tiistai 4. toukokuuta 2021

Ambient Momentary Lapse of Reason (Pink Floyd Remix/Remake) 2021


Minulla on sellainen tunne, että siihen nähden kuinka paljon PF:ää aikanaan kuunnellut ja diggaillut, niin Levyhylly-blogissa yhtyettä on käsitelty kohtuullisen vähän. Tähän on toki syynsä: blogin aloittaessa 2007 kuumimmista kuunteluvuosista oli yli vuosikymmen. Floydille kävi myös omalla kohdalla vähän harvinaisesti; sen levyt tuli puhkikuunneltua, eikä vapaaehtoiselle levyn pyörimään laittamiselle tunnu nykyään olevan mitään erityisen pakottavaa syytä. 

Ja väkistenhän ei kuunnella.

No, aina silloin tällöin, kerran vuoteen tarkistaa jonkun yhtyeen vähemmän kuunnellun ja kuluneen levyn, niin kelpo tavaraahan se on edelleenkin. Oikeastaan vain kahta levyä ei pysty. Ensimmäinen on Dark Side of the Moon, josta en ole oikein ikinä pitänyt sydämeni pohjasta. Se on tajuttoman hyvän kuuloinen, sen lopetus on eeppinen, mutta se on myös hyvin kylmä. Tämän lisäksi kasvatin 80-90-taitteen pöhöttyneiltä VHS- ja livelevyiltä itselleni nollatoleranssin levyn niin sanottuja hittejä, eli Money, Timea ja miksei myös The Great Gigsia kohtaan.
DSoTM:in pystyy kuitenkin pakosta kuuntelemaan, toisin kuin 14-vuotiaan itseni lempilevy The Wall:in. Ihmettelen miten tällaista on jaksanut. Helvetinmoista pompöösiä oopperaa välisoittoineen, eikä sillain hyvällä tavalla. Paljon huonoja biisejä. Ja aivan ylipitkä. Ei uudelleenkuunteluun.

Oma PF-kuuntelu lähti kuitenkin alunperin liikkeelle tästä vuoden 1987 paluulevystä. Syykin on ymmärrettävä; isosisko osti tämän Hittimittarin perusteella ja se oli tiettävästi ensikosketukseni yhtyeen musiikkiin (tosin olen varmasti tiedostamatta kuullut Another Brick on the Wallin, koska tunnistin sen). Aika pianhan sitä siirtyi yhtyeen ns. parempiin albumeihin., toki ensin sen 1989-livelevyn yms. kautta. Tai samaan aikaan.

A Momentary Lapse of Reason ei näin jälkikäteen ole todellakaan mikään hirveän hyvä levy, mutta yhtye on silti tunnistettavissa Pink Floydiksi. Oikeastaan ne 'Learning to Fly:t', 'Sorrow:it' ja muut massiiviset kompressoidut keskitempokolistelut ovat nykyään aika yhdentekeviä, mutta jo silloin levyn niin sanotut "ambient"-osuudet ja välisoitot jäivät mieleen ja ne osasi yhdistää heti oleelliseksi osaksi PF-soundia. Levyllä nimittäin soi välillä aika hunajaiset kasarin kilisevät ja humisevat FM-syntetisaattorit, satunnaiset taustapuheet yms. "Floyd-outoudet". Käsittääkseni albumin syntikoista ei kuitenkaan vastannut Richard Wright, jonka nimikin on painettu kansiin Gilmour/Masonin jälkeen pienemmällä fontilla, vaan joku sessiomies, tuottaja Ezrin ja Gilmour.

Vuonna 2021 A Momentary Lapse of Reasonia ei jaksa varmaan kukaan (paitsi sellainen, joka ei ole kuullut Floydia), mutta siinä on myös hienoja hetkiä. Niimpä tein albumista tällaisen tiivistelmän ja remiksin, jossa aikaikkunaan 6:51 mahtuu koko levy. Ja tämä kuulostaa silti Floydilta. Ehkä jopa paremmalta, kuin vuoden 1987 yhtye ja albumi.
Ekaa kertaahaan ei maailmassa olla ambient-miksaamassa Floydia, sillä jo 90-luvun taitteessa yhtyeestä pyöri chill-out miksejä, joiden huhuttiin (ilmeisen perättömästi) olevan The ORB-yhtyeen ja Alex Pattersonin tekosia.

Mutta: jos tykkäsit tästä niin tuolla on kolme muutakin prokkiksen osaa (ääniä vuodesta 1968 vuoden 1977 Animalsiin): TRVE AMBIENT pf

sunnuntai 25. huhtikuuta 2021

Ministry - The Mind Is a Terrible Thing to Taste 1989

Ministry oli niitä yhtyeitä, jotka kuuluivat nuoruuden taustalle, mutta eivät päivittäiseen kuunteluun. 'Jesus Build My Hot Rod' soi runsaalla MTV-rotaatiolla ja niittasi metallin ja Surfin Birdin samaan pakettiin. Ainoa bändin levy, joka pitkän aikaa löytyi omasta hyllystä oli vuoden 1990 livelevy 'In Case You Didn't...', jonka biisit siis edelsivät 'Psalm 69' hittilevyn biisejä. Ja tältä 'The Mind Is a Terrible Thing to Taste' levyltähän niistä suurin osa löytyy.

Jo Ministryn suosion suurimpana aikana oli yleistä tietoa, että bändin puolen vuosikymmenen takainen 'Twitch' oli vielä Depeche Mode-tyylistä synapoppia, vaikkakin tummilla vaikutteilla. Ministryn soundi siirtyi levy levyltä enemmän industrialiin ja myös metallisemmaksi. Tällä albumilla on jo piiskaavat metallikitarat ja hevistä otetut iskut, mutta seuraajaansa verrattuna tämä on kuitenkin vielä jollain tavalla konemusa-albumi.

Fanien keskuudessa tästä on muodostunut yhtyeen yksi pidetyimpiä albumeja, mutta päämies Al Jourgensen ei levystä hirveästi pidä, johtuen levytysprosessin kaoottisuudesta ja hyvin huumeisesta vaiheesta Jourgensenin elämässä.
Al on tyyppi, joka on osannut haalia ympärilleen tekijätyyppejä, joiden panoksen hän on imenyt omiksi ansioikseen. Silloinkin, kun on ollut siinä kunnossa, ettei saa edes puhetta suustaan. Toki henchmanien nimet on saatu levyjen krediitteihin. Jourgensen ja pitkäaikainen taistelupari basisti Paul Barker tuottivat levyn yhdessä ja sessioiden hengestä kertonee jotain se, että Al hakkasi jossain vaiheessa Barkeria tuolilla päähän, koska tämä vitutti. Bändin tyypit puuhailivat muutenkin raitojen parissa omineen, eikä välillä voitu puhua minkäänlaisesta yhtyetoiminnasta. Kuuleman mukaan 'So What' on levyn ainoa biisi, jossa kaksi soittajaa on soittanut studiossa yhtä aikaa.

Barker ja rumpali Bill Rieflin työstivät levyn esituotantovaiheessa kirjastoa kauhu- ja kulttifilmeistä napatuista sampleista, joita sekoitettiin biiseihin. Tällainen sampleviittaustyyli oli uutta ja ihmeellistä 90-luvun taitteessa, kun laitteet sen ensimmäistä kertaa sallivat. Valitettavasti sitä ryöstöviljeltiin ehkä vähän liikaa, kolme elokuvasamplea per biisi alkaa olla nykyään jo liian raskasta, jos joku edes uskaltaa samplata näin ysärin tyyliin.  

