maanantai 23. toukokuuta 2022

Divine - The Story So Far 1984

Divine, oikealta nimeltään Harris Glenn Mildstedt syntyi 40-luvun puolivälin Baltimoreen ja hänen miltei valtavirtaan asti yltänyt, 42-vuotiaana kuolemaansa katkennut ura eteni osittain saman kaupungin John Watersin kera. "Törkyn kuningas" otti drag-naisen roolin omaksuneen Divinen omiin leffoihinsa, joista suurinta kulttimainetta kaksikko sai "Pink Flamingosista", jonka kuuluisassa (ainakin roska- ja alakulttuurin ystävien tuntemassa) kohtauksessa Divine syö kadulta ihka oikeaa koiranpaskaa.

80-luvulla Waters liikkui lähelle valtavirtaa muun muassa elokuvalla "Hairspray", missä Divinen lisäksi oli joukko muitakin pop-hahmoja, jonka jälkeen hän sai hotellihuoneessa kohtalokkaan sydänkohtauksen.

Huolimatta drag-hahmostaan Divine ei oikeassa siviilielämässään ollut transseksuaali, vaan homo, mutta tämän hän yleensä sivuutti haastatteluissa, ehkä syystä että pelkäsi sen haittaavaan uraansa. 

Hän aloitti vuonna 1981 musiikkiuran, joka perustui myös Divine-hahmoon. Vuonna 1984 julkaistiin kakkoslevy ja samalla hänen menestynein albuminsa "The Story So Far". Levy nojaa 70-80-luvulla syntyneeseen Hi-NRG tyyliin, joka on periaatteessa turboahdetumpi diskon alamuoto. Kummatkin nauttivat ensisuosiotaan juurikin New Yorkin homoklubeilla. Staccato-syntikat, Roland 303:n pumppaavat bassolainit ja koneelliset rummut. Supermachoa. Ja hyvin funkya.

Tyylisuunnan kuuluisimpia tuottajia oli Bobby Orlando, joka on vastuussa kuudesta tämänkin levyn kahdeksasta biisistä. Levyn avaava "I'm So Beautiful" on Stock & Aitken kaksikon kynästä ja koneista. Kaksikko (+ Waterman) olivatkin vastuussa monesta 80-luvulle ilmeen antaneesta, silloin joidenkin parjaamasta kylmän koneellisista hittipbiiseistä. 

Biisimateriaali levyllä on yllättävän tykkiä kamaa. Siis todella. Levyllä ei ole yhtään niin sanottua turhaa biisiä, mutta tarkemmin katsoen The Story So Far onkin kokoelma ensimmäisen levyn biisejä ja sinkkujen paraatipuolia. Tähän päälle Divinen rähisemään Hi-NRG tyylilajin camp- ja kaksimielisiä laulunsanoja, niin todella energinen pakkaushan tässä on kyseessä.

Kotimaassaan Divinen nautti ehkä enemmän elokuvasuosiota. Ainakin yönäytösyleisön keskuudessa, mutta Euroopan puolella sinkuista tuli pieniä, tai keskisuuriakin hittejä. Suomessakin ne nousivat listoille, joten ehkä pitää pitää silmät auki, jos maxeja tai muita tulee kirppiksellä lisääkin vastaan.

maanantai 25. huhtikuuta 2022

Suistamon sähkö - Varokaa! Hengenvaara 2021

Täytyy taas antaa kunniamaininta suomalaiselle kirjastolaitokselle: jostain ihmeellisestä syystä Karhulan sivukirjastossa Kotkassa sijaitsee pieni, mutta mielenkiintoinen hylly etnolevyille ja ennen kaikkea sitä on ruokittu 2010- ja 20-luvun uusilla levyillä.
En veikkaile nyt mistään kansanmusiikin tuotantotuista, jotka voisivat mahdollistaa kohtuullisen marginaalissa oleville yhtyeille CD-painatukset, mutta näinkin voi olla.

Joka tapauksessa ilman tätä kyseistä hyllyä tuskin olisin tutustunut esimerkiksi Raakkuun tai muihin nyky-etnobändeihin. Nytkin mukaan tarttui kolme eri suht tuoretta levyä, joista parista muustakin ehkä pian jotain tänne.

Suistamon sähkön Varokaa! Hengenvaara on yhtyeen kolmas pitkäsoitto ja kannesta saisi helposti vähän eri mielikuvan kuin mitä... no ei kyllähän kansi näyttää aika pitkälti sisällöltään. Räväkkää, rivoa ja jollain tavalla elämää nähnyttä. SS on etnoa, mutta vahvasti fuusioitua. Ja yhdistyminen tarkoittaa tässä tapauksessa etnoteknoa tai etnoräppiä, jälkimmäistä vähän samalla tavalla kuin Asan "Loppuasukas" aikoinaan.

Kyllä täällä haitarikin soi ja hoilotetaan yhdessä. Kulkukauppiaalta lainataan vähän vaatteita, mutta päivitetään ne vuosimalliin 2021. Elektroninen biitti jumputtaa välillä ja mieleen hiipii välillä Balkanin alueen turbo-folk hivenen samanlaisen etnodiskoeuroviisu "törkymenon" takia. Ja tämä ei siis ole nyt mitään dissausta. Soundit ovat tykit ja periaatteessa hyvin minimalistinen instrumentaatio täyttää äänitilan. Tähän päälle Reetta-Kaisa Ileksen papatus ja hoilotus plus ymmärtääkseni Tuomas Juntusen räppäys. Anne-Mari Kivimäki soittaa haitarit ja etno-monitoimimies Eero Grundström hoitaa ratinat ja biitit.

Lyrtsit pelittävät myös hyvin sekoilusta ja arjen absurdismista yhteiskunnalliseen toteamiseen. Ajassa mennään nyky Kallion bailukaduilta karjalaisen morsiamen kurjaan historialliseen kohtaloon.

Hyvä ja yllättävä levy.

maanantai 28. maaliskuuta 2022

Donovan - Cosmic Wheels 1973

Donovan on nykyvinkkelistä vähän jännä artisti, joka on monelle peruskuuntelijasta "seuraavalle tasolle" (eli ihminen joka pystyy nimeämään artistin jonkun biisin) siirtyneelle tuttu lähinnä parista 60's soittolistoille jääneestä biisistä, jotka sinänsä ovat eittämättä klassikoita. Nämä biisit ovat vielä englantilaiseksi folk-musiikiksi enemmän sellaista vaudeville- ja hassutteluosastoa, huolimatta vahvasta psykedeelisuudestaan. Enemmän Syd Barrett, kuin Liege & Lief.

Donovan Leitch on yksi niistä lukemattomista artisteista jotka puhuivat itsestään jossain vaiheessa romanttisena mustalaisverta omaavana kiertäjänä. Todellisuudessa hän taitaa kuitenkin olla irlantilaisten jälkeläinen ja sairasti lapsuudessa polion, josta jäi elinikäinen ontuminen. Donovanin ura lähti 1964-65 rakettimaiseen nousuun hänen kiertäessään esittämässä laulujaan ja sormipikkaamassa kitaraa. Artisti oli pian vakiovieras aikansa superartistien juhlissa ja studiobileissä.

Hänestä tulikin Lontoon psykepiirien prinssi, jonka levyt ja sinkut myivät 60-luvun lopussa aivan törkeästi ja kummallakin puolen Atlanttia ja muuallakin. 70-luvun taitteessa Donovanin suosio lähti kuitenkin laskusuuntaan, eikä asiaa auttanut hänen siirtyminen itse tuotantovastuuseen parin edellisen levyn kohdalla.

Vuoden 1973 Cosmic Wheels levylle Donovan otti mukaan uudestaan Mickey Mostin ilmeisenä yrityksenä nousta taas suosituksi. Vaikka Cosmic Wheels on ennenkaikkea folk-levy, niin se ei ole sitä siinä klassisessa 70-luvun alun brittifolk-tyyliin, vaan nojaa paljon myös aikansa kuumimpaan hottiin, eli glam-rockkiin. Välillä Donovanin ulosanti muistuttaa aivan todella paljon Roxyjen Bryan Ferryä. Albumi on myöhemmin painunut suosiostaan huolimatta historian hämäriin, ehkä siitä syystä, että samaan aikaan albumeissa tuli muotiin albumikokonaisuudet, Cosmic Wheelin ollessa kaikesta yhteen sitovasta tuotannostaan huolimatta kasa yhteen laitettuja lauluja. Osa vielä upeita sellaisia. Seassa on kuitenkin myös Espanjaversiossa sensuurin hampaisiin joutunut "Intergalactic Laxative", jossa... niin kyllä siinä tosiaan lauletaan ripulipaskomisesta astronauttipuvun vaippoihin.

