Katselin tuossa, että viime aikoina Levyhyllyssä on pyörinyt aika paljon tuoretta kamaa.
Toisaalta uusia levyjä on tullut ostettua viime vuosien aikana aika minimaalinen määrä. Mutta kiitos kirjastolaitoksen; uutuuksia tulee katsastettua niistä hyllyistä usein ja vieläpä monipuolisesti.
Kirjaston hienous on siinä, että täällä maakunnissakin vielä tuetaan pikkulafkoja ja ostetaan heiltä ainakin yksi kappale. Kunnallinen laitos luottaa edelleen pääosin CD-formaattiin, ehkä ihan hyllytilan ja rakenteidenkin takia, vaikka myös vinyylejä on kaivettu keskusvarastoista taas näytille. Siihen nähden huhut Helsingin uudesta ja uljaasta tulevasta Oodi-kirjastosta ilman levyosastoa tuntuvat... väärältä.
Noh, sivuraiteilta asiaan: Jukka Nousiainen julkaisi uuden soololevynsä, järjestyksessään kolmannen jo toukokuussa, mutta ei tullut tsekattua sitä vielä tuolloin. Omistan Nousiaisen ensimmäisen soolon vinyyliversion, kakkoslevy taitaa olla kuunneltu kirjastoversiona. Pidin etenkin debyytistä, joten keväisen julkaisun missaaminen menee varmaan lähinnä nykyisen musatarjonnan runsaudenpulan piikkiin. Jonkun haastiksen lukaisin muistaakseni ja siinä tulevasta levystä luvattiin tulevan yhteiskunnallinen, koska Jukkaa niin sanotusti kiukutti nykymeno ja kaiketi erityisesti Tampereen kaupunki ja Keltaisen talon kohtalo.
Koska levyä luonnehdittiin 'kantaaottavaksi', niin mieli vetelee yhteyslankoja levyn tunnelmista ja tyyleistä erinäisiin - 70-luvun artisteihin. Kantaaottavuus ei tarkoita Nousiaisen(kaan) kohdalla suoranaista paasausta ja ratkaisukeskeistä lähtökohtaa, vaan on toteavampaa, ehkä välillä ilkeääkin jne. Mutta Hotelli Hannikaiset, Punaisen planeetan Nurmio ja miksei jopa Alatalon Mikko (tai siis Harri Rinne) soivat sieltä kaiken seasta. Nousiainen on aina ollut harakkamaisen taitava ottamaan vähän sieltä ja vähän tuolta, mutta kääntänyt kaiken kuitenkin itsensä kuuloiseksi ja omaksi. Nyt levy aloitetaan instrumentaalilla, jonka jälkeen pudotellaan biisiä biisin perään, kunnes ehkä taas 70-lukulaisesti niputetaan välillä kitkerätkin ajatukset ABC:den tuhoamista kirkonkylistä, ahneudesta ja vihasta levyn lopetusbiisiin, jossa uljaasti sekä tällä kertaa optimistisesti astutaan ovesta toiseen maailmaan, jossa ei ole kylmää eikä pimeää. Siinä karumpikin musanystävä joutuu pyyhkäisemään silmäkulmaansa.
Soundimaailmaltaan uusi levy on enemmän niin sanotusti puunattu kuin välillä suttuisenkin kuuloinen, mutta silti tyylikäs debyytti. Toisinaan levyllä ollaan suorassa AOR-Eppu soundissa, mutta sitten ei kuitenkaan. Taustasoittajina vilahtaa tuttuja skenenimiä Kalevi Suopursusta Mikko Siltaseen, joka on Räjäyttäjistä poiketen basson sijasta steel-kitarassa. Siinä missä Litku Klemetin kohdalla kyllästyin oikeastaan turhankin nopeasti retropohjaiseen musiikkiinsa tämä Nousiaisen uusin on jaksanut pyöriä soittimessa.
Ei kahta ilman kolmatta, eli Sonic Boom / Peter Kemberiin linkkaavat kirjoitukset jatkuvat nyt kolmannen ja viimeisen kerran peräkkäin.
