keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Magical Group [aka.Witthüser &Westrupp] - Magical Land 1973



Witthüser &Westruppin eri nimellä BASF-levy-yhtiön kautta ilmeisesti hajoamisen jälkeen julkaisema single. Kappaleen alkuperäinen saksankielinen versio kuultiin jo muistaaksen Der Jesus Pilz-levyllä.

Hyvää kesää!

tiistai 28. kesäkuuta 2011

Repo Man Soundtrack - V/A 1984

Los Angelesilaisista ulosotto/perintämiehistä kertova 'Repo Man' on varmasti monelle tuttu pätkä.
Kulttiohjaaja Alex Cox keräsi elokuvaansa samalla tapaa aikansa punk-kuvastoa ja ihmisiä, kuin Ridley Scott oli tehnyt vähän aikaisemmin Blade Runneriinsa. Scottin kuvastosta syntyi 80-luvun cyperpunk, Coxin elokuvasta taas jäi.. no paahteinen ja ruma Los Angeles pölyisine parkkikenttineen ja klubeineen.
Ja olihan myös tässä elokuvassa hivenen sci-fi-aineksia..

Elokuva on ollut älyttömyytensä lisäksi kulttimaineessa juuri soundtrackinsa takia. Musiikkiraidalle kerättiin länsirannikon hc:ta ja punkkia. Nimibiisin esittää tuon ajan punkin kummisetä Iggy Pop, joka oli tuolloin ankarassa fame-huntingissa. James Osterbergia mahtoi harmittaa, ettei leffasta nyt mitään blockbusteria tullut. Mutta ihan hauska kulttileffa.

Musiikkiraidan esitykset ovat sitä länsirannikon jälkipunkkia, joka venytteli vielä mukavasti seiniään kaikkiin suuntiin. Cameo-roolin punk-klubin bändinäkin tehnyt Circle Jerks esittää toisena biisinään hyvin paljon Mellow Goldin aikaista Beckiä muistuttavan akustisen ja rumpukoneen säestämän balladin 'When The Shit Hits The Fan'. Levyltä löytyy muun muassa hardcorea, chico-punkkia, hardcoreen kallellaan olevan Suicidal Tendenciesin klassikko 'Institutianlized' ja levyn päättää vielä The Plugzien suorastaan HÄMY Morriconeilu 'Reel Ten' kaikukitaroineen ja nauhakuoroineen.

'Ihan kiva' leffa ja pätevä musiikkikokoelma.

maanantai 27. kesäkuuta 2011

John Maus - We Must Become the Pitiless Censors of Ourselves 2011

Kautta Levyhyllyn historian, täällä ei ole otettu näin rankkaa etunojaa. Nimittäin John Mausin kolmas levy 'We Must Become the Pitiless Censors of Ourselves' ilmestyi juuri tänään. (Levyhyllyhän on erikoistunut eilisen kukkiviin tähteisiin, tai on parhaimmillaankin vuoden myöhässä hehkut.. antamassa hyväksyvän nyökkäyksen ja mustanaamiomerkin jollekin levylle)

John Maus ilmestyi tutkaani vain kuukautta sitten ja herätti mielenkiinnon. Olin kuullut häntä todennäköisesti hänen oppi-isänsä (ja tietääkseni entisen poikaystävän) Ariel Pinkin musiikissa, mutta sooloartistina hän oli täysi tuntemattomuus.

Jotain samaa henkeä artisteissa on muutenkin. Tämäkin levy rupeaa tympimään loppua kohden samalla tavalla, kuin Ariel Pinkinkin tuotokset. Mutta sitä ennen kuullaan monta hienoa hetkeä.

Vuonna 1980 Minnesotassa syntynyt ja siellä edelleen asuva tohtorin väitöskirjaa tekevä Maus käsittelee tällä kolmannella levyllään synnyinvuosikymmenensä syntikkapoppia vähän samalla tavalla, kuin itse teen omaani; yrittää niputtaa ihailemansa genren hienoimmat hetket aina yhteen biisiin.

Maus onnistuu tässä luonnollisesti paremmin ja hänen musiikkinsa kuulostaa siltä täydelliseltä uus-romantiikan, Robocopin tai jäänviileiden syntikoiden levyltä, mitä ei kuitenkaan tehty 80-luvulla. Tässä on tietenkin vaarana, että musiikki kuulostaa juuri sellaiselta musiikkinörtin kudelmalta, mutta Mausin överin melodramaattinen laulu kaikkine korniuksineen kääntää koko jutun voitokseen. Myöskään melodiantajua häneltä ei puutu. Syntikkarunkkaria miellyttää myös hänen samaan aikaan juustoisesti ja uljaasti soiva geari.

