perjantai 30. joulukuuta 2011

22-pistepirkko - Don't Say I'm So Evil 7" 1992

Taidemusiikkiin ja itsensä etsimiseen ennen minua ehtineet kaverini kuuntelivat Velvettejä ja Pistepirkkoja, kun itse yritin vielä olla musiikin suhteen kunnon valkoinen suomalainen heteromies.

Huonostihan siinä lopulta sitten kävi. Tosin en nyt silloinkaan mitään Yötä tai Popedaa sentään kuunnellut, mutta kova oli defenssi artsyilyä vastaan.

Vuoden kuluessa yläasteen/lukion kuviksen tunnilla kuullun 'Bare Bone Nest' kasetin jälkeen tapahtui paljon muutoksia. Niinpä talvella 1992 television ainoasta musiikkiohjelmasta kuultu (niitä oli silloin yksi enemmän, kuin nykyään) tulevan levyn sinkku Don't Say I'm So Evil putosi ja kovaa. Helmeilevät akustiset, Askon syna (en edelleenkään tiedä mitä synaa tuossa on soitettu) ja P-K:n sielukas laulu. Äkkiseltään ei tule mieleen samalta kuulostavaa kappaletta. No, lukuunottamatta Pirkkojen omaa tuotantoa.
Siitä päivästä lähtien olen ollut niin sanottu fani.

En muista kummin päin ostin levyt. Oliko tämä seiskatuumainen vai pitkäsoitto ensin? Sen kuitenkin muistan, että jouduin Kotkan paikallisessa levykaupassa tyytymään loppuneen cd:n sijasta pitkäsoiton vinyyliversioon avattavine kansineen, mikä harmitti silloin. Voi pojat..
Sinkulta löytyy hauskasti sekä kappaleen levy-versio, että b-puolen nopea versio. En ole vieläkään päässyt selvyyteen kumpi näistä on parempi. Ehkä b-puolen reippaasti laulettu "toont seii" tankerossaan vielä pirteämpää tavaraa, kuin ykköspuolen fiilistely. Ja se meteliväliosa, josta taas lähdetään kovaa eteenpäin. Riku Mattila oli tuotantopuikoissa mies paikallaan.

Kavereiden isommat kaverit tosin julistivat Pistepirkot jo sell-outeiksi, koska jopa kaltaiseni nyypät löysivät yhtyeen. Bändi ei ollut enää pienen piirin yksinoikeus eikä nimen pudottaminenkaan tehnyt varmaa vaikutusta kaupungin runotytöihin, kun jo taviksetkin kuuntelivat tätä.

Jälkikäteen ajatellen Big Lupu on vähän sellainen tuotetumpi Bare Bone Nest, mutta kummallekin löytyy paikkansa. Ja ne synasoundit!

Pink Fairies - Finland Freakout 1971 2008

Pink Fairies oli 'legendaarinen' englantilainen orkesteri, joka operoi yhdessä Ladbroke Groven-skenessä muun muassa Hawkwindin ja kumppaneiden kanssa. Itse asiassa yhtyeet keikkailivat paljonkin yhdessä ja välillä oltiin lavalla yhdistettynä Pinkwind-yhtyeenä. Skeneen kuului ilmaiskeikkoja, vallatuissa taloissa asumista, pienlehtiä ja .. no huumeiden käyttöä, vallatuissa taloissa asumista, ilmaiskeikkoja, pienlehtien tekoa ja huumeita.

Pink Fairiesin juuret olivat englantilaisessa agit-prop/räminä The (Social) Deviants-yhtyeessä, joka majaili 60-luvun lopussa San Fransiscossa. Bändi potki pois perustajansa Mick Farrenin ja otti mukaan Pretty Thingseissä soittaneen ja laulaneen rumpali Twink Alderin, joka yhdessä basisti Duncan Sandersonin, toisen rumpalin Russell Hunterin ja kanadalaislalähtöisen kitaristi Paul Rudolphin kanssa muodosti Pink Fairiesin. Yhtye majaili jonkin aikaa Friscossa matkien Grateful Deadin jammailevaa tyyliä, jonka se tajuttoman volyymin kera toi mukanaan palatessaan takaisin Englantiin vuonna 1971.

Bändi kävi muutaman vuoden kestäneen uransa aikana läpi miehistönvaihdoksia ja julkaisi kolme studiolevyä, joista yksi on hyvä, ensimmäinen kohtuullinen ja keskimmäinen kehno. Yhtye itse piti juttunaan livejameja. Omien sanojensa mukaan ne menivät joskus erittäin hyvin, joskus erittäin huonosti. Mutta tämän takia jännite säilyi keikalta toiseen.

Onkin hassu yllätys, että basisti Sandersonin mielestä bändin paras äänite on tämä neljäkymmentä vuotta sitten YLE:n arkistoon äänitetty live-esitys Turun Ruisrockista. Levy julkaistiin vuonna 2008. Festivaali järjestettiin vielä silloin Woodstockin hengessä (ja jo syksyisten säiden armoilla) elokuun lopussa. Samoilla festivaaleilla esiintyivät myös sellaiset ulkomaan ihmeet, kuin Kinks, Jeff Beck Group, Juicy Lucy, Canned Heat ja Fairport Convention, joten kyseessä lienee ollut kaikkien aikojen kattaus. Näin ainakin paperilla.

Yhtye nousee triona lavalle ja on sen verran ehtinyt tutustua kenties suomalaiseen naissukupuoleen, että tervehtivät yleisöä sanomalla 'moi'. Tämän jälkeen alkaakin rytistä niin perkeleesti. Bändi ei nimittäin tullut Turkuun asti muniin puhaltelemaan.

Yhtye tykittää avauksena free-form vedon Beatlesien 'Tomorrow Never Knowsista'. Pelkkä kappaleen henkiin saaminen livenä on jo sellainen saavutus, että pelkästään tämä saa nostamaan hattua. Hunterin rummut tykittävät läpi keikan ja unohdettu kitarasankari Paul Rudolph vetelee nauhakaiun ja kierron kanssa erittäin mureaa kitarointia. Bändi käy läpi tuon ajan jamibiisinsä ja päättää keikan omaan versioonsa Venturesien 'Walk Don't Runista'.

Äänite on laadultaan rupinen kuin spurgun perse, nauha sihisee ja niin edelleen, mutta ei tässä mitään hi-fiä ole soitettukkaan. Finland Freakout on ultimaattinen metelöivän jamibändin nauhoite. Melkein täysi tunti kaahausta.

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Can - Tago Mago 1971

Keski-ikäisille ja keski-ikäistyville maksukykyisille musiikin kuuntelijoille suunnatuissa lehdissä on nykyään ärsyttävä piirre, että otetaan 20+ vuotta sitten tasavuosissa levytetty levy. Vähän puolivillaista kyselyä artistilta (tai jos bändi on keskenään välilöissä, niin useammalta soittajalta) ja lehti hyllyyn. Kyllä kaltaiseni musiikkinörtit sen ostavat.

Luojille kiitos kuitenkin, että tänä vuonna on kulunut neljäkymmentä vuotta vuodesta 1971. Tuolloin ilmestyikin suhteellisen monta merkittävää albumia. Brittilehdistö ei kuitenkaan muistele mitään Amon Düül II:sia, vaan niitä lempiyhtyeitään, joihin Can on aina kuulunut.

Vaikka kuuntelenkin alan levyjä paljon, suhtautumiseni Caniin on ollut jostain syystä aina penseä. Monen mielestähän yhtye on juuri SE krautrock-yhtye, mutta itse olen aina sijoittanut Canin sinne oman mielenkiinntoni häntäpäähän. Niinpä Tago Magon 'juhlavuoden' kunniaksi pursuavien lehtijuttujen takia otin levyn uudelleen kuunteluun ja ajattelin antaa vielä kerran sille mahdollisuuden tehdä vaikutus.

Can ja juuri tämä levy oli se, joka vaikutti suuresti punkin perustaneeseen ikäluokkaan. Jotkut tiettävästi jopa matkivat ennen punkin syntyä yhtyeen 'epämusiikkia', joten voitaneen sanoa Canin vaikuttaneen myös sen liikkeen estetiikkaan. Bändi myös itse otti vaikutteita enemmän John Cagen ja Stockhausenin tyylisiltä modernin musiikin tekijöiltä ja Miles Davisilta, kuin Chuck Berryltä. Ja tietysti Velvet Undegroundilta.

Tago Magon yhteydessä bändi itse puhuu jopa salaisesta mustasta magiasta, mutta levy kuulostaa omaan korvaan enemmän puhtaalta artsyilyltä nauhamanipulaatioineen. Tämä oli tietysti aikanaan tuoretta, mutta ei nyt 2011 yllätä enempää. Tago Magolla bändi kieltämättä laajentaa 'pop-yhtyeen' käsitettä. Seiniä tuupataan leveämmiksi, välillä käydään noisen puolella ja soitetaan tietysti paljon sitä 'can-groovea', mistä hehkuttajat aina vaahtoavat.

Yhtyeen soittajisto on jäänyt myös genreen omalla ikonistisella tavallaan. Puhutaan aina Jaki Liebezeitin eleettömästä rumpujen soitosta, eikä Michael Karolikaan ollut kehno kitaristi. Ehkä se itseäni ärsyttävä lenkki on Damo Suzukin epälaulu?

Kyllähän Can groovaa omalla yksinkertaisella mutta kiemuralla tavalla. Mutta silti en jaksa kuunnella Cania vapaaehtoisesti. Ehkä sitten, jos joku spaikkaa kraanaveden, mutta muuten kuuntelen mielummin Faustia.

maanantai 26. joulukuuta 2011

Demis Roussos - The Demis Roussos Magic 1977

Demis Roussos, Evangelis O. Papathanassiou ja Lukas Sideras muodostivat aikansa tunnetuimman kreikkalaisen pop-yhtyeen Aphrodites Childin. Bändiä on sivuttu useammankin kerran tässä blogissa, joten ei siitä enempää. Yhtyeen loppu tapahtui myrskyisissä merkeissä Vangeliksen magnus opus 666:sen levytyksen yhteydessä. Kukin yhtyeen päähahmoista jatkoi soolouralle, joka ainoastaan Lukas Sideraksen kohdalla ei johtanut taiteelliseen tai kaupalliseen menestykseen. Rumpalin osa on aina kova.

Viisi vuotta myöhemmin Roussoksen ja Vangeliksen välit olivat jo sen verran lämmenneet, että yhteistyö oli taas mahdollista. Roussos oli 70-luvun puolessa välissä SUPERsuosittu ympäri vanhaa manteretta. Hänen imelät kappaleet yhdistettynä falseettivibraattoon soivat kaikkialla.

Roussoksen levyt eivät ole kuuluisia taiteellisista kokonaisuuksistaan ja tälläkin kertaa levy on kokoelma erilaisia kappaleita lyötynä peräjälkeen. Pääpaino on luonnollisesti niissä herkän imelissä balladeissa. Ajan muodin mukaan osa kappaleista soi kuitenkin disco-biitin mukaan. Mukaan on otettu pari Vangeliksen soolodebyytinkin (mahtava Earth) biisiä. Se, että ovatko biisit Demiksen versioina parempia, en rupea arvottamaan. Ainakin mielenkiintoisia. Vangelis kuorruttelee orkestraatioita syntikoillaan. Levy ei ole ehkä Vangeliksen parhaita tuotantoja, mutta sisältää muutaman pätevän hetken.

Magic ei jäänyt Roussoksen ja Vangeliksen ainoaksi sooloyhteistyöksi, vaan Demiksen etno-falsettia kuullaan myös 80-luvun alussa Vangeliksen jäätävän hyvällä Blade Runnerin soundtrackilla.

torstai 22. joulukuuta 2011

Windy & Carl - Portal 1992

Aviopari-duo 'Tuuli ja Kari' on pitkän linjan marginaalivääntäjä Amerikan Yhdysvaltojen Dearnborista. Kaupunki on yksi Detroitin pienemmistä satelliiteista ja kaiketi kuuluisin Ford-yhtiön pääkonttorista.