Tällä kertaa äijä vilahtaa tosin vain soittajien historiassa, sillä Darkside-yhtye oli Pete Bainin ja Sterling "Rosco" Roswellin bändi, joka toimi vuosien 1989-1993 välillä, julkaisi kaksi pitkäsoittoa, muutaman sinkun ja EP:n.
Kaksikko muodosti Spacemen 3:n rytmiryhmän vuosien 87-88 välillä. Bain, eli silloin Bassman soitti pidempäänkin kaksikon Pierce/Kember kanssa ja hän oli bändin alkuperäinen basisti jo vuonna 83. Tässä välissä tosin meni pari vuotta ilman bassoa, kunnes Bain taas palasi yhtyeen debyytti 'Sound of Confusionilla' ja 'Perfect Prescriptionilla'. Rosco oli taas tavallaan vastuussa siitä, että yhtyeen performanssi ja äänitys tapahtumasta 'An Evening of Contemporary Sitar Music' kuulostaa siltä miltä kuulostaa. Eli siinä ei ole sitaria, koska bändistä potkittu Roswell ei suostunut omaansa lainaamaan kaksikko Pierce/Kemberille.
Bain/Roswell ajautui pahemman kerran riitoihin Kemberin kanssa yhtyeen suorittaessa kesällä 1988 pienen keski-Euroopan kiertueen läpi Länsi-Saksan, Itävallan, Sveitsin ja Hollannin. Soittamista pienissa saleissa, istumista pienessä autossa ja Piercen sekä kaksikon nauttimista keski-eurooppalaisesta vieraanvaraisuudesta, eli kaljasta ja viinistä. Tämä yhdessä Sonic Boomin mulkun käytöksen kanssa ajoi Kemberin ja loppukolmikon riitoihin, jotka kruunasi vielä kuskin vuokrarästeihin menneet olemattomat kiertuetulot. Yhtyeen tämän rytmiryhmän henkinen ja fyysinen tila oli ylikuormitettu ja viimeisillä levyillä soittivatkin muut miehet.
Darksiden levystä puhutaan, mutta edellä tuli jo neljä tekstiblokkia Spacemen 3:sta, eikä se väärin ole. Darkside nimittäin kuulostaa oikeastaan aika paljon kyseiseltä yhtyeeltä ja voisi olla sen pikkuvelipuoli. Historiallinen tosiseikka taitaa olla, että Bain ja Roswell menivät kyllä itse jäseniksi rugbylaiseen bändiin, mutta pian kävi niin, että tämä oli kaksikon ja alkuperäinen laulaja ja biisintekijä Nick Haydn lähti lätkimään. Bain otti kontollensa vokaalit ja hänen monotoninen, puhelaulua muistuttava tyyli tuo vahvoja mielleyhtymiä Sonic Boomin vastaavaan Spacemen 3:ssa. Kappaleet ja soittotyylikin ammennetaan samasta laarista, joten.
Ero on lähinnä siinä, että Bainin porukka ei saanut nauhalle aivan yhtä karismaattista ääntä ja kakkolevy Melomania kokonaisuutena sävellys/fiilismateriaalissa ei yllä parhaimmillaan kuin juuri siihen pinnalle. Mitään vikaa ei varsinaisesti ole, muttei mitään ihmeellistäkään. Koko levyn heittäminen keskilaariin on kuitenkin ehkä vähän tylyä, sillä myös hienoja hetkiä löytyy, soittaminen on välillä "inspiroitunutta" ja soundit ovat tällaiselle kamalle kohdillaan. Sellainen oikein kelpo 3/5-levy, jota kyllä kuuntelee, jos tyylilaji on lähellä sydäntä.
Edellisestä Sonic Boom / Peter Kember kirjoituksesta on helppo siirtyä tähän levyyn, eli siinäkin mainittuun yhdysvaltalaisen Beach Housen uusimpaan, viime vuonna äänitettyyn pitkäsoittoon. Yhtyeen muodostavat 30+ ranskalaissyntyinen, mutta Yhdysvalloissa asuva ja opiskellut Victoria Legrand ja Alex Scally ja se on lokatioitunut vahvasti Baltimoren kaupunkiin, jossa heillä on oma studio.
