maanantai 26. lokakuuta 2020

Astro Can Caravan - Outer Space Takes – Unheard Journey 2002 – 2008 || 2019

Astro Can Caravan on sellainen yhtye tai tarkemmin jazz-kollektiivi, jonka musasta olen aina tykännyt, mutta sitä tulee kuunneltua suhteellisen harvoin. Tarkempi kaivelu paljasti syynkin: edellinen pitkäsoitto on ilmestynyt 2010, joten yhtye on ollut enemmän tai vähemmän jäissä viimeiset kymmenen vuotta. Viimeisin muistikuva on kuitenkin kahden kesän takaa, jolloin piti jopa lähteä paikan päälle Parikkalan patsaspuistoon katsomaan keikkaa, mutta seuraavan aamun 5:30 herätys aamuvuoroon esti idean ja 200km suuntaan toteuttamisen.

Samaisen vuoden 2019 loppukesästä ilmestyi Karkia Mistikan julkaisema kokoelmalevy, missä on yhtyeen ennenjulkaisematonta materiaalia ja keikkanauhaa alkuajoilta vuoteen 2008. Materiaalia oli kaiketi hyvin suuri määrä, josta tälle kokoomalle päätyi miltei 70-minuuttia.

Astro Can Caravan on alunperin kuopiolainen vuonna 2001 perustettu yhtye, jonka ytimen muodostavat edelleenkin Otto Eskelinen, Tomi Kosonen ja Pekka "Pharaoh" Pirttikangas. Tosin en tiedä toimiiko tämä nyt missäpäin Suomea. Pirttikangas asunee ainakin edelleen Kuopiossa. Bändin riveissä on soittanut kuitenkin noin 30 henkilöä ja keikkakokoonpano on vaihdellut pienestä suureen.

Bändin jatsi ja meininki sijoittuu sinne, mistä itsekin pidän, eli paljon Sun Ra:ta (sitä coveroidaankin tällä levyllä), ripaus 60-70-luvun taitteen "spirituaalista jatsia" ja annos ihan puhdasta sekoilua. Hommassa pysytellään kuitenkin miltei aina itseäni miellyttävällä suhteellisen skarpilla puolella, vaikka töötäkäänkin. Nimimiehistä ja naisista huolimatta kollektiivin äänentuotanto on yhteistä, hyviä kikkojakin löytyy, mutta mitään suorittamista tämä ei ole. Jyhkeät torviarrit ovat polyrytmien lisäksi se juttu mikä tästä jää ensimmäiseksi mieleen. Paletti on kuitenkin niin laaja, että kyllä sieltä voi ajoittain kuulla jonkinlaista motorikkia ja yhdessä kohtaa jopa Suiciden performanssia. Edellämainittu taitaa olla levyn ainoa pätkä, missä on vokaaleja tai niiden tapaisia. Homma jyrää myös rytmillisesti ollen toisinaan jopa hyvin ärhäkkää. Funkkaaminenkin tehdään omalla tapaa.

Levyn materiaali on äänitetty useassa eri lokaatiossa, eri kokoonpanolla, eri tilanteessa ja aikahaarukkakin on kuusi vuotta, mutta ei sitä sinällään erota, koska se on masteroitu mukavan yhteneväiseksi. Hyvää settiä.

keskiviikko 14. lokakuuta 2020

Hawkwind - All Aboard the Skylark 2019

 Jossain 90-luvun alun Soundissa oli Jussi Niemen arvostelu Hawkwindin silloisesta levystä, josta arvostelija totesi, että jos bändi kerran toistanut ja hionut juttuaan jo 20+ vuotta, niin kyllähän sen on pakko toimia. Nyt tästä Soundin levyarvostelusta alkaa olla 30 vuotta ja Hawkwindin ensilevykin täyttää 51. 

Niemen sanoissa on kuitenkin vissi totuus: Hawkwind toimii toimiessaan edelleenkin. Tosin kaikki nykylevyt eivät toimi välttämättä aivan yhtä hyvin, mutta toimivat kuitenkin jollain tasolla.

All Aboard the Skylark on omiin korviin hyvä nyky Hawkwind-albumi. Eihän se nyt mikään 70-luvun klassikko ole, eikä enää sellainen voikaan olla, mutta periaatteellisella tasolla tältä löytyy monia niitä yhtyeen hyviä juttuja, joita pidetään Hawkwindille ominaisia.

Avausbiisi 'Flesh Fondue' viittaa sanoituksissaan yhtyeen vuoden 1982 levyyn 'Church of Hawkwind' ja biisiin 'Star Cannibal'. Musiikillisesti se tuuttaa klassisen monotonisen Hawkwind-riffin, joka pidetään puupäisen yksinkertaisena. Ensi kuulemalla mieleen hiipi ajatus, että yhtyeen jonkunnäköiset kasarin opetuslapset, eli Antisect olisivat voineet tehdä aikanaan samanlaisen pseudo-heviriffin. Kakkosbiisi, instrumentaalinen 'Nets of Space' yhdistelee nykysyniä ja Windin perinteistä haahuilua. Ei mikään klassikko, mutta albumilla sille on paikkansa. Sävellysvastuu on pääosin perustajajäsen Dave Brockin käsissä, mutta kakkoskitaristi ja kiipparisti Magnus Martin on vastuussa osasta, jotka hän myös vokalisoi. Asianmukaista maailmantuskaa poteva 'Last Man on Earth' on Wind-biisiksi yllättävän melodinen ja formaali. Tämä korjataan seuraavalla 'We Are Not Dead...Only Sleeping'illä, joka on yllättävän erikoinen ja kokeellinen, noin 74-vuotiaan miehen kokoamaksi. Muita levyltä nousevia kappaleita ovat '65 Million Years Ago' ja levyn päättävä Martinin 'The Fantasy of Faldum'.

Kirjaston lainakappale oli tupla-cd, jonka kakkoslevy 'Acoustic Daze' esittelee Hawkwindin edellislevyn kokoonpanon soittelemassa uudempia ja vanhempia biisejä yleisön edessä. Ei ehkä tarpeellinen, muttei huonokaan.

Aiempi maininta kasaribändi Antisectistä sikäli osuva, että nykyisin Hawkwindin fyysiset levyt julkaisee DIY ja punk-kulttuurissa vahvasti toiminut Cherry Red Records.

torstai 8. lokakuuta 2020

The Orb - Abolition of The Royal Familia 2020

90-luvun ja ambient house-tyylisuunnan ruumiillinen ilmentymä, eli The Orb on ollut 2010-luvulla oikeastaan aika aktiivinen julkaisija. Suursuosion päivät sijoittuivat levytysuran alkuvuosiin ja yhtye on palannut niin sanotusti mainstreamista takaisin uugeehen.

Tai yhtye ja yhtye; The Orb on Alex Pattersonin johtama sampleri, jossa hänen aisamiehellään (tähän asti kaikki miesoletettuja) on aika kova vetovastuu. Tähän tyytyy ja kestää moni, pitkäaikaisimpana kumppanina Thomas Fehlman. Toisaalta kuumimpina vuosina kumppanina ollut Kris 'Thrash' Weston lähti enemmän tai vähemmän ovet paukkuen, syyttäen Pattersonia vapaamatkustelusta.

Olen sinänsä ihan aktiivisesti kuunnellut aina vastaantulevat 2010-luvun The Orb-levyt, mutta ei niistä hirvesti ole jäänyt mitään mieleen. Poislukien David Gilmourin kanssa tehty 'Metallic Spheres', joka ilmestyessään ei täyttänyt ehkä galaksin kokoisia odotuksia, mutta tässä kymmenen vuoden jälkeen on saavuttanut omissa korvissa paikan aivan pätevänä levynä.

Abolition of The Royal Familia ilmestyi maaliskuussa ja sille oli suunniteltu kiertue, mutta jokainen varmaan tietää mitä sitten tapahtui. 

Kuuntelin levyn suoratoistopalvelusta heti ilmestymisen jälkeen, eikä se jättänyt mitään suurteoksen kuvaa. Lainasin levyn kuitenkin tässä viikon sisällä kirjastosta ja auto-cd:nä siltä löytyy hetkensä. Levyn alku on suorastaan heikkoa kamaa, ainakin omaan makuuni. Hyvin geneeristä 'jumputusta' ja vielä hivenen vanhanaikaistakin. Siellä täällä pilkahtelee kuitenkin The Orbin vanha henki ja kutosbiisi, vaikka lainaileekin törkeästi Vangeliksen Blade Runnerin äänimaisemaa on karkkia sielulle ja korville. Vähemmän yllättäen se on myös rytmitön ambient-biisi. Hidasta melankolista tunnelmointia tihkuu sieltä täältä ja ysibiisi 'Ital Orb' (jolla viitataan varmaan rastafarien ruokakulttuuriin) pyörähtelee perus-Orb dubin lisäksi mukavasti muillakin kierroksilla. Levyn päättävä, uhkaavalla poikkeustilanjulistuspuheella eteenpäin kulkeva 'Slave Till U Die No Matter What U Buy', voi kokea profeetallisia sävyjä. 