John Maus on käsittääkseni kotimaassaan samaan aikaan kohtalaisen ihaliltu ja vihattu artisti. Täällä maailman kolkalla hän on tuntemattomampi, mutta ehkäpä hän seuraavalla levyllä osuu vahinkolaukauksella suurempaankin kaupalliseen menestykseen. Ainekset ovat ainakin kunnossa.

torstai 23. kesäkuuta 2011

Far East Family Band - Parallel World 1976

Mikä sopisi sateiseen juhannussäähän paremmin, kuin kadonnut japanilainen 70-luvun puolenvälin proge?

Far East Family Bandin erinomainen edeltäjä 'Nipponjin' oli käsittelyssä viime vuoden puolella. Yhtye on varmasti 'tunnetuin'.. ööh, tai no yhtyeessä soitti Masanori Takahashi, joka tuli 80-luvulla tunnetuksi new-age artistinimellä 'Kitaro'. Hän oli vastuussa muun muassa klassisesta Silkkitie-televisiosarjan tunnarista ja samanlaisessa sukseessa, kuin juustoiset Vangelikset ja kumppanit.

Klaus Schulze innostui yhtyeestä ja miksasi heidän edellisen levynsä. Tällä levyllä hän toimi kokonaan tuottajana. Joku voisi melkein vannoa, että hän myös soittaa levyn suhisevat syntikat, mutta näin ei kuuleman mukaan todellakaan ole.

Levy on harmillisen vähälle huomiolle jäänyttä erittäin pätevää maalailevaa jamittelu-progea maustettuna etnisillä perkussioilla. Mainitsinko jo syntetisaattorit? Takahashi elävöittää niillä musiikkia kansikuvan edellyttämällä avaruushengellä. Hommassa liikutaan välillä mukavasti avantgarden rajamailla, ylittämättä ärsytyskynnystä kuitenkaan lopullisesti. Toisaalta taas liikutaan hyvin euforisissa avaruustuulissa ja pulputuksessa. Vokaalit lauletaan japaniksi - tottakai.

Levy ei äänitetty kuitenkaan Japanissa, vaan bändi nauhoitti sen Richard Bransonin Manor-studiossa Englannissa tarkoituksena julkaista se Virginin kautta. Näin ei kuitenkaan valitettavasti käynyt ja levy julkaistiin vain Japanissa. Näin siitä muodostui kadonnut timantti, johon musiikkinörtit voivat tänä päivänä törmämätä ja tehdä löydön.

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Devo - Freedom of Choice 1980

Pysytellään vielä ennen kesälomaa kuminkäryisessä Akronissa.

Kaupungin kuuluisin bändi Devo oli tällä kolmannella levyllään kaikkein lähimpänä kaupallista megasuosiota.
Levyn 'Whip-it' hitistä huolimatta yhtyeen tahallinen typeryys ja hassut univormut olivat kuitenkin liikaa perusamerikkalaiselle kaljankittaajalle ja yhtye jäi MTV:n kuriositeetiksi, jonka videoille hymähdeltiin Whitney Houstoneiden ja Michael Jacksoiden välissä.

Devon historia ulottui jo 60-70-luvun taitteeseen yhtyeen perustajajäsenten opiskellessa Ohiossa Kentin yliopistossa. Opiskelijaradikaalit saivat todistaa surullisen kuuluisan Kentin ammuskelun, missä kansalliskaarti ampui väkijoukkoon turvallisen välimatkan päästä ja neljä opiskelijaa kuoli. Yksi näistä oli tulevan bändin jäsenten hyvä ystävä. Rauha ja rakkaus jäivät siis taakse.

Tapahtuma laukaisi voimakkaammin heidän ideansa de-evoluutiosta, jota yhtye rupesi toteuttamaan esiintymisissään vuodesta 1973. Debyyttilevyn idiotismin ja potkivan kitararockin yhdistelmällä syntetisaattorit olivat vielä vain mausteena, mutta niiden vaikutus yhtyeen koko soundiin lisääntyi levy levyltä. Tämä kolmas Freedom of Choice on viimeinen, millä yhtye voidaan vielä lukea kitararockin alle.

Devo vaikutti kenties yleisöään enemmän vielä aikansa muihin muusikoihin. Koko New Yorkin musiikkikerma oli katsomassa bändin Max Kansas Cityn nälkäpalkalla soittamaa keikkaa. David Bowie olisi ehdottomasti halunnut tuottaa yhtyeen debyytin, mutta suostutteli aikataulukiireidensä takia hommaan Brian Enon.

