maanantai 23. toukokuuta 2022

Divine - The Story So Far 1984

Divine, oikealta nimeltään Harris Glenn Mildstedt syntyi 40-luvun puolivälin Baltimoreen ja hänen miltei valtavirtaan asti yltänyt, 42-vuotiaana kuolemaansa katkennut ura eteni osittain saman kaupungin John Watersin kera. "Törkyn kuningas" otti drag-naisen roolin omaksuneen Divinen omiin leffoihinsa, joista suurinta kulttimainetta kaksikko sai "Pink Flamingosista", jonka kuuluisassa (ainakin roska- ja alakulttuurin ystävien tuntemassa) kohtauksessa Divine syö kadulta ihka oikeaa koiranpaskaa.

80-luvulla Waters liikkui lähelle valtavirtaa muun muassa elokuvalla "Hairspray", missä Divinen lisäksi oli joukko muitakin pop-hahmoja, jonka jälkeen hän sai hotellihuoneessa kohtalokkaan sydänkohtauksen.

Huolimatta drag-hahmostaan Divine ei oikeassa siviilielämässään ollut transseksuaali, vaan homo, mutta tämän hän yleensä sivuutti haastatteluissa, ehkä syystä että pelkäsi sen haittaavaan uraansa. 

Hän aloitti vuonna 1981 musiikkiuran, joka perustui myös Divine-hahmoon. Vuonna 1984 julkaistiin kakkoslevy ja samalla hänen menestynein albuminsa "The Story So Far". Levy nojaa 70-80-luvulla syntyneeseen Hi-NRG tyyliin, joka on periaatteessa turboahdetumpi diskon alamuoto. Kummatkin nauttivat ensisuosiotaan juurikin New Yorkin homoklubeilla. Staccato-syntikat, Roland 303:n pumppaavat bassolainit ja koneelliset rummut. Supermachoa. Ja hyvin funkya.

Tyylisuunnan kuuluisimpia tuottajia oli Bobby Orlando, joka on vastuussa kuudesta tämänkin levyn kahdeksasta biisistä. Levyn avaava "I'm So Beautiful" on Stock & Aitken kaksikon kynästä ja koneista. Kaksikko (+ Waterman) olivatkin vastuussa monesta 80-luvulle ilmeen antaneesta, silloin joidenkin parjaamasta kylmän koneellisista hittipbiiseistä. 

Biisimateriaali levyllä on yllättävän tykkiä kamaa. Siis todella. Levyllä ei ole yhtään niin sanottua turhaa biisiä, mutta tarkemmin katsoen The Story So Far onkin kokoelma ensimmäisen levyn biisejä ja sinkkujen paraatipuolia. Tähän päälle Divinen rähisemään Hi-NRG tyylilajin camp- ja kaksimielisiä laulunsanoja, niin todella energinen pakkaushan tässä on kyseessä.

Kotimaassaan Divinen nautti ehkä enemmän elokuvasuosiota. Ainakin yönäytösyleisön keskuudessa, mutta Euroopan puolella sinkuista tuli pieniä, tai keskisuuriakin hittejä. Suomessakin ne nousivat listoille, joten ehkä pitää pitää silmät auki, jos maxeja tai muita tulee kirppiksellä lisääkin vastaan.

maanantai 25. huhtikuuta 2022

Suistamon sähkö - Varokaa! Hengenvaara 2021

Täytyy taas antaa kunniamaininta suomalaiselle kirjastolaitokselle: jostain ihmeellisestä syystä Karhulan sivukirjastossa Kotkassa sijaitsee pieni, mutta mielenkiintoinen hylly etnolevyille ja ennen kaikkea sitä on ruokittu 2010- ja 20-luvun uusilla levyillä.
En veikkaile nyt mistään kansanmusiikin tuotantotuista, jotka voisivat mahdollistaa kohtuullisen marginaalissa oleville yhtyeille CD-painatukset, mutta näinkin voi olla.

Joka tapauksessa ilman tätä kyseistä hyllyä tuskin olisin tutustunut esimerkiksi Raakkuun tai muihin nyky-etnobändeihin. Nytkin mukaan tarttui kolme eri suht tuoretta levyä, joista parista muustakin ehkä pian jotain tänne.