Summa summarum. Fyysisenä en tätä ostaisi, mutta kyllä Patterson elää vielä.

maanantai 5. lokakuuta 2020

Matt Berry - Phantom Birds 2020

Levyhyllyssä aikaisemminkin pyörähtänyt Matt Berry on englantilainen suhteellisen suosittukin koomikko, jolla on pitkin 2010-lukua kulkenut koomikkouden rinnalla levytysura Soul Jazz Recordsin listoilla. Berryn (s. 1974) omakustanne-debyytti ilmestyi tosin jo vuonna 1995, seuraavakin kymmenen vuotta myöhemmin 2005 ja SJR uudelleenjulkaisi sen 10-luvun puolessavälissä.

Aikaisempi Levyhylly-bloggaus liittyi muistaakseni Wicker Man-elokuvan äänestöä ja kuvastoa mukailleeseen 'Kill The Wolf'-levyyn. Homma oli alkanut jo edellisellä 'Witchhazel'illä, jolta löytyi Toast of Londonin tunnariksi päätynyt koskettava 'Take My Hand'.

Berryn musiikki on tietyllä tapaa ehkä röyhkeästikin retroa: se kuulostaa oikeastaan jokaisella levyllä 70-luvulta, eikä tätä vähennä artistin viehtymys old-school analogisyniin. Periaatteessa mitään ei keksitä uusiksi, mutta mitäs sitä. Berryn baritoni kantaa, kappaleissa on tarpeeksi omaa, vaikka ne ovat tavallaan pastissin kuuloisia. Tarpeeksi koukkuja peittääkseen yksinkertaisuuden. 

Kuulostaa näyttelijän työltä?

Phantom Birds on yhdistelmä folkkia, soft rockkia ja ehkäpä tosiaan Nashville-soundia. Viimeistä alleviivaa muutamalla kappaleella hienosti soiva steel-kitara, jolla toki myös viihteelliset arvonsa musiikkimaailmassa. Tästä upea esimerkki löytyy levyn kappaleelta 'Take A Bow'. Tämän tyyppisissä levyissä on tapana vähän väsähtää loppua kohden, mutta Berry on ladannut sinne parhaimmat biisinsä.

maanantai 28. syyskuuta 2020

Emtidi - Saat 1972

 

Remiksaus-kirjoitus, sillä Emtidin Saat on ollut tässä blogissa aiheena jo vuonna 2011, mutta silloin hyvin lyhyesti. En tiedä tuleeko tästä nyt sen pidempi kirjoitus kuin silloinkaan, mutta koska tuosta on kymmenisen (!) vuotta ja levy on soinut autostereoissa taas jonkin aikaa, niin palataan aiheeseen.

Oikeastaan yhtyeen kaksi levyä ovat malliesimerkki, mitä krautrock/kosmische-levyjen kanssa saattoi tapahtua ajalla ennen internettiä, tai sen alkuhämärissä: riippuen kumman sai ensiksi käsiinä, yhtye on ollut kuulijan korvissa joko hyvä, tai unohdettava. Nimittäin vuonna 1970 levytetty debyytti ei ole kovin hääppöinen albumi. Oma kuunteluni osui ensiksi sen kohdalle joten 'Saat'iin tutustuminen oli haastavaa. En edes tiedä miksi noin vahvalla ennakkokäsityksellä levyn ostin.

Ensilevy syntyi, kun kaksikko Maik Hirschfeldt ja Dolly Holmes olivat esiintyneet jonkin aikaa akustisesti Berliinin pikkuklubeilla. Duo oli tavannut toisensa tuon ajan yleisessä musiikillisessa ponnahduslaudassa ja keittokattilassa, eli kaupungin Hair-musikaalissa. Vastaavanlaisestahan sai alkunsa kotimainen Wigwam, tai ainakin otti lisävauhtia. Holmes oli alunperin kanadalainen, mutta käsittääkseni Euroopan mannerpuolelle hän tuli Lontoosta.

Siirrytään suoraan kauniin kannen omaavaan kakkoslevyyn. 

Saat tarkoittaa siementä, joka tässä esitetään taianomaisena. Edellemainittu sana kuvaakin hyvin montaa levyn hetkeä. Ei tämäkään lähde heti täyteen lentoon, mutta Hair-taustan nyt tietävänä ekan biisin 'Walking in the Park'in musikaalimaisuus on ymmärrettävää. Dolly hoitelee päävokaalit Maikin tullessa välillä mukaan. Hirschfeldt soittaa kitaraa Holmesin soittaessa pääosan koskettimista. Aloitusbiisin suoritettua virallisen musikaaliosuutensa se lähtee vahvasti efektoiduksi jamitteluksi phaserin pyörittäessä ääntä Maikin sooloillessa kitarallaan (välillä hivenen epäpuhtaasti ja käppäisesti). Kakkosbiisi 'Träume' maalailee hyvää yötä eteerisellä sanattomalla naislaululla kauniiden koskettimien ja kellojen ja kilkuttimien päälle. Puolen lopettava kymmenminuuttinen kolmosbiisi nousee jo koschmisiin tunnelmiin muuntuen ns. normaaliksi kappaleeksi kaksitoistakielisen, urkujen ja mellotronin tahdittamana.

Kakkospuoli avataan astetta tavanomaisemmalla, mutta edelleen kauniilla folk-kappale 'Love Time Rain'illä. Seuraavaksi tulee levyn nimibiisi, joka on Maikin päävokalisoima, perinteisempää folkkia sekin. Levyn lopettavan pitkä 'Die Reise'n aihepiiriä ei tarvinne arvailla. Sillä liikutaan voimakkaasti tunneskaaloilla niskakarvat pystyssä alkeellisen syntikan ilmestyessä välillä pinnalle ja phaserin vouvatessa välillä hyvinkin...painostavasti.

Jos puhtaasti musiikillisessa mielessä ajattelee, niin kakkospuolen avaavat kaksi perinteisempää folk-biisiä ovat levyn vahvimmasta päästä. Sellaista kaksikon keikoilla esittämä musiikki on varmaa ollut. Mutta Saatin taikuuteen vaikutti suoraan Rolf-Ulrich Kaiserin näkemys, sillä hänen Piltz-levymerkillehän albumi tehtiin ja hänen tuotannossaan. Kaiserin kosmisen musiikin imperiumi piti sisällään muutamia levy-yhtiöitä (myös legendaarinen Ohr) ja hänen visionaan oli yhdistää tuohon aikaan pinnalla ollut folk-musiikki esoteerisempiin ja kokeilevampiin "kosmisiin" soundeihin. Lopputulos on joiltakin kohdin Saat:inkin kohdalla välillä romuluinen, mutta kieltämättä samalla myös kiehtova. Ne pienet skruputhan kuuluvat myös persialaisiin mattoihin, koska vain Allah on täydellinen... Ja toimisiko toimiva hetki yhtä uniikisti ilman puolittaisia jopa epäonnistumisia? Ainakaan niitä ei pelätty.

Kokeilut ovat näillä Kaiserin levytyksillä toisinaan tosiaankin villejä, mutta niin oli visio ja aikakin Saksassa. Kaiserin luottoäänittäjä ja osatuottaja oli tälläkin levyllä Dieter Dierks, joka hankki myöhemmin huipputuottajan toimeentulon The Scorpions-yhtyeen jättimenestyksellä. Tämäkin fakta ja ajatus tässä yhteydessä on... villi. Dierks soitti myös levyn bassot ja osan mellotroneista.

Emtidin aika sen sijaan oli levytyksen jälkeen jo pian ohi: Dolly Holmes muutti Berliinistä pois takaisin Englantiin ja Hirschfeldt pyöritti yhtyettä jonkin aikaa tyystin uudella kokoonpanolla, mutta pisti pillit pussiin, koska Holmesin henkistä vokalistia ei löytynyt. Jotain magiaa sekin.

maanantai 14. syyskuuta 2020

George Gerdes - Son of Obituary 1972

Kuukausi sitten postasin uskiskirppiksiltä löytyneistä levyistä ja lupasin ehkä palata niihin pariin muuhunkin, mitä laarista lähti mukaan. Itse asiassa palasinkin jo, Frank Pourcelin Concorde-levy oli samassa kasassa kuin Gérardin mainio folk-puolikas.

Nyt tullaan kolmanteen levyyn, joka kanneltaan lupaa joko hittiä tai hutia. George Gerdes on kadonnut historian hämäriin. Mies elää käsittääkseni edelleenkin ja on ollut paikallisesti aktiivinen, mutta kahta UA-majorlafkalle levytettyä pitkäsoittoa lukuunottamatta hänen tuotantoaan on löytynyt lähinnä 80-luvun uusfolk DIY-kokoelmilta. Gerdesisistä onkin sanottu, että hän pääsi tavallaan vahingossa luikahtamaan suurelle levy-yhtiölle kuumimman singer-songwriter aallon mukana. Ensilevy Obituary ei ole itselleni juuri tuttu, mutta tämä "jatko-osa" oli mukava yllätys.

Sen verran tiedän levynteon taustoista, että Gerdes matkusti äänittämään Nashvilleen ja levyllä soittaa kaupungin kivenkovia sessiomiehiä pilvin pimein. Musiikki ei ole kuitenkaan puhdasta kantria; sitä liipataan läheltä vain pari kertaa, vaan ehkä enemmän 70-luvun alun folkkia maustettuna amerikkalaisella musiikkiperinteellä.

