lauantai 31. lokakuuta 2015

13th Floor Elevators - Rose and Thorn 1968



Marraskuun viimeinen, eli pyhäinpäivä. Juhla juontaa juurensa muinaisten kelttien samhain-juhlaan jota vietettiin lokakuun lopussa talven alkamisjuhlana. Samana yönä myös vainajien uskottiin liikkuvan maan pinnalla. Juhla kulkeutui siirtolaisten mukana Yhdysvaltoihin, jossa se on nykyisin joulun jälkeen suosituin juhlapyhä. Siis Halloween. Noita, mörkö ja kummituskuvasto saapui maahamme Aku Ankka-lehden sivuilla ja jokaisella on varmasti mielipiteensä juhlan sekä sen mukanaan tuoman rihkaman tarpeellisuudesta.

Tästä aasinsillasta pääsee ylläolevaan 13th Floor Elevatorsien joutsenlaulun 'Bull of the Woods'-levyn kappaleeseen Rose and Thorn, joka näennäisestä Link Wray ja country-vaikutteista huolimatta ajelee jossain ektoplasman rajamailla. Roky Erickson ei laulanut tällä viimeisellä levyllä, kuin osassa kappaleista, koska hänet oli passitettu vankimielisairaalaan. Levyn päävastuu oli kitaristi Stacy Sutherlandilla, joka tajuttoman kitaroinnin lisäksi vastaa osan kappaleista vokaaleista. Tällä biisillä Sutherland löysi mahtavan "ufojen kaappaama Johnny Cash"-viban ja tulkitsee upeasti kappaleen, jossa listataan lopullisia ja vääjäämättömiä totuuksia. Ehkä ylevien ja harhan kaltaisten näkyjen kautta, mutta silti. Kappaleen lopussa kerronta nousee huimiin sfääreihin;

"The dawn of truth will rise!
Liberty will find us,
Grown cold, and make him stoned.
The canon stops it's firing
The unknown soldier will come home.
Faith cannot remain,
Wicked words have been confirmed false.
A single drop of the rain,
The rose and and thorn...
The Rise and the Fall!"

Sutherland kitaroi kulmikkaasti ja sielukkaasti, nauhakaiku saturoi ja leadit ovat uljaita. Elevatorsit ulvovat kreikkalaisena kuorona, riffipohja vaihtuu kolme kertaa. Aavekaravaani ratsastaa taivaalle, salamat jyrähtelevät ja... huhhuh. Tuntematon sotilas palaa sodasta ja koputtaa ovelle. Kertakaikkisen eeppistä.

maanantai 26. lokakuuta 2015

Little Steven - Voice of America 1983

Little Steven pyörähti taannoin blogin "apumiehet" sarjassa, jolloin miehen omaakin levytettyä tuotantoa sivuttiin ohimennen. Artistin nimen lisäksi kanteen, tai siis selkään on laitettu pienellä myös bändi "The Disciples of Soul", joka toimi Stevenin taustabändinä. Etukannessa poseeraa kuitenkin ainaostaan Little Steven suuren maailman Andy McCoy-lookissa. Kannessa on erikseen maininta miehen soittaneen levyn KAIKKI kitarat, jotka tykittävät, vinkuvat ja tiluttavat ajan hengenmukaisesti. Rummut ovat kasarityyliin ISOT ja Stevenin laulutyyli sellainen huolimaton.

Levy lähteekin mukavasti liikkeelle kahdella ekalla kappaleella (ensimmäisenä nimikappale) ja suuresta tuotannosta huolimatta mukana on kappaleenkirjoitustyylissä mukavaa "garage-meininkiä", jota Steven on myöhemmin kaupallistanut DJ-puuhissaan. Temaattisesti levyn tekstit liikkuvat tuolloisen Reaganin-ajan politiikan arvostelussa ja ihmisoikeusasioissa, joita Stevenin motoroima apartheid-vastainen hyväntekeväisyyslevykin samalta ajalta ajoi.

