keskiviikko 22. marraskuuta 2023

Panda Bear & Sonic Boom - Reset 2022

Sonic Boom aka Peter Kember ja Panda Bear eli Noah Lennox ovat sen verran monta kertaa pyörähtäneet Levyhyllyssä, ettei heitä tarvitse enempää esitellä.

Näistä ensin mainittu on tuottanut jälkimmäiseltä kaksi kohtuullisesti menestynyttä ja omaperäistä levyä, mutta Reset on kaksikon ensimmäinen puhdas yhteis(työ)albumi.

Resetin tausta on mielenkiintoinen, sillä se äänitettiin nyt jo muistista pyyhityn koronapandemian aikana 2020-21 ja sen voi helpostikin kokea ponnistaneen tuosta maailmanlaajuisesta pandemiasta, yhteiskunnan suluista, ihmisten ahdistuksesta, tylsistymisestä ja epätoivosta.

Levyn musiikki ei kuitenkaan kuulosta tältä, ei todellakaan, vaan sitä voisi verrata esimerkiksi toisen maailmansodan aikaiseen tai jälkeiseen korostetun (yli)pirteään ja hyväntuuliseen viihteeseen. Jonkinlaisen eskapismin tarjoamista siis.

Resetin musiikki perustuu pitkälti sampleihin ja vanhan muiden levyttämän musiikin "uudelleenjärjestelyyn", mikä luo albumille myös oman erikoisella tavalla muistoihin ja nostalgiaan perustuvan soinnin. Järjesteltävä materiaali löytyi Kemberin alkaessa - ilmeisesti koronatylsistyksissään - järjestelemään levykokoelmansa vanhoja seiskatuumaisia. Näistä tehtyjen looppien päälle Sonic Boom ja Panda Bear äänittivät omat lauluraitansa jälkimmäisen käyttäessä kaikki ne Beach Boys-kikat, mistä hänet tunnetaan. Kember luottaa tietysti omaan monotoniseen ja rajalliseen, mutta kieltämättä aina jollain tavalla mieleen jäävään antiinsa vokalistina. Taustamusiikissa liikutaan 50-60-luvun tunnelmissa sukeltaen välillä niin sanottuun exoticaan, välillä lainataan sitä liippaavaa vanhaa ska:ta ja niin edelleen.

Levyn koostaminen tapahtui ilmeisesti oikeaoppisesti korona-aikaisten kontaktien rajoittamisen suhteen. Kaksikko pallotteli kappaleita ja ideoita sähköpostin välityksellä, vaikka kumpikin asuu tätä nykyä suhteellisen lähellä toisiaan Portugalin Sintrassa. Koronan hellittäessä otteensa Panda Bear ja Sonic Boom ovat kiertäneet pienimuotoisesti tämän materiaalin kanssa Euroopassa. Resetistä on julkaistu tänä vuonna myös dub-remix levy, jonka päätekijänä on oikeutetusti "ysärilegenda" Adrian Sherwood.

Ekan kerran Resetiä kuullessa olo oli hivenen pettynyt. Ehkä sen vuoksi, että kaksikon aikaisemmista yhteenliittymistä johtuen odotustaso oli hyvinkin korkea, onhan jännällä tavalla futuristinen "Panda Bear Meets The Grim Reaper" yksi suosikkialbumejani viime vuosikymmeneltä. Siihen nähden toisten musiikkiin perustunut Reset tuntui vähän heppoiselta ja siltä, että on menty sieltä missä aita on matalin. Mutta tämähän levyn idea ilmeisesti onkin: tuttua, mukavaa, helppoa ja mukana hyräiltävää musiikkia vaikeille ajoille. Levyn lyriikoissa sekoitetaan tähän kylmää ja kuumaa.

Eri suositeltavaa kuuntelemista.

torstai 16. marraskuuta 2023

Maanalainen flanelli - MONOliitti 2023

Maanalaisen flanellin "toinen tuleminen" on aiheuttanut joillekin ihmisille hämmennysreaktioita lähtien siitä, että mitä alun perin yhtyeenä aloittanut nyky-duo ylipäätään ajaa takaa. 

Alkuperäinen bändinä operoinut Flanelli julkaisi ainoastaan yhden seiskatuumaisen vuonna 1987, operoi jonkin näköisessä jälkipunkissa ja katosi aika pian. Nykyään salanimien taakse kätkeytyneitä jäseniä on ollut myöhemmin muissa marginaalisissa yhtyeissä ja operointialue on ollut ilmeisesti lähinnä Kouvola-Lahti akseli.

Noin kymmenen vuotta sitten "Roy Fritz" ja "Antero Warha" aktivoivat yhtyeen duona, julkaisivat CD-r:n ja helvetin sakean "Pionien aika" elokuvan, mihin kyseinen albumi myös liittyi.

Bändi on tässä välissä keikkaillut suhteellisen aktiivisesti ja itsekin olen sen DIY yms. tapahtumissa nähnyt muutamaankin kertaan. Kaksikon live-esitykset ovat viihdyttäviä ja juuri tarpeeksi provosoivia, että niissä on ns. tekemisen meininkiä.

Duon meininki on sellainen, että Fritz vastaa laulusta ja keulahahmoilusta, Warha musiikillisesta taustasta tai sen soitosta. Eli kaksikko operoi kasarin tyylisesti konepop-duona, jossa toinen laulaa ja toinen soittaa. Musiikki itsessään omaa paljon viittauksia edellä mainitun tyylisiin Pet Shop Boysseihin (Fritzin vokalisoinnin rajoissa), kone-gootteiluun, Suicideen, Stoogesiin, Hawkwindiin ja niin edelleen. Eli siihen kamaan missä Levyhyllykin on marinoitu vuosien ajan. Joillekin biisien tyylillinen poukkoilu ja keskinäinen irrallisuus on ottanut koville, mutta itse koen, että niiden esittämistyyli sitoo ne tälläkin albumilla aivan hyväksi ja kelvolliseksi kokonaisuudeksi. Fritzin lyriikat toimivat, Futupunk-biisin naivi futurismi yhdessä musiikin kanssa jyrää eteenpäin. "Olavi Hartmannin klinikka" on ahdistavan kylmä ja uhkaava. Levyn lopettava moniosainen yli kahdeksanminuuttinen "Sodomiittien yö" on jo upeaa sakeutta. Omistamassani CD-versiossa on vinyylistä poiketen kolme bonusbiisiä, mikä on hyvä, sillä niiden joukossa on bändin paras biisi "Kapseli".

Levyn julkaisu on merkitty Kouvolan Novgorod-antikvariaatin ja Salatut elämät-yhtiön välille. Näistä jälkimmäinen on ilmeisesti Ville Pirisen lafka?

torstai 19. lokakuuta 2023

Lucas Sideras - One Day 1972

 Aphrodite's Childin viimeiseksi jäänyt albumi 666 julkaistiin bändin käytännössä ja hajottua. Levyn massiiviset tuotantokustannukset, riidat levy-yhtiön kanssa ja jäsenten tulehtuneet välit johtivat siihen, että sitä seurannut viimeinen, jo aikaisemmin sovittu kiertue tehtiin "vara-Demis" Dimitri Tambossin toimiessa solistina.

Levy oli Vangeliksen Magnum opus ja muu yhtye olisi halunnut jatkaa edellisten menestyneiden albumeiden tyylisellä kevyemmällä psykepop-linjalla. Lopulta pitkällä aikavälillä menestyneemmän ja klassikkostatuksen saaneen 666:sen ainoa singlelohkaisu oli albumin päätösraita "Break", jonka rumpali Lucas Sideras lauloi. Kappale oli pikkuhitti Alankomaissa.

