torstai 30. elokuuta 2012

Mellakka - R.I.P Recordings 1984-1986 2004

Elokuu on ollut Levyhyllyssä poikkeuksellisen punk- ja etenkin hardcore painoitteista. Koko kesäloma meni musiikin suhteen pitkälti nykyistä ja entistä punkkia kuunnellessa.

Suomalainen 80-luvun hardcore on ollut vähän päältä kymmenen vuotta aika lähellä sydäntä (tosin tälläisiä annoksia olen harvemmin nauttinut). Genressä on ollut se kiva puoli, että vieläkin tulee vastaan kaiken maailman korpilahtelaisia ennenkuulemattomia orkestereja. Kyseinen Mellakan kokoelma tarttui keväällä kirjastosta ja löytyy myös Spotifysta. Trüemiehethän omistavat tietenkin ne alkuperäiset seiskat ja kasettikokoelmalla(?) julkaistun demon.

Mellakka toimi vain pari vuotta Raumalla, äänitti kaksi omakustanne-EP:tä ja yhden kolmen biisin demon, jota jostain syystä kutsutaan "hevidemoksi". Johtunee, että demolla soitetaan tilutussooloja. Tosin nekin on vetäisty miehekkäästi yhdellä otolla, joten mistään jalan monitorivahvistimelle nostosta ja akrobatiasta ei ole kyse.

Mutta jumalauta mitä rytinää tämä on. Kitaristi vaihtui ensimmäisen "Ei.." EP:n jälkeen, mutta se ei menoa huononna tai paranna. "Ei.." on ehkä hardcoren konsepti-EP, aihealueiden pyöriessä ein ympärillä. Tätä seurasi "Itsenäisyyspäivä"-EP, jossa aiheet pyörivät sodan, isänmaan ja sankaripalvonnan ympärillä. Viimeisenä on hevidemo, joka äänitettiin tarkoituksena palata studioon hiomaan biisit. Onneksi (tai epäonneksi :( ) näin ei tehty.

Joku viisaampi tai ainakin genreä enemmän tunteva sanoi Mellakan muistuttavan Chaos UK:ta. En sano mitään, sillä bändi ei ole niin tuttu. On silti hämmentävää, miten esimerkiksi edellisen aallon maakuntapunkkiin verrattuna Suomen hossebändit vetelivät jossain hevonvittulassakin "kansainväliset" standardit täyttävää kamaa.

maanantai 27. elokuuta 2012

Telharmonium - soitin

Pyörittelen täällä aina välillä harvinaisempia, tai erikoisempia soittimia, joihin ehkä 'alan' kirjallisuutta enemmän lukeneet ovat törmänneet. Mutta peruselämässä ja radion äärellä näihin ei varmaankaan törmää. Tai hienoa olisi jos näin kävisi mutta epäilen.

Telharmonium, jota toisinaan kutsuttiin Dynaphoneksi oli yhdysvaltalaisen keksijän Thaddeus Cahillin (1867-1934) tekemä monessakin mielessä uraa uurtava sähköinen soitin.

Kuvassa näkyvä Mark I, tai tarkemmin sen ohjauspaneeli oli tiettävästi ensimmäinen soitin, jonka patenttihakemuksessa käytettiin sanaa syntetisaattori. Tämä tapahtui vuonna 1897. Laitteen tarkoitus oli siis tuottaa ääntä synteettisesti sähkön avulla ja näin myöskin tapahtui. Cahill sai New Yorkissa paikallisen puhelinyhdistyksen innostumaan rahoituksesta ja alkoi rakentaa Mark II:sta ja tämän jälkeen Mark III:sta.
Jos ensimmäinen versio painoi seitsemän tonnia, kolmas versio painoi käsityskyvyn ylittävät 200 tonnia. Sen siirtämiseen tehtaalta paikan päälle tarvittiin 30 junanvaunua.

Cahill oli saanut siis rahoittajat taakseen ja laitteelle rakennettiin suurisuuntaisesti oma halli New Yorkiin, missä esitykset oli tarkoitus järjestää. Halli sijaitsi Broadwayn varrella ja toimikin jonkin aikaa. Puhelinyhtiön mukana olo mahdollisti myös, että laitteella järjestettiin muutama konsertti puhelinlankoja pitkin. Ei tosin valtakunnanlaajuisesti, kuten alunperin oli tarkoitus, mutta laite mahdollisti siis musiikin verkon yli kotiin lähettämisen - jo viime vuosisadan alussa.

Laitteen äänentuotanto perustui tonewheeliin, samaan kuin jälkeenpäin ilmestynyt ja edelleen suosittu Hammond-urku. Telharmonium oli myös moniääninen, varustettu jalkapedaaleilla ja sillä pystyttiin matkimaan synteettisesti huilun, pasuunan, klarinetin ja sellon ääniä. Itse musiikki esitettiin hallissa primitiivisten paperivahvistinten läpi, joita oli sijoitettu eri puolille salia. Laitteen valtava äänenmuodostuskoneista sijaitsi lattian alla olevassa kellarihallissa, josta ohjaimen piuhat menivät sinne ja kovaäänisten piuhat palasivat takaisin saliin.