Tällä levyllä Barkerin basso on pääosassa yhdessä perkussioiden kanssa. Levyn piiskametallikitaratkin ovat periaatteessa iskusoittimia ja palvelevat enemmänkin uutta muotoa. Avausbiisi 'Thieves'in periaatteessa metallinen riffi on rumpukoneineen jo niin älytön ja yhtä inhimillinen, kuin palasista koottu vuoden 1987 robottipoliisi, että nostaa edelleen hymyn suupieleen. Jourgensen itse laulaa biisit tavaramerkki-efektinsä läpi, mutta mukana on myös esimerkiksi räppääjää K-Lite ja nelosbiisi 'Cannibal Song' voisi aivan hyvin olla PiL-yhtyeen biisi. Metallisuus korvaantuu levyn edetessä ehkä muutenkin Killing Jokella ja teollisella kolinalla. Albumin päättävä 'Dream Song' samplaa Bulgarian naiskuoroa kohtalokkaan kellon, pulputuksen ja rytmin päälle.

Levyn syntyprosessiin nähden onkin yllättävää, että bändi pystyi nostamaan materiaalin lavalle ja turboahtamaan sen metallisemmaksi seuraavalle livelevylle.

maanantai 19. huhtikuuta 2021

Uncutin Ambient Americana CD (steel-kitara äänitapettia ja pohdintaa soittimesta ylipäätään)

Seuraa kaupallisia tiedotteita... Uusimman Uncut-lehden sampleri-CD on nimetty 'Ambient Americana':ksi ja siinä sisällön esikuvana käytetään tätä kyseistä auto- ja Super Bowl-mainosta, jossa Pomo on maailman kalleimmalla mainospaikalla keskellä Yhdysvaltoja, sekä pitää tsemppaavan ja kansakuntaa yhdistävän puheen. Maastoauto Jeep, jos mikä on amerikkalainen, tai ainakin juuri syrjäseutujen amerikkalainen ajoneuvo.

Springsteenin jeeppivideossa soi ilmava ja raukea lap-steel, tai pedal-steel kitara, jonka venyvä ja naukuva ääni on pääosassa tällä kokoelmalevyllä. Reverb-efektit ovat kanjonien kokoisia ja yleistunnelma on verkkaisa. Instrumentaationa on "aitoa" banjonpikkausta, kitaransoittoa, mutta myös syntetisaattoreita. Jotain myyttisen (ja ikinä oikeasti olemassa olemattoman) lännen ääntä.

Steel-kitara ei soi kokoelmalla ensimmäistä kertaa tapettimaisen ambientin seassa; jo 70-luvun alussa Pink Floyd ja David Gilmour käyttivät soitinta yhtyeen fiilistelyn taustalla. Siinä missä aikalaisensa Jerry Garcia oli Atlantin toisella puolella soittimen kiistaton ja monipuolinen virtuoosisoittaja, Gilmour luotti tyylitajuunsa ja lisäsi omaan todelliseen "slow hand"-tyyliinsä myös naukukitaran. Seuraavaksi viipyilevää ääntä institutionalisoi tyylilajissa Brian Eno, jonka 'Apollo: Atmospheres and Soundtracks' levyllä Daniel Lanoisin soittama kissalauta ujelteli useammallakin biisillä. Oikeastaan paras esimerkki tästä tyylilajista on kuitenkin KLF-yhtyeen 'Chill Out'-albumi, jossa se luikertelee mukaan tämän tästä Elvis-pätkien, rautateiden kolinan ja eläintenäänten sekaan.

Lap-steel ja siitä kehitetty pedal-steel ovatkin soundillisesti ja tyylillisesti erikoisia soittimia. Alunperin Tyynen meren Havaijilla 1800-luvun lopussa kehittynyt soitin tunnettiin Suomessakin aluperin "havaijikitarana", jota Onni Gideonkin soitti. Kappaleet, kuten 'Tiikerihai' tai alkuperäinen 'Sleep Walk' soivat eksoottisen kuuloisesti, ehkä johtuen nimenomaan instrumentille ominaisesta sävelten välisistä liukusiirtymistä, poiketen omaan perinteeseemme nykyään kuuluvasta portaittaisuudesta. Mutta Sleep Walkissa oli kappaleena jotain muutakin; instrumentaali oli easy listengiä, mutta se soi edelleenkin oikeasti unenomaisena, toiseudesta tai eksotiikasta. Palmut huojuvat leppeässä merituulessa jne.

Eksoottinen soitin yhdistyi 1900-luvulla mantereelle rantautuessaan hivenen erikoisesti hyvinkin tavalliseen ja maanläheiseen musiikkiin: country & westerniin, jonka repertuaariin se edelleen kuuluu aika olennaisesti. Toisaalta liukuvia, itkeviä säveliä suosittiin tyylilajin vokaaleissa ja Hank Williamsin levytyksissä itselle on jäänyt epäselväksi, mistä ilmiselvä jodlaus tulee? No, todennäköisesti samasta eurooppalaisten vaikutteiden kattilasta, mistä muutkin Yhdysvaltalaisen (valkoisen) perinnemusiikin tyylit.

No, niin. Tämä liukuva ja rönsyilevä kirjoitus käsittelee myös tätä Uncutin CD:tä. Sillä ei hirveästi jodlata, laulellaan vähän, mutta sitä enemmän looppimaisia riffejä ja steelkitaraa. Lehti kannattaa ostaa pelkästään tämän äänitapetti-CD:nkin takia.



tiistai 6. huhtikuuta 2021

Radiohead - Hail to the Thief 2003

Radiohead-yhtyeen musiikkiin tutustuminen jatkuu. 

Aiemmin kuuntelussa oli yhtyeen toistaiseksi viimeinen levy, nyt pyörii "juuri äsken" (miltei 20 vuotta sitten...) ilmestynyt 'Hail to the Thief'. 

Ysärillä ilmestynyt ensilevy 'Pablo Honey' aiheutti nimittäin pitkäaikaisen allergian bändin musaa kohtaan, jota nyt liki kolmekymmentä vuotta myöhemmin parannellaan. Ja tämähän on helppoa, koska likipitäen jokaiselta kirpputorilta löytyy tällä hetkellä alle kahdella eurolla yhtyeen fyysinen CD-äänite (tämä maksoi 50 senttiä). Siitä sitten valkkailemaan.

Tsekkailin wikipediasta huvikseni yhtyeen levymyyntimääriä ja nehän ovat aivan valtavia. Viime aikojen "fyysiset levyt katoavat" ilmiöön asti bändi on myynyt tasaisesti miljoonia per julkaisu. Ja koska näitä julkaisuja on vielä suhteellisen paljon plus ne kaikki ovat omalla tavallaan kunnianhimoista kamaa, koen tämän pienenä valonpilkahduksena massamarkkinoiden seassa.

Temaattisesti levyn laukaisi Thom Yorken ja yhtyeen turhautuminen syyskuun yhdennentoista jälkeen Goerge Bush Jr:n laukaisemaa "Sotaa terrorismia vastaan", joka jo silloin oli täysin läpinäkyvä tekosyy Yhdysvaltain oman valta- ja kauppapolitiikan pönkitykselle; etenkin Saddamin hallitseman Irakin säännösteltyjen öljymarkkinoiden avaamiselle. Ehkä härskiydessään todellakin eräänlainen rosvoretki, johon levyn nimessä viitataan. Aiemmin maan tukemat yksinvaltiaat joutuivat maalitauluksi, vaikka iskujen tekijät istuivat Afganistanin luolastoissa piilossa. Väkivaltakoneisto hoiti hommansa, jonka jälkeistä valtatyhjiötä ja kaaosta setvitään edelleen pakolaisineen ja päättymättömine sisällissotineen. Plus terojen jälkeen tilalle tulivat entistä hullummat islamistit. Ikävä kyllä sama koskee myös omia populistejamme ja johtajia.

