keskiviikko 28. marraskuuta 2018

John & Petri - Parvo 2018

Noin vuosi sitten Levyhyllyssä oli Petri Lahtisen ja Paul Mimilitchin yhteistyölevy 'for the first time' ja nyt marraskuun lopussa 2018 jatketaan samoissa tunnelmissa.

Tällä kertaa musiikintekokumppanina on Yhdysvalloista Suomeen lokatoitunut John Hubbard, joka toimii täällä(kin) graafisena suunnittelijana.

Yhteistä tälle levykaksikolle on myös hyvin avantgardistinen ote musiikkiin, joka tällä levyllä ottaa taas yhden askeleen kohti muodotonta tuntematonta. Bandcamp-julkaisu kulkee EP-mitassa ja on neljän biisin teos. Aviations-julkaisulla Lahtinen looppaili vielä kitaraansa, mutta jos tässä sellaista tehdään, se on peitetty aika hyvin elektronisen pörinän ja plörinän alle. Loopit kyllä soivat, mutta eivät muistuta enää frippeilyä.

Avausbiisi 'Alta' pyörii Lahtisen laulun ympärillä, mutta laulu-looppien rinnalle nousee häiriöäänirytmiä, kohinaa ja surinaa. Kakkosbiisi 'Placrag' toistaa mantramaisesti ehkä nimeään ja sen mukaelmia. En tiedä, kuulostaa etäisesti joltain slaavikieleltä. Mukaan nou(i)see pörinää ja bassoääniä ja koko paketti sementoidaan synabiitillä ja vokaaleilla. Kolmosbiisi 'High Shadow' on oma suosikkini, joka lähtee kasvamaan vähän samanlaisin eväin kuin kaksi edellistäkin, mutta keskivaiheilla mukaan nouseva fätti torvimainen ääni alkaa soittamaan yksinkertaista riffiä, joka heiluu häiriöäänen ja tuuban välillä. Lopussa koko homma muuttuu säröytetyksi surinaksi, joka nousee ja laskee. Vaihtelee ja hiipuu pois muistuttaen jotain kaukaista radiota. Tämä on kymmenen minuutin pituudellaan myös julkaisun pisin raita. Päätösraita on laulua robottirpörinän päälle, laulun elektronista hajottamista ja muokkausta.

Mistään yleisön kosiskelusta ei tällaisessa kamassa ole kyse. Tuotanto ja toteutus on minimalismia ja jos joku populaarimpi musiikin oksa olisi tätä lähellä, niin ehkä joku Bowien Blackstar-levyn sivulause. 'for the first timelta' on otettu aika harppaus kohti muodottomuutta.
Elikkäs alkaa olemaan silkkaa erikoismusiikkia.

https://petrilahtinen.bandcamp.com/album/parvo

maanantai 26. marraskuuta 2018

Thin Lizzy - Vagabonds of the Western World 1973

Vagabonds of the Western World on sellaisia levyjä, jotka ovat kulkeneet vuosikausia fyysisessä cd-hyllyssä. Todennäköisesti ostettu halvalla jostain levykaupasta, koska Thin Lizzy on kyllä ollut cd-kansalle kohtuullisen tuttu ja suosittu artisti, mutta eihän tämä mikään huippu-, tai jokapojan levy ole.

Albumi jäi viimeiseksi kokoonpanolla Lynott, Bell ja Downey, sillä tämän jälkeen kitaristi Eric Bell lähti yhtyeestä hajottaen raivokohtauksen kera kitarakamansa kesken keikkaa. Bändi oli kyntänyt tähän asti kovasti keikkaa ja paikat suurenivatkin, mutta yhtye ei myöskään 70-luvun alun tyyliin kieltäytynyt musiikin ympärillä pyörivistä nautinnoista, joten Bell flippasi ja myöhempi musiikillinen ura onkin ollut huomattavasti vaatimattomampi. Keikkatuuraajaksi hänen tilalleen tuli vanha bändimies Gary Moore, jonka jälkeen Lizzy muodostuikin seuraavilla levyillä hiljalleen kaksikko Gorham/Robertsonin kaksoiskitaroinnin päällä rokkaavaksi koneeksi.

