lauantai 27. helmikuuta 2010

Wigwam - Tombstone Valentine 1970

Wigwamin kakkoslevyllä bändissä oli alkanut tapahtua. Mats Huldén oli jo lähtenyt bändistä ja hänen korvaajakseen tuli Pekka Pohjola.
Yhteensattumien kautta kalifornialainen pitkän linjan legendaarinen svengali Kim Fowley (miehestä voisi jossain välissä kirjoittaa oman juttunsa) oli kuullut yhtyeen ensilevyä ja oli varma, että nyt oli löytynyt pohjoismainen Beatles. Mies ilmestyi, kuin ilmestyikin Suomeen ja alkoi tuottaa bändiä. Hänellä oli omat näkemyksensä yhtyeestä vaatetusta myöten, jolloin kitaristi ja tuohon aikaan vannoutunut ug-mies Nikke Nikamo sai tarpeekseen ja lähti vetämään. Levyllä kitaraa soittaa Jukka Tolonen - järjestely, joka jatkui monta vuotta levyillä ja keikoilla.

Fowleyn vision mukaan Wigwam oli siis edistyksellistä poppia soittava orkesteri, joten Pembroken laulut saivat levyllä eniten tilaa. Mitään varsinaista progeteosta levyllä ei muutenkaan ole. Tosin hämmentävänä yksityiskohtana kolmosbiisi on kaivettu sähköisen musiikin pioneerin Erkki Kurenniemeltä. 'The Dance of the Anthropoids' on vähän päältä minuutin pituinen lyhennelmä teoksesta 'Andropoidien tanssi'. On ihme, ettei tuota analogista hetkeä ole samplatty mihinkään ainakaan minun tuntemaani juttuun. Tarinan mukaan osa Wigwam-miehistöstä olisi ollut tekemässä miehen kanssa kokonaista lp-levyä.

Kyllä levyllä on muutama Gustafssoninkin biisi, muttei mitään pariin seuraavaan levyyn verrattavaa monsteria. Sanon itseni toistamisen uhallakin, että Jim Pembroken sävelkynä ei kalvennut aikalais-brittien vastaavista. JOS hommat olisivat menneet toisin, Wigwam olisi kulttisuosion sijasta nauttinut myöhemmin ulkomailla hivenen suurempaa.. kulttisuosiota.

Kitarasoundit ovat levyllä käsittämätöntä näkkäriä (Finnvoxilla huono päivä), mikä vähän syö fiilistä, mutta onneksi levyn biisimateriaali kantaa. Proge-wigwamin diggaajat eivät Tombstonea luonnollisesti sijoita kärkipäähän. Silti hieno levy.

Levyn ilmestyttyä Fowleyn kiinnostus bändiä kohtaan lopahti, mutta se julkaistiin kuitenkin myös Yhdysvalloissa. Tosin Hard'n Hornyn ja Blues-Sectionin biiseillä höystettynä tupla-vinyylinä. Vesa-Matti Loiri esitti suomenkielisen version 'Syyslaulu' levyn nimibiisistä.

perjantai 26. helmikuuta 2010

Myspace löytöjä

Levyhylly käsittelee myspaceä törkeästi myöhässä, koska cehän on so-yesterday.
Tässä kuitenkin omien proggisten suomalaisia 'kaveribändejä', joista löytyy sitä jotain. Ainakin kokeellisuutta tjms.

The Protestants - Panties
Pitkän linjan bändi, jonka aktiivisuudesta ei minulla ole tarkempaa tietoa. Kalsen brittipopin taakse aikanaan kätkeytyneen yhtyeen oikeat esikuvat taitavatkin olla Bowien ja Lou Reedin suunnalla.
http://www.myspace.com/theprotestants

Yes! The path was oh so clear - The Batmobile
Känniläpän taakse piilotuva(t?) artistit tekevät oikein mukiinmenevää electro-moroderia. Bändi on helsinkiläis-kouvolalainen. En tunne tyyppejä, vaikka kaapistani löytyykin myös parin vuoden kouvolalaisuutta.
http://www.myspace.com/yesthepathwasohsoclear

Octopus Syng - She Has Found a New Dawn
Kouvolaan viittaa seuraavakin bändi, koska muista Jairen naaman siellä asuessani. En tunne henkilökohtaisesti, mutta diggasin jo Dildo Maniasta. Kouvolan bändit olivat vain valovuosia parempia, kuin sellunhajuisen eteläisen naapurin, josta alunperin olen itse. Nykyisin helsinkiläistyneen Jairen 'She Has Found a New Dawn' on nugetti, joka voisi olla autenttinen 60-luvun kalifornian biisi.
http://www.myspace.com/octopussyng

Sähköinen ekstaasi - Kalevi II
Turun suunnalta tuleva (tullut?) Sähköinen ekstaasi soittaa laahaavaa Sabbathia suomeksi. Sanoitukset ovat tavallaan humoristisia. Sellaisessa Rättö/Lehtisalo hengessä, mutta kopioimatta.
http://www.myspace.com/sahkoinenekstaasi

Suohumala - Kilpikonnarock
Käsittääkseni enemmälti kuvataiteilijana tunnettu taiteilija kuulostaa musiikissaan Peitsamon Skootterin ja usvaisen kaikurockin yhdistelmältä.
http://www.myspace.com/suohumala

Aarni - Reaching Azathoth
Myyttisemmästä Oulusta tuleva Aarni soittaa stoneria, jossa on klassisen ja folk-musiikin sävyjä. Lovecraftin Azathothille luettu messu kuulostaa SunnO))):lta, mikä ei tietenkään ole pahitteeksi. Azathoth kiemurtelee vailla mieltä huilunsoiton tahdissa.
http://www.myspace.com/aarni

Shogun Kunitoki - Nebulus
Shogun Kunitoki tuskin suurempia esittelyjä kaipaa, ainakaan niille ketkä lukevat Wire ynnämuita lehtiä. Kuulaita urkuja ja päällekkäisiä teemoja.
http://www.myspace.com/shogunkunitoki

Es / Sami Sänpäkkilä - Kesämaan lapset
Sänpäkkilän kama soi jostain toiselta puolelta.
http://www.myspace.com/escycle

torstai 25. helmikuuta 2010

Meidän pojat Ameriikassa

Otsikosta huolimatta juttu ei kerro Mike Monroeitten tai muidenkaan yrittäjien seikkailuista suuren musiikkiteollisuuden vieressä. Eikä edes Ville Valoista, vaan Yhdysvalloissa asuneista suoraan tai vanhempiensa kautta suomalaisista polveutuvista siirtolaisista, jotka ovat jättäneet jonkunnäköisen jälkensä populaarikulttuuriin. Oli se sitten musiikkia, kirjallisuutta tai muotia.