Gerdesin biisejä ja ulosantia on verrattu Loudon Wainwrightiin ja käsittääkseni tällä tarkoitetaan kummankin musiikissa olevaa selkeästi humoristista viitettä. Huumoriahan voi myös repiä karkeistakin asioista. Kappaleet ovat läpi levyn 70-luvun alun laulajalauluntekijä laatua, mutta levyltä nousee jo kolmannella biisillä näppärän nerokas 'Sack of Woe'. Levyn nimikappale on oikeaa kantria ja kakkospuolen avaava 'Roll Me Over Jehovah' flirttailee rokin kanssa ja lienee syy, miksi levy on jatkanut todennäköisesti kuolinpesästä maallista matkaansa helluntailaisten kirppikselle. Kakkospuoli on muutenkin niin sanotusti laidbackisti rokkaavampi kuin paraatiposki. Mielikuviin nousevat Stones ja Steve Miller Band.

Tämäkin oli saanut kohtalokseen ns. cut-outin, eli ei ole kelvannut ostavalle yleisölle täysihintaisena. Käsittääkseni levyä löytyy enemmänkin tämän maan kirppislaareista, että ehkä tämä kirjoitus on jonkinlainen suositus. Kannestaan huolimatta, tai siitä johtuenkin hyvä levy.

keskiviikko 9. syyskuuta 2020

Śląsk - Helokanie 1964

 Uusi Mojo-lehti opetti, että sen sampleri-cd:ltä löytyvä puolalaisen laulu- ja tanssiryhmä Slask:in Helokanie toimi suorana "lainauksen" aiheena Bowien Low-levyn kappaleella 'Warszava". 

Levy löytyi Bowien kyytiin hänen matkatessaan junalla Itäblokissa (olikohan mahdollisesti paluumatka Neuvostoliitosta yhdessä Iggyn kanssa?). Hän osti sen Varsovan rautatieaseman matkamuistomyymälästä. 

Välillä tosi on tarua ihmeellisempää.

maanantai 31. elokuuta 2020

Frank Pourcel - Concorde 1975


Tässä aivan äskettäin vietettiin vuosipäivää Concorden viimeisestä tulipalloon päättyneestä lennosta. Kone itsessään oli bensiiniajan Utopia, joka tuotteena kusi oikeastaan kaikessa mihin se ryhtyi. Alunperin Saksan, Ranskan ja Iso-Britannian yhteisprojektina alkaneen koneen kyydistä pudottautui ensin Saksa. Mantereen keskellä sijaitseva valtio ei tehnyt oikein mitään yliäänikoneella, joka ei saanut lentää valtioitten yli. Koneen ohjaamo ja matkustamo olivat aikaansakin nähden pienet, mutta öljykriisissä taivaisiin pompannut polttoaineen hinta tiputti Concorden taloudellisen kurssin alas. Silti kone laitettiin 70-luvun puolessa välissä lentoon. Aluksi sillä koitettiin pitkiä matkoja, joissa nopeudesta on todellista hyötyä, mutta tähtitieteellinen polttoaineenkulutus johti useisiin välilaskuihin, jolloin Australian lennon nopeushyöty hävittiin näihin. Lopulta sillä yliteltiin lähinnä Atlanttia ja silloinkaan kone ei tuottanut ns. voittoa. Concordella lentäminen miellettiin kuitenkin jonkinlaiseksi luksukseksi, jota korostettiin ennen lentoonlähtöä nautitulla aidolla shampanjalasillisella.

Samaa luksusta haettiin myös koneelle sävelletyssä tunnuskappaleessa, jonka teki ranskalainen Frank Pourcel Grand Orchestroineen. Biisi on viihteellisesti funkkaava iso orkestrointi aikansa parhaimpaan ranskalaiseen tyyliin. Jet Set.

tiistai 25. elokuuta 2020

The Buxs - Live 1982

Musiikki on upea asia, eikä intternettikään paha, vaikka onkin tappanut lukemattomien ihmisten harrastuksen fyysisten äänitteiden parissa ja ajanut artisteja ahdinkoon. Mutta mikä valtava määrä tietoa ja tiedostoja. Olen ollut muutaman vuoden jäsenenä synnyinkaupunkini facebook-ryhmässä, jonka aiheena ovat paikalliset bändit 70-80-luvulla.
Maailma on sinänsä pieni ja kummallinen, sillä ryhmän ylläpitäjä ja käsittääkseni aikansa skenen primus motor on vaimoni entisen kotitalon naapurin ukko, jonka musiikkiharrastuksista ei ollut mitään arvailuja myöhemmin kyseisessä osoitteessa notkuessani. 

Harvatahtisesti päivittyvässä FB-ryhmässä on aika mittava kokoelma paikkallisissa studioissa paikallisten projektien ja soittajien tuottamaa kamaa. Koska nämä tehtiin siis niin sanotussa oikeassa studiossa, äänenlaatu on yleensä kelvollinen, musiikissakaan ei yleensä mitään varsinaista vikaa, mutta ei myöskään varsinaisesti mitään erikoistakaan. Maakunta- ja kuntabändejä, tyylilajina aikansa ulkomaiset esikuvat.

BUXS Kotkan Sibeliuksenpuiston lavalla kesällä 1982. Vasemmalta lukien: Puke, Make, Krisse, Kölli.





Siihen nähden yksi viime kesäinen päivitys nousi vahvasti korviin; The Buxs-yhtyeen livebiisi vuoden 1982 kesäkeikalta Kotkan Sibeliuspuiston lavalta. Omassa nuoruudessani tyhjyyttään seisovasta (ja nyt jo puretusta lavasta) liikkui parikin urbaanilegendaa. Ensimmäisen mukaan se oli maksanut enemmän kuin Kotkan upea funkkisrakenteinen brutaali kaupungintalo (tässä voi olla perää ns. revalvaatioiden, devalvaatioiden ja rahan arvon muutumisen yms. kautta). Toinen sitkeä, mutta ilmeisen paikkansa pitämätön huhu oli, että sen lavalla oli esiintynyt 60-luvun lopussa Earth-nimellä aloittanut englantilaisbändi, josta tuli pian Black Sabbath. Koska huhut syntyvät jostain, joku ihan jebou ykkösdivarin brittibändi on lavalla ehkä soittanutkin?

Mutta mutta. Palataan The Buxsin youtubesta löytyneisiin livebiiseihin. Omaan korvaan näin jälkiviisasteluna silmille räiskähtävässä musassa soi Stooges, Motörhead ja Discharge. Eli niin sanottu aikansa 82-meininki. Yhtyeen soitto rullaa mallikkaasti ja ennenkaikkea vokalisti/huutaja ei säästele: mitään.
Mutta rockmusiikki on siitä jännää ja elänyt tuolloin vielä voimakkaasti nuoruuttaan, että palikat ovat saattaneet muokkautua itsestään ja vähän yllättäenkin, kuten haastiksen lopusta selviää. Tai siis yhtyeen oikeista vaikutteista. 

The Buxsin musiikki soi ennenkaikkea kuitenkin nuoruuden innolla, jota on ihan oikeasti mahdotonta jäljitellä. Bändi toimi vain parisen vuotta ja niittasi aikansa tyyliin aikamoisen määrän tiivistynyttä enrgiaa. 

Kysyvä ei tieltä eksy.
Lähetin muutaman peruskysymyksen nykyään Australian Brisbanessa asuvalle yhtyeen rumpalille ja vastaus/haastis tässä:  

"  

Legendaarisen Kotkalaisen rockyhtyeen BUXS:in rumpali muistelee: 

1. Millä aikavälillä bändi toimi? 

Kymenlaaksolainen legendaarinen rockbändi BUXS toimi Kotkassa suhteellisen vähän aikaa, mutta varsin tehokkaasti! 

Minä olin juuri päässyt armeijasta v. 1981 ja käppäilemässä Kotkan kaduilla yhtenä viikonloppuna, kun yhtäkkiä joku tarrasi kiinni olkapäästä ja pysäytti minut. Kotkalainen basisti Puke sanoi, että ”Ollaan perustamassa Kotkan kovinta rockbändiä, tuutko rumpaliksi?” Sanoin, että voisin tullakin, mutta ei oo enää rumpuja, kun piti myydä ne ennen armeijaan menoa. Puke totesi siihen, että ei hätää, meillä on White Angels! Mietin, että mitä mahtaa olla nuo ”whiteangels” ja lopulta selvisi, että ne olivat varsin asialliset valkoiset rummut. Kenen, ei hajua?!

Eli bändillä rummut, mutta rumpali puuttui. Ei tarvinnut kauaa miettiä ja totesinkin aika lailla saman tien, että totta kai tulen messiin! Puke Tani on kotkalaisen rumpalilegenda Reijo ”Rempo” Tanin jälkikasvua, joten kovassa seurassa oltiin! Nuo valkoiset enkelit saattoivat itse asiassa olla Rempon entiset rummut! Näin saatiin siis paikoilleen viimeinen pala Buxsin palapeliä. Homma lähti käyntiin välittömästi ja tavaraa (siis biisejä) rupesi syntymään. Buxsin tehokkain aika oli vuosina 1981-1982. 