Levyn kappaleiden peruspohjat onkin äänitetty kyseisessä Apple Orchardissa, lisä- ja muiden äänistysten sijoittuessa vielä pariin muuhun lokaatioon. Beach House on käsittääkseni nopea äänittämään levyjään, kun on sen hetki. Välillä levyjä on samoissa sessioissa pullahtanut ulos kaksinkin kappaletta. Tällä kertaa yhtyeellä kesti kuitenkin pidempään ja pitkäaikainen tuottajakin vaihtui kyseiseen Sonic Boomiin. Jakelija on sentään säilynyt pitkäaikaisena Sub Poppina.
Itselleni Beach House on tuttu nimenä, mutta itse musan kuuleminen on jäänyt vähälle. Nimi kohdistaa ajatukset vahvasti Pitchforkiin ja samalla koulutettuun, aikaansa seuraavaan varttuneeseen nuorisoon hipstereihin. Bändin levyt eivät ole kuitenkaan myyneet samalla tavalla kuin MGMT:n tai Animal Collectiven vastaavat, vaikka yhtye on kiertänyt käsittääkseni ahkerasti ja vuosia pitkin ja poikin pikkusaleja.
Sonic Boom ei bändin mukaan toiminut levyllä perinteisenä tuottajana, vaan yhtenä ideoiden pallottelijana, joista kappaleita kasattiin. Levyä pidettiinkin toukokuisen ilmestymisen aikana yhtyeen kokeellisemmasta päästä, bändi aiemmin keskittyessä levytyksissä siihen, että musiikki on toistettavissa myös lavalta. Omaan korvaan edellisessä kirjoituksessa ollut No Joy / Sonic Boom, taikka Panda Bearin Grim Reaper heittävät "outoudessa" heittämällä ohi, mutta kaikki on suhteellista. Myös haluttu Sonic Boomin kädenjälki oli minusta levyn alussa hivenen piilossa, mutta levyä sivukorvalla kuunnellut vaimo totesi tietämättä taustoista tämän kuulostavan "siltä joltain kahdekskytluvun bändiltä jota kuuntelet... joku Spacemen?" Uskottava se on ja kyllähän se parissa kohtaa pulpahtaa pinnalle.
Mutta mistään Spacemen 3 palvonnasta levyllä ei ole kyse. Ei oikeastaan lähimainkaan, vaan levy kuulostaa juuri siltä "dream popilta", miksikä yhtye on tyylinsä nimennyt, Victoria Legranden keskimatalan lauluäänen noustessa pääosaan. Musiikki on melankolista ja sentimentaalista, eikä olla kaukana 90-luvun shoegaze-hommista siinä vaiheessa, missä yhtyeet jättivät kitaravallit taaksensa ja minimalisoivat soundiaan. Beach House käytti pitkään pelkkää rumpukonetta, mutta tällä levyllä mukana on koko matkan elävä rumpali. Itse kappaleet ovat outo sekoitus melodisuutta ja mieleenjäävättömyyttä. Toistoon luotetaan, muttei kertosäkeiden muodossa. Seassa on ilmeisen kauniita riffejä, melodioita ja hetkiä, mutta mikään ei nouse levyn massasta kaiken yläpuolelle. Kutosbiisi 'Dive'n harmooni ja loppuosan tremolo + monotoninen rumpurytmi ovat varmaan suorin viittaus tuottaja Kemberin suuntaan, mutta siinäkin homma pidetään Beach House-kaksikon suitsissa. Kyseinen kohta on myös levyn ainoa "menokohta" muun levyn pidättyessä koko ajan lähtemästä laukkaamaan. Kasibiisi 'Lose Your Smile' lähtee FM-syntikoilla, mutta muuttuu melankoliseksi kitarakappaleeksi herkän uljaalla melodialla ja kertsin hyminällä. Cocteu Twins:kö tämän aloitti. Katoavat musiikkimarkkinat ovat ottaneet tämän yllättävän hyvin vastaan. Listasijat ovat olleet parinkympin tietämissä, mikä on pikkulevy-yhtiöbändille kohtuu hyvin.
Parin päivän kuuntelulla on yllättävän vaikeaa sanoa pidänkö edes tästä levystä. Ehkä, mutta kuinka paljon? Ehkä tämä hahmottomuus ja hähmäisyys kääntyy myös War on Drugsin tyyliin kohta levyn voitoksi.
