bassoplöpötys ja loputtomasti toistuva kuvio sen sijaan on hauskan kuuloista. Instru 'Mood for a Day' on Howen akustisen kitaran perustutkielma ja taas niin sanottu välibiisi. Levyn lopettaa 'Heart of the Sunrise', joka tykittää heti alussa hevimäisen intron, josta siirrytään säröisen Rickenbacker-basson ja mellotron-huokailujen kanssa maalailemaan maisemaan, kunnes taas tyckiting. Kolmen minuutin jälkeen alkaa kappaleen lauluosuus, joka on yllättävän kaunis. Taas vähän eri osia, soitannollista briljeerausta ja Andersonin eeppistä laulua. Hyvä levyn lopetus.

Bändi oli levyttämisvaiheessa käymistilassa ja sisäisissä konflikteissa. Alkuperäinen kosketinsoittaja Tony Kaye sai yhtyeestä kenkää, koska halusi pidättäytyä hammondissaan ja pianossa, basisti Squiren ja Andersonin vaatiessa uuden uutta soundia, jota tarjoiltiin mellotronin ja moogin taholta. Myös Steve Howe oli napit vastakkain Kayen kanssa, joten äijä ulos ja kannuksia hankkinut Rick Wakeman velhonviittoineen tilalle. Uudet kosketinsoittimet sopivat palettiin hyvin, mutta ovat yllättävän taka-alalla. Yesin matka jatkui tästä eteenpäin kolme eeposta sisältäneelle 'Close to the Edge'-levylle, joka ehkä kuunteluun jossain vaiheessa. Sillä ei tätä yhtyettä pysty kuuntelemaan kuin levyn kerrallaan ja kerran päivässä.


maanantai 9. elokuuta 2021

Spectrum - Forever Alien 1997

Peter Kember julkaisi viime vuoden kesäkuussa 'All Things Being Equal'-albumin, jota "myytiin" blogeissa ja ug-musiikkimedioissa hänen ensimmäisenä sooloalbuminaan 31. vuoteen. 

Vuonna 1989, vielä Spacemen 3:sen viimeisten pyörän pyörähdysten aikana äänitetty sooloalbumi "Spectrum" antoi paria vuotta myöhemmin nimensä hänen yhtyeelle; Spectrum. 

Alussa sen musiikki oli enemmänkin kappale-orientoitunutta ja mukana oli hetken aikaa pysyviä soittajia, pääosin hänen levypuoliskollaan Spacemen 3:sen viimeisellä albumilla soittaneita tyyppejä ja musiikkikin jatkoi periaatteessa siitä pisteestä, mihin se kyseisellä levyllä päättyi.

Parin albumin kuluessa Peter Kemberin, eli Sonic Boomin yhtyetoverit häippäsivät, eikä yhtye aikalaiskuvausten perusteella saanut muutenkaan oikein pakettiaan ikinä toimimaan livenä, vaan kuulosti lähinnä amatöörimäiselta ja aneemiselta. Tässä vaiheessa Kember löysi modulaarisyntetisaattorit, joiden hän koki olevan helpompi tapa toteuttaa musiikillisesti itseään, kuin rajallinen kitaransoittotaitonsa.

Tämä tapahtui siis 90-luvun lopussa hetkeä ennen modulaarisyntetisaattoreiden renessanssia. Laitteet olivat harvinaisia ja hintavia. Kember ihastui erityisesti levyn kanteenkin päätyneisiin EMS-yhtiön laitteisiin ja niiden rajallisuuteen, mutta myös villeyteen.

Kemberin visiona oli tehdä albumi analogisilla syntetisaattoreilla, joka olisi kuitenkin orgaanisen kuuloinen, eli aika pitkälti sama litania, kuin viime vuoden "sooloalbumillaan". Levyt itse asiassa muistuttavatkin toisiaan hyvin paljon, vaikka aikaa julkaisujen välillä on... pysähtynyt kaksikymmentäkolme vuotta. Alf Hardy äänitti levyn Coventryn Cabin-studiossa ja myös soittaa levyllä monia sen laitteista. Krediitteihin on merkitty myös entinen Spacemen 3 basisti Peter Bain alias Bassman, mutta bassoa hän ei levyllä soita, vaan "programming vibrations" on ollut se juttu. Mutta siis Kemberin soolohan tämä on käytännössä.