Funk-bassolla liikkuva slovari "Checkpoint Charlie" paljastaa Stevenin heikkouden entiseen työtoveriinsa verrattuna; Bruce olisi äänellään saanut biisin pysymään pystyssä. Stevenin äänen karisma on sellaista hyvää Andy-tasoa, mutta siinä se. Maailmanmusiikki nosti tuohon aikaan päätään ja "Solidarity" liikkuu reggae-poljennolla, mutta on yllättäen oikeastaan hyvä valkoisen miehen suorite. "Out of Darkness" liikkuu taas suoraan Springsteen alueella, mutta se Brucen viimeinen pinnistys tästä puuttuu. "Los Desapericidos" lähtee Bongiovi-synalla liikkeelle ja siitä koitettiin leipoa levylle hittinä. Loppua kohden levyn materiaalin kuunteluun väsyy ja toinen reggae-tyylillä kulkeva "I Am a Patriot" ei ole lainkaan yhtä hyvä, kuin a-puolen vastaava. Kappale nousi kuitenkin uuteen elämään 80-luvun lopussa Jackson Brownen levyttäessä sen ja kaksikko esitti sitä myös yhdessä Obaman kampanjakiertueella. Ihan lopussa levy väsähtääkin sitten turhanpäiväiseksi kasarirokiksi.

Steven lähti E-Street Bandista "Born in the USA"n demottelun jälkeen syystä, että musiikki meni hänen mielestään liian kaupalliseen suuntaan. VOA edustaa kuitenkin omaan korvaan sitä ihan samaa oksaa, mutta ilman Brucen biisejä ja tulkintaa. Kaiken kukkuraksi Steven on itse tuottanut tämän levyn.. Entisestä jäsenyydestä ja nosteesta huolimatta VOA ei myöskään menestynyt niin hyvin, kuin oletettiin. Steven pyöri kuitenkin vielä vuosikaudet omilla teillään, ennenkuin palasi takaisiin Springsteenin taustalle. Ja nykyisinhän mies on tunnettu menestyneenä tv-sarjanäyttelijänä.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Nuuskamuikkunen - Laulaa ja soittaa Dylania 1976

Nuuskamuikkunen nimen taakse kätkeytyi tietojeni mukaan Timo Ulkuniemi niminen muusikko, joka toimii käsittääkseni edelleen musiikin parissa Tampereen suunnalla. Levytysura sijoittuu discogsin mukaan 70-luvun puolenvälin ja vuoden 80 väliin. Edellisenä vuonna 1975 artisti osallistui Syksyn Sävel-kilpailuun 'Leijona' kappaleella, vuonna 1978 hän soitti pari vuotta sitten edesmenneen Markku Suomisen yhtyeessä ja samoilta vuosilta on merkintöjä studiotyöskentelystä erinäisille artisteille. Jonkinnäköinen 'unsung'-artisti siis.

Laulaa ja soittaa Dylania sisältää nimensä mukaisesti Dylanin kappaleita, jotka Ulkuniemi on suomentanut. Ajatuksen tasolla levy ei ole hirveän houkutteleva ja siitä syystä tämä vinyyli on jäänyt tähän asti Myllykosken kirjaston hyllyyn, mutta joskus kannattaa ottaa riski. Nuuskamuikkunen/Ulkuniemi laulaa omalla kotikutoisella äänellään, käännökset ovat hyviä, kuten myös kappalevalinnat. Osa biiseistä on riisuttua akustinen/huuliharppu-kamaa, osassa soittaa mukana napakka taustabändi, jossa soittavat uruissa Kari Kuusamo, bassossa Martti Metsäketo, rummuissa Nappi Ikonen ja sähkökitarassa Hasse Walli. Nythän puhutaan ajasta, jolloin levytetystä tuotannosta valtaosa oli käännösiskelmää tai rokkia, joten Dylan-käännökset ovat tavallaan ihan looginen liike. Dylan itsehän eli tässä vaiheessa omaa artistista toista, tai kolmatta tulemista, mutta valitettavasti Nuuskamuikkunen nojaa 'Blood on Tracksin' ja 'Desiren' sijasta 60-luvun tuotantoon.