Yhtyeen kolmannella levyllä puikkoihin astui yhtyeen oman näkemyksen lisäksi Robert Margouleff, joka oli toiminut elektronisen musiikin pioneerinä 'Tonto's Head Bandissa'. Suurelle yleisölle hän lienee kuitenkin kuuluisampi Malcom Cecilin kanssa tuottamistaan 70-luvun alun Stevie Wonder-klassikoista. Näillä soi myös jättimäinen 'Tonto'-syntetisaattori, joka itse asiassa sai 80-luvulla kodin Devon Mark Mothersbaughin studioilta.

Margouleff nosti yhtyeen juustoisia syntikoita vielä enemmän pintaan, enkä edelleenkään tiedä kumpi näistä debyyttiä seuranneista levyistä on suosikkini (edellinen Duty Now For the Future). Molemmat sisältävät jäätävän kovaa ja kulmikasta kitararockkia makeilla syntikoilla maustettuna. Sekä rillipäiden laulamaa dystopiaa. Devo oli hieno yhdistelmä tyhmää ja coolia, olematta kokonaan vitsi (tai siisti juttu).

Devo kiertää taas suhteellisen pirteänä Yhdysvaltoja, mutta tänne asti tuskin tulevat ikinä. Siinä olisikin ollut mieskauneutta nykyisissä pömppömahoissa, tiukoissa univormuissa ja pullonpohjalaseissa.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

The Akron Compilation - V/A 1978

Yhdysvaltojen Ohiossa sijaitsevaa Akronia on sivuttu tässä blogissa ohimennen muutamaankin kertaan. Syy on siinä, että se suuremman lähikaupunkinsa Clevelandin kanssa tuotti 70-luvulla aika monta omintakeista yhtyettä.
Pari näistä pääsi nauttimaan suurempaakin suosiota, mutta Cleveland/Akron olivat enemmän kulttitason artistien kotipaikkoja, eivät aikansa musiikillisia Liverpooleja tai Seattleja. Sinänsä harmillisesti.

Akron on edelleen Yhdysvaltainen 'kumipääkaupunki' ja siellä sijaitsee vielä jokunen autojen renkaita valmistava laitos. Parinsadantuhannen asukkaan kaupungin väestö laski samalla radikaalilla ja myöhemmin vääjäämättömällä tahdilla, kuin teollisuus poistui alueelta.

Akronin kuuluisin bändi tältä ajalta on tietenkin Devo, joka tässä vaiheessa kolkutteli kansallisen megasuosion ovia (avaamatta niitä koskaan täysin). Devoa ei kuitenkaan tältä englantilaisen Stiff-Recordsin kokoelmalta löydy, vaan yhtyeet ovat maakuntatason bändejä ulottuen Rubber City Rebelsin kaltaisista pioneereista The Waitressien tyylisiin puolittain läpilyöneisiin yhtyeisiin ja Jane Aire & The Belvederesin tyylisiin power-pop yhtyeisiin. Levyn bändit ovat korkeaoktaanisia The Bizarrosia ja RCR:ää lukuunottamatta enemmän sellaista taiteellisempaa uutta aaltoa ulottuen pisimmillään Chi Pigin tyyliseen tyttöartsyilyyn.

'The Akron Compilation' on 'Cleveland Confidental' kokoelman kanssa mainio listaus mielenkiintoista kamaa 70-luvun taitteen punkin takamailta. Alkuperäisen vinyylin mukana tuli raaputustarra, josta sai sormiinsa auton renkaiden kumin lemun.

perjantai 17. kesäkuuta 2011

D.R.I - Dirty Rotten LP 1983

D.R.I (Dirty Rotten Imbesiles), S.O.D ja monet muut lyhennenimibändit liittyvät omaan siirtymiseeni lapsuudesta teini-ikään. Hyvä kaverini ja hänen isoveljensä levyhylly pitivät tuohon aikaan sisällään paljon näitä bändejä, jotka tykkäsivät lyhentää nimensä iskeviksi kirjainsarjoiksi.
Kaveri soitatti ylpeänä jotain isovelinsä seiskalle tehtyä EP:tä, joka oli maailman nopeinta musaa. Biisit kestivät noin viisikymmentä sekuntia. Musiikista en oikein muista, mutta noiden lyhennebändien pääkallojätkät ydinsotineen ja pyssyineen alkoivat ilmestyä kouluvihkojen kulmiin.

En ole varma soiko D.R.I.n Dirty Rotten EP oikeasti ikinä siellä, sillä se on nykyään haluttu keräilyharvinaisuus. Alunperin seiskatuumalle tehty 33 kierroksella soitettava EP laajennettiin kaksitoistatuumuumaisena Dirty Rotten LP:ksi.