Levy oli jatkumoa sitä ennen ilmestyneelle "Owsley"-EP:lle, sen biisejäkin päätyi albumille. Ehkä analogisen plörinän suurin ero vuoden 2020 albumiin on, että se kuulostaa himpan verran enemmän 50-luvun sci-fi-leffoilta ja erityisesti alussa BBC Radiophonic Workshop-kamalta. Oudolta ja kömpelöltä, mutta myös sympaattiselta. Kember puhuu tunnistettavalla narkkarinarinallaan, välillä vocoderin läpi ja myös Hardy vokalisoi puhelaulullaan. Vaikka Sonic Boomin ulosannista ja musiikillisista lahjoisa olisi mitä mieltä tahansa, soundit ovat aina olleet puunattuja. Tämäkin albumi masteroitiin erikseen kanadalaisessa studiossa.

Erikoinen tapahtuma liittyi BBC Radiophonic Workshopiin, kun Kember huomasi levynkannesta, että Delia Derbyshire oli syntynyt kaupungissa (Derbyshiressä) ja soitti tälle. Tästä seurasi jälkimmäisen elämän loppupätkän jatkunut ystävyys ja yksi yhteistyölevykin.

keskiviikko 28. heinäkuuta 2021

Spirogyra - Bells, Boots And Shambles 1973

Spirogyra oli Canterburyn alueella toiminut folk-progeyhtye, joka perustettiin jo 60-luvun lopussa, mutta teki kolme levyään 70-luvun puolella. Alunperin Martin Cockerhamin ja Mark Francisin opiskelupaikassaan perustamaan yhtyeeseen värvättiin alussa runsaasti kanssaopiskelijoita ja kokoonpano eli yhtyeen loppuun saakka. Myöhemmässä mielessä tärkein mukaantulija oli kuitenkin vokalisti Barbara Gaskin. Yhtye herätti alkuaikoinaan runsaastikin mielenkiintoa, Apple ja muut levy-yhtiöt halusivat sen listoilleen, se teki pari kiertuetta Trafficin kanssa ja levytti kolme edellämainittuun nähden huonosti myynyttä levyä. Näillä kaikille soitti rumpuja Fairport Conventionin Dave Mattacks.

Levyttänyt versio oli kutistunut jo nelijäseniseksi ja tässä viimeisessä, edellisiä vielä vaatimattomammin myyneellä albumilla sen ytimen muodostivat enää Cockerham ja Gaskin, jotka olivat siinä vaiheessa myös pariskunta. Mukana on kuitenkin avustajina runsas joukko ja pari edellisen kokoonpanonkin jäsentä. 

Bells, Boots And Shambles on sisällöltään sitä erikoisempaa 70-luvun alun brittifolkkia. Ihan Comuksen alkukantaiseen tasoon ei mennä, mutta rouheasti vedellään, mitä alleviivaa vielä Cockerhamin ..kröhöm.. rempseä laulutyyli. Tämän vastapainoksi Gaskin vetelee naisvokaalinsa tyylilajin mukaisesti Kultamarjana. 

Levyn kappalemateriaali on ihan ok-tasoa, enkä tiedä olisiko sen myöhemmin saama kulttilevystatus ihan ansaittu niillä, mutta levyn hienoin hetkihän onkin sen loppupuolelta löytyvä 13 minuuttinen polveileva proge-folk eepos "In the Western World", joka niputtaa sisältöönsä koneemme, sotilaamme vieraissa viidadoissa ynnä muut muiden niskaan kaatamat riesat. Tässähän on sitten sellainen biisi, jolla pelkästään ansaitsisi sen kulttimaineen.

Yhtyeen kokoonpano muuttui vielä viimeiselle vuoden 1974 kiertueelle, mutta se hajosi lopullisesti. Cockerham muutti niin sanotusti tien päälle asuen Irlannissa, Intiassa, Balissa, Kaliforniassa ja Havaijilla. Gaskin matkusti myös, pääasiassa Aasiassa ja elätti itsensä laulamalla ja opettamalla englantia. Vuonna 1981 hän muodosti duon toisen ex-canterburylaisen, entisen Egg-yhtyeen Dave Stewardin kanssa saaden ensimmäisen cover-kappaleen sisältäneen sinkkunsa UK-listan ykköseksi. Muitakin listanousuja sekä yhteensä seitsemän albumia. Nyt tyylinä oli synteettisempi pop.