2. Ketä tässä soitti? 

BUXS oli perinteinen 4 muusikon kokoonpano, eli laulu, kitara, basso ja rummut. Joukkueessa soittivat koko sen olemassaolon ajan seuraavat heput: 

Markku (Make) Mellas – laulu ja karjunta 
Juha (Kölli) Töyrylä - kitara ja onkivavat
Petri (Puke) Tani – basso ja lavaheilunta
Kristian (Krisse) Olin – rummut ja kaljatölkit 

Makesta sen verran, että hänen päiväduuni oli kirkossa! Markku toimi nimittäin niihin aikoihin Kotkan seurakunnan suntiona. Tämä tarina on tosi... valehtelematta! 

3. Minkälainen Kotkan bändi- ja keikkameno oli 70-80-lukujen taitteessa? 

Kotkan musaskene oli suhteellisen vilkas, mutta varsin paikallinen. Keikkoja ja keikkapaikkoja oli onneksi myös jonkin verran tarjolla, varsinkin kesäisin. Esiintymisareenoina toimivat yleensä Nuokkari, eli Kotkan nuorisotalo Kirkkokadulla, jossa bändeille oli annettu käyttöön peräti kaksi omaa treenikämppää! Nuokkarilla vaikuttivat mm. legendaarinen Trash, sekä naapurikämpässä treenannut Choluwieteri. Muita treeni/keikkamestoja oli Kotkan työväentalo, Isopuisto, sekä Sibeliuksenpuisto, eli Sippari, jossa oli siihen aikaan ihan oikea amfiteatterimainen keikkalava! Kotkan muusikoilla oli suhteellisen hyvä yhteishenki ja diggailtiin ja kannustettiin toisten bändejä varsin mukavasti. 

4. Teittekö mitään demoäänitettä tai muuta? 

Buxs ei tehnyt demoja, eikä muitakaan virallisia äänitteitä. Perustimme toimintamme rankkaan energiaan ja livemeininkiin! Onneksi basistin veli, Kimmo Tani sattui äänittämään yhden keikan Sibeliuksenpuistossa, josta on tallessa viisi kappaletta. Näistä kolme on nyt julkaistu EP:nä nimellä BUXS : Live. Tämän palasen Kotkalaista musiikkihistoriaa saa nyt omia itselleen seuraavasta osoitteesta: https://buxs.digpublish.com 

Etelä-Suomen Sanomat oli paikalla ja totesi keikasta seuraavaa: "Alusta lähtien oli selvää, ettei rockin soitto ole näille pojille mitään Jaffan juontia mummolassa. Irti päästettiin reilu annos kursailematonta energiaa, kunnon lavameininkiä ja tervettä uhoa, joka sai yleisöltä ansaitsemansa palautteen.”

5. Mihin bändi loppui? 

Bändin loppumetreistä ei ole selkeää muistikuvaa, mutta ei se ainakaan hajonnut riitojen tai musiikillisten erimielisyyksien vuoksi. Olimme kaikki varsin hyvin samalla aaltopituudellla siitä, mistä Buxsin musiikissa oli kyse ja mitä haluttiin soittaa. Bändi siis toimi erittäin hyvin loppuun asti!

Buxs harjoitteli Kotkan Kaupunginteatterin takana Papinkadulla olleessa pienessä puutalossa, jossa oli vastakkain yksi isompi ja yksi pienempi huone. Isommassa kämpässä treenasi mm. Kari Stenmanin, eli Stenkan bändi Leopantteri, ja toisen huoneen oli vallannut itselleen Buxs. Stenkan kanssa tuli soiteltua mm. aikaisemmin mainitussa Choluwieterissä ennen Buxsia. Meidän tiloissa ei treenannut muita yhtyeitä, joten olimme varsin ylpeitä, kun saimme nauttia ”omasta treenikämpästä”. 

Ehkä Buxsin kohtalona oli olla yksi nopea, mutta tehokas energiapurkaus Kotkan musiikkimaisemassa tyyliin Live Fast, Die Young? Tämän toteutti ikävä kyllä myös solistimme Make (R.I.P.) joka liittyi yläkerran orkesteriin liian aikaisin.

BUXSin hulvaton rytmiryhmä, eli Puke ja Krisse vierailemassa (lue häiritsemässä) erään toisen tunnetun kotkalaisen bändin esitystä Isopuistossa. Motto: lavalla pitää heilua


6. Kuulen tälleen jälkikäteen tästä läpi muutamia orkestereita, mutta mitä te silloin kuuntelitte? 

Laulusolistimme Make oli kova Lou Reed fani, joten ohjelmistossamme oli useampikin Reedin biisi mm. Vicious ja Waiting For My Man. Ramones oli tietenkin kova sana, ja muutenkin niitten punk asenne! Puken ja minun suosikkeihin kuului mm. Lynyrd Skynyrd ja Aerosmith, jotka vaikuttivat osaltaan Buxsin biisivalintoihin ja soundeihin.
Hyvin monet Buxsin kappaleista olivat muuten bändin omia sävellyksiä, mikä oli aikamoinen saavutus siihen aikaan! Jos tehtiin covereita, niin ne pyrittiin tekemään omilla ehdoilla. Fakit mentaliteetti vallitsi ja yleisö tykkäsi aina kybällä!

Live EP BUXS : LIVE nyt julkaistu! Kannata kotimaista omakustannetuotantoa, ja osta tämä energiapläjäys omaksesi tuosta linkistä: https://buxs.digpublish.com

torstai 13. elokuuta 2020

Danyel Gérard - S/T 1972

Suomen fyysinen kirppisskene on jakaantunut kolmeen eri ryhmään: suostuimpana on looshimestat joissa ihmiset myyvät omassa vuokratussa lokerossaan omia tavaroitaan. Tämän lisäksi toinen suhteellisen suosittu, tai ainakin vuosikymmenestä toiseen pyristelevä toimija on uskiskirppikset. Kolmas sitkeä sissi on kylän erikoismiehen haalima jätevarasto, jossa ylihintaiset rojut lojuvat vuosikymmenestä toiseen, pöly haisee ja isäntä röhnöttää ovensuussa. Only Cash.

Aikana ennen internettiä ensimmäinen ja viimeinen tekivät tiliä käytetyn pornon myynnillä, mutta tämä alkaa olla kadonnutta kansanperinnettä. Uskiskirppisten tavaravalikoima oli helluntai- tai muitten seurakuntien kuolinpesistä ja lahjoituksista haalimaa tylsempää kamaa, mutta paikkojen vinyylilootat kannattaa silloin tällöin koluta, sillä pakollisten Francis Goyien ja Matteus-passioiden yms. joukossa saattaa olla jotain mielenkiintoista. Joskus harvoin, mutta näinkin on välillä tapahtunut. Usko pois!

Käväisin tällä viikolla tällaisessa mestassa ja ostin kolme vinyyliä ihan rehdisti ja suoraan kansikuvien perusteella. Kahteen muuhunkin todennäköisesti palataan täällä, mutta ranskalaisen Danyel Gérardin tyylitelty rakeinen mustavalkokansi vangitsi katseen lisäksi mielenkiinnon.

Gérard on syntynyt Pariisissa 1939 armenialaisen ja italialaisen vanhemman liitosta, mutta vietti pääosan lapsuudestaan Brasiliassa. Hän kuitenkin palasi 1953 Pariisiin pyrkiäkseen Notre Damen poikakuoroon. Tätä uraa ei luonnollisesti kestänyt pitkään, mutta 1958 hän levytti ensimmäisiä ranskalaisia rock'n roll-levytyksiä. Parin pikkuhitin jälkeen hän sai suurhitin kotimaahansa Ranskaan, jonka jälkeen vuonna 1971 levytetty 'Butterfly' nousi jättihitiksi sekä kotimaassa, että eri kieliversioina läpi Euroopan UK:ta myöten. Sinkku myi huikeat seitsemän miljoonaa kappaletta (käsittääkseni Paradise levytti Suomi-version) ja se nousi jopa Atlantin toisella puolella top100:seen ja Gérardille järjestettiin levytyssessio Los Angelesissa, tähtäimessä Amerikan markkinat.

MGM:lle äänitetty englantiversio perustui käsittääkseni osittain uudelleenäänitettyihin versioihin aikaisemmista ranskahiteistä, joista levyn A-puoli koostuu. Näitä, Gérardin ääntä ja tuotantoa voisi verrata parin vuoden päästä soolouraansa aloittelevaan Demis Roussokseen: pehmeää, hivenen folkahtavaa ja taatusti ranskalaisen siirappista.

A-puolen loppuessa mieleen hiipi ajatus tuhlatusta 70 sentistä, jotka levyyn tuli hukattua, mutta B-puolen samaa kaavaa toistaneen biisin jälkeen alkoikin tapahtua. Kakkosbiisi, dramaattisen fuzz-kitaran värittämä 'The Gun' paljastaa Gérardissa teatraalisen tuskaisen tulkitsijan, suoraan valkokankaalta. Eikä tämä tähän lopu, vaan seuraava 'The Rain' folkkaa kauniisti, tuskaisesti ja omaa ovelan sointukulun. Tästä hypätään 'Elie Lama Sabatchani'in, valtaviin kuoroihin ja oudon etniseen grooveen. Levyn päättävä 'Let's Love' edellisten kanssa voisi hyvinkin olla aikaisemmin mainitun Demiksen tuotantoa. Sitä Roussoksen hyvää tuotantoa siis.

