Jos olisin Radio Helsingin toimittaja kaksi vuotta sitten, sanoisin, että Gram Parsons oli nero ja aikaansa edellä. Koska en kuitenkaan ole, niin jätetään americana-vaahtoaminen sikseen ja todetaan Gram Parsonsin vaikuttaneen 70-luvun taitteessa melkoisesti musiikkiin - ainakin jos sitä vertaa miehen levymyyntiin, joka ei ole koskaan ollut kummoinen.
Gram Parsons (s.1946) oli syntyjään nimeltään Ingram Cecil Connor III, josta voi päätellä, että varsin varakkaasta white anglo saxon peoplesta oli kyse. Hänen äitinsä isä omisti sitrushedelmäimperiumin, isä oli toisen maailmansodan hävittäjä-ässä. Vanhemmille maistui kuitenkin kuppi ja äiti sairasti masennusta. Connor III:sen isä tappoi itsensä pari päivää ennen joulua 1958. Parsons otti myöhemmin isäpuolensa nimen, mutta uutta perheonnea kesti vähän aikaa äidin juodessa itsensä hengiltä Gramin valmistujaispäivänä Bollesin yksityiskoulusta.
Parsons jatkoi kuitenkin Harwardin yliopistoon, missä opiskellessa hän jatkoi myös jo aiemmin alkanutta pakoaan musiikin maailmaan liittymällä International Submarine Bandiin. Yhtye muutti pian paremman näkyvyyden toivossa Bostonista Los Angelesiin. Bändi levytti unholaan jääneen albumin, mutta Parsons oli kiinnittänyt
Byrdsien basisti Chris Hillmanin huomion ja pestattiin yhtyeeseen soittamaan koskettimia ja paikkaamaan bändistä lähteneitä David Crosbya ja Michael Clarkea 1968. Yht'äkkiä hän kuitenkin soitti rytmikitaraa ja lauloi eturivissä. Tosin kuukausipalkkalaisena ja vuoden lopussa hän oli saanut kenkää vaikka oli ollut täydessä teossa ja biisinteossa yhtyeen 'Sweetheart of the Rodeo' levyllä. Monen mielestä juuri Parsons oli se, joka työnsi yhtyettä syvemmälle country-rockin alueella.
Bändin Englannin kiertueella Parsons tapasi
Keith Richardsin, jonka kanssa hän ystävystyi heti. Parsonsin saatua kenkää Byrdseistä hän majaili hetimiten Richardsin luona jakaen tietouttaan country-musiikista, jota Richards imi kuin pesusieni. Yhdessä jaettiin myös pilvi, kokaiini, heroiini ja viina. Tämä jatkui myös Stonesien maanpaossa Ranskan puolella aina vuoteen 1972 asti, jolloin Parsons häädettiin Stonesien hovista. Hänet kupattiin tällä ajalla samalla tavalla musiikista ja biiseistä, kuin pari vuotta aiemmin oli tapahtunut nuorelle Ry Cooderille. Hän ei myöskään tullut juttuun mustasukkaisen Jaggerin kanssa, joka kuitenkin myös kuunteli tarkasti Parsonsin musiikillisen annin. Levynostajat kuuntelivat taas sen Stonesien 'Sticky Fingers' ja 'Exile on Mainstreet' levyiltä.
Tässä välissä Parsons yritti kaksi levyä yhdessä basisti Chris Hillmanin, Chris Ethridgen ja Pete Kleinowin kanssa
Flying Burrito Brothers yhtyeenä. Bändin ensimmäistä pidetään klassikkona country-rockin saralla ja Parsonilla oli tässä vaiheessa oma näkemys 'kosmisesta amerikkalaisesta musiikista'. Repertuaariin kuuluivat myös kimaltelevan koreat cowboy-puvut. Omaan korvaani se on vähän tylsempää, kuin samanaikainen 'kosminen saksalainen musiikki'. Mutta makuja on monia ja moni pitää levystä. Bändin kakkonen levytettiin vähän kiireessä. Tässä vaiheessa Hillman oli totaalisen kyllästynyt lapsenvahdin hommaan Parsonsin kanssa ja bändi hajosi. Parsons oli tuolloin lähes kaiken aikaa psilosybiini-kokaiini tokkurassa ja keikat menivät miten sattuu.
Takaisin Stonesien Ranskan kartanoon; Parsonsin saatua kenkää mestasta hän onnistui pääsemaan eroon heroiinista ja aloitti lyhyeksi jääneen soolouransa. Parsons kiersi samaan aikaan myös nousevan kyvyn
Emmyloy Harrisin kanssa. Kaksi viimeistä sooloalbumia löytyy hyllystä ja niistä muutama biisi, jonka jaksan kuunnella. Kiertueet eivät kuitenkaan nostaneet levynmyyntiä ja niiden listasijoitukset olivat hätäisesti kahdensadan pinnassa. Tästä voi päätellä, ettei niitä myyty montaakaan tuhatta kappaletta silloin aikoinaan.
Parsonsin kuolema, tai tapahtumat sen jälkeen ovat myös ikuinen tarina rockin kummallisemmissa sivupoluissa. 60-luvun lopulta asti Parsons ja hänen kaverinsa olivat käyneet Joshua Treen autiomaassa huumeilla viritettyinä etsimässä UFOja. Parsons saapui taas alueen erääseen hotelliin, muttta löytyi kaksi päivää myöhemmin huoneestaan kuolleena morfiinin ja alkoholin yliannostukseen syyskuun 19. päivä 1973. Tämähän oli 70-luvun alussa valitettavan yleistä peruskauraa rocktähtien (jos näin Parsonsin kohdalla voi sanoa), mutta seuraavat tapahtumat eivät olleet tavallisimmasta päästä.
Parsonsin kaksi ystävää varastivat hänen isäpuolensa kotiin Lousianaan matkalla olleen arkun lentokentältä, veivät artistin takaisin autiomaahan ja polttohautasivat hänet hänen tahtonsa mukaan. Hautaus tosin alkoi bensiinin höyrystettyä tulipallon räjähdyksellä, jonka houkuttelemia viranomaisia ruumiinryöstäjät joutuivat pakenemaan seitsemän päivän ajan ennen kiinnijäämistään.
Tämä on kaiketi ainoa kerta, kun rocktähden ruumis on ryöstetty ihan fyysisesti. Henkisesti ja rahallisestihan ruumiinryöstö on ollut yleinen tapa iät ja ajat. Voi tietysti olla, että bläkäri-skenessä tälläistäkin on tehty. Ruumiinryöstäjät saivat vain 750 taalan sakot, koska ankaria pykäliä tai rikosta sellaisenaan ei tunnettu osavaltion laissa.
Parsons on ehkä mielenkiintoisempi tarinana, kuin levynä. Mutta se tarina ei ole yhtään tylsä!