Cockerham palasi Englantiin 2006 ja perusti vanhan perustajakaverinsa Mark Francisin kanssa yhtyeen uudelleen ilman Gaskinia. Levykin ilmestyi, hän muokkaili vanhoja äänityksiä uusiksi ja intoili uusintajulkaisuista. Cockerham kuoli 2018, joten yhtyeen polveileva taru loppui viimein tähän.

keskiviikko 30. kesäkuuta 2021

Mike Oldfield - Voyager 1996

Levyhylly-blogissa minulla on ollut periaatteena, etten kirjoittele mitään ilkeää levyistä tai artisteista, joista en pidä. Miksi ylipäätään nakuttaisin parikymmentä minuuttia jostain itselle tympeästä jutusta? Ja miksi dissaisin julkisesti jotain, kun maailmassa on kelpaavaakin musiikkia yllin kyllin tarjolla?

No, tästä on aina ollut poikkeuksia ja on täällä negatiivisiakin juttuja ollut, silloin jos ne ovat mielenkiintoisia. Ja sellainen levy, jos joku on miljoonia myyneen Mike Oldfieldin keltti-saaga 90-luvun puolesta välistä.

"Celtic" ja "new-age" tägeillä wikipediaan merkitty Voyager on yksi osoitus Oldfieldin kovin epätasaisesta ja usein epävarmastakin urasta. 90-luvun alussa kelttimystiikka nousi olennaiseksi osaksi new-age menoa, johtuen varmaan myös Enyoista ynnä muista. Huilumeno tiivistyi ja cashattiin Titanic-tunnarissa ja aikansa suurimmassa showssa: hämmentävässä Riverdancessä, jonka parin tunnin kengänkopsutus myi miljoonia ja salit täyteen vuosikausia.

Levyn "idea" oli yhdistellä Oldfieldin soittamia vanhoja kelttilauluja ja omia kappaleita. Artistin itsensä mukaan se oli hänen nopeiten levyttämänsä albumi. Puolitoista kuukautta ja pari biisiä tehtiin saman päivän aamuna.

Joskus tällainen voi kääntyä voitoksi, mutta Voyagerin kohdalla se on pääasiassa käppärumpukoneen päälle kasattua huttua. Kunnon muzakkia. Oikeastaan hämmentävän heikkoa kamaa.

Seuraava levy oli vuoden 1998 Tubular Bells III...

torstai 3. kesäkuuta 2021

Japan - Life in Tokyo 1979


Giorgio Moroder ja Japan yhdistivät toisensa tällä singlellä, josta tuli hittisinkku viimein kahden uusintajulkaisun jälkeen. Tutut arpeggiot jauhavat, David Sylvainilla on vielä alkulevyjen Bryan Ferry-vaihe päällä, mutta aivan jees.

torstai 13. toukokuuta 2021

Mike Oldfield - Hergest Ridge 1974

Vuonna 1973 Mike Oldfield oli parasta ja menestyneintä, mitä tuli progressiivisen rockin esittäjiin. Toki heti Pink Floydin ja Genesiksen jälkeen. Kaksi edellämainittua olivat toki osiensa summa, Mike Oldfield levytti vuoden 73 menestyksensä pääosin itse, muutamaa avustajaa käyttäen. Tubular Bells oli se albumi, joka nosti folk-skenessä aikaisemmin toimineen Oldfieldin ja tuoreen Virgin-levy-yhtiön niin sanotuiksi menestyksiksi. Albumi myi yksistäään Brittein saarilla miltei kolme miljoonaa kappaletta.

Siinä missä yhtyeet pystyivät kollektiivisesti jakamaan menestyksen aiheuttamat näkyvät ja näkymättömät odotukset sekä paineet, sooloartisti oli yksin näiden kanssa. Floyd ja Genesis toisintivat ja ehkä ylittivätkin vuoden 1973 teoksensa, mutta Mike Oldfield jäi vähän sutimaan (tai jumittamaan) paikalleen. Menestystä musiikkilistoilla kyllä seurasi 80-luvun taitteessa, eivätkä Oldfieldin kaksi Tubularin jälkeistä levyä ole missään nimessä huonoja. Plus toiminta progen ja aikansa edistyneen musiikin parissa, mukaanlukien Pekka Pohjolan soololevy.