Peter Kember saa nyt oman hetkensä Levyhyllyn semi-mielenkiintoisen "Rockin apumiehet" rönsyn alla, vaikka monen muunkin apumiehen tyyliin hänen oma henkilökohtainen julkaisukataloogi on ollut erittäin edustettuna tässä blogissa.
Sonic Boom taiteilijanimeä 80-luvulta asti käyttänyt Kember syntyi vuonna 1965 täydellisen keskellä keski-Englantia sijaitsevaan Rugbyn kaupunkiin, joka toimi pitkään hänen uransa ja eetoksensa tukikohdista.
Rugby ei ole mikään Englannin metropoli, vaan keskustaltaan maan mittakaavassa pikkukaupunkimainen (noin 70 000+ asukasta). Huolimatta siitä, että se on antanut nimensä eräälle jalkapallon muodolle, kaupungin tunnetuimpia asioita olivat ehkäpä kylmän sodan aikainen ilmakuunteluasema, Rugbyn yksityinen koulu ja keski-Englannin tienristeyksessä oleminen. Tästä taas legendan mukaan on seurannut tavallista suurempi huumausaineliikenne noin muuten suhteellisen pienessä kaupungissa.
Kemberin vanhemmat olivat/ovat erittäin varakkaita ja heidän asuntonsa kartanomainen talo jonka pihassa seisoi loistoauto. Yläkerrassa Peterillä oli kahden suuren huoneen asunto ja pihalla oma pieni auto huumekaupoilla käymistä varten. Kontrasti hiljattain kirjan kirjoittaneen Spacemen 3 basisti Will Carruthersin ankean köyhään yksinhuoltajaperheessä elämiseen oli silmiinpistävä Kemberin nuokkuessa tupakan kanssa huoneistonsa nojatuolissa, pöydät täynnä lapsuuden sotaukkoasetelmia, matto ja tuoli täynnä tupakanpolttamia heroiininuokahduksista. Samainen henkilö oli käynyt vanhempien maksaman erittäin kalliin Rugbyn eliittikoulun, jonka lukukausimaksut pyörivät muutamassa kymmenessätuhannessa eurossa. Yhtyeen alkuaikoina hän teki hetken aikaa päivätöitä liiketilojen sisustajana ja yllättävästi myös kiinteistövälittäjänä. Jälkimmäisessä hän omien puheidensa mukaan huudatti toimiston Xeroksia keikkajulisteiden yms. tulostamisessa ja konttorin puhelinta keikkojen myynnissä.
Miksi kirjoituksessa jankutetaan huumeista ja Kemberin huumeidenkäytöstä, johtuu luonnollisesti hänen kulttikuuluisimmasta yhtyeestään Spacemen 3:sta, jonka johtoajatuksena oli tehdä musiikkia "substanssien vaikutuksen alaisena" ja hakea suoraa inspiraatiota tästä. Debyytti 'Sound of Confusionin' äänityksissä syntyneet demot julkaistiin suoraviivaisella nimellä 'Taking Drugs to Make Music to Take Drugs To'. Jälkikäteen tässä ei ole mitään ihmeellistä ja uniikkia; onhan koko musiikin historia kulkenut käsi kädessä inspiroivien, mutta usein laittomien substanssien kanssa. Spacemen 3:sen esikuvayhtyeetkin sijoittuivat aikaan, jolloin tajuntaa laajentava musiikki oli oikeastaan kaiken lähtökohta. Mutta 80-luvun alkuun tultaessa Mick Jaggerit olivat alkaneet lenkkeillä, crack-aalto rikoksineen vyöryi Yhdysvalloissa 70-luvulla alkanut sota huumeita (ja samalla myös vastakulttuuria) kohtaan oli kuumimmillaan. Say NO to Drugs-kampanja pyöri samaan aikaan, kun Kember kertoili zine- ja lehtihaastatteluissaan omasta riippuvuudestaan ja narkomaanien elämän ja oikeuksien rajoittamisesta. Suorapuheisuus ei niin sanotusti satanut laariin, vaan sai yhtyeen ja sen jäsenet näyttämään lehtiä lukevien huolestuneiden vanhempiensa silmissä nisteiltä ja outsidereilta, jotka ovat vielä aivan kamalalla tavalla väärässä.