Paskaa elämää pakoon ja kultaa vuolemaanhan Amerikkoihin lähdettiin. Ainakin ensimmäiset siirtolaiset. Vaikka Vapauden maa yrittikin kaikin keinoin kitkeä pois siirtolaisten huonoista olosuhteistaan tuomia radikaaleja maailmankatsomuksia, ei siinä täysin onnistuttu.

Matti Valentine Huhta (s.1890), joka on Yhdysvalloissa tunnettu paremmin nimellä T-Bone Slim syntyi luonnollisesti Minnesotassa. Hän tuli tunnetuksi (ja on sitä joissakin piireissä edelleen) humoristina, runoilijana, lauluntekijänä, hobona, anarkistina ja ammattiyhdistysmiehenä. Hän toimitti myös työväenlehtiä ja kohtasi loppunsa hämärissä olosuhteissa 1942. Hänen laulunsa kokivat uuden tulemisen yhdysvaltain kansalaisoikeustaistelujen aikaan.

Jos T-Bone Slim oli tunnettu rapakon tuolla puolen, Hiski Salomaa (1891-1957) on taas sitä Suomessa. Varmasti jokainen syntyperäinen suomalainen on kuullut hänen Lännen lokarinsa. Kappale ja muu tuotanto on siis äänitetty New Yorkissa 20-30-lukujen taitteessa. Tuotantoa amerikassa oli monella muullakin suomeksi laulavalla artistilla, joten tuohon aikaan ulkomailla äänitettiin melkein enemmän suomeksi laulettua musiikkia, kuin Suomessa. Tai oikeastihan Hiski lauloi finglishiksi, minkä takia hänen kaikkia tekstejä ei voinutkaan ymmärtää, kuin amerikan tai kanadan suomalaiset. Salomaa oli vakaumuksellinen anarko-syndikalisti ja istui ensimmäisen maailmansodan aikana linnassa.

Emil Petaja (1915-2000) oli suomalaisten siirtolaisten poika, joka jätti oman jälken sci-fi kirjallisuuteen. Emil oli tuttu juuriensa kanssa ja käytti Kalevala-aiheita novelliensa ja kirjoitustensa pohjana. Mikään ykkösluokan kirjoittaja hän ei ollut, mutta pikkusuosittu ja mm. Clark Ashton Smithin kaltaisten kollegoiden ystävä. Ja tunsi H.P. Lovecraftit ja Robert Howardit.

Olisiko goottidominoita ilman Maila Nurmea (1922-2008)? Ehkä, mutta hänen panoksensa 50-luvun amerikan kauhistuttaja-ihastuttaja Vampirana on yleisesti tunnustettu. Eihän hänen uransa ikinä lähtenyt sen kummallisempaan nousuun, mutta oli hetken ajan pinnalla ja synnytti jäljittelijöiden aallon.

Yksi kaikkein tunnetuimpia suomalaisia kuvataiteilijoita maailmalla on varmasti Touko Laaksonen, eli Tom of Finland. Jos en ole väärin ymmärtänyt, hän ei ikinä varsinaisesti asunut Yhdysvalloissa itse, mutta hänen taiteensa vaikutus maan homokulttuuriin on .. suurin. Ja siitä taas versoi oma hetkellinen prätkähevi-(lue homo) muoti, jota ylläpitivät alan miehet. Tosin silloin vielä salaa.

Jorma Kaukosen (s.1940) isoäiti lähti Amerikkaan Kotkasta. Jorma itse oli legendaarisen Jefferson Airplanen soolokitaristi ja soittaa upeat liidit mm. biiseissä White Rabbit ja Somebody to Love. 70-luvun alussa bändi hajosi kahteen osaan; kokainistit perustivat Jefferson Starshipin, josta ei ole mitään hyvää sanottavaa. Heroinistit Hot Tunan, josta voi sanoa sentään muutaman hyvän sanan. Kaukonen johti tätä blues-rock trioa. Nykyisin mies on suhteellisen hyvässä kunnossa ja keikkailee harvakseltaan.

Kaukosen kanssa samoissa ympyröissä liikkui Dick Latvala. Tai ei ihan. Hawailla asunut Latvala innostui nauhojen vaihdosta ja muutti tämän homman perässä Yhdysvaltain mantereelle San Fransiscoon. Ja nämä nauhat olivat siis bootleggejä ja orkesteri Grateful Dead. Yhtye oli aina suopea keikkojensa äänittämiselle ja homma rupesi elämään omaa elämäänsä. Bändi palkkasi Latvalan makuineen valikoimaan bootleg-nauhoituksia, joista syntyi sarja Dick's Picks. Hän oli myös vakiokommentoija bändin webbisaitilla, kunnes kuoli äkillisesti sydäriin 1999.

Hivenen toista leiriä edusti suomalainen Lauri Törni, alias Larry Thorne. Toisen maailmansodan jälkeen hän jatkoi kommunismin vastaista taisteluaan Yhdysvaltojen armeijassa. Sille tielle viidakkoon hän jäikin, mutta elokuva Vihreät baretit perustuu hänen hahmoonsa. Ja ehkä moni muukin tarina vanhemmasta äijästä, joka aloittaa pohjalta läpäisten rankat erikoiskoulutukset nuorempiensa seassa. Kurssin priimuksena.

Ja löytyyhän noita muitakin; Pamela Anderson, Bonita Pietila (Simpsonit), Miriam Linna (alkuperäinen Crampsien rumpali) unohtamatta sarjakuvataiteilija Wally Woodia (Mad, Daredevil ja Marvel).

Jean-Michael Jarre - Magnetic Fields 1988 (live)



Työkaverin kanssa oli taannoin keskustelua musiikista ja puheeksi tuli Jarre. Tai siis miksi pidän Jarrea huonona ja esim. Tangerine Dreamiä hyvänä musiikkina? Jarren melodisuuden huomioon ottaen vertailukohdaksi pitäisi ottaa tosin Kraftwerk. En osaa edelleenkään pukea ajatuksiani selkeiksi sanoiksi, mutta rehellisesti sanoen ylläoleva live-pätkä ja meno siinä on mielestäni juustoista paskaa.