Tubular Bellsin ilmestyttyä Oldfield kieltäytyi kiertueesta ja rupesi aktiivisesti etsimään piilopaikkaa, jossa kirjoittaisi seuraavan albuminsa. Ajelu Englannin West Countryssa johti sattumalta Walesin rajalla olevaan Kingtoniin, joka on Hergest Ridgen varjossa. Viimeksi mainittu on Englannin (ei Brittein saarten) korkein kohta, kohoten 425 metriä merenpinnasta. Oldfield osti viereisellä rinteellä sijainneen The Beacon-tilan Virginin konttorin maksamalla käsirahalla. Taloon sijoitettiin yksinkertainen äänityslaitteisto, mutta mitään ideoita ostotilanne ei kuitenkaan levyttämisen suhteen tuonut, vaan hän esiintyi lähinnä uuden ystävänsä kanssa paikallisessa baarissa soittaen tämän hänelle esittelemää keskiaikaista musiikkia.

Hiljalleen alkoi kuitenkin uutta musiikkia syntymään, mutta huolimatta levyn nimestä, itse albumi äänitettiin Virginin kuuluisalla Manor-studiolla. Tälläkin kertaa Mike soittaa pääosin kaiken itse, avustajien ollessa pääosin huilisteja ja puupuhaltajia. Sally-sisko laulaa, Terry-veli soittaa huilua, Clodagh Simmons laulaa myös.

Albumi rakentuu edeltäjän tyylillä kahdesta levypuoliskot täyttävästä kappaleesta, mutta Tubular Bellsin nopeita tyylimuutoksia ei ole, vaan hommat etenevät verkkaisesti. Uudesta lokaatiosta ja ystävästä muistuttaa omasta mielestäni levyn paras osio, eli alun kansanmusiikkimainen puupuhallinosuus "päättymättömän" sävelkulun kanssa. Tämän jälkeen Oldfield lähtee rakentelemaan samaa teemaa sähkökitarallaan ja lahjaksi saadun "Glorfindel"-efektiboksin kanssa. Oldfield äänitti Manorissa päällekkäisiä kitaraosuuksia pyrkien säkkipillimäiseen soundiin. Kappaleen teemat ovat kuitenkin hitaita ja levyn tapahtumat vähäisiä.

Oldfield ei ollut tyytyväinen levyn miksausvaiheeseen ja suositteli levyn kuunteluun huippustereoita. Siitä on jälkikäteen tehty muutamakin uudelleenmiksaus. Joka tapauksessa levy nousi Tubularin jälkimaineessa Brittien listaykköseksi. Tässä asemassa se säilyi kolme viikkoa, kunnes harvinaisesti artistin oma toinen albumi syrjäytti sen paalupaikaltaan. Ja kohtalon ivana sehän oli tietysti Tubular Bells. The Beacon jää aina Englannin korkeimman kukkulan varjoon.

tiistai 4. toukokuuta 2021

Ambient Momentary Lapse of Reason (Pink Floyd Remix/Remake) 2021


Minulla on sellainen tunne, että siihen nähden kuinka paljon PF:ää aikanaan kuunnellut ja diggaillut, niin Levyhylly-blogissa yhtyettä on käsitelty kohtuullisen vähän. Tähän on toki syynsä: blogin aloittaessa 2007 kuumimmista kuunteluvuosista oli yli vuosikymmen. Floydille kävi myös omalla kohdalla vähän harvinaisesti; sen levyt tuli puhkikuunneltua, eikä vapaaehtoiselle levyn pyörimään laittamiselle tunnu nykyään olevan mitään erityisen pakottavaa syytä. 

Ja väkistenhän ei kuunnella.