Teksasilainen D.R.I luetaan paria levyä myöhemmin termin 'thrashcore' alle, mutta periaatteessa tämä EP/LP on sellaista vähän taiteellisempaa hardcorea. Amerikan thrash/hc-bändien myöhempää 'raskas kohta/nopea kohta' maneeria viljellään vielä tällä levyllä harkiten. Nyt 2011 kuunneltuna mieleen hiipii myös Itärannikon Beastie Boys ja Washingtonin mustat ihmepojat Bad Brains. Tavallisesta hossesta poiketen D.R.I:n soittajat ovat vähän kekseliäämpiä näissä muutamankymmenen sekunnin biiseissään. Mutta yllättävän kovaa tämä kylmän sodan ja Reaganin aikainen hosse potkii.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Blondie - Call Me 1980



Peltirumpu... eikun Blondie. Pikkaisen Ismo ja kumppanit lainasivat, mutta ei olla pienistä.

Call Me on edelleen Blondie-yhtyeen suurin sinkkuhitti. Tai tässä tapauksessa Debbie Harryn ja Giorgio Moroderin, sillä kappale on heidän käsialaansa ja yhtye nyt lähinnä (ehkä) soittaa biisin taustat. Jättimenestystä avitti tietenkin kappaleen päätyminen 'American Gigolo'-elokuvan tunnuskappaleeksi. Biisistä on aika monta eri pituusversiota. Tämä Youtube-klippi katkeaa ärsyttävästi lopussa, mutta eiköhän tuossakin tullut biisin sanoma selväksi.

tiistai 14. kesäkuuta 2011

Automaattipiano eli pianola

Ennen sähköisiä automaattisoittimia maailmaa hallitsivat mekaaniset automaattisoittimet. Tai ainakin saluunan nurkkaa. Eikä pianistia tarvinnut ampua, riitti vain yksi tarkka kuudestilaukeavan nuotti keskelle soittorullaa.

Ensimmäiset mekaaniset soittimet syntyivät jo vuosisatoja sitten. Kirkonkellojen soittoa kontrolloitiin mekaanisesti ja idea siirtyi seuraavaksi urkuihin, joiden painetta oli helppo kontrolloida. Tästä haarasta on edelleenkin jäljellä esimerkiksi urkuposetiivi.

Urut poiketen myöhemmistä polkuharmoneista eivät kuitenkaan olleet joka kodin soittimia, toisin kuin standartoitu piano. Automaattipianon synty tapahtui uudella mantereella 1800-luvun loppupuolella. Ikäisilleni soitin on varmasti tuttu Lucky Luke-sarjakuvista ja se vilahtaa useissa vanhemmissa westerneissäkin saluunan nurkassa soimassa.

Piano oli siis soitin, joka siirtyi standartoituun massatuotantoon ja ilmestyi tätä kautta amerikkalaisten varakkaiden perheiden koteihin. Tälle varattuun huonetilaan ja markkinapaikkaan iski automaattipiano. Mikään halpa laite pianola ei kuitenkaan ollut verrattuna tavalliseen pianoon.

Automaattipianojen valmistajat pitivät 1870-luvulla konfrenssin, jossa he sopivat rullien nuottimäärän ja kiinnityskolojen koon. Tämä on varmasti ainoita kertoja koko tallennemuotojen historiassa, jolloin valmistajat eivät lähteneet formaatti-sotaan. Tämä mahdollisti rauhalliset markkinat laitteelle myytäville 'kappaleille'.

Automaattipianoa voitiin soittaa kuten tavallistakin soitinta, mutta juttu oli siis pianoon rakennettu mekaniikka, jolla se soitti itseään reikäkorttinauhalta. Mikä parasta, pianomusiikista pääsi nauttimaan kotonaan vaikka ilman soittotaitoa! Soiton nopeutta ja äänenvoimakkuutta pystyttiin myös säätämään.

Kyseessä oli kärjistäen pianon ja soittopelin sekoitus, tosin sillä poikkeuksella, että kerien välillä kiertävä paperirulla saattoi sisältää pidemmän teoksen. Alkupään laitteet olivat vielä karkeatoimisia, mutta 1900-luvun alun kulta-aikana laite kehittyi niin, että sillä julkaistut nauhat (tai siis paperirullat) olivat erittäin korkeatasoisia ja niille tehtyjä pianoteoksia ostettiin paljon kotiin kuunneltaviksi samaan tapaan, kuin myöhemmin äänilevyjä ja nauhoja.

Laite oli siis pianon ja musiikkisoittimen yhdistelmä ja ensimmäisiä selkeästi markkinavoimien muokkaamia soittimia. Soitin löytyi varakkaista kodeista, jotka halusivat nauttia musiikista, jolloin tätä tarvetta pystyttiin tyydyttämään.. paperirullituksilla. Automaattipiano oli suosionsa huipulla 1920-luvulla, milloin niitä valmistettiin Yhdysvalloissa enemmän, kuin tavallisia pianoja. Saman vuosikymmenen lopulla se kohtasi kuitenkin nujertajansa - äänilevyn.