Windy & Carl luettiin aikanaan myös 'shoegazing' genreen, mutta siihen yhtye oli vähän liian lavea. Yhtye ei myöskään mahtunut genren muotiin muutenkaan yhtä helposti, sillä englantilaisten Slowdiven tai Lushin tapaan sillä ei ollut heittää promokuviin eteeristä ja lommoposkista runotyttöä. Windy oli ja on sellainen pullea keskilännen jenkkitäti ja Carlkin näytti lähinnä autoinsinöörilta. Ei siis indie-popparipoikien tai tyttöjen päiväunikamaa. Ehkäpä tästä syystä Windy & Carl kuulostaa edelleenkin mukiin menevältä suhinalta tai surinalta, toisin kuin poseeraavat aikalaisensa?

Portal oli kaksikon ensimmäinen julkaisu, joka tehtiin omakustanteena ja c-kasetille. Levystä tehtiin 1995 cd-painos. Olen jonkun verran kuunnellut Windy & Carlia ja tämä ykkönen on loppujen lopuksi jäänyt suosikiksi.
Vaikka duo operoikin kitaralla ja bassolla, musiikki on ambientia tai dronea. Kaikubokseja on varmaan kymmenen ja ne luovat hienon hidasliikkeisen orgaanisen äänivallin, johon vielä tällä ensimmäisellä levyllä Windy välillä puhuu päälle. Lopputulos kuulostaa Sonic Youthin taiteellisen pään ja Join Inn-ajan Ash Ra Tempelin välimuodolta. Aivan puhtaasti pelkkää kitaraa, bassoa ja efektejä tämä debyytti ei ole, vaan välillä seasta pilkahtaa syntetisaattorin ääntäkin. Sivuosassa, mutta kuitenkin.

Yhtyeen radikaalein poikkeavuus surinabändeistä oli kuitenkin rummuttomuus, joka poistaa musiikista jyskeen ja agression sekä antaa tilaa orgaaniselle rytmille. Tämä oli tietysti varma lippu sinne marginaalin äärilaitaan ja on sitä edelleenkin. Muuten Portal kuulostaa pitkälti tuon ajan Spiritualizediltä. Tai siis niiden levyjen biisien välisuhinoilta. Levyn kolmosbiisi on nimeltäänkin 'Ode to Spaceman'. Musiikista on riisuttu turhat laulutkin ja annettu phaserien, näppäilyn ja kaiun keskittyä siihen olennaiseen. Eli fiilikseen.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Tiger B. Smith - Tiger Rock 1974



Tiger B. Smith oli saksalainen hardrock trio jolta löytyy pari levyä 70-luvun alusta ja useampikin pätevä protometalliveto. Jotain Freen ja Black Sabbathin välistä.

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Arto Melleri - Tuomiopäivän sävärit (eli svimbaa, komisario Koskinen) 1987

Luin juuri Arto Mellerin 'Pääkallolipun alla', joka pitää sisällään hänen koko runouden ulkopuolisen kirjallisen tuotannon. Mielenkiintoni mieheen heräsi alunperin luettuani Albert Järvisen elämänkerran ja etenkin pätkän, jossa oli taustaa tätä Mellerin ainoata pitkää proosateosta kohtaan.

Melleri aiheutti alunperin tietynläistä vierastamista ehkä miehen boheemin maineen takia. En ole mikään hirveä moralisoija, mutta Mellerin maine perustui juuri tälläiseen laillisuuden rajamailla vaeltavaan 'romanttiseen huumeidenkäyttäjään', joka kirjoittaa runoja ja istuu päivät pitkät Helsingin taitelijaravintoloissa. Ja joku nainen paapoo. Huumeita ja juttua niistä kirjassa tosiaan piisaakin, mutta myös hyvää tekstiä. Jos olisin ollut herkässä nuoruusiässä astetta lennokkaampi luonne, ymmärtäisin helposti miehen arvostuksen ja maineen silloin takavuosina.
Itse asiassa tästä maasta/tämän päivän julkisuudesta löytyy aika harvassa Mellerin ja Andy McCoyn tyylisiä wanhan liiton 'pyhiä' huumeveikkoja stetsonit päässä sulkineen, kun jopa R-kioskin täditkin joutuvat työhöntulossa huumetesteihin ettei vain olisi pilveä polteltu. Arkipäivä on nykyisin siirtynyt metrossa känykkään sössöttävien sekakäyttäjien ja Kurvin jengin päivittelyyn. Mutta he eivät saisi mitään järjellistä tekstiä ulos edes kaksirivisen runon vertaa.
Intiaanipäälliköt ovat intiaanipäälliköitä - moniongelmaiset luuserit moniongelmaisia luusereita.

Plaa, plaa, plaa. Takaisin kirjaan. Melleri suoritti kirjaa varten omien sanojensa mukaan 'kemian lopputyönsä'. Niinkuin taustoja varten. Mellerin rock-fanitus ja kuvioissa pyöriminen johti siihen, että hänen huume/rikollisromaaninsa pyörii luonnollisesti samoissa kuvioissa. Kirja julkaistiin vuonna 1987, mutta henkilöt ja tarinat ovat 70-luvun lopulta. Melleri jakoi työhuoneensa Albert Järvisen kanssa, joka toimi ystävänä ja innoittajana. Vaikka Melleri käyttää klassista kirjailijan kikkaa vaihtelemalla tosielämän henkilöiden paikkoja ja soittimia, kirjasta tunnistaa helposti oikeita hahmoja, jotka pyörivät Helsingin 'kuvioissa' tuohon aikaan. Järvinen on esimerkiksi edesmenneen 'Ramalama Brothersien' flipannut kitaristi, Pave Maijanen istutettiin sivuosaan yhtyeen rumpalin pallille, Q-teatterin porukkaa ja teatteriväkeä marssitettiin estradille. Mukana ovat rikollistaustaiset roudarit, vanhat sodanjälkeiset nistit ja koko rock-alamaailman kirjo. Ramalama Brothers on tietenkin Hurriganes, jota tosin harhauttavasti maustetaan uuden-aallon vaikutuksella.

Kirjailija itse on mukana Ilppo Koiruoho nimisenä huumespurgu-kirjailijana (joka syyttää sivuilla surkeaa Arto Meller nimistä kirjailijaa juttujensa varastamisesta ja kopioinnista!). Kyseinen käänne kertoo hauskalla tavalla Mellerin satiirisesta tyylistä ja muistuttaa jopa Vonnegutia. Tosin sillä erolla, että Vonnegut ei ollut huumespurgu.

Tuomiopäivän sävärit ei ollut runojen lisäksi Mellerin ainoa ulostulo musiikin puolelle. Jokainen ikäiseni on toki saanut kuulla kyllästymiseen asti Alangon kappaleen 'Taitailijaelämää' lainia. Melleri itse teki tekstejä muusikoille ja muun muassa tämän yhteislevyn Edward Vesalan kanssa, missä hän näyttelijöiden kera lukee lyriikoitaan aika mehevän modernin jazzin päälle.

lauantai 17. joulukuuta 2011

Nefes - Stoa 17.12.2011

Sade piiskaa joulukuisia mustia ikkunoita, kun Helsingin kaupungin itäinen Kulttuurikeskus Stoa tarjoaa Sufilaisen illan, jota tähdittää Nefes-orkesteri.
Yhtye on toiminut vuodesta 1990 asti ja sitä pidetään yleisesti suomalaisena lähi-idän musiikin peruskouluna. Orkesterin nimi tarkoittaa hengitystä ja soittajisto pitää sisällään suomalaisten ja turkkilaisten lisäksi myös uusi-seelantilaista verta.

Allekirjoittanut lähti keikalle tietenkin Itiksen kebab-ravintolan kautta. Suolainen kebabliha on hyvää, vaikka aiheuttaakin kamalat silmäpussit.

Sufilaisuus on Islamin lahko, jossa korostetaan suoraa jumalyhteyttä. Wikipedin mukaan sufilaisuus koostuu kolmesta perusperiaatteesta jotka ovat: 1) asketismi, 2) mystiikka, ja 3) mystinen filosofia. Historiansa aikana liike on ollut vainottuna ja edelleenkin monet islamilaiset pitävät sufilaisuutta epäpuhtaana sekoituksena islamia, gnostilaisuutta ja uusplatonilaisuutta.

Sufilaisuus oli myös se islamin suunta, mihin moni itseään etsinyt britti-hippi kääntyi 70-luvulla. Muun muassa Fairport Conventionin Richard Thompson. Sufilaisuuteen kuuluvat myös dervissi-tanssijat, jotka pyörivät itsensä transsiin.

Nefes koostuu siis suomalaisista ja Suomessa asuvista turkkilaisista soittajista, joiden lisäksi tälle keikella oli saatu laulaja ja tanburan soittaja itse Turkista asti. Kappaleet olivat sävelletty Yunus Emren teksteihin. Tai siis yhtye soitti sufilaisia tradeja ja muutaman oman kappaleen tämän keskiaikaisen runoilijan teksteihin. Sufilainen runous perustuu tietenkin Allahin ylistykseen, mutta vastoin Homma-foorumin tilastovääntelyä, sufilaiset julistavat runoissaan ihan oikeasti rakkautta ja omaa henkilökohtaista uskon etsintäänsä.

Sali oli yllätyksekseni melkein täynnä. Aika paljon turkkilaisia, osa vanhempaa kaartia, osa näiden futistukkaisia poikia. Pari hämyä ja vanhenpia rouvia. Tunnin mittainen setti perustui siis uskonnolliseen musaan, joten se oli ehkä hivenen myös tosikkomaista, lukuunottamatta viimeisen kappaleen vierailevan tähden kurkkulaulua ja jouhikon soittoa. Mutta täytyy myöntää, että musiikki toimi.

Miksauspöydän takaa hommaan lisättiin hivenen taikapölyä kaiun muodossa, joka sopi huiluille (kolme kappaletta) ja vierailevan Cem Cirakin tanburalle. Tanburan soittaja nousikin omaan korvaani keikan päätähdeksi. Vitsin hienoja lickkejä, taitavaa kaulan heilutus vibraa ja virtuoosimaista soittoa. Suomalainen ud-luutun soittaja jäi hivenen taustasoittajan rooliin, mutta se kai oli tarkoituskin. Rytmiä soitti suomalaisturkkilainen perkussionisti käsirummulla ja välillä vieraileva päälaulaja tarttui isoon tamburiiniin ja näytti, miten silläkin voi soittaa aika helkutin monipuolisesti. Kappaleiden melodiat polveilivat mielenkiintoisesti. Samaa kamaa on tullut toisinaan ihasteltua niissä kebab-ravintoloiden muzakeissa ja miksei myös Baris Mancon musiikissa. Taustalla soi huilujen tai tai tanburan metallinen drone.

Tälläiset konsertit ovat mukavaa mokuttamista verorahoilla. Aika moni mielenkiintoisimmista keikkakokemuksistani on itse asiassa Helsingin kaupungin kulttuurikeskusten kustantamia. Lähivuosilta tulee äkkiseltään mieleen muun muassa Pentti Kurikan nimipäivät, Kuusumun profeetta ja Terakaft. Näistä artisteista monikaan ei kaupallisesti kustannetun baarikeikan lavalle maksettaisi. Käyttäkää näitä verorahoin kustannettuja kulttuuripalveluja!

torstai 15. joulukuuta 2011

Mohave Triangles - Eternal Light of the Desert Plateau 2011

Tämän hetken kuuminta hottia piireissä ovat c-kasettijulkaisut. Itse tosin kuuntelin tämän tylsästi suoraan yhtyeen Bandcamp-sivuilta.

Mohave Trianglesista on kovin vähän mitään informaatiota. Yhtye on Pohjois-Carolinan Washingtonista ja yhden miehen orkesteri. Yhtyeen Bandcamp-julkaisuista moni ei ole mitenkään ihmeellisen kuuloista tavaraa, mutta tämä 'Eternal Light of the Desert Plateau' kuulostaa sitä vastoin tajuttoman hyvältä suhinalta. Kansikuva kertoo paljolti sisällyksestä. Jossain teosta kuvattiin 'Ford Escortiin unohtunut 80-luvun new age kasetti, joka on venynyt pikku hiljaa'.

Käsittääkseni julkaisu sisältää c-kasettiestetiikkaa muodon lisäksi myös itse musiikissa. Kummatkin kappaleet ovat niin sanottuja kenttä-äänityksiä ja käsittääkseni soitettu yhteen kasettisoittimille äänitetyistä musiikeista. Ykkösbiisi 'Eternal Light'in alun dolbyn pullistama apokalyptinen intiaaniläppä yhdistettynä kasettisuhinaan ja aaltoilevaan huminaan oli ensimmäistä kertaa kuultuna kieltämättä vaikuttava. Ford Escort-versio 'Little Fluffy Cloudsin' puheesta. Suhinan lisäksi vieraillaan myös 80-lukulaisen taiderock-surinan ja helinän puolella.