No, aina silloin tällöin, kerran vuoteen tarkistaa jonkun yhtyeen vähemmän kuunnellun ja kuluneen levyn, niin kelpo tavaraahan se on edelleenkin. Oikeastaan vain kahta levyä ei pysty. Ensimmäinen on Dark Side of the Moon, josta en ole oikein ikinä pitänyt sydämeni pohjasta. Se on tajuttoman hyvän kuuloinen, sen lopetus on eeppinen, mutta se on myös hyvin kylmä. Tämän lisäksi kasvatin 80-90-taitteen pöhöttyneiltä VHS- ja livelevyiltä itselleni nollatoleranssin levyn niin sanottuja hittejä, eli Money, Timea ja miksei myös The Great Gigsia kohtaan.
DSoTM:in pystyy kuitenkin pakosta kuuntelemaan, toisin kuin 14-vuotiaan itseni lempilevy The Wall:in. Ihmettelen miten tällaista on jaksanut. Helvetinmoista pompöösiä oopperaa välisoittoineen, eikä sillain hyvällä tavalla. Paljon huonoja biisejä. Ja aivan ylipitkä. Ei uudelleenkuunteluun.

Oma PF-kuuntelu lähti kuitenkin alunperin liikkeelle tästä vuoden 1987 paluulevystä. Syykin on ymmärrettävä; isosisko osti tämän Hittimittarin perusteella ja se oli tiettävästi ensikosketukseni yhtyeen musiikkiin (tosin olen varmasti tiedostamatta kuullut Another Brick on the Wallin, koska tunnistin sen). Aika pianhan sitä siirtyi yhtyeen ns. parempiin albumeihin., toki ensin sen 1989-livelevyn yms. kautta. Tai samaan aikaan.

A Momentary Lapse of Reason ei näin jälkikäteen ole todellakaan mikään hirveän hyvä levy, mutta yhtye on silti tunnistettavissa Pink Floydiksi. Oikeastaan ne 'Learning to Fly:t', 'Sorrow:it' ja muut massiiviset kompressoidut keskitempokolistelut ovat nykyään aika yhdentekeviä, mutta jo silloin levyn niin sanotut "ambient"-osuudet ja välisoitot jäivät mieleen ja ne osasi yhdistää heti oleelliseksi osaksi PF-soundia. Levyllä nimittäin soi välillä aika hunajaiset kasarin kilisevät ja humisevat FM-syntetisaattorit, satunnaiset taustapuheet yms. "Floyd-outoudet". Käsittääkseni albumin syntikoista ei kuitenkaan vastannut Richard Wright, jonka nimikin on painettu kansiin Gilmour/Masonin jälkeen pienemmällä fontilla, vaan joku sessiomies, tuottaja Ezrin ja Gilmour.

Vuonna 2021 A Momentary Lapse of Reasonia ei jaksa varmaan kukaan (paitsi sellainen, joka ei ole kuullut Floydia), mutta siinä on myös hienoja hetkiä. Niimpä tein albumista tällaisen tiivistelmän ja remiksin, jossa aikaikkunaan 6:51 mahtuu koko levy. Ja tämä kuulostaa silti Floydilta. Ehkä jopa paremmalta, kuin vuoden 1987 yhtye ja albumi.
Ekaa kertaahaan ei maailmassa olla ambient-miksaamassa Floydia, sillä jo 90-luvun taitteessa yhtyeestä pyöri chill-out miksejä, joiden huhuttiin (ilmeisen perättömästi) olevan The ORB-yhtyeen ja Alex Pattersonin tekosia.

Mutta: jos tykkäsit tästä niin tuolla on kolme muutakin prokkiksen osaa (ääniä vuodesta 1968 vuoden 1977 Animalsiin): TRVE AMBIENT pf

sunnuntai 25. huhtikuuta 2021

Ministry - The Mind Is a Terrible Thing to Taste 1989

Ministry oli niitä yhtyeitä, jotka kuuluivat nuoruuden taustalle, mutta eivät päivittäiseen kuunteluun. 'Jesus Build My Hot Rod' soi runsaalla MTV-rotaatiolla ja niittasi metallin ja Surfin Birdin samaan pakettiin. Ainoa bändin levy, joka pitkän aikaa löytyi omasta hyllystä oli vuoden 1990 livelevy 'In Case You Didn't...', jonka biisit siis edelsivät 'Psalm 69' hittilevyn biisejä. Ja tältä 'The Mind Is a Terrible Thing to Taste' levyltähän niistä suurin osa löytyy.