Levyn kulmat on leikattu lovelle. Eli tämä on niin sanottu cut-out, jota suuressa maailmassa käytettiin levyille, jotka eivät menneet kaupaksi ja näitä lähetettiin pienempien markkinoiden maihin myytäväksi alennushinnalla. Tästä voi päätellä, ettei Danyel Gérardin Los Angelesissa äänittämä levy tehnyt kauppaa Yhdysvaltain ja Englannin markkinoilla. Syykin tähän on suhteellisen selvä: Gérard lausuu englantinsa hyvin broken ja ranskalaisittain. Kummassakin maassa oltiin 70-luvulta pitkään eteenpäin hyvin nirsoja tällaiselle. Euroopassa se ei menoa haitannut, Gérard sai vielä pienempiä hittejä ja menestyksiä, mutta myös "yhden hitin ihmeen" viitan selkäänsä, sillä Butterfly:n kaltaista toista suurhittiä ei ole uralle tullut.

tiistai 11. elokuuta 2020

Dr John - Babylon 1969

Babylon oli tuossa vaiheessa jo pitkänlinjan soittajana ja sessiomiehenä toimineen Mac Rebennackin Dr John hahmon toinen pitkäsoitto.

Edellisvuonna ilmestynyt Gris-Gris on myöhemmin noussut suureen kulttimaineeseen, mutta kaupallinen suosio sai Rebennackin kohdalla odotella vielä pari vuotta, kunnes The Metersin komppaama 'Right Time. Wrong Place' nousi korkealle sekä single- että pitkäsoittolistoilla.

Gris-Gris-levyn yleissointia voisi kuvata englantilaisella termillä "druggy". Hippiajan avoin ja positiivinen suhtautuminen huumausaineisiin ei ollut Rebennakille mitään uutta, ehkä aineet olivat, sillä hän oli ollut tässä vaiheessa jo vuosia pahassa heroiiniriippuvuudessa. Tästä johtuneet puoli- ja kokolaittomasti vietetyt päivät satsin perässä johtivat eri suunnilta tulevaan kuumotukseen, joka Rebennackin muistelmien mukaan yhdistyi päänuppiin loppuvuodesta 68 alkaneen Vietnamin sodan TET-offensiivin ja Robert Kennedyn ja Martin Luther Kingin murhien kanssa. Nämä synkistivät Dr Johnin visiot siinä määrin, että hän päätti tehdä uuden levynsä kuvaamaan tätä Babyloniamme. Omien sanojensa mukaan levystä tuli vähän kuin Hieronymus Boschin äänite.

Nimibiisi heittelee rytmilajeja, voodoonaiskuoro laulaa laahaavat stemmansa ja tohtori luettelee kaikki mieleen tulevat kuumotukset. Rytminvaihdos ja puhaltimet tuovat kokeellisen jatsin rytmitysten mennessä epämiellyttävästi päällekkäin. Glowin' muistuttaa vähän enemmän edellislevyn "normaalia" voodoo-Johnia, mutta sekin tahmaa oudosti. Lisää tohtorin karjuntaa, vaeltelevia torvia ja painostavaa junnausta tarjoillaan 'Black Widow Spiderissa'. 

'Barefoot Lady' loitsuaa akustisesti taas enemmän miellyttävää biisiä muistuttavasti, kunnes 'Twilight Zone' vaeltelee formaalin biisin ja kaiutetun aavekolinan ja free-jazzin välillä. 'Patriot Flag-Waver' lapsikuoroineen kertoo mielipiteet KKK:sta, naapurikyylistä jne. Levyn lopettaa synkästi nimetty kuristaja 'The Lonesome Guitar Strangler' joka juoksuttaa resonaattoria hypnoottisesti, välillä vittuilevan epiksessä vedetty slide ja lopulla lainataan Creamia palaten sitten kasvamaan koko suoalueen kokoiseksi jamiksi torvineen, jonka keskellä yksinäinen tohtori julistaa sanomaansa.

Tällä levyllä John ajelee ehkä eniten samoille alueille, missä toinen aikalainen ja myöskin L.A.ssa toiminut kapteeni asteli joukkoineen. Rankka ja raskas levy, mutta ei tämä huono ole.

lauantai 25. heinäkuuta 2020

Agents - Agents... Is Beat! 2008

Agentsien toinen "soololevy" (edellisestä oli ilmestymisvuonna 28-vuotta) julkaistiin alunperin 2000 kappaleen numeroituna painoksena DVD-boksissa, johon mukaan oli laitettu nimmareita, plektra, vihkonen yms. Oma versio on tavallinen kirjastosta lainattu jewel-case tavallisella vihkosella.

Agentsit ovat sitä koulukuntaa, jonka levytykset tarvitsivat kypsymistä. Yhtyeen debyytti on sanalla sanoen heikko, eikä sitä kiistä maestro Pulliainenkaan, vaan puhuu debyn yhteydessä aina oppirahoista.

... Is Beat! heilahti ilmestyessään Suomen albumilistan sijalle #3 ja pysyi listalla 11-viikkoa. Kansa tykkäsi Pulliaisen ja co:n valitsemista biiseistä, joiden muassa oli sellaisia klassikoita kuin 'Satisfaction', 'Sunshine Superman', 'Green River', 'San Fransisco' jne. Kaikki sovitettu rautalankaversioiksi, joissa Pulliainen soittaa laululinjat kaikukitarallaan.

Paperilla ylläoleva on herkullisen kuuloista ja myyntimääristä päätellen myös yleisölle, mutta itse tulin levyä kuunnellessa vähän toisiin ajatuksiin. Sopi hyvin pitkänmatkan autoilun taakse kerran kuunneltuna, mutta mieleen luikerteli kappalevalintojenkin takia 60-luvun instruexploitaatiolevyt, etenkin parissakin biisissä soineen sitarkitaran takia. Paisley-tapettia. Tuotanto on Pulliaistyyliin kunnianhimoista, välillä filtteriä väännetään kuin Joe Meek konsanaan, mutta muuten kaikki on puunattua.

Levyltä ilmeneekin se asia, kuinka tärkeä Baddingin taustakomppaus yhtyeelle ja sen soundin kehittymiselle oli. Pelkältään tämä on perus-instruilua, josta puuttuu se jokin alleviivaava suomimelankolia, jonka yhtyeen solistit ovat liimanneet bändin soinnin päälle. Helposti ajattelee sen olevan tosiaan vain pintamaali, mutta tällä levyllä vokalistien yhteensitova vaikutus näyttäytyy ja kuuluu, kun sitä ei ole. Tai siis kuinka kumpikin tukee toisiaan muodostaen sen Agents-kokonaisuuden.

maanantai 13. heinäkuuta 2020

Tony Gerber - Secret Garden 2017

Olen huomannut tällä hetkellä ostavani lähinnä cd-levyjä. Niitä halveksittuja jäänteitä, joita alan harrastajat kuskasivat kellarikomeroon uudelleen ostettujen vinyyliversioiden tieltä. Samojen vinyylien, jotka vietiin aikanaan kirppareille kahden markan hintaan pois laaserlevyjen tieltä.

Yksi syy tähän on autokantamme vanhanaikaisuus, jolloin mitään bluetooth- tai vastaavaa soitinta ei ole, vaan kyydissä on aina satojen levyjen hyllystä löytyvä cd, tai vaihtoehtoisesti boomer-sukupolven classic-rock Uncut-lehden mukana tuleva sampleri-cd. Jälkimmäisille olisi kiva naureskella, mutta niissä on kuitenkin aina uutta musiikkia ja uusia bändejä, vaikka lehden sisällä olisikin Pink Floydin tarina part. VVI, taikka Zepukat Amerikkaa valtaamassa.

Noniin Asiaan.

Suoritimme pojan kanssa autoretken Kolille ja matkan varrella oli vanha kunnon lapsuuden Savonmatkojen (harvinainen) pysähdyspaikka; Veijo Rönkkösen Patsaspuisto maantien, Karjalan radan ja rajavyöhykkeen välissä. Rönkkönen kuoli äkillisesti kymmenen vuotta sitten ja hetken näytti siltä, että omalaatuinen ITE-taiteen tyyssijä ja puutarha jäisivät vasaran alle tai heitteille, mutta tällä kertaa rahamiesmesenaatti teki kulttuuriteon ja pelasti paikan. Patsaita oli nyt nimikoitu suojelukseen erinäisille yrityksille, olipa mukana Rönkkösen leipätyöpaikan Simpeleen paperitehtaan Paperiliiton osastokin.

Koska lapsuus ja Savon retket ovat jääneet jo muistoiksi ja hetken Joensuussa oleskelustakin on tasan 20-vuotta taitaa myös Patsaspuistossa vierailusta olla saman verran. Tämä oli sikäli hyvä, että lapsuudessa ja nuoruudessa ilmestyneiden joogaajien lisäksi paikkaan oli ilmestynyt alkuaikojen omituisuuksien lisäksi paljon uutta. Ja vanha unohtunut, joten vierailu oli itselleni miltei yhtä uusin silmin, kuin matkaseuralaisellekin. Koronakesä ja kotimaanmatkailu ovat nyt in, joten paikka oli hyvin täynnä, kuten määränpää Kolikin. Silti paikan puutarhamaisuus ja ympäröivä... pusikoitunut jättömaa yhdessä suhisevan maantien kanssa loihtivat edelleen mielenkiintoisen tunnelman.