Laitteella oli kuitenkin teknisiä vikoja, kuten voimaongelmat, sekä puhelinkonserteissa esiintyneet laitteen aiheuttamat häiriöt yleisillä puhelinlinjoilla. Hanketta rahoittanut puhelinyhtiö vetäytyi projektista ja Cahillin yritys teki konkurssin vuonna 1914.
Cahill itse menehtyi 1934 ja hänen veljensä ja sukunsa yritti vielä herättää korjaajien tai sijoittajien kiinnostuksen 50-luvulle asti. Mutta Telharmonium oli auttamattomasti vanhentunut, eikä pioneerimaine tässä vaiheessa enää juurikaan painanut. Laite myytiin viimein kilohinnalla romuksi vuonna 1962.

Huima laite ja tarina, etenkin kun samaan aikaan naputtelee tätä pienellä läppärillä, johon voi ladata virtuaaliversiot kaikista maailman olemassa olleista syntetisaattoreista. Tosin olihan ne ekat tietokoneetkin talon kokoisia.

Jade Stone & Luv - Mosaics, Pieces of Stone 1977

Tämän mieleenjäävän kannen takaa löytyy mielenkiintoinen ja obskuuri, jonkin tason kulttiklassikoksikin noussut levyllinen musiikkia.

Alunperin Teksasin Austinista lähtöisin ollut parturinoika sai pari paikallista hittiä ja hänelle tarjottiin mahdollisuus levyttää coyntryn pääkaupungissa Nashvillessa. Siellä hän tapasi suuren rakkautensa, yhteinen matka vei muutamaksi vuodeksi Hollywoodiin ja takaisin Nashvilleen. Kaksikko hylkäsi vanhat ristimänimensä ja rakkauden suuren voiman hivellessä vaihtoi nimensä virallisestikin Jade ja Luv Stoneksi.

Pariskunta eli Nashvillen kaduilla ja puistoissa rakkauden voimalla välillä syöden ihan oikeasti roskiksista. Kului vuosia ja vasta 1977 Jade Stone sai julkaistua tämän itse tehdyn ja omakustanteisen levyn. Levyä oli äänitetty jo parina edellisenä vuotena. Rakkauden nimissä krediitit oli pistetty Luvin kanssa yhteisiin nimiin, vaikka biisit ovat pääosin Jaden käsialaa alusta loppuun.

Heti levyn ilmestyttyä alkoivat vaikeudet, sillä pätevä sessiobändi ei jättänyt vakioansioitaan, vaan Jade joutui alkamaan keräilemään taustabändiä. Keikkoja levyn tiimoilta oli vain muutama, Stonen musiikki ei saanut countryn pääkaupungissa nostetta - sillä se ei ollut sellaista. Radiosoittoa tuli jossain toissijaisessa Buffalossa ja pienemmissä kaupungeissa. Niinpä homma kuivui kasaan ja Jaden musiikin tekeminenkin hiipui 80-luvulle tultaessa vähemmän yllättävästi kokaiiniaddiktion takia.

Millaista levyn itse musiikki on? Mosaicsia on vaikea tunkea mihinkään tiukkaan lokeroon. Se on pop-rockkia, johon jotkut yrittävät lätkäistä psyke-leimaa päälle, mutta mitään varsinaista freak-outtia levyllä ei ole, vaan napakkaa kitarointia, hivenen funkia, suureellisia sovituksia ja sielukasta Jade Stonen laulua Luvin taustoilla. Biisit kertovat luonnollisesti rakkaudesta.
Vuonna 1977 suuremmissa musiikkimetropoleissa pinnan alaisen musiikin linja oli selvä ja vanhemmat ns. paskat hyppäsivät uuden aallon kelkkaan tai hävisivät. Mutta Jade & Luv Stone pyörivät siellä 70-luvun alun perinnössä, hetkeä ennen kuin niistä bändeistä (Starship jne.) tuli AOR:rrää. Ja jättivät jälkeensä tämän kummajaisellisen hienoa musiikkia.

Levyä painettiin aikanaan parituhatta kappaletta ja muutaman vuoden takaiseen uusintapainokseen saatiin kansipusseihin itse Jade Stonen omakertoma tarina. Hän on nyt naimisissa kolmatta kertaa ja asuu ja elää Austinissa. Uskoon tullut ja rehellisissä päivätöissä.

lauantai 25. elokuuta 2012

Destrucktions - Complete Destrucktions 2006

Sain ensikosketuksen Destrucktionsiin vasta viime keväänä kun tulin bändimme kitaristin kyydillä himaan Roihikseen. Autostereoissa soi suomeksi laulettu puhdas d-biitti, jollaista en ole kuullut (sori Timo, TK ei kuulosta edelleenkään mun korvaan d-beatiltä, vaikka saatat olla oikeassa - Läjän pervoilusanat vain vievät ajatukset pois d-beatiin olennaisesti kuuluvasta tosikkoudesta).

Siitä asti Destrucktions on kummitellut mielessä ja nyt viimein sain hankittua tämän vuonna 2006 tehdyn julkaisun, joka niputtaa yhteen bändin ainoan täyspitkän 'Vox Populin', pari kokoelmilla ilmestynyttä biisiä, sekä demot vuodelta 1982 ja 83.

Kenelle asia ei ole niin tuttu kerrottakoon, että d-beatti oli englantilaisen Discharge hardcore-bändin mukaan nimetty tyyli, jonka muodostavat yksinkertaiset riffit, Mötorhead-komppi, jyräävä basso ja muutamaan lainiin perustuva miehekäs huutolaulu (yhteiskunnallisin tai sodanvastaisin teemoin). Melko pitkälti koko Suomen hardcore nojasi Dischargeen, muttei ehkä näin tyylipuhtaasti, kuin Destrucktionsin kohdalla.

