sunnuntai 29. elokuuta 2010

Pink Fairies - Kings of Oblivion 1973

Lisää 70-luvun kitararockkia.
Pink Fairies kuului niihin tärkeimpiin Ladbroke Groven underground-yhtyeisiin, jotka jatkoivat omaa musiikillista ja elämäntavallista kapinaansa hippiajan kukoistuksen (lue muodikkuuden) jälkeisinä vuosina. Bändi on vuosien saatossa valitettavasti jäänyt vähän toisen paikallisen (ja kansallisen suuruuden) Hawkwindin varjoon. Syyttä. Yhtyeillä oli paljon yhteistä ja ne soittivat usein ilmaisia keikkojaan yhdessä Pinkwind nimellä.

Jatkuvasti menevästä ja tulevasta miehistöstä kärsinyt yhtye aloitti alunperin soittamalla trio-pohjalla pitkiä sähkörock-jameja. Yhtye oli myös Suomen Ruisrockissa esiintymässä 1971, mistä on julkaistu live-äänitekin. Silloin yhtye operoi vielä legendaarisen Twink Adlerin johdolla.

Kolmannella levyllä mukaan tuli kitaristiksi Larry Wallis, joka muutti yhtyeen suuntaa kappalekeskeisemmäksi. Walliksen ideana oli, että Fairies olisi ollut kova kahden kitaran rock-bändi. Muu bändi taas halusi edelleen soittaa niitä pitkiä jamejaan, joka johti siihen, että Kings of Oblivion jäi yhtyeen viimeiseksi studiolevyksi. Levyä voisi kuvailla termillä psykedeelinen punk. Edellisenä vuonna hajonnut MC5 tulee vahvasti mieleen. Laulumaneerit tulivat pari vuotta myöhemmin suositummiksi. Omasta mielestäni levyn avaava City Kids on loistava punk-biisi. Ennen punkkia.

Fairiesin ja Mick Farrenin toiminta musiikissa ja sen ympärillä lehtineen ja agitoimisineen olikin periaatteessa edelläkäyntiä punkille, jonka pariin monet tämän skenen tyypeistä kelpasivatkin hetkeksi.
Larry Wallisin kuuluisin peliliike taitaa kuitenkin edelleen olla toisen kitaristin ottaminen mukaan hänen ja Lemmyn perustamaan Motörheadiin - ja lähteminen saman tien itse vetämään bändistä.

lauantai 28. elokuuta 2010

Aerosmith - Toys in the Attic 1975

Samana vuonna kun synnyin, pläjäytettiin myös rock-historian kaanoniin tälläinen levy. Takavuosina näitä Aerosmithin oikeasti hyviä levyjä ei muuten löytynyt mistään, vaan tuputettiin niitä uudempia ja heikompia.

Omalle sukupolvelleni tämä levy on tutuin 'Walk This Way' biisistä, jonka myöhempää Run DMC rappi-yhteistyöversiota soitettiin suoraan sanoen puhki. On vaikea edes leikkiä ajatuksella, miltä tuo funkkaava jytä on kuulostanut seitkytluvun puolessa välissä. Näen vain kaulassa roikkuvat automerkit ja hassut silmälasit kera pikkuhattujen.

Toy in the Attic noteerataan monessa rock-kritiikissä ja äänestyksessä yhdeksi tärkeimmistä rock-levyistä, mitä se onkin. Aerosmith otti taitavasti parhaat palat aikansa suuruuksilta Zeppeliniltä (funkkaava raskas rock) ja Stoneseilta (välinpitämätön juureva soundi) ja sekoitti ne omaksi sopaksi. Soitossa on aika hauska 'haista vittu' asenne ja se kuulostaa edelleenkin ärhäkältä. Aika harva keskitempoisia rock-biisejä soittanut bändi on pystynyt samaan.
80/90-luvun juurevan rockin revival esim. Gun's Rosesin muodossa on aika paljon velkaa tälle yhtyeelle. Puhumattakaan jostain Primal Screamin 'Rocks Off' larppauksesta.

Ikävästi vain samaan aikaan itse esikuva oli siirtynyt esittämään pääasiassa siirappisia balladeja.

Tangerine Dream - Rubycon 1975

Tangerine Dream vilahtelee tässä blogissa vähän väliä, mutta jostain syystä olen ottanut käsittelyyn vain vähän obskuurimpia (vaikkakin erinomaisia) albumeita, kuten Zeit. Nyt tulee hyllystä kuitenkin yksi kuuluisimmista levytyksistä.