Suistamon sähkön Varokaa! Hengenvaara on yhtyeen kolmas pitkäsoitto ja kannesta saisi helposti vähän eri mielikuvan kuin mitä... no ei kyllähän kansi näyttää aika pitkälti sisällöltään. Räväkkää, rivoa ja jollain tavalla elämää nähnyttä. SS on etnoa, mutta vahvasti fuusioitua. Ja yhdistyminen tarkoittaa tässä tapauksessa etnoteknoa tai etnoräppiä, jälkimmäistä vähän samalla tavalla kuin Asan "Loppuasukas" aikoinaan.

Kyllä täällä haitarikin soi ja hoilotetaan yhdessä. Kulkukauppiaalta lainataan vähän vaatteita, mutta päivitetään ne vuosimalliin 2021. Elektroninen biitti jumputtaa välillä ja mieleen hiipii välillä Balkanin alueen turbo-folk hivenen samanlaisen etnodiskoeuroviisu "törkymenon" takia. Ja tämä ei siis ole nyt mitään dissausta. Soundit ovat tykit ja periaatteessa hyvin minimalistinen instrumentaatio täyttää äänitilan. Tähän päälle Reetta-Kaisa Ileksen papatus ja hoilotus plus ymmärtääkseni Tuomas Juntusen räppäys. Anne-Mari Kivimäki soittaa haitarit ja etno-monitoimimies Eero Grundström hoitaa ratinat ja biitit.

Lyrtsit pelittävät myös hyvin sekoilusta ja arjen absurdismista yhteiskunnalliseen toteamiseen. Ajassa mennään nyky Kallion bailukaduilta karjalaisen morsiamen kurjaan historialliseen kohtaloon.

Hyvä ja yllättävä levy.

maanantai 28. maaliskuuta 2022

Donovan - Cosmic Wheels 1973

Donovan on nykyvinkkelistä vähän jännä artisti, joka on monelle peruskuuntelijasta "seuraavalle tasolle" (eli ihminen joka pystyy nimeämään artistin jonkun biisin) siirtyneelle tuttu lähinnä parista 60's soittolistoille jääneestä biisistä, jotka sinänsä ovat eittämättä klassikoita. Nämä biisit ovat vielä englantilaiseksi folk-musiikiksi enemmän sellaista vaudeville- ja hassutteluosastoa, huolimatta vahvasta psykedeelisuudestaan. Enemmän Syd Barrett, kuin Liege & Lief.

Donovan Leitch on yksi niistä lukemattomista artisteista jotka puhuivat itsestään jossain vaiheessa romanttisena mustalaisverta omaavana kiertäjänä. Todellisuudessa hän taitaa kuitenkin olla irlantilaisten jälkeläinen ja sairasti lapsuudessa polion, josta jäi elinikäinen ontuminen. Donovanin ura lähti 1964-65 rakettimaiseen nousuun hänen kiertäessään esittämässä laulujaan ja sormipikkaamassa kitaraa. Artisti oli pian vakiovieras aikansa superartistien juhlissa ja studiobileissä.

Hänestä tulikin Lontoon psykepiirien prinssi, jonka levyt ja sinkut myivät 60-luvun lopussa aivan törkeästi ja kummallakin puolen Atlanttia ja muuallakin. 70-luvun taitteessa Donovanin suosio lähti kuitenkin laskusuuntaan, eikä asiaa auttanut hänen siirtyminen itse tuotantovastuuseen parin edellisen levyn kohdalla.

Vuoden 1973 Cosmic Wheels levylle Donovan otti mukaan uudestaan Mickey Mostin ilmeisenä yrityksenä nousta taas suosituksi. Vaikka Cosmic Wheels on ennenkaikkea folk-levy, niin se ei ole sitä siinä klassisessa 70-luvun alun brittifolk-tyyliin, vaan nojaa paljon myös aikansa kuumimpaan hottiin, eli glam-rockkiin. Välillä Donovanin ulosanti muistuttaa aivan todella paljon Roxyjen Bryan Ferryä. Albumi on myöhemmin painunut suosiostaan huolimatta historian hämäriin, ehkä siitä syystä, että samaan aikaan albumeissa tuli muotiin albumikokonaisuudet, Cosmic Wheelin ollessa kaikesta yhteen sitovasta tuotannostaan huolimatta kasa yhteen laitettuja lauluja. Osa vielä upeita sellaisia. Seassa on kuitenkin myös Espanjaversiossa sensuurin hampaisiin joutunut "Intergalactic Laxative", jossa... niin kyllä siinä tosiaan lauletaan ripulipaskomisesta astronauttipuvun vaippoihin.