Destrucktionsin jannut selittivät myöhemmin, että nimen poikkeava kirjoitusmuto oli tahallinen keino erottua mahdollisista saman nimisistä bändeistä. Ehkä. Bändi ponnisti Ulvilan suunnasta ja ainakin yksi jampoista on soittanut myöhemmin Appendixissa.

Vox Populi (1983) on mielestäni yksi käsittämättömästi unohdettu suomi-hooseen pitkäsoitto, joka kestää alusta loppuun. Tästä syystä vähän ihmettelen tämän kokoelman rakennetta, joka sijoittaa pitkäsoiton a- ja b-puolen alkuun ja tunkee demot puolien loppuun. No, ei olisi mahtunut putkeen, mutta nyt katkeaa ikävästi. Demot on laulettu tankeroenglanniksi, eikä biisitkään ole niin tiukkaa tavaraa, kuin pitkäsoitolla.

Destrucktionsin tuntemattomuuteen saattoi olla syynä, että bändi ei saanut täältä julkaisijaa, vaan levyt, tai siis Vox Populin julkaisi saksalainen Rock O Rama. Tämä ei sinänsä ollut tavatonta, sillä Propagandakin julkaisi jossain vaiheessa levynsä kiertotietä Saksan kautta. Jostain syystä bändi jäi kuitenkin hooseen kakkosdivariin ja hajosi käsittääkseni jo 1984.

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Washington Phillips - The Key to the Kingdom 2005

Tälläinen fyysinen äänite tarttui mukaan, kun olin pitkästä aikaa rilluttelemassa levykaupassa. Washington Phillips on artistina sen verran tuttu, että miehen varmaan kuuluisin kappale 'Denomitation Blues pt.1' löytyy takavuosina ilmestyneeltä 'Spacelines' kokoelmalta, missä Peter Kember aka Sonic Boom esitteli biisejä ja bändejä, joilta Spacemen 3 varas.. otti vaikutteita. Levy on ollut joskus käsittelyssä täälläkin, kaivakoon kuka haluaa.

Washington Phillips eli vuosien 1880-1954 välillä Teksasissa ja oli maanviljelijän lisäksi gospel-laulaja ja muusikko. Phillipsistä jäi itsellenikin mieleen taustalla soiva zither/autoharppumainen soitin, jonka lopullisesta laadusta käydään edelleen arvailuja. Hänen levytysuransa kesti ainostaan vuosien 1927-29 välin ja levytetyistä kahdeksastatoista kappaleesta kuusitoista on säilynyt.

Phillips oli harras kristitty, mikä kuuluu myös musiikista; se käsittelee ainoastaan uskonnollisia aiheita, raamatun lainauksia ja kristittyjä viisauksia. Tätä säestetään helmeilevän kielisoittimen soitolla. Tyylilaji on 1900-luvun alun etelän mustien folk, blues ja gospel. Ja tämä kaikki yhdessä ja yhtäaikaa.

Washington Phillips ei elämänsä aikana ollut mitenkään suuresti noteerattu, mutta vuonna 1971 perinnemusiikin tuntija Ry Cooder coveroi 'Denomination Blues pt.1:en' klassikkolevylleen 'Into the Purple Valley' ja toisenkin biisin myöhemmin. Tämän jälkeen Phillipsiä on versioitu tasaisin väliajoin ja viimein 2005 miehen levytyksistä ilmestyi tämä cd-kokoelmakin.

Alunperin hieman epäilin jaksaako samasta puusta veistettyä savikiekkokamaa sen 16+ biisiä, mutta levyllä pullahtaa massasta tasaisin väliajoin aina hyvä kipale, joten puutumisvaaraa ei ole. Lisäksi mutainen yleissoundi tuo vain mukavaa lisähohtoa musiikkiin. Kuulostaisiko se puunattuna näin hyvältä?
Phillipsin kuudentoista kappaleen lisäksi levyllä on lopussa muutama muukin aikalaisten biisi (Blind Mamie ja A.C. Forehand). Ne kuulostavat miltei vielä paremmalta kuin maestron kappaleet. Ehkä se johtuu siitä, että mukana on zither-mikälien sijasta slidekitaraa, harppua ja vähän muutakin.

maanantai 20. elokuuta 2012

Roxy Music - Avalon 1982

Roxy Music on itselleni ollut pitkään aika ultimaattinen yhtye, MUTTA pohjaton diggailuni on rajoittunut vain ja ainoastaan Eno-kauden kahteen levyyn ja sinkkuihin. Tiesin kyllä, ettei bändi ollut todellakaan toivoton sen jälkeenkään ja tätä Avalonia on suitsutettu aina luotettavien tahojen suulla.

On siis suoranainen ihme, etten ollut viitsinyt tutustua tähän levyyn aikaisemmin. Ihan urpoa. Käsittämätöntä.

Avalon on edelleen Roxy Musicin viimeisin studio-albumi. Yhtye ei ole levyttänyt kolmeenkymmeneen vuoteen, enkä tiedä onko edes studiossa oltu samaan aikaan. Esiintynyt se on kyllä.