Mikään täydellinen levy tämä ei siis ole, mutta täällä alkaa pilkahdella niitä piirteitä, joista bändi myöhemmin tunnettiin. Biisimateriaali on osittain jopa kokeilevaa ja sillisalaattimaista, mutta mukana on myös sellaisia klassikoita, kuin 'Rocker', jossa palaset loksahtavat viimein paikoilleen. Seesteisen bassojen ja rumpujen kuljettaman 'Little Girl in Bloom' loppupuolella Bell kuulostaa kitaransa kanssa jo Frippentronicsilta. Ainoastaan yksi biisi kestää alle kolme ja puoli minuuttia. 'Gonna Creep Up On You' jytää ja funkkaa erinomaisesti. Levyn päättävä jousien säestämä 'A Song for While I'm Away' on suorastaan biitlesiaaninen. Levyllä luotetaan välillä suoraan trio-soittoon, mutta myös Bellin kitarantuplauksiin, jotka ovat suoraa edeltäjää jo aiemmin mainitun kitarakaksikon jutuille. Oikeastaan ainoa ongelma ja miinus on levyn liian heittelehtivä alkupuoli, jolla ei ole oikein punaista lankaa eikä ne biisitkään ole kummoisia. Avausbiisin rokkibluesi suorastaan ankea.

Levyn rinnalla julkaistiin paristakin biisistä sinkut, mutta Englannin top10 kivunnut levyn ulkopuolinen versiointi irlantilaisesta kansan/juomalaulusta 'Whikey in the Jar' oli se, mikä vetäisi piraatti Lynottin ja porukan nosteeseen.

tiistai 20. marraskuuta 2018

Panssarijuna - Estonia 2014

Panssarijuna-yhtye jakaa mielipiteitä, eikä omanikaan ole ihan kiveen kirjoitettu. Yksi syy saattaa olla Johnny Wittu taiteilijanimen takana oleva vokalisti, joka joko ärsyttää tai.. ei ärsytä. Yhtye on ollut Levyhyllyssä jo muutaman vuoden takaisen Gafoni/Jotenkin groteskii-julkaiseman joulusplit-seiskan kanssa. Sillä Panssarijuna vetäisi kuitenkin kovan paketin U.F.O. Ojalan edestä.

12.9.2014 julkaistu cd-single EP on viisibiisinen teemalevy ja teeman aiheena tietysti sukupolvemme lähin suuronnettomuus, jossa virolainen M/S Estonia upposi hukuttaen hyiseen syksyiseen mereen suurimman osan matkustajista ja miehistöstä.

Traumabluesiksi tituleerattu ja mölyorkesterinkin maineessa (ainakin ollut) Panssarijuna soi tällä EP:llä hillitysti ja hallitusti. Viidestä biisistä vain yksi on nopeatempoinen ja pääosaan nousevat teemalliset lyriikat. Ensimmäisellä kuuntelulla korvaan jäi avausbiisi, mutta kyllä muillekin teoksessa sijansa on. Naivistisen hellyttävästi laulettu kakkosbiisi "Avo Pihti" kertoo olettamuksen tästä mystisesti pelastumisensa jälkeen kadonneesta perämiehestä, joten Estoniaa on todellakin pohdittu monelta kantilta, tai ainakin luettu asian tiimoilla pyörineet huhut ja salaliittoteoriat. Sama jatkuu kahden muun matkustajan asemaan sijoittuvissa kappaleissa.

Musiikillisesti ykkösbiisi tuo mieleen Neil Youngin Crazy Horsen, mutta puhevikaisesti lauletut vokaalit J. Karjalaisen. Suomisijoituksia tulee levyllä myös Göstaan ja Daveen, joskin levyn muut biisit ovat soitannolliselta tuotannolta enemmän rootsia ja riisuttua. Tämä tietysti korostaa levyn tekstipuolta.

Ei tämä mikään Southern Rock Opera ole, mutta kunnioitettavaa "hulluutta" ja rohkeutta tehdä tällainen. Ja kyllä tälle sijansa löytyy.

tiistai 6. marraskuuta 2018

Excursions in Ambience - V/A 1993

Isi, miltä kuulosti 90-luku?

No se kuulosti samalta kuin kaikki muutkin luvut; hyvältä ja huonolta.