Yhden mökin kohdalla kaiuttimista soi tyylipuhdas ambient-musiikki, joka herätti kiinnostuksen. Astro Can Caravan esiintyi puistossa vuosi sitten, mutta muuten siellä ei kai konsertteja ole ollut hirveästi. Mutta paikka on inspiroinut pariakin ambient-musiikin tekijää ja myyntimökissä oli pakko tukea puistoa ostamalla tuotteita, eli kangaskassin ja tämän levy. Kummastakin menee osuus puiston kunnossapitoon.

Tony Gerber on itselleni tuntematon tekijä, mutta Rajatapauksia-blogin perusteella herra on kotoisin Nashvillestä ja tehnyt new age-henkistä suhinaa jo 80-luvulta asti. Etnisten ennakkoluulojen mukaisesti herra soittaa kuulemma myös kantria, joten tietynlainen hengenhoimolaisuus itseni kanssa on sinetöity.

Omista visioistani poiketen Gerberin ambientti nojaa vahvasti isoihin elokuvamaisiin syntikoihin, vienoihin liideihin ja myös kitaraan, joka tuo toisinaan mieleen David Gilmourin laiskan käden. Mukana on tietysti tuulen lailla suhisevaa synteesiä, syntikka-panhuilua ja valtava kasa kaikua. Sateen ropinaa, pseudo-itämaistä huilua ja berliiniläisvaikutteinen sekvenssikin piipahtavat välillä takana. Gerber on tyylitajuinen mies, joten missään vaiheessa ei kuitenkaan lähdetä halpaan jytkytykseen, vaan piirrellään kiinalaiselle paperille tyylitellen ja musteella. Ainoa itseä himppasen verran häiritsevä raita on adiemusmaisella laululla/chantillä ja pinnassa olevalla biitillä seilaava 'Joogatarha' joka on selkeästi rytmiraita. Mutta annetaan se anteeksi sadan jooga-asennon voimalla. Levyn päättävä 'Ring Around the Rosie' nojaa eniten niihin kitaroihin.

Cd-soi autossa läpi useita kertoja paripäiväisen reissun aikana. Levyn dynamiikka tavallaan tietysti kärsi vuoden 2000 Nissanin omasta suhinasta, huminasta ja pörinästä, mutta levylle ja musiikille kävi ainakin omalla kohdalla niin, että se lokatoitui Patsaspuistoa enemmän niille sadoille maantiekilometreille, joita Kymenlaakson ja Kolin välillä on. Kunnon ajotapettia. Mutta muistijälki on myös jätetty.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2020

Julian Cope - Self Civil War 2020

Julian Cope on nyt kuusikymppisenä elänyt taas uutta taiteellista aktiivikauttaan. Pari vuotta sitten ilmestynyt mainio 'Drunken Songs' on saanut seurakseen Dope-yhtyeen useammankin äänitteen, viime vuonna ilmestyi 'John Blance Enters Valhalla' ja nyt Cope julkaisi uusimman pitkäsoittonsa, jota on verrattu hengeltään 90-luvun klassikkolevy 'Jehovahkill'iin, eikä vertaus olekaan tuulesta temmattu.

Tälläkin kertaa Cope onnistuu yhdistämään kohtuullisen sakiahkoja visioita, ääniä ja kielikuvia suhteellisen helposti lähestyttävän tavaran kanssa. Levyä on kuvailtu krautrock-henkiseksikin ja mukavaa, ettei vanha kettu mene sieltä 4/4 aidan alta, vaan tavallaan rytmillisesti junnaavat 'A Cosmic Flash' ja 'Berlin Facelift' onnistuvat kaivamaan sieltä esikuvasta sen oleellisen yllättävän outouden.
Oikeastaan voisi sanoa, että Cope on tämän ja edellisen Drunken Songsien kanssa onnistunut pitkästä aikaa tekemään hyvät alusta loppuun kestävät albumit. 13 kappaleesta tulee mittaa, vaikka pari niistä on ns. lyhyitä "välikappaleita". Neljään vaiheeseen jaettu levy onkin juuri albumi ja kokonaisuus, missä mielessä on hienoa, että Copen tyyliset jäärät niitä vielä tekevät. Ja etenkin kun homma tällä kertaa toimii.

Levyllä soittavat uudet miehet; ainoastaan Fat Paul on tuttu jo Copen 00-luvun Black Sheep-yhtyeestä. Sähkökitaraa vetelee aivan kelovollisilla glamliideillä Christopher Holman ja Fat Paulin lisäksi rumpuja soittaa Philippe Legende niminen tyyppi. Cope itse hoitelee akustiset, basson, tutut mellotronit, sekä syntetisaattorit.

Albumin pitäisi olla ensimmäinen kannessakin komeilevan "Our Troubled Times"-sarjan levyistä. Toivottavasti näin on. Julian Cope aktivoitui myös vuodenvaihteessa pidemmälle kiertueelle ja oli aika lähellä, etten ostanut lentoa Isoon Britanniaan. Keikkoja ehti tapahtua vasta muutama, kun Cope sairastui pahaan flunssaan ja joutui perumaan niistä ison kasan. Sitten tuli korona, joka hoiti loput.

tiistai 16. kesäkuuta 2020

Würzel ‎– Chill-Out Or Die (The Ambient Album) 1997

Würzel, eli oikealta nimeltään Mick Burston (1949-2011) jää historiankirjoihin oletettavasti etupäässään Motörheadin vuosien 1984-1995 kitaristina.
Tuolloin yhtye operoi kahdella kitaralla, joista toista soitti "Fast" Eddie Clarken korvaajana suhteellisen tuntemattomana bändiin liittynyt Würzel yhdessä Phil Campellin kanssa. Lemmyn muistelmien mukaan Würzel lähti yhyeestä hivenen riitaisissa tunnelmissa. Bändiliiderin mielestä tämän naisystävä alkoi esittää vaatimuksia kitaristin puolesta ja tämän roolista plus miehen motivaatio soittaa Motörheadissa tuntui olevan laskussa. Tästä eteenpäin bändi toimi taas trio-pohjaisena loppuunsa asti.

Oli miten oli, Burston nousi myöhemmin toisinaan lavalle vierailijaksi yhtyeen kanssa ja sotakirveet olivat jossain vaiheessa ilmeisesti haudattu. Würzelin ensimmäinen soololevy 'Bess' EP julkaistiin jo 1987 ja se oli musiikillisesti hyvin lähellä emoyhtyettä.
Nautin tavallaan aika paljon tapauksista ja yhteyksistä, joilta ei olettaisi jotakin tiettyä juttua. Tai siis yllätyksistä.

Niinpä Burstonin Motörheadin eron jälkeinen albumi tarjoaa mukavan yllätyksen sisältönsä puolesta. Taustatietojen mukaan Würzel koki voimakkaan psykedeelisen kokemuksen Hollannin vierailullaan ja ryhtyi tämän jälkeen äänittämään sooloalbumiaan, josta tuli aikansa alamuodin mukaisesti ambient-albumi. Taustatarinan mukaan Burston oli pitkään 80-luvulta kuunnellut Brian Enon musiikkia ja jo tätä ennen oli löytynyt rakkaus Tangerine Dream-yhtyeeseen. Tavallaan voisi olettaa, että Motörheadin tiukkaan karsinaan pakattu musiikki ja keikat ovat vaatineet keikkabussissa jotain aivan muuta kuunneltavaa. Tietyssä mielessä myös itse pääjehun Lemmyn tausta Hawkwindin entisenä jäsenenä laittaa aina Moottoripäiden oman sapluunan ja miehet sen taustalla tiettyyn erikoiseen kulmaan, mutta nakit ja muusi on nakit ja muusi, eikä riisicurry ja yleensä hommat toimivat parhaiten juuri omissa laareissaan makuja liikaa sotkematta ja laadusta tinkimättä.