Enon jälkeenhän bändi ja musiikki lipui levy levyltä kohti Bryan Ferryn omaa showta ja lounge-kuninkuutta. Avalon jatkaa tavallaan tästä, mutta lisää mukaan Dire Straits-maiset synapadit, kasari-funkin, kaiutetut rummut ja Ferryn korvakarkkia hipovat sävellykset ja laulut. Muutamalla kappaleella sävellysvastuun jakaa kitaristi Phil Manzanera.

Levy tavallaan niputtaa jo 80-luvun alussa myöhemmän Sade-tyylisen taiten ja tyylillä tehdyn sananmukaisesti korkea/yläluokkaisen musiikin, ennenkuin sellaista alettiin yleisesti tehdä. Ilman levynkansia olisi vaikea sanoa, onko tämä tehty vuonna 1982 vai 1994. Ehkä hivenen hengetöntä soundillisesti, mutta takuulla tyylikästä.

Ja mikäs sitä oli kopioidessa. Albumi oli Brittein sarjakärjessä ja vaatimattomammasta Yhdysvaltain menestyksestä huolimatta levy myi lopulta sielläkin platinaa. Siitä oli Bryan Ferryn hyvä aloittaa soolouransa.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Liimanarina - Keskenmenobileet 2012

Liimanarina oli 90-luvun alkupuoliskon ajan the kulttibändi, joka levytti omalaatuista ITE-taiteen rajalla hoippunutta rokkia, tai siis kovaa  ITE-taiteen rajalla hoippunutta rokkia. Yhtye levytti pääteoksensa oululaiselle Bad Vugumille, joka hardcoren jälkeen oli luonnollisena kotina aika isolle kasalle 90-luvun marginaalisempaa räimettä. Itse yhtyeen 'pääteos' Spermarket levytettiin kuitenkin amerikkalaiselle Drag Citylle. Näin ollen hivenen yllättävästi kaikista maailman bändeistä Liimanarina oli yhtye, johon kuulemma saattoi törmätä amerikkalaisten ug-hyypiöiden ja pikkulevykauppojen hyllyillä. Bändi hajosi, mutta on nyttemmin taas uudelleenaktivoitunut.

Itse en ollut mikään suuri tämän tyylin musiikin ystävä, mutta altistuin muutaman kerran bändin musiikille jollain kuvaamataidon tunnilla, missä vähän erikoisempaa musaa kuuntelevat ryhmäläiset toivat niitä vähän erikoisempia musakasetteja kuunneltavaksi piirtelyn taustalle. Myöhemmin törmäsin uudelleen bändin 'Maailman tylsin vittumaisuus' EP:hen ja se kuulosti vuosien jälkeen aika hauskalta.

Keskenmenobileet niputtaa bändin Vugumille julkaistut EP:t vuosilta 1989-92. Vastaavanlainen vähän laajempi kokoelma on julkaistu aikanaan CD:näkin, mutta nyt vinyylirenessansin aikana hetki on näköjään taas otollinen tälläiselle.

Liimanarina on apulaisista huolimatta (joista 'kuuluisimpana' varmaan Keuhkot-basisti Kake Puhuu) pitkälti täysin Olli Paukkeen projekti. Bändi operoi tahallisesti lo-fi-estetiikan parissa jo, ennenkuin siitä tuli hetkeksi muodikasta. Paukkeen laulu mylvii kuin mankalle äänitettynä, rummut kolisevat amatöörimaisesti ja kitara rämisee riffit läpi kuin kaukaisuudesta. Paukkeen riffit ja kitaransoitto ovat kuitenkin siellä jossain samassa etäisessä eeppisessä totuudentasossa, kuin PK-Keräsen tai Jolly Jumpersin vastaavat. Olen aikaisemminkin verrannut Liimanarinaa Captain Beefheartiin ja Trout Mask Replican henkeä löytyy soitosta paljon. Tosin ehkä kuitenkin helpommin lähestyttävässä muodossa. Toisaalta Anssi Kasitonni on varmasti taas kuunnellut Liimanarinansa useampaankin otteeseen.

Koska 'Maailman tylsin vittumaisuus' on jo tuttu, levyn iskevimmät jutut löytyvät kakkospuolelta 'Läntinen Pornokatu 25 B 13':sta. Liimanarina käytteli kohtuullisen paljon nauhan venyttelyjä, millä biisien alkuja ja loppuja väänneltiin. Muutamaan otteeseen biisi kesken kaiken vähän kiihtyy, mutta se tuo soundimaailman muutenkin orgaanisesti elävään ääneen vielä lisää lihaa. Pelkkään mökään ja räminään ei myöskään sorruta missään vaiheessa, vaan biisit ovat kuitenkin jollain oudolla tavalla aika formaaleita.

Kaksi pitkää vinyylipuolta Liimanarinaa putkeen on hivenen raskas kuuntelukokemus, mutta eipä kaduta tämä ostos.


torstai 16. elokuuta 2012

OZ - Turn the Cross Upside Down EP 1984

Sisäänrakennetusta edistyksen vastaisuudestani huolimatta täytyy aina välillä myöntää, että Spotify on jossain asioissa aika hieno juttu. Esimerkiksi tämä OZ-yhtyeen (hyllystä löytyvää) Fire in the Brain pitkäsoittoa seurannut EP tuskin olisi muualla tullut vastaan.