Liekö syynä Ulkuniemen oletettu studiotausta, levy on äänitetty kunnon studiossa Finnvoxilla, prässätty siellä ja jakelun 'Kiss'-levymerkillä hoiti Scandia. Levyn tuoteselosteessa on erikseen maininta puristuksesta; raaka-aineet kansainvälistä huippuluokkaa. Tästä levystä on itse asiassa vaikea kirjoittaa mitään sen enempää. Tälläisia ei enää tehdä, kuulostaa arkaaiselta ja kiehtovalta, mutta ehkä myös ikäpolveni nostalgialta. Tai siis vanhempieni ikäpolven nostalgialta soitettuna jo 70-luvulla.

maanantai 12. lokakuuta 2015

Esa Kotilainen - Nosferatu - live

Lauantaina 10.10.2015 oli todennäköisesti ainutlaatuinen tilaisuus nauttia Esa Kotilaisen one-shot-tyylisestä mykkäelokuvasäestyksestä. Tapahtuma liittyi ensimmäistä kertaa järjestettyyn Kouvolan filmifestivaaliin, joka keskittyi pieniin indie-elokuviin, mutta mukaan mahtui myös tämä lauantai-iltaan sijoittunut kauhuelokuvan klassikko.

F.W. Murnaun vuonna 1922 ensiesitetty mykkäelokuva on jättänyt populaarikuvastoon vahvan jäljen, josta toki suuri kunnia menee Max Schreckin esittämälle Kreivi Orlockille. Tuotantoyhtiö ei saanut tuolloin Bram Stokerin perikunnalta lupaa käyttää lähdeteoksen Dracula nimeä, vaan joutui ottamaan elokuvalle nimen Nosferatu. Eri nimen alla tuli myös erilainen vampyyrihahmo, joka pitkälle nykypäivään asti poikkesi Lugosin ja Leen magneettishypnoottista katsettaan naisiin käyttäneistä (anti)sankareista. Nosferatun vampyyri on kylmä tuulahdus elokuvan tekoa edeltäneen ajan epätieteellisestä, taikauskoisesta tuonpuoleisesta maailmankuvasta pitkine vuosisataisine kynsineen. Hahmo on inhimilliseen ulkonäköön tiivistynyttä pelkoa ja kauhua. Todellinen mörkö, jonka olemus on edelleenkin vaikuttava. Tämän suunnannäyttäjän jälkeen Draculan tarinaa on pyöritelty milloin mistäkin kulmasta ja vähän sen ohikin. Jokainen jonkun näistä on nähnyt, joten ei juonesta sen enempää.

Mykkäfilmiaikaan elokuvat eivät usein olleet varsinaisesti mykkiä, vaan ääniraidan puuttumista korvattiin ja hyödynnettiin salissa soitetulla musiikilla. Sellaisena saattoi toimia hupailunäytöksen pelkkä rag-time-pianisti, taikka ihan elokuvaorkesteri, joille teoksiin sävellettiin usein ihan oma soundtrack kuten tällekin filmille alunperin on tehty.
Kalliista työvoimasta eroon haluaminen ei ole mikään tämän päivän juttu, vaan elokuvamusiikkia yritettiin automatisoida heti sen alusta asti. Yhtenä sellaisista toimi automaattipiano, mutta se on soittimena kuitenkin hivenen suppea, joten Yhdysvalloissa elokuvateattereihin rakennettiin vartavasten myös suuria urkusoittimia, joiden tarkoituksena oli korvata urkurilla koko orkesterin sointi. Näille ihmeellisyyksille koitti kuitenkin aikansa melkein samantien, koska äänielokuvaan siirryttiin suhteellisen nopeasti. Mykkäkelat jäivät ensin vähemmistöön, sen jälkeen marginaaliin ja lopulta pölyttymään minne nyt jäivätkään pölyttymään (Nosferatun kela restauroitiin parista kolmesta erillisestä kopiosta). Tämä ei tarkoita, että elokuvien ääni- ja musiikkiraidat olisivat olleet heti filmien visuaalisen kuvaston tasoa; Disneyn Fantasia-elokuvan taloudellinen kompastuskivi oli, että sille vaadittiin teattereita, joissa äänentoisto olisi tarpeeksi laadukas sen hienoille orkesteriteoksille.