Orkestraatiot pauhaavat, naistaustalaulu on sielukasta, Moog-löräyttelee, aikansa huippumies Chris Spedding kitaroi ja rummuissa kannuttaa muun muassa Cozy Powell. Laulut mukava sekoitus Donovanin tyyliin non-senseä ja sitten kauniita rakkauslauluja. Tuotannossa on kivoja poikkeavia jutskia. Mukava levy.

Cosmic Wheels nosti Donovanin (viimeisen kerran) hetkeksi taas ylempään myyntikaartiin, mutta sessioiden eloonjäänein juttu on kuitenkin se sattuma, että Lontoossa naapuristudiossa levyttäneen Alice Cooperin kitaristi Micheal Bruce pyysi Donovania laulamaan kakkosliidin yhtyeensä uuden levyn nimikappale "Billion Dollar Babiesille".

perjantai 18. helmikuuta 2022

Karviaiset – Pikku-Marjan Eläinlauluja 1980

Karviaiset oli lastenkuoro, joka perustettiin Vantaalla 1973. Kuoron ikähaarukka oli viiden ja viidentoista ikävuoden välillä ja se toimi läpi 70- ja 80-luvun, lopettaen 90-luvun puolessa välissä. Jälkipolville muistettavinta ryhmästä on vinyylille painetut levytykset, joita johti ja sävelsi Marjatta Meritähti. Levytyksiä ilmestyi kolme kappaletta ja kaikki eri levymerkeille. Kissa kehrääväinen on näistä pyörähtänyt Levyhyllyssä jo aikaisemmin.

Pikku-Marjan eläinlaulut ovat yllä mainitun Kissa Kehrääväisen kanssa jatkumoa 70-luvun lastenlevyjen eetokselle, missä lapset olivat lapsia ja lastenlauluissa voitiin käsitellä välillä hurjia tai outojakin asioita (levyn laulu Otto-kanista!). Ero 80-luvun kulutusyhteiskunnan tuomaan lastenmusiikkiin, missä lapset nähdään kyynisesti lähinnä tuotteen kuluttajina on selkeä ja ero merkittävä.

Kehrääväinen perustui vanhoille klassisille venäläisille lastensaduille ja Pikku-Marjan eläinlaulut jatkoivat ajalle tyypillistä proosallista, tai runollista perinnettä. Levy on sävelletty Laura Latvalan vuonna 1947 ilmestyneen Pikku-Marjan eläinsatuja kirjan lorujen päälle. Tässä mielessä sillä on henkinen yhteys Eero Koivistoisen "lastenlevy"-klassikko Ruusaan ja Muusaan. Latvalan kirja on kaiketi Suomen myydyin lastenkirja, jonka painosmäärä ylittää reilusti Tiitiäisen satupuun. Satupuun kirjoittaja Kirsi "Martin ja Pantsen äiti" Syrjä oli taas osavastuussa peruskoulun Aapisesta ja Eläinlaulutkin pohjautuivat aapismaiseen rakenteeseen. Levyn 24 laulua etenevät aakkosjärjestyksessä ja pääosassa on aina jokin eläin.

Koivistoisen Muusa ja Ruusa on vielä tänä päivänäkin suhteellisen rohkea ja kokeileva levy ja toimii hyvänä verrokkina Eläinlauluille. Entisajan lastenlauluissa oli hivenen poikkeavia piirteitä: useat levyn kappaleista kellottavat hätäisesti minuutin mitan ja niistä puuttuu niin sanottuja täyte-elementtejä, eli turhaa sooloilua yms. Tämä tila täytetään Karviaisten kuoro- tai yksinlaululla. Levyllä soittaa aikansa ykkössessiomiehiä alkaen Heikki Laurilasta, päättyen Pekka Pöyryyn, joka riisti henkensä samana vuonna. Yleissointi on jatsahtava, sekä impressionistisen maalaileva. Mukana on myös ripaus funkkia, josta toimii mainiona esimerkkinä monotonisen kiihtyvä ja työtä kuvaava "Mehiläisen mökissä". Välillä orkesterilla on niin kova vauhti, että se hämmentää kuulijaa edelleenkin.

Levy on tilkkutäkkimäisyydestään huolimatta hallittu kokonaisuus soittoineen ja yksittäisistä kappaleista sieltä kohoaa edellä mainitun mehiläiskappaleen lisäksi "Ihahhaa", joka on varmasti sekä levyn, että Marjatta Meritähden tunnetuin kappale.

Samana vuonna ilmestynyt Marjatta Pokelan "Mörköooppera" lienee tämän levyn kanssa suomalaisen "valveutuneen lastenmusiikin" kulminaatiopiste.

tiistai 15. helmikuuta 2022

Sonic Boom - Spectrum 1989

Levyhylly-blogi alkaa lähennellä "Suomen virallista Sonic Boom-fanisivua". En ole laskenut kuinka mones postaus tämä on Sonic Boomin, oikealta nimeltään Peter Kemberin kohdalla. Aika mones. Osasyy on tietysti hänen aktivoitumisensa musiikinjulkaisijana ja tuottajana.

Spectrum oli myöhemmin hetken aikaa oikeakin yhtye, mutta nimensä se sai tästä Sonic Boomin soololevystä, joka julkaistiin kasettiversiona jo vuonna 1989, vinyyli ja CD vasta seuraavan vuoden helmikuussa.
Indie-teininä kuulin Spacemen 3:sta ehkä seuraavana vuonna ja ensimmäinen pitkäsoitto televisiossa tulleen "Revolution" biisin jälkeen oli yhtyeen joutsenlaulu 'Recurring'. Siinä ihastuin saman tien sen monotoniseen ja hypnoottiseen (ja samalla kömpelöön) Sonic Boomin tekemään levyn alkupuoliskoon. 

Bändi oli Recurringin ilmestyessä 1990 hajonnut Jason Spacemanin ja Sonic Boomin välirikon takia. Tai tämä tapahtui käytännössä jo albumin äänityksissä. Spaceman/Pierce teki vielä sikäli tylysti, että hänen uuden Spiritualizedinsa ensimmäinen kokoonpano oli käytännössä yllämainitun albumin äänittänyt porukka, miinus Sonic Boom. Kumpikin maestroista teki sessioissa oman puoliskonsa itse, mutta jokseenkin samalla miehistöllä.

Hommat menevät taas tämän levyn kohdalla ristiin: levy äänitettiin edellisenä vuonna 1989 ja tällä taas soittaa käytännössä koko Spacemen 3 Jason Pierceä myöten, vaikka tämä onkin ns. Kemberin soololevy. Toinen ristiin veto on, että albumin, tai toisinaan EP:ksi kutsutun levyn kappaleet ovat henkisesti ja tuotannollisesti hyvin lähellä seuraavana vuonna ilmestyneen Recurringin A-puolen kamaa. Recurringin 'Big City' kappaleen euforisen naivistinen lyriikka oli kuulemma New York Cityn innoittama.

Sama kaupunki tursuaa Spectrum-levylläkin, jolla on aivan suoria Suicide ja Alan Vega-lainauksia ja vaikutteita. Levyn kappaleet ja musiikki ovat minimalistisia, sisältävät suoria viittauksia myös Beach Boysiin, Silver Applesiin ja Kraftwerkiin, mutta Kemberin flangerin ja tremolon tuotannollisessa käsittelyssä kuulostavat täysin häneltä. Tai siis Spectrumilta. Tai Spacemen 3:lta. Eli sitä itseään.
Kember hoitaa vokaalinsa ankealla tunnistettavalla tyylillään. Eihän se mitään herkkua ole kaikkien korvaan, mutta oleellinen osa hänen musiikkiaan.