OZ:in jäseniä on myöhemmin nähty jopa Yö:n riveissä (tekee suojelevan ristinmerkin), mutta yhtye oli yksi ensimmäisistä suomalaisista heavy-yhtyeistä, joka yritti oikeasti ja työllä saavuttaa ulkomaanmenestystä. Suomessahan heviyhtyeet joutuivat tuolloin soittamaan Lallintalossa ja ladoissa alle sadalle ihmisille - asia, joka on kääntynyt päälaelleen.

Aiemmin mainittu ensilevy julkaistiin Ruotsista käsin, johon yhtye muutti ottamaan vauhtia uralleen. Levy julkaistiin myös Japanissa ja Pohjois-Amerikassa. Kaipa se myikin jotain, sillä tarinan mukaan yhtye oli koko loppu-uransa ajan millimetrin päässä siitä suuresta levytyssopimuksesta. Lämppäripaikka Venomin kiertueellekin tuli, mutta selityksen mukaan manageri/levy-yhtiösotku pilasi homman. Ruotsissa bändi otti ajan tavan mukaan kansainvälisemmät taiteilijanimet tyyliin Ape De Martinez, Jay C. Blade ja Speedy Foxx. Mahtoiko kotimainenkin vaihtua hoonoksi soomeksi?

OZia ei ole kuitenkaan reilua verrata mihinkään Iron Crossin tyylisiin pelleihin, vaan FITB ja tämä sinkku-EP seisovat ihan yhtä vankalla pohjalla, kuin bändin NWOBHM esikuvienkin musiikki. Kolmannella levyllä tuotanto vähän söi esimerkiksi kitarasoolot miksauksessa alas, mutta tämä EP saatanallisine flirtteineen toimii hyvin. Aikansa tavoista poiketen Eero Hämäläinen.. anteeksi Ape De Martinez ei vedä tankeroa - ja osaa kaikki aikansa brittihevilaulun maneerit. Täytyy myöntää, että OZ:ista oli paljon käppäisempi kuva, kuin mitä se on. Tai siis onhan se sitäkin vähän, mutta sopivilla taitomausteilla.

Kolmen biisin EP:n kappaleet löytyvät nimibiisiä lukuunottamatta jo edelliseltä pitkäsoitolta. Ristin nurinpäin kääntämiseen kehottava nimibiisi jytää ja tarttuu hyvin. NWOBHM:n tarinoista mukaan otettiin olennaiset jutut; kappaleentekijä sai ensimmäisen rojaltishekin - jonka summa oli yllättäen 666 kruunua.
Oliko tämä viesti sitten itse vihtahousulta vai osoitus kaupallisesta epäonnistumisesta jää tarinan kuulijan vastuulle. Tämän jälkeen yhtye kuitenkin karsi sattanas-jutut sanoituksista.

tiistai 14. elokuuta 2012

Puukotus - S/T EP 2012

Elokuu on näköjään punkkiseiskojen kuukausi, sillä tämä on jo kolmas postaus aiheesta.

Puukotuksen 7" EP tarttui mukaan kesälomavierailulla entiseen kotikaupunkiini Kotkaan. Ja tarkemmin sanottuna erinomaisesta Pomp-musadivarista. Sen verran paljon on lähiaikoina tullut pyörittyä piffillä, että sieltähän tämäkin bändi kantautui korvaan. Lisäkiinnostusta herätti myös yhtyeen erikoisempi kokoonpanomuoto.

Kohtuullisen käppäisen levynkannen takana on yllättäen ihan oikea sarjakuvataiteilija. No, tyyli se on tämäkin ja poikkeaa niistä genren mustavalkoisista tuho-oksennuksista. Nyt mukana on värit. Seiska on DIY-henkeen omakustanne. Mukana tuli myös Bandcampin latauskoodi, joten ämppärit saa kätevästi tietokoneelle.

Itse seiska pitää sisällään yhdeksän biisiä rääyttyä ja kiljuttua jyrkkää hardcorea. Koska olen hc:n suhteen konservatoija-paska (kuuntelen lähinnä noita klassikoita) enkä silloin aikoinaan edes skenessä mukana, olen pudonnut tästä (nyky)hossekelkastakin jo 90-luvun alkupuolella. No, tuolloin se olikin varmasti paskimmillaan.
En siis osaa sijoittaa Puukotuksen äänihyökkäystä tyylillisesti mihinkään tarkkaan lokeroon. Enemmän se on kuitenkin vanhan koulukunnan meteliä (Extreme Noise Terror?), kuin vaikka Ydinperheen 'Hakis-hc:ta' tai muuta vastaavaa enemmän bodattua nykyhossea.

Puukotuksen erikoisuus on se, että se on kahden miehen bändi. Instrumentteina ovat pelkkä särötetty basso, rummut ja tietysi se kirkurääkyminen. Arsenaali on hyvä, koska samallahan saadaan bassot ja kitarat. Mihin tarvitaan kahta kielisoitinta, progeilijat?
Ja oikein hyvin jannut myllyttävätkin. Kaikki yhdeksän biisiä on aikamoista mättöä ilman hengähdystaukoa tai armoa. Päätösraidalla sentään vähän hidastetaan tahtia. Lyriikatkin ovat ookoo ja mukavasti kansissa teksteinä, että saa vähän selvääkin. Osansa niissä saavat tyylilajille oikeaoppisesti muun muassa päihdeongelmaiset tai naapurikateelliset mussalo.. esikaupunkien peruspaskat.