Ehkä se johtuu Jarren tavasta pitää avustajina tuollaisia limaisia sessiomiehiä. Hajuttomia, värittömiä ja mauttomia muusikoita, jotka näyttelevät jonkinnäköistä hymyä muistuttavaa ilmettä soittaessaan nuoteista tuota kamaansa. Ehkä vain nuo melodiat ovat halpoja ja juustoisia? Ollessani yläasteikäinen Jarre oli nörtti-hifistien suosiossa, mikä on edelleen un-cool, niinkuin englanniksi voisi sanoa.
Itseasiassa englannissa, koulukiusaamisen ja luokkajaon luvatussa maassa syntikkapioneerit olivat yleensä laitteiden hintojen takia aika yläluokkaista väkeä. Tästä pahin ja paras esimerkki on tietysti Rick Wakeman, joka kävi jopa pillittämässä ja uhkaamassa erota listoilta, ellei EMI potki huonosti soittavaa Sex Pistolsia levy-yhtiöstä. Täällä koto-suomessa moinen ajattelu on ja oli tietysti kaukaista ja totuuden nimissä on sanottava, että juuri se 'köyhempi kansanosa' brittein saarilla sitten jalosti punkin ja syntetisaattorit uudeksi musiikkimuodoksi.

Äskeisen retrospektiivisen harhailun jälkeen voi vain todeta, että Jarre kuuluu siihen limaiseen kosketinsoittajaryhmään, jonka palleilla istuvat myös Yanni, Richard Clayderman, Rick Wakeman, Robert Wells ja rehellisyyden nimissä myös Vangelis - pahimmillaan.



ps. Aihetta sivutaan etäisesti myös täällä.

Pink Floyd - The Scarecrow 1967



Klassikoiden klassikko.
Pink Floydin ensilevy on edelleen täynnä kappaleita, joita on vaikea sijoittaa oikein mihinkään pop-musiikin kulmaan. Levy on ainutlaatuinen, eikä vertailukohtaa tahdo löytyä edestä, eikä takaa. Toki Sgt. Pepperin tapa esittää erilaisia lauluja on vaikuttanut, mutta Piper kuulostaa mielestäni tuoreemmalta, kuin Pepper.
Beatlesien tiedettiin diggaavan tästä uudesta bändistä, joka McCartneyn mielestä tulisi jatkamaan Beatlesien pop-laulujen sarjaa yhtyeen itsensä siirtyessä 'eteenpäin'. Tämä kuvaa osaltaan sitä viittaa, jota aseteltiin lauluntekijä Syd Barretin harteille. Tapahtumat tuosta eteenpäin on tietenkin tuttua huttua kaikille vähäänkään musiikkia seuranneille.

Ajanmukaisen urpo 'videokaan' ei pysty pilaamaan The Scarecrown maagisuutta.
Vaikka kappale on vain pikkulaulu, se kuulostaa edelleen tulevan jostain kaukaisesta Keskimaasta.

tiistai 23. helmikuuta 2010

Rockin apumiehet #7 - Mats Huldén

Jos joku suomalainen orkesteri on onnistunut myöhemmistä 'on/off' vaiheistaan huolimatta olemaan lähes myyttinen, niin Wigwam. Mats Huldén soitti yhtyeen alkuvaiheessa bändissä vain vuoden päivät, mutta muistetaan silti melkein ja ainoastaan tästä. Vaikka mies on ehtinyt myöhemmin olla mukana aika helvetin monessa jutussa.

Ehkä myyttinen jälkimaine johtui yhtyeen tyylistä Tasavallan presidentin kanssa soittaa musiikkia miellyttääkseen vain itseään. Tuohon aikaanhan melkein kaikki keikkailevat bändit soittivat covereita ja suomiosastoa (tosin Huldénin lähdön jälkeen Wigwamkin soitti keikoillaan pitkälti covereita - toki kunnianhimoisia sellaisia). No, orkesterit kulkivat ainakin omia polkujaan, mikä oli ja Danny-ajan lato-Suomessa ennenkuulumatonta.

Wigwam soitti muutaman keikan kuusimiehisenä Huldénin ja Pohjolan vuorotellessa bassossa, mutta tämä poistui yhtyeestä takaisin opiskelujensa pariin. Kokonaan intiaanileiristä hän ei kuitenkaan lähtenyt missään vaiheessa, vaan käänsi miltei kaikki Jukka Gustafsonin tekstit tälle englanniksi ja ehti tehdä orkesterille levynkansia. Majoittaen heidät toisinaan sukunsa huvilalle. Samaista englanninnostyötä hän ehti tekemään muillekin proge-yhtyeille, kuten Pressalle ja Kalevalalle.

70-luvulla Huldén ei soittopuolella ollut erityisen aktiivinen, mutta aktivoitui taas 80-luvun taitteessa soittaen mm. vanhojen bändikavereidensä proge-ajan jälkeisissä virityksissä. Tästä tie jatkui kohti uutta-aaltoa ja musiikin tuottamista. Huldénin nimi vilahtaa sellaisten artistien levyissä kuin 22-Pistepirkko, Don Huonot, YUP, Neljä ruusua - ja Kauko Röyhkä.

Röyhkän bändissä Huldén onkin soittanut varmaan uransa pisimmän ajan. Ensin Nartussa ja myöhemmin muissakin kokoonpanoissa. Tai siis edelleenkin. Huldénin olemus lavalla on kieltämättä vaikuttava. Tai pelottava. Maanisen näköinen resuinen vanha hippi. Ja hujoppi.

Mats Huldén on pitkälti 70-luvulta ollut kiinnostunut henkisistä asioista ja omaa maineen jonkun näköisenä 'viisaana miehenä'. Ehkei ihan Ior Bockin mielessä, mutta jotain sinnepäin. Suomenruotsalainen Huldén on edelleen myös tunnustettu kielenkääntäjä ja on isänsä kanssa kääntänyt palkitusti mm. Kalevalan ruotsiksi.

maanantai 22. helmikuuta 2010

Kebnekajse - II 1973

Ensimmäisen levynsä jälkeen ruotsalainen Kebnekajse paisui kooltaan ja hylkäsi suorat proge-juurensa. Tai siirtyi fuusioon jatsin ja kansanmusiikin välillä.