Kertauksen vuoksi vuodatan yhtyeen huonosta maineesta. Etenkin omassa lapsuudessa ja nuoruudessani bändi niputettiin usein Jarren ja kumppaneiden kanssa samaan kasaan ja itseasiassa ihan syystäkin. Olin kuullut ja lukenut huhuja (siihen aikaan ei ollut mitään nettejä), että yhtyeellä oli myös joidenkin mielestä erittäin pätevää kamaa. Sitä vain ei tullut vastaan.
Lopulta legendaarinen 'Avaruusromua' ohjelma avasi korvat eräällä Lapin matkalla, kun Jukka Mikkola soitti 'Sunrise In The Third System' nimisen kappaleen varhaiselta 'Alpha Centauri' levyltä. Tutka aktivoitui ja löysin yhtyeeltä aikamoisen kasan erittäin hyviä levyjä. Edellä mainittu kappale kuuluu siihen suhinaosastoon, jota bändi soitti ennen 1974 ilmestynyttä 'Phaedraa'.

Kyseinen levy oli vedenjakaja tuon ajan yhtyeelle. Sen mukana tulivat analogiset sekvensserit, joita yhtyeen entinen rumpali Klaus Schulze käytti myös soolotuotannossaan. Levy oli Virginin julkaisemana menestys Isossa Britanniassa ja nosti yhtyeen ihan oikeaan suosioon.

Rubyconilla bändi kiteyttää ja lunastaa ne edellisellä levyllä annetut lupaukset. Analogiset sekvensserit pulputtavat hypnoottisten teosten taustalla, mellotronin ja kitaran vähän rikkoessa pintaa. Varsinaista rumpubiittiä ei ole, mutta arpeggiot ovat todella hypnoottisia. Koska kyseessä on klassinen 'Berllinin koulukunnan' kosminen levy, on turha odottaa mitään vokaaleja tai muuta sellaista. Levy sisältää 17-minuuttiset Rubycon part I ja II. Levystä tuli aikanaan myös yhtyeen suurin menestys briteissä. Listoilla oltiin top10 pinnassa viikkotolkulla.

Löydettyäni TD:n hyvät levyt olen saanut ihme perverssion kuunnella myös niitä huonoja. 80-luvulle mentäessä yhtyeen levyjen juustokuorrutus kasvoi ja kasvoi, kunnes finnit puskivat otsasta. Mutta joillakin niistäkin on omat hetkensä.

perjantai 27. elokuuta 2010

Kiss - Music From the Elder 1981

Tämä kuuluu niihin levyihin, jotka eivät missään mielessä tai millään mittarilla ole erityisen hyviä, mutta omaavat silti järkyttävän paljon mielenkiintoarvoa.
Ei voi sanoa, että tämä kiteyttäisi musiikillisesti yhtyeen tuon aikaiset ongelmat (mm. laskeva menestys, miehistöongelmat, megalomania), koska tämä levy on vain niitä hetkiä, jolloin bändi/artisti ei aja edes väärään suuntaan, vaan ihan rehellisesti suoraan päin seinää.

Megalomaanisista suunnitelmista kertoo, että levyn piti alunperin olla Kiss-elokuvan soundtrack. Oliko elokuvan toteutumattomuus onni vai onnettomuus, se jääköön jokaisen itsensä päätettäväksi. Vertailukohtaa voi kuitenkin etsiä esimerkiksi 'Kiss Meets Phantom of the Park' elokuvasta.

Ja itse levy.. se on teemalevy, jonka 'kasvutarinassa' Boy-niminen sankari ja Elder-neuvosto kohtaavat. Kuulostiko Kiss-fanien mielestä jännittävältä? Ei varmasti.
Laskevan suosion edessä bändin oli taas keksittävä jotain uutta. Edellinen Unmasked ei ollut millään mittarilla enää klassista Kiss-laatua. Todennäköisesti yhtye on halunnut lähestyä tällä levyllä tuohon aikaan menestyneitä Rushia ja Pink Floydia sekä näiden 80-luvulle päivitettyä proge-soundia ja teemoja. Siellä se raha lepäsi.
Apuun kutsuttiin Destroyerilla Kissin ykkösliigaan nostanut Bob Ezrin, jonka edellinen suurtuotanto olikin Floydin The Wall. Ezrin ja levy veivät kuitenkin Kissin suoraan kakkosliigaan.