Toki tämä kaikki tapahtui samaan aikaan, kun brittien varastohalleissa levisi acid house-musiikkityyli, johon kuului olennaisena osana ekstaasi-huume joka pelotteluista huolimatta levisi käytännössä koko saarivaltakunnan alakulttuurinuorisopuuhiin ja sodasta, tai ainakin taistelusta rave-kulttuuria vastaan jouduttiin osittain luopumaan. Myös Spacemen 3 avomielisenä yhtyeenä kokeili tietysti kyseistä ainetta ja senkin vaikutuksia kuulunee yhtyeen tuotannossa.
Sivuutetaan kuinkin sen suuremmitta puheitta Spacemen 3, koska yhtyeen levyjä ja musiikkia on Levyhyllyssä käyty läpi huomattavan paljon. Yhtyeen kaari, joka alkoi jo vuodesta 1982 piti sisällään pitkän pätkän pubeissa, tai todella pienissä saleissa soittoa ja tavallaan epämuodikkuutta, tai ainakin amatöörimenoa, mutta 80-luvun loppupuolelle tullessa sen nimi alkoi kiinnostaa indie-piireissä enemmän ja enemmän. Yhtyeen kohtaloksi koitui kuitenkin samaan aikaan tapahtnut pääkaksikon välirikko (Jason Pierce ja Peter Kember ovat muuten kumpikin syntyneet samaisena vuonna samana päivänä). Välirikon lopulliset syyt ovat jääneet arvailujen varaan, koska Pierce ei ole niitä koskaan kommentoinut. Arvailuissa on kuitenkin Piercen kiinnostuminen uudesta tyttöystävä Kate Radleystä, Kemberin kuitenkin huomattavan rajalliset musikaaliset taidot ja Kemberin toisinaan kuuleman mukaan erittäin vittumainen luonne - tai sitten ehkä huumeet ja sisäinen valtataistelu hiljaisen, mutta päättäväisen Piercen ja itseään korostavan Kemberin välillä. Tämän lisäksi yhtye oli solminut managerisopimuksen Gerald Palmerin kanssa, joka käytännössä huijasi Kemberiltä ja Pierceltä oikeudet näiden omiin musiikkeihinsa, sekä jätti järjestelmällisesti maksamatta Pete Bassmanin, Will Carruthersin ja kaikkien muiden yhtyeen mukana matkanneiden rivimiesten rojaltit. Palmeria vastaan on tälläkin hetkellä menossa oikeusjuttu asian tiimoilta.
Joka tapauksessa yhtyeen julkaistessa joutsenlauluksi jääneen 'Recurring'-albumin sille varattu paikka seuraavana indie-skenen tulijana menikin sitten Jason Piercen Spiritualizedille, joka oli käytännössä hyvin pitkälti Spacemen 3:sen viimeinen levyttänyt kokoonpano. Kember jäi nuolemaan näppejään ja jatkamaan jo Spacemenin aikana perustettua Spectrum-yhtyettään, joka oli ehtinyt (Piercen avustamana) levyttääkin jo 1989.
Sekä Sonic Boom, että Spiritualized lokatoituivat edelleenkin varsin syrjäiseen Rugbyyn. Kemberin myöhemmän tarinan mukaan kyseessä oli Spacemen 3:sen aikaan "oman musiikin suojelu Lontoon ja vieraiden vaikutteilta". Toisaalta Kember asui edelleen vanhempiensa kartanon peräkammarissa ja rupesi kokoamaan studiota erittäin kalliista ja harvinaisista vintage-syntetisaattoreista ja muista laitteistoista, jotka todennäköisimmin on ostettu vanhempien maksamilla viikkorahoilla kuin Spacemen 3:sen levymyynnillä tai kitupiikki Palmerin maksamilla rojalteilla.