Tämä ei ollut sinänsä mitään uutta. Ruotsin pojat tekivät samaa, mitä Englannissakin oli tehty 60-luvun lopulta lähtien (Fairport Convention, Steeleye Span jne.).
Kebnekajse II soi kuitenkin sellaisella vimmalla, että tukka hulmuaa. Viuluun perustuvaa svea-musaa ryyditetään kahdella kitaralla, kahdella bassolla, kahdella laulajalla ja rummuilla ja gongalla. Lavalla oli samaan aikaan yhdeksän eri jannua, mukaan lukien musta perkussionisti. Kiemurtelevat kitaramelodiat tuovat välillä mieleen oudosti Grateful Deadin 'Dark Star'in. Lopuksi yleensä palataan siihen traditionaaliseen kansanlauluun.

En ole hirveän suuri CD:eitten bonusbiisien ystävä, mutta Mikkelissä Suomessa nauhoitettu live-kappale on kuulemisen arvoinen ja dokumentoi hienosti Kebnekajsen korkeimmalla huipulla.

lauantai 20. helmikuuta 2010

Pyhät nuket - Enkelit sulkivat silmänsä 1985

Ensitahtien jälkeen vaimon kommentti;"Tää kuulostaa Popedalta". Tarkka korva, koska tamperelaisen Pyhät nuket orkesterin kakkoslevyn tuotannosta vastasi Costello Jones. Tähän yhtäläisyydet onneksi loppuvatkin.

Pyhille nukeille on naureskeltu niin pitkään, kuin muistan orkesterista kuulleeni. Syitä on varmaan monia; laulusolisti Vivian Bardot oli jonkinlainen köyhän miehen Mike Monroe, joka joutui esim. homojen raiskaamaksi Tukholmassa. Traagista. Toinen syy oli varmasti yhtyeen alkuperäiset juuret suomen hardcore-skenessä. Alkuaikoina suurin osa miehistöstä oli Riistetyt-yhtyeestä. Aikalaiskommentti tiesi kertoa, että eräälläkin 80-luvun alun festarilla Pyhät nuket olivat ensin päälavalla, jonka jälkeen jätkät juoksivat pikkulavalle soittamaan Riistetyissä. Kovan ytimen piirit eivät tunnetusti ole olleet mitään maailman suvaitsevaisempia, joten meikit ja huivit naamaan vetäneet punkkarit on ollut helppo julistaa kirkonkiroukseen ja sell-outeiksi.

Tämä on sääli, koska minun mielestäni Pyhät nuket eivät ole saaneet ansaitsemaansa arvostusta suomalaisessa jälkipunkissa. Nopea mielleyhtymä musiikin pateettisesta uhosta ja maailmantuskasta tuo mieleen varhaisen Yö-yhtyeen, mutta Nuket seisoivat kuitenkin rehellisesti punkin kivijalan päällä. Välillä levyllä on aikuisten oikeasti aika helvetin kova meno. Nukkejen pelastus oli myös hajoaminen. Jäi kaunis ruumis, eikä laulavaa taksikuskia.

perjantai 19. helmikuuta 2010

Kirjoja musiikista ja musiikintekijöistä

Aluksi pyydän anteeksi bloggerissa ilmenevää asettelullista bugia, jota ei saa html:stä pois.

Kuuluun siihen suomalaiseen kymmenykseen, joka ostaa suurimman osan kirjoista. Siis niistä, jotka poistuvat kirjakaupoista. Eli luen paljon ja luen myös musiikista kertovia kirjoja.
Tyylilaji on vaikea, koska näin äkkiseltään tulee mieleen ainoastaan kourallinen hyviä musakirjoja. Niistäkin osan 'hyvyys' on lähinnä huumoriarvoa. Mutta ompahan kuitenkin tullut viihdyttyä niidenkin parissa.



















New Yorkin punk-liikkeen alkuasukkaiden Legs McNeillin (legendaarisen PUNK-lehden perustajajäsen, joka antoi nimen koko liikkeelle) ja Gillan McCainin aikalaishaastatteluille perustuva punkin sensuroimaton esihistoria (nimi tosiaan tarinoiden kohdalla pitää paikkansa) on varmasti hauskin, rehellisin ja viihdyttävin kirja rokista mitä olen lukenut. Tarina alkaa Velveteistä jatkuen Detroitin sankareiden MC5 ja Stoogesin nousuun ja tuhoon ja päättyy 90-luvulle. Ei tietenkään haittaa, että pidän itsekin juuri nimenomaan protopunkista ja Nyki-kamasta. Anekdoottien, toisten haukkumisten ja typerien sattumusten kavalkadi on hulvaton ja loputon.
Edellisen kirjan henkinen pikkuserkku. Tällä kertaa kyseessä on pilluhevin kruunaamaton kuningas Mötley Crue. Yleensä jostain yhtyeestä lukiessa tulee käytyä bändin levyt läpi uudella otteella. Huolimatta kirjan hauskuudesta, yhtyeen musiikki ei hauskuuttanut edelleenkään. Bändi piti/pitää sisällään neljä lahjatonta, mauttomuuksiin asti menevää opportunistia, jotka kertovat edesottamuksistaan paukapäämäisen avoimesti. Erittäin viihdyttävä.

Seppo Heikinheimon Mätämunan muistelmat on kirjoittajan itsemurhaviestin lisäksi mielenkiinoinen matka musiikkifanaatikon mieleen. Vihattu Hesarin musiikkikriitikko ei eläessään, eikä kuollessaan kumarrellut oikein ketään. Muistelmateos piirtää lukijan eteen kuvan asialleen omistautuneesta pikkumaisesta nerosta (mies esittelee mm. kohtauksen, jossa korjaa päätoimittajan neljänkymmenen vuoden takaisen kielioppivirheen), jonka suomenruotsalaisviha saa monessa kohtaa pikkumaisia piirteitä. Silti hänen asenne kriitikon työhön ja musiikkiin on jollain tapaa sympaattinen. Ja kirja kertoo siis klassisesta musiikista. Populaarihan ei Heikinheimon huomiota ansainnut.

Kerouacin beat-klassikko Matkalla ei ole varsinaisesti musiikkikirja, vaikka pitääkin sisällään vimmaisen kuvauksen hikisestä jazz-keikasta.
Kirjan vaikutus muuten musiikkikulttuuriin ja yhteiskunnan ulkopuolelle jättäytymiseen on vaikuttanut suuresti länsimaiseen pop- ja alakulttuuriin. Kirjan Dean Moriarty, eli tosielämässä Neal Cassady oli myöhemmin Ken Keaseyn happotestien bussikuskina. Cassadyn kohtalona oli kuolla paleltuen kännissä raiteiden viereen. Beat-tyylinen lähtö.