Bändi on kuulemma livenä vielä hurjempaa tykitystä, joten olisi kiva joskus nähdä. Helsinkiin asti sieltä maakunnasta tuntuu kuitenkin olevan vaikea päästä.

maanantai 13. elokuuta 2012

Fleetwood Mac - Rumours 1977

Vuoden 1977 myydyin levy ei ollut tietenkään 'Never Mind the Bollocks', tai mikään muukaan vastaava punkista ponnistanut äänite.

Vuoden pitkäsoittolistoja hallitsivat edelleen Eaglesin ja Fleetwood Macin tapaiset puleeratut ja turvalliset bändit. Näistä ensimmäisestä olen Jim Lebowskin kanssa samaa mieltä; yhtye ei ole tehnyt mitään minua liikuttavaa. Jälkimmäinen oli taas tässä kymmenen vuoden (aikanaan) huimassa iässä matkannut juurevasta psykedeelisestä bluesista ja kitarasankaruudesta (Peter Green!) hiljaisempien vuosien ja kokoonpanomuutosten jälkeen yhdeksi 70-luvun kaupallisesti menestyneimmistä yhtyeistä.

Levytykseen mennessä Mac oli siis tehnyt jo pitkän uran valahtaen välillä aika epäsuosituksi ja sivuutetuksi bändiksi, jonka miehistö hiljalleen muokkautui Rumoursia edeltäneen nimikkolevyn kokoonpanoksi. Miksi jauhan koko ajan miehistöstä (tai naisistosta) johtuu siitä, että yhtyeen eri sukupuolta olevat jäsenet kävivät ennen levytystä läpi keskinäisiä suhteita ja niiden loppumisia. Itse rumpali Mick Fleetwoodin bändin ulkopuolinen avioliittokin hajosi, joten levyn sanoitukset pyörivät kovasti aihealueen ympärillä. Bändi äänitti levyä Kalifornian Sausaliton rantakaupungissa, missä liikkui runsaasti myös aikansa muotihuumetta - kokaiinia. Vaikka huumeet olivat muuttuneet kovemmiksi, niitä käytettiin jälkihippimaailmassa vapaasti ja Mac sai kyseenalaisen maineen yhtenä suurimmista lumivuorten valloittajista. Tästä syystä sessiot venyivät, samoin päivät ja yölliset juhlat. Tämä kaikki ehkä kuitenkin muodosti levystä sen 60/70-luvun idealismin avioerolevyn? Ei yhtä krapulainen, puutunut ja nenätukkoinen, kuin Dennis Wilsonin 'Pacific Ocean Blue', mutta sama meno.

Itse levyn musiikki ja soundit eivät puleerauksesta huolimatta ole lainkaan hullumpia. Yhtyeen soittotaito ei välivuosina ollut kadonnut yhtään mihinkään ja Lindsey Buckinhamin lauluääni on todella omaperäinen. Tähän kun vielä yhdistää naiskaksikon tausta- ja leadilaulut, yhtyeen pelkkä lauluvoima on mykistävä. Mistään Beach Boysista ei ole tietenkään kysymys, vaan valittavasta puuterinenäisestä vuodatuksesta. Myös soitossa säilyy koko levyn tietty kulmikkuus.

Levyä myytiin ilmestymisvuonnaan huimat neljä miljoonaa kappaletta ja tähän päivään mennessä kuuleman mukaan neljän perään on laitettava nolla. Levy nosti riitaisan bändin vuosikymmenen lopun levytyskuninkaaksi, joka kuitenkin katosi hiljalleen kasarin alussa.


torstai 9. elokuuta 2012

Nukketeatteri - Tervetuloa helvettiin EP 1982

Edellisessä kirjoituksessa puhuttiin Stalinista, jonka miehistöä tässä Nukketeatterissakin oli. Jos Stalin oli vähän kömpelöhköä ja hivenen lutuistakin nopeaa teinipunkkia, Nukkekoti päräyttää astetta napakammin. Bändihän jäi aikanaan suomi-hooseen niin sanottuun kakkosdivariin, vaikka moni Propagandan kokoelmilla parin biisin verran älähtänyt bändi jää tasossa kauas taakse. Minun mielestäni.

EP sisältää kaksi biisiä seiskan kummallakin puolella, eivätkä nekään ikuisuutta kestä. Uusintapainoksen kansipussissa on biisien lyriikatkin, joista voi tarkistaa millaista maailmantuhoa tai sotaa odotettiin 80-luvun alun etelä-Savossa asti.

Itse biisimateriaali ei pahemmin kalpene aikansa 'ykkösbändien' rinnalla. En tiedä ovatko rumpalin vinoon menevät rytmi-iskut tahallisia tai tahattomia, mutta kuulostavat erittäin hyviltä ja tuovat omaa kulmaa tähän kaahaukseen. EP:n lopettava 'Jos sota tulee' painaa menemään konekivääritahdilla.

Tanskalainen 'Adult Crash' levy-yhtiö julkaisi aikanaan 300 kappaletta painetun EP:n uudelleen vuonna 2010. Kaikki asianharrastajat ovat varmaan jo omansa hankkineet.

Stalin - Chaos EP 1980

Stalin nimisiä orkestereitä on maailmassa varmasti paljon enemmän, kuin esimerkiksi Hitler-nimisiä. Mieleen tulee ainakin pätevä japanilaisbändi ja muitakin on aivan satavarmasti.