Bändi teki levyn esituotantoa kotimaassaan, mutta itse levy äänitettiin Los Angelesissa nykymittapuulla kunnioitettavan lyhyessä kahden viikon pyrähdyksessä. Edellisillä levyillä Radiohead oli jo muuntunut kitarabändistä elektronisemmaksi ja sama jatkui tällä albumilla. Kiertueilla oli opeteltu soittamaan osittain pelkästään koneilla, joka joudutti levytyssessioita. Bändi käytti laitteita niin sanotusti livenä ja levystä suurin osa soitettiin sisään ilman päällekkäisäänityksiä tai turhaa hiontaa. Avausbiisi "2+2=5" oli esimerkiksi yhtyeen äänitestausveto studiossa, joka päätyikin sitten levylle. Levyn lopullinen miksaus tehtiin bändin omassa Oxfordshiren studiossa + muutamia tuplauksia ja miksaus kesti vuoden 2003 puolelle. Silti lopulta kolmasosa levystä jäi Los Angelesin sessioiden suoriksi pöytämiksauksiksi. 

Tuotantotapa johti kuitenkin siihen, että autossa ties kuinka monetta kertaa pyörivä levy on edelleen kuunteluista huolimatta jollain tapaa "hahmoton". Selkeät päällekäyvät (ja jäävät) melodialinjat ovat lähestulkoon poissa. Mutta kerta toisen jälkeen kuunneltuna tästä silti pitää, eikä se tunnu yhdentekevältä, vain kovin soljuvalta. Ehkä nämä määreet täyttävät englantilaisen "grower"-termin määreen. Levy ei aluksi avaudu, mutta kestää kuuntelua ja kasvaa hiljalleen.

2000-luvun alussa oli myös sota Napstereita, mp3:ia ja oikeastaan kaikkea muuta sellaista vastaan. Hail to the Thief osallistui myös siihen, sillä 2-3 kuukautta julkaisua ennen sen miksaamaton versio vuoti nettiin. Yhtye ei Metallican tyyliin syyttänyt kuitenkaan sitä itselleen lataajia, vaan tuntematonta vuotajaa "huonojen versioiden" jakamisesta. Syy tai seuraus: tämäkin levy myi yli 2 miljoonaa fyysistä kappaletta.

tiistai 23. maaliskuuta 2021

Kairon; IRSE! - Polysomn 2020

Tämän yhtyeen kohdalla tulee suurimalle osalle varmasti mieleen, että onpas tyhmä bändinimi. No, tämä lienee tarkoitus ja jää mieleen. Ehkä joku viittaus 00-luvun post-rock yhtyeitten suuntaan?

Omalla kohdalla bändistä ja nimestä tulee myös mieleen erikoishevi, mutta yhtyettä kuunnellessa tämä jää lähinnä miehistön viiksekkääseen ja pitkätukkaiseen ulkonäköön, joka voisi olla jostain geneerisestä stoner-yhtyeestä.

Kairon; IRSE!:n nimi vilahteli monissa viime vuoden "parhaat levyt" listoilla ja kun vierailin viime viikolla Kouvolan pääkirjastossa ja tämä siinä hyllyssä nyt kuitenkin oli, niin mukaanhan se oli otettava. Ennakkoluuloista huolimatta.

Levyn alussa hevi-mielikuva on ehkä perusteltukin, koska suhteellisen raskasta ja massiivista tavaraa tulee. Riffitkin vyöryvät sinne alaspäin, mutta mitä pidemmälle levy etenee, sitä monimuotoisemmaksi soppa keittyy. Bändin meininkiä on maalailtu kuvauksissa King Crimsonista My Bloody Valentineen ja padassa keitellään tosiaan sukkia 70-luvulta 90-luvulle. Kitarathan ja niiden toisinaan pystyttämä muuri on pääosassa, mutta yhtä tärkeää osaa näyttelee myös syntetisaattori. Tunnelmia kehitellään post-rock tyyliin, mutta edellä mainitun oltua usein aika puhdasta instrumentaalimusiikkia, Kairon; IRSE!:ssä on mukana vokaalit. Tässä ehkä itselle se suurin kipupiste, sillä ne ovat pääosin sitä shoegazen vokaalitapettia. Jotkut pitävät siitä. Noh, vokaalien osalta tämäkään ei ole koko totuus; itselle tuli välillä mieleen 00-luvun MGMT juuri osittaisen melodisuuden ja syntikka-arpeggioiden yms. takia. Toki mainitulla yhtyeellä mielenkiintoisemman kuuloiset laulajat.

Mitä mitäs. Nuoria kloppeja ja hyvä paketti. Ei tästä mitään omaa vuoden 2020-levyä tullut, mutta jos joku sitä mieltä on, niin aivan perusteltu näkemys. Hyvin tehtyä ja hyvän livebändin maineessa. Sitten joskus taas kun sen aika on..

tiistai 9. maaliskuuta 2021

Poison Ruïn – S/T 2021

Poison Ruïn yhtyeen tänä vuonna julkaistu levy on soinut tässä toista viikkoa aika tiuhaan. Tai levy ja levy; bandcampistä ja tubesta tätä on tullut kuunneltua. 

Myöskin yhtye ja yhtye: vaikeaselkoisen, mutta näyttävän kannen taakse piiloutuu Mac Kennedy Yhdysvaltain Philadelphiasta, eikä äänitteellä soita käsittääkseni ketään muita. Kätevää näin korona-aikana, etenkin kun ei tarvitse edes miettiä miten tämän toteuttaisi livenä.

Kennedy soittaa siis itse kaiken ja musiikki yhdistelee tämän hetken alakulttuurin "muotivirtauksia", eli siinä soi klassisen anarkopunkin elementtejä, joihin yhdistellään NWOBHM-juttuja (ehkä hetkittäin tulee joku alkuaikojen TANK-mieleen), tuotanto on tahallisen suttuista, kuin makuuhuoneessa äänitetty demo (vaikka plugareillahan varmaan nämäkin tehty) ja biisien introissa on elementtejä vielä supermuodikkaammasta "dungeon synth" estetiikasta. Unohdin vissiin mainita vielä post-punkin? Oikeasti tämä on äänitetty kuulemma varastohallissa sijaitsevalla treenikämpällä ja kaiketi oikealla rautanauhurilla.

Lopputulos on kieltämättä hämmentävän mukava sekoitus oudon sankarillista paatosta, kulmikkaita riffejä ja hyvää soittoa. Kennedy hallitsee kaikki instrumentit ja ennenkaikkea tämä kama on aika hyvin sovitettua tällaiseksi yhden miehen projektiksi, jotka saattavat usein mennä tietyllä tapaa tahallisesti tai tahattomasti  aika monotoniseksi. Tai on tämä monotonistakin, mutta hyvällä tavalla. Tavallaan. Eipä tästä osaa enempää sanoa. Jos jostain syystä olet eksynyt tähän blogiin lukemaan juuri tämän kirjoituksen, suosittelen tutustumaan äänitteeseen.

maanantai 22. helmikuuta 2021

Pierrot Lunaire - S/T 1974

Lukaisin tuoreen Äänijälkiä-blogin kirjoituksen italoprogebändi 'Museo Rosenbach - Zarathustra'-albumista ja tein kyseistä levyä netistä kuunnellessani itsetutkiskelua: tyylisuunta on tuttua jo ensimmäisistä Radio Mafian pölyisistä progeohjelmista (Jake Nyman 90-luvun alussa?), mutta jostain syystä siihen ei ole ikinä tullut uppouduttua materiaalin ja laadun antamalla syvyydellä. Eli lyhyemmin sanottuna; se ei ole pudonnut, tai sitä karsastaa edelleenkin jostain syystä. Toki Goblinit ynnä muut on tullut kuunneltua, sekä muutama muukin täky, kuten Franco Battiaton mahtava 'Fetus' (joka itse asiassa on mun korvaan tuon yllämainitun Museo Rosenbachin hengenheimolainen, joskin huomattavasti sakeampaa tavaraa.