Yhtyeen hajottua jäsenet Silver Kolourista lukuun ottamatta siirtyivät soolourilleen, tämän taas soittaessa jokaisen levyillä. Argiris "Silver" Kolouris on säveltäjäparina puolella tämän levyn kappaleista ja soittaa jokaisella kitarat ja bassot sekä levyn nimibiisissä rummut. Olen aina pitänyt häntä tietynlaisena unsung/tuntemattomana kitarasankarina ja komeastihan tälläkin levyllä ne soolot lähtevät. Biisit eivät ole ihan varsinaisesti progea, mutta soundimaailma on tuttua 70-luvun alun manner-eurooppalaista menoa ja kyllähän se aikaisempi bändi tässäkin kuuluu läpi, siis se popimpi tuotanto. 

Sideraksen ääni on mukavan karheahko ja soul-mainen, sekä kantaa koko levyn läpi. Häntä on mukava kuunnella. Biisimateriaalikaan ei ole yhtään hullumpaa, mutta pienoisesta omaperäisyydestä huolimatta jää tasolle "kelvollinen". Nimibiisi on himpan verran tarttuva, mutta kreikkalainen onnenjumala ja arpa eivät osuneet kohdalle, eikä Sideraksen pop-iskelmä myynyt ihan hirveitä määriä, etenkin jos verrataan ex-bänditoveri Demiksen uran rakettimaiseen nousuun.

Kiitos Youtuben ja rippauksen tämä levy on saatavilla kuuneltavaksi. Alkuperäistä vinyyliä myytiin liian vähän, jotta sitä löytyisi montaa kymmentä euroa halvemmalla ja CD-versiot painettiin 2010-luvulla Kauko-Idän markkinoille. Kandee tsekata.

maanantai 16. lokakuuta 2023

Kate Bush - Hounds of Love 1985

Hounds of Love on Levyhyllyn aikajänteellä jopa ajankohtainen, sillä siltähän löytyy kappale "Running Up That Hill", joka nousi viime vuonna Stranger Things-sarjan takia toisen kerran Yhdysvaltain sinkkulistalle. Tällä kertaa Top 3:seen (ekalla #30).

Albumi oli myös Kate Bushin menestynein myyden Isossa Britanniasta yli miljoona kappaletta ja Bush oli pikku/kulttisuosittu myös USA:ssa. Artistin tunnettavuuteen verrattuna Bushin levymyynti onkin ollut jossain mielessä jopa "malitillista", mutta kyllä niitä levyjä on Eurooppaankin kuskattu niin paljon, että omat (ilmeisesti kolme kappaletta) Bushin vinyylialbumit on ostettu joskus ysärin ja tuutausarin taitteessa kirppiksiltä: tavispöydistä ja halvalla.

Hyllyssä ne ovat aika pitkälti pysytelleetkin, sillä Bush ei ole itselleni yhtä poikkeusta lukuunottamatta juuri kolissut. Hyllystä löytyvät "The Kick Inside" ja "Lionheart" ovat ehkä kerran pari pyöräytetty ja musa todettu "ei suun maun mukaiseksi". Näistä viime viikon uusiokuuntelussa deby "Kick..." on aivan jees, mutta Lionheartista en saa kiinni muuta kuin tietyistä edelleen ärsyttävistä maneereista. Ilmeisesti tästä syystä Hounds of Love on saanut jäädä hyllyyn koskemattomana. Tai ehkä sen kasaria elävä ja hengittävä äänimaailma on muodostanut esteen joskus vuonna 2001. Mene ja tiedä.

Mainitsin äsken poikkeuksen ja sehän on vuoden 2005 paluulevy Aerial, joka kolisikin niin kovaa, että se oli synnytyssalissa levynä esikoisemme syntyessä. Valitettavasti suureen tunnekokemukseen liittyvät levyt tässä yhteydessä muuttuvat vaikeiksi ja täten haalistuvat, kuten kävi tälle ja toiselle tilanteessa mukana olleelle levylle (Robert Wyattin "Rock Bottom"). Aerialiin, kuten Bushin koko tuotantoon pätee leima "feminiininen", jota musiikin muodon lisäksi on vahvasti sanoituksissa. Tuolloin olin kuitenkin näköjään kasvanut sen verran, että tällaisen puolen pystyi itsessäänkin hyväksymään, tai ainakin sellaisen kuuntelemisesta nauttia.

Hounds of Loven lähtiessä soimaan huomaakin, kuinka tavallaan samankaltaista se on Aerialin kanssa. Täytyy tunnustaa, että levyn hittibiisi ei kuulu edelleenkään suosikkeihin, mutta biisimateriaali on samalla tavalla poikkeilevaa, kokeellista ja HoL nojaa myös hyvin hyvin vahvasti samplerin käyttöön. Vuonna 1985 se oli vielä puoli vuosikymmentä aikaisemmin hankittu Fairlight (laitetaan tähän pakollinen "maksoi yhtä paljon kuin henkilöauto") ja rumpuina toimii LinnDrum rumpukone, sama jota myös Prince käytti paljon. Levyllä on suuri määrä vierailijoita ja soittajia (mm. ex-Killing Joke Youth), mutta sämpläys ja rumpukone soundeineen ja tyyleineen sitoo kaiken yhteen. Ilmeisesti levyn pohjana toimi alusta loppuun Bushin kyseisillä laitteilla ja pianolla tekemät kotiäänitteet, joiden päälle levy rakennettiin. Tämä selittää ehkä myös levyn tietyllä tapaa huolettoman tunnelman. Kasaria ja koneita on yleensä kuvattu kliiniksi, mutta HoL:n kohdallahan tämä ei päde, vaan äänimaisema on paksua ja saturoitunutta. Kiintiö naukubassot soivat jne. Tämähän on kokonaisuutena aika jees.

keskiviikko 11. lokakuuta 2023

Hector - Varjot ja lakanat 1988

Hei taas pitkästä aikaa. Keväinen kirjoitus oli iskelmällinen ja jatketaan vähän samoilla linjoilla.

Vexi Salmen Flamingo-levy-yhtiön julkaisema Varjot ja lakanat on nykyään luettu yhdeksi Hectorin päälevyistä ja on ilmeisesti niitä, joita artisti itse arvostaa. Omasta mielestään Heikki Harman klassiset 70-luvun levyt olivat toisten, eli esikuviensa matkimista. 70-luvun lopun ja kasarin alun aika olivat ilmeisesti hetkittäin syvääkin itsessä vellomista. Taiteellinen ja kaupallinen ylämäki oli kuitenkin alkanut jo edellisellä 'Nuku idiootti'-levyllä ja Varjoja ja lakanoita-albumia myytiin lopulta platinalevyyn oikeuttava määrä.

Oma fyysinen versio on ostettu yhdestä salaisesta kierrätyspaikasta eurolla, eikä se kuulosta mitenkään turhalta näin 2023 kuunneltunakaan. Varjot ja lakanat on kuitenkin myös sellainen levy, jota on ihan perusteltua tarkastella ilmestymishetkeään vasten.

Vuonna 1988 Woodstockista (joka oli jo tuolloin tuotteistettu "kukkais"/hippisukupolven kulminoitumaksi) ei ollut kulunut kuin 19-vuotta. Voisi ajatella, että tuolloin alulle pantu lapsi olisi saman ikäinen. Maailmalla saman sukupolven juuri aikuistuville lapsille myytiin Belinda Carlislen uusioluentaa Creamin hitistä ja 60-luku oli valituin paloin taas ihan jees. Ainakin kasarille muokattuna. Suomessa 60-luvun anarkismi oli muuttunut jo 70-luvun alussa militantiksi ja tosikoksi taistolaisuudeksi ja lopulta monen artistin luomiskaari oli ollut kasarin alussa siinä vaiheessa, että takki oli ollut jo pitkään niin sanotusti tyhjä eikä yleisö kaivannut juppiaikana 60-luvun idealismia. Mutta mitä maailmalla edellä, sitä Suomessa perässä.