Tajunnan alkemistit käsittelee edellä mainittuakin kirjaa, mutta kertoo pääosin 1900-luvun esoteerisen muodin tarinan. Erityisen vahvasti musiikkia sivutaan 60-luvusta kertovassa osuudessa, missä kerrotaan 'Church of Satan'in, Charles Mansonin ja monen muun pimeämmän homman vaikutuksesta rock-musiikkiin ja populaarikulttuuriin. Mielenkiintoinen kirja kokonaisuudessaankin. Lopussa on suomentajan koostama kotimaanosuus Hectoreineen ja Elovaaroineen.


Näiden lisäksi on toki tullut luettua suuri määrä muitakin. Jollain tapaa mieleen ovat jääneet Remu Aaltosen 'Poika varjoiselta kujalta', yllättävän rehellinen 'Kiss - Maskin takaa' sekä yllättävän hyvä Bob Dylan opas 'Rough Guide to Bob Dylan'. Unohtamatta erinomaista 22-pistepirkon kirjaa.
Sen sijaan Zeppelinin sekoiluodysseia 'Jumalten vasara' kärsi aikansa kuvasta - kirjoittaja itki viimeiset sivukymmenet pahoja punkkeja ja kuinka Zep pelasti levy-yhtiöt vuosikymmenen lopussa. Oma lukunsa on myös Nykypostin entisen päätoimittajan kirjoittama Juha Vainion elämänkerta. Hohhoijaa.
Nyrkkisääntönä on; mitä ristiriitaisempi ja ärsyttävämpi artisti, sitä parempi kirja.

torstai 18. helmikuuta 2010

Kiss - Sonic Boom 2009

Kissillä on kahdenlaisia levyjä. Sellaisia, joissa he versioivat hyvin itse itseään ja sellaisia, joissa he vaeltavat epätoivoisesti uusimman muotivirtauksen perässä yrittäen nolosti päivittää itsensä taas levyhyllyjen eturiviin. Jälkimmäisestä on yhtyeen uralla monta karmaisevaa esimerkkiä.

Tai itseasiassa Kissillä on kolmenlaisia levyjä; Kiss-asevelvollisten mielestä yhtye tekee aina maailman parhaan levyn, vaikka neulan alla pyörisi Gene Simmonsin jäätynyt kakkakikkare tai Paul Stanleyn mun.. rintakarva.

Kissistä ei monen truu-fanin mielestä saisi kirjoittaakaan, ellei ole tehnyt uskonvalaa. Vähän samaan tapaan, kuin ainoastaan pappi tai uskovainen voi ymmärtää raamatun sanaa. Yhtye kelpaa 'ideologioineen' myös suoraan vaikka nuorkauppakamarin edustajille 'hassuna harrastuksena'. Eikä miesten avoin rahanahneuden uskontokaan ole haitaksi. Eräässä mielessä Kiss onkin puhtaasti uusliberalistinen yhtye/yhtiö. Sen toimintaperiaatteisiin kuuluu (Kiss)tuotteiden jatkuva kuluttaminen. Se myös varoo visusti ottamasta kantaa mihinkään muuhun asiaan, kuin naisten kanssa peuhaamiseen ja.. naisten kanssa peuhaamiseen. Yhtyeellä ei siis ole yhteiskuntavastuuta kuten ei yrityksilläkään. Tämä on sikäli hyvä, että kyllähän joku Bonon saarnaaminenkin on aika perseestä.

Jos kaksikon Simmons/Stanley uskontona on siis raha, niin voittoa on tuotettava kuten pörssiyhtiöllä. Jos osakkeenomistajat (eli kaksikko) eivät hommasta rikastu, pidetään yhtyettä telakalla. Villapaita-punkin häivyttyä kuvioista, uudelleen muodikas (ja sopivasti 30-40-vuotiaitten ostovoimaisten entisten nuorten) Kiss on ollut pitkään kiertueella. Ensin jäähyväis- sitten muuten vaan. Edellisen levynkin ilmestyttyä 11-vuotta sitten, ei yhtyeeltä odotettu varsinaisesti enää uutta levyä. Etenkin kun se oli huono.

Niin, niin, niin, lopetahan se paskanjauhanta kommaripiipertäjä. Miten itse levy?
Sonic Boom lukeutuu Kiss-levyihin, joissa yhtye versioi itse itseään. Klassiselta 70-luvun kulta-ajalta muistuttavaa kantta myöten levy raikaa juuri sitä mitä pitää; rokkaavia biisejä, kertosäkeitä ja Kiss-lyriikkaa. Tällä tavalla sen pitää mennä.

Melkein.

Vaikka kannessa on neljä klassisen kauden Kiss-Tuotemerkin naamaa, levyltä puuttuu se särmä ja kahnaus, mikä saa yhtyeen klassikot elämään edelleenkin; Frehleyn ja Crissin biisit ja ihan pelkkä miesten pelkkä läsnäolo. Ne biisit, jotka laskelmoinnin sijasta olivat rehellisen urpoja tai miltei koskettavia. Se ryhmädynamiikka, joka vei hommaa eteenpäin. Frehley ja Criss eivät siis levyllä soita. Näin pakattuna ja rivimiesten avustamana Sonic Boom on vain hyvä remiksi yhtyeen musiikista.

tiistai 16. helmikuuta 2010

Aerosmith - Sweet Emotion 1975



Aerosmith sementoi asemansa joskus 80-90-lukujen taitteessa, jolloin se teki pirteän 'paluulevyn' ja vähän myöhemmin yhteisbiisin erään rap-yhtyeen kanssa. Tämä nosti puoliunohduksiin vajonneen 70-luvun hard-rock bändin takaisin parrasvaloihin. Siellä yhtye onkin pysytellyt tähän päivään asti.

Huolimatta Steven Tylerin ja Joe Perryn urpouden monta kertaa ylittäneestä rock-tähteilystä ja solistin yleisesti tunnetusta.. kusipäisyydestä ei voi kieltää, etteikä bändi olisi alkuaikoinaan rokannut. Toki Aerosmith nousi valmiiseen pöytään, mutta yhdisteli Stones/Faces-rokin ja Zeppelinin raskaamman jytän omalaatuisesti. Eivätkä nuo biisitkään huonoja olleet.

lauantai 13. helmikuuta 2010

Blye Öyster Cult - Tyranny & Mutation 1973

Blue Öyster Cultin keskimmäinen 'mustavalkoisen kauden' (levyjen kansitaide) levy. Jatkaa aika suoraan siitä, mihin yhtye debyytillään jäi.