Italo-karsastukseen on ehkä pari syytä: ymmärtääkseni suurin osa klassikkobändeistä on tyylilajillisesti lähellä sinfonista progea, jonka miltei täydellisen puuttumisen huomaa helposti Levyhylly-blogia selatessa. Toinen kulma oli, että ymmärrykseni mukaan myös suuri osa italo-progebändeistä oli enemmän tai vähemmän poliittisia tai ainakin tyylilajin soittaminen ja kuuntelu oli sitä 70-luvun Italiassa. 90-luvun Suomessa taas politiikka ja poliittiset kannanotot olivat teineille hyvin vierasta ja luotaan työntävää. Myöhemmin olen oppinut, että usein (siis usein) palava asia niin punkissa, kuin muussakin musiikissa kuuluu myös toteutuksessa. Ja ehkä tässä joku päivä olen valmis sinfoniselle progellekin?

Pierrot Lunaire on ollut tosin jo puolisen vuosikymmentä kuuntelussa ja vaimon kanssa folk-duona keikkaillessa olemme soittaneet omana versionamme levyn hengästyttävää 'Il Re Di Raipure'-kappaletta. 1700-luvun italialaiselta pantomiininukkehahmolta nimensä saanut yhtye ja levy luetaan kai tyylilajin mestaruusarjan alaiseen ykkösdivisioonaan. Pierrot Lunairen levy on kyllä kiistatta progea, mutta italolle tyypillinen rintanapit lennättävä paisuttelu on vähäistä. Teatraalista musiikkia tämäkin on, mutta ehkä enemmän... nukketeatteria.

Yhtye levytti vain kaksi levyä ja tämän debyytin ilmestyessä klassisen musiikin koulutuksen saanut kolmikko oli vielä teini-iässä. Kakkoslevy 'Gudrun' on vain kerran kuunneltu, joten en sano siitä vielä mitään. Pierrot Lunairen kappaleet taas ovat periaatteessa kappalemaisia, mutta kyllä tässäkin astellaan välillä pois turvallisilta poluilta, mutta löydetään pian takaisin haltiamaisesti jalat hädin tuskin maata koskettaen. 

Satumaisuus ja unimaisuus ovatkin hyvin kuvaavia sanoja tälle albumille. Taitavien muusikoiden käsissä soivat pääosin akustiset instrumentit. Toki kiintiö-mellotronit huokaavat aina välillä, tällä käytetään Eminentin markkinoille tuomaa ensimmäistä jousikonetta ja sähkökitara liruttelee välillä taustalla, mutta pääosin akustista progea. Levy soljuu unenomaisesti eteenpäin kappale toisensa perään, mutta koko ajan melodisesti. Sisällöllinen runsaus aiheuttaa oikeastaan hämmennyksen. Tyylillisesti ollaan muutenkin lähempänä Ohr:in "kosmista folkkia", taikka ranskalaista vastaavaa, kuin Brittien saarten progea. 70-luvulla tätä yritettiin karsinoida "eurock"-markkinakatoksen alle.

Tosin levy-yhtiötä ei Pierrot Lunairen musiikki ja sen myyminen ihan hirveästi tainnut kiinnostaa, sillä painokset olivat kummassakin levyssä aivan minimaalisia, jolloin keräilijöiden silmissä noussut arvostus ja haluttavuus yhdessä rajallisen painoksen kanssa on johtanut tilanteeseen, jossa tästä levystä pyydetään Disgocsissa 700 euroa.

torstai 18. helmikuuta 2021

Walter Carlos - Switched-On Bach 1968

Walter (myöhemmin Wendy) Carlosin sanaleikkisesti nimetty 'Switched-On Bach' osui ilmestyessään oikeaan rakoon, sillä se viipyi Yhdysvaltain Billboard-listalla yli vuoden nousten korkeimmillaan sijalle kymmenen. 70-luvun alussa se oli yltänyt jo miljoonaan myytyyn levyyn, myöhemmin rikkoutui platinaraja, johon on pystynyt vain kaksi klassisen musiikin levytystä.

Carlosin ensimmäinen levy onkin jäänyt hänen suurimmaksi ja tekisi mieli sanoa ainoaksi "hittilevyksi", vaikka hän tekikin myöhemmin profiilikkaita soundtrackkejä Stanley Kurbrickin filmeihin "A Clockwork Orange" (1972) ja "The Shining" (1980) ja Disneyn futuristiseen "Tron"-elokuvaan (1982). Kuitenkin hänen puhtaat äänilevynsä eivät saavuttaneet lähellekään samoja myyntimääriä enää tämän jälkeen, vaikka seuraavana vuonna ilmestyi samoilla eväillä, mutta laajemman klassisen säveltäjäkaartin kappaleista koottu "The Well Tempered Synthesizer". Carlosin omaa sävellysmateriaalia esittänyt "The Sonic Seasoning" ilmestyi 1972 ja se on ehkä sisällöllisesti kunnianhimoisempaa kamaa kuin nämä klasariviritelmät, sisältäen elementtejä, joita myöhemmin kutsuttiin new-age ja ambient-musiikiksi. Switched-On Bachista taas julkaistiin myöhemmin osa II, joka myi kohtuullisesti.

Levyn toiseksi tuottajaksi on merkitty Rachel Elkind, jonka nimi vilahteleekin Carlosin miltei koko levytetyn tuotannon mukana. Säveltäjä Elkind kuuli Carlosin ja tämän ystävän elektronisia nauhoja ja ehdotti tälle kokonaisen levyn tekoa. Sävellysten tekijäksi valikoitui Bach osittain senkin takia, että tämän sävellykset ovat niin sanotusti vapaata riistaa, vapaasti käytettävissä ilman perikuntien kitinää. Elkindistä tulikin tästä eteenpäin kaksikon hiljainen yhtiömies/nainen.

Vuonna 1968 syntetisaattori oli asia, joka piti jokaisella kerralla selittää erikseen. Amerikkalainen Robert Moog oli tehnyt oman kaupallisen laitteensa, jota myytiin tästä eteenpäin erinäisten rahanmakuun päässeiden artistien koteihin ja studioihin. Kyseessä ei ollut myöhemmin tullut mullistava Minimoog, vaan kannessa näkyvä pienen seinän kokoinen modulaari, jonka käyttö vaati perehtyneisyyttä. Bob Moog ja Carlos tekivätkin yhteistyötä levytyksen yhteydessä Moogin parannellessa ja korjaillessa modulaarin palikoita Walterin tarpeisiin. Myyntihinta vastasi käsittääkseni aikansa pientä henkilöautoa.

Tämä ei estänyt esimerkiksi George Harrisonia hankkimasta kyseistä laitetta. Mutta useat muut kokivat lukuisten kytkentöjen jälkeen pettymyksen: Moog Modular oli monofoninen, eli sillä pystyi soittamaan vain nuotin kerrallaan. Niimpä Switched-Onin fuugat jäivät kotiloissa aika paljon ohuemmiksi, sillä Carlos käytti studiossa avukseen luonnollisesti moniraitanauhoituksen mahdollisuuksia. Joka tapauksessa levy- ja sen suosio toimi valtavana käyntikorttina Moogin syntetisaattoreille ja tilauksia alkoi satelemaan.