Nimittäin kasarin lopussa tämäkin sykli oli jo kierähtänyt tilanteeseen, missä vielä viriilissä iässä olevilla nelikymppisillä oli kaipuu nuoruuteensa, mutta samalla jalat edelleen nyky(juppi)hetken maailmassa ja soundeissa. Ja siinä idealistinen Hector seisoi taas kuin isokokoinen Peter Pan, jolle on albumilla omistettu yksi biisikin. Biisit ovat joko retrospektiivisiä (Timantti ja ruoste) tai kantaa ottavia, kuten 'Ota yhteyttä apinaan' joka käsittelee ekologisia aiheita. Radiohitin levy sai biisistä 'Mulla ei oo rahaa'.

Musiikillisesti levy on hyvin yhtenäinen ja poikkeaa tässä mielessä esim. Hectorockin sillisalaatista. Kaikki biisit ovat Harman säveltämiä ja sanoittamia, Mongo Aaltonen soittaa rummut ja Juha Tikka bassot. Hakoköngäs koskettimet ja kitarassa ja mandoliinissa kasarin kiireinen sessiomies Peter Lerche. Mukana on vielä pieni jousiryhmä. Yksi levyn tyylillinen vertailukohta, ainakin soundiensa puolesta voisi olla ulkomaan aikalaisten Roy Harperin ja Jimmy Pagen vuoden 1985 'Whatever Happened to Jugula'.
Siinä Harperin polveilevat laulut saavat taustalleen FM-syntetisaattoria ja kasaria tihkuvaa Ovation-akkaria choruksella väritettynä. Samaa tuotantohenkeä on tietyssä mielessä Varjoissa ja lakanoissakin + aikansa kuuloista bassottelua (naukuineen). Tuotanto on tavallaan hyvin pienimuotoista, välillä nojataan suoraan esim. syntikasta tulevaa kilkatus-padiin ja niin edelleen. Sama pienimuotoisuus, mutta uljaus pätee myös sävellyksiin, mistä hieno esimerkki on esimerkiksi 'Uushiljaisuus'.

Omalla yllättävällä tavallaan tähänastisista albumeista Hectorin futuristisin levy. Ja samaan aikaan perinteisin.

sunnuntai 28. toukokuuta 2023

Anneli Saaristo – Appelsiinipuita Aavikkoon 1992

Anneli Saaristo on artisti, jonka laulamat kappaleet soivat päivittäin Radio Suomessa. Yleensä keskellä päivää ja sen muun iskelmätavaran keskellä. 

Mutta Euroviisujen lähestyessä ja aikana hänet kaivetaan vuostittain hyllystä ja saattaa olla, että jopa haastatellaankin. Syynä tähän on tietenkin viisukappale La Dolce Vitan (sanat Turkka Mali) menestys, joka oli pitkään yksi maamme parhaista. Eikä kappalekaan ole huono.

Saariston ura ei ottanut tästä kuitenkaan pysyvää nousua ykkösluokkaan, vaan ilmeisesti terveydelliset ja henkilökohtaiset ongelmat pistivät myöhemmin kapuloita ja kiviä rattaisiin.

Tämä levy julkaistiin Euroviisumenestyksen jälkeen, mutta aikaa kului siinä välissä kolme vuotta. Levy-yhtiönä toimi Atte Blomin Pyramid, soittajina ovat kaikki tuon ajan tutut studioketut Anssi Nykäsestä Heikki Virtaseen ja niin edelleen. Saaristo ei itse tee kappaleitaan, vaan on niin sanottu tulkitsija. Levyn nimibiisi saa edelleenkin tasaista radiosoittoa. Mukana on muutama ulkomainen käännösbiisi, tyylilaji joka tuohon aikaan oli jo hiipumassa. Albumillisesti Tiikasalon kirjoittaman nimibiisin sekä sitä seuraavien kahden biisin suora, Pirjo Nymanin sanoittama tradi "Tuulena, myrskynä ratsastan" ja A-puolen päättävä onnistunut käännös "Kuutamon poika" ovat levyn ehjin pätkä.

Kakkospuolen avaa toinen aikakautensa kuuluisa Sting-käännös (toinen on Tapani Kansan käännös Kultaniityt) "Aina eilinen", eli Englishman in New York. Supersuosittu artisti ja biisi olivat varman päälle pelaamista, mutta näin 2020-luvulla ja sitä ennenkin sanoitus on ärsyttävä, samaten biisi. Sitä seuraavat kappaleet ovat jotenkin "virkamiesmäisiä". Siikavireen 70-luvun hitti "Neidonryöstö" sujuu Annelin versiona hyvin, mutta. B-puoli päättyy kuitenkin kauniiseen laulelmaan "Pienet tähdet". Albumimitassa levyä vaivaa siis kupru, vaikka mukana on erittäin hyvääkin materiaalia.

Anneli Saariston iskelmäuraa rakennettiin lokeroon, missä ei ollut niin suuria saleja ja radiosoittoja, mutta ei myös hirveästi kilpailua, eli laulelmalliseen iskelmään. Tyylilaji poikkeaa perusiskelmän hepsankeikasta ja viihteestä tekstien, tulkinnan ja tulkitsijoiden mukaan. Arja Saijonmaa oli tuossa vaiheessa kadonnut Suomen radioaalloilta, joten Saaristo täytti hänen tilansa. Tyylilajiin kuuluu kuitenkin tietynlainen intensiteetti, joka saattaa käydä artistille raskaaksi. Toisaalta Piafin tyylinen epätäydellinen siviilielämä ja sen heijastuminen itse artistipersoonaan kuuluu kokonaispakettiin. Itse koin tämän henkilökohtaisesti 2000-luvun Maailma kylässä festareilla, jossa Annelin piti nousta lavelle Etelä-Amerikkalaisen rytmiorkesterin kera, mutta hetkeä ennen keikkaa kentällä odottaneelle yleisölle ilmoitettiin sairastapauksesta.

Saaristo (s. 1948) tekee tänä vuonna jäähyväiskiertueen, joka toivon mukaan sivuaa näitäkin kulmia.

lauantai 8. huhtikuuta 2023

Richard Barbieri & Steve Jansen - Stone to Flesh 1995

Barbieri/Jansen kaksikko on ehtinyt tehdä yhdessä jo aikamoisen kasan levyjä. Kaksikosta ensimmäinen ei ole täysin tuntematon itselleni, sillä Barbierin joku synteettinen kappale (pitääkin tsekata muuten mikä) herätti mielenkiinnon muutaman vuoden takaisella MOJO:n kansilevyllä, mutta sen tarkempaa tsekkausta ei silloin tullut tehtyä.

Herrat ovat Levyhyllyblogissa kyllä vilahtaneet, sillä Jansen soitti brittiläisessä uuden aallon, tai syntikkapopin kulttibändi Japanissa rumpuja, Barbieri syntikoita.

Japan oli kultti- ja hetken verran kasarilla valtavirtasuosittu, toimien vuosien 1974-1982 ja vielä toisen kerran 1989-1991 välillä. Jälkimmäisellä kerralla kuitenkin nimellä Rain Tree Crow, eikä sisältänyt kaikkia alkuperäisiä jäseniä.

Kaksikon levyjä tulee (ja on nyt tullutkin) tsekattua varmaan enemmänkin, koska Youtube sen mahdollistaa. He perustivat yhdessä (myös ex-Japan) Mik Karnin kanssa riippumattoman Medium Records-levy-yhtiön julkaisemaan omaa musiikkiaan, mikä ehkä selittää osaltaan tutkan ali lentämisen.