Loppu oli nopea, eikä pianola aka automaattipiano jäänyt elämään edes posetiivin tyylisenä kuriositeettina. Soitin kertakaikkiaan hävisi markkinoilta ja maailmasta.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

Orffit - Asukaspuisto Tuhkimo, Roihuvuori, Helsinki 12.6.2011

Asukaspuisto Tuhkimon (ent. leikkipuisto Tuhkimo) aktiivit olivat päräyttäneet Helsinki-päivänä buukkaamalla tällä kertaa paikallisten kykyjen sijasta lastenorkesteri Orffit (ent. Tohtori Orff ja herra Dalcroze).

Yhtye lukeutuu omissa korvissani, jos ei nyt ainoaksi, niin yhdeksi harvoista aikuisten oikeasti hyvistä lastenbändeistä. Orffien musiikissa ja sanoituksissa korostuu jonkinnäköinen yleishumaani ja aikuisiakin koskettava sanoma, mikä jää ehkä muovisemmilta dinosauruksilta ja auto-tunetettujen lapsilaulajien kohdalta puuttumaan.

Lastenmusiikkiorkesterit eivät ole yleensä hirveän pitkäikäisiä, joten vuonna 1996 perustettu Orffit on todellinen pitkän linjan kulkija. Tämä paljastui myös keikan jälkeen myytävistä levyistä, joista puoliakaan en ollut koskaan nähnyt.

Yksi Orffien ainakin omaan sydämeeni lähes myyttiseksi lastenbändiksi nostava seikka on laulaja-rumpali Hannu Sepponen. Hän oli tietenkin Noitalinna Huraan yksi kantava jäsen. Hänen mukanaan Orffeihin on jäänyt jotain Peräseinäjoen Velvettien maanläheistä ja viisasta henkeä. Itse asiassa moni sen yhtyeen lauluistahan oli miltei lastenlauluja. Samaa mieltä oli varmasti se yksinäinen vanha hämy, joka istui muista erillään metsän reunassa katselemassa keikan alusta loppuun.

Aurinkoinen ja helteinen kesäkuun sunnuntai tarjosi sään puitteissa miltei liiankin kuumat oltavat. Orffit rakensivat 'lavansa' rinteeseen suurten mäntyjen varjoon, muutaman metrin päähän hiekkalaatikosta. Pitää kysyä, voiko tämän parempaa lastenmusakeikkapaikkaa olla edes olemassa?

Väkeä oli mukavasti paljon ja yhtye sai soittaa puoliakustisen settinsä paahteessa istuvilla lapsille ja aikuisille. Bändin musiikkihan on omintakeinen yhdistelmä kansanmusiikkia ja tyylejä hardrockista humppaan tai jopa räppiin. Yhdistävä tekijä on sanoitusten ihmisläheinen pieni huumori, jota höystetään multi-instrumentalisti Matti Pollarin haitareilla, torvilla ja huuliharpuilla. Laatikkorummuista huolimatta yhtye kuulostaa enemmältä, kuin triolta. Alunperin luulinkin yhtyeen ponnistavan Sibiksen kamu-linjalta, mutta alkuperäinen nimi taitaa antaa kuitenkin aika vahvan viittauksen kasvatustieteiden suuntaan.

Lastenmusiikki on erittäin haastava laji ainakin live-tilanteissa. Pienet kuulijat on pidettävä mukana ja mielenkiinto yllä se 30+ minuuttia. Tästä syystä mukana on tietenkin paljon fyysisesti läsnäoloa vaativia koreografioita ja soittajapallilta poistumisia, jotka Sepponen hoiti hienosti. Oma nelivuotias tyttäreni tosin häipyi jo ennen keikan alkua sadan metrin päähän puiston leikkimökkiin. Selitys kysellessä miksei tule katsomaan keikkaa oli; "Mutta kuulenhan minä sen musiikin tässä leikkiessäkin!" Tuo lapsi on nero, tai lapsinero..

perjantai 10. kesäkuuta 2011

Patti Smith Group - Radio Ethiopia 1976

Patti Smith Groupin levyistä debyytti ja tätä seurannut 'Easter' ovat olleet aina kriitikkojen ja ostavan yleisön suosikkeja, mutta ei anneta sen haitata menoa.

Oma suhteeni artistin tähän aikaan on ollut setäni levyhylly, josta löytyivät sekä tämä, että Easter. Ymmärsin pikkupoikana jo Easterin anthemimaiset kappaleet 'Rock'n Roll Niggeristä' 'Ghost Danceen' ja 'Because the Nightiin'. Mutta silti, tämä oli ensimmäinen levy, jonka 14+ vuotias pikkupoika kuuli tältä artistilta.