Musiikillisesti ja sisällöllisesti levy on vuonna 2021 vähän vaikeasti purtava. Tai siis valmiiksi pureskeltu: elektronisesti muodostetun äänen uutuudenviehätystä ei vain voi kokea enää 53 vuoden jälkeen, vaan se on arkipäivää. Viehätyskulma nouseekin lähinnä Moog-syntetisaattorin sille ominaisesta (vanhahtavasta) soinnista ja äänimaailmasta. Tässäkin heilutaan alueella, jossa tasapainoillaan pimpelipomin, easy-listeningin ja muzakin rajamailla. Mutta pioneeri saa paljon anteeksi. Levyn tulkinnat Bachin kappaleista saivat aikanaan kriitikoilta sekä positiivista, että negatiivista palautetta. Itse en niihin ota kantaa.

Mutta lipas oli nyt avattu: jo seuraavana vuonna ilmestyi syntetisaattorilevyjä, kuten "Switched-On Rock", joissa aikansa hittejä alettiin esittää syntetisaattoreilla. Tämä jatkui pitkälle 90-luvun alkuun saakka, jolloin vielä ilmestyi massiivinen ja moniosainen "The Greatest Synthesizer Hits" (vol x-xxx).

Yhtä kaikki: Switched-On Bach on mukavaa muzakkia mukavilla soundeilla. Ei enempää, eikä vähempää.

tiistai 16. helmikuuta 2021

maanantai 8. helmikuuta 2021

The Soft Boys - Underwater Moonlight 1980

Englantilaisen The Soft Boysien alkuperäinen kahden levyn tuotanto, etenkin jälkimmäinen Underwater Moonlight on varmaan malliesimerkki musiikkituotannosta, joka ilmestyy väärään aikaan. 

Tai väärään ja väärään aikaan: siinä missä The Soft Boysien levyt ja tuotanto sivuttiin ostavan yleisön ja levyarvostelijoiden toimesta, Echo & The Bunnymen ja Teardrop Exlpodes kiitivät pystysuorassa nousussa.

Uuden aallon tai jälkipunkin yhtyeenä pidetty The Soft Boys perustettiin Cambridgessä vuonna 1976. Debyytin aikaan kokoonpano oli vakiintunut, mutta päähenkilönä toimi myöhemmin pitkän uran valtavirran ulkopuolisessa skenessä tehnyt Robyn Hitchcock.

Kyseessä on sittemmin neo-psykedeliaksi nimetty tyylisuunta, joka valtameren toisella puolella johti kasarin alkupuolella kohtuu menestyneeseenkin ilmiöön 'paisley pop'. Ajoituksessa oli kuitenkin oltava tarkka: punk muutamaa vuotta aikaisemmin oli ollut keskisormen näyttö kuusikymmentäluvun hippiperinteelle, joten yhtäkkinen Byrdsiksi muuttuminen saattoi olla vaarallista, etenkin kun itse alkuperäiset syylliset Genesiksestä Pink Floydiin ja Yesiin kuulostivat tuolloin enemmän uudelta vuosikymmeneltä, kuin uusi vuosikymmen itse. Tästä taas syntyi toinen jäljittelijöiden "neo"-etuliitteellä ollut ilmiö, mutta siitä enemmän jossain muualla.

Jos bändin ensilevyllä oli mukana vielä punkin rosoisuutta, niin tämä kakkoslevy on puhtaasti kulmikasta 60-luvulta ammentavaa popmusiikkia. Yksi selkeä vertailukohta on saman kaupungin Syd Barrett ja varhainen Pink Floyd (joskin esikuva on musiikillisesti tätä kertaustyylibändiä rajumpi). Mutta sävellystasollisesti mennään usein esikuvienkin rinnalle. Levy onkin tältä kantilta kunnon korvakarkkia harmonialauluineen ynnä muine kuusarijuttuineen. Kertaustyylissä merkillepantavaa on myös ilmaisun napakkuus: kappaleet ovat lyhyitä ja selkeitä. Jamittelun yms. aika ei ole vielä tässä kertauksessa, vaan mennään Piperin ja Question of Balancen tyyliin albumi ja kappaleet edellä. Arnold Lanessa mies keräili naisten vaatteita pyykkinaruilta, mutta muutenhan 60-luvun musiikki mielletään yleensä lyyrisiltä teemoiltaan joko non-senseksi, tai idealistiseksi. Hitchcockin musiikissa sanoitukset ovat kuitenkin aika hirtehisiä ja maailmassa synkkiä kulmia.

Levyn julkaisi englantilainen pieni Armageddon-levy-yhtiö, jonka rosteriin kuului jälkipunkkia ½ Japanesesta Pyloniin ja The Method Actorseihin. Albumi äänitettiin myös yhtyeen kotikaupungissa Cambridgessa. Julkaisu ei noussut ymmärtääkseni edes maan indie-listoille ja myydyistä levyistä puolet meni Yhdysvaltoihin. Bändi julkaisi vielä seuraavana vuonna sinkun, mutta hajosi Hitchcockin jatkaessa samantyylisen musan parissa. Bändikaveri Kimberley Rew siirtyi Katarina & The Waveseihin kirjoittaen näille hitit "Walking on Sunshine" ja "Love Shine a Light", joista jälkimmäisellä Englanti sai Euroviisuvoiton 1997. Viime vuonna covid-19:sta kuollut basisti Matthew Seligman soitti muun muassa Thompson Twinsien ja David Bowien kanssa plus kymmenissä studiosessioissa.

keskiviikko 27. tammikuuta 2021

Pave Maijanen - Lähtisitkö 1984

Pave Maijasen lähtö ei ole jäänyt varmaan keneltäkään huomaamatta. 

Hivenen unohdettu artisti nousi klassisesti (odotetun) kuoleman jälkeen taas puheenaiheeksi ja Maijasen tekemää tai tuottamaa musiikkia on soitettu radiokanavilla tässä parin viikon sisään ehkä enemmän, kuin muutaman viime vuoden aikana yhteensä.

Maijasen viimeisen suuremman suosion päivät sijoittuvat 90-00-luvun taitteen "Mestarit Areenalla" kiertueeseen. Edes puolen vuosikymmenen takainen "Vain elämää" kausi ei tuonut suurempaa nostetta, vaan Maijasen viimeiset vuodet keikkailtiin baarin- ja pitseriannurkissa. Jotain Maijasen työmoraalista kertoo, että junaan hypättiin ja keikat soitettiin, vaikka taustalla velloi turhautuneisuus, joka purskahti ehkä viimeisissä biiseissä esiinkin.

Musiikkiura lähti käyntiin jo 60-luvun lopussa, jolloin Maijanen soitti torvea ja vokalisoi lappeenrantalaisen aikansa soul-musiikista ammentaneen bändin riveissä Rockin Suomen mestariksi. Tästä eteenpäin muusikonura lokatoitui Helsinkiin ja ja Maijanen oli aika pian basistina useissa yhtyeissä, hänen mukaansa opillisesti tärkeimpänä oli Pepe Wilbergin kunnianhimoinen Paradise.

Kelataan VHS:ää eteenpäin; Maijasen hankittua omat kannuksensa ajallisesti väärään kohtaan syntyneen Royalsien ja oikeampaan osuneen Mistakesien kanssa, toinen 1984 ilmestynyt soololevy oli suurhitti, aivan kuten tämä sen singlelohkaisukin (B-puolella Pertsa Reposen käännös Simon & Gartfunkelin biisistä trad.). Lähtisitkö soi 84-85 radioista miltei yhtä tiuhaan, kuin Maijsen kuuluisin tuottajantyö Dingo. Kasarin puolenvälin soololevyt myivät timanttilevyn verran, myöhempikin kultaa. Vuosikymmenen lopussa suosio alkoi hiipua ja Seija Simolan ja Kojon tyyliin viimeinen sija Euroviisuissa oli sellainen hämmentävä kansallinen trauma, että se vaikutti Maijasenkin uraan.