Levyn alkusoiton pamahtaessa moni fani on varmasti käännellyt levynkansia yrittäen etsiä yhtyettä. Lisätuskaa tulee seuraavissa 'tarinabiiseissä', joissa Paulin ääni ei yksinkertaisesti kestä tälläisen kaman esittämistä. Ja mitä mieltä voi olla Genen esittämästä 'A World Without Heroes'ista? Se, mikä paperilla on näyttänyt hyvältä, ei vain toimi. Ainakaan näin laskelmoidusti tehtynä. Se on tyhjää, eikä edes hauskaa.

Miehistöongelmatkin jatkuivat tällä levyllä. Ace Frehley suostui äänittämään oman osuutensa vain kotonaan. Levyn suunta ei myöskään miellyttänyt häntä, joten levy jäi hänen viimeiseksi tämän ajan Kissin riveissä. Miehen naama on vielä vuotta myöhemmin ilmestyneen 'Creatures of the Nights'in kannessa, mutta hän ei enää soita sillä eikä Killers-kokoelman uusilla biiseillä.

Jo edellisen levyn laskevasta menekistä johtuen levykauppiaat eivät ottaneet heikosti menevää levyä hyllyihin. Tästä johtui, että Music From the Elder oli ensimmäinen yhtyeen levyistä, joka ei päässyt edes listalle. Ja ensimmäinen kerta, kun yhtye ei tehnyt kiertuetta tukeakseen uutta levyään. Tämä on ollut Genelle varmasti kova paikka. Onneksi seuraavana vuonna äijät ryhdistäytyivät ja tekivät yhden parhaistaan ja 80-luvun parhaan levynsä.

torstai 26. elokuuta 2010

Rockin apumiehet #9 - Epe Helenius

Levy-yhtiön pomosta puhuttaessa apumies on hivenen kyseenalainen termi. Toisaalta Epe Helenius on poikamaisella innollaan ollut mukana myös tekemisen puolella. Tai ainakin takahuoneissa. Ja mahdollistanut muutaman suomalaisen rock-instituution synnyn, jollaisia todennäköisesti ei enää koskaan tule.

Miksi otan tämän Poko-rekordsin perustajan käsittelyyn johtuu osittain siitä, että kahlasin kesähelteillä läpi vuonna 2004 ilmestyneen Pokon historiikin. Lopussa alkoi jo tulla turnausväsymystä, eivätkä ne 2000-luvun alun vuodet nyt niin mielenkiintoisia ole. Ilmestymisajasta johtuen kirjan jälkeen levyteollisuuskin on joutunut rajuun murrokseen. Sivuilla vakuutellaan kuinka Pokon ja sen ostaneen EMI:n yhteistyö sujuu ongelmitta, mutta kuinkas sitten kävikään? Nykyisin Epe Helenius luotsaa omaa tuotantoyhtiötään, jonka nimeä en nyt saa päähäni.

Mutta palataan takaisin mielenkiintoisempiin vuosiin. Eräs kaveri kommentoi sosiaalisessa mediassa kirjaa "suomi-rock niin hyvässä - kuin pahassa".
Heleniushan on vastuussa monesta levyttävästä dinosauruksesta. Synneistä vähäisin ei ole Yö-yhtye (tai siis Olli Lindholm), jonka rämpimiselle hän on ollut hämmästyttävän pitkämielinen. Jälkeenpäin megamyynnin kanssa on helppo olla viisasteleva, mutta yhtyeen menekki oli heikkoa 80-luvun puolesta välistä pitkälle 90-luvulle. Ja silti levyjä pullahti tasaisesti ulos.

Kaikki alkoi alunperin tamperelaisen yrittäjän pojan musadiggailusta ja huomiosta, ettei Suomesta kerta kaikkisesti saanut erikoisempaa ulkomaista pop-musiikkia. Tästä alkoi levyjen maahantuonti ja myyminen, joka 90-luvun taitteessa paisui megalomaanisiin mittasuhteisiin (Mega Epe's), mutta palasi ruotuun pikkuliikkeeseensä. Punk kajahti myös Heleniukselle, joka keksi ajatuksen julkaista omia levyjään. Kaukaa viisaasti ensimmäiset julkaisut olivat sen ajan nuorisokentän molemmista laidoista, Teddy & the Tigersia ja Eppu Normaalia. Yrittäjähenkisellä Heleniuksella oli silmää myyville artisteille, mutta etenkin alkuaikoina myös tilaa obskuurimmille julkaisuille.
Suomessa nähtiin myös mielenkiintoinen symbioosi tamperelaisen Soundi-lehden ja Epe Heleniuksen firmojen välillä. Tahallinen vai tahaton, sitä emme tiedä. Ikuinen kokeilija Helenius myös julkaisi paria omaa levylehteäänkin hetken aikaa. Ja toi Suomeen valtavat määrät ulkomaisia hevivinyylejä, joista kylvettiin yhdessä Yö:n kanssa siemenet suomalaiselle molli-heville.