Olen tullut vähän siihen tulokseen, että ihminen, joka on elänyt nuoruuttaan tiettynä aikakautena, saattaa olla epäpätevä arvioimaan sen ajan musiikkia myöhemmin. Tämä ei tietysti koske kaikkia (etenkään itseäni!), mutta nuoruuteen, ryhmäytymiseen ja kasvuun kuuluu tiettyjä juttuja, joiden takia asioita kokee joko 110% tai sitten vain 10%. Ja jotkut meistä vielä usein jämähtävät tuolle kokemustasolle niin musiikinkuuntelussa, kuin ehkä elämässäänkin. Tästä on surullinen esimerkki muun muassa eräskin facebookin musiikkiryhmä, missä random keski-ikäiset tyypit korkkaavat perjantaina pullon auki ja laittavat linkkiä niihin samoihin biiseihin jotka on laitettu jo edellisenäkin viikonloppuna.

Punk oli viimeisiä vedenjakaliikkeitä joissa oltiin koko nuorison osalta joko puolesta tai vastaan. 80-luvulla musiikkikenttä pirstoutui, tekninen kehitys toi omat juttunsa ja 90-luvulla tämän hedelmät sitten korjattiin. Omissa silmissäni 90-luvun musiikillisesti näkyvät ja tärkeät jutut menivät seuraavanlaisesti: brittien edellisten vuosikymmenten musiikin kierrätys johon yhdistettiin hivenen pinnalla olevia biittejä, eli madchester/baggy kama ja vuosikymmenen lopussa koko homman vesitys 'brittipop'-nimikkeen alle. Samaan aikaan Amerikassa pulpahti grungeksi ristitty "uusi" musiikki, joka nojasi kuitenkin suoraan 80-luvun diy-skenen perintöön. Näitten rinnalla kehittynyt musiikkiteknologia nosti valtavirtaan hip-hopin, sekä uudella mantereella syntyneen, mutta vanhan mantereen kautta kierrätetyn teknon. Nykyajalle on ominaista, että näistä yksikään ei enää dominoinut ja ohjannut kenttää, vaan hommat toimivat samaan aikaan limittäin omilla ohjelmapaikoillaan Music Televisionin ohjelmakartalla.

Teknokin pirstoutui omiksi alalajeikseen, joista yksi oli ambient - 90-luvun tapauksessa vielä niin sanottu ambient house. Tyylilajin takana olleiden chill-out roomien isä oli tietysti The Orb ja tämä vuonna 1993 julkaistu kokoelma kertoo oikeastaan aika hyvin miksi. Kokoelman ainoa isommin tunnettu artisti on englantilainen The Future Sound of London (ikonisella, mutta juustoisella kappalellaan 'Calsium'), mutta muuten mennään pientoimijoiden rytmissä ja näiden elementit ovat hyvin pitkälti Pattersonin ja kumppaneiden kirjoittamat: aikansa biittiä joka nakuttaa tasaisesti muttei liian kiihkeästi. Koska ambientistahan tässä on kyse. Tähän päälle syntikan filtterin vääntöä, dubmaisia bassoja, huilun- tai jonkin etnisen soittimen sämplejä, eteeristä naislaulua, pulputusta, kaikua ja niin edelleen. Artistin nimeltä 777 kappale 'Mia' (Fishermen Mix) luottaa Pattersonin oppeihin niin paljon, että se on itse asiassa Pattersonin itsensä miksaama ja kaiutetut puheet, loopit ja muut ovat ihan silkkaa Orbia.
Mikä näissä takavuosien levyissä ja musassa yleensä jää kiinni ovat biitit. Niin vähän tälläkin kertaa, vaikka niiden kanssa pystyy elämään. Aikansa laitteistolla tehdyt basso- ja rytmilinjat ovat yleensä mallia "junanvessa" ja kun koko homma on ajettu tahtiin pakottavan keskussekvensserin läpi, tämä on sellaista pölkkyä pölkyn perään, minkä päällle sitten liimaillaan pidemmiksi ääniksi eteerisen naislaulun sämplejä, huilubreikkejä ja niin edespäin.

Tähän asti lukiessa sinulle (kuka lienetkään) on tullut varmasti mieleen, että en juurikaan pidä tästä kokoelmasta enkä sen kappaleista, mutta nyt joudun heittämään pöytään sen "90-luvulla eletty nuoruus"-kortin ja tunnustaa, että kyllä tämä koskettaa johonkin nostalgiapisteeseen. Vähän niinkuin 90% kaikesta musiikista on paskaa, pitänee ambient-housen kohdallakin paikkansa (pidän edelleen muutamasta Orbin kultakauden levystä - etenkin niistä missä on mahdollsimman vähän biittiä), mutta silti tätä kuuntelee mielellään. Levyn avaava amerikkalainen Tranquilty Bass sademetsälintuineen ja bassoineen, puhesämpleineen ja biitteineen kappaleella 'Mya Yadana' on kuin suoraan sanakirjan kohdasta "vuoden 1993 ambient house" ja silti jotenkin sydäntä lämmittävää.