Studio sai nimen 'New Atlantis' ja Kember teki siellä suuren osan 90- ja 2000-luvun äänitteistään ja levytyksistään. Spectrum hiipui osittain epäonnisten keikkojen takia Kemberin sooloprojektiksi, joka on julkaissut hiljakseen levyjä. Toinen sooloprojekti E.A.R. on paljon kokeellisempaa musiikkia pääosin elektronisesti ja siinä on ollut ideana aina yhteistyöhenki, jolloin mukana on ollut muun muassa My Bloody Valentinen Kevin Shields ja 'Continuum'-levyllä Delia Derbyshire - elektronisen musiikin pioneeri, joka menehtyi piakkoin levytyksen jälkeen. New Atlantis on ollut avoinna myös ulkopuolisten muusikkojen vuokrattavaksi ja miksauspaikaksi, mutta en tiedä onko se ollut erityisen suosittu tässä asiassa.
90-luvulta 2000-luvulle Peter Kember levytti suhteellisen säännöllisesti, mutta verrattuna entisen aisaparin Jasonin Spiritualizediin ei hänen ura ollut erityisen korkeaprofiilista. Kemberin itsensä mukaan tämä on ollut tavoitekin, mutta ehkä totuus ovat jossain näiden välissä. Kappaleentekijänä ja soittajana hän ei ole nimittäin kummoinen, mutta sen sijaan vahvuuksista löytyy ja on aina löytynyt korvaa soundeille ja erikoisuuksille. Eikä tietysti pidä sivuuttaa hänen hallitsemaansa käppäbiisiestetiikkaa tai kauniimmin sanottuna minimalismia, joka oli osittain Spacemen 3:sen tavaramerkki. Myös hänen keräämänsä kohtuullisen uniikki soitinarsenaali on kunnioitettava ja sieltähän löytyy aikaisempia tavaramerkkejä Vox Starstreamerin ja muiden joukossa.
Historiaa katsoen onkin mielenkiintoista, että 2010-luvulla Peter Kember aka Sonic Boom on noussut nykyisin suosituksi tuottajaksi tai kollaboraattoriksi, jota ja jonka nykyinen hipsterisukupolvi haluaa levyillensä. Ehkä vuodet ovat hioneet särmiä pois, taikka sitten asetelma näissä on sellainen, jossa nuoremmat artistit vähän katsovat Kemberiä ylöspäin, jolloin konfliktia tai suunsoittoa ei synny. Nuorempana Spacemen 3:sen aikaan hän osasi tehdä sessioista joillekin kanssasoittajille taikka äänittäjille vittumaista piinaa, joten tällainen on kaiketi loppunut.
Tällä hetkellä Kemberillä on takana pitkä tauko oman musiikin julkaisussa, koska hän on toiminut äänittäjänä ja tuottajana esimerkiksi MGMT:lle heidän vuoden 2011 albumilla 'Congratulations', joka pamahti sekä brittien, että USA:n albumilistan Top5:seen. Yhteistyö Panda Bearin kanssa alkoi 'Tomboy'-levyn miksauksesta ja jatkui pari vuotta myöhemmin suoranaiseen yhteistyöhön erittäin upealla 'Panda Bear Meets the Grim Reaper'illä, jolla Sonic Boom myös soitti + keikoilla. Yhteistyö Williamsburg-sukupolven artistien kanssa on jatkunut esimerkiksi Beach Housen tänä vuonna julkaistulla albumilla, yhteislevyllä kanadalaisen No Joy-yhtyeen kanssa ja niin edelleen. Sonic Boom oli äänittämässä ja tuottamassa shoegaze-kraut yhtye Cloudland Canyonin vuoden 2014 sessioita, mutta näiden sessioiden lopullisesta kohtalosta ei minulla ole tietoa.
Mutta lyhyesti; Sonic Boomista on tullut esikuva ja tuottaja bändeille, joiden jäsenistö ei ollut ehkä vielä edes syntynyt Spacemen 3:sen julkaistessa debyyttinsä. Jonkilainen minimalismin ja elektroniikan Phil Spector. Kotoinen Rugbykin on jäänyt taakse vuosia sitten Kemberin asuessa tätä nykyä Portugalissa Lissabonin lähistöllä yhdessä vaimonsa kanssa ja josta hän lentelee toisinaan tuottajahommiin Atlantin toiselle puolen.
Entäs ne huumeet? Omien sanojensa mukaan ne ovat edelleenkin hänelle inspiraatio ja lähtökohta.