Orkestraatiot pauhaavat, naistaustalaulu on sielukasta, Moog-löräyttelee, aikansa huippumies Chris Spedding kitaroi ja rummuissa kannuttaa muun muassa Cozy Powell. Laulut mukava sekoitus Donovanin tyyliin non-senseä ja sitten kauniita rakkauslauluja. Tuotannossa on kivoja poikkeavia jutskia. Mukava levy.

Cosmic Wheels nosti Donovanin (viimeisen kerran) hetkeksi taas ylempään myyntikaartiin, mutta sessioiden eloonjäänein juttu on kuitenkin se sattuma, että Lontoossa naapuristudiossa levyttäneen Alice Cooperin kitaristi Micheal Bruce pyysi Donovania laulamaan kakkosliidin yhtyeensä uuden levyn nimikappale "Billion Dollar Babiesille".

perjantai 18. helmikuuta 2022

Karviaiset – Pikku-Marjan Eläinlauluja 1980

Karviaiset oli lastenkuoro, joka perustettiin Vantaalla 1973. Kuoron ikähaarukka oli viiden ja viidentoista ikävuoden välillä ja se toimi läpi 70- ja 80-luvun, lopettaen 90-luvun puolessa välissä. Jälkipolville muistettavinta ryhmästä on vinyylille painetut levytykset, joita johti ja sävelsi Marjatta Meritähti. Levytyksiä ilmestyi kolme kappaletta ja kaikki eri levymerkeille. Kissa kehrääväinen on näistä pyörähtänyt Levyhyllyssä jo aikaisemmin.

Pikku-Marjan eläinlaulut ovat yllä mainitun Kissa Kehrääväisen kanssa jatkumoa 70-luvun lastenlevyjen eetokselle, missä lapset olivat lapsia ja lastenlauluissa voitiin käsitellä välillä hurjia tai outojakin asioita (levyn laulu Otto-kanista!). Ero 80-luvun kulutusyhteiskunnan tuomaan lastenmusiikkiin, missä lapset nähdään kyynisesti lähinnä tuotteen kuluttajina on selkeä ja ero merkittävä.

Kehrääväinen perustui vanhoille klassisille venäläisille lastensaduille ja Pikku-Marjan eläinlaulut jatkoivat ajalle tyypillistä proosallista, tai runollista perinnettä. Levy on sävelletty Laura Latvalan vuonna 1947 ilmestyneen Pikku-Marjan eläinsatuja kirjan lorujen päälle. Tässä mielessä sillä on henkinen yhteys Eero Koivistoisen "lastenlevy"-klassikko Ruusaan ja Muusaan. Latvalan kirja on kaiketi Suomen myydyin lastenkirja, jonka painosmäärä ylittää reilusti Tiitiäisen satupuun. Satupuun kirjoittaja Kirsi "Martin ja Pantsen äiti" Syrjä oli taas osavastuussa peruskoulun Aapisesta ja Eläinlaulutkin pohjautuivat aapismaiseen rakenteeseen. Levyn 24 laulua etenevät aakkosjärjestyksessä ja pääosassa on aina jokin eläin.

Koivistoisen Muusa ja Ruusa on vielä tänä päivänäkin suhteellisen rohkea ja kokeileva levy ja toimii hyvänä verrokkina Eläinlauluille. Entisajan lastenlauluissa oli hivenen poikkeavia piirteitä: useat levyn kappaleista kellottavat hätäisesti minuutin mitan ja niistä puuttuu niin sanottuja täyte-elementtejä, eli turhaa sooloilua yms. Tämä tila täytetään Karviaisten kuoro- tai yksinlaululla. Levyllä soittaa aikansa ykkössessiomiehiä alkaen Heikki Laurilasta, päättyen Pekka Pöyryyn, joka riisti henkensä samana vuonna. Yleissointi on jatsahtava, sekä impressionistisen maalaileva. Mukana on myös ripaus funkkia, josta toimii mainiona esimerkkinä monotonisen kiihtyvä ja työtä kuvaava "Mehiläisen mökissä". Välillä orkesterilla on niin kova vauhti, että se hämmentää kuulijaa edelleenkin.

Levy on tilkkutäkkimäisyydestään huolimatta hallittu kokonaisuus soittoineen ja yksittäisistä kappaleista sieltä kohoaa edellä mainitun mehiläiskappaleen lisäksi "Ihahhaa", joka on varmasti sekä levyn, että Marjatta Meritähden tunnetuin kappale.