Kasettiestetiikka teki oikeastaan niin suuren vaikutuksen, että ajattelin vähän kopioida juttua ja haalia kirppiksiltä muutaman kasettidekin joilta voisi soittaa omaa musiikkia ja ajaa samalla efektien läpi.

tiistai 13. joulukuuta 2011

Edgar Froese - Aqua 1974

Tangerine Dream on tänä päivänä yhtä kuin Edgar Froese, joten ei sinänsä ihme, että jo ensimmäisellä soololevyllä yhtyeen ja miehen soololevyä ei erota toisistaan.

Tai no, jotkut puristit ovat sitä mieltä, että Aqua on hengetön välituote, jonka tarkoitus oli vain tuottaa Froeselle rahaa seuraavan TD-levyn soitinhankintoja varten. Toki itse pääbändin katalogissa ilmestyi samana vuonna Phaedra, jota pidetään yleisesti yhtyeen parhaana levynä, mutta mielestäni Aquan musiikki on aivan täysin samalla tavalla haahuilevaa ja harhailevaa suhinaa, kuin TD:n 'omat' levyt.

Eli levyn voi surutta lukea niin sanotun 'Berliinin koulukunnan' suhinalevyihin. Levy on itseasiassa äänitetttykin tuossa silloin jaetussa kaupungissa. LFO:ta käytetään rytminä, toisinaan analoginen sekvensseri paukuttaa modulaareille tahtia ja päälle maalaillaan vahvasti phaseröityjä koskettimia. Mellotronin tehostenauhoista soitetaan tietenkin veden solinaa. Chris Franke vierailee vielä yhdellä levyn kappaleista, joten todella TD-fiiliksissä mennään.

Levyn kansiteksteissä suositellaan kuuntelemaan se kuulokkeilla. Levyn biiseistä 'NGC891' äänitettiin 'Artificial Head Recording System' tekniikalla, jossa mallipäähän asetettiin mikrofonit kummallekin korvalle. En tiedä tuoko se kappaleeseen varsinaisesti mitään lisäarvoa, mutta ihan mielenkiintoinen kuriositeetti tuon ajan 'edistyksellisistä' äänitystekniikoista.

maanantai 12. joulukuuta 2011

Baris Manco - 2023 1975

Viimeisimmässä Wire-lehdessä oli pitkästä aikaa mielenkiintoista tavaraa; muun muassa E2-E2 levystä ja noin yleisemminkin Manuel Göttschingistä. Lehden mielenkiintoisin artikkeli oli kuitenkin yleiskatsaus 'turkki-psykeen' tai siis sen tärkeimpiin levyihin.

'Genressä' oli paljon artisteja, muun muassa Erin Koray, jotka sekoittivat psykedeelisvaikutteisia lähi-itä vetoja tunteita tihkuviin kappaleisiin. Lopputulos muistuttaa ehkä jotain Bollywood-tavaraa sillä lisällä, että laulettu türkki kuulostaa ainakin omaan korvaani ranskan ja suomen sekoitukselta. Eksoottista siis.

Levyhyllystä löytyy tätä ennen ilmestynyt Baris Mancon 'Dünden Bugüne', mutta se on lähinnä kokoelma miehen siihen asti (1972) levyttämiä singlejä, eikä todellakaan mikään albumikokonaisuus. Manco oli elinaikanaan (k.1999) erittäin suosittu ja pidetty artisti. Toisin, kuin useat muut genrensä 'vastakulttuuriedustajat' (lue länsimaisen musiikin soittajat), Manco pysyi koko uransa ajan hyvissä väleissä maata tasaisin väliajoin komentaneen sotilasvallan kanssa.

2023 on siis niin sanottu konseptialbumi. En tietenkään saa mitään selvää kappaleiden turkkilaisista teksteistä, mutta itse musiikin linja pitää alusta loppuun. Levyn kansi antaa itse asiassa hyvän kuvan, mitä tuleman pitää sisällön puolesta. Mursunviiksissä ja paljettitakissa seisova Manco taustanaan piirrettyjä tähtiä ja markkeeraustussilla vedetty tunnus. Futuristinen levy pursuaa laulettuja kyyneleitä, mutta myös upeita viulukoneita, phasereita, syntikoita ja lähi-itäläistä psykedeliaa. Instrumentaalinen nimikappale avaruusfuugineen kuulostaa miltei samanaikaiselta italo-Goblinilta. Levy funkkaa ja välillä pistäydytään ' Uzun Ince Bir Yoldayim' kappaleen tyylisissä sentimentaalisissa, mutta myös mystisen kuuloisissa tunnelmissa. Ihan jokainen biisi ei kestä, mutta pääosin 2023 on hieno 70-luvun puolenvälin etno-progeilu.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

The Bizarros - I Bizarro 1976



Punkkia ei tietenkään keksitty Englannissa, vaan sen alkumuoto syntyi Amerikan mantereella hiljalleen 70-luvun puolessa välissä erinäisten paikkakuntakeskittymien yhtyeiden soittaessa MC5:sen, Velvettien ja Stoogesin innoittamaa köpömusaa. Ensinmainitut taas saivat vaikutteita aikansa 'garage'-rockista.

Iggy & The Stoogesin vaikutus kuuluukin selkeästi tässä Ohion Akronista olleen The Bizarrosin musassa. Täyspitkän bändi pääsi tekemään vasta 1979, eikä siinä nyt niin hirveästi ollut annettavaa. Mutta nämä ensi sinkut ovat vielä hyvää musaa ilman muodon ja ulkonäön kahleita.

torstai 8. joulukuuta 2011

Prince Rama - Shadow Temple 2010

Levyhylly hyppää vastoin normaaleja tapojaan surffaamaan tulevan aallon harjalle pillifarkuissa ja Cousteau-pipossa. Ehkä valitsen mukaan vielä jotkut ironiset lasipokat huurtumaan viileässä vedessä.

Prince Raman nettijulkaisu/levy 'Shadow Temple' on brooklyniläis-bostonilaisen trion viimeistä Animal Collectiven levymerkille tehtyä levyä edeltänyt levytys. Yhtye koostuu kahdesta siskoksesta ja näiden kaverista, jotka omien puheidensa mukaan kasvoivat floridalaisessa Hare Krishna-kommuunissa. Täältä he muuttivat Bostoniin - kuinkas muuten kuin taidekouluun.

Tavallisesti saan hengenahdistusta moisesta 'tarinasta', mutta Prince Raman 'Shadow Temple' kuulostaa kuitenkin nimensä ja kantensa näköiseltä taidepläjäykseltä, jolla ei ole hirveästi pelätty koitella niitä seinien rajoja. Välillä rohkeus toki aiheuttaa sen seinälevyn kiusallisen kaatumisen, mutta 'Shadow Temple' on kuitenkin nykyaikana kunnioitettavan rohkea levy.

Prince Raman siskokset laulavat tai kiekuvat mantramaisia koilotuksiaan eksoottisesti sanskritiksi ja englanniksi. Synat raikaavat ja rumpuja soitetaan epätavallisesti ja amatöörimäisesti paukuttaen. Viileän hienojen elementtien lisäksi mukaan heitetään tietenkin post-modernisti ja ironisesti juustoisia tai mauttomia pätkiä.
Kolmikko on kuitenkin selkeästi musikaalinen ja mieleen tulvii lukematon määrä oman tiensä kulkijoita 22-Pistepirkosta John Mausiin ja Os Mutantesista Gro-Magnonin 'Kaledoniaan'.
Meiningissä on myös ihka oikea 'Tuomion temppelin' tunnelma. Harvoin tulee vastaan indie-bändin levy, jonka musiikki perustuu pääosin ihmisäänellä laulamiseen (tai ulvomiseen).

tiistai 6. joulukuuta 2011

Siegfried Schwab - Meditation 1979

Aiemmin itselleni tuntematon Siegfried Schwab paljastui kulttielokuva 'Vampyros Lesbos' soundtrackin tekijäksi. Eipä sillä, että sitäkään olisin kuullut. Jonkinlaisena akustisen nailonkielisen guruna tunnettu Schwab on julkaissut aika kasan levyjä joten ehkä mies on Saksan Francis Goya? No ei nyt sentään. Onneksi. Mies paljastuu Goyan sijasta enemmän virtuoosimaiseksi soittajaksi, joka vielä taitaa oikeasti fiilistelyn.

Vinyyli tarttui mukaan käytettynä oikeasta levykaupasta ja mukavan myyjän suosituksesta (suositukseen saattoi vaikuttaa myös entinen omistussuhde). Varoituksen sana tuli kuitenkin levyn kakkospuolesta, joka pitää sisällään lähinnä akustisen nailonkielisen näppäilyä. Itse asiassa sekin kuulostaa hyvältä ja levyn nimikappale, vain neljän minuutin mittainen 'Meditation' toimii.

Levyn juttu on kuitenkin miltei koko A-puolen täyttävä kappale ‘Suche Nach Unendlichkeit'. Syntetisaattorikitara saa kappaleessa kaverikseen basson, rummut ja 'elektroniset laitteet', mitä ikinä ovatkaan. Yhtä kaikki, kappale soi aurinkoisessa Neu!:n hengessä välillä kevyen 'motorik'-biitin pumppaamana, välillä rauhoittuen taas viheltävien kitarasynaäänien ja kitaratunnelmoinnin hetkiin. Taustalla hurisee lämpimän harmoonin kuuloinen drone.

'Meditation' oli taas mukava yllätys genrensä 'valtavirran' ulkopuoleltakin löytyvistä levyistä. Ei nyt mikään klassikko, mutta kyllä tätä kuuntelee ihan kokonaisuutenakin ilman pakkoa.

lauantai 3. joulukuuta 2011

Iggy Pop - The Idiot 1977

The Idiot oli levy joka soi taustalla, kun Joy Divisionin Ian Curtis löytyi hirttäytyneenä kotoaan. Tämä sinänsä aivan toissijainen knopittelu toisen ihmisen traagisella ratkaisulla pitää sisällään kuitenkin pointin. Iggy Popin The Idiot oli albumi, joka vaikutti suuresti jälkipunkin musiikilliseen ääneen yhdessä sen tuottaja David Bowien musiikin kanssa.

Levyä voi myös pitää Iggy Popin musiikillisena nahan luontina, joka tosin ajoittui aikaan, jolloin hänen edelliset tekemisensä proto-punkin saralla olivat tapetilla. Bowien tuottama ja sävellysvastuunkin Popin kanssa jakanut levy taitaa olla miehen Berliini-trilogian neljäs albumi. Samoihin aikoihin Bowien 'Low' albumin kanssa äänitetty levy pitää soittajistossakin lähes samat naamat ja nimet.

Bowie ei ollut ensimmäistä kertaa auttamassa ihailemaansa Popia. Kuten kaikki varmasti tietävät, Ziggy-kauden Bowie väänsi namiskoita jo Stoogesin (versio II) 'Raw Power'-levylle.

Bowie oli tässä välissä jo vaihtanut tyyliä valkoiseen souliin ja funkkiin + taiderokkiin, Iggyn edelliset julkaisut olivat vielä Stoogesin baari-bootleggeja ja mies oli juuri päässyt katuojasta ylös. David tuli taas apuun ja antoi hetkeksi 'musiikillisen kameleontin' viitastaan myös vaikutteita Iggylle, joka teki ensimmäisen (ja myös viimeisimmän) taiderock-levynsä.