Minulla ei tätä levyä ollut, vaan seuraava 'Soul Kiss, Glide Divine', jonka ostin ensimmäiseltä ulkomaanmatkaltani Lontoosta. Yhdellä kaverilla tämä oli, mutta hän piti levyä ja bändiä vähän käppänä, koska diggasi enemmän juuri tuolloin ilmestyneestä Spiritualizedin debyytistä. Onhan se parempi, mutta kyllä tässä Sonic Boomin debyytissä on jotain sympaattista ja tietyssä mielessä ainutlaatuista. Tietyssä mielessä rajoittunutta musiikkia, esikuviansa seuraavaa, mutta siinä mielessä taas hyvin inspiroivaa ja omintakeista. Ja vähän käppäistä.

torstai 27. tammikuuta 2022

Television - Marque Moon 1977

Jo vuonna 1973 perustetun Televisionin debyyttilevy ilmestyi vasta helmikuussa 1977. Punkin siemen oli tällöin viety ja kylvetty jo Atlantin taakse, jossa se aika samantien degeneroitui räkäisesti soitetuksi ja lauletuksi boogieksi, yhdistellen pääosin Atlantin takaisia Ramoneseja ja Dead Boyseja ja näiden pahoja tapoja. Vastalähetys oli jo tulossa Yhdysvaltoihin ja samana vuonna julkaistu Sex Pistolsien 'Never Mind The Bollocks' yhdessä Malcom McLarenin shokkitempausten kanssa määritteli minkälaisena punkista tultiin pitkään kirjoittamaan, tai ainakin ensimmäisenä mielikuvana tyylilajista.

Samaa suttuisempaa koulukuntaa edusti Televisionin basisti Richard Hell, joka ennen Marque Moonin levytystä sai, tai joutui poistumaan yhtyeestä. Nuggets- ja VU-pohjalta aloittanut ja keikkaillut yhtye ja sen musiikki evaluoitui ja syyskuussa 1976 äänitetty debyyttialbumi onkin jännempi pala, joka ei loksahtanut helposti lokeroon. Tämä itse asiassa yhdistää montaakin New Yorkin alueen bändiä ja heidän levytystään tuossa ajankohdassa; ränttätänttä oli jo soitettu ja piti keksiä jotain uutta, mitä jaksaa. Suuressa maailmassa sama ilmiö (pari punk-levyä, sitten skaalan laajennus) tuotti niin sanotun "uuden aallon", NYC:ssä Marque Moonin lisäksi taas vaikka Patti Smith Groupin 'Radio Ethiopian', tai Blondien debyytin tyylisen levyn. Joo joo; Ramonekset vahvistavat säännön ja poikkeuksen, mutta niin vain hekin pari vuotta myöhemmin äänittivät 'End of Centuryn'.

'Urgh! A Music War'-leffaa katsoessa tuli mieleen, että proge voi oikeastaan aika hyvin uuden aallon muodossa vuonna 1981 ja samaa voi kuulla jo Televisionin Marque Moonilla. Kitaristi sanoittaja Tom Verlaine vastaa pääosin kappalemateriaalista, mutta niiden yhteissoitto ja sovitukset ovatkin se levyn juttu. Kaksikko Verlaine-Richard Thompson kutovat kitarakuvionsa päällekkäin rytmiryhmän päälle. Kitaralinjat ovat melodisia, harmonisia ja soitettu kohtuullisen puhtailla soundeilla ja tarvittavan puhtaasti. Mistään Totosta ei ole kyse ja linjat ovat tarvittavan "edgyjä" ja sellaisenaan pistävän kirkkaita. Vaikka levystä ei muodostunut sellaista, joka olisi tehnyt soittajistaan rahallisesti varakkaita, sen kitaransoittotyylistä muodostui yksi seuraavan vuosikymmenen lainauskohteista.

Ykkös- ja kakkospuoli avataan kappaleilla, jotka ovat helppoja ja meneviä, mutta kaikkein upeimmillaan bändi ja se duali-kitarointi on esimerkiksi jamihenkisellä nimikappaleella ja etenkin sen lopussa. Tähän päälle Verlainen omintakeinen epälaulu ja New Yorkiin sijoittuvat sanoitukset. Myöhemmin Televisionia on tituleerattu punkin tai uuden aallon Grateful Deadiksi ja plimputteluineen vertailukohta on oikeastaan ihan osuva. Biisien soolo-liidit jaettiin studiossa Verlainen ja Richardin välille ja kuinka punk oli jälkimmäisen tyyli osata nuotintaa ja säveltää soolonsa paperille?

Mieleen jäävä kansikuva oli Robert Mapplethorpen ottama, mutta yhtye päätti "sabotoida" potretin ottamalla siitä käppäprinttikopion Times Squarelta löytyvästä printtikaupasta ja käyttämällä tätä kannessa.

Seuraaja 'Adventure' on itselleni tuntematon, mutta käsittääkseni askel vielä eteenpäin pehmeään ja pois viimeisestäkin punkin (näin mielletystä) sutusta. Tämän jälkeen yhtyeen tämä vaihe oli ohi ja hajonnut. Yksi syy saattoi olla Verlainen New York-skeneen yhdistänyt tahallinen tai tahaton heroinismi. Verlaine ja Richard siirtyivät enemmän ja vähemmän menestyksekkäille soolourille.

tiistai 21. joulukuuta 2021

Sturmpercht- Geister im Waldgebirg 2006

Itävaltalaisen neofolk-yhtye Sturmperchtin 'Geister im Waldebirg'-levynkansi on ilmestymisestään asti herättänyt eri puolilla internettiä hymähdyksiä. Noh, silloin kun larpataan, niin larpataan kunnolla.

 Käpyukko vaellussauva kädessä tuijottaa rinnekuusikossa suoraan kuvaajaan, vieressään sammalmies. Alppien traditioista ammentava yhtye on kuitenkin ehkä lainannut kansikuvansa keski-eurooppalaisesta nuutti- tai laskiaisperinteestä, missä aika villinnäköisesti pukeutuneet karnevaalihahmot kiertelevät talosta taloon tai kulkueina.

Albumin nimi taipuu suomeksi "Kummituksia metsävuorilla" ja oikeastaan nimi ja kansikuva kuvaavatkin todella hyvin Sturmperchtin musiikkia ja albumia. Törmäsin levyyn ekan kerran sen juuri ilmestyttyä, koska Julian Cope hehkutti sitä Head Heritage saitillaan. Silloin tyylilajina toiminut folk- ja neofolk eivät kuitenkaan nostaneet tätä mihinkään erityisiin lokeroihin ja Sturmperchtin kuuntelu jäi lähinnä kannelle naureskeluksi ja kurisioteetiksi.

Neofolk tyylilajina ja terminä on ehkä jollain tapaa muodikas ug:n marginaalissa. Iso osa bändeistä myös joko flirttailee fasismin kanssa, tai on: fasisteja. Eivät tietysti kaikki, tyylilajin perustajista lähtien mutta tällainen pohjavire hommassa kuitenkin on.
Ymmärtääkseni Sturmpercht ei tähän piiriin kuulu, mutta toisaalta yhtyeen kappaleissa pyörivät teemat pakanuudesta ja luonnon romantisoinnista tuulahtavat raikkaan 1920-luvulta. Romantische und takaisin luontoon. 

Ajattelu nautti suosiota saksalaisen nuorison keskuudessa Wandervögel-liikkeessä ja purskautti populaarikulttuuriin vaikutteita esimerkiksi Hessen 'Matka aamun maahan' kirjaan ja sitten oudosti valtameren toiselle puolelle San Fransiscon alueen kirjakauppoihin, jonka hämmentävin juonne ennen beatnickkejä oli Nat King Colelle kirjoitettu julistus 'Nature Boy'. Mutta tästä ehkä joskun lisää toisessa postauksessa. Wandervögel-liike nimittäin sulautettiin ja lopetettiin muitten nuorisoliikkeiden kanssa Natsi-Saksan ainoaan sallittuun nuorisotoimintaan eli kansallissosialismiin ja Hitler-jugendiin.

Ympäri mennään, yhteen tullaan jne.

Kummitukset ja metsävuoret nousevat esiin myös musiikin toteutuksessa. Neofolkissa on aika yleinen instrumentaatio laulajan (tahallisen) keskinkertainen jokamiehen jollotus, landolan näppäily ja ylipäätään riisuttu ulosanti. Tätä koristellaan rummun takomisella ja mahdollisesti elektronisilla äänillä ja hälyllä, jolloin uusi kohtaa vanhan perinteen ja niin edelleen. Luetaan vähän runoja jumittavan taustan päälle ja kuiskutellaan. No, hyvältähän se kuulostaa ja välillä Sturmpercht on hyvin lähellä 70-luvun alun Witthüser & Westruppin "kosmista minimalismia". Välillä ollaan maailmantuskan reunalla runollisina, välillä hoilataan kuin härskissä oluttuvassa. Humppaa, haitaria, huiluja, näppäilyä ja elektronista maalailua.