Mikä Heleniuksen erotti muista varteenotettavista pienlevy-yhtiöistä (tässä tapauksessa lähinnä Loven perilliset) oli maakunta. Aikaisemmin lähes kaikki vähänkään tunnetummat yhtyeet tulivat Helsingistä, mutta nyt tilanne muuttui niin, että esim. jostain Joensuun perukoilta saapuikin yhtye, joka myi kymmeniätuhansia levyjä. Ylipäätänsä Johannan ja Pokon ansiosta syntyi ensi kertaa koko väestön ylhäältä alas ja alhaalta ylös kuulema suomenkielinen rock-musiikki.
Poikamainen Helenius oli mielellään mukana tempauksissa ja kiertueilla. Kuuluisimpia, tai ainakin hauskimpia on Eppujen 'Tahroja paperilla' maxin kansi. Kiinnostuneet ottakoot selvää :-D

Epe Helenius on myös artistien puolelta herrasmiehen maineessa. Tästä kertoo se, että hän on tehnyt yhtyeidensä kanssa aina sopimukset suullisesti ja ne ovat myös pitäneet. Pokolta on saanut kenkää vain kun on huomattu, ettei homma tule ikinä myymään tai levy-yhtiön haukkumisen takia. Jälkimmäisestä Epe on ollut aina tarkka. Ensin mainittua hän on muutaman bändin kanssa sietänyt ehkä liian kauan.. Ja Pokon levynkannet.. Helenius ei myöskään kolmenkymmenen vuoden jälkeenkään ole vielä löytänyt hyvää tyttöbändiä. Tarjokkaiden kannattaa edelleenkin lähettää miehelle ja levy-yhtiölle viestiä.

Vuonna 2004 hän myi Pokon monikansalliselle Emille, jonka jälkeen varmasti levy-yhtiön ja monen artistin suhde on muuttunut henkilökohtaisemmasta etäisemmäksi. Ja poikamaisen maakuntaseikkailun aika on loppunut.

keskiviikko 25. elokuuta 2010

Destroy All Monsters - Nobody Knows 1979



Lisää unohdettuja punk-klassikkoja. Tällä kertaa suuresta maailmasta. Tutun kuuloisen kitaroinnin takaa löytyy Ron Asheton (RIP), joka perusti Stoogesin hajoamisen jälkeen ensin New Order-yhtyeen ja sen jälkeen liittyi Godzilla-elokuvan mukaan nimetyn Destroy All Monstersin. Kummassakin oli jäseniä myös toisesta paikallisesta mutaan sukeltaneesta suuruudesta MC5:sta.

Bändin perustaja oli silloin pelkällä Niagara nimellä tunnettu laulajatar/punkrock-diiva, joka nykyisin toimii taidemaalarina. Hän esiintyy nyt nimellä Niagara Detroit. Jep.

Tämäkään bändi ei ottanut tuulta siipiensä alle, vaan toimi enemmän ja vähemmän paikallisella tasolla vuosien 1973-85 välillä.

tiistai 24. elokuuta 2010

Mopot - Rakastan sua 1979



Ramones iski Suomen Suolahteenkin. Klassikko.

David Bowie - Heathen 2002

David Bowien toiseksi viimeisestä studio-albumista alkaa olla kahdeksan vuotta. Seuraavan vuoden Reality-kiertueella saatu sydänkohtaus säikäytti hänet, eikä hän ole suuremmin esiintynyt tai tehnyt musiikkia. Tosin huhuja liikkuu hänen salaisesta studio-projekstista. Sitä odotellessa.

Heathen ja sitä seurannut Reality ovat näin jälkikäteen kuunneltuna oikein päteviä Bowie-levyjä. Niin päteviä, että hankin ne ihan fyysisessä muodossa. Itseasiassa miehen 90-luvun hiljalleen parantuneet levytyksetkin ovat ihan ok 80-luvun lopun aallonpohjan jälkeen.