BÖC on tunnetuin suurhitistään 'Don't Fear the Reaper', joka ilmestyi kolme vuotta myöhemmin. Sitä ennen yhtye kiersi keskisarjan bändinä ja julkaisi pari omalaatuisen synkeää hard-rock levyä. Eipä 'Agents of Fortune':kaan tietysti mikään valoisa levy ole, mutta kalpenee näiden kahden ensilevyn rinnalla.

Bändin äänimaisemasta hiipii mieleen yhtyeen juuret New Yorkin Long Islandilla ja sen vanhan rahan ja ajan ränsistyneet esikaupunkien aavemaiset huvilat. Bändin viileä synkkä boogie soi välillä kolmellakin kitaralla ja kryptisillä sanoituksilla maustettuna. Levy oli myös ensimmäinen, jolla oli mukana sanoittamassa Patti Smith, jolla oli myöhemmin oma tärkeä sijansa New Yorkin rockmaailmassa.

Rush - Moving Pictures 1981

Spotify on siitä hyvä työkalu, ettei enään tarvitse pohrata esim. kirjaston levyosastolle, vaan omat musiikkisivistyksen aukot voi paikata nostamatta omaa persettään tuolilta. Pukamien, lihomisen ja ummetuksen ohella voi nauttia musasta.

Rush on ollut pitkään 'kuunteluvuorossa'. En sinänsä elätellyt yhtyeestä mitään sen kummempia odotuksia. Ennakkotietojen perusteella kyseessä on kanadalainen trio, joka on soittanut hard-rockkiin kallellaan ollutta progevivahteista kamaansa 70-luvun alkupuolelta lähtien. Soittotaidot ovat kai siellä Policen suunnalla.

Itse asiassa Rushin musiikillinen kehitys kulki päinvastaiseen suuntaan, kuin 70-luvulla noin yleensä; alussa bändi soitti suorempaa jytää ja taas 70-luvun lopulla punkin tullessa valtavirtaan Rushin musiikki sai kimurantimpia piirteitä. Toisaalta bändin pääoperointi alue oli Yhdysvallat, jossa punk ei ikinä noussut samalla tavalla valtavirtaan eikä varsinaisesti syrjäyttänyt progea. Toisin kuin esim. Isossa Britanniassa, missä hämyille tuli äkkiä kiire leikata tukkansa muodikkaammiksi.

Moving Pictures onkin yhtyeen menestynein levy. Levyn avaava 'Tom Sawyer' syntikoineen oli singlehitti. Levy on ihan mielenkiintoisen kuuloista kimuranttia hard-rockkia. 80-luvun alun syntikoita käytetään hyvällä maulla.
Rushilla ja Policella oli hiusmalleja myöten paljon yhteistä. Syntikkamattoja, vaikeita rytmejä ja laulava basisti. Tosin tässä Rush vetää pitemmän korren, sillä Geddy Leen 'persoonallinen' lauluääni on SE tekijä, joka tuo yhtyeen musiikkiin särmää ja erottaa muista.

perjantai 12. helmikuuta 2010

Ike & Tina Turner - River Deep Mountain High 1966

Jos pitäisi tehdä lista upeimmista levytetyistä pop-kappaleista, olisi Ike & Tina Turnerin 'River Deep Mountain High' huippusijoilla.

Tosin tässäkään yhteydessä ei voida puhua Ikestä ja Tinasta, vaan itse biisi on kolmikon Phil Spector, Jeff Barry ja Ellie Greenwich käsialaa. Tuotannosta taas vastaa yksin Spector massiivisine ääniseinineen. Phil tiesi Iken taipumuksen hankaluuksiin ja diktaattorisiin näkemyksiin, joten hän lätkäisi 20 000 dollaria tämän käteen ja veti studion oven nenän edestä kiinni. Eli pelkkä Tina laulaa biisillä. Itse biisin äänityskin maksoi aikakaudelle huimat 22-tuhatta taalaa.

No, jälki oli upeaa. Turnerin vahva ääni, ääniseinä ja JÄNNITE kantavat hiuksianostattavasti 3 minuuttia 40 sekuntia.

Biisi oli jättihitti Englannissa, mutta kotimaassaan se floppasi. Tämä otti Spectorilla erittäin koville ja hänen alamäkensa sanotaan alkaneen tuosta. Seurasi vetäytyminen pariksi vuodeksi kartanoon päihteiden, aseiden, hiustupeiden ja naisten uhkailemisen pariin.

Meni pari vuotta ja biisiä rupesivat coveroimaan artistit Deep Purplesta Supremesiin. Muiden versioiden listamenestys nosti biisin uuteen arvoonsa ja kuuluu edelleen Turnerin bravuureihin.


keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Rockin apumiehet #6 - Dieter Dierks

Rock-musiikin apumiehet saapuu kuudenteen osaansa. Kirjoitusten tarkoituksena on nostaa esille henkilöitä, jotka eivät muuten ole olleet parrasvaloissa. Vaikka ilman heidän panostaan moni artisti ja levytys kuulostaisi olennaisesti huonommalta. Tai ainakin erilaiselta.

Tuottajat ovat musiikin historiassa toki saaneet kiitettävästi nimensä ja saundinsa kuuluviin. Itseasiassa populaarimusiikin alussa juuri he tekivät ne hommat ja ottivat usein vain jonkun kivan näköisen italiaanon sinkun kansikuvaksi. Tai no, tapahtuuhan tätä edelleenkin.
Klassinen tuottaja on yhdistelmä teknistä tietotaitoa, soittimien hallintaa ja yleisen fiiliksen luojaa. Tuottaja osaa poimia musiikista sen oleellisimman ja ohjata yhtyettä tarvittaessa oikeaan suuntaan. Ulkopuolisena tuottaja on myös hyvä tasapainottaja viiden kilpailevan rokkiprinsessan välissä ja pystyy huolehtimaan, etteivät henkilökemialliset ongelmat kuluta studioaikaa. Yleensä.