Samana vuonna ilmestynyt Marjatta Pokelan "Mörköooppera" lienee tämän levyn kanssa suomalaisen "valveutuneen lastenmusiikin" kulminaatiopiste.

tiistai 15. helmikuuta 2022

Sonic Boom - Spectrum 1989

Levyhylly-blogi alkaa lähennellä "Suomen virallista Sonic Boom-fanisivua". En ole laskenut kuinka mones postaus tämä on Sonic Boomin, oikealta nimeltään Peter Kemberin kohdalla. Aika mones. Osasyy on tietysti hänen aktivoitumisensa musiikinjulkaisijana ja tuottajana.

Spectrum oli myöhemmin hetken aikaa oikeakin yhtye, mutta nimensä se sai tästä Sonic Boomin soololevystä, joka julkaistiin kasettiversiona jo vuonna 1989, vinyyli ja CD vasta seuraavan vuoden helmikuussa.
Indie-teininä kuulin Spacemen 3:sta ehkä seuraavana vuonna ja ensimmäinen pitkäsoitto televisiossa tulleen "Revolution" biisin jälkeen oli yhtyeen joutsenlaulu 'Recurring'. Siinä ihastuin saman tien sen monotoniseen ja hypnoottiseen (ja samalla kömpelöön) Sonic Boomin tekemään levyn alkupuoliskoon. 

Bändi oli Recurringin ilmestyessä 1990 hajonnut Jason Spacemanin ja Sonic Boomin välirikon takia. Tai tämä tapahtui käytännössä jo albumin äänityksissä. Spaceman/Pierce teki vielä sikäli tylysti, että hänen uuden Spiritualizedinsa ensimmäinen kokoonpano oli käytännössä yllämainitun albumin äänittänyt porukka, miinus Sonic Boom. Kumpikin maestroista teki sessioissa oman puoliskonsa itse, mutta jokseenkin samalla miehistöllä.

Hommat menevät taas tämän levyn kohdalla ristiin: levy äänitettiin edellisenä vuonna 1989 ja tällä taas soittaa käytännössä koko Spacemen 3 Jason Pierceä myöten, vaikka tämä onkin ns. Kemberin soololevy. Toinen ristiin veto on, että albumin, tai toisinaan EP:ksi kutsutun levyn kappaleet ovat henkisesti ja tuotannollisesti hyvin lähellä seuraavana vuonna ilmestyneen Recurringin A-puolen kamaa. Recurringin 'Big City' kappaleen euforisen naivistinen lyriikka oli kuulemma New York Cityn innoittama.

Sama kaupunki tursuaa Spectrum-levylläkin, jolla on aivan suoria Suicide ja Alan Vega-lainauksia ja vaikutteita. Levyn kappaleet ja musiikki ovat minimalistisia, sisältävät suoria viittauksia myös Beach Boysiin, Silver Applesiin ja Kraftwerkiin, mutta Kemberin flangerin ja tremolon tuotannollisessa käsittelyssä kuulostavat täysin häneltä. Tai siis Spectrumilta. Tai Spacemen 3:lta. Eli sitä itseään.
Kember hoitaa vokaalinsa ankealla tunnistettavalla tyylillään. Eihän se mitään herkkua ole kaikkien korvaan, mutta oleellinen osa hänen musiikkiaan.

Minulla ei tätä levyä ollut, vaan seuraava 'Soul Kiss, Glide Divine', jonka ostin ensimmäiseltä ulkomaanmatkaltani Lontoosta. Yhdellä kaverilla tämä oli, mutta hän piti levyä ja bändiä vähän käppänä, koska diggasi enemmän juuri tuolloin ilmestyneestä Spiritualizedin debyytistä. Onhan se parempi, mutta kyllä tässä Sonic Boomin debyytissä on jotain sympaattista ja tietyssä mielessä ainutlaatuista. Tietyssä mielessä rajoittunutta musiikkia, esikuviansa seuraavaa, mutta siinä mielessä taas hyvin inspiroivaa ja omintakeista. Ja vähän käppäistä.

torstai 27. tammikuuta 2022

Television - Marque Moon 1977

Jo vuonna 1973 perustetun Televisionin debyyttilevy ilmestyi vasta helmikuussa 1977. Punkin siemen oli tällöin viety ja kylvetty jo Atlantin taakse, jossa se aika samantien degeneroitui räkäisesti soitetuksi ja lauletuksi boogieksi, yhdistellen pääosin Atlantin takaisia Ramoneseja ja Dead Boyseja ja näiden pahoja tapoja. Vastalähetys oli jo tulossa Yhdysvaltoihin ja samana vuonna julkaistu Sex Pistolsien 'Never Mind The Bollocks' yhdessä Malcom McLarenin shokkitempausten kanssa määritteli minkälaisena punkista tultiin pitkään kirjoittamaan, tai ainakin ensimmäisenä mielikuvana tyylilajista.