Levylläkin kokeellinen Sturmpercht on netin keikkavideoitten perusteella ollut sitä myös livenä. Viimeisestä julkaisusta alkaa vain olla jo yli viisi vuotta aikaa, joten en tiedä toimiiko yhtye enää.

perjantai 10. joulukuuta 2021

Terry Oldfield - Spirit of the Rainforest 1990

Terry "Miken veli"Oldfield on ollut Levyhyllyssä aikaisemminkin. Huilunsoittoa opetellut Terry liitetään yleisesti (myös hänen sisaruksensakin jonkin verran) henkisen kasvun ja parantamisen musiikkiin, eli new ageen.

Genre onkin omanlaisensa kasa, jossa muiden tavoin on varmasti ja todistettavasti helmensä, kunhan jaksaa kaivaa kasettikasaa tarpeeksi syvälle. Kasetti ei sanana eksynyt tähän vahingossa, vaan tietynlaisessa DIY-hengessä ja pien- tai omakustantamoiden julkaisemat teokset ilmestyivät usein juuri c-kasettimuodossa. Näitä oli halvemman julkaisukustannuksen takia helpompi ulostaa, mutta myös myydä luontaistuote- yms. kaupoissa. Ja ennenkaikkea hiilaava musiikki oli tehty kuulokkeilla kuultavaksi, ja 80-luvun yksi suurimmista ilmiöistähän oli Sony Walkman-korvalappustereot.

Vaikka new age-skenen toiminta tapahtui pääosin kaupallisen levy-yhtiötoiminnan tutkan "alapuolella" markkinat olivat olemassa; tämäkin Oldfieldin levy myi hänen mukaansa 300 000 kappaletta. Tai siis kasetti ja CD. 

Terry Oldfield asui tässä vaiheessa ja kaiketi edelleenkin Australiassa. Spirit of the Rainforest lokatoituu kuitenkin Australian pohjoisosan viidakkojen sijasta Etelä-Amerikkaan ja Amatsoniaan. Kyynisesti voisi todeta sen sisällön olevan viidakon kenttä-äänityksen (lintujen ja apinoiden ääniä ja mökää) päälle laitettu "tiiliskivi FM-synan koskettimille" tyyppinen juttu. Siihen päälle vielä vähän Terryn huilua ja panhuilua, koska ollaanhan nyt Etelä-Amerikassa. Näistä jälkimmäinen kuulostaa vielä pahasti olevan oikeasti Yamahan DX-7:n äänipankista.

Mutta ei homma nyt niin yksinkertainen ole, nimittäin Spirit of the Rainforest on hitaassa kehittelyssään ja luonnonäänissä oikeastaan aika mukava levy. Ehkä sillä on tosiaan hiilaava vaikutus? Levy jakautuu kahteen pitkälti yli 20-minuuttiseen ääniteokseen ja se on erittäin miellyttävää tapettia aina siihen asti, kunnes juustoiset huiluosuudet tulevat mukaan. Tämä tapahtuu onneksi ensimmäisen biisin kohdalla vasta 18.-minuutin jälkeen, eikä ensimmäisen kappaleen huilumelodia ja sen variaatio ole itse asiassa laisinkaan hullumpi, tai ainakaan teokseen sopimaton. Pikkaisen juustoa saa ja pitääkin olla. Kakkosbiisissä mennään hyvin pitkälti samoin merkinnöin, huilu- ja panhuiluosuuden ollessa hivenen juustoisempi. Mutta viidakko ja syntetisointi ovat kaunis ja toimiva yhdistelmä.

Suosittelen CD:tä, jos ja kun tulee halvalla vastaan esim. kirjastojen poistomyynneissä yms.

maanantai 6. joulukuuta 2021

SUNN O))) - Dømkirke 2008

Jotkut yhtyeet kehittävät itselleen hyvin uniikin konseptin ja yhdysvaltalainen SUNN O))) kuuluu ehdottomasti tällaisten joukkoon. Bändin syntypaikka Washingtonin osavaltio ja Seattle ovat alueita, joilla Norjan rannikon ja sademetsien jälkeen saadaan laahaavia sadepilviä tilastollisesti suurin määrä. En muista sateettomien ja aurinkoisten päivien määrää, mutta se on pienempi kuin meillä.

Yhtye perustettiin siellä kaksikko Stephen O'Malleyn ja Greg Andersonin toimesta 1996. Alunperin vielä stoner-laahausbändi Earthin tribuuttibändiksi, mutta oma tyyli löytyi jo hetken kuluttua. Bändillä on runsas, pysyvä ja vaihteleva apumiehistö, mutta kaksikko O'Malley-Anderson ovat pysyvä ydin. SUNN O))) on tehnyt myös yhteistyötä lukuisien muiden bändien ja artistien kanssa, kuten Scott Walker, Julian Cope ja japanilainen yhtye Boris.

Jos bändin musa ei ole tuttua, niin levylläkin homman idea on seuraavanlainen: kaksikko soittaa äärimmäisen hidasta riffittelyä ilman rumpalia, yleensä kahdella kitaralla, tai kitaralla ja bassolla. Vieralevia vokalisteja on, kuten myös henchmanien soittamaa syntikkaa, torvea ja niin edelleen. Musiikillinen idea on hitaan riffittelyn resonointi ja harmoniat, jolloin muodostuu hyvin hidasta droneen pohjautuvaa musiikkia.

Koska homman idea on vielä huomattavasti pidemmällä, kuin esikuva Earthin, yhtyeen live-esitykset voisivat olla jään sulamisen katselua ja kuuntelua. Tässä kohtaa SUNN O))) poikkeaa esikuvistaan, jotka nousivat lavalle Budweiser-lippis päässä ja mukaan on otettu hevimetallin... ööö mystisempää puolta bändin soittaessa munkinkaavuissa ja tila, tai vähintään esiintymislava aina täynnä savukoneen savua.
Kaapuhahmot louhivat kitaroita teatraalisen hitaasti valtavien kolmikerroksisten kitara-stäkkien edessä ja bändin viimeinen temppu tai isku on soittaa ihan saatanan lujaa. Siis niin lujaa, että äänenpaino tuntuu yleisön kropassa ja kunnolla. Tämän levyn ilmestymisaikoihin bändin loppushowsta vastasi blackmetal-yhtye Mayhemin silloinen ex-laulaja Attila Chisar mielikuvituksellisine asusteineen. Kunnon showausta siis.

SUNN O))) ei ole tietenkään ensimmäistä kertaa Levyhyllyssä, enkä kirjoita ensimmäistä kertaa mehustelua yhtyeen lavaolemuksesta. Bändi kolisi itselleni 00-luvun loppupäässä huolella jo ennen Tavastian keikkaa ja etenkin juuri sen jälkeen. Yhtyeen levyjä on kertynyt hyllyyn kohtuullisen monta, joskaan mikään kompletisti en tässäkään tapauksessa ole. Jos en väärin muista, niin Tavastian keikka tapahtui samaisena vuonna 2008 ja bändiltä ilmestyi tämän jälkeen albumi 'Monolith & Dimensions'. Kummatkin levyt venyttelivät omassa SUNN O))) ulottuvuudessa rajoja, eikä näitä voi pitää mitenkään puritaanisena kitarasurinana. Pitkäsoitto viittaili nimiteemoissaan spirituaaliseen jatsiin ja tämä neliposkinen on kitaroista huolimatta lähempänä ambient-musiikkia.

Bergenin Tuomiokirkossa 2007 livenä äänitetty levy julkaistiin ainoastaan vinyylinä. Vielä 2008 markkinat olivat CD:n vallassa, joten tämä oli jonkinlainen "keräilylevy". Albumi koostuu neljästä yhden vinyylipuolen täyttävästä kappaleesta/teoksesta, joissa murisee kitarat, Chisar mumisee, hyrisee, kirkuu, Steve Moore soittaa paikan kirkkourkuja ja Lasse Marhaug soittaa noise-ääniä. Tos Nieuwenhulzen lisäilee vielä Moogia. Äänimassa ja maisema on yhdistelmä dronea ja pseudouskonnollista äänikuvastoa, ilmeisen inspiroituneena ympäröivästä tilasta.