Jo Ministryn suosion suurimpana aikana oli yleistä tietoa, että bändin puolen vuosikymmenen takainen 'Twitch' oli vielä Depeche Mode-tyylistä synapoppia, vaikkakin tummilla vaikutteilla. Ministryn soundi siirtyi levy levyltä enemmän industrialiin ja myös metallisemmaksi. Tällä albumilla on jo piiskaavat metallikitarat ja hevistä otetut iskut, mutta seuraajaansa verrattuna tämä on kuitenkin vielä jollain tavalla konemusa-albumi.

Fanien keskuudessa tästä on muodostunut yhtyeen yksi pidetyimpiä albumeja, mutta päämies Al Jourgensen ei levystä hirveästi pidä, johtuen levytysprosessin kaoottisuudesta ja hyvin huumeisesta vaiheesta Jourgensenin elämässä.
Al on tyyppi, joka on osannut haalia ympärilleen tekijätyyppejä, joiden panoksen hän on imenyt omiksi ansioikseen. Silloinkin, kun on ollut siinä kunnossa, ettei saa edes puhetta suustaan. Toki henchmanien nimet on saatu levyjen krediitteihin. Jourgensen ja pitkäaikainen taistelupari basisti Paul Barker tuottivat levyn yhdessä ja sessioiden hengestä kertonee jotain se, että Al hakkasi jossain vaiheessa Barkeria tuolilla päähän, koska tämä vitutti. Bändin tyypit puuhailivat muutenkin raitojen parissa omineen, eikä välillä voitu puhua minkäänlaisesta yhtyetoiminnasta. Kuuleman mukaan 'So What' on levyn ainoa biisi, jossa kaksi soittajaa on soittanut studiossa yhtä aikaa.

Barker ja rumpali Bill Rieflin työstivät levyn esituotantovaiheessa kirjastoa kauhu- ja kulttifilmeistä napatuista sampleista, joita sekoitettiin biiseihin. Tällainen sampleviittaustyyli oli uutta ja ihmeellistä 90-luvun taitteessa, kun laitteet sen ensimmäistä kertaa sallivat. Valitettavasti sitä ryöstöviljeltiin ehkä vähän liikaa, kolme elokuvasamplea per biisi alkaa olla nykyään jo liian raskasta, jos joku edes uskaltaa samplata näin ysärin tyyliin.  

Tällä levyllä Barkerin basso on pääosassa yhdessä perkussioiden kanssa. Levyn piiskametallikitaratkin ovat periaatteessa iskusoittimia ja palvelevat enemmänkin uutta muotoa. Avausbiisi 'Thieves'in periaatteessa metallinen riffi on rumpukoneineen jo niin älytön ja yhtä inhimillinen, kuin palasista koottu vuoden 1987 robottipoliisi, että nostaa edelleen hymyn suupieleen. Jourgensen itse laulaa biisit tavaramerkki-efektinsä läpi, mutta mukana on myös esimerkiksi räppääjää K-Lite ja nelosbiisi 'Cannibal Song' voisi aivan hyvin olla PiL-yhtyeen biisi. Metallisuus korvaantuu levyn edetessä ehkä muutenkin Killing Jokella ja teollisella kolinalla. Albumin päättävä 'Dream Song' samplaa Bulgarian naiskuoroa kohtalokkaan kellon, pulputuksen ja rytmin päälle.

Levyn syntyprosessiin nähden onkin yllättävää, että bändi pystyi nostamaan materiaalin lavalle ja turboahtamaan sen metallisemmaksi seuraavalle livelevylle.

maanantai 19. huhtikuuta 2021

Uncutin Ambient Americana CD (steel-kitara äänitapettia ja pohdintaa soittimesta ylipäätään)

Seuraa kaupallisia tiedotteita... Uusimman Uncut-lehden sampleri-CD on nimetty 'Ambient Americana':ksi ja siinä sisällön esikuvana käytetään tätä kyseistä auto- ja Super Bowl-mainosta, jossa Pomo on maailman kalleimmalla mainospaikalla keskellä Yhdysvaltoja, sekä pitää tsemppaavan ja kansakuntaa yhdistävän puheen. Maastoauto Jeep, jos mikä on amerikkalainen, tai ainakin juuri syrjäseutujen amerikkalainen ajoneuvo.