Heathen luottaa perinteiseen laulupohjaiseen Bowie-musiikkiin ja kolmeen cover-biisiin. Tuottajana oli yli kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen vanha taistelutoveri Tony Visconti. Tämä oli tyypillistä tuon ajan Bowielle, joka tasapainoili pakonomaisen uudistumisen ja rennon oman itsensä olon kanssa. Aiemmalla levyllä vanhana kumppanina oli ollut mm. Brian Eno.

Mitä tässä yritän sanoa, niin Bowien 'uusin' tuotanto on mainettaan parempaa tavaraa. Todennäköisesti en miestä näe enää lavalla, mikä pistää ottamaan päähän sen vuosien takaisen laiskuuden, kun lippu jäi ostamatta.

maanantai 23. elokuuta 2010

Terry Riley - A Rainbow in Curved Air 1967

Elektroninen tai siis elektroakustinen musiikki alkaa päästä kypsään ikään. Nimittäin moni sen pioneereista alkaa lähestyä kahdeksaakymmentä ikävuottaan. Pappoja on joulun alla tulossa Suomeen muunmuassa Clusterin kyydissä. Myös säveltäjä Terry Riley on päässyt 75 ikävuoden rajapyykille, vaikka keikkaileekin edelleen suhteellisen ahkerasti.

Riley oli saanut klassisen musiikin koulutuksen ja liittyi minimalistisiin säveltäjiin. Hän myös järjesti 60-luvun puolivälissä yli vuorokauden kestäviä happeningejä soittaen pölynimuria, nauhoja ja romuja.

Brian Enolle on luettu osakunnia ambient-musiikin synnystä, mutta kyllä se alkusysäys (tai ainakin yksi suurimmista) on Terry Rileyn A Rainbow in Curved Air.

Levy jakaantuu vain kahteen biisiin, joista nimibiisin syntikkapulputus teki vaikutuksen erääseen Pete Townsediin. Samanlaiset osiot ovat kuultavissa The Who:n 'Won't Get Fooled Againissa' ja Townsendin intialaisen gurun ja Rileyn nimien yhdistelmällä nimetyssä 'Baba O'Rileyssa'. Ja ettei knoppitiedot ihan tähän lopu, niin mainitaan vielä Curved Air progeyhtyeen ottaneen nimensä myös tältä levyltä.

Ai itse levyn musiikki? Ajatonta pulputusta, joka menee sujuvasti taustalla.

perjantai 20. elokuuta 2010

Ennio Morricone - The Good, the Bad and the Ugly (soundtrack) - 1966/2004

Sergio Leonen westerneitä kutsuttiin aikanaan lännen-oopperoiksi. Lempinimi ei ole kaukaa haettu, sillä Leonen italo-westernit olivat ainakin klimakseissaan tyylitelty äärimmilleen. Ja kaiken taustalla soi tietenkin Ennio Morriconen pakahduttava musiikki.

Legendan mukaan osa kohtauksista kuvattiin oikean soundtrackin pauhatessa taustalla. Tämä on helppo uskoa tämänkin elokuvan lopun kak.. kolmintaistelukohtauksesta.

Leffa oli megasuosittu melkein kaikkialla muualla, paitsi Yhdysvalloissa. Silti se nosti pääosan esittäjän Eastwoodin astetta suuremmaksi tähdeksi, jonka seuraavat projektit olivat sitten vieläkin suurempia.

Soundtrackin vimmainen soitanta, huudot, laukaukset, puolivillaisuus ja suoranainen ivallisuus tukevat upeasti itse leffan kyynistä ja ahnetta lännenkuvaa, jolle yhdysvaltalainen yleisö ei ollut vielä valmis.
Tämä oopperalaulun ja räväkän orkestraation yhdistävä levy on lempi-soundtrackkini. Ja itse elokuva paras western.

torstai 19. elokuuta 2010

Nightsatan - Steel Diamond 2009

Kuinkakohan kauan siitä on, kun viimeksi on ostanut uuden seiskatuumaisen? En edes muista.

No, vieraillessani eräässä keskustan hyvin varustetussa levykaupassa nappasin kannatusmielessä mukaan turkulaisen Nightsatanin vinyyli EP:n. Bändi on sinänsä tuttu myspacen kautta.