Itselleni kävi SUNN O))):n kanssa kuten usein tällaisen kaikesta huolimatta yksitotisen musan kanssa, että rakkaus oli kiihkeä, mutta lopulta lyhyt. Oikeastaan ainoa mitä pitkään aikaan on tullut kuunneltua on yhtyeen yhteistyölevy Boriksen kanssa. Kaivelin tämän levyn hyllystä taannoista DJ-keikkaa varten ja huomasin, että aika vähän tätä on tullut kuunneltua. Yllättävän hyvin maistui pitkän tauon jälkeen ja levypuoliskot tuli pyöräytettyä muutamankin kerran läpi. Ehkä pitää kuunnella uudestaan ne kaksi uusinta.

perjantai 29. lokakuuta 2021

Icons of Filth - Nostradamnedus 2002

Walesilainen Icons of Filth perustettiin esimuotoonsa jo 1979. Paikallistasolla toiminut yhtye hajosi parin keikan jälkeen ja jatkoi nimellä Atomic Filth, joka kääntyi vuoden kuluessa lopulliseen muotoonsa.

Miksi yhtye pyörii nyt Levyhyllyssä johtuu siitä, että se julkaisi juuri EP-mittaisen 'Plight'-levyn. Valitettavasti uusi levy kantaa yhtä tällaisten vanhojen alan bändien helmasyntiä myöhemmässä tuotannossa: se on perin metallisen kuuloinen, eikä hyvällä tavalla.

Toinen erikoisuus uudessa levyssä on, että bändi ehti jo pistää pillit pussiinsa vuoden 2004 jälkeen. Yhtyeen ikoninen laulaja Stig kuoli sydänkohtaukseen Lontoossa vallatussa talossa soitetun keikan jälkeen ja yhtyeen toiminta ymmärrettävästi lopahti tähän. Bändi kokosi rivinsä tämän lapsille suunnatun hyväntekeväisyyskeikan muodossa pari kertaa ja sitten taas uudestaan esiintyen samalla lavalla Stigin pojan yhtyeen kanssa. Huhuja tulevasta levystä roikkui vuosia ja sitten sellainen tuli.

Mutta onneksi on vara valita. Yhtyeen ensimmäinen kasetilla julkaistu LP 'Not on Her Majesty's Service' ja Mortarhaten painattama vuoden 1984 'Onward Christian Soldiers' (indie-listan #7) naulasivat bändin tyylilajin suuruuksien joukkoon yhdessä EP-levyjensä kanssa. 

Punkin anarko-alalajistahan tässä oli kyse. Sanoitukset liikkuivat eläinoikeuksien puolella, kilpavarustelussa, ympäristöasioissa, vegaaniruuassa, naistenoikeuksissa ja niin edelleen. Stigin 110% elämisen ja hengittämisen taustalla yhtye piiskasi punkkiaan, joka oli hivenen kallellaan metalliseen soundiin, muttei liikaa. Icons of Filth tuli Cardiffista, jossa oli synergiaetua Bristolin lahden etelärannalle, mistä löytyi hyvin vahva punkkikeskittymä Disordereineen ja Amebixeineen.

90-luvulla skene eli hiljaiseloaan, mutta IoF julkaisi 1999 taas EP-levyn. Milleniumin taite herätteli kuitenkin yhtyeen uudestaan ja se julkaisi tämän pitkäsoiton. Nimessä on viittaus milleniumin yhteen ärsytykseen: 1500-luvulla eläneen Nostradamuksen "ennustuksiin", joita cashattiin taas tuolloin. Mutta maailmassahan mikään ei ollut juurikaan muuttunut 80-luvulta, joten typerät salaliitto- ja ennustusteoriat kalpenivat liukuhihnojen ja aseteollisuuden oikean vallan edessä. Musiikillisesti on oikeastaan erikoista miten suoraa jatkumoa tämä on 80-luvun levyille. Sounditkin ovat lähempänä sitä, kuin 00-luvun pökäleeksi masteroitua jöötiä. Icons of Filthillä oli myös taito kaiken paasaamisensa ohessa tehdä biiseihin tarttuvia juttuja, mikä ilmenee esimerkiksi 'Henry Ford', 'Ghetto of Disillusion' ja 'Flag'-kappaleissa. Ylipäätään anarkopunk-tyylilajissa tosissaan ja hädissään olo on usein se juttu.

Olisiko tässä yksi tyylilajin onnistuneimmista uudelleenlämmittelylevyistä?

perjantai 24. syyskuuta 2021

Omaa musiikkia ja ääntä viimeisen vuoden ajalta

No, parin vuoden ajalta. 

Jotkut saattavatkin tietää, että teen DIY-skenessä ja meiningillä musiikkia. Korona on vaikuttanut hommiin sillä tavalla, että keikkakielto on estänyt aika pitkälti esiintymiset. Jotkut tällaiset projektit ovat sitten hiipuneet ja kuopattu luonnollista tietään. Pistän tähän nyt projekteja ja juttuja, joita on tässä 2020-2021 tehty ja äänitetty. 

Musiikin soitossa olen yhtä kaikkiruokainen, kuin levyjen ja audion kuuntelussa, joten tässä(kin) mennään aika spektrien ääripäähän. Mutta toivottavasti sieltä löytyy jotain mielenkiintoista. Soittajana ja itse tekijänä olen muiden tapaan "sampleri", eli kyllä noissa saattaa Levyhyllyssä kuunneltua kamaakin tunnistaa.

-----------------------------------------------------------------------------------

Sanna & Rolf on perhe-duo, jossa vaimoni vokalisoi ja soittaa autoharppua. Minä soitan akustista kitaraa ja tarvittaessa sointusitraa yms. Kappaleet valitaan yhdessä, mutta ideana on soittaa akustista folkkia vähän poikkeavammalla, tai ainakin vähemmän kuullulla repertuaarilla, kuin baarin nurkissa. Olemme keikkailleet puutarhajuhlista Kirjamessuille, mutta tällainen kama ei sovi tietenkään ihan kaikkialle.


-----------------------------------------------------------------------------------
Olavi Sola Orkesteri on pseudonyymi Petri Osolalle. Yhtyeeltä ilmestyi muutama vuosi sitten kasettijulkaisu, jossa musiikki oli aika pitkälti jenkkihenkistä punkahtavaa rokkia. Tarttuvuuttakin oli mukana. Musiikki rönsyili myöhemmin ehkä liikaakin, mutta 2020-taitteessa julkaistiin Spotifyssä kokoelma, missä oli parhaita paloja kyseiseltä kasetilta ja puolet uusia biisejä. Julkkarikeikka peruuntui kuitenkin koronan ilmestyttyä kuvioihin. Tässä levyn onnistunut lopetuskappale aina ajankohtaisella sanoituksella. Soitin tässä tota chorus-efektikitaraa ja riffin, mikä on mun mielestä oikein onnistunut juttu.

-----------------------------------------------------------------------------------
Mutalahti pitää sisällään osittain samaa porukkaa, kuin O.S.O. Musiikki on totaalisen erilaista; pääosin iskelmää. Välillä ihan uljaasti toteutettua, välillä aika perus. Tässä kesäinen biisi, mihin soitin lap-steel kitaran.

-----------------------------------------------------------------------------------
Iskelmäkortilla mennään edelleen. Pitkäaikainen kokoonpano Mika Byman & Kovat otteet soitti viimeisen keikkansa syyskesän Kymikantri-festivaaleilla. Tässä viimeiseksi jäänyt äänitetty biisi käppäisellä videolla. Telecasteria hakkaan tässä.

-----------------------------------------------------------------------------------
Josta voidaankin siirtyä johonkin ihan muuhun. Yhdistävänä on, että tämä on kitara-bassot-rummut bändi. Vyöhyke julkaisi SOTA/RAUHA-kasettialbumin kevättalvella 2021. Bändin alkuperäinen idea oli yhdistää anarkopunkin tosikkomaista paasausta Hawkwindin jyräykseen. Albumi on niin sanottu teema-albumi, eli siinä on koko levyn läpi kantava idea. A-puoli kuvaa nykyhetkeä, pelkoa ja kuvitelmia, B-puolella maailma on jo tuhoutunut ja se on äänitetty ilman verkkovirtaa pienessä mökissä. Tässä avausbiisi Liukuhihna.