Minulla on aina ollut tietty allergia uuden aallon reggaeta ja skata kohtaan, mutta Radio Ethiopia on ohittanut nämä puolustusmekanismit sisäkentän kautta.

Levyä voi nimittäin kuvailla Patti Smithin 'reggae'-levyksi. Tämä ei ole koko totuus, sillä huolimatta monen kappaleen selkeästä jamaika/new york-poljennosta yksi levyn aspekteista on Patti Smithin ihailema MC5, jonka sähköinen free-jazz/noise soundimaailma on selvästi havaittavissa levyn nimibiisistä ja 'Abyssiniassa'.

Levyn uuden aallon reaggea ja meteli toimivat edelleenkin. Aseista riisuvasti. Ja tietenkin vinyyliversion sisäkansi 'Vive la anarchie' sisäpusseineen.

torstai 9. kesäkuuta 2011

Ian Dury & The Blockheads - Reasons To Be Cheerful (pt 3) 1979



Ian Dury oli ollut jo pitkän linjan uurtaja, kun hän Blockheads-yhtyeensä kanssa löi yllättäen läpi uuden aallon vanavedessä.

Vuonna 1942 syntynyt Dury perusti jo vuonna 1970 Kilburn & The High Roads yhtyeen, jonka keulahahmona hän toimi. Työväenluokkaisena koviksena esiintynyt Dury ja yhtye nauttivat pientä suosiota nousevassa pub-rock-skenessä, mutta jäivät kuitenkin koko liikkeen tavoin marginaaliin ja lopulta hajosivat.

Dury oli oikeasti (toisin kuin esimerkiksi Joe Strummer) köyhistä työväenluokkaisista lähtökohdista, mutta kovisroolin takana hänellä oli myös kuvataideopinnot Royal College of Artissa ja hän toimi maalaamisen opettajana useissa etelä-Englannin taidekouluissa.

Suosiosta hän pääsi viimein nauttimaan 70-luvun lopussa Blockheads-yhtyeensä kanssa esittämällään valkoisella uuden aallon soul-funkilla. Ian Dury oli siitä erikoinen tähti, että myöhemmin 80-luvun lopun MTV-ajalla hänen kaltaista rampaa olisi ollut hankala myydä terveelle valkoiselle keskiluokkaiselle yleisölle. Dury nimittäin sairasti lapsena polion ja joutui turvautumaan kävelykeppiin.

Tämä kappale rupeaa alkujäykkyyden jälkeen jytäämään ja uskon, että tälläisen tanssimusan yhdistäminen lavalla friikin näköiseen rampaan on toiminut loistavasti. Ian Dury & The Blockheads oli nimittäin kovan live-bändin maineessa.
Kappaleen lopussa kuulee myös, kuinka eräät myöhemmin Manchesteristä ponnistaneet heikko-vokalistiset ja lahjaiset yhtyeet kävivät varkailla. Tai itse asiassa biisin alusta lähtien.

maanantai 6. kesäkuuta 2011

Vangelis - L'Apocalypse des animaux 1973

Vangelis on ehtinyt pitkän uransa aikana julkaista yhtä sun toista. Artistin diskografialla on vähän samanlaisia taipumuksia, kuin Tangerine Dreamillä; timanttien seassa on aivan uskomatonta huttua. TD:n diskografiaan ja tuotantoon perehtyneenä sieltä kuitenkin löytää helposti ne tietyt jaksot, jolloin orkesteri ei yksinkertaisesti tehnyt huonoja levyjä. Sitten on se harmaa alue, missä TD lähti hiljalleen lipumaan kohti karikkoisia vesiä. Mutta se TD:stä tällä kertaa.

Vangeliksella homma ei ole ihan noin yksinkertaista. Hänen soolotuotannostaan voisi pikemminkin sanoa niin, että se on ollut läpi koko uran tasoltaan keskinkertaista, mutta siellä seassa on sitten niitä timantteja.

Kuten alussa sanoin, Vangelis on tehnyt paljon levyjä ja sessioita. Osa näistä alkuajan sessioista julkaistiin vasta myöhemmin levynä ja siihen kategoriaan kuuluu tämäkin vuonna 1970 tehty luonto-dokumentin soundtrack. Vangelis oli vielä tässä vaiheessa Aphrodite's Childin kosketinsoittaja, eikä musiikkikaan ole varsinaisesti elektronista, eikä edes soolouran alkuaikojen psykedeelistä etno-maalailua.