Jos Royals oli jälkikäteen ajatellen osittain erittäin laadukasta musaa, mutta aikanaan väärään maailmanaikaan ilmestynyttä, niin kasarin alussa Maijanen osasi lukea tuulensuunnat kuin mestaripurjehtija. Lähtisitkö alkaa kasarin gate-rummuilla (olisiko T.T. Oksalaa?), mukaan tulee 10cc tyylistä valkoista reggaeta ja tuotanto on muutenkin korvakarkkia. Biisi on taiten tehty, harmiton, mutta tarttuvaa kuin aikansa osakesijoittaminen. Yhdessä pääosassa on aikansa kasarisyntikat. 

Lyriikoihin on jätetty pieni ärsyke: jo lapsena tiesi, ettei järvissä ole helmisimpukoita. Raakut olivat hävinneet. Mutta kielikuvassa pulahdettiinkin johonkin unelmiin ja rakkauden lupaukseen, eikä kuusilampeen. Kappale on myös suhteellisen pitkä radiossa soineeksi singleksi: neljä minuuttia.


torstai 21. tammikuuta 2021

Silhouettes and Statues: A Gothic Revolution 1978-86 / 2017

Cherry Red Englannista on nykyään hyvin profiilikas julkaisija sekä kirjojen, että levyjen puolella. Punk- ja hardcore puolella aloittanut yhtiö julkaisee tällä hetkellä myös muun muassa Hawkwindin tuotantoa yms. ja vieläpä tähän maailmanaikaan hyvin aktiivisesti.

CD-boksi pitää sisällään viisi levyä ja bookletin, jossa kerrotaan luonnollisesti kappaleiden taustatietoja, joko ensyklopeedisesti, tai sitten artistin itsensä muistelemana. Kirja ja levypussit on taitettu ja muotoiltu tyylillä.

Silhouettes & Statues keskittyy Brittein saarten goottimusiikkiin ja mukana olevat aussibändit, Nico ynnä muut linkittyvät ja lokatoituvat paikan skeneen. Viidelle levylle mahtuu 86 biisiä, eivätkä ne ole varsinaisessa aikajärjestyksessä, vaikka Joy Divisionin 'Shadowplay' aloittaa boksin. Cherry Redillä on suhteet kuulemma kunnossa isoihin levy-yhtiöihin, joten boksiin on saatu mahdutettua niillekin levyttäneet artistit. Mutta tälle kokoelmalle on siis saatu mahtumaan käytännössä miltei kaikki skenen bändit lyhytikäisiä virityksiä myöten.

Goottimusa- ja skene ovat itselle olleet aina vähän vaikea paikka. 90- ja 00-luvun taitteessa oli tyylilajin voimakas uudelleentuleminen ja se näytti ja tuntui omaan silmään sellaiselta Stadin assan teinien poseeraukselta ikäryhmälle ominaisen maailmantuskan ja huumorintajuttomuuden kera. Mutta nämähän voi tosiaan kääntää voitoksi samalla tavalla, kuin esimerkiksi hardcoren mustavalkoisuuden maailmankuvan ja kompromissittomuuden. Kun malttaa ottaa vähän etäisyyttä.

Tyylilajille on usein ominaista tietyt kliseet baritonilaulusta voimakkaasti efektoituihin kitaroihin, mutta sehän ei syntynyt itsekseen, vaan jatkumona punkin jälkeisestä post-punkista. Ilman punkkia ei nimittäin olisi laitettu samaan kasaan elementtejä, joista osa on tahallisesti suorastaan epämiellyttävän kuuloisia. Jännite ja sen säilyttäminen on toinen goottityylin juttu. Mutta levyn ennestään tutut ja tuntemattomat yhtyeet ovat myös suurelta osilta velkaa ja perillisiä saksalaiselle 70-luvun krautrockille Canista Kraftwerkkiin. Toisesta pussissa vähän Bowieta ja Velvettejä ja on varsinainen ihme, miksen tätä kamaa ole aikaisemmin kuunnellut? Raja "gootin" ja post-punkin välillä on muutenkin tällä kokoelmalla häilyvä. Biisit on valittu taiten; levyllisen jaksaa kerrallaan hyvin, osa biiseistä on tarttuvia, osa vaikuttavia. Osa hämmentäviä. Rohkeutta ei edelläkävijöiltä aikanaan puuttunut.

Kiitokset kirjastososialismille tämänkin lainauksesta.

torstai 31. joulukuuta 2020

Roy Harper & Jimmy Page - Whatever Happened to Jugula? 1985

Roy Harperin tuohon mennessä kolmastoista pitkäsoitto on merkitty yhteisesti Jimmy Pagen nimiin. Jälkimmäinen soittaa koko levyn pituudelta sähkö- ja akustisia kitaroita ja tämä yhdistelmä Harperin omintakeisen kitarointityylin kanssa toimii yllättävän hyvin. Etenkin siihen nähden, että miehet rämpyttävät kasarin kamalan näköisiä Ovation-kitaroita ja niiden omintakeinen soundi on muokattu ajan tyylin mukaan ja vähän ylikin. Löytyy nimittäin hurjat määrät chorus-efektiä. Kun tähän päälle lätkäistään vielä ajoittain mukaan nousevat aikakauden tyylin mukaiset FM-syntetisaattorit, hämmentävät laulun delay-kikat ynnä muu, soppa on itse asiassa hyvinkin maukas, vaikkakin sakia.

Muutamassa eri lokaatiossa (mm. vanhan koulukaverin kellarissa) äänitetty levy syntyi studio-omistaja Tony Beckin rohkaistessa Harperia ottamaan yhteyttä takavuosien tuttavaansa Jimmy Pageen. Lopputulos hyödytti kumpaakin, sillä Page oli aika surullisessa kunnossa tuohon aikaan Zeppelinin lopetettua. En ole asiaan hirveän tarkasti perehtynyt, mutta kuulemani perusteella tämä levy on parasta Pagea 80-luvulta. Koska olet satunnainen lukija eksynyt tälle sivulle todennäköisesti levyn nimen perusteella, oletan että perustietona on tuttua juttua Zeppelinin 70-luvun alussa Harperille tributoima biisi. Page soitti myös salanimellä Harperin legendaarisella 'Stormcock'-albumilla.

Toinen linkki Harperin menneisyyteen on levyn kolmosbiisi 'Hope' joka perustuu David Gilmourin sävellykseen. Harperhan vokalisoi myös Pink Floydin legendaarisella 'Wish You Were Here'-albumilla.

Eli kasarin soundeilla mennään, mutta Harper itse ja hänen kappaleensa ovat Roy Harperia. Kymmenenminuuttinen avaus 'Nineteen Forty-Eighties' on hänelle ominaista moniosaista "folk-progea", joka olisi voinut olla millä tahansa aikaisemmalla albumilla. Samoin kolmoskappale, syyttömänä teloitettavasta miehestä kertova 'Hangman'. Puhtaasti folkahtavana alkava ja isoksi kasvava 'Elizabeth' irroitettiin sinkuksi ja kaunis kappalehan se on. Tämän jälkeen tulee yhdessä soinnussa kulkeva 'Frozen Moment'. Levyn päättää moniosainen ja erikoinen 'Advertisement (Another Intentional Irrelevant Suicide)' tarttuvine hoilotuksineen, puheosuuksineen ja lopun kaiutettuine oksennuksineen.