-----------------------------------------------------------------------------------
Edellisen kappaleen kanssa ajatuksen tasolla vähän samoilla poluilla matkataan tässä "soolotuotanto" tai jossain vaiheessa von Dänikenn (nyt nimi tuntuu vähän tyhmältä) nimen alla tehdyllä elektronisella kappaleella.

-----------------------------------------------------------------------------------
Tämä Pink Floyd ambient-remix projekti olikin jo täällä. Tähän(kin) olen erittäin tyytyväinen. Edelleen. Etenkin 1987 osuuteen.

-----------------------------------------------------------------------------------
Sitten jotain ihan muuta. Viime talvena kaivoin Casiot esiin ja metsähiihtoinnostuksen lomassa tein lyhyen kasettijulkaisun pituisen äänitteen niin sanottua "dungeon synyhiä". Waldfaustissa yritin vältellä kyseisen tyylilajin pahimmat kikkeliskokkelis meiningit ja olen lopputulokseen, joka on sekoitus nörttimusaa, black metal elementtejä, japanialaistyylistä ambienttia ja Conan-henkeä.

-----------------------------------------------------------------------------------
Sitten jotain ihan muuta pt. II. Tein viime lokakuussa kenttä-äänityksiä ja tässä sellaisen muokattu/sävelletty versio. Parempaa kuin aito!


torstai 23. syyskuuta 2021

Moon Duo - Stars Are the Light 2019

Moon Duo syntyi, kun yhdysvaltalaisen Wooden Shjips-yhtyeen Ripley Johnson huomasi, että hänen pääbändinsä ei ollut hirveän uraorientoitunut, eli sen koolle saaminen ja sen kanssa kiertäminen on kohtuullisen vaivalloista. 

Hän halusi kuitenkin keikkailla aktiivisemmin, joten älynväläyksen hetkellä ehdotti kumppanilleen Sanae Yamadalle duon perustamista. Olihan kaksikko aina muutenkin kimpassa kiertueilla, eikä duo-kamojen roudaus vaatisi taasen suurta vaivaa ja niin edelleen. Moon Duo on toiminut jo useiden levyjen verran, välillä mukana on ollut kolmas jäsenkin rumpalina.

Ripleyn kaikissa projekteissa on vähän samoja elementtejä ja Wooden Shjips on myös psykedeelistä rokkia soittava yhtye, kuten Moon Duokin alussa. Jälkimmäisen musiikki on kuitenkin ollut lähtökohdistaankin johtuen huomattavan paljon minimalistisempaa ja enemmän droneen ja toistoon nojaavaa. Pääpaino on ollut Ripleyn kitaralla, joka on kuljettanut biisejä eteenpäin. Soundissa on muistumia vanhoista dronerock-yhtyeistä, kuten Spacemen 3 ja Suicide.

Tälle uusimalle levylle tultaessa bändin sisäisessä kemiassa on kuitenkin tapahtunut sellainen muutos, että Yamada on ottanut suurempaa roolia syntikkalayereineen ja Ripleyn kitarat ovat suorastaan taka-alalla. Levyä on tituleerattu Moon Duon "diskolevyksi", mutta ei se nyt ihan sellaista perinteistä 4/4 jumputusta ole, vaan elektronisesta menosta ja biitistä huolimatta sellaista makuuhuonemusaa, pieniä kikkoja soundeja ja nyansseja. Vaikka toistoon tässäkin nojataan. Krautrock-termi on kärsinyt aika kovaakin inflaatiota, mutta sellaiseen 70-80-luvun taitteen motorik-menoon voisi nähdä linkkejä.

Oman kirsikkansa kakkuun tuo se, että äänitetty levy lähetettiin ex-Spacemen 3 mies Peter Kemberille, eli Sonic Boomille Portugaliin miksattavaksi. Boomhan on nykyisin taas profiilikas artisti/miksaaja/tuottaja, joka on tehnyt töitä muun muassa Beach Housen, MGMT:n ja Panda Bearin kanssa. Ihan jokainen Boomin kädenjälki ei ole omaan korvaan tuonut elämää suurempaa lisäarvoa, mutta tällä levyllä Kember on kaivellut miksauksesta oikeita ääniä ja järjestellyt niitä oikeisiin paikkoihin, aika karkkimaan kuuloisesti. Koko levy on omaperäisen kuuloinen, mikä on tänä päivänä välillä kovin harvinaista. Siinä missä Kemberin entinen bändikumppani Pierce käyttää Spiritualizedin uusilla levyillä Logickin KAIKKI RAIDAT, Kember luottaa vanhaan minimalismitaitoonsa ja hyvä niin.

Hyvä levy. Ehkä noista biiseistä ei mikään jää levyn jälkeen päähän soimaan, mutta levyn pyöriessä ja äänimaisemaan upotessa ne taas toimivat. Tarpeeksi epämääräistä, tarpeeksi biisiä.

perjantai 20. elokuuta 2021

Yes - Fragile 1971

Olen kuunnellut progressiivista rockkia, eli progea oikeastaan esiteinistä lähtien. Kirjaston vinyylihyllyä hyväksikäyttäen huomasin aika pian mihin suuntaan tyylilajissa omat mieltymykset osoittivat. 

Kaikkea tuli kokeiltua, mutta mieleen jäi vahvimmin King Crimson, jonka tyyli näennäisesti muuttui levy levyltä ja kokoonpano kokoonpanolta, mutta Robert Fripp piti lankoja tarkasti ja miellyttävästi käsissään. Toinen suuri rakkaus oli maalaileva Pink Floyd ja kolmantena tuli Hawkwind, jonka kaikki levyt eivät täytä puristista progen määritelmää, mutta omani kyllä.

Progen kiemuraisempi ja briljeeraavampi osasto jäi oikeastaan kokonaan pois kuuntelusta. Sehän on tunnettu ja tutkittu tosiasia, että ihmisen fyysinen makuaisti muuttuu iän karttuessa. Teini irvistää savuisesta viskistä, boomer ei koske pitkällä tikullakaan hajuvedelle tuoksuvaan limuviinaan. Niinpä olen tahallisesti ja tahattomasti pitkin vuosia ottanut aina tasaisin väliajoin kuunteluun erinäisten tyylilajien keskeisiä yhtyeitä, jotka eivät aikaisemmin ole oikein maistuneet. Tätä kautta pöytään ilmestyi aluksi deep-pop kauden Wigwam, oikeiden levyjen löytyessä Van Der Graaf Generator, Canterbury-yhtyeet, ranska- ja italoproge ja lopuksi jopa yläluokkaisen yksityiskoulumainen The Genesis. Mutta Yes on tähän asti odottanut putoamistaan viinikoriin.

Ehkä yhtyeen luotaantyöntävyyteen on vaikuttanut myös yhtyeen hovitaiteilija Roger Deanin levynkansikuvasto, joka alkoi tästä levystä. Monelle proge-boomerille hänen fantasiakuvastonsa on kolissut niin kovasti, että niistä on tehty jopa omia ITE-taideversioita omille seinille. No, kuvan ja mielikuvan yhteisvoima voi olla vahva ja tätähän progen kansitaiteessa käytettiinkin ikonisesti.

Mutta cd-hyllystä löytyi yhtyeen levy Fragile, joka on kuunneltu ehkä kerran läpi. Ei muuta kuin autostereoihin ja uudelleenarviointiin.

Levyn avaava 'Roundabout' tuntuu kahden minuutin kohdalla juuri sellaiselta biisiltä, mikä mielikuva minulla oli Yes-yhtyeestä. Ränttätänttäkappaleeseen on lisätty koukeroita ja kiemuraa, mutta ei tämä kosketa. Hämmentävästi wikipediasta tarkistaessa tämä on fanien suurimpia suosikkeja ja yhtyeen ns. lippulaivabiisi plus oli hitti Amerikoissa. Kaikkea sitä. Seuraava 'Cans & Brahms' on levyllä kokoonpanoon mukaan tulleen Rick Wakemanin briljeeraus ja sovitus Brahmsin musiikista. Vuonna 1971 tämä on ehkä ollut... niin... poikkeuksellista, mutta nyt tuntuu vähän täytepalalta. Koska; mielestäni levy lähtee liikkeelle vasta Jon Andersonin säveltämästä pikkukappaleesta 'We Have Heaven', joka on kuin Smiley-ajan Beach Boysia. Se toimii oikeastaan introna seuraavalle tuulen suhinan avaamalle ja Rickenbacker-basson nylkyttämälle 'South Side of the Sky'lle. Osia piisaa ja Bruford nakuttelee taustalle poikkeavia rytmejä ja vyörytyksiä. Steve Howen kitarointi on enemmän leikkaavaa kuin voimariffittelevää.