Vuonna 1995 ilmestynyt Stone to Flesh putoaa tänä päivänä aika helposti ja varmasti niin sanotun "post rockin" lokeroon. Radiohead tuotteisti tyylilajin, mutta tämä LP kuulostaa henkisesti aika kovastikin samalta, kuin edellä mainitunkin yhtyeen esikuva Talk Talk ja "Spirit of Eden". Samanlaista perusrokista poikkeavaa dynaamiikan käyttöä, orkestrointia ja niin edelleen. Huuliharppu Stone to Fleshillä kuulostaa jopa niin paljon edellä mainitulta, että piti tarkistaa ja sen soittaakin Mark Feltham, mies Talk Talkin harpun takaa. Rohkea voisi sanoa, että tässä on se kolmas tuon tyylinen Talk Talk-levy, joka ei ikinä ilmestynyt. Vierailijoina on Felthamin lisäksi Porcupine Treen Colin Edwin (Barberi on näköjään soittanut kyseisessä bändissä vuodesta 1993).

Osa kappaleista on instrumentaaleja, osa vokalisoituja. Musiikki polveilee, hiljenee ja kasvaa. Välillä livutaan ambientin puolelle ja koko ajan ollaan äänimaisemassa. Soundit ovat ylipäätään mielenkiintoisesti tehtyjä ja valittuja. Biisit ovat hyviä, mutta myös tarpeeksi "hähmäisiä", joten löytämisen ja uutuuden viehätys ei karise hetkessä. Eri jees. Tulee aivan varmasti tsekattua näiltä lisää.

maanantai 27. helmikuuta 2023

Joose Keskitalo & Mystic Revelation of Teppo Repo – Orfiset laulut VI 2022

Joose Keskitalo on seikkaillut suomalaisen marginaalin reunoilla jo pitkään. Levyhylly blogissa on ollut ainakin Paavoharjun ja Harmaan geton levyt, joissa Keskitalo on ollut jäsenenä mukana. Hänen soololevyjään en ole kuitenkaan pieniä otteita lukuunottamatta kuunnellut, ehkä yhtenä syynä vintin tuoksuinen ulosanti, joka on sellainen ota tai jätä.
Toinen saattaa olla Keskitalon peittelemätön kristillinen vakaumus, joka on aikaisemmin ilmentynyt körttijuttuina. Ehkä tässä on enemmältikin kyse jostain omasta umpimielisyydestä, mutta sanotaan nyt näin, että ei se ainakaan ole nopeuttanut tsekkaamista. 

Orfiset laulut VI löytyi vakiolöytöpaikalta, eli kirjaston uutuushyllystä. Näitä levyjä on kaksi kappaletta, joista V:sta en ole vielä kuullut, mutta jos vastaan tulee, niin kuuntelen. Ilmeisesti näitten kahden levyn tekstit ovat hiertäneet fanaattisimpia Keskitalo-faneja, koska miehen ilmeisen rikkaan(?) oman lyriikkakielen ja aiheet ovat näillä kahdella korvanneet aidot ja oikeat antiikin tekstit sekä niihin Joosen mukailemat tarinat ja säveltarinat. 

Näillä levyillä Keskitaloa säestää The Mystic Revelation of Teppo Repo kansanmusiikkiyhtye, jonka oman levyn kuuntelin tässä vuoden parin sisään, mutta se oli ainakin silloin omaan makuuni liian riisuttua ja karua. Tai ei ainakaan muuta muistikuvaa juurikaan jäänyt. Tällä kertaa artistin ja taustabändin yhteiskemia toimii hyvin ja paimenhuilut ynnä muut sopivat kreikkalaismysteereihin kuin maan lehdoissa asuvien satyyrin käteen.

Levy nimittäin kuulostaa jollain tavalla lähimuinaisuudelta: se voisi olla julkaistu 1976 ja muutama kohta soida Siikavireen sijaan Nukku Matin saapuessa. Koko homma tuoksuu puulämmitteisen talon hirsilattialta, lanoliinilta ja villasukilta. Hyvin, hyvin luomua. Huiluja, nailonkielistä kitaraa, kilkuttelua, hoilottelua, perheenjäsenet hoitaa taustalauluja ja niin edelleen. Levy on myös tietyllä omalla tavallansa vienosti progehenkinen, mutta polveilee kappaleissaan aidolla ja vilpittömällä hengellä, ilman turhaa ja teennäistä briljeerausta, mitä vertailuajankohtana saattoi olla. Tästä hyvä esimerkki levyn nimibiisi. Paranneltu versio Cumuluksesta ja Pekka Strengistä.

Levyn seitsemän kappaletta sujahtaa huomaamattomasti ja nopeasti läpi. Eri jees.

lauantai 21. tammikuuta 2023

Pelle Miljoona Oy - Moottoritie on kuuma 1980

 

Moottoritie on kuuma on itselleni selkeästi kompleksinen levy. Nyt hyllystä löytyvä kirjastopoisto on jo kolmas omistamani kappale, edelliset on myyty (vinyyli), tai vaihdettu pois (edellinen CD-versio).

Levyllä on omakohtainen, erittäin vahva muistojälki, sillä toinen levyn "pääkappaleista" 'Juokse villi lapsi' löytyi radiosta nauhoitettuna kyseiseltä vuodelta, yhdessä Hassisen koneen 'Rappiolla' ja Problems?:ien 'Katupoikien laulun' kanssa kasetilta. Ja lapsuuden kodin musiikki kasetit oli laskettavissa kahden käden sormin. 

Omaan musiikin kuunteluun tai sen aloittamiseen liittyy vahvasti siis kahden jälkimmäisen "Microvox-soundi". Tämän lisäksi samaisen lapsuuden kodin lautaseinien läpi kantautui viidensadan metrin päässä olevan moottoriliikennetien kohina ja suoranainen melu. Sen alittavassa tunnelissa oli pensselillä sudittuna Haukka-yhtyeen, Hassisen koneen ja muiden lisäksi Pelle Miljoona. (Oliko tässä myös Klovni 100 000, vai muualla, muistikampa ei riitä enää?) 

Omakohtaista kulmaa siis löytyy. Niin paljon, että kasiluokalla koulun Helsinkiin suuntautuneen matkan varrella kävin Mannerheimintien Mega-Epesissä ja ostin sieltä nimen omaan tämän levyn, joka sitten myöhemmin myytiin eteenpäin. Toinen ostettu levy oli Motelli Skronklen debyytti, joka löytyy edelleen hyllystä.

Miksi levy sitten on lähtenyt hyllystä (ja siitä on ylipäätään itselleni harvinaisesti ns. täytynyt hankkiutua eroon)? Tähän liittyy varmaan omia elämän- ja kasvun vaiheita, joita Moottoritie on kuuma ei ole niin sanotusti tukenut. 

Jälkikäteen katsottuna jo edellinen 'Viimeinen syksy' irrotti Pelle Miljoonaa suorasta punkista, jonka kiistaton suunnan näyttäjä Pelle oli ollut. Toisaalta minulla oli pitkän kuuntelemattomuuden jälkeen mielikuva, ettei Moottoritie on kuuma ole punkkia edes pääosin etäisesti. Tämä oli kuitenkin väärä muistikuva, sillä kyllä siltä löytyy useitakin sateenvarjon alle menevää biisiä, vaikka nimikappale ei sellainen olekaan. Uutta aaltoa edustaa levyllä olevat syntetisaattorit (Taskisen Prophet-5) ja valkoisen miehen reggaet. Kappalemateriaali on sillisalaatti, mutta kuulostaa kuitenkin kokonaisuudelta.

Omaa myyttiään rakentaa tietenkin mukana olleet Takamäki ja McCoy, jotka veivät "Stefun styrkkarin" häippästessään Tukholmaan.

Kuuntelu tammikuussa 2023 sai vähän ihmettelemään, että mikä tässä on ollut itselle ongelma? Noh, muutaman kerran läpikuuntelu kyllä palauttaa mieleen tuskalliset kokemukset Pellen lyrtsien pateettisuudesta ja Tumpin laulamien kappaleiden jokamiestyöväenluokan teiniromantiikasta. Keski-ikäisenä paskana tähän osaa kuitenkin ottaa herran vuonna 23 etäisyyttä ja ottaa ne pakettiin oleellisesti  kuuluvina osasina. 