Niin sanottu "hevimies" irroittelemassa ambientin ja suhinan kanssa aiheuttaa vielä tiettyjä ennakkoluuloja; lähinnä kuinka katu-uskottavaa "dark ambienttia" on tulossa, mutta Würzel yllättää tässäkin suhteessa. Levyllä on tietty surumielinen ja tummanpuhuva henki, mutta niin on myös KLF:n 'Chill-Out'-albumilla. Kitaristin on tietenkin soitettava myös kitaraa, mutta vaikka osittain vingutus menee siellä vingutusosastolla, toisissa hetkissä ollaan ihan puhtaasti Achim Reichelin tai Manuel Göttschingin kaikukitaroinnissa. Aallot lyövät välillä rantaan, lokit huutavat ja synapadi-matot huojuvat ilmassa ja ilmavasti. Phaserit pyörittävät ääntä ja välillä kitarat hukuttautuvat valtavaan kaikumereen. Tangerine Dream ja Klaus Schulze hiipivät välillä mieleen, ehkä ajoittain eritoten jälkimmäisen kylmänviileä 'Mirage'-levy.
Tämäkin levy on ollut internet-kuuntelussa, koska itse fyysistä albumia ei liiku paljoakaan. Ainakaan täälläpäin.
Würzel oli Motörheadin aikana rokkibailaajan maineessa, joka söi ja joi kaiken mitä eteen tarjottiin. Yhtye ei tietysti ollut muutenkaan raittiuskerhon maineessa, mutta Burston poistui entisestä miehistöstä ensimmäisenä vuonna 2011 laajentuneen sydämen aiheuttamiin komplikaatioihin.

perjantai 12. kesäkuuta 2020

Sonic Boom - All Things Equal 2020

Sonic Boomin uuden ja "ensimmäisen sooloalbumin 30-vuoteen" julkaisun alustus aloitettiin talvella, mutta odotusten suurentaminen jäi vähän kevättalvella syntyneen koronapandemian jalkoihin. Myös mainospuheet "ensimmäisestä sooloalbumista sitten" jne. ovat mainospuheita: E.A.R., Spectrum ja niin edelleen ovat vierailijoista ja apulaisista huolimatta olleet juuri nimenomaan Peter Kemberin sooloalbumeita, vaikka tuotanto- ja toimintatapa olisivat olleet erilaisia.

Pikakelataan Kemberin vaiheet 90-luvun taitteesta tähän päivään: kulttiyhtye Spacemen 3:sen hajottua toinen pääpuolikas Jason Pierce teki yhtyeensä Spiritualizedin menestyneempää ja laadullisesti parempaa musiikkia kuin muusikkona rajallinen Kember. Peter toisaalta puski kokeellista musiikkia laajalla spektrillä tähän päivään asti, vaikka levyjen julkaisuinto hiipui internetin ilmestyttyä ja syödessä levyistä kertyneen toimeentulon. 2010-luvulla Kember kuitenkin nousi uudelleen, tällä kertaa itseään parikymmentä vuotta nuorempien ihailijoidensa tuottajana, josta konkretisoitui hänen elämänsä ensimmäiset (ja korkeat) listasijoitukset, sekä artistisen profiilin nouseminen.

'All Things Equal' tavallaan niputtaa kaiken edellisen yhteen levyyn. Mukana vierailijana on myös Panda Bear, jonka levyn 'Meets the Grim Reaper'in Kember tuotti. All Things Equalin tuotanto aloitettiin jo vuonna 2015 Kemberin synnyinkaupungin Rugbyn New Atlantis Studiolla. Levyn ensimmäinen versio tehtiin studion mittavalla analogisten ja modulaaristen syntetisaattoreiden arsenaalilla, mutta tuttuun Sonic Boom-minimalismityylillä. Kember aikoi ensin julkaista levyn sellaisenaan, etenkin kun pienelle piirille koekuuntelutettu versio sai aikaan rohkaisevia mielipiteitä. Jostain syystä näin ei kuitenkaan tapahtunut ja nauhoitukset jäivät makaamaan kovalevylle.
Tässä välissä Kember muutti Rugbystä, jossa oli asunut tähän astisen elämänsä Portugalin Sintraan, joka on käytännössä puistoalue/museo ja kansallispuisto Lissabonin vieressä. Samaisessa paikassa hän aloitti myös pihapuutarhan pidon, joka vaikutti tulevaan levyyn ainakin hänen omissa ajatuksissaan. Uudessa lokaatiossa New Atlantis II:ssa (huone asunnossa) Kember lisäili digitaalisia soittimia aikaisempiin pohjiin + laulut, jotka miksattiin paikallisessa studiossa.

Näitten yhdistelmästä syntyi uusi juuri julkaistu albumi. Kember kuvailee omaa musiikkiansa, tai ainakin tätä levyä orgaaniseksi. Se versoo ja kasvaa hitaasti niinkuin kasvit. Itse vetelisin mutkia suoriksi ja sanoisin, että tämä kuulostaa osittain juuri siltä Recurring-ajan Sonic Boomilta, mihin itse ihastuin. Jotain tuttua siinä oli ja tietysti oman spektrin laajentuessa syy selvisi: Kember on kohdilleen osuessaan parhaimmillaan yhdistellessä kahta esikuvaansa: Beach Boysia ja Kraftwerkia. Ja ripaus Suicidea. Tällä levyllä Sonic Boom ei ammu kertaakaan harhaan, vaikka keskelle osuminen on myös vaikeaa. Mutta pelkkä tauluun osuminen riittää tällä kertaa, koska pakka on testattu ja toimiva. Parhaimmillaan levyllä ollaan 'On A Summers Day' kappaleella, jossa esikuvat ja Kember itse hiovat toistensa pinnat teräviksi ja kiiltäviksi.

keskiviikko 3. kesäkuuta 2020

Juva - Rocksielu 1974

Jukka Kuoppamäen Satsanga oli yksi niistä pienlevy-yhtiöistä, jotka operoivat 70-luvun Suomessa, julkaisten uutta musiikkia ja niitä aikakautensa kokoelmia. Kuoppamäen omat levyt julkaistiin yhtiön kautta, mutta jakelu meni muita reittejä ja tämä hänen omien puheidensa mukaan koituikin firman tuhoksi 70-luvun lopussa, kun samassa rytäkässä kaatuivat Lovet ynnä muut.

Satsangaan ja Kuoppamäkeen liittyy erikoinen tämän paikan, eli etelä-Kymenlaakson juonne: haminalainen Castanja-yhtye toimii monta vuotta Kuoppamäen taustabändinä ja levytti oman aivan kohtuullisen hyvän jytäalbumin yhtiölle, plus kolme sinkkua. Yhtyeen pitkäsoitto sai kuitenkin noottia sen vanhanaikaisiksi koetuista sanoituksista. Elettiin tiedostavuuden aikaa, joten Castanjan jytä oli aivot narikkaan (diskoon) osastoa. Sulkeissa mainittu disko mainitaankin tällä levyllä monta kertaa.

Castanja ei omana yhtyeenä siis menestynyt erityisen hyvin, vaikka Kari Hillon ja Matti Juvan aikaisempi yhtye Strings oli saanut jonkinlaisen hitin vuoden 1969 kappaleella "Hailii happamii". Vuonna 1974 levytetty ja julkaistu Juvan soololevy 'Rocksielu' sisälsi etelä-kymenlaaksolaisisia enemmänkin: tuottajana ja kitaristina toimi Juha Björninen, joka liittyi parin vuoden päästä Piirpaukkeeseen ja siitä eteenpäin studiomuusikoksi. Toinen studiokettu Pekka Helin oli edellämainitun tavoin myös Karhulasta ja oletan oikeastaan kaikkien levyn muidenkin muusikoiden olleen sieltä. Lyriikkoja kirjoitti Juvan lisäksi 2000-luvun haminalainen "äijäkirjailija" Jari Nenonen, joka käsittääkseni toimi kaupungin diskoissa DJ:nä 70-luvulta ysärille.

Tuotannollisesti levy on mukiinmenevää jytää, mukana on myös ripaus groovausta. 'Pikatien haltiatar'  heilahtaa melkein valkoisen miehen reggaen puolelle, joka oli tuohon aikaan kuitenkin hyvin harvinaista.

Sanoituksissa mennäänkin sitten tälläkin levyllä pusikon ja aidan kaikilta puolilta. Seassa on velvollisuuksista muistuttavaa kamaa (Hiilenpuhaltajat), diskossa heilumisen ylistystä 'Discolintu'-kappaleessa (tosin pienellä moralistisella viballa). Sitten kakkospuolella tulee peräkkäin Neuvostomatkailuromanssista kertova 'Tyttö maasta taigan' ja perään 'Taisit olla kuudentoista'. Tällaista ei enää tehdä.

Eikä tarvitse.

Levyltä irrotettiin sinkku 'Catakombi/Vanha tammi'. A-puoli on käsittääkseni tehty samannimiselle haminalaiselle diskoteekille, joka oli aikansa yleinen tapa. Biisiä soitettiin yleensä illan alkuun ja pitkin iltaa paikan nimibiisinä. Toiseksi viimeisenä tulee kansallisromanttinen 'Kalevalan kansa', jossa ylistetään maan puhtautta ja luontoa. Viimeisessä kappaleessa palataan 'Ruotsinlaivalla' rakkaaseen kotimaahan.

Melkoista sillisalaattia siis ja siitä voi haistaa ihan suoraan myös Jukka Kuoppamäen vaikutuksen taustabändinsä jäsenten aiheisiin ja biiseihin. Oppipojat eivät tässä pääse edes patetiassa mestarin tasolle.

Puutteistaan huolimatta tai niistä johtuen ihan kiehtova levy, mutta ymmärrän miksi 2013 tämä pistettiin Castanjan pitkäsoiton uudelleenjukaisuun bonukseksi eikä julkaistu omana levynään.

keskiviikko 27. toukokuuta 2020

Olipa kerran avaruus / Il était une fois... l'espace - Soundtrack 1981

Viereinen kansi on virallisen soundtrack-julkaisun, mutta tietokoneen kajareista soi juuri nyt pidennetty versio, missä on kaikki sarjan musiikit ja teemat.