Dostojevskin kirjan mukaan nimetty albumi toi Popin musiikkiin mukaan kylmän elektroniset soundit jotka ilmestyivät ennen Bowien 'Low':ta. Robotti-funkin.. tai nihkeä-funkin ja China-Girl tyylisten kappaleiden täyttämä levy on tietysti aina ollut anti-bowielaisten Iggy-fanien inhokki. Levyltä ei löydy oikein mitään 'Search & Destroyn' tyylistä tavaraa, joten puristi-fanien näkökulma on tietysti ymmärrettävä ja syytökset Bowien nukkena olemisesta. The Idiot on kuitenkin pätevä levy, vaikkei yhtä iskevä, kuin seuraava (myös Bowien 'pilaama') 'Lust For Life.

torstai 1. joulukuuta 2011

Yello - Solid Pleasure 1980

Yello on aiheuttanut minulle aina samanlaista hämmennystä, kuin tämänkin levyn kansi. WTF? Onko tämä hyvää vai huonoa musiikkia? Yhtye on myös pystynyt pitämään tämän hämmentävän linjan lähestulkoon koko uransa ajan. En ole koskaan pystynyt antamaan sille samanlaista hyväksyvää nyökkäystä, kuin esimerkiksi ulkonäöllisesti samannäköisille Sparksin veljeksille.

Sveitsiläisten Boris Blankin ja Dieter Meierin Yello on toiminut vuodesta 1979 ja hämmentänyt kuulijoitaan elektronisesti manipuloidulla laulullaan ja musiikillaan. Äkkiseltään monesta debyytin kappaleesta voisi sanoa eng. kiel. sanan 'novelty', muttei sitten kuitenkaan.
Yhtye nousi tällä levyllä muiden elektro-pop yhtyeiden kanssa parrasvaloihin ja nautti 80-90-luvun taitteessa kohtuullista suosiota muun muassa Brittein saarilla.

Yellon debyytti poukkoilee tyylilajeista toiseen, huumorista viileään synapoppiin. Levyltä löytyy myös kolmen kappaleen mittainen tunnelmaosuus, eikä yhtään hullumpi sellainen. Itse asiassa 80-luvun lopun 'Pump Up the Volume' kama muistuttaa omaan korvaan enemmän Yellon tyylistä 'hulluttelua', kuin Kraftwerkin tyylittelyä. Musiikki on provosoiva sekoitus ns. 'koolia' ja typerää tavaraa, mutta salonkikelpoisesti. Ihme levy.

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Peter Fonda - November Nights 1968



Kaliforniassa marraskuun yöt ovat varmasti jänniä, vaikka näillä omilla leveysasteilla yömme muuttuu vain hetken ajaksi uniseksi päiväksi.

Peter Fonda muistetaan näyttelijänä tietysti Easy Rider elokuvasta. Hän oli vakionaama Losin 'vastakulttuuri-skenessä' ja kaikkien näyttelijöiden tavoin kokeili myös laulajanuraa.
Fondan laulu ei ole mikään historian lehdille jäänyt suoritus, mutta kappale on pikkukiva laid-back popiskelmä mariachi-torvineen.

Kappale on Gram Parsonsin tekemä.

maanantai 28. marraskuuta 2011

Venom - Welcome to Hell 1981

Newcastlelainen Venom syntyi alkumuodossaan jo vuonna 1978, josta erinäisten miesten ja soitinten vaihdosten jälkeen muodostui yhtyeen klassinen trio-kokoonpano ja heidän lavanimensä Cronos, Mantas ja Abaddon.

Antiikin jumalten ja maailmanlopun enkelten mukaan nimetyn kolmikon juttu oli kiteyttää raskaamman rokin salaperäiset, okkultistiset ja saatanistiset viittaukset suoraan saatananpalvonnalla leikittelevään kuvastoon ja sanoituksiin. Joku voisi sanoa, että tässä onnistuttiinkin kohtuullisen hyvin, sillä yhtye luetaan thrash- ja blackmetallin epäpyhiin pioneereihin ja on saanut edelleenkin jatkuvan jäljittelijöiden lauman.

Welcome to Hell on yhtyeen ensimmäinen täyspitkä demojen ja sinkun jälkeen ja paskaisine tuotantoineen näytti suuntaa, jossa parikymmentä vuotta myöhemmin Norjassa pidettiin ylpeyden aiheena, että levy on äänitetty paskaisesti jossain vitun metsässä tai risukossa.

Levyn soundeihin taisi vaikuttaa, että bändi oli alunperin tekemässä demoa, eikä pitkäsoittoa. Omaan korvaan levyn äänipolitiikka jytää hyvin, mutta aikanaan tarkasti punkin ja metallin erottanut tuotantopolitiikka kääntää Venomin debyytin soundeiltaan sinne ensin mainitun puolelle. Welcome to Hell onkin periaatteessa paskaisesti soitettu NWOBHM:ia erittäin vahvoin Motörhead vaikuttein. Cronoksen puolihuolimaton tykkibasso jyrää hienosti, riffit ovat hyviä ja kaiken kruunaa Mantaksen sinänsä hienot, mutta myös huolimattomat kitarat ja Abaddonin kurkkupurkkirumpu-tykitys. Cronoksen lauluääni yhdistettynä äijän miltei vastenmieliseen naamaan on myös toimiva. Tämä ei ollut Policea!

Venom ei ollut aikansa ainoa basistilaulajalla liikkuva metallimusiikkia soittava trio, mutta räkäisyydessä ekalla levyllä omaa luokkaansa. Seuraavilla yhtye lipui levy levyltä enemmän sinne metallimusiikin puolelle, mutta tämä ensimmäinen on jotain sitä suurempaa. Empä usko, että esimerkiksi Slayer kuulostaisi (tai olisi kuulostanut) siltä mitä se on (oli) ilman Venomia.

Bändin noustua pieneen suosioon 80-luvun puolivälissä lähtivät sekä Mantas, että Cronos omille soolourilleen. Näistä ei kuitenkaan tullut yhtään mitään. Bändi taitaa olla historiansa aikana soittanut ilman kaikkia kolmea klassisen kauden venom-jätkää. Re-unionikin on tehty ja nykyisin se taitaa olla Cronoksen sooloprojekti.

lauantai 26. marraskuuta 2011

Fantasia - Elokuva 1940

Fantasia oli Disneyn kolmas kokoillan animaatio. Musiikkielokuva ei sinänsä ollut firman ensimmäinen, sillä musiikkia ja animaatiota yhdistelleitä 'Silly Symphonies' lyhäreitä ilmestyi jo tätä ennen. Itse asiassa Disneyn taloudellisesta pohjasta suuren osan muodosti kyseinen sarja, josta tunnemme edelleen vaikkapa tuon 'Pahaa sutta ken pelkäisi' laulun (Adolf Hitler tiettävästi vihelteli laulun melodiaa) ja monta muuta pikkuklassikkoa.

Elokuvaa pidettiin pitkään yhtiön yhtenä kunnianhimoisimmista teoksista. Walt Disney itse oli päätuotantovastuussa ja luotti sinisilmäisesti visioonsa taidemusiikin ja animaation yhdistämisestä. Tai siihen, että suuri yleisö halusi sellaista katsoa.
Fantasia oli myös yhtiön ensimmäisiä taloudellisia takaiskuja. Osittain toki siitäkin syystä, että kyseisenä vuonna (tai siis vuoden 1940 loppupuolella) tärkeä markkina-alue Eurooppa hävisi sodan alle. Englantia lukuunottamatta koko länsi-Eurooppa oli Saksan miehityksen alla ja natseille taas Disneyn elokuvat olivat 'verboten' leiman alla. Piskuiset Suomi ja Ruotsi eivät paljoa auttaneet elokuvan näyttökerroissa. Tosin kotimaassakaan hivenen liian taiteelliseksi mielletty Fantasia ei menestynyt edeltäjiensä tavalla ja Disney sai henkilökohtaisen näpäytyksen sormilleen.

Fantasia oli pitkään kotiteattereissakin harvinaisuus, sillä elokuva julkaistiin vhs:nä 90-luvun alkupuolella ja vasta pari vuotta sitten DVD:nä. Tätä ennen elokuva oli ikäpolvelleni lähinnä still-kuvia Aku Ankka-lehden 'Toimituksen nurkassa'.

Elokuvan ideaan nähden se ei jysähdä ihan samalla tavalla kuin olettaisi. Kuvan ja äänen yhdistelmä ei rokkaa samaan tahtiin, kuin myöhempinä aikoina on totuttu. Leikkaukset ovat pääosin verkkaisia muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Animaatiot ovatkin lähinnä kuvitusta musiikille ja musiikki taas taustamusiikkia animaatiolle.

Kunnianhimon puutteesta elokuvaa ei voi syyttää, sillä sen avaava Bachin 'Toccata ja Fuuga' on animoitu lähinnä abstraktein muodoin.
Sitä seuraava 'Pähkinänsärkijä' kuvittaa luontoa vuodenajan vaihteluin. Elokuvan ikoniksi noussut 'Noidan oppipoika' pitää sisällään Mikki Hiiren pääosassa. Mikki oli tässä vaiheessa hiipuvassa suosiossa, jonka elokuvan kohtaus nosti toiseen suuntaan.
'Kevätuhri' yhdistelee ameeboja ja elämän syntyä, huipentuen hirmuliskojen nousuun ja tuhoon. Perheemme tyttären suosikki on myyttiseen Kreikkaan sijoittuva 'Pastoraalisinfonia' fauneine, pegasoksineen ja kännisine Dionyssinoksineen.. anteeksi Bachucsineen. Tätä seuraa eläinten tanssima 'Tuntien tanssi'.
Elokuva huipentuu 'Yö autiolla vuorella/Ave Mariaan' joka on omasta mielestäni elokuvan vaikuttavin osuus. Eurooppalaisita varhaiskauhuelokuvista lainattua kuvastoa (ruotsalainen Häxän 1922 ja saksalainen Dr. Faustus) ja vaikuttavaa musiikkia yhdistelevä, kauniiseen Ave Marian valokulkueeseen päättyvä lopetus on sellaista, mitä mielestäni koko elokuvan olisi pitänyt olla.

Elokuvan ongelmiin liittyi myös sen musiikkiraidan äänitys ja erityisesti se, että ajan elokuvateattereiden äänentoisto ei välttämättä mahdollistanut elokuvan musiikin täydellistä esittämistä. Niimpä elokuvan esittäminen ja esityspaikat vaihtelivat vuosien kuluessa musiikkisaleista ja elokuvateattereista stereoversioihin ja 'digitoituihin' ääniraitoihin.

Myöskin Walt Disneyn fantasiat Fantasian pitkäaikaisemmasta ja muutaman vuoden välein julkaistavasta uudesta jaksosta hautautuivat. Yksi osuuksista olisi ollut Sibeliuksen 'Tuonelan joutsen'.

torstai 24. marraskuuta 2011

Rockin apumiehet #16 - Gram Parsons

Jos olisin Radio Helsingin toimittaja kaksi vuotta sitten, sanoisin, että Gram Parsons oli nero ja aikaansa edellä. Koska en kuitenkaan ole, niin jätetään americana-vaahtoaminen sikseen ja todetaan Gram Parsonsin vaikuttaneen 70-luvun taitteessa melkoisesti musiikkiin - ainakin jos sitä vertaa miehen levymyyntiin, joka ei ole koskaan ollut kummoinen.

Gram Parsons (s.1946) oli syntyjään nimeltään Ingram Cecil Connor III, josta voi päätellä, että varsin varakkaasta white anglo saxon peoplesta oli kyse. Hänen äitinsä isä omisti sitrushedelmäimperiumin, isä oli toisen maailmansodan hävittäjä-ässä. Vanhemmille maistui kuitenkin kuppi ja äiti sairasti masennusta. Connor III:sen isä tappoi itsensä pari päivää ennen joulua 1958. Parsons otti myöhemmin isäpuolensa nimen, mutta uutta perheonnea kesti vähän aikaa äidin juodessa itsensä hengiltä Gramin valmistujaispäivänä Bollesin yksityiskoulusta.

Parsons jatkoi kuitenkin Harwardin yliopistoon, missä opiskellessa hän jatkoi myös jo aiemmin alkanutta pakoaan musiikin maailmaan liittymällä International Submarine Bandiin. Yhtye muutti pian paremman näkyvyyden toivossa Bostonista Los Angelesiin. Bändi levytti unholaan jääneen albumin, mutta Parsons oli kiinnittänyt Byrdsien basisti Chris Hillmanin huomion ja pestattiin yhtyeeseen soittamaan koskettimia ja paikkaamaan bändistä lähteneitä David Crosbya ja Michael Clarkea 1968. Yht'äkkiä hän kuitenkin soitti rytmikitaraa ja lauloi eturivissä. Tosin kuukausipalkkalaisena ja vuoden lopussa hän oli saanut kenkää vaikka oli ollut täydessä teossa ja biisinteossa yhtyeen 'Sweetheart of the Rodeo' levyllä. Monen mielestä juuri Parsons oli se, joka työnsi yhtyettä syvemmälle country-rockin alueella.