Moottoritiellä sielu on tulessa, jalat levottomia ja maailma odottaa tien varrella tai oven takana. Samaan aikaan kasvottomat harmaat systeemin paskat vainoavat. Tiivistettynä tämä on aikuiseksi kasvavalle teinille tehtyä musiikkia. Pateettisuus ja elämää suuremmat syntetisaattorit yhdistettynä punkkiin mahdollistivat esimerkiksi jatkumon, missä YÖ-niminen yhtye syntyi ja levytti kaksi ensimmäistä pitkäsoittoaan. Plus laulajakin oli niin sanotusti "epälaulaja".

Tämä ei ole Pellen paras levy, mutta kiistaton suunnannäyttäjä ja klassikko.

keskiviikko 21. joulukuuta 2022

Cosmic Overdose - Final Koko 1980

 

Ruotsalainen Cosmic Overdose syntyi 70-luvun lopussa mielenkiintoisista ryyneistä. Provosoivasti annettu nimi voisi ehkä olla ironinen viittaus perustajakaksikon taustalle: Dan Söderqvist soitti alunperin kitaraa 70-luvun alun "proggen" liikkeen Älgarnas trägård-yhtyeessä, Ingemar Ljungström taas oli toinen mies "Ruotsin Klaus Schulzejen", eli Anna Själv Tredje-yhtyeen 'Tussilago Fanfara'-levyn takaa. Bändin kaksikon lisäksi mukana oli alussa vielä Ragnarök-yhtyeen Kjell Karlgren, joten pitkätukkataustaa: oli.

Bändin eka albumi 'Dada Koko' (1980) olikin sitten jotain ihan muuta. Englanninkielisestä bändinimestään huolimatta biisit olivat laulettu ruotsinkielellä, sanat hulluttelevat ja musiikki lähimpänä kai jotain syna post-punkkia. Youtubesta löytyvät keikkapätkät lavaliikkeineen alleviivaavat vielä selkeää provo-asennetta. Devot, Suicidet, Joy Divisionit, Cabaret Voltairet jne. oli kuultu ja sisäistetty ruotsalaisella laadulla. Rumpukone nakuttaa, syntikat soivat tyylikkäästi, liidikitara vaeltelee, mukana on välillä fonia ja tyylikäs paketti. Biisitkin ovat usein hyviä ja loput tarpeeksi hyviä.

Ilmeisesti yhtyeen paketin sisäistäminen oli yleisölle yhtä haastavaa, kuin pari vuotta aikaisemmin Suicidelle; Cosmic Overdose sai punkbändi Ebba Grönin lämppärinä vihaa ja tavaraa niskaansa.

Aika pitkälle päästy, ennen kuin otetaan puheeksi tämä levy. Noh, alustukselle on syynsä, sillä Final Koko on tietynlainen "remix-levy" debyytistä. Mukana on siltä löytyviä biisejä vähän editoituna, sekä kokonaan toisia. Laulukieleksi on vaihdettu englanti. 

Final Koko ilmestyi kasettina ja Youtuben ulkopuoliset halukkaat kuuntelijat saanevat maksaa siitä Discogsien mediaanihinnan 100 euroa.
En sano, että Final Koko on varsinaisesti parempi, kuin vähän enemmän rönsyilevä debyytti, mutta juuri tässä tylyssä tiivistämisessä se maistuu oikein hyvin. Kummassakin on mukavan innovatiivista syntetisaattorin käyttöä, angstia ja kaikkea sellaista mitä näihin kuuluu.

Cosmic Overdoselta ilmestyi tämän jälkeen vielä täyspitkä. Bändi oli keikkamatkalla Brittein saarilla ja keikkapaikan järjestäjä tai joku vastaava sanoi, että teillä on vähän huono nimi. Kaksikko vaihtoikin sen sitten tähän päivään asti toimineeseen Twice A Man:iin, joka on vähän tyylitellympää synapoppia ja ainakin niiltä osin mitä kuullut, vallan kelpoa sellaista.

perjantai 16. joulukuuta 2022

Wolfgang Flür – Magazine 1 2022

Wolfgang Flür lienee tähän blogiin eksyville tuttu nimi ainakin etäisesti. 

Hän liittyi perkussionistiksi Kraftwerk-yhtyeeseen vuonna 1973 ja poistettiin listoilta vuonna 1987. Ilmeisesti ero/ttaminen ei ollut kivuton prosessi. Hän soitti kuitenkin kaikilla yhtyeen klassisen kauden levyillä ja on myöhemmin väittänyt keksineensä elektroniset rummut, vaikka patentit yhtyeen soittimista on kyllä kaksikolla Hütter/Schneider. 

Pääkaksikon nihkeys haastattelujen tai edes steitmenttien antamiseen oli kautta historian hyvin pidättyväistä ja tätä on paikannut sitten kaksikko Flür/Bartos myöhemmin. "Perkussionisti" kaksikosta Bartos (yhtyeessä 1975-1990) osasävelsi toisaalta aika monta yhtyeen tunnettua kappaletta, mutta ilmeisesti koki myös turhautumista, jota on vuodatettu kirjan verran. Flürille sävellyskrediittejä ei ole juuri laitettu.

Flüria voisi siis kutsua yhtyeen takarivin mieheksi, joten odotukset kirjastosta lainatun soololevyn kohdalla eivät olleet kummoiset. Tosin takakansi lupaa levylle useita aika nimekkäitä, kuten nykyään sanotaan muodikkaasti "feattaajia". Ilmeisesti heidän osuus biiseissään on kuitenkin fiittaamista suurempi, koska miltei kaikki ovat merkattu myös biisien osasäveltäjiksi. Ja kaiken on ilmeisesti mahdollistanut tuottajaohjelmoija Peter Duggal. Feattaajina levyltä löytyy muun muassa Midge Ure, Peter Hook, ysärin teknobändi U96, Claudia Brücken, Bostich ja niin edelleen. Brittejä ja saksalaisia.

Levyn avaava nimibiisi tuntuu ensiksi hivenen liian sakialta ja palikat sekaisilta, mutta edetessään levy petraa biisi biisiltä. Etenemisen aluksi tulee mieleen, että nyt on aika härskiä Kraftwerk rip-offia, tai jopa mash-uppia, mutta homma toimii. Duggal on kaivellut ne klassiset ja ajan kestävät synasoundit, vocoderit, puhelaulut ynnä muut ja liikuttanut (Werkin) musaa vähän eteenpäin siltä viimeiseltä 80-90-luvun vaihteeseen sijoittuneelta liikahdukselta. Flür kertoo saksalaiskorosteisella englannillaan juttuja ja omakohtaisia muistoja. Levyn päättävä nykymaailman menoa ruotiva "Say No" kasvaa jo suorastaan maailmaa hiilaaviin eeppisiin mittoihin. Ristiriitainen, mutta hyvä albumi.

keskiviikko 30. marraskuuta 2022

Lapsen vuoden lauluja V/A 1979

Kirjoitetaanpas pitkästä aikaa. 

Elämässä opiskelua yms., joten tämän pitkäaikaisen blogin päivittäminen on jäänyt todella, todella harvaan. Musiikkia on kuitenkin tullut kuunneltua edelleenkin. Tietysti.

Fyysisiä levyjä tulee nykyään käsiteltyä, tai osteltua aika valikoiden. Kirppareitten perusvinyylit ovat aika turhan hintaisia, mutta siellä plärään yleensä lastenlevyt. Omat jälkeläiset ovat jo teini-iässä, mutta itse tykkään edelleenkin 70-80-luvun "valveutuneesta", tai ainakin lapsille, eikä lapsikuluttajille tarkoitetun musan kuuntelusta, jos siis levy on hyvä. Ja mielellään maksimissaan parilla eurolla.