Kotoinen Stalin ponnisti Mäntyharjulta ja julkaisi käsittääkseni vain tämän seiskatuumaisen. Saman orkesterin miehistöä löytyi sitten hivenen tunnetummasta, mutta toki kakkosdivarin hardcore-yhtye Nukketeatterista.

Asianharrastajat jaksavat usein hehkuttaa tätä välivaihetta, missä seiskaseiskapunk oli niin sanotusti kuollut tai muuttunut Policeiksi, mutta hardcore ei ollut vielä syntynyt. Tähän väliin putosivat muun muassa hälsingin Lama ja Nolla nolla nolla. Maakunnissakin vielä kajahti, sillä minun korviini Rattuksen ensimmäinen 'Rattus on rautaa' kuulostaa aika paljon samanlaiselta, kuin tämä Stalinin punkki. Hivenen myöhässä ja eksyksissä, mutta tosissaan.

Englanninkielisestä kirjoitusasustaan huolimatta suomenkielinen Chaos EP dokumentoi hienosti hetkensä. Äänenmurroksen myllerryksissä rääytyt kappaleet seilaavat kovan punkin ja Ratsian romantiikan välissä. Loppu silataan tahattoman suttuisella tuotannolla. Seiskan uudelleenjulkaisi Svart.

tiistai 7. elokuuta 2012

E.A.R. - Mesmerized 1994

E.A.R. eli pidemmin Experimental Audio Research on brittiläisen Peter Kemberin aka 'Sonic Boomin' projekti, jossa on ollut mukana apulaisia ja kumppaneita My Bloody Valentinen Kevin Shieldsistä sähkömusiikin pioneeri Delia Derbyshireen asti. Boom taasen oli 80-luvun drone/psykedeliabändi Spacemen 3:sen toinen pääpuolikas. E.A.R.in levyillä kuultiin myös yhtyeen Bassmania joka taitaa soittaa tälläkin levyllä.

Spacemen 3 hajosi 90-luvun taitteessa ja Boom perusti vähemmän menestyneen Spectrumin, joka on edelleen jollain tapaa aktiivinen, kuten myös E.A.R. Näistä jälkimmäisen oli tarkoitus olla 'kokeellisempi', mutta käytännössä E.A.R.in suhinaa ei erota Spectrumin alkupään levyjen biisien välissä soineista droneista.
No, tässä on noin muuten vähemmän melodioita ja normaaleja biisirakenteita, mutta homma nojaa pitkälti siihen flangerin läpi ajettuun droneen ja monofonisesti ja hitaasti soitettuihin yhden sormen kosketinmelodioihin. Levyn päättää kitaroiden kierrolla pääosin tehty 'Guitar Feedback Manipulation'. Biisit ovat pääosin yli kymmenminuuttisia, kakkosbiisi 'Mesmerise 4901' kellottaa jopa 26:31.

En tiedä miten joku ensikertalainen jaksaisi E.A.R.in pheisatut suhinan ja kilinän, jossa on koristeena lähinnä kömpelöä tremolo-urun kuljettelua, mutta itselläni on aina ollut pehmeä paikka tälle Boomin  soundille. Onhan se kuitenkin aika häiritsemätöntä.

Varkaissa on toki käyty Autobahnin ja Radio-Activityn aikaisen Kraftwerkin pitkissä biiseissä. Tai siis niiden melodioissa ja soundeissa. Mutta hyvää saa aina kopioida, eikä näitä yrittäjiä ollut liikaa vuonna 1994. Boom huudattaa tuolloin vielä toivottoman epämuodikkaita EMS Synthejä ja modulaareja ja levyltä puuttuvat myös täysin rytmit, joilla esimerkiksi The Orb myi omaa versiotaan suhinasta. Eipä tätä levyä painettukkaan kuin tuhat kappaletta. Toisaalta Mesmerizedin spartalaisen karua suhinaa kuuntelee vuonna 2012 mielummin, kuin U.F.Orbin vanhentuneita biittejä.

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Jimi Tenor & His Shamans - Total Capacity of 216,5 Litres 1989

Löytöjä maakunnan levydivareista.

Muistan Jimi Tenorin jonkun televisioidun performanssin ehkä juuri kyseiseltä vuodelta, missä yhtye hakkasi keltaiset teollisuushaalarit päällä peltitynnyreitä, tööttäsi foneilla ja veti rälläkällä kipinää. Hetero varhaisteini piti hommaa tietenkin erikoisuuden tavoitteluna ja 'tekotaiteellisena' artsyilynä, josta pitävät luulivat varmasti olevansa parempia kuin muut. Missä kertosäkeet? Missä Rakkaus on lumivalkoinen?

Lahtelaislähtöinen Jimi Tenor loi myöhemmin kaikille tätäkin blogia lukeville varmasti tutun pienoisen uran yhden miehen lounge/jazz/elektromuusikkona. Soolouran lähtökohtakin taisi olla tavallaan tämä Shamans, jonka kokoonpano hiljalleen supistui käsittäen lopulta vain tuolloin Berliinissä majailleen Tenorin. Mutta ei mennä asioiden edelle.