Olipa kerran avaruus on ranskalaisen Albert Barillen lastensarja joka ilmestyi pari vuotta edeltäjänsä 'Olipa kerran ihminen' jälkeen. Siinä missä edeltäjä pyrki historialliseen ja tieteelliseen opettavaisuuteen, jatko-osa keskittyi enemmänkin tuon ajan muodikkaaseen avaruusseikkailuun, unohtamatta toki muutamia tieteellisiä, poliittisia, eettisiä ja yhteiskunnallisia kulmia.

Taustatarinasta löytyy helposti ajankuvaa sen ajan YK:sta, kansainvälisestä yhteistyöstä, demokratiasta ja sellaisista aikansa hapatuksista, jotka joutuvat vastakkain militaristisen fasistiskommunistisen Kassiopeian kanssa. Taustalla vetelee myös naruja ihmisen itse luoma koneellinen kylmän tuhoava tekoäly ja lopussa kohtaamme arvoituksellisen ylemmän tietouden. Kaikkea mikä sai kuusivuotiaan tapittamaan mustavalkotelkkaria. Koska sarjan osatuottajana toimi Suomen Yleisradioyhtiö, sarja nähtiin aivan heti tuoreeltaan myös täällä.

Edeltäjän avaustunnari on ollut täällä jo vuosia sitten. Siinä japanilaisen Yasuo Sugiyaman soundtrackki valitsi ihmiskunnan koko painavaa taakkaa ja kehitystä kantamaan Bachin Toccata ja fuugan, jonka harteet sen kestivätkin. Ehkä jopa ainoana kappaleena maailmassa? Avaruuden japaniyhteytenä toimii runsas kuvastollinen lainailu aikansa animesta ja käsittääkseni tämä on osittain animoitukin japanilaisten toimesta?

Ihmisen taustamusiikki oli yhdistelmä ehkä hivenen käppäistäkin elektronista ääntä, funk-jazz muzakkia ja välillä klassisia teemoja. Avaruudessa hypätään suoraan nykyaikaan (vuoteen 1981) ja avauskappale on eeppinen diskobiisi (lokaatiosta riippuen ranskaksi tai englanniksi). Orkestroidut teemat ja takaa-ajo funk vuorottelevat. Koska sarjan käsis oli draamallisempi kuin edeltäjällään, toistuvat samat lokaatio tai henkilöteemat useasti. Levyä kuunnellessa tämä tietysti pidemmän päälle rasittaa. Teemat ovat onneksi hienotunteisesti tehtyjä, eikä sarjan katselu nosta musiikin toiston puolelta verenpainetta, vaikka jaksoja olikin kokonaista 26 kappaletta.

Syy tähän lienee, että sarjan säveltäjänä toimi ranskalainen Michel Legrand, jolla oli takataskussaan lopulta yli 200 tv- ja elokuvasävelmää, kolme Oscaria ja viisi Grammyä, menestyneitä musikaaleja yms. yms. Hänen kynästään oli lähtöisin muun muassa uuden aallon elokuva Cherbourgin sateenvarjojen musiikit. Blogia sivunneena knoppina hänen veljentyttärensä on Beach House indiebändin vokalisti ja lauluntekijä Victoria Legrand.

"Sellaista oli elämä sen ajan Euroopassa", niinkuin sarjassa sanottaisiin. Yleisradioiden rahoitus tarjosi mahdollisuuden tehdä huolella ja kiireettä kestävää lasten- ja nuorten viihdettä ja palkata kunnon säveltäjät ja orkesterit.
Mutta ajat muuttuivat: seuraaja Olipa kerran elämä ilmestyi vasta viiden vuoden päästä, mutta siinä animaatiojaksoissa luotettiin jo liikaa toistoon ja soundtrackin tunnarikin oli vuodelle 1986 ominaista keski-eurooppalaista syntikkapoppia.

maanantai 25. toukokuuta 2020

I Break Horses - Warnings 2020

Ruotsalainen I Break Horses on 2000-luvun lopulta toiminut yhtye, joka tämän vuosikymmenen alussa nautti suuresti Pitchfork-skenen huomiota.
Itselle bändi on kohtuullisen tuntematon, en ainakaan muista kuulleeni mitään muuta tältä. Yhtyeen muodostaa kaksikko Maria Linden ja Fredrick Balk ja kuulemattomuuteen voi liittyä sekin, että yhtyeen edellisestä levystä on jo kuusi vuotta.

Tyylilaji on nykyisin muodikas shoegaze, jota väritetään tällä uudella levyllä runsaalla annoksella FM-syntetisointia. Toinen korviin jäävä elementti on Maria Lindenin puolieteerisen vokalisoinnin lisäksi se, että kuulostaa vahvasti siltä, että levyn soundeja on prosessoitu vahvoilla hidastuksilla. Muutenkin musiikki on vahvasti layeroitu, jolloin syntyy niitä yhdistelmiä, harmonioita, aaltojen kulmia yms. mielenkiintoista.

Warningsia voisi kutsua vähän pahallakin ruotsalaiseksi tuotannoksi: jotenkin pastissinomaista, mutta onhan tämä piru vie hyvän kuuloista ja puunattua. Levyä käsittääkseni tehtiinkin koko sen kuuden vuoden ajan, mutta mutkia tuli matkaan yhteistyökumppaneista ja sen sellaisesta. Huippuviileä musiikki viilettää kuin Testarosa Miamin kaduilla. Välillä lainaillaan niin ilmeisesti Kraftwerkilta (Neon Lights), välillä ollaan Sinead O'Conneryn balladissa, OMD ja mitä kaikkia näitä on. Mutta kaikki siis I Break Horses-filtterin läpi. Ehkä 'Death Engine' kuulostaa jo niin suoralta Vök-pastissilta että.., mutta sitten biisin liidisyntikan hivenen vinoon viritetyt oskillaattorit pyyhkivät selkäydintä pitkin epäilyksen ja syytökset.

perjantai 22. toukokuuta 2020

Elektric Music - Esperanto 1993

Edellisestä Kraftwerk-kirjoituksesta päästäänkin mukavaa siltaa pitkin tähän vuonna julkaistuun ja historian hämäriin jääneeseen elektronisen musiikin levyyn.

Esperanto on Karl Bartosin Elektric Music-nimen alla julkaistu levy, jolla vierailee kappaleentekijänä ja vokalistina mm. OMD:n Andy McCluskey. Parilla biisillä sävellyskrediitit jakaa levynkannenkin tehnyt Emil Schult, joka oli pitkään Kraftwerkin kansitaiteilija, lyyrikko ja yhtyeen yleisen ilmeen takana muutenkin. Osalla biiseistä krediitit jaetaan toisen Elektric Music-perustajajäsenen, mutta poisvetäytyneen Lothar Mannteufellin kanssa.

Karl Bartos itse oli jäsenenä Kraftwerkin loistonpäivien ajan ja osakirjoitusvastuusta useista yhtyeen ikonisista kappaleista. Bartos palkattiin alunperin soittamaan elektronisia perkussioita Autobahnia seuranneelle Yhdysvaltain kiertueelle, mutta siirtyi roolistaan sujuvasti yhtyeen perusjäseneksi aina vuoteen 1990 asti. Hän oli mukana vuonna 1991 julkaistulla The Mix-albumilla, mutta oli ilmeisen kyllästynyt yhtyeen verkkaiseen toimintaan ja ero oli rivien välistä luettavissa riitaiseksi.

Halusi tai ei, niin Elektric Music luetaan äänitteenä aina tätä taustaa vasten. Jos mutkia vedetään suoriksi, niin tässä yhtyeen keskeinen jäsen (joskin hierarkiassa aina kaksikon Hütter/Schneider takana) tekee levyn omilla mieltymyksillään ja taidoilla ilman kaksikon kahlintaa ja äärimmäistä laadunvalvontaa.

Siinäpä koko levy pähkinänkuoressa.

Mutta. Ei se nyt ihan näin yksinkertaista ole. Esperanto ei ole laisinkaan hullumpi albumi, vaan sillä on omia vahvuuksiaan. McCluskeyn tapaiset fanipojat levyllä tuovat oman sidontansa sen hetkiseen aikaan. Vokalisoituja kappaleita voisi kuvailla "Kraftwerkkia Pet Shop Boys-laululla". Toisaalta levyllä käytetään runsaasti puhesynteesiä, jota runttaillaan, loopataan ja pyöritellään taattuun ysärin alun elektronisen musiikin tyyliin.
Levy sai ilmestyessään sapiskaa aikansa tekno-soundeista ja estetiikasta, mutta aikahan tunnetusti syö lapsensa ja nyt ysärin tekno kuulostaa yhtä teollisromanttiselta, kuin 70-luvun moottoritie vastaavasti ysärillä. Tähän samaan soundiensa päivittämiseenhän Kraftwerk itsekin pyrki The Mixillä. Albumi on rakennettu siten, että alun tekno-pop Shop Boysista siirrytään edetessä hiljalleen puhesynteesiin ja kierrokset tavallaan kovenevat loppua kohden, jota voi kuvailla Kraftwerk meets ysäritekno/elektronica.

Bartos vs. Kraftwerk on tietenkin ilmeinen tilanne, missä kumpikin tarvitsisi toistaan. Mutta levy on silti yllättävän kelvollinen, vaikka siitä puuttuu se jonkin "lopullinen" laatusinetin tuoma ehdottomuus.

Vahva suositus.