Kouvolan keskustassa sijaitsi vielä viitisen vuotta sitten kaksi pätevää elokuvateatteria, mutta viiden kilometrin päähän rakennettu jättiostoskeskus suuren elokuvateatterin kera sanoi yksityisyrittäjille terveisensä. Kulttuuriyhdistyksen pyörittämä Voima-teatteri sijaitsee nyt toistaiseksi toisessa näistä keskustan hylätyistä saleista ja siellä järjestetään filmien lisäksi teatteri- ja musiikkiesityksiä. Itse kävin katsomassa pari viikkoa sitten M.A. Nummisen ja Pedro Hietasen 'Kielletyt laulut'-iltaa. Lava on kookas ja sinne Kuusankoskelle jo parikymmentä vuotta sitten paluumuuttanut Esa Kotilainen oli pystyttänyt vintage-syntetisaattorinsa.

Kotilainen oli 70-luvulla sessio- ja taustabändeissä suurella määrällä aikansa edistyksellisiä levyjä, joista voi mainia nyt vaikka Wigwamin, Hectorin, Pihasoittajat ja niin edelleen. Vuosikymmenen lopussa hän julkaisi ylhäisessä yksinäisyydessään olleen 'Ajatuslapsi'-levyn, joka on aikansa ainoa suomalainen Tangerine Dream/Klaus Schulze tyylinen 'esi-ambient' levytys. Lavalla olleet Mini-Moogit ja ARP 2600:set ovat tänään arvonnousun saaneita muinaisreliikkejä, joiden sointi ja soittaminen on ihan oma juttunsa, vaikka arvostusta nämä 80-luvulla kömpelöiksi mielletyt ja usein jopa romukasaan joutuneet soittimet eivät ole aina nauttineet. Mellotron oli sentään korvattu samalla tavalla soivalla, mutta helpommin roudattavalla ja ylläpidettävällä Memotronilla. Mielenkiintoisen kulman tuo ajatus, että nämä kaikki olivat oman aikansa huippusoittimia. Ajan huipputeknologiaa ja nykyisestä arkaaisuudesta huolimatta edelleen samalla tavoin vahvoja ääni-instrumentteja, kuin 20-luvun mykkäelokuvakin voi olla kuvastoltaan aikaa kestävä.

Tälläisella arsenaalilla Kotilainen siis lähti säestämään elokuvan liikkuvaa kuvaa. Aloituspuheessa hän kertoi ennen esitystä katsoneensa elokuvan kolme kertaa, joista viimeisen sen orkesteriäänen kanssa. Homma lähti siis improvisaatiohengellä ilman sen tarkempia käsikirjoituksia, tai teemoituksia. Tässä suhteessa musiikkiesitys poikkesi mykkäfilmiajan soundtrackeistä, joissa oli usein elokuvalle joku vahva orkesteriteema, jota toistettiin ja mukailtiin pitkin elokuvaa silloin, kun ei muuta soitettu. Myös kerronnaliset iskut puuttuivat ja ääniraita olikin enemmän ambienttia ja tunnelmia eri osioiden taustalle. Tämähän ei minua tietysti haitannut.

Alkuosiossa Hutterin ja passiivisesti elokuvan lopussa uhrautuvan pikkuvaimon romanttisen arjen taustalle soitettiin sähköpianokuvioita, jotka elivät eteenpäin muuttuen rikkoutuneiksi mitä lähemmäs Transilvaniaa tarina lähestyi. Elokuvateatterin dolby-järjestelmä mahdollisti Kotilaisen mikseristä suorittaman äänen panoroinnin sivuille ja taakse, mikä ei ole ihan peruskauraa konserteissa.
Alkuosa leffassa on tietenkin alkusoitto Nosferatun hahmon ilmestymiselle, joka ensin naamioituneena vaunumiehenä esiintymisen jälkeen astuu avaamaan linnansa ovet. Tässä kohtaa pamahti oikeaoppisesti dramaattinen urkumusiikki, joka tämän jälkeen toistui tavallaan teemana useassa kohtalokkaassa vampyyrin ilmestymiskohtauksessa, kuten Hutterin avatessa arkkua hautakammiossa.
Vampyyrin ja Hutterin kotimatkan kilpajuoksun rinnalla kulkee elokuvan tiedemiehen luonnontieteellisiä testejä vampyrismista seuraava säie, jota Kotilainen säesti Mini-Moogilla ja hetken ARP-syntetisaattorilla. Pulputus ja kilinä, jota tehtiin Moogin expressiopedaalilla säestivät koeputki ja mikroskooppikuvia.
Vampyyrin saapuessa ilman miehistöä Wismarin satamaan Memotron huuteli jousiääniä, joita Kotilainen muokkasi kaiulla ja laitteen äänenkorkeuden säätimellä. ARP 2600 antoi taustalle sydänpulssimaista ääntä ja jossain vaiheessa memotron korahteli kaukaisuudesta aivan samalla tavalla, kuin TD:n Alpha Centauri, tai Zeit-levyillä. Vampyyrin tuhoavaan auringonnousuun Kotilainen latasi oikeaoppisesti koko arsenaalinsa ja teos loppui alun kaltaisissa sähköpianotunnelmissa, eli kehä sulkeutui.