Saksalaisista tuottajista nousee kaksi nimeä yli muiden; Conny Plank ja Dieter Dierks. Kumpikin ansaitsisi oman kirjoituksensa, mutta valitsin Dierksin syystä, että hänen uransa on mielenkiintoisempi.
Conny Plank on toki tehnyt kiistatta vahvemman vaikutuksen länsimaiseen pop-musiikkiin; Kraftwerkista alkanut ja hänen kuolemaansa 80-luvun loppuun jatkunut tuottajaura oli looginen jatkumo, jolla luotiin pitkälti nykyaikaisen elektronisen popin äänimaailma. Plank tuotti pioneeritöidensä lisäksi useita tärkeitä englantilaisen syntikka-aallon yhtyeitä.

Dieter Dierks taas muistetaan Scorpionseista.

Mutta ei tässä kaikki.
Kölnin lähellä syntynyt Dierks opiskeli alunperin näyttelijäksi, mutta ajautui äänittäjäksi ja tuottajaksi. Kuinka ollakaan, hän oli puikoissa uuden saksalaisen musiikkiliikkeen syntyessä 60-luvun lopussa. Dierks ajatui legendaarisen 'Ohr'-levymerkin tuottajan Ralf-Ulrich Kaiserin oikeaksi kädeksi ja on vastuussa useista tärkeimmistä saksa-progen ja krautrockin klassikoista; Rufus Zuphall - Phallobst, Witthüser und Westrupp - Trips und Träume, Hölderlin - Hölderlins Traum, Tangerine Dream - Zeit, Ash Ra Tempel - Join Inn, Walter Wegmüller - Tarot, Sergius Golowin - Lord Krishna von Goloka, Cosmic Jokers, Popol Vuh jne. jne.

Edellämainituista levyistä suurinta osaa on käsitelty tässäkin blogissa. Jos yhtyeet ja levyt eivät kuitekaan ole tuttuja, niin yhdistävä tekijä on Ralf-Ulrich Kaiserin visio 'kosmisesta musiikista'. Kuulijan korvaan tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että levyt ovat löyhärakenteisiä, ambientin tai 'taivaallisen äänen' etsintää. Henkistä kehitystä. Usein elektronisten instrumenttien avulla. Unohtamatta haastavia ja provosoivia osuuksia. Folk-yhtyeitä lukuunottamatta yhtymäkohdat perinteiseen pop-musiikkiin ovat vähäisiä. Sukulaisuutta löytyy enemmänkin Stockhausenin teoksista ja Floydin varhaisemman progekauden tunnelman kehittelystä.

Vuonna 1975 kaikki muuttui, kun Dierksin vaimo esitteli tälle kaksi huonoa levyä tehneen krautrock/hardrock yhtyeen Scorpionsin. Tästä alkoi Dierksin ja yhtyeen tähän päivään jatkunut yhteistyö (jonka loppumisesta pääsemme nauttimaan parin vuoden kuluttua), joka tuotti alussa sellaisia klassikoita kuin 'In Trance' ja 'Virgin Killer'. Suunta oli ainakin kaupallisesti oikea, sillä levyt loivat perustan yhtyeen megasuosiolle. Lisäapua tietysti antoi kitaristi Uli Rothin soittotaito.
Scorppareiden hovituottajan hommien ohella hän ehti puikkoihin myös sellaisellekin saksahevin 'klassikolle', kuin Acceptin 'Balls to the Walls'. Unohtamatta amerikkalaisen Twisted Sistersin 'Come Out and Play':tä.

Dierksin nahanluonti usvaisimpien 70-luvun kuriositeettien parista napakan hevin saksalaismestariksi on hämmentävä. Unohtamatta sitä, että hänen studioonsa ovat halunneet äänittämään niin saksahevarit, kuin Tina Turner ja Michael Jacksonkin.

1974


1975

maanantai 8. helmikuuta 2010

The Stooges - You Wan't My Action 2010

Viisihenkinen Stooges. Kaksi kitaraa. Ääninauhat, joita ei pitänyt olla olemassakaan.

Vuonna 1971 Stooges oli ajautunut tilanteeseen, jossa bändin outsideriksi ja ainoaksi jäseneksi, jolla oli olemassa jonkinnäköinen omatunto oli jäänyt Ron Asheton - trailerparkissa syntynyt kovis, joka harrasti natsikaman keräilyä.
James Williamsonin tulo bändiin laukaisi Iggyn ja koko muun poppoon heroiinin käytön, jota rahoitettiin jopa myymällä Ronin kitarat tämän selän takana. Varkaana edellämainitun veli Scott. Samaan aikaan kuitenkin nautittiin hippiaatteen mukaisesti makrobioottista ruokaa..

Dave Alexander oli potkittu aikaisemmin bassosta ja parin roudarin jälkeen nelikielistä soitti tässä kokoonpanossa Jimmy Recca. Kitaroita soitti siis ainutlaatuisesti kaksikko Asheton/Williamson. Kiertue ei ollut pitkä, mutta viisi iltaa nauhoitettiin. Yksi niistä on pyörinyt suttuisena bootleggina, mutta muuten löytyneiden nauhojen taso on yllättävän hyvä. Tai no, Stoogesin ja MC5:n ystävät ovat tottuneet ladon alta löytyneisiin suttuisiin live-nauhoihin.

Viiden levyn boksi, jossa jokaisella levyllä on eri ilta, mutta setti on noin muuten identtinen. Tässä vaiheessa ei soitettu enää Funhousen biisejä, vaan uusia kappaleita, joita ei ole levytetty lukuunottamatta myöhempää 'I Got the Right'iä.
Bändi oli tähän aikaan kovassa live-maineessa. Tosin yleisöksi valuivat rumimmat muijat, pirinistit, Vietnam-veteraanit ja muut luuserit. Yhtye ja yleisö provosoivat toisiaan.
Boksin ensimmäinen keikka New Yorkin Electric Circuksessa on se surullisenkuuluisa, jolla Iggy kömmittyään lavalle ensitöikseen vittuili ja oksensi yleisön päälle. No joka tapauksessa tämä muutaman keikan dekadenssi on helvetin kovaa ja groovaavaa kahden kitaran rokkia. Ei kaoottista, vaan Detrotin autotehtaiden tyyliin koneellisen militanttia. Tulevan punkin peruskivet valettiin tässä, sillä NY:n keikan yleisössä oli mukana mm. tulevat Dee Dee Ramone ja Patti Smith.
Julkaisuna kulttuuriteko.

lauantai 6. helmikuuta 2010

Dogtown & Z-Boys - Soundtrack 2001

Koko nykyinen 'extreme-urheilukulttuuri' jackasseineen ja kotimaisine extremeduudsoneineen saa kiittää olemassaolostaan näitä pariakymmentä rikkonaisista perheistä tullutta teiniä ja heidän tekemisiään 1970-luvun puolessa välissä.