Bändin Englannin kiertueella Parsons tapasi Keith Richardsin, jonka kanssa hän ystävystyi heti. Parsonsin saatua kenkää Byrdseistä hän majaili hetimiten Richardsin luona jakaen tietouttaan country-musiikista, jota Richards imi kuin pesusieni. Yhdessä jaettiin myös pilvi, kokaiini, heroiini ja viina. Tämä jatkui myös Stonesien maanpaossa Ranskan puolella aina vuoteen 1972 asti, jolloin Parsons häädettiin Stonesien hovista. Hänet kupattiin tällä ajalla samalla tavalla musiikista ja biiseistä, kuin pari vuotta aiemmin oli tapahtunut nuorelle Ry Cooderille. Hän ei myöskään tullut juttuun mustasukkaisen Jaggerin kanssa, joka kuitenkin myös kuunteli tarkasti Parsonsin musiikillisen annin. Levynostajat kuuntelivat taas sen Stonesien 'Sticky Fingers' ja 'Exile on Mainstreet' levyiltä.

Tässä välissä Parsons yritti kaksi levyä yhdessä basisti Chris Hillmanin, Chris Ethridgen ja Pete Kleinowin kanssa Flying Burrito Brothers yhtyeenä. Bändin ensimmäistä pidetään klassikkona country-rockin saralla ja Parsonilla oli tässä vaiheessa oma näkemys 'kosmisesta amerikkalaisesta musiikista'. Repertuaariin kuuluivat myös kimaltelevan koreat cowboy-puvut. Omaan korvaani se on vähän tylsempää, kuin samanaikainen 'kosminen saksalainen musiikki'. Mutta makuja on monia ja moni pitää levystä. Bändin kakkonen levytettiin vähän kiireessä. Tässä vaiheessa Hillman oli totaalisen kyllästynyt lapsenvahdin hommaan Parsonsin kanssa ja bändi hajosi. Parsons oli tuolloin lähes kaiken aikaa psilosybiini-kokaiini tokkurassa ja keikat menivät miten sattuu.

Takaisin Stonesien Ranskan kartanoon; Parsonsin saatua kenkää mestasta hän onnistui pääsemaan eroon heroiinista ja aloitti lyhyeksi jääneen soolouransa. Parsons kiersi samaan aikaan myös nousevan kyvyn Emmyloy Harrisin kanssa. Kaksi viimeistä sooloalbumia löytyy hyllystä ja niistä muutama biisi, jonka jaksan kuunnella. Kiertueet eivät kuitenkaan nostaneet levynmyyntiä ja niiden listasijoitukset olivat hätäisesti kahdensadan pinnassa. Tästä voi päätellä, ettei niitä myyty montaakaan tuhatta kappaletta silloin aikoinaan.

Parsonsin kuolema, tai tapahtumat sen jälkeen ovat myös ikuinen tarina rockin kummallisemmissa sivupoluissa. 60-luvun lopulta asti Parsons ja hänen kaverinsa olivat käyneet Joshua Treen autiomaassa huumeilla viritettyinä etsimässä UFOja. Parsons saapui taas alueen erääseen hotelliin, muttta löytyi kaksi päivää myöhemmin huoneestaan kuolleena morfiinin ja alkoholin yliannostukseen syyskuun 19. päivä 1973. Tämähän oli 70-luvun alussa valitettavan yleistä peruskauraa rocktähtien (jos näin Parsonsin kohdalla voi sanoa), mutta seuraavat tapahtumat eivät olleet tavallisimmasta päästä.
Parsonsin kaksi ystävää varastivat hänen isäpuolensa kotiin Lousianaan matkalla olleen arkun lentokentältä, veivät artistin takaisin autiomaahan ja polttohautasivat hänet hänen tahtonsa mukaan. Hautaus tosin alkoi bensiinin höyrystettyä tulipallon räjähdyksellä, jonka houkuttelemia viranomaisia ruumiinryöstäjät joutuivat pakenemaan seitsemän päivän ajan ennen kiinnijäämistään.
Tämä on kaiketi ainoa kerta, kun rocktähden ruumis on ryöstetty ihan fyysisesti. Henkisesti ja rahallisestihan ruumiinryöstö on ollut yleinen tapa iät ja ajat. Voi tietysti olla, että bläkäri-skenessä tälläistäkin on tehty. Ruumiinryöstäjät saivat vain 750 taalan sakot, koska ankaria pykäliä tai rikosta sellaisenaan ei tunnettu osavaltion laissa.

Parsons on ehkä mielenkiintoisempi tarinana, kuin levynä. Mutta se tarina ei ole yhtään tylsä!

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Elton John - Goodbye Yellow Brick Road

Elton John tunnetaan nykyisin kaiketi siirappisesta Diana-muistolaulustaan 'Candle in the Wind' (löytyy muuten tältä levyltä, alkuperältään tribuuttina Marilyn Monroelle).

Elton ankka möi myös tämän levyn aikana kertymään alkaneen mittavan kokoelmansa kummallisia kostuumeitaan joskus 90-luvun puolivälin jälkeen. Kuninkaallisten lisäksi Elton John on tunnettu myös miltei kaikkien artistien ystävänä ja erittäin joviaalina tyyppinä. Glam ajalta on jäänyt elämään tarina, jossa Iggy Popin ja Stoogesin suurena fanina tunnettu Elton ryntää bändin keikalla lavalle gorillapuvussa ja kaappaa pahimmalla narkkispurgu-kaudella sekä täysin sekaisena olevan Iggyn otteeseen. Laulajan naamalta näkyi, ettei tiedä onko tämä kaikki totta vai harhaa. Tosin Eltonkin paini vuosikymmenet riippuvuuksien kanssa.

Goodbye Yellow Brick Road oli Elton Johnin tuossa vaiheessa jo seitsemäs albumi. Levy on miehen suosituin ja sitä pidetään yleisesti myös miehen parhaana. Eltonin musiikki oli tuossa vaiheessa jännää tavallaan nostalgisoivaa vanhan ajan parhaiden lauluntekijöiden töitä muistuttavaa puoliviihteellistä kamaa. Mukana on toki myös se ripaus (70-luvun taitteen) beatlesiaanista sountia ja melodiaa.
Laulun lisäksi pääosassa on miehen suuri piano tai flyygeli. Moogit ja mellotronit toivat mukaan pieniä tuulahduksia sen ajan uusimmista soundeista. Elton oli tässä vaiheessa siinä tilassa, että mieheltä irtosi tuosta vain taiteellista Beach Boysiä muistuttavia biisejä ("This Song Has No Title") tai The Whon kalpenemaan saava "Saturday Night is Alright For Fighting". En myöskään aiemmin ollut huomannut, kuinka paljon vuoden 1975 Wigwam on velkaa "Bernie & the Jetsille".

Lähinnä klassiko-statuksensa ja uteliaisuuden vuoksi ostettu levy ei alunperin pudonnut pientä hyväksyvää nyökkäystä lukuunottamatta. Se on kuitenkin selkeää klassikko-osastoa ja kliseisesti "aukeaa aina paremmin useammilla kuuntelukerroilla".

Tässä näyte seuraavan vuoden livekunnosta. Mykistävää.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Orkidea - 20 2011

Orkidea tuli dj-nimenä vastaan jo muinaisessa Kotkassa. 90-luvun alkupuolella nimi oli mielestäni lähes joka viikonloppu erinäisten diskojen ja 'klubien' ilmoituksissa ja flaijereissa. En ollut silloin juuri kallellaan rave-skeneen (vaikka moni kaveri oli) ja miehen soittamasta musiikista tuli mieleen trance - pahimmanlaisena. Luulin myös helsinkiläistä Orkideaa jo skenen vanhaksi ketuksi, vaikka teininä aloittanut Tapio Hakanen on itse asiassa pari vuotta itseäni nuorempi.

Orkidea aloitti dj-soittonsa siis varhaisteininä ja 20 levyn nimenä tarkoittaa artistin juhlavuotta. Vaikka aiemmin pääsääntöisesti työkseen juuri paikan päälle sopinutta jyystöä (yleensä trancea) soittanut Orkidea soittaa teknoa, siviilipuolella hän on kuuleman mukaan laaja-alainen musiikin ystävä.

Tämä on käsittääkseni Orkidean kolmas levy omaa musiikkia, joten levytystahti on harkitun verkkainen. Artisti itse, tai ainakin levy-yhtiön saatteet kutsuvat musiikkia retro-futuristiseksi ja Orkidea poseeraa promokuvissa eurorack-modulaarisynan edessä. Vaikka minulla onkin tietynlainen juustoallergia, kuulostaa 20 omiin korviini yllättävän freesiltä. Tämän hetken kuuminta hottiahan taitaa olla soundi, joka yhdistelee italon juustoisia teemoja viileisiin biitteihin. Eli siinä mielessä Orkidea on retro-futurismissaan ihan ajan terällä, tai sitten kaltaiseni setä on jo niiiiin ulkona kuvioista, että voi voi.

Pitkäsoittona 20:ssä tulee vastaan vähän se, että tämä on tekno-dj:n tekemä levy. Biitti jatkuu alusta loppuun ja katkeamattomasti samana joten parinkymmenen minuutin kohdalla koti- ja työkuulokkeista homma on vähän kuultu. Tai vaatisi ainakin taustatoiminnoksi jonkun 3rd-person shooter-pelin ja lauman parikymppisiä teinejä. Uskoisin kuitenkin, että toimii sille tarkoitetussa ympäristössä, eli teknoluolissa tai maakuntien teiniautoissa. Viileät analogisvaikutteiset (tai mistä tiedän vaikka aidot) soundit pelittävät kuitenkin ja biisit yksittäisannoksina toimivat erittäin hyvin. Itse asiassa välillä ihmettelen, miksi palaan levyn pariin koko ajan. Mutta palaan silti.

lauantai 19. marraskuuta 2011

Vesku Loiri & Matti 'Rag' Paananen - Merirosvokapteeni Ynjevi Lavankopoksahdus 1974

Vesa-Matti Loirin aikaisemmista musiikillisista teoista julkaistiin tänä vuonna jo levy 4+20. Kyseinen levy pitää sisällään useita hyviä hetkiä, mutta mikään varsinainen albumikokonaisuus se ei ole, vaan kokoelma jameja ja pari laulettua biisiä.

Ynjevi Lavankopoksahdus sen sijaan on ehta 70-lukulainen albumikokonaisuus.
Levyn sävellykset ja tarina ovat Matti 'Rag' Paanasen käsialaa ja Vesku onkin levyllä vain laulajana. Tai onhan hän myös piirtänyt sisäkannen lautapelin ja takakannen.

Rag Paanasen pyrkimyksenä oli tehdä lastenlevy, jota myös aikuiset jaksaisivat kuunnella. Levy ei ollut sinänsä ensimmäisenä näillä apajilla, sillä Love oli julkaissut jo aikaisemmin omat uraa uurtaneet lastenlevynsä. Ei siis ole ihme, että tämän levyn julkaisi Jukka Kuoppamäen Satsanga, joka maestron omien levyjen lisäksi julkaisi lähinnä käännösiskelmää.

Levyn tarina kertoo merelle karkaavasta Ynjevistä ja sisältää varmasti lapsille sopivasti vähän jännittävämpiä elementtejä luurankosaarineen ja noitineen. Paanasen säveltämä musiikki on pop-jazzia pienin progesävyin, eikä yhtään hullumpaa. Levyn muusikkolista on myös aikansa parhaimmistoa; Veskun ja koskettimia (hammondit, spinetit) soittavan Paanesen lisäksi levyllä soittavat muun muassa Upi Sorvali ja Paroni Paakkunainen.

Testisoitossa kohdeyleisö tykkäsi levystä ihan kohtuullisesti, eikä aikuistakaan levyn pop-jazz haitannut.

perjantai 18. marraskuuta 2011

The Who - Who's Next 1971

Rock-musiikin klassikkolevyt alkavat tulla ikämiessarjaan, sillä The Who-yhtyeen yleisesti parhaana pidetty levy saavutti tänä vuonna 40-vuoden iän ja on pyörinyt luonnollisesti kalliita musiikkilehtiä kustantavan keski-ikäisen musiikkimedian sivuilla.