Harper oli niitä harvoja vanhempia artisteja, jotka eivät saaneet 70-luvun lopussa punkin noustessa alakulttuurista fatwaa ja mies oli vakioesiintyjä punkkarit, anarkistit ja travellerit yhteen koonneilla free festivaleilla. 

Ilmeisesti Jimmy Pagen nimi levyn kannessa nosti kuitenkin tämän levyn sekä Englannin, että Yhdysvaltain listoille, käsittääkseni ensimmäisen ja ainoan kerran. Ei hirveän korkealle, mutta kuitenkin. Listasija yhdistettynä levyn musiikilliseen ja lyyriseen sisältöön ja ilmestymisajankohtaan on mielenkiintoinen; elettiinhän Englannissa Thatcherin ja juppien aikaa ja musiikissa listoilla jyräsi Nick Kentin termillä lanseeraama "asuntosijoittajien musiikki". Soundilliset ratkaisut olisivat vieroittaneet minut tästä vielä 90-luvulla, mutta nyt soppa on jollain tapaa jopa kiehtovampi, kuin klassinen 70-luvun kama. Levyn julkaisi indiemerkki Beggars Banquet ja uudelleenjulkaisi ysärin lopussa Harperin oma Science Friction-merkki. 

tiistai 29. joulukuuta 2020

Coil - Musick to Play in the Dark 1999

Coil oli käytännössä pariskunta John Balancen ja Peter 'Sleazy' Christophersonin poikkitaiteellinen projekti, joka toimi pääosin musiikin puolella. Kumpikin mieihistä oli jälkipunk-yhtye Psychic TV:n jäseniä, Christophenson tätä ennen myös esi-industrial-yhtye Throbbing Gristlen nelikossa. Tätä kautta miehet tutustuivat toisiinsa Balancen lähetettyä tälle fanikirjeitä. Eikä tässä vielä kaikki: Christophersonin nimi on levyjen kuuntelijoille tuttu myös korkean(kin) profiilin levynkansitaiteilijaporukka Hipgnosisin kolmantena jäsenenä.

Nimen alla toimiminen alkoi vuonna 1982, ensilevy ilmestyi pari vuotta myöhemmin ja 80-luvun lopussa bändi etsi esi-industrialiinsa uusia ääniä hiippaillen jopa acid housen lähelle. Vuonna 1994 vanha kaveri ja soittaja Drew McDowall otettiin yhtyeen pysyväksi jäseneksi. Tästäkin eteenpäin musiikki jatkui jatkuvaa evolutoituimista, kaksikon pitäessä kuitenkin syvää sakeuden vatia käsissään. 90-luvun loppupuolella mukaan tuli myös Tim Lewis, joka tunnetaan paremmin nimellä Thighpaulsandra. Hänen tuotantotaitonsa ja massiivinen vintagesyntikkakokoelma toivat uuden elonhenkäyksen tuotantoon, jota kutsutaan Coilin loppupään levyiksi (Balance kuoli pudottuaan rappusilta 2004). Thighpaulsandran nimi on täällä vierailleille tuttu yhden vaiheen Julian Copen musiikillisena kumppanina ja tienestinsä hän on tehnyt jo suljetun studionsa lisäksi pitkäaikaisena Jason Piercen Spiritualizedin kosketinsoittajana 90-luvun lopusta 2000-luvulle.

Coilin musiikkiin on liitetty vahvasti esoteria, huumeet, crowleyläinen taikuus yms. ja tätä levyä äänitettiin erinäisissä sessioissa edellä mainitut asiat joskus hyvinkin pinnassa. Audiota kuunnellessa voisi olettaa, että kaksikko McDowell & Thighpaulsandra ovat hoitaneet musiikin ja pääkaksikko "muun sisällön". Kohtuullisen verkkaisesti etenevän levyn nimi on tunnelmaa kuvaava: tämä on tällaista synkkää pohdintaa, jota voi kuunnella öisin. Jokainen unettomuudesta kärsivä toki tietää, että tällaisen ankeuden sijaan yön pimeinä tunteita maataan ja pohditaan yleensä oikeasti huomista kauppareissua yms. arkisempaa typerää.

Levyn avaava pitkä ja painostava 'Are You Shivering?' vaihtuu seuraavan 'Red Birds Will Fly Out of East and Destroy Paris in Night'iin, jossa Thighpaulsandra esittelee berliinin koulukuntaa muistuttavan sekvenssinsä, jota maalataan vielä ajoittain mellotronilla. Balance puhuu väliin sekvensserin läpi ääntä synteettisesti katkoen ja loppupäässä siristellään jo metelin rajamailla. Yökerhomainen luenta 'Red Queen' rauhoittaa levyä musiikillisesti. Toiseksi viimeinen 'Red Birds' koostuu taustaltaan syntetisaattoreiden läpi vedestyistä eläintenäänistä ja luennasta. Päätösraita 'The Dreamer is Still Asleep' muistuttaa eniten perinteistä laulumuotoista kappaletta, taustana käppä-casion muzak-biitti.

Yksi syy Coilin kulttiyhtye-statukseen on varmaan se, että bändin äänitteitä painettiin aikanaan aina hyvin rajallinen määrä. Tavara oli NTKT (ne tietää ketkä tietää), käytetyt levyt fanien Crowley-kirjojen vieressä ja hinnat pilvissä. Itse olin bändin nimen kuullut jo ysärillä, mutta eihän noita juuri missään liikkunut, tai sitten industrial-leima karkoitti silloin.
Oikeastaan samaa asiaa on toteutettu olemassa olevista uusintapainoksistakin. MtPitD:sta tehtiin kalliita väri-vinyyliprinttejä (neljäs poski kuulemma taidekuva), jotka ovat kaikki SOLD OUT. Onneksi itselle kelpasi tästä alkuperäisen mukainen cd, tosin hyvin pienillä levynkansitiedoilla. Painoksen äänenlaatua valvoivat sekä McDowell, että Thighpaulsandra ja se on saanut kehuja siitä. Ehkä syystäkin, sillä kajareista levyn aikana tulvivat hertsimäärät ja kanttiaallot ovat kyllä tavallaan hyvin... äärimmäisiä. 

Levy on noussut jonkinlaiseen klassikon asemaan ja näin 20-vuotta ilmestymisensä jälkeen kuulostaa kieltämättä ainoastaan itseltään, minkä huomasin tägätessä tähän kirjoitukseen sitä liippaavia tyylilajeja. Niitä tuli 10 kappaletta.

maanantai 21. joulukuuta 2020

Isi & Pojat Myrskystä ‎– Kersantti Perverssin Pojat Myrskystä 2017

Isi & Pojat Myrskystä on tuttu kaikille 80-90-luvun taitteessa Soundien demopalstoja nuohonneille. Bändi keräsi niissä kehuja ja julkaisi pari äänitettä aikansa pienlevy-yhtiö UJO:lle. Yhtye on aktivoitunut 2010-luvulla ja olen itse nähnyt ainakin pari keikkaa, koska tyypit ovat alunperin tältä kylältä. Toinen 90-luvun taitteen ex-Anjalankosken kaupungin yhtye, joka on jäänyt mieleen oli kauhu-punkbillyä soittanut Ferox, eikä yhtään hullumpi bändi sekään.

Tämä uutta materiaalia sisältänyt cd-EP livahti ilmestyessään ohi ja sitä taisi saada ostettuna ainoastaan Hippie Shake Recordsilta. Osan biiseistä tunnistan kuulleeni yhtyeen keikalla.