Springsteenin jeeppivideossa soi ilmava ja raukea lap-steel, tai pedal-steel kitara, jonka venyvä ja naukuva ääni on pääosassa tällä kokoelmalevyllä. Reverb-efektit ovat kanjonien kokoisia ja yleistunnelma on verkkaisa. Instrumentaationa on "aitoa" banjonpikkausta, kitaransoittoa, mutta myös syntetisaattoreita. Jotain myyttisen (ja ikinä oikeasti olemassa olemattoman) lännen ääntä.

Steel-kitara ei soi kokoelmalla ensimmäistä kertaa tapettimaisen ambientin seassa; jo 70-luvun alussa Pink Floyd ja David Gilmour käyttivät soitinta yhtyeen fiilistelyn taustalla. Siinä missä aikalaisensa Jerry Garcia oli Atlantin toisella puolella soittimen kiistaton ja monipuolinen virtuoosisoittaja, Gilmour luotti tyylitajuunsa ja lisäsi omaan todelliseen "slow hand"-tyyliinsä myös naukukitaran. Seuraavaksi viipyilevää ääntä institutionalisoi tyylilajissa Brian Eno, jonka 'Apollo: Atmospheres and Soundtracks' levyllä Daniel Lanoisin soittama kissalauta ujelteli useammallakin biisillä. Oikeastaan paras esimerkki tästä tyylilajista on kuitenkin KLF-yhtyeen 'Chill Out'-albumi, jossa se luikertelee mukaan tämän tästä Elvis-pätkien, rautateiden kolinan ja eläintenäänten sekaan.

Lap-steel ja siitä kehitetty pedal-steel ovatkin soundillisesti ja tyylillisesti erikoisia soittimia. Alunperin Tyynen meren Havaijilla 1800-luvun lopussa kehittynyt soitin tunnettiin Suomessakin aluperin "havaijikitarana", jota Onni Gideonkin soitti. Kappaleet, kuten 'Tiikerihai' tai alkuperäinen 'Sleep Walk' soivat eksoottisen kuuloisesti, ehkä johtuen nimenomaan instrumentille ominaisesta sävelten välisistä liukusiirtymistä, poiketen omaan perinteeseemme nykyään kuuluvasta portaittaisuudesta. Mutta Sleep Walkissa oli kappaleena jotain muutakin; instrumentaali oli easy listengiä, mutta se soi edelleenkin oikeasti unenomaisena, toiseudesta tai eksotiikasta. Palmut huojuvat leppeässä merituulessa jne.

Eksoottinen soitin yhdistyi 1900-luvulla mantereelle rantautuessaan hivenen erikoisesti hyvinkin tavalliseen ja maanläheiseen musiikkiin: country & westerniin, jonka repertuaariin se edelleen kuuluu aika olennaisesti. Toisaalta liukuvia, itkeviä säveliä suosittiin tyylilajin vokaaleissa ja Hank Williamsin levytyksissä itselle on jäänyt epäselväksi, mistä ilmiselvä jodlaus tulee? No, todennäköisesti samasta eurooppalaisten vaikutteiden kattilasta, mistä muutkin Yhdysvaltalaisen (valkoisen) perinnemusiikin tyylit.

No, niin. Tämä liukuva ja rönsyilevä kirjoitus käsittelee myös tätä Uncutin CD:tä. Sillä ei hirveästi jodlata, laulellaan vähän, mutta sitä enemmän looppimaisia riffejä ja steelkitaraa. Lehti kannattaa ostaa pelkästään tämän äänitapetti-CD:nkin takia.



tiistai 6. huhtikuuta 2021

Radiohead - Hail to the Thief 2003

Radiohead-yhtyeen musiikkiin tutustuminen jatkuu. 

Aiemmin kuuntelussa oli yhtyeen toistaiseksi viimeinen levy, nyt pyörii "juuri äsken" (miltei 20 vuotta sitten...) ilmestynyt 'Hail to the Thief'. 