Itse olen pitänyt Huusta aina, mutta diggailuni on keskittynyt sinne sinkkuihin ja 'Live at Leeds' levyyn. Mikään suuri Tommy-rockoopperan ystävä en ole ikinä ollut.

Tommy oli kuitenkin levy tai teos, joka nosti brittiläisen The Whon suureen suosioon myös Yhdysvalloissa. Townshendille tarjottiin levyn elokuvaversiota jo 1969, mutta hän kieltäytyi. Leffa tehtiin, mutta muutama vuosi myöhemmin. Yhtyeen henkilökemiallinen rakenne oli haastava; taidekoulun kasvatti Townshend ja kolme työväenluokkaista jätkää. Livesointi oli tästä syystä kova, mutta studion ja yksityiselämän puolella oli vaikeampaa liiderin hakatessa päätään välillä kovastikin puuseinään.

Tommyn jälkeen Townshendille tuli visio 'Lifehouse'-projektista, jonka lopullista ydintä ei ymmärtänyt kukaan muu kuin hän itse. Se oli sekoitus musiikkia, vuorovaikutusta ja loputtomasti vaihtuvia visoita, joista bändikaverit putosivat kyydistä. Ennen Townshedin hermoromahdusta yhtye ehti äänittää live-vetoja aiheeseen liittyen.

Lifehouse kuopattiin (projektin demot julkaistiin 2000-luvulla), mutta osa biiseistä jäi elämään Who's Next-levylle. Se mistä levy muistetaan on tietenkin hard-rockin yhdistäminen syntetisaattoreihin. Who ei ollut ensimmäisenä syntikoiden kimpussa, mutta tapa, millä Townshend yhdisteli voimasointuja ja syntikka-arpeggioita oli ja on edelleen uniikki, sekä edelleen runsaasti matkittu. Takavuosien ZZ Top levyt kuulostavat monin paikoin hiilipaperikopiolta tästä levystä.

Levyn avaava 'Baba O'Riley' yhdistää nimessään Townshendin gurun Baba Meherin ja syntetisaattori/musique concrete säveltäjä Terry O'Rileyn nimet. Jokainen kappaleen syntikkasekvenssit kuullut muistaa ne lopun ikäänsä. Voimakitaroiden lisäksi levy kulminoituu ARP-syntetisaattoriin. Toisaalta levyltä löytyy myös 'Behind the Blue Eyes' balladi, jota edes pomppuhevibändi ei pystynyt tuhomaan. Who's Next päättyy yhtyeen keikkabravuuriin 'Wont Get Fooled Again', missä Keith Moon pääsi näyttämään taitojaan klikin päälle soittamisessa. Kappaleen sanoitus niputtaa myös kyynisesti 60-luvun kumouksen lopahtamisen.

Kylmän upean hiilikaivoksen kuonakasalla kuvatun kannen sisältä löytyvä albumi on kaiken klassikkostatuksen ulkopuolellakin erittäin napakka albumi. Taiteellisen puolen naittamista tyhmään työväenluokkaiseen isoon rokkiin. Parhaimmillaan tälläinen erotti Whon ohi nousevista jäljittelijöistään.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Temple - S/T 1976

Temple on vähemmän tunnettuja krautrock-termin alle niputettuja yhtyeitä, mutta ehdottomasti tutustuminen arvoinen. Yhtyeen nimetön albumi jäi bändin ainokaiseksi ja soittajien edesottamuksista ennen ja jälkeen bändin on hyvin vähän tietoa. Kosketinsoittaja 'Zeus' B. Heldt oli aikaisemmin Birth Control-yhtyeessä ja laulajatar Pauline miltei tuntemattomassa Cozmic Corridorissa.

70-luvun jälkipuoliskolla ilmestyneen levyn musiikillinen teema saattaisi olla jonkinnäköinen gootti-rock tai proge, vaikka tässä vaiheessa sellaista ei vielä tunnettukaan. Kahdella kitaristilla operoinut yhtye kuulostaa toisinaan myös hyvin paljon Televisionin tai miksei myös tulevan PiL:n tyyliseltä uuden aallon diskanttipiiskaukselta ja nytkytykseltä. Toisaalta hammondit, mini-moogit ja mellotronit tuovat soundiin myös sitä esoteerista kulmaa.

Bändissä oli sekä mies että naislaulaja, joista jälkimmäistä olisi kuullut mielellään enemmänkin. 'Poseidon' nimen taakse kätkeytyvä dramaattinen miesääni laulaa kohtalokkaat osuudet, kun taas Pauline Fund lausuu ja laulaa ne ..hmm kosmiset osuudet. Mainio esimerkki tästä on 'Leaves Are Falling/Black Light' kaksoiskappale. Katse valuu kohti oman navan keskustaa ja ympärillä on mustaa valoa. 'Age of Ages' kohisevine symbaaleineen ja mellotron huokauksineen on eteerisintä krauttia, mitä vähään aikaan on kuunnellut. Mieleen hiipii kieltämättä Aphrodite's Childin 666:sen hämyisimmät osat. Tämän jälkeen tuleva 'Ship on Fire' Bauhausmaisine lauluineen palauttaa taas mieleen, miksi saksalaiset ovat tosikkomaisimmillaan aika viihdyttäviä.

Parin vuoden takaisessa haastattelussa kysyttiin Jex Thoth-yhtyeen kitaristisäveltäjältä Halloweenin soittolistaa. Hän mainitsi ensimmäiseksi Templen.
Hyvä levy!

perjantai 11. marraskuuta 2011

Devo - Gut Feeling 1978



Devosta on hiljalleen muotoutunut oma 'all time feivörit'. Taidepunk, tai miltei proge-vaikutteet yhdistettynä äärimmäiseen provosointiin ja analogisiin pöristimiin. Jos sillä korvalla kuuntelee, niin Jon Spencer Blues Explosion on itse asiassa hiiliperikopio Devon musasta 50-luvun maustein.
Loistonsa päivinä bändin live-esitykset ovat olleet näemmä kaaoksen reunalla keikkuvaa äärimmäistä järjestystä.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Kirkkourut

Jokaisessa kulttuurissa on soittimia, joita on käytetty kohtuullisen paljon uskonnollisissa seremonioissa. Itämaissa vaikkapa tiibetiläiset kulhot, vuoritorvet, gongit ja esimerkiksi koko intialainen soitinarsenaali. En nyt rupea väittämään, että useita näistä yhdistää tietynlainen drone-pohjavire, joka saattaa uskonnollisessa seremoniassa tai suorituksessa olla vahva osa kokemusta. Mutta väitän silti.

Länsimaiden kirkkomusiikin tärkein soitin pilliurku syntyi jo niinkin varhain, kuin 200-luvulla ennen ajanlaskun alkua Egyptin Aleksandriassa. Niiden 'isä' kreikkalaisperäinen Ktesibios kehitti 'hydraulos' nimisen soittimen, joka yhdisti ilmalla soivat pillit ja veden. Soitin oli suosittu antiikin ajan maailmassa, mutta kansainvaellus hävitti sen läntisestä Euroopasta ja soitin säilyi ainoastaan Bysantin puolella. Bysantin keisari lahjoitti soittimen Pipin Pienelle vuonna 757, jolloin instrumentti palasi länteen.

Kirkkourut nousivat hiljalleen kirkollisten palvelujen soitinhierarkiassa ja 1400-luvulla syrjäyttivät kuoron, mistä urut vain löytyivätkin. Samalla alkoi lisääntynyt sävellystyö soittimelle. Kuuluisin urkusäveltäjä on eittämättä saksalainen Johann Sebastian Bach, jonka musiikki uskonpuhdistusta seuraten tuli Pohjois-Saksalaisen urkuperinteen myötä vallitsevaan osaan suurvalta-ajan Ruotsissa.

Jo muinaiset foinikialaiset.. tavalliselle kirkon penkissä istujalle tehtiin musiikin ja urkujen koristelujen kanssa selville musiikin, kirkon ja taivaan mahti. Kattoa kohti kurottavat hohtavat pillistöt ja urkujen parhaimmillaan kuulorekisterin ulkopuolella, mutta fyysisesti selkeästi rinta-alassa tuntuvat bassoäänet. Itse enkelit puhalsivat pasuunaan!

Pilliurut soivat juuri paineilmalla. Nykyisin se luodaan yleensä sähkömoottorilla, mutta vielä viime vuosisadalla kirkoissa toimi usein kanttorin apuna erityinen urkujenpolkija polkemassa paineilmaa pillistön ravinnoksi. Jokaiselle on tietysti selvää, miten pilli toimii. Pillin koko ja metalliseos vaikuttavat äänen korkeuteen sekä väriin. Kirkkourut ovat yleisesti kolmirivisiä koskettimistoiltaan, jokaista äänirekisteriä soitetaan omalta koskettimistolta. Tähän vielä penkkejä tärisyttävä bassopolkio, niin ollaan aikamoisessa multi-taskauksessa.

Monosyntikkaa yhdellä sormella soittavalle (toinen on nenässä) tämä äärimmäinen hallinta on aina yhtä pysäyttävän näköistä;



"Bach puhdistaa sielun ja ruumiin", kuten edesmennyt Seppo Heikinheimo sanoi.

Kirkkourut ovat saaneet myös rock-musiikissa suhteellisen pitkän elämän, kun Hammondeilla tai Lowreyllä on soiteltu rokki-fuugaa. Erityisesti raskaampi puoli musiikista aina silloin tällöin lainaa soittimen raskasta sointia, mutta enää se ei ole musiikin pääsuunta, kuten joskus Purplen ja kumppaneiden aikoihin. Kirkkouruilla on myös omat Spinal Tap-hetkensä esimerkiksi Led Zeppelinin 'Laulu jää pystyyn' elokuvan fantasiointi-kohtauksissa. Yhtä kaikki, hieno soitin.

Tässä vielä lopuksi kosmisempaa urku-dronea Popol Vuhin 'In den Gärten Pharaos' levyn kakkospuolen täyttävältä 'Vuh'-kappaleelta. Florian Fricke soitti käsittääkseni katedraaliurkuja moogin ja kuoron päälle Holger Trülzschin piestessä turkkilaisia lyömäsoittimia.

tiistai 8. marraskuuta 2011

Flanger-efekti



Ylläoleva kappale oli ensimmäinen hittilevytys, jolla käytettiin flanger-efektiä. Efekti oli keksitty sodan aikana ja sitä käyttivät muun muassa Bing Crosby ja kitaristi Les Paul.

Psykedeelisenä aikana törkeästi yliviljelty efekti perustui pitkälle 70-luvun alkuun puhtaaseen analogiseen nauhojen manipulointiin. Tämän jälkeen tulivat analogiset ja digitaaliset efektilaitteet, joilla saadaan aikaan pitkälti samankuuloinen efekti (muttei ihan täysin).

Flanger-efektiä voi itse asiassa testata tietokoneaikana helposti ilmaisilla musiikin muokkausohjelmilla, kuten vaikka Audacityllä laittamalla soimaan kaksi identtistä raitaa samaan aikaan ja hidastamalla toista himpun verran. Näin syntyy flanger-efekti, jossa ääni 'aaltoilee' pehmeästi ja kuulostaa hivenen kaikuiselta.
Alunperin tämä tehtiin musiikki tai instrumenttiraidalle ajamalla kaksi identtistä raitaa, joista toista hidastettiin painamalla sitä sormella. Tämä äänitettiin kolmannelle raidalle. Lopullinen tulos muuttaa hivenen tempoa, joten ihan helppoa pelkkä mukaan soitetun soitinraidan muokkaaminen ei ollut.

Logicin ja muiden läppärin mukana kulkevien ohjelmien aikakaudella tälläinen nauhojen työstäminen kuulostaa aika turhalta hommalta, mutta nauhamanipulointi oli aikanaan ainoa keino saada efektejä, saatikka looppeja ja sämplejä. Nyt Beatlesien 'Tomorrow Never Knowsin' voisi väsätä hetkessä läppärillä, mutta mitäs tehtäisiin, jos eteen lyötäisiin kasa magneettinauhoja ja sakset?

