Levy-yhtiön pomosta puhuttaessa apumies on hivenen kyseenalainen termi. Toisaalta Epe Helenius on poikamaisella innollaan ollut mukana myös tekemisen puolella. Tai ainakin takahuoneissa. Ja mahdollistanut muutaman suomalaisen rock-instituution synnyn, jollaisia todennäköisesti ei enää koskaan tule.
Miksi otan tämän Poko-rekordsin perustajan käsittelyyn johtuu osittain siitä, että kahlasin kesähelteillä läpi vuonna 2004 ilmestyneen Pokon historiikin. Lopussa alkoi jo tulla turnausväsymystä, eivätkä ne 2000-luvun alun vuodet nyt niin mielenkiintoisia ole. Ilmestymisajasta johtuen kirjan jälkeen levyteollisuuskin on joutunut rajuun murrokseen. Sivuilla vakuutellaan kuinka Pokon ja sen ostaneen EMI:n yhteistyö sujuu ongelmitta, mutta kuinkas sitten kävikään? Nykyisin Epe Helenius luotsaa omaa tuotantoyhtiötään, jonka nimeä en nyt saa päähäni.
Mutta palataan takaisin mielenkiintoisempiin vuosiin. Eräs kaveri kommentoi sosiaalisessa mediassa kirjaa "suomi-rock niin hyvässä - kuin pahassa".
Heleniushan on vastuussa monesta levyttävästä dinosauruksesta. Synneistä vähäisin ei ole Yö-yhtye (tai siis Olli Lindholm), jonka rämpimiselle hän on ollut hämmästyttävän pitkämielinen. Jälkeenpäin megamyynnin kanssa on helppo olla viisasteleva, mutta yhtyeen menekki oli heikkoa 80-luvun puolesta välistä pitkälle 90-luvulle. Ja silti levyjä pullahti tasaisesti ulos.
Kaikki alkoi alunperin tamperelaisen yrittäjän pojan musadiggailusta ja huomiosta, ettei Suomesta kerta kaikkisesti saanut erikoisempaa ulkomaista pop-musiikkia. Tästä alkoi levyjen maahantuonti ja myyminen, joka 90-luvun taitteessa paisui megalomaanisiin mittasuhteisiin (Mega Epe's), mutta palasi ruotuun pikkuliikkeeseensä. Punk kajahti myös Heleniukselle, joka keksi ajatuksen julkaista omia levyjään. Kaukaa viisaasti ensimmäiset julkaisut olivat sen ajan nuorisokentän molemmista laidoista, Teddy & the Tigersia ja Eppu Normaalia. Yrittäjähenkisellä Heleniuksella oli silmää myyville artisteille, mutta etenkin alkuaikoina myös tilaa obskuurimmille julkaisuille.
Suomessa nähtiin myös mielenkiintoinen symbioosi tamperelaisen Soundi-lehden ja Epe Heleniuksen firmojen välillä. Tahallinen vai tahaton, sitä emme tiedä. Ikuinen kokeilija Helenius myös julkaisi paria omaa levylehteäänkin hetken aikaa. Ja toi Suomeen valtavat määrät ulkomaisia hevivinyylejä, joista kylvettiin yhdessä Yö:n kanssa siemenet suomalaiselle molli-heville.
Mikä Heleniuksen erotti muista varteenotettavista pienlevy-yhtiöistä (tässä tapauksessa lähinnä Loven perilliset) oli maakunta. Aikaisemmin lähes kaikki vähänkään tunnetummat yhtyeet tulivat Helsingistä, mutta nyt tilanne muuttui niin, että esim. jostain Joensuun perukoilta saapuikin yhtye, joka myi kymmeniätuhansia levyjä. Ylipäätänsä Johannan ja Pokon ansiosta syntyi ensi kertaa koko väestön ylhäältä alas ja alhaalta ylös kuulema suomenkielinen rock-musiikki.
Poikamainen Helenius oli mielellään mukana tempauksissa ja kiertueilla. Kuuluisimpia, tai ainakin hauskimpia on Eppujen 'Tahroja paperilla' maxin kansi. Kiinnostuneet ottakoot selvää :-D
Epe Helenius on myös artistien puolelta herrasmiehen maineessa. Tästä kertoo se, että hän on tehnyt yhtyeidensä kanssa aina sopimukset suullisesti ja ne ovat myös pitäneet. Pokolta on saanut kenkää vain kun on huomattu, ettei homma tule ikinä myymään tai levy-yhtiön haukkumisen takia. Jälkimmäisestä Epe on ollut aina tarkka. Ensin mainittua hän on muutaman bändin kanssa sietänyt ehkä liian kauan.. Ja Pokon levynkannet.. Helenius ei myöskään kolmenkymmenen vuoden jälkeenkään ole vielä löytänyt hyvää tyttöbändiä. Tarjokkaiden kannattaa edelleenkin lähettää miehelle ja levy-yhtiölle viestiä.
Vuonna 2004 hän myi Pokon monikansalliselle Emille, jonka jälkeen varmasti levy-yhtiön ja monen artistin suhde on muuttunut henkilökohtaisemmasta etäisemmäksi. Ja poikamaisen maakuntaseikkailun aika on loppunut.