Tenorin, kuten aika monen muunkin aikansa jazzista ja sen venyttämisestä lähteneen musiikin vahvoja taustavaikuttajia oli vanhempi jazzin valtiomies Edward Vesala. Aikansa musiikkiaitoja venyttäneen Shamansin musiikki ja soundi syntyi legendan mukaan Tenorin entisen työpaikan majoneesitehtaan liukuhihnan äänimaisemasta.

Kyllä pojat varmaan olivat kuulleet myös Einstürzente Neubautenia ja sen työkalujen paukutusta. Tällä ensilevyllä kuullaan myös Ilkka Mattilan nytkytyskitaraa, rumpuja (tuotettuja), 'atonaalista bassoa', foneja ja tietenkin niitä tynnyreitä, joista levyn nimi juontuu. Tenorin laulu ja biisit tuovat etäisesti mieleen 70-luvun lopun Bowien, Enon ja David Byrnen. Välillä mieleen hiipii, että joissakin kohdin tämä voisi olla 'hardcore-versio' Talking Headsista. Levyn miksauksesta vastasi monitaitomies Ari Vaahtera (r.i.p).

Varmaan juuri sen muutama sata kappaletta myyneen levyn yhtenä kohteena oli varmasti myös se tuolloin vielä valloittamaton 'suuri ulkomaailma'. Tässä kohtaa kuitenkin Jimi veti vielä pikkaisen tankerolla.
Nytkyttävät, funkyt kappaleet, piiskaavat torvet ja paukuttavat rummut kuulostavat kuitenkin edelleen ihan tuoreilta. Aikansa helsinkiläisistä kolleegoistaan poiketen Shamans oli kuitenkin oikea bändi oikealla ajatuksella poseerauksen ja maneerien sijasta. Efektoidut omatekemät soittimet tuovat myös mieleen, ettei Cleaning Women tainnut olla ihan ensimmäisenä artsyily-paukuttelussaan.

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Anssi Kela - Aukio 2009

Anssi Kela on tällä hetkellä vahvasti framilla artistin julkaistua juuri kovasti suitsutusta saaneen kirjan. En ole vielä lukenut sitä, mutta varmaan jossain vaiheessa.

Seuraan miehen facebook-päivityksiä, mikä on sikäli ihme, sillä takavuosina en voinut sietää hänen läpiluettuja biisejään, joita suurin menestys ja läpimurto 'Nummela' suolsi radion liikasoittoon. Kela on itseäni muutaman vuoden vanhempi ja häntä pidettiin sukupolvemme tulkkina keskiluokkaisesta satelliittikaupunkielämästä. Tai siis siellä asuneiden lapsista.

Kela vieraili kuitenkin soittajana pitkin 2000-lukua monessa pätevässäkin levytyksessä (muun muassa Asan levyllä), joten mielenkiintoni heräsi siitä, ettei tyyppi ehkä noin soittajana ja ihmisenä ole niin ohitettava kuin itse musa. Aktiiviset facebook-päivitykset ovat vahvistaneet tämän positiivisen epäilyn ja raottaneet verhoa oikeamieliseen artistiin, jonka epäonneksi koitui ehkä ensilevyn totaalisen huima menestys.

Niimpä annoin Anssi Kelan musiikille uuden mahdollisuuden. Levytyksistä tämä neljäs soolo 'Aukio' tuntui paperilla mielenkiintoiselta. Kela oli tässä vaiheessa urallaan siinä pisteessä, että hänen annettiin tehdä konseptilevy.

Aukio kertoo tarinan hiipuvasta kaivoskaupungista ja kaivosonnettomuudesta, jonka idea ja tarinat ovat varmasti haettu Nummelan trampoliinipihojen takaa Karkkilan tyylisestä, no ei niin menestyvästä paikkakunnasta. Koska taas kertauksen vuoksi itsekin tulen hiipuvasta teollisuuspaikkakunnasta, minulla on tässä kohtaa tunnetusti heikko kohta.

Mieleeni heräsi tässä vaiheessa toivo Bruce Springsteenmaisesta musiikista ja luennoimisesta. Henkilöhahmotkin ovat sellaisia duunari-luusereita, jotka ajelehtivat siellä suljettavan tehtaan ja pikkukaupungin liepeillä. Kunnianhimoisista lähtökohdistaan huolimatta itse musiikki on itselleni edelleen vaikeata anssi kelaa. Biisit ovat sellaisia läpiluentoja painavasta lyriikasta huolimatta. Kela käsittelee ihan pätevästi pienen ihmisen silmin kaatuvia firmoja, asuntovelkaa ynnä muuta tälläistä nykymenoa.
Springsteen vertaus on vähän epäreilu sillä tiedän Kelan kovaksi faniksi, mutta pomolla oli parhaimpina aikoinaan aina heittää yllätyskortti takataskusta ja E-Street Band pystyi pullistelun ohella myös aidosti rupisiin hetkiin. Aukio kuulostaa soundillisesti liian puunatulta, kuten Kelan muutkin levytykset. Tai ne mitä olen kuullut. Keskiluokkaisen omakotitaloalueen soundi. Ainoastaan esoteeriset välilaulut teemoineen kuulostavat tuoreelta. Tai siis ei anssi kelamaisilta.

Tämä on sikäli harmi, sillä olisin oikeasti halunnut pitää edes yhdestä sympaattisen oloisen Anssi Kelan levystä. Nyt levyltä löytyy vain hetkiä. Ehkä sellainen vielä tulee, ennenkuin hän heittää uhkauksensa mukaan pillit pussiin?