Itse asiassa levyn alku kuulostaa vaarallisen juustoiselta Vangelikselta keskittyen hyvin melodisiin, mutta myös pahimmanlaatuisen vangelismaisiin pianomelodioihin. Ihan täysin pää ei veden alle painu, mutta pari kertaa jopa harmitti se kymppi, minkä oikeasta fyysisestä levystä maksoi.
Onneksi sitten tulee levyn loppu, missä soivat kymmenminuuttinen "Création du monde" ja levyn lopettava "La Mer recommencée". Kappaleet ovat sitä ambientin pioneeriosastoa, missä kaiku humisee ja pianot lyövät verkkaista melodiaa. Dronemaisia ilmavia äänimassoja, jotka huuhtelevat ilmaa ja heiluvat tuulessa. Välillä tulvahtaa selviä etiäisiä vasta myöhemmin tulevista sci-fi-soundtrackeista. Vangelis on parhaimmillaan erittäin uljasta tavaraa.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2011

lauantai 4. kesäkuuta 2011

Kirka - Kirka keikalla 1969

Levyhylly on näemmä takertunut suomalaiseen rokki-iskelmään ja sillä linjalla jatketaan.

Kirka Babitzin soitti.. korjaan, lauloi elinaikanaan monenlaista musiikkia. Mies veti soulia, reaggeata, rockkia ja heviä, eikä pelännyt lähestyä uusia tuulia. Asuntovelka piti kuitenkin maksaa ja 'Surun pyyhit silmistäni' tyylinen matsku oli se, joka soi radiossa ja toi keikkoja. Hänen suurin laulajaesikuvansa oli kuitenkin pikku-Riku, jonka 'Bama Lama Bama Loon' hän vetää tälläkin levyllä ilman, että rokkipoliisille olisi jäänyt moitteen sijaa tai edes kansallista etua.

Kirka keikalla oli artistin ensimmäinen kokopitkä levy. Kirka keikalla on myös Suomen ensimmäinen 'live' levy, joka äänitettiin Scandia-studioilla elävän yleisön edessä. Suuressakin maailmassa live-levyt olivat feikkejä pitkälle 80-luvulle asti, enkä usko tämänkään levyn poikenneen linjasta.

Levyn avaa MC:nä toimiva Jyrki 'Jyräys' Hämäläinen, joka esittelee vuoden kuumimman tähden, Kirkan. Ja Islandersin, joka oli toiminut aikaisemmin Dannyn taustabändinä. Levy on ajastaan poiketen pääosin englanninkielistä kamaa lukuunottamatta Kirkan hittisikermää ("Hetki lyö, Leijat, Ehkä suukon antaa saan ja Viimeiseen mieheen")

'Live' on soundeiltaan raaka levy, joka on myös miehen levytysten parhaimmistoa.

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Rockin apumiehet #14 - Nick Kent

Tutustuin taannoin Nick Kentin hahmoon miehen 70-luvun omaelämänkerrassa 'Apathy For The Devil'. Kirja kertoo omasanaisesti hänen nousustaan yhdeksi brittiläisen musiikkilehdistön teräväsanaisimmista kirjoittajista - ja matkasta takahuoneiden pulverikasoista ja selkääntaputtelusta täysipäiväiseksi narkkariksi.

Brittiläisiä ja suomalaisia yhdistää tietynlainen protestanttinen kulttuuri, sillä huolimatta meriiteistään, Kent puhuu itsestään aika maanläheisesti. Samanlaisesta hahmosta olisi ehkä rapakon toisella puolella voinut henkilö itse kirjoittaa toisella tapaa.. mutta kirja on toki myös katumuksen ja synninpäästön tehneen entisen narkkarin tilitys ja tälläisiin teoksiin yleensä sisältyy tietynlainen 'lakki kädessä' mentaliteetti.

Neljännessätoista osassa megamammuttiturbo-Rockin apumiehet saapuu todellisen name-droppaamisen lähteille. Kent nimittäin on ollut harvinaisen monessa, jossei nyt mukana, niin ainakin katsomassa.

Nick Kent syntyi ainokaiseksi lapseksi englantilaisille keskiluokkaisille vanhemmille vuonna 1951. Perhe muutti työpaikkojen perässä, mutta nuoruutensa Kent vietti Walesissa.

Mennessään yliopistoon opiskelemaan Kent oli vielä mukana 70-luvun alun viimeisissä hippiajan korahduksissa. Hän opiskeli kirjallisuutta, mutta ei jaksanut hommaa montaa kuukautta, vaan muutti Lontooseen. Kaupungin Ladbroke Groven skene oli vielä hetken voimissaan ja Kent sai muutaman arvostelun kaupungin vielä eloisaan vastakulttuuri-zine lehdistöön. Näiltä ajoilta hän tutustui skenen tyyppeihin, muun muassa Lemmy Kilminsteriin, joka tutustutti hänet pulvereihin. Zinejen tuho oli lopulta nopea, mutta Kent sai jalkansa NME:n oven väliin ja muistetaan erityisesti tuohon lehteen tekemistä jutuistaan.