Kesällä luin muuten musiikkilehdestä, että Esa Pulliaisen (Agents) salainen harrastus on ollut pitkään analogiset syntetisaattorit ja nauhamusiikki. Levytyssopimus on kuuleman mukaan tehty Johannan perillisen kanssa, joten ehkä saamme kuulla Pulliaisenkin old school-tyylin nauhamanipulointia jossain vaiheessa. Ainakin tyylitaju on miehellä paikallaan.

maanantai 7. marraskuuta 2011

Levyhylly 4 vuotta

Levyhylly juhlii tänään huomisia nelivuotissynttäreitä myöntämällä itselleen kultaisen Hopeanuolimerkin sekä ikuisen kunniajäsenyyden apassien ja kiowojen veriveljenä.

Neljä vuotta sitten alkanut, yleensä omakohtainen vuodatus kuunnellusta musiikista on tähän asti jatkunut kiitettävän aktiivisesti lukuunottamatta keskikesää, jonka vietän poikkeuksetta intiaanileirillä tai preerialla.

Ajan kulumisen huomaakin ennenkaikkea blogiin linkitetyistä toisista blogeista. Osan pitäjät ovat luoneet nahkansa ja tehneet 'uuden aloituksen', mutta yllättävän moni mielenkiintoinen suomi-blogi on tässä neljän vuoden aikana hiipunut tai lopettanut toimintansa. (Kuten olette huomanneet, olen linkittänyt muista blogeista paria poikkeusta lukuunottamatta ainoastaan suomeksi kirjoitettuja verkkopäiväkirjoja.)

Olen poistanut tylysti linkkilistalta mielenkiintoisetkin blogit, joiden edellisestä päivityksestä on yli puoli vuotta. Säästetään tilat aktiivisille kirjoittajille.

Levyhyllyyn linkitetyt mielenkiintoiset musablogit pitävät sisällään tavaraa liberaali-oikeistolaisen 'toimittajan irrottelublogista' äärivasemmistolaisiin kulttuuripläjäyksiin. Listakaman käsittelystä tavallisen tallaajan levyhyllyyn. Punkista suhinaan. Hevistä hipsteriyteen. Yhteistä kaikille on mielenkiintoinen sisältö tai näkökulma. Ja ehkä hyvä tyyli kirjoittaa musiikista.

Viimeisen vuoden aikana ainakin hakubotit ovat löytäneet kohtuullisen hyvin Levyhylly-blogin, sillä vaalien jälkeen sain jotain rasisti-spämmiä ja kuluneen vuoden aikana aika paljon promopyyntöjä. Jos isänmaa ei kerran ole mukamas kaupan, niin Levyhyllynkin katsetta on vaikea kääntää pyydettyihin juttuihin. Saa olla kohtuullinen määrä lasihelmiä tai tulilientä, että promoan lähetetyistä jutuista ilman aitoa ja henkilökohtaista ex-tempore/bon voyage-fiilistä.

Ikäväkseni huomasin aiheeseen liittyen, että mahtava 'Finnpicks'-blogi on viimeisen sadan kappaleen loppusuoralla. Kuulemma tuhat suomalaista käännöskappaletta riittää. Harmi.

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Emtidi - Saat 1972

Emtidin ensilevy oli aika tavanomaista huonohkoa folkkia, joten tämä bändin toinen, tiettyjen piirien kohkaama ja klassikkoasemaan julistama levy ei yhden kuullun biisin perusteella herättänyt suuria intohimoja. Levy lähteekin verkkaisesti käyntiin, eikä ensimmäinen viisi minuuttia sisällä mitään elämää suurempaa. Sitten reseptorit napsahtavat kohdalleen ja Saat purskahtelee eeppisiä hetkiä ja pätevää folkkia.

Emtidi oli saksalais-englantilainen folk-duo, joka julkaisi ainoastaan kaksi levyä. Tämä kakkoslevy julkaistiin Ralf-Ulrich Kaiserin Pilz-levymerkin alla, joka keskittyi julkaisuissaan saksalaiseen 'kosmiseen folkkiin'. Levyn tuotanto, basso ja mellotron vastuusta huolehti luottomies Dieter Dierks, joka maksoi myöhemmin asuntolainansa ja urheiluautonsa Scorpions-yhtyeen luottotuottajana.
Maik Hirschfeldt soitti pääasiassa kitarat, huilut ja osan lauluista, Dolly Holmes pääosan kiippareista ja lauloi. Holmes oli ollut mukana Ingredible String Bandin 'Hangmans Beatiful Daughter' levyllä ja Saat:ia voisi luonnehtiakin tietyllä tapaa 'kosmiseksi' versioksi edellämainitusta musiikista. Mukana on myös puhtaita suhina instrumentaaleja, paljon phasereiden läpi ajettuja urkuja, mellotronia, EMS-synthia, sähköspinettiä, helmeileviä kitaroita ja katedraalikaikua. Tyylilajille uskollisesti musiikki on välillä naivia ja laulutkin heiluvat häiritsevän rajalla, mutta se vain lisää pisteitä.

Emtidin 'Saat' oli varmasti lähimpänä Kaiserin visiota 'kosmisesta musiikista', jossa yhdisteltiin folk-musiikkia ja esoteerisia elementtejä. Levy oli positiivinen yllätys genren tästä kasasta, vaikka aina välillä luulee jo kuulleensa 'kaiken'.

lauantai 5. marraskuuta 2011

Jumbo - City Girls 1977

Karmean kannen taakse piiloutuva Jumbon 'City Girls' voisi kilpailla karmeiden levynkansien kisassa. Itse levyn sisältö ei kuitenkaan ole mitenkään toivotonta kamaa, vaan ihan pätevää 70-luvun lopun euro-discoa.

Jumbo yhtyeenä ei ole jättänyt mitenkään suurta jälkeä internettiin. Bändi julkaisi pari kokopitkää ja on jonkinnäköisessä suosiossa disconpyörittäjien keskuudessa. Takakannessa poseeraa vanhanaikaiset lentäjäpuvut päällä etnisen näköinen ryhmä Boney-M:än hengessä. Levy on julkaistu 'Hansa-International' levymerkin alla ja äänitetty nimensä mukaisesti legendaarisella Berliinin Hansa-studiolla.

Jumbon 'City Girls' on funk/soul-discoa, jossa päälauluvastuu on luonnollisesti 'yhtyeen' kahdella naisjäsenellä. Bändin ja levyn niputtaisi mielellään aikansa geneeriseksi liukuhihnakamaksi, mutta jollain oudolla tavalla levy kiehtoo. Se kiertää kummankin puolen; se ei ole hyvä tai mieleenpainuva, muttei myöskään umpihuono. Iskevät kappaleet eivät lähde etukannen mukaiseen lentoon. Ehkä siitä syystä tämä on jäänyt enemmän obskuuriksi, eikä kuulosta nykydisco-dj:n soittamana puhkikalutulta?

perjantai 4. marraskuuta 2011

'O Sole Mio - 1898



Enrico Caruso laulaa yllä erään länsimaiden tunnetuimman kappaleen. Levytys on vuodelta 1916, itse kappale 1800-luvun viimeisiltä vuosilta. Kappaleen 'ikivihreys' nostaa varmasti jokaiselle kuulijalle omat mielikuvansa. Itselleni tulee mieleen lämmin aito ristorante, johon poiketaan syömään pimeältä marraskuiselta kadulta. Jollekin muulle saattaa tulla joku toinen mielikuva, mutta tyhjäksi tämä meemeihimme iskostettu kappale jättää tuskin ketään.

Napolinkielinen (italian murre/alakieli) 'O Sole Mio, eli suomalaisittain 'Oi aurinkoni' on napolilaisen kaksikon Giovanni Capuron sanoittama ja Eduardo di Capuan säveltämä, josta kehkeytyi Euroopan ja läntisen maailman kenties kuuluisin rakkauslaulu. Kappaleen on sankaritenori Caruson lisäksi levyttänyt loputon määrä muitakin artisteja; muun muassa itse kuningaskin nimellä 'It's Now or Never'.

'O Sole Mion kohdalla voidaan puhua kenties länsimaiden ensimmäisestä populaari-hitistä, tai ainakin levytetystä sellaisesta. Kappale avasi tien myös italialaiselle iskelmälle, joka oli valtavirtaa Suomessakin vielä pitkälle 70-luvulle asti. Italo-disco piti maata vielä kulutusmusiikin eturintamassa, mutta sittemmin maa on poistunut sen näyttämön eturivistä angloamerikkalaisen kaman edestä.

torstai 3. marraskuuta 2011

Kraftwerk - K4 1971

Uusimmassa Uncut-lehdessä oli lueteltu lehden toimitajien valitsemat viisikymmentä 'tärkeintä' bootleggia. Vaikka olenkin musiikin massiivinen ystävä, noista bootlegeistä löytyi yllättävän vähän tuttuja levyjä. Toisaalta en ole minkään vessassa äänitetyn suttupaskan ystävä. No, mitähän paskaa tässä nyt jauhetaan? Löytyyhän minulta useampikin MC5:sen baarikeikka.

Listalla vilahti myös Kraftwerkin 'K4', jonka olen kuullut muutama vuosi sitten. Silloin yhtyeen 'kokeileva vaihe' ei pudonnut hirveästi, enkä ole ikinä ymmärtänyt jengiä, joka hehkuttaa tätä yhtyeen avant-garde vaihetta. Se kun nyt kuitenkin kalpenee aika pahasti bändin myöhemmän ja tiiviin ilmaisun rinnalla. Ja krautrockista löytyy rehellisyyden nimissä monta parempaakin jami-bändiä.

Otetaampa siis uudelleen arvioon.

Tässä kohtaa asenne taitaa kuitenkin olla turhan ankara. Jami-Kraftwerk on kuitenkin reilusti parempaa tavaraa, kuin mitä kaksikon Flür ja Schneiderin täydellinen vaikeneminen bändin tuosta vaiheesta kertoo.
Tosin Bremenin radio-konsertin aikaan kaksikosta oli mukana vain Florian Schneider, sillä Flür oli puoli vuotta poissa bändistä opiskelun ja nappaamattomuuden takia. Tuona aikana bändissä olivat mukana Klaus Dinger ja Michael Rother. Näistä ensin mainittu taitaa soittaa jo yhtyeen II-levyn yhdellä raidalla. Kaksikkohan on tietysti yhtä, kuin Neu!. Bändi teki aikanaan moneen 'tärkeään' kuuntelijaan suuren vaikutuksen, mutta kaupallisesti bändi ei menestynyt. Itse asiassa miehet ovat menneet studioon tekemään ensilevyään pari kuukautta tämän äänitysajankohdan jälkeen.

K4 on tästä syystä mielenkiintoisempaa kamaa, kuin yhtyeen oikeat julkaisut I ja II (ja miksei myös Organisation nimellä julkaistu ensilevy). Schneider soittaa edellisten levyjen tyyliin poikkihuilua, viulua ja sähköisiä perkussioita. Huilu on ajettu syntikan läpi ja se narahtelee omintakeiseen tyyliin. Kaksikko Rother-Dinger hakkaa taas tähän päälle elastisen motoristista tyyliään. Välillä tunteillaan. Levyn avaava 'Heavy Metal Kids' on jännä yhdistelmä oskilointia, stoner-kitarointia ja jumitusta. Kraftwerkin on sitten näköjään soittanut proto-heviä.

Äänenlaatu on todella hyvä ja levyn pääosin 10 + minuuttiset biisit hyviä jameja, joissa on mukana myös tuore kaoottinen elementti, mikä tuntuu järestään puuttuvan näistä nykyajan 'uus-kraut' Neu!:n matkijoista. Hommassa on koko ajan tunne, että lähtee lapasesta, mutta ei sitten kuitenkaan lähde.

Tässä näyte saman vuoden Kölnin tv-liveltä:

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Rockin korkeat korot, Suomalaisen naisrockin historia - Anne Taskinen & Arja Aho 2004

Anne Taskinen, eli tunnetummin Heinäsirkka ja toimittaja (eikös Heiniskin ole toimittaja?) Arja Aho koostivat vuonna 2004 kirjan, joka niputti yksiin kansiin suomalaisen 'naisrockin' tai ainakin naisrokkarit siihen saakka. Ennen kirjaa Nelosella ilmestyi kolmiosainen dokkarisarja, joten en tiedä kumpi oli ensin; munasolu vai kana? Kirjan taitosta ja kuvituksesta vastaa Jussi Karjalainen, joka on tehnyt lähinnä kaikki tämän tyylisuunnan kirjat Suomessa..