70-luku oli tällaisen kaman kulta-aikaa. Usein esittäjien poliittisesta taustasta löytyi laitavasemmistolaisuutta, etenkin jos kyseessä oli Love-Records.

Vuonna 1979 poliittinen laululiike ja Love olivat jo niin sanotusti ajaneet ulos, mutta tässäkin blogissa useat kerrat mainittu kasettilevy-yhtiö JP-Musiikki yritti apajille. Osasyynä oli varmaankin Lapsen vuosi 1979, jolloin oli kulunut 20-vuotta YK:n Lapsen oikeuksien julistuksesta.

Lapsen vuoden lauluja levyllä Loveen viittaa suoraan, että mukana on Kari Rydmannin vuoden 1971 levyn biisejä, toki uusioversioina. Rydman on vastuussa myös parista uudemmasta biisistä, sekä suomentanut vielä kaksi vietanmilaista poliittista lastenlaulua. Kyseessä siis tosiaan sama Kari "Willen isoisä" Rydman. Lapset ja aikuiset vuorottelevat, yhtyeiden nimenä on Pirtelöä, Karpaloa, Itä-Helsingin Nuoria Kotkia ja niin edelleen. Levyn valmistusta avustivat SAK:n kulttuurirahasto, Nuorten Kotkain Keskusliitto ynnä muita, eli tästä voisi päätellä sosialidemokraattista taustaa. Biisit ovat sekoitus lastenlauluja ja palavaa poliittista paasausta, välillä samassa biisissä. Osa lapsille sävelletyistä lauluista on aikansa tyyliin väärässä sävellajissa, jolloin mukaan tulee muistoja vanhoista lastenlevyjen, tai kouluokkalaulujen kimityskohdista.

Koko levy sakeudestaan huolimatta ei ole 5/5 kamaa (mm. Arto Järvenpään laulama Rydmanin "Keskiyön kauhutango" on rasittava), mutta sellaistakin on mukana. Levyn kannetkin mukavan kotikutoiset. Maailmaa parannettiin.

tiistai 4. lokakuuta 2022

Ulver - Hexahedron – Live at Henie Onstad Kunstsenter 2021

Suden monikkomuotoa tarkoittava Ulver on bändejä, joiden kiinnostavuudesta osa perustuu alkuperäiseen taustaan ja lähtökohtiin.

Yhtyeen alkumuoto on kuului 90-luvun alun norjalaiseen black metal-skeneen, yksi jäsenistä menehtyi tyylilajille uskottavasti oman käden kautta ja bändillä oli 15-vuoden keikkatauko ennen vuonna 2009 alkanutta uutta keikkailua ja kiertelyä.

Puhdas bm-kausi kesti vain kolmen levyn verran, joista viimeinen "Nattens Madrigal" oli legendan mukaan äänitetty kasiraiturilla METSÄSSÄ ja bändi käytti ennakot urheiluautoihin, kokaiiniin ja kalleisiin pukuihin. Mikään edellä mainituista ei pitänyt paikkaansa, mutta yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen ja johtaja Kristoffer Rygg piti (epäuskottavan) paskapuheen tahallaan elossa tuomassa huomiota ja jännitystä.

Tästä eteenpäin kokoonpano alkoi elää muutoksissa, kuten musiikkikin, lipuen aika nopeasti karsinastaan. Ulver on olemassaolonsa aikana soittanut pääosin muuta kuin black metallia, mistä kuitenkin muistetaan aina yhtyeen kohdalla mainita. Levyjä on julkaistu ilman alkupään keikkailua ja kiertelyäkin ihan kunnioitettava määrä.

Bändin levyillä on ollut vahvoja art rock, dark-ambient ja ambient vaikutteita, sekä tietenkin toiseen norjalaiseen ex-black metal artistiin, menninkäispukuiseen Mortisiin linkittyen elektronista vahvasti Depeche Modelta kuulostavaa ääntä. Ulver on nykyään miltei täysin konebändi.

Hexahedron – Live at Henie Onstad Kunstsenter on äänitetty jälkimmäisen nimisessä kulttuurikeskuksessa, joka sijaitsee noin 15 minuutin ajomatkan päässä Oslosta. Bändi soitti valo- ja videoshown keskeltä, keskellä kyseistä tilaa ja yleisöä. Konsertit tapahtuivat vuonna 2018 ja tämän levyn sisältö on jälkimmäiseltä illalta.

Levyn sisältö on itselleni oikeastaan tiivistelmä Ulverin musiikista ja ideasta: se on hyvän kuuloista, mutta onko kaikki sen jutut ja biisit ihan 5/5 kamaa? Ilman taustalla olevaa black metal-legendaa? Osa biiseistä on nimittäin aika peruskamaa, jollei jopa keskinkertaista menoa, mutta toisaalta käsittääkseni iltojen ideana oli kokeilla musiikkia ja biisejä ilman suurempaa hiomista ja suunnitelmallisuutta?

Kuitenkin levy pitää sisällään noin puolet aika jees tavaraa: levyn avaava 15+ minuuttinen dronettelu "Enter the Void" tuo mieleen 70-luvun alun saksalaiset Agitation Freen ja muut jumittajat urkupisteineen ja huminoineen. Seuraavan "Aeon Bluen" alkutremolot ovat komeita, mutta sitten tuodaan juustotarjotin paikalle ja siirrytään pitkäksi aikaa maakuntatason Depeche Modeksi. Ei tässäkään ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta kyllähän tämä parempaakin voisi olla. Lopussa taas astutaan eetterimaailman puolelle liki 19-minuuttisella "The Long Way to Homella".

CD pyöri kirjastolainana autossa yli viikon ja mielessä taistelivat edellä mainitut puolet. Sitten päätin, että tämä on tuollainen 90-luvun alkupuolen ei täydellinen, mutta ihan jees puoli-ambient tai elektronisen musiikin levy. Sellaista tekijätkin ovat varmaan hakeneet.

keskiviikko 31. elokuuta 2022

The Magnetic Fields - 69 Love Songs

The Magnetic Fields on aika pitkälti sama, kuin perustajansa Stephin Merritt. Bändi levytti ensilevynsä jo vuonna 1991, mutta sen kokoonpano on pysynyt alkuaikojen jälkeen hyvin pitkälti samana.

Merrit ja bändi ovat levyttäneet nimen alla oikeastaan monenkin tyylistä musiikkia (laidasta laitaan, muttei heviä), mutta jokaisessa julkaisussa on tunnistettava "Magnetic Fields"-soundi. Tämä soundi on tyylilajista riippumatta aina hivenen haikea, unenomainen ja tietyllä tapaa deprsessiivinen, mutta myös kaunis.

Sekään ei haittaa, että Merritt osaa säveltää kauniita pop-nugetteja.

Niitä löytyy runsain mitoin myöskin tältä kolmois(!)-CD:ltä. Merritt sai kuuleman mukaan inspiraation tähän levyyn istuttuaan new yorkilaisessa homobaarissa kuuntelemassa paikan pianistin potpuri-showta ja hän sai idean toteuttaa sadan laulun sarjan. Tarkempi ajattelu rajasi lukumäärän kuitenkin kuuteenkymmeneenyhdeksään, sillä albumin yhteispituus on nytkin 170 minuuttia. Yhtyeen laulaja-manageri Claudia Gonsonin mukaan Merritt sävelsi myös pääosan levyn kappaleista istumalla samaisissa baareissa.

69 Love Songs marssittaa perä perää popkappaleita, joiden yhdistävänä tekijänä on rakkaus. Tarinoissa ollaan hetero- lesbo- ja homosuhteissa, rakastetaan synnyinosavaltiota, jumalaa tai jotain muuta. Aihe taipuu moneen.
Niin myös musiikkikin tyylillisesti. Ainoa mihin ei poiketa on punk- ja metallinmakuinen musiikki. Surffia, poppia, kantria, Beach Boysia, bluegrassia, synapoppia, synareggaeta; kaikkea mahtuu 69 kappaleen joukkoon. Ja kaiken sitoo yhteen yhtyeen ominainen soundi. Vokaaleissa Merritt on pääosassa, Gonson laulaa osan ja osassa vielä joku muu.