Vinyylillä kakkospuolen avaisi rumpalin säveltämä bassorytmikikkailu 'Five per Cent of Nothing', jolle ei levyllä anneta aikaa kuin alle minuutti. Andersonin 'Long Distance Runaround' tasapainoilee popkappaleen ja erikoisen rytmityksen välillä. Koukeroa, juuri sitä. Kappaleen outron (biisi 'The Fish') bassoplöpötys ja loputtomasti toistuva kuvio sen sijaan on hauskan kuuloista. Instru 'Mood for a Day' on Howen akustisen kitaran perustutkielma ja taas niin sanottu välibiisi. Levyn lopettaa 'Heart of the Sunrise', joka tykittää heti alussa hevimäisen intron, josta siirrytään säröisen Rickenbacker-basson ja mellotron-huokailujen kanssa maalailemaan maisemaan, kunnes taas tyckiting. Kolmen minuutin jälkeen alkaa kappaleen lauluosuus, joka on yllättävän kaunis. Taas vähän eri osia, soitannollista briljeerausta ja Andersonin eeppistä laulua. Hyvä levyn lopetus.

Bändi oli levyttämisvaiheessa käymistilassa ja sisäisissä konflikteissa. Alkuperäinen kosketinsoittaja Tony Kaye sai yhtyeestä kenkää, koska halusi pidättäytyä hammondissaan ja pianossa, basisti Squiren ja Andersonin vaatiessa uuden uutta soundia, jota tarjoiltiin mellotronin ja moogin taholta. Myös Steve Howe oli napit vastakkain Kayen kanssa, joten äijä ulos ja kannuksia hankkinut Rick Wakeman velhonviittoineen tilalle. Uudet kosketinsoittimet sopivat palettiin hyvin, mutta ovat yllättävän taka-alalla. Yesin matka jatkui tästä eteenpäin kolme eeposta sisältäneelle 'Close to the Edge'-levylle, joka ehkä kuunteluun jossain vaiheessa. Sillä ei tätä yhtyettä pysty kuuntelemaan kuin levyn kerrallaan ja kerran päivässä.


maanantai 9. elokuuta 2021

Spectrum - Forever Alien 1997

Peter Kember julkaisi viime vuoden kesäkuussa 'All Things Being Equal'-albumin, jota "myytiin" blogeissa ja ug-musiikkimedioissa hänen ensimmäisenä sooloalbuminaan 31. vuoteen. 

Vuonna 1989, vielä Spacemen 3:sen viimeisten pyörän pyörähdysten aikana äänitetty sooloalbumi "Spectrum" antoi paria vuotta myöhemmin nimensä hänen yhtyeelle; Spectrum. 

Alussa sen musiikki oli enemmänkin kappale-orientoitunutta ja mukana oli hetken aikaa pysyviä soittajia, pääosin hänen levypuoliskollaan Spacemen 3:sen viimeisellä albumilla soittaneita tyyppejä ja musiikkikin jatkoi periaatteessa siitä pisteestä, mihin se kyseisellä levyllä päättyi.

Parin albumin kuluessa Peter Kemberin, eli Sonic Boomin yhtyetoverit häippäsivät, eikä yhtye aikalaiskuvausten perusteella saanut muutenkaan oikein pakettiaan ikinä toimimaan livenä, vaan kuulosti lähinnä amatöörimäiselta ja aneemiselta. Tässä vaiheessa Kember löysi modulaarisyntetisaattorit, joiden hän koki olevan helpompi tapa toteuttaa musiikillisesti itseään, kuin rajallinen kitaransoittotaitonsa.

Tämä tapahtui siis 90-luvun lopussa hetkeä ennen modulaarisyntetisaattoreiden renessanssia. Laitteet olivat harvinaisia ja hintavia. Kember ihastui erityisesti levyn kanteenkin päätyneisiin EMS-yhtiön laitteisiin ja niiden rajallisuuteen, mutta myös villeyteen.

Kemberin visiona oli tehdä albumi analogisilla syntetisaattoreilla, joka olisi kuitenkin orgaanisen kuuloinen, eli aika pitkälti sama litania, kuin viime vuoden "sooloalbumillaan". Levyt itse asiassa muistuttavatkin toisiaan hyvin paljon, vaikka aikaa julkaisujen välillä on... pysähtynyt kaksikymmentäkolme vuotta. Alf Hardy äänitti levyn Coventryn Cabin-studiossa ja myös soittaa levyllä monia sen laitteista. Krediitteihin on merkitty myös entinen Spacemen 3 basisti Peter Bain alias Bassman, mutta bassoa hän ei levyllä soita, vaan "programming vibrations" on ollut se juttu. Mutta siis Kemberin soolohan tämä on käytännössä.

Levy oli jatkumoa sitä ennen ilmestyneelle "Owsley"-EP:lle, sen biisejäkin päätyi albumille. Ehkä analogisen plörinän suurin ero vuoden 2020 albumiin on, että se kuulostaa himpan verran enemmän 50-luvun sci-fi-leffoilta ja erityisesti alussa BBC Radiophonic Workshop-kamalta. Oudolta ja kömpelöltä, mutta myös sympaattiselta. Kember puhuu tunnistettavalla narkkarinarinallaan, välillä vocoderin läpi ja myös Hardy vokalisoi puhelaulullaan. Vaikka Sonic Boomin ulosannista ja musiikillisista lahjoisa olisi mitä mieltä tahansa, soundit ovat aina olleet puunattuja. Tämäkin albumi masteroitiin erikseen kanadalaisessa studiossa.

Erikoinen tapahtuma liittyi BBC Radiophonic Workshopiin, kun Kember huomasi levynkannesta, että Delia Derbyshire oli syntynyt kaupungissa (Derbyshiressä) ja soitti tälle. Tästä seurasi jälkimmäisen elämän loppupätkän jatkunut ystävyys ja yksi yhteistyölevykin.

keskiviikko 28. heinäkuuta 2021

Spirogyra - Bells, Boots And Shambles 1973

Spirogyra oli Canterburyn alueella toiminut folk-progeyhtye, joka perustettiin jo 60-luvun lopussa, mutta teki kolme levyään 70-luvun puolella. Alunperin Martin Cockerhamin ja Mark Francisin opiskelupaikassaan perustamaan yhtyeeseen värvättiin alussa runsaasti kanssaopiskelijoita ja kokoonpano eli yhtyeen loppuun saakka. Myöhemmässä mielessä tärkein mukaantulija oli kuitenkin vokalisti Barbara Gaskin. Yhtye herätti alkuaikoinaan runsaastikin mielenkiintoa, Apple ja muut levy-yhtiöt halusivat sen listoilleen, se teki pari kiertuetta Trafficin kanssa ja levytti kolme edellämainittuun nähden huonosti myynyttä levyä. Näillä kaikille soitti rumpuja Fairport Conventionin Dave Mattacks.

Levyttänyt versio oli kutistunut jo nelijäseniseksi ja tässä viimeisessä, edellisiä vielä vaatimattomammin myyneellä albumilla sen ytimen muodostivat enää Cockerham ja Gaskin, jotka olivat siinä vaiheessa myös pariskunta. Mukana on kuitenkin avustajina runsas joukko ja pari edellisen kokoonpanonkin jäsentä. 

Bells, Boots And Shambles on sisällöltään sitä erikoisempaa 70-luvun alun brittifolkkia. Ihan Comuksen alkukantaiseen tasoon ei mennä, mutta rouheasti vedellään, mitä alleviivaa vielä Cockerhamin ..kröhöm.. rempseä laulutyyli. Tämän vastapainoksi Gaskin vetelee naisvokaalinsa tyylilajin mukaisesti Kultamarjana. 