Puolitoista tuntia tunnelman kuljettelua takana. Hyvä leffa, hyvät suhinat ja pulinat. Hatunnosto tapahtuman järjestäjille.




torstai 8. lokakuuta 2015

Wilco - Star Wars 2015

Wilco on yksi sellaisia orkestereja, joka on varmasti monella muullakin joutunut "sivuutetuksi" tiettyjen kappaleiden perusteella. En tiedä onko yhtyeen "Jesus Etc." edelleen Radio Helsingin soitetuin kappale (jota se ihan oikeasti oli 2000-luvun alussa), mutta en myös edelleenkään ymmärrä biisin ylivertaista mahtavuutta. Pidän sitä tylsähkönä jollotuksena. Näin tekee varmasti moni muukin.

Yhtye oli suosionsa huipulla siis omalta osaltani täysin kuuntelun ulkopuolella, vaikka huhuja sen erinomaisuudesta valuikin suojamuurien yli. En muista kuulinko sitten ensin jonkun biisin "Yankee Hotel Foxtrotilta", vai ostinko suoraan "Ghost is Bornin", mutta siinäpä olikin sitten sen kesän soundtrack. Mitään varsinaista kyllästymistä Wilcoon ei ole missään vaiheessa tullut, mutta ajelehtinut taas marginaalisempaan kuunteluun. Tuon jälkeen on tullut hyviä ja keskinkertaisia levyjä.

Uusin Star Wars onkin astetta pirteämpi ja 'kokeellisempi', kuin edeltäjänsä. Jälkimmäinen sana pääsee Wilcon kohdalla oikeuksiinsa, koska yhtyeen rock-, pop-, ja kantri saa usein muista erottavan silauksen pienellä ripauksella "erikoisuutta", joka ei kuitenkaan tarkoita mitään erityistä kikkailua. Suunta vahvistui avant- ja kokeellisenmusiikin erikoiskitaristin Nels Clinen tultua yhtyeeseen. Tähän kun yhdistää primus motor/pomo Jeff Tweedyn tavanomaista paremman laulunkirjoitustaidon, niin pitää olla päässä vikaa, jos ei tykkää. Tai kuunnella pelkästään heviä.

Levyn kappalepituudet ovat tällä kertaa kompakteja, eikä varsinaisia jamiosuuksia juuri ole, lukuunottamatta vangitsevan ja levyn pisimmän 'Satellite'-biisin loppua. Laulut ovat pienimuotoisia, joissa väritys hoidetaan kappaleen aikana. Soittajana Tweedy on usein heittänyt itselleen haasteen ilmaan, kuten Ghost is Bornilla, jolla hän kehitti taitojaan leadien soitossa ja kammen vatkauksessa. Star Warsilla kitarat soittavat makeita duali-George Harrison/glam-tyylisiä stemmoja, joita bändi pystyy livenä vetämään jopa kolmella kitaralla. Tämä vedetään usein kotikutoisesti äänitetyn (kuuloisen) kappaleen päälle.

Star Wars julkaistiin kesäkuussa ensin internetissä. Tässä ei ole enää mitään ihmeellistä, vaikka yhtye oli kymmenen vuotta sitten pioneeri julkaistessaan levy-yhtiön hyllyttämän Yankee Hotel Foxtrotinsa ilmaislatauksena ja tämän jälkeen levykin myi heittämällä parisataatuhatta kappaletta. Cd-versio ilmestyi elokuussa ja tässä kuussa pitäisi ilmestyä vinyyli, jonka aion poistaa hyllyyni. Levyn kannen kissataulu, jollaiset ovat nauttineet muuten tässä maassa ihan ministeritason suosiota, on Wilcon Chigagossa sijaitsevan studiotalon keittiöstä.