Näin suuren määrän kun mätkäyttää kappaleita, niin on pakko olla vähän harakan luonnetta ja siellä täällä tunnistaakin ABBAa, Beach Boysia ynnä niin edelleen. Osa biiseistä on kuunteluhetkellä hyvinkin kauniita ja tarttuvia, osa vähemmän, mutta mitään suoraa täytettä ei ole ja kaikki pysyttelee vielä myös tarkasti pop-formaatissa.

Eihän tällaiselle voi muuta kuin nostaa kättä lippaan.

torstai 11. elokuuta 2022

Metsäkirkko - Löylystä ja luonnosta 2019

Vaihdoin Metsäkirkon "Löylystä ja luonnosta" oman bändin kassuun korona-aikana ja olen kuunnellut sen pariinkiin otteeseen + Bandcampista. Se oli itse asiassa oikein hyvää musiikkia toissakeväisen klapin hakkauksen taustalle. 

Kasetin omalaatuinen ja rohkea sisältö herätti siis reseptorit ja mielenkiinnon, mutta noin jokapäiväiseen kuunteluun Löylystä ja luonnosta on hivenen liian raskasta. Joka tapauksessa kasetti jäi kummittelemaan ns. hyvien listalle alitajuisesti ja pompahti esiin taas toissapäivänä, kun luin TIEDE-lehden vuoden 2020 numerosta artikkelin suomalaisista hautaustavoista. 

Rönsyilevä alustus kuulostaa hivenen esoteeriseltä ja sitä se onkin. Vaikka (lavastetussa, sillä kynttilät sammuisivat kunnon löylyissä) kasetin kansikuvassa istutaankin saunassa, levyn nimen "löyly" viitannee artikkelissa itselleni ekaa kertaa ilmenneeseen asiaan, eli kyseinen sana on todennäköisesti suomenkielessäkin tarkoittanut alun perin "henkeä". Sitä se tarkoittaa edelleenkin suuressa osassa muista suomalais-ugrilaisista kielistä. Löylynhenki on siis hengen henki. Ja henkihän on taas se, mikä on ihmisessä, kun hän elää ja hengittää.

Metsäkirkon takana on kaksikko Pyry Ojala ja Jesse Niemi, jotka pyörittävät myös pienoislevy-yhtiö Brownhill Mafiaa, joka julkaisi myös omaa, nyt valitettavasti loppunutta podcastiaan. Musiikillisesti Löylystä ja luonnosta poikkeaa niin sanotusti perinteisestä musiikista, ollen vieläkin perinteisempää. Instrumentaatio on minimalistinen, lähinnä perkussioita ja laulua, ölinää ja luentaa. Bassoa, pianoa ja yksinkertaisia kielisoittimia on rumpujen ja kilkuttimien lisäksi siellä täällä. Linnut saattavat olla kenttä-äänityksiä, kuten takan tuli jne.?

Lyriikallisesti/luennallisesti albumin teemoissa on vahva luontoteema, joka on tekijöilleen varmasti tärkeä. Musiikillisesti Metsäkirkko saattaisi lokeroitua niin sanottuun neofolkkiin, vaikka sitä tunnistetta ei Bandcampiin syystä tai toisesta ole tägätty. Kappaleet ovat myös vahvasti drone-henkisiä. "Kanervaisen mäen vartijat" antaa alussa pientä hengähdystaukoa kielisoitin dronella, mutta lopuksi pysähdytään loitsimaan.

Niin kuin aiemmin totesin, Löylystä ja luonnosta ei ole albumi, jota kuuntelisi ihan tuosta vain. En ole hirveän henkinen tai uskonnollinen ihminen, mutta tässä on musiikissa kuitenkin selkeästi tavoiteltu niin sanottua "shamanistista henkeä" ja tietynlaista musiikilliseen loveen lankeamista, joka vaatii tilan ja ajan, missä sen maailma toimii.

Hyvä julkaisu.

maanantai 27. kesäkuuta 2022

Back Door - S/T 1972

Englantilaisen jazz-yhtye Back Doorin debyytti on lipunut oman tutkan läheltä muutamaankin kertaan. Levy löytyi Kotkan kaupunginkirjaston musaosastolta, mutta sen tutkailu jäi levynkansien tasolle. Etukansi nimittäin pisti silmään lumesssa kävelevine lampaineen ja muistaakseni takakannessa oli kolme pörrötukkaista, hikisissä villapaidoissa ja pullonpohjalaseissa olevaa tyyppelöä. Jostain syystä kokoonpano: rummut, basso ja saksofoni oli kuitenkin parikymppiselle jaxenille liian haastavaa, joten levy jäi hyllyyn.

Myöhemmin Back Doorin debyytti on vilahdellut levymessujen lootissa. Disgocs-tarkastus kertoo, että tämä lumikansi on levyn reissue, sillä levyn alkuperäinen painos oli Blakey-nimisen julkaisijan (viittaa paikan nimeen) omakustanne. Sen kustansi tuossa kannessa näkyvän englantilaisen maamerkin, Yorkshiren nummimaan korkeimmalla kohdalla olevan Lion Innin omistaja ja Back Door toimi paikan house-bändinäkin. Samainen majatalo majoitti ja kutsui lauteille 70- ja 80-luvulla Sladen, Chris Rean ynnä muita. Uusintajulkaisu otettiin heti, kun yhtye sai levytyssopimuksen Warner Brossin kanssa. Alkuperäistä albumia myytiin kyseisestä pubista ja lähikylien kaupoista.

Kirjastosta (tällä kertaa Kouvolan kaupunginkirjasto) löytyi kokoelma, missä on yhtyeen kolme peräkkäistä levyä; S/T, 8th Street Nites ja Another Fine Mess.

Millaista musiikkia Back Door siis on? Yhtye keräsi ennen levytyssopimusta kulttisuosiota ja se niputetaan (fuusio)jazzin lisäksi usein progen alle. Yhtyeen juttu oli, että saksofoni ja Ron Asperyn soittama huilu ja rummut jäivät niin sanotusti tukijoukkoihin ja soolosoittimena on usein korkeassa rekisterissä vetävä Colin Hodginsonin soittama sähhköbasso. Levy on valittu vuoden 2005 Jazztimes' lehdessä vuosien 1970-2005 top-50 albumien joukkoon.

Itselle albumi on vähän haasteellinen, sillä musiikki muistuttaa välillä turhan paljon perinteistä muzakkia, Hodginsonin soolonumeroissa basso soittelee niin sanotusti virtuositeettisesti, mutta pitkälti samoja juttuja, kuin kitara. Ehkä pitäisi olla kiihkeä basisti, että tuollaisesta saisi jotain lisäarvoa. Mutta; kyllä tämän on kuunnellut silti mielellään useampaan kertaan ja parhaimmillaan tämä on innovatiivista kamaa. Parikymppinen jaxen olisi myös hymähtänyt, vaahdonnut ja besserwisseröinyt jokaisen kerran, kun olisi kavereineen kuunnellut Beastie Boysien kappaletta "Stand Together", jonka alun "kanankotkotus-funkin" pohjana on levyltä löytyvä hauska "Slivadiv".