Levyn kappalemateriaali on ihan ok-tasoa, enkä tiedä olisiko sen myöhemmin saama kulttilevystatus ihan ansaittu niillä, mutta levyn hienoin hetkihän onkin sen loppupuolelta löytyvä 13 minuuttinen polveileva proge-folk eepos "In the Western World", joka niputtaa sisältöönsä koneemme, sotilaamme vieraissa viidadoissa ynnä muut muiden niskaan kaatamat riesat. Tässähän on sitten sellainen biisi, jolla pelkästään ansaitsisi sen kulttimaineen.

Yhtyeen kokoonpano muuttui vielä viimeiselle vuoden 1974 kiertueelle, mutta se hajosi lopullisesti. Cockerham muutti niin sanotusti tien päälle asuen Irlannissa, Intiassa, Balissa, Kaliforniassa ja Havaijilla. Gaskin matkusti myös, pääasiassa Aasiassa ja elätti itsensä laulamalla ja opettamalla englantia. Vuonna 1981 hän muodosti duon toisen ex-canterburylaisen, entisen Egg-yhtyeen Dave Stewardin kanssa saaden ensimmäisen cover-kappaleen sisältäneen sinkkunsa UK-listan ykköseksi. Muitakin listanousuja sekä yhteensä seitsemän albumia. Nyt tyylinä oli synteettisempi pop.

Cockerham palasi Englantiin 2006 ja perusti vanhan perustajakaverinsa Mark Francisin kanssa yhtyeen uudelleen ilman Gaskinia. Levykin ilmestyi, hän muokkaili vanhoja äänityksiä uusiksi ja intoili uusintajulkaisuista. Cockerham kuoli 2018, joten yhtyeen polveileva taru loppui viimein tähän.

keskiviikko 30. kesäkuuta 2021

Mike Oldfield - Voyager 1996

Levyhylly-blogissa minulla on ollut periaatteena, etten kirjoittele mitään ilkeää levyistä tai artisteista, joista en pidä. Miksi ylipäätään nakuttaisin parikymmentä minuuttia jostain itselle tympeästä jutusta? Ja miksi dissaisin julkisesti jotain, kun maailmassa on kelpaavaakin musiikkia yllin kyllin tarjolla?

No, tästä on aina ollut poikkeuksia ja on täällä negatiivisiakin juttuja ollut, silloin jos ne ovat mielenkiintoisia. Ja sellainen levy, jos joku on miljoonia myyneen Mike Oldfieldin keltti-saaga 90-luvun puolesta välistä.

"Celtic" ja "new-age" tägeillä wikipediaan merkitty Voyager on yksi osoitus Oldfieldin kovin epätasaisesta ja usein epävarmastakin urasta. 90-luvun alussa kelttimystiikka nousi olennaiseksi osaksi new-age menoa, johtuen varmaan myös Enyoista ynnä muista. Huilumeno tiivistyi ja cashattiin Titanic-tunnarissa ja aikansa suurimmassa showssa: hämmentävässä Riverdancessä, jonka parin tunnin kengänkopsutus myi miljoonia ja salit täyteen vuosikausia.

Levyn "idea" oli yhdistellä Oldfieldin soittamia vanhoja kelttilauluja ja omia kappaleita. Artistin itsensä mukaan se oli hänen nopeiten levyttämänsä albumi. Puolitoista kuukautta ja pari biisiä tehtiin saman päivän aamuna.

Joskus tällainen voi kääntyä voitoksi, mutta Voyagerin kohdalla se on pääasiassa käppärumpukoneen päälle kasattua huttua. Kunnon muzakkia. Oikeastaan hämmentävän heikkoa kamaa.

Seuraava levy oli vuoden 1998 Tubular Bells III...

torstai 3. kesäkuuta 2021

Japan - Life in Tokyo 1979


Giorgio Moroder ja Japan yhdistivät toisensa tällä singlellä, josta tuli hittisinkku viimein kahden uusintajulkaisun jälkeen. Tutut arpeggiot jauhavat, David Sylvainilla on vielä alkulevyjen Bryan Ferry-vaihe päällä, mutta aivan jees.

torstai 13. toukokuuta 2021

Mike Oldfield - Hergest Ridge 1974

Vuonna 1973 Mike Oldfield oli parasta ja menestyneintä, mitä tuli progressiivisen rockin esittäjiin. Toki heti Pink Floydin ja Genesiksen jälkeen. Kaksi edellämainittua olivat toki osiensa summa, Mike Oldfield levytti vuoden 73 menestyksensä pääosin itse, muutamaa avustajaa käyttäen. Tubular Bells oli se albumi, joka nosti folk-skenessä aikaisemmin toimineen Oldfieldin ja tuoreen Virgin-levy-yhtiön niin sanotuiksi menestyksiksi. Albumi myi yksistäään Brittein saarilla miltei kolme miljoonaa kappaletta.

Siinä missä yhtyeet pystyivät kollektiivisesti jakamaan menestyksen aiheuttamat näkyvät ja näkymättömät odotukset sekä paineet, sooloartisti oli yksin näiden kanssa. Floyd ja Genesis toisintivat ja ehkä ylittivätkin vuoden 1973 teoksensa, mutta Mike Oldfield jäi vähän sutimaan (tai jumittamaan) paikalleen. Menestystä musiikkilistoilla kyllä seurasi 80-luvun taitteessa, eivätkä Oldfieldin kaksi Tubularin jälkeistä levyä ole missään nimessä huonoja. Plus toiminta progen ja aikansa edistyneen musiikin parissa, mukaanlukien Pekka Pohjolan soololevy.

Tubular Bellsin ilmestyttyä Oldfield kieltäytyi kiertueesta ja rupesi aktiivisesti etsimään piilopaikkaa, jossa kirjoittaisi seuraavan albuminsa. Ajelu Englannin West Countryssa johti sattumalta Walesin rajalla olevaan Kingtoniin, joka on Hergest Ridgen varjossa. Viimeksi mainittu on Englannin (ei Brittein saarten) korkein kohta, kohoten 425 metriä merenpinnasta. Oldfield osti viereisellä rinteellä sijainneen The Beacon-tilan Virginin konttorin maksamalla käsirahalla. Taloon sijoitettiin yksinkertainen äänityslaitteisto, mutta mitään ideoita ostotilanne ei kuitenkaan levyttämisen suhteen tuonut, vaan hän esiintyi lähinnä uuden ystävänsä kanssa paikallisessa baarissa soittaen tämän hänelle esittelemää keskiaikaista musiikkia.

Hiljalleen alkoi kuitenkin uutta musiikkia syntymään, mutta huolimatta levyn nimestä, itse albumi äänitettiin Virginin kuuluisalla Manor-studiolla. Tälläkin kertaa Mike soittaa pääosin kaiken itse, avustajien ollessa pääosin huilisteja ja puupuhaltajia. Sally-sisko laulaa, Terry-veli soittaa huilua, Clodagh Simmons laulaa myös.

Albumi rakentuu edeltäjän tyylillä kahdesta levypuoliskot täyttävästä kappaleesta, mutta Tubular Bellsin nopeita tyylimuutoksia ei ole, vaan hommat etenevät verkkaisesti. Uudesta lokaatiosta ja ystävästä muistuttaa omasta mielestäni levyn paras osio, eli alun kansanmusiikkimainen puupuhallinosuus "päättymättömän" sävelkulun kanssa. Tämän jälkeen Oldfield lähtee rakentelemaan samaa teemaa sähkökitarallaan ja lahjaksi saadun "Glorfindel"-efektiboksin kanssa. Oldfield äänitti Manorissa päällekkäisiä kitaraosuuksia pyrkien säkkipillimäiseen soundiin. Kappaleen teemat ovat kuitenkin hitaita ja levyn tapahtumat vähäisiä.

Oldfield ei ollut tyytyväinen levyn miksausvaiheeseen ja suositteli levyn kuunteluun huippustereoita. Siitä on jälkikäteen tehty muutamakin uudelleenmiksaus. Joka tapauksessa levy nousi Tubularin jälkimaineessa Brittien listaykköseksi. Tässä asemassa se säilyi kolme viikkoa, kunnes harvinaisesti artistin oma toinen albumi syrjäytti sen paalupaikaltaan. Ja kohtalon ivana sehän oli tietysti Tubular Bells. The Beacon jää aina Englannin korkeimman kukkulan varjoon.