Bändin musiikki on sellaista, että toisin tehtynä voisi hyvinkin olla, että en pitäisi tällaisesta, tai se ei ainakaan tekisi suurempaa vaikutusta. Isi & Poikien Myrskystä musiikkia voisi nimittäin luonnehtia termillä "rappari-rock", jota käytettiin 70-luvun lopussa esimerkiksi yhtyeestä Popeda. Eli niin sanotusti työväenluokkaista rokkia sanoituksilla joissa vilahtelee yhteenliimautuneet pornolehden sivut, viina, vankilasta himaan yms. kuvasto. EP:n seitsemästä biisistä laskentatavasta riippuen kolme tai enemmän on covereita, jotka toisaalta luetaan omalla tavallaan ja ne muuttuvat Isi & Pojat-biiseiksi. Ohio Express, The Who ja Chuck Berry.

Biisit on miksattu hyvin yhteen, jolloin kyseessä on saumaton kokonaisuus. Musiikki jyrää alusta loppuun, Isi Martikainen hyvä rock-karjuja, soitto pelaa, kitaristi Hyvärinen on taitava ukko ja vastuussa myös levyn lyriikoista. Ekassa biisissä kerrotaan jo mistä on kysymys: "Laita aivot paperipussiin ja rupea ravistaan".
Tässä vaiheessa tuleekin bändin erikoiskortti; jo ekan Chuck Berryilyn välissä tulee Land of Thousand Dances-pätkän lisäksi kunnon Beefheart-takomisosuus, tai tässä kohtaa mieleen tulee jo Radiopuhelimet. Eli bändi osaa sekoittaa puupäistä ja puupäistä, mutta erikoiskulmaista meininkiä. Kierroksia lisätään kolmosbiisi "Steriloitu koti" lähtien ja nyt ollaan ihan Radiopuhelimissa. Ja tämähän ei vielä riitä, vaan seuraava "Toby Dammit", jonka painostavan sekavat sanat saavat taaksensa kunnon Stooges-fonin ja kertsissä yllävät fm-syntikat. Ja bändi takoo taustalla hampaat irvessä. Yhteenmiksattu "Kevyt kenkäinen Baby" palauttaa popeda-menon, mutta jyrää kuin... jyrä. EP lopetetaan bändin luennalla kahdesta The Who-yhtyeen biisistä ja päättyy ukkosen jyrinään ja sateeseen.

perjantai 18. joulukuuta 2020

Hamlet - Linnanherra 1977

Äänijälkiä-blogissa oli hyvä kirjoitus, jossa niputettiin Rocket Recordsin 00-10-luvuilla uudelleenjulkaisemat "kadonneet" suomi-progealbumit. 

Noh, moni niistä ei aikanaan niin sanotusti ikinä löytynytkään, ilmestyen pieninä painoksina suoraan unohduksiin tai aivan toisenlaisen musiikkityylin julkaisijan kautta. Tai sitten niin sanotusti liian myöhään, kuten Fonovoxin 1977 julkaisema Hamlet-yhtyeen 'Linnanherra'.

Levy pyörii internetissä ihmettelyn aiheena kahdestakin syystä: alkuperäisestä vinyylialbumista pyydetään huimaa 900 euron hintaa (ei ole käynyt kaupaksi) ja sen mykistävän huonosta kannesta, jonka on sentään kuvannut aikansa ykköskuvaaja Olavi Kaskisuo. Huima myyntipyyntihinta johtunee siitä, että levy ei ehtinyt kovin kauaa edes olla levykaupoissa, koska Survival-nimellä toiminut lappeenrantalaisyhtye pakotettiin ilmeisesti aivan viime metreillä levy-yhtiön toimesta muuttamaan nimensä Hamletiksi ja poseeraaminen kesäteatterikostuumeissa karmaisevassa kannessa oli ehkä viimeinen niitti.

Linnanherra uudelleenjulkaistiin cd:nä jo 2010, eli kymmenen vuotta sitten ja ehkä juuri kannen ja sisältöoletuksen takia olen vältellyt sen kuuntelua tähän päivään asti. Oletus nimittäin oli, että sieltä olisi kuulunut vuonna 1977 vanhentunutta kiemuraista progea, mikä on sinänsä hassu fobia vuonna 2020, koska eihän tällaista sukupolvisotaa enää ole olemassakaan. Ylipäätään proge-hämyt vs. punk (joka tuli maahan vielä ajan tyyliin 2-vuotta myöhässä) oli tämän maan viimeinen musiikkisukupolvitaistelu ja itse olen tuolloin ollut parivuotias taapero. Näin jälkikäteen tarinat siitä, että progehämyt pelattiin ulos koko musiikki- ja soittajakentästä on vähän outo. Tällaisen kokemuksen saa esimerkiksi masentuneen Ronnie Österbergin itsemurhasta tasan 40-vuotta sitten, mutta toisaalta Häkä Virtaset ynnä muut toimivat jo kokopäiväisinä studiomuusikkoina. Se lienee kuitenkin selvää, että 1977 progeyhtyeiden perustaminen väheni, vaikka suuressa maailmassa dinosaurukset Genesis, Pink Floyd ja Yes tekivät tässä vaiheessa kaupallisesti menestyneimmät albuminsa.

Yllä oleva rönsyily on kuitenkin ihan paikallaan asetellessa Linnanherraa aikasapluunaan. Myös ajatus progen väsähtämisestä 77 on sikäli perusteltu, että sen kiemurat syntyivät ja elivät ajassaan vuosikymmenen alussa. Niiden soittaminen samaisen vuosikymmenen lopussa kertoo ehkä enemmän paikalle jämähtämisestä ja kopioinnista, joka ei käsittääkseni ollut tyylisuunnan eetos. 

Alunperin. 

Tässä mielessä Linnanherra onkin yllätys, sillä koko levy on enemmän ja vähemmän kitaravetoista ja vieläpä kahden kitaran vetoista jytää, jossa on rytmitysten ynnä muiden elementtien kautta mukana sitten sitä kunnianhimoa. Monessa paikassa levyyn halutaan liittää Black Sabbathin nimi, mutta itse sijoittaisin tämän ulkomaisesta jatkumosta Wishbone Ashin ynnä muiden linjaan. Kahden kitaran liidit ja riffit ovat jytääviä, mutta edellämainitun tyylisesti myös ilmavia ja lentäviä ja sitovat musiikin BS:n maahankaivuun sijaan niin sanotusti ilmaelementtiin. Toinen selkeä vaikutin lienee ollut "ajattelevan ihmisen jytäyhtye" Blue Öyster Cult.

Kappalemateriaali on osittain jopa tarttuvaa, sisältää tarvittavat koukut ja pienen ripauksen niitä kiemuroita. Yksi mikä erottaa tämän ovat lyriikat, jotka poikkeavat jonkin tyylilajin peruskamasta. On sitten kuulijan oma asia, tykkääkö niistä vai ei. Edellä mainitusta toimii hyvänä esimerkkinä kappale "Eloonjääneet". Nimibiisi ja "Korpireiska" jytäävät komeasti. Koko levyn kappalemateriaali ei ole ehkä ihan parasta A-luokkaa, mutta tarvittavaa. Kitaristit ovat notkeita.

Levyn tuottajina toimivat Kimmo Suovanen ja aikansa epäonninen monitoimimies Markku Suominen, joka soittaa levyn syntikat. Kyseinen laite kuulemma katosi samalla, kun Suomisen myöhemmät levy-yhtiöpuuhat kaatuivat.

Hamlet/Survival loppui käsittääkseni levyn ilmestymiseen ja osa miehistöstä haisteli paremmin aikansa tuulia perustaen teddyille maistuneen ja kohtuullisesti menestyneen Jam Rock Bandin.