Samaa suttuisempaa koulukuntaa edusti Televisionin basisti Richard Hell, joka ennen Marque Moonin levytystä sai, tai joutui poistumaan yhtyeestä. Nuggets- ja VU-pohjalta aloittanut ja keikkaillut yhtye ja sen musiikki evaluoitui ja syyskuussa 1976 äänitetty debyyttialbumi onkin jännempi pala, joka ei loksahtanut helposti lokeroon. Tämä itse asiassa yhdistää montaakin New Yorkin alueen bändiä ja heidän levytystään tuossa ajankohdassa; ränttätänttä oli jo soitettu ja piti keksiä jotain uutta, mitä jaksaa. Suuressa maailmassa sama ilmiö (pari punk-levyä, sitten skaalan laajennus) tuotti niin sanotun "uuden aallon", NYC:ssä Marque Moonin lisäksi taas vaikka Patti Smith Groupin 'Radio Ethiopian', tai Blondien debyytin tyylisen levyn. Joo joo; Ramonekset vahvistavat säännön ja poikkeuksen, mutta niin vain hekin pari vuotta myöhemmin äänittivät 'End of Centuryn'.

'Urgh! A Music War'-leffaa katsoessa tuli mieleen, että proge voi oikeastaan aika hyvin uuden aallon muodossa vuonna 1981 ja samaa voi kuulla jo Televisionin Marque Moonilla. Kitaristi sanoittaja Tom Verlaine vastaa pääosin kappalemateriaalista, mutta niiden yhteissoitto ja sovitukset ovatkin se levyn juttu. Kaksikko Verlaine-Richard Thompson kutovat kitarakuvionsa päällekkäin rytmiryhmän päälle. Kitaralinjat ovat melodisia, harmonisia ja soitettu kohtuullisen puhtailla soundeilla ja tarvittavan puhtaasti. Mistään Totosta ei ole kyse ja linjat ovat tarvittavan "edgyjä" ja sellaisenaan pistävän kirkkaita. Vaikka levystä ei muodostunut sellaista, joka olisi tehnyt soittajistaan rahallisesti varakkaita, sen kitaransoittotyylistä muodostui yksi seuraavan vuosikymmenen lainauskohteista.

Ykkös- ja kakkospuoli avataan kappaleilla, jotka ovat helppoja ja meneviä, mutta kaikkein upeimmillaan bändi ja se duali-kitarointi on esimerkiksi jamihenkisellä nimikappaleella ja etenkin sen lopussa. Tähän päälle Verlainen omintakeinen epälaulu ja New Yorkiin sijoittuvat sanoitukset. Myöhemmin Televisionia on tituleerattu punkin tai uuden aallon Grateful Deadiksi ja plimputteluineen vertailukohta on oikeastaan ihan osuva. Biisien soolo-liidit jaettiin studiossa Verlainen ja Richardin välille ja kuinka punk oli jälkimmäisen tyyli osata nuotintaa ja säveltää soolonsa paperille?

Mieleen jäävä kansikuva oli Robert Mapplethorpen ottama, mutta yhtye päätti "sabotoida" potretin ottamalla siitä käppäprinttikopion Times Squarelta löytyvästä printtikaupasta ja käyttämällä tätä kannessa.

Seuraaja 'Adventure' on itselleni tuntematon, mutta käsittääkseni askel vielä eteenpäin pehmeään ja pois viimeisestäkin punkin (näin mielletystä) sutusta. Tämän jälkeen yhtyeen tämä vaihe oli ohi ja hajonnut. Yksi syy saattoi olla Verlainen New York-skeneen yhdistänyt tahallinen tai tahaton heroinismi. Verlaine ja Richard siirtyivät enemmän ja vähemmän menestyksekkäille soolourille.