Kyseessä on siis Los Angelesin Venice (jonka lempinimi 70-luvun alussa oli 'Slummi merenrannalla') ja sen surffauksen jälkeisestä skeittikulttuurista muotoutunut nuorisomuoti. Alueen jengi vilisi nimiä, jotka muistaa omastakin lapsuuden ja nuoruuden taitteesta 80-luvun lopussa. Rullalautailu oli jo Z-Boysien aikaan vanha ilmiö, mutta sen suorittaminen oli hipsuttelua ja balettia. Tämä jengi siis muutti skeittaamisen suunnan vauhdikkaaksi ja rämäpäiseksi jollaisena se tänä päivänä tunnetaan.

Nimi Stacy Peralta oli tuttu laudoista. Sama mies oli näemmä myös jengin 'pärjäilijä', sillä aikaa ja liikettä dokumentoiva Dogtown and Z-Boys on yksinkertaisesti helvetin hyvä dokumenttielokuva. Oli sitten ikinä skeitannut tai ei. Eikä dokkarin tarinaan perustuva kokoillan elokuva Lords of Dogtownkaan ole huono.

Peraltalla on myös hyvä korva musiikille, sillä elokuvan soundtrack on loistava kooste 70-luvun skeittaamisen taustamusiikista. Biisit sisältävät pääosin tanakkaa 70-luvun kitararokkia ála Ted Nugent/Alice Cooper/Stooges ja sen vastapainona laidback chillailua ja latinokamaa. Jatkumo punkkiin ja hard-coreen harrastuksen taustamusana on helppo kuulla. Tosin nykyisin hip-hop taitaa olla syrjäyttänyt kaahausmusan skeittaajien keskuudessa lopullisesti.

Varoituksena en kuitenkaan kehoita ketään ostamaan aneemista 'official soundtrackia'. Levyllä taitaa olla hätäisesti kymmenen biisiä sieltä täältä. Ostakaa mielummin leffa.

Biisilista:

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Dingo - Pyhä klaani 1986

Aikaisemman Neumannin soololevyn 'Albionin' innoittamana tutustuin klassisen kauden Dingon viimeiseen levyyn. Täytyy myöntää, etten ollut levyä kokonaisuudessaan aikaisemmin edes kuullut. Dingo oli tuossa vaiheessa passé ja out. Tai siis sitä ei enää soitettu samaan tahtiin radiossa.

Kerjäläisten valtakunnan jälkeen tehty Pyhä klaani kuulostaa
rehellisesti sanoen aika väsyneeltä.

Ensilevyn vimmaisen patetian tai edellisen levyn täyteläisyyden sijasta levy kuulostaa vain edellisten innottomalta hiilipaperikopiolta. Samat romanttiset merimiesunelmat ja rakkausjutut tässäkin lauletaan, mutta se ajoitus on ohi.

Tässä vaiheessa bändillä oli takana jäähallikiertue ½-tyhjille saleille. Neumannille oli noussut ns. 'kusi päähän' (omat backstaget ym.) ja vähän myöhemmin koitti Dingo Oy:n korkurssi ja bändin hajoaminen. Kaikki se kuuluu levyltä. Ilmiö nimeltä Dingo kuoli, kun levyä myytiin 'vain' 80 000 kappaletta. Sori vaan pojat, se vaikuttaa musaan edelleen :-D Vähän samaan tapaan, kuin 'vuoden 1977 jälkeen ei ole tullut yhtään hyvää proge-levyä'.

Neumann ei varmaan ole edelleenkään toipunut tuosta vuodesta. Ainakin musiikillisesti mies on jäänyt johonkin omaan kökkö-ulottuvuuteensa. Turvoksiin baarin nurkkaan.

tiistai 2. helmikuuta 2010

Primal Scream - Higher Than the Sun 1991 (Special Mix)



Depeche Modella on tänään keikka Helsingissä.
Primal Screamin 'Higher Than the Sun' on paras Violatorin aikaisen Depeche Moden biisi, mikä ei ole Depeche Moden tekemä.

Bändit olivat yhteisellä rundillakin vähän myöhemmin, kun PS hoiti lämmittelijän hommia DP:n Yhdysvaltain kiertueella. Dave Gahanin ja Screamin 'poikien' tavoista johtuen yliannostuksen ottaneita soittajia elvytettiin kiertueella huhujen mukaana useammankin kerran.

maanantai 1. helmikuuta 2010

Kari Peitsamo ja Ankkuli - Jatsin syvin olemus 1977

Kari Peitsamo ja Ankkuli nimen alla julkaistu ensimmäinen albumi pitää sisällään vain yhden 'Ankkulin' soittaman kappaleen. Loput ovat Juicen taustamiehistön säestämiä. Itse levykin tehtiin Juicen levytyksen ylimääräisellä ajalla. Jos Leskisen meriitit suomi-rockin alalla ovat noin muutenkin jokseenkin merkittävät, on tämä uuden nuoren artistin mesenointi yksi miehen hienoimpia tekoja.

Peitsamo läväytti ensi-singlellään yllätys-hitin (miehen ainoa oikea sellainen). 'Kauppaopiston naiset' on edelleen kaikkien bile-bändien vakio-ohjelmistoa, jota voidaan tanssia käsilaukut tanssilattian reunalla odottaen. Eikä siinä mitään.

Mutta kyllä ne levyn parhaat biisit löytyvät aloitusbiisin jälkeen. Mistään varsinaisesta teema-albumista ei ole kyse, mutta levyn punainen lankana voi pitää sarjakuvia ahmivan mielikuvitusmaailmassa elävän rillipään omalaatuisia ajatuksia. Milloin Miss Universumista, milloin Tintistä tai Ahmed Ahneesta. Samaan aikaan totaalisen naivia ja älykästä. Lopullista Totuutta. Mies läväyttää levyn loppupuolella myös jylhän komean 'Kuolleiden kaupungin'. Eikä sekään lopulta poikkea levyn yleisestä linjasta.

Jukka Tolonen Band: Carnival 1978



Tolonen esittelee kesäisisä tunnelmissa sävelakrobatiaansa. Rummuissa myöhemmin tv:stä tuttu Bill Carson. Eihän se funkin ja jatsin soitto Suomessa ja Ruotsissa nyt niin leiville lyönyt.