Warner uskoi Back Dooriin, jonka seuraava albumi äänitettiin New Yorkin Electric Ladyland-studiossa Mountain-basisti Felix Pappalardin valvonnassa. Viimeiseksi jäänyt 'Activate' (1976) oli taas ELP:n Carl Palmerin tuottama. Näiden väliset albumit kuulostavat debyyttiä enemmän perinteisemmältä 70-luvun fuusiolta. Debyytti oli myös puhtaasti instrumentaalinen, seuraavilla oli blues-covereita ja jokamiesluokan vokalisointia. Back Doorista ei tullut kulttibändiä suositumpaa, eli hyvää matskua vaikeasti tunnistettaville sampleille.

tiistai 21. kesäkuuta 2022

Jo Schornikow - Altar 2022

Jo Schornikow on syntyjään australialainen, mutta asuu tätä nykyä Yhdysvaltain Nashvillessä. 
Joillekin tämän ajan ns. indietä seuraaville hän on varmaan tuttu aviomiehensä Matthew Houckin Phosphorescent-yhtyeen kosketinsoittajana, mutta itselleni ihan uusi tuttavuus. 'Altar' on järjestyksessään toinen soololevy. Edellistä en ole kuullut, mutta sitä on kuvailtu enemmän makkarissa äänitetyksi folkiksi.

Altar poikkeaa siitä kovasti, sillä tässä on bändisoiton lisäksi paljon tyylikästä syntikan- ja koskettimien soittoa. Schornikowista nostetaan aina esiin hänen ensimmäinen soittotyönsä 17-vuotiaana kirkon urkurina, mutta hän on myös opiskellut jazzin soittoa. Tällä levyllä jälkimmäinen kuuluu piilotetummin. 

Levyn musiikkia on verrattu etäisesti War on Drugsin tyyliin ja yhtymäkohtia on (etenkin avausbiisi). Melodisuutta löytyy, mutta myös kovasti maalataan ja melodiatkin ovat välillä sellaisia sopivan hähmäisiä. Välillä on tavallista poppia, välillä ollaan tyylikkäästi avant-garden partaalla. Nämä ambientimmat kappaleet ovatkin levyn mielenkiintoisinta antia, vaikka perusbiisitkin ovat usein tyylikkäitä. Tuotannossa Jo:n laulu on pyritty pitämään maanläheisenä.

Parhaat biisit ovatkin kolmeen sointuun luottava hypnoottinen nimibiisi Altar ja kaunis 'Spiders'.

maanantai 23. toukokuuta 2022

Divine - The Story So Far 1984

Divine, oikealta nimeltään Harris Glenn Mildstedt syntyi 40-luvun puolivälin Baltimoreen ja hänen miltei valtavirtaan asti yltänyt, 42-vuotiaana kuolemaansa katkennut ura eteni osittain saman kaupungin John Watersin kera. "Törkyn kuningas" otti drag-naisen roolin omaksuneen Divinen omiin leffoihinsa, joista suurinta kulttimainetta kaksikko sai "Pink Flamingosista", jonka kuuluisassa (ainakin roska- ja alakulttuurin ystävien tuntemassa) kohtauksessa Divine syö kadulta ihka oikeaa koiranpaskaa.

80-luvulla Waters liikkui lähelle valtavirtaa muun muassa elokuvalla "Hairspray", missä Divinen lisäksi oli joukko muitakin pop-hahmoja, jonka jälkeen hän sai hotellihuoneessa kohtalokkaan sydänkohtauksen.

Huolimatta drag-hahmostaan Divine ei oikeassa siviilielämässään ollut transseksuaali, vaan homo, mutta tämän hän yleensä sivuutti haastatteluissa, ehkä syystä että pelkäsi sen haittaavaan uraansa. 

Hän aloitti vuonna 1981 musiikkiuran, joka perustui myös Divine-hahmoon. Vuonna 1984 julkaistiin kakkoslevy ja samalla hänen menestynein albuminsa "The Story So Far". Levy nojaa 70-80-luvulla syntyneeseen Hi-NRG tyyliin, joka on periaatteessa turboahdetumpi diskon alamuoto. Kummatkin nauttivat ensisuosiotaan juurikin New Yorkin homoklubeilla. Staccato-syntikat, Roland 303:n pumppaavat bassolainit ja koneelliset rummut. Supermachoa. Ja hyvin funkya.

Tyylisuunnan kuuluisimpia tuottajia oli Bobby Orlando, joka on vastuussa kuudesta tämänkin levyn kahdeksasta biisistä. Levyn avaava "I'm So Beautiful" on Stock & Aitken kaksikon kynästä ja koneista. Kaksikko (+ Waterman) olivatkin vastuussa monesta 80-luvulle ilmeen antaneesta, silloin joidenkin parjaamasta kylmän koneellisista hittipbiiseistä. 

Biisimateriaali levyllä on yllättävän tykkiä kamaa. Siis todella. Levyllä ei ole yhtään niin sanottua turhaa biisiä, mutta tarkemmin katsoen The Story So Far onkin kokoelma ensimmäisen levyn biisejä ja sinkkujen paraatipuolia. Tähän päälle Divinen rähisemään Hi-NRG tyylilajin camp- ja kaksimielisiä laulunsanoja, niin todella energinen pakkaushan tässä on kyseessä.

Kotimaassaan Divinen nautti ehkä enemmän elokuvasuosiota. Ainakin yönäytösyleisön keskuudessa, mutta Euroopan puolella sinkuista tuli pieniä, tai keskisuuriakin hittejä. Suomessakin ne nousivat listoille, joten ehkä pitää pitää silmät auki, jos maxeja tai muita tulee kirppiksellä lisääkin vastaan.

maanantai 25. huhtikuuta 2022

Suistamon sähkö - Varokaa! Hengenvaara 2021

Täytyy taas antaa kunniamaininta suomalaiselle kirjastolaitokselle: jostain ihmeellisestä syystä Karhulan sivukirjastossa Kotkassa sijaitsee pieni, mutta mielenkiintoinen hylly etnolevyille ja ennen kaikkea sitä on ruokittu 2010- ja 20-luvun uusilla levyillä.
En veikkaile nyt mistään kansanmusiikin tuotantotuista, jotka voisivat mahdollistaa kohtuullisen marginaalissa oleville yhtyeille CD-painatukset, mutta näinkin voi olla.

Joka tapauksessa ilman tätä kyseistä hyllyä tuskin olisin tutustunut esimerkiksi Raakkuun tai muihin nyky-etnobändeihin. Nytkin mukaan tarttui kolme eri suht tuoretta levyä, joista parista muustakin ehkä pian jotain tänne.

Suistamon sähkön Varokaa! Hengenvaara on yhtyeen kolmas pitkäsoitto ja kannesta saisi helposti vähän eri mielikuvan kuin mitä... no ei kyllähän kansi näyttää aika pitkälti sisällöltään. Räväkkää, rivoa ja jollain tavalla elämää nähnyttä. SS on etnoa, mutta vahvasti fuusioitua. Ja yhdistyminen tarkoittaa tässä tapauksessa etnoteknoa tai etnoräppiä, jälkimmäistä vähän samalla tavalla kuin Asan "Loppuasukas" aikoinaan.

Kyllä täällä haitarikin soi ja hoilotetaan yhdessä. Kulkukauppiaalta lainataan vähän vaatteita, mutta päivitetään ne vuosimalliin 2021. Elektroninen biitti jumputtaa välillä ja mieleen hiipii välillä Balkanin alueen turbo-folk hivenen samanlaisen etnodiskoeuroviisu "törkymenon" takia. Ja tämä ei siis ole nyt mitään dissausta. Soundit ovat tykit ja periaatteessa hyvin minimalistinen instrumentaatio täyttää äänitilan. Tähän päälle Reetta-Kaisa Ileksen papatus ja hoilotus plus ymmärtääkseni Tuomas Juntusen räppäys. Anne-Mari Kivimäki soittaa haitarit ja etno-monitoimimies Eero Grundström hoitaa ratinat ja biitit.

Lyrtsit pelittävät myös hyvin sekoilusta ja arjen absurdismista yhteiskunnalliseen toteamiseen. Ajassa mennään nyky Kallion bailukaduilta karjalaisen morsiamen kurjaan historialliseen kohtaloon.

Hyvä ja yllättävä levy.