Yhtye julistaa kansitarrassa kuolemaa väärälle laasermetallille, joten ektro-recordsin tyylistä puolitotista hupailuahan tämä. Ektro-linkki löytyy oikeastikin, sillä levyn ovat masteroineet Jussi Lehtisalo ja Janne Laurila. Muuten tuotannosta vastaa teknoguru Jori Hulkkonen.

Heviä ilman kitaroitahan tässä on ideoitu. Ja se idea ei sinänsä ole mikään uusi, mutta Nightsatanin sporttinen ja pompöösi hevijuoksuttelu on ihan kivan kuuloista. Ehkä joku vocoder-laulu olisi tuonut vähän lisää lihaa musan ympärille.

tiistai 17. elokuuta 2010

Vangelis - Spiral 1977

Jotain Allmusic.comin käyttäjien typeryydestä kertoo se, että Vangeliksen Spiral saa siellä 2 ja puoli tähteä, miehen Chinan ollessa muka 4 ja puolen tähden levy. No, vian ei tarvitse olla iso, jos se on päässä. Yhtäkaikki molemmat levyt sisältävät toki Vangelis-juustoakin.

Spiral ehdottomasti suositeltava levy, jos tykkää analogisista syntetisaattoreista ja 70-luvun sekvenssereistä. Niitä nimittäin piisaa!

Artistin itsensä ideoiman kannen tähdittämän levyn avaa nimibiisin hieno ja kiemurteleva arpeggio . Tutun kuuloisuuden takaa paljastuukin takavuosien rap-ryhmä Ugly Ducklings ja heidän nappaama sample. Muutenkin levy on tuttua Vangelista; orkestraatioita, hivenen korneja melodioita ja vastapainona taas muhkeaa ja tyylikästä syntetisointia.

La Bionda - I wanna be your lover da Discoring 1981



Kyllä bassot pitää tulla monosyntikalla. Helvetin hyvä biisi euro-diskon (intiaanien)hautausmaalta.

maanantai 16. elokuuta 2010

The Ramones - Psycho Therapy 1983



Nää oli hyviä melkein loppuun saakka ja nyt kun comebäckkejä ei voi ikinä tulla, vielä parempia. Natsi-Johnny oli kitarakone ja Joey laulajana uniikki.

sunnuntai 15. elokuuta 2010

Tin Huey - Contents Dislodged During Shipment 1979

Pitkähkö kirjoitustauko päättyy nyt, kun palaan takaisin sorvin ääreen.
Yksi kesäloman parhaista puolista on se, että tulee käytyä Kotkan levy-divareissa. Tämäkin suhteellisen laadukas vinyyli löytyi 2 euron korista.

Tin Hueyn kohtaloksi tavallaan koitui sen oman kotikaupungin Ohion Akronin tavattoman vireä musiikkiskene. Levyn avaa nimittäin bändin tulkinta Monkees/Neil Diamond-klassikosta 'I'm Believer'. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin sanottava, että saman kaupungin DEVO teki ensilevyllään paljon paremman uuden aallon nytkytyksen vanhasta rock-klassikosta devolvoidessa Stonesien 'Satisfactionin'.

Onneksi levyn edetessä aloitusbiisi jää vain pahaksi muistoksi. Warnerin sainaama ja pian levyn jälkeen pois kenkimä yhtye on haastava tapaus. Aikanaan se ei pudonnut varmastikaan oikein mihinkään lokeroon. Uudeksi aalloksi se oli liian taiteellista, progeksi taas villiä.

Tin Hueyn laaja miehistö oli täynnä suoraan sanoen virtuoosimaisia soittajia, joiden fanitukseen kuului niin Frank Zappa, kuin Stoogeskin. Unohtamatta tietenkään Captain Beefheartia. Harva uuden aallon orkesteri olisi laittanut takakanteen omistuksen muutamaa vuotta aiemmin halvaantuneelle Robert Wyatille.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin vinyyliltä pläjähtää erittäin mielenkiintoista musiikkia, joka pysyy muutamista juustoisista ylilyönneistä huolimatta pyhällä Hyvän Musiikin puolella. Mielessä vilahtavat tosiaan punkin Zappa ja yhtyeen funkatessa kieltämättä tuolloin vasta tulevaisuudessa tuleva Primus-orkesteri.

Boris - Pink 2005



Banzai!

Näiden kamat menee yhdelletoista!