Tekijät ovat nähneet vaivaa etenkin kirjan alkuvaiheen, eli 50-70-luvun mimmirokkareiden selvitämisessä. Kirjan ikä myös alkaa jo painaa, nimittäin muutama alkupään artisti on jo tällä välin edesmennyt. Suomen naisrokin alkupää onkin kirjan ehdottomasti kiinnostavinta antia. On oikeasti mielenkiintoista lukea sen ajan rokkimimmeistä, joista osa on itselle todellisia obskuureja. Myös vanhoillisen ajan ja naisrokkareiden kohtaaminen on mielenkiintoisempaa, kuin nykyartisteista lukeminen.

Kirjan taso tosiaan lopahtaa siirryttäessä 90-luvun artisteihin. Voisi sanoa, että alkupäässä laatu korvasi määrän, mutta kirjan loppuosa listaa lähinnä Pokon (oli hengissä tuohon aikaan) Epe Heleniuksen ikuisen 'tyttöbändin' etsinnän. Pakkomielteestä huolimatta Epe ei pitkäaikaista tai valoa kestävää rokkimimmiryhmää löytänyt. Ehkä myös siitä johtuen, että muutamaa poikkeusta lukuunottamatta mimmi otetaan keulakuvaksi juuri nätin ulkonäön takia.. Toimitustyössä on myös loppua kohden selkeästi luistettu ja muutaman artistin kohdalla ei erota lukeeko levy-yhtiön lehdistötiedotetta, vai kirjoitettua kirjaa. Sama pätee myös lähes jokaiseen artistin pääkuvaan, lukuunottamatta jotain Marjo Leinosta.

Lopussa tulee sikäli selväksi, mikä estää usein naisartistien pidemmän uran; wanhan aikaisesti ne lapset. Usein rokkimimmit kirjan perusteella pariutuvat muusikkomiesten kanssa, joten kummankin saman aikaista keikkailua varten pitäisi lastenhoidon turvaverkko olla laajasti kunnossa. Ja nainenhan se eron kohdatessa on yleensä päävastuussa lasten hoidosta.
Ehkä myös silläkin on jotain tekemistä asian kanssa, että aika isonkin mittakaavan bändit Suomea kiertäessä istuvat edelleen ennen keikkaa kusisessa komerossa moppien välissä juoden lämmintä kaljaa. Edellä mainittu toiminta kuitenkin vetoaa ehkä enemmän 'poikamaiseen huvitteluun', tai ainakin vaatii vastakkaiselta sukupuolelta sellaisen sietämistä. Painotuksesta johtuen yksi kirjan kantavia teemoja olikin kännisten mieskanssamuusikoiden, miksaajien, roudareitten ja keikkajärjestäjien enemmän ja vähemmän avoimen 'tytöttelyn' käsittely.

Moni naisrokkari, etenkin kirjan myöhemmissä teksteissä pohti myös mies ja naissoittajien eroja. Esimerkiksi sitä, miksi miehiseksi käsitetyt kitarasoolot ovat.. miehiseksi käsitettyjä. Populaarimusiikin historia tuntee tietysti paljon 'kasvottomia' naispuoleisia studiorumpaleita ja basisteja, jotka ovat vastuussa muun muassa monesta mustan musiikin kiistattomimmista rytmeistä, joita luullaan kundien soittamiksi. Rokkikitaran puolella on jostain syystä hiljaisempaa.

Rockin korkeat korot on ihan kelvollinen teos, mutta loppupään löysyys ja kaiken maailman I'deesit ja muut tuntuvat puuduttavilta. Aikalaisissa tosin on se ongelma, että pois jättäessä ja taas toisten mukaan nostossa syntyy helposti kiistaa ja ravintolassa voi kirjoittaja jäädä tervehtimättä. Tämän päivän klassikkoartistit valitaan vasta meidän jälkeen, ei meidän aikana.

maanantai 31. lokakuuta 2011

Ultravox! - S/T 1977

Ultravox nimenä tuo ainakin minulle mieleen sellaisen ultimaattisen ja vähän kolkonviileän kasarisyntikkabändin. Reilusti artsyillä mausteilla. Yhtyeellä tosiaan on klassiset suunnannäyttäjän hetkensä 80-luvun syntikkapopissa. Ultravoxia kohtasi myös kohtuullinen kaupallinen menestyskin, mutta vasta John Foxxin lähdettyä yhtyeestä.

Bändi kuitenkin aloitti jossain muodossa jo vuonna 1974 ja tämän ja 80-luvun väliin mahtui jakso, jossa yhtye oli voimakkaasti mukana. Vaikka bändi käytti vielä tässä vaiheessa huutomerkkiä nimessään kunnianosoituksena saksalaissankari Neu!:lle, yhtyeiden musiikissa ei nyt hirveän paljon samaa ollut. John Foxx poseeraa takakannessa kajaalit silmien alla videoeditorien edessä, mutta elektronisiakin sävyjä levyltä löytyy vielä hintsusti.

Bändin esikoinen äänitettiin loppusyksyn 1976 puolella, joten vaikka Ultravox ei nyt uuden punk-musiikin pioneeri ollut, niin ei myöskään varsinainen perässä juoksijakaan. Koneveljinä myöhemmin tunnettujen Foxxin ja kumppaneiden tämän ajan musiikki kumarsi kuitenkin sellaisille esikuville, kuin T.Rex, Roxy Music, David Bowie ja muut isomman ja taiteellisemman rokin ikonit. Äänittäjäksi levylle saatiin myös Brian Eno, joka osittain tuotti levyn yhdessä bändin ja Steve Lillywhiten kanssa. Levyllä leijuukin tietyllä tapaa 'Low':n ja Roxy Musicin henki.

Pätevää taide..rokkipunkkia sisältänyt levy ei kuitenkaan ollut juuri minkäänlainen kaupallinen menestys. Seuraavalla levy olikin enemmän nojallaan 'perinteistä' post-punkkia ja uutta-aaltoa kohti, vaikka sisälsikin 'Hiroshima Mon Amour' tyylisen viileän romantikkopalan. Ultravox! on kuitenkin positiivinen yllätys levynä ja 'jotain ihan muuta', kuin mitä yhtyeeltä odotti kuulevansa.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Justice - Audio, Video, Disco 2011

Justicen neljä vuotta debyytin jälkeen julkaistu seuraaja ei blogikitinän perusteella ollut ihan se, mitä hipsterit ja viitan ripustajat odottivat. Bändi on ehtinyt pyörittelemään kappaleitaan liian pitkään, eikä levyn niin sanottu 'proge-elektro' nouse ihan proge-esikuviensa lennokkuuteen. Eikä taas jytää niin, että tanssilattiat täyttyisivät ilman biisien rankkaa remiksaamista. Myös soundilliset viittaukset stadionrockkiin, eivät nosta kentällistä yleisöä hakkaamaan tahtia.

Periaatteessa idea duali-särökitaraa matkivista synaleadeista on hyvä, mutta levyllä yliviljelty. (Tosin kotimainen Nightsatan saa hipstereiltä paremmat pisteet, vaikka on livenä suoraan sanoen köpö). Kappaleet eivät myöskään nouse loppua kohden, mikä on sellainen perusvaatimus tälläisessä hehkutukseen perustuvassa elektronisessa musiikissa. Toinen ongelma on, että useat biisit lähestyvät formaalia musiikkia, jonka kirjoittamisessa kaksikko Gaspard Augén ja Xavier de Rosnay eivät ole hirveän hyviä.

Jotta tämäkään kirjoitus ei jää pelkäksi marmatukseksi on todettava, että levy kuulostaa hetkittäin ihan hyvältä ja kaksikko osaa edelleen ruuvata soundeja, vaikka fokus neljä vuotta komerossa olisikin vähän kärsinyt. Levyn suurin ongelma on, ettei Justice kuuntelijoiden fantasioinneista huolimatta ottanut mitään suurta harppausta eteenpäin tai yllättävyyteen, vaan kuulostaa turvalliselta itsensä toistolta.

lauantai 29. lokakuuta 2011

Rockin apumiehet #15 - John Cale

Apumiesosasto tulee huimaan viidenteentoista osaansa todellisen apumiesten apumiesten osalta. Toki John Cale on tehnyt varteen otettavan uran ihan sooloartistinakin, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että soolomusan sijaan hänen mukana olonsa toisten levyillä ja tuotantotouhunsa ovat astetta mielenkiintoisempaa tavaraa.

Walesissa 1942 syntynyt Cale sai pienenä formaalin klassisen musiikin koulutuksen ja oli jonkin näköisen 'ihmelapsen' maineessa. Cale asui voimakkaasti teollisessa Ammanin laaksossa, jossa opettajaäitinsä ja hiilikaivosmies isänsä kanssa kasvanut John puhui seitsenvuotiaaksi asti ainoastaan walesin kieltä. Pieni John kärsi myös keuhko-ongelmista, joita lääkittiin opiaateilla ja nukahtamisvaikeuksia muilla lääkkeillä. New Yorkiin muutettua nämä jo kotoa opitut tavat yhdistyivät erittäin massiiviseen huumeiden käyttöön, jota ajan mukaan harrastettiin ja joka Calen mukaan loppui vasta 80-luvulla lapsen syntymään. Tämä sivuraide sikäli, että itse olin pitänyt Calea ns. 'skarpin' maineessa entiseen bänditoveri Lou Reediin verrattuna. No, ehkä ne ovat Luikun mielenterveysongelmista noin enemmänkin.

New York on mainittu. Nuori Cale muutti Lontoon opintojensa jälkeen New Yorkiin, jossa hän pääsi legendaarisen John Cagen oppiin ja tuli osaksi kaupungissa kukoistanutta avant-garde-skeneä. Näissä touhuissa hän tapasi Sterling Morrisonin, joka vuotta myöhemmin tuli jäseneksi hänen ja Lou Reedin perustamaan Velvet Undergroundiin. Tämä bändi kulminoituu myöhemmän vahvan soolouran ja erittäin taitavan biisinteon takia Reediin, mutta Calen tuoma avant-garde/räminä/drone/alttoviulu on se juttu joka teki Velveteistä sen, jota edelleen voidaan jäljitellä, muttei ikinä ohittaa. Ja jäljittelijöitähän on piisannut Peräseinäjokea myöten.
Tiivistettynä yhtyeen sointi yhdisti hyvät kappaleet periksi antamattomaan taiteellisuuteen ja tässä Calella oli suuri rooli. Kakkoslevyllä Calekin oli mukana useiden biisien krediiteissä, eikä lätty kalpene debyytille, vaan jopa ohittaa sen kuratietä pitkin. Reedin ja Calen välille oli tullut kuitenkin tässä vaiheessa niin pahat skismat, että jälkimmäinen lähti kävelemään bändistä. Tämän jälkeen yhtye teki edelleen hyviä Reedin kappaleita, mutta se särmä joka erotti sen muista oli lopullisesti poissa.

Calen ensimmäinen soololevy ilmestyi kaksi vuotta myöhemmin ja jätän soolouran niille, jotka tykkäävät enemmän artsystä musiikista.

Velveteistä lähtöä seuraavana vuonna Cale teki kuitenkin sellaisen tuotannon, joka ainakin omissa silmissä olisi riittänyt maineen kunniapaikalle loppuelämäksi; Nimittäin tuotti detroitilaisen Stoogesin ensilevyn. Lopullisista mikauksista ja niiden krediiteistä ollaan tosin montaa mieltä, mutta tästä alkoi miehen tuotantovastuu useista nousevista proto- ja täyspunkbändeistä joista voidaan mainita debyytit muun muassa Modern Loversilta, Patti Smith Groupilta ja Sham 69:ltä. Folkin puolelta voidaan taas mainita soittaminen Nick Draken levyllä, sekä tietysti pitkäaikainen tuotantovastuu entisen bänditoveri Nicon uralta. Nicon huikea/synkkä soolomusiikki tuskin olisi ollut samaa ilman Calen panosta.

Calen soolo- ja tuotantoura on jatkunut tähän päivään asti ja on pitänyt sisällään Happy Mondaysista Manic Street Preacherseihin. Kuinka paljon siitä nykyään on sitä, että halutaan mukaan Velvettien legenda on toissijaista miehen takavuosien taidepunk-tuotantojen rinalla.