Löysin kyseisen kokoelma-CD:n naapurikaupungin kirppikseltä, jossa olevassa myyntihyllyssä on toisinaan mielenkiintoista 90-luvun kamaa ja vielä parilla kolmella eurolla. Sitä enempää ei tällaisesta kyllä maksaisikaan. Excursions in Ambience oli muutaman kokoelmalevyn sarja, joka ilmestyi tyylisuunnan kuumimpien vuosien 93-95 välillä ja tämä kyseinen osa kuuleman mukaan näistä myös paras. Sarjan julkaisi Caroline Records, jonka taustatarina on sikäli mielenkiintoinen, että se aloitti 1973 Virgin-yhtiön Amerikan markkinoille suunnattuna midprice-alamerkkinä, toimi muutaman vuoden kunnes uudelleen herätettiin 1983 "indiemerkkinä", jonka omisti tällä kertaa EMI. Sen alla julkaistiin Jenkkeihin useita Klaus Schulzen ja Tangerine Dreamin levyjä, joitten kaikuja kuultiin sitten tässä noin 20-vuotta myöhemmin.

Tässä vielä levynavausbiisi, joka kertoo aika hyvin missä seuraava tunti tullaan menemään. Kissan naukaisua muistuttava ääni on kuulemma Amazonin sademetsässä asuvan lintu.

torstai 1. marraskuuta 2018

Teemu Raudaskoski - Valoääni 2018

Pysytellään edelleenkin tämän vuoden julkaisuissa!

Teemu Raudaskoski on Tampereen suunnalla vaikuttava henkilö, joka toimii leveästi taiteen kentällä tehden muun muassa kuvituksia, levynkansia, videoita ja niin edelleen. Raudaskosken töitä löytyy muun muassa Ville Leinosen, Sami Kukan ja Puppa J:n levynkansissa sekä videoista.

Tämä on ehkä vähän epäreilua, mutta sanotaan näin; hänen musiikissaan voi myös kuulla vahvasti kyseisten artistien ja skenen ääntä. Tai ainakin kaikuja siitä.

Valoääntä voisi kuvailla jonkinlaiseksi olohuone-etnoksi tai luomu-reggaeksi, joka kuulostaa samaan aikaan lämpimän orgaaniselta ja tavallaan koneelliselta. Sähköisiä ja akustisia soittimia sekoitetaan ja Raudaskosken kevyt laulanta kulkee soitinten kanssa samalla pinnalla, ollen yksi instrumenteista. Laulun, tai laulujen lisäksi ominainen piirre levyllä on ilmeisesti charango-niminen kitarasoitin, joka kuulostaa siltä Andien kitaralta. Musiikissa pyörii koko ajan joku oudon tuttu kansanmusiikkiviba, mutta sitä ei saa napattua käteen kiinni. Se pyörii, toistaa itseään ja silti elää ja kasvaa. Vähän samanlaista hypnoottista vibaa oli parinkymmenen vuoden takaisilla Ektron julkaisemilla Markku Peltolan sooloilla?
Tällaisessa kamassa on tietty riskinä, että samankaltaisen äänen soidessa koko ajan biisi biisin perään putkeen, sen teho vähän laskee. Valoäänikään ei ihan pääse kuivin jaloin tästä ilmiöstä. Levyn alun jälkeen nimittäin tapahtuu vähän näin, mutta Raudaskoskella riittää tyylitajua laittamaan samanlainen, mutta vähän erilainen kappale 'Alunalan' loppuun, joka nostaa taas valppaustason ylös.

Raudaskoskelta on ilmestynyt käsittääkseni levy jo tätä ennenkin, mutta Valoääni on itselleni ensimmäinen tutustuminen kyseiseen artistiin. Tämä on sellaista kamaa, mitä olisi voinut kuulla nyt sellaisenaan edesmenneillä Jättömaa-festivaaleilla. Levyn on julkaissut Luova-levyt, jonka tämän hetken tunnetuin, tai ainakin varmaan puhutuin artisti on Litku Klemetti. Levylle ja artistille vahva suositus.