Ysärillä ilmestynyt ensilevy 'Pablo Honey' aiheutti nimittäin pitkäaikaisen allergian bändin musaa kohtaan, jota nyt liki kolmekymmentä vuotta myöhemmin parannellaan. Ja tämähän on helppoa, koska likipitäen jokaiselta kirpputorilta löytyy tällä hetkellä alle kahdella eurolla yhtyeen fyysinen CD-äänite (tämä maksoi 50 senttiä). Siitä sitten valkkailemaan.

Tsekkailin wikipediasta huvikseni yhtyeen levymyyntimääriä ja nehän ovat aivan valtavia. Viime aikojen "fyysiset levyt katoavat" ilmiöön asti bändi on myynyt tasaisesti miljoonia per julkaisu. Ja koska näitä julkaisuja on vielä suhteellisen paljon plus ne kaikki ovat omalla tavallaan kunnianhimoista kamaa, koen tämän pienenä valonpilkahduksena massamarkkinoiden seassa.

Temaattisesti levyn laukaisi Thom Yorken ja yhtyeen turhautuminen syyskuun yhdennentoista jälkeen Goerge Bush Jr:n laukaisemaa "Sotaa terrorismia vastaan", joka jo silloin oli täysin läpinäkyvä tekosyy Yhdysvaltain oman valta- ja kauppapolitiikan pönkitykselle; etenkin Saddamin hallitseman Irakin säännösteltyjen öljymarkkinoiden avaamiselle. Ehkä härskiydessään todellakin eräänlainen rosvoretki, johon levyn nimessä viitataan. Aiemmin maan tukemat yksinvaltiaat joutuivat maalitauluksi, vaikka iskujen tekijät istuivat Afganistanin luolastoissa piilossa. Väkivaltakoneisto hoiti hommansa, jonka jälkeistä valtatyhjiötä ja kaaosta setvitään edelleen pakolaisineen ja päättymättömine sisällissotineen. Plus terojen jälkeen tilalle tulivat entistä hullummat islamistit. Ikävä kyllä sama koskee myös omia populistejamme ja johtajia.

Bändi teki levyn esituotantoa kotimaassaan, mutta itse levy äänitettiin Los Angelesissa nykymittapuulla kunnioitettavan lyhyessä kahden viikon pyrähdyksessä. Edellisillä levyillä Radiohead oli jo muuntunut kitarabändistä elektronisemmaksi ja sama jatkui tällä albumilla. Kiertueilla oli opeteltu soittamaan osittain pelkästään koneilla, joka joudutti levytyssessioita. Bändi käytti laitteita niin sanotusti livenä ja levystä suurin osa soitettiin sisään ilman päällekkäisäänityksiä tai turhaa hiontaa. Avausbiisi "2+2=5" oli esimerkiksi yhtyeen äänitestausveto studiossa, joka päätyikin sitten levylle. Levyn lopullinen miksaus tehtiin bändin omassa Oxfordshiren studiossa + muutamia tuplauksia ja miksaus kesti vuoden 2003 puolelle. Silti lopulta kolmasosa levystä jäi Los Angelesin sessioiden suoriksi pöytämiksauksiksi. 

Tuotantotapa johti kuitenkin siihen, että autossa ties kuinka monetta kertaa pyörivä levy on edelleen kuunteluista huolimatta jollain tapaa "hahmoton". Selkeät päällekäyvät (ja jäävät) melodialinjat ovat lähestulkoon poissa. Mutta kerta toisen jälkeen kuunneltuna tästä silti pitää, eikä se tunnu yhdentekevältä, vain kovin soljuvalta. Ehkä nämä määreet täyttävät englantilaisen "grower"-termin määreen. Levy ei aluksi avaudu, mutta kestää kuuntelua ja kasvaa hiljalleen.

2000-luvun alussa oli myös sota Napstereita, mp3:ia ja oikeastaan kaikkea muuta sellaista vastaan. Hail to the Thief osallistui myös siihen, sillä 2-3 kuukautta julkaisua ennen sen miksaamaton versio vuoti nettiin. Yhtye ei Metallican tyyliin syyttänyt kuitenkaan sitä itselleen lataajia, vaan tuntematonta vuotajaa "huonojen versioiden" jakamisesta. Syy tai seuraus: tämäkin levy myi yli 2 miljoonaa fyysistä kappaletta.