Ensimmäinen suuri stara, jota hän pääsi (pitkällisen yrityksen jälkeen) haastattelemaan oli David Bowie. Tässä yhteydessä pitää muistaa, että 70-luvun alussa kaupalliset musiikkilehdet maailmallakin olivat aika pahasti Suosikin tyylisiä starojen palvonnan/levy-yhtiöbuffauksen välineitä, tai englantilaista lehdistöä viime vuosiin vaivannutta 'The Next Big Thing' kamaa.
Kent parin muun kirjoittajan kanssa rupesi muuttamaan tätä.

Kirjoittajan ja rock-bändien liitto alkoi hänen päästessään nousevan Led Zeppelinin kiertueelle, takahuoneisiin ja hotellijuhliin. Kuvaavaa on, että manageri Peter Grantin esitellessä hänet yhtyeellä, jäsenet olivat avoimen vihamielisiä olentoa kohtaan - nimeltä rockjournalisti. Jää kuitenkin suli ja Kent oli vakiovieras yhtyeen pulverikasoilla ja keikoilla.
Tämä päättyi paria vuotta myöhemmin Grantin porukan menettäessä otteensa hommasta heidän viimeiseksi jääneeltä Amerikan kiertueelta, jolloin turvamiehinä olleet brittigangsterit pikkuriidan päälle pahoinpitelivät melkein kuoliaaksi promoottori Bill Grahamin työntekijän. Samalla kiertueella Bonzo ja bändin kiertuemanageri Richard Cole uhkailivat sekavassa tilassa aikuisten oikeasti pistävänsä Kentin kylmäksi. Homma sovittiin seuraavana päivänä, mutta kiertue jäi bändin viimeiseksi Amerikassa.

Tätä ennen vuonna 1972 Kent otti hommastaan 'virkavapaata' ja matkusti Yhdysvaltoihin tutustumaan sikäläiseen skeneen. Kohde oli Michigan, joka paria vuotta aikaisemmin oli pullauttanut ulos suuren joukon äänekkään rokin toiveita, muttta tässä vaiheessa alkoi jo hiipua. Detroitissa oli kuitenkin vielä Creem-lehden toimitus, johon Kent meni tutustumaan saapumista seuranneen päivänä (yksityiskohta: hän oli edellisenä iltana motelliin tultaessa ottanut yliannostuksen rauhoituslääkkeitä). Tapaamisesta seurasi pieni oppilas-opetuslapsi aika Lester Bangsin ja Kentin välillä, jolloin sekava Bangs antoi hänelle monta hänen uskollisesti seuraamaansa ohjetta.

Michigan ja Bowie vaikuttivat Kentiin sikäli, että hän tutustui Lontooseen majoittuneeseen Iggy Popin kanssa. Tämä johti myöhemmin Kentin Hollywoodin vierailun aikana mm. heroiinin yliannostukseen tämän kämpillä. Stooges teki kuitenkin Lontoon keikalla Kentiin sellaisen vaikutuksen, että tämä jakoi sitä myöhemmin mielenkiintoisin lopputuloksin. Kent järjesteli myös Iggyn hoitolaitoskaudella julkaistun Kill City-levyn julkaisun muutamaa vuotta myöhemmin.

Tässä välissä, ennenkuin Kent ajatui henkilökohtaisten sydänsurujen ajamana heroinistiksi hän kirjoitti muutaman artikkelin muutamasta muusikosta, jotka muuttivat tietyllä tapaa koko rock-lehdistön kirjoitustyyliä. Kentin pitkään ja hartaasti ja itse David Gilmourin avittama artikkeli Syd Barretista jäi melkein julkaisematta. Ajan tyylin mukaan 'has beeneistä' ei musiikkilehdissä kirjoitettu. Tällä hetkellä Barretista löytyy 40 000 verkkosivua, mutta vuonna 1972 artisti oli unohdettu uhri, jonka arvostuksen Kentin artikkeli nosti takaisin. Saman hän teki Brian Wilsonille ja Nick Drakelle.

Näihin aikoihin Kent pääsi takahuone-dekadenssissa vielä Zeppeliniäkin kovempaan kyytiin, kun Rolling Stones halusi hänet mukaan kiertuelle kirjoittamaan heistä kirjaa. Kirja ei aikanaan ilmestynyt, mutta Kent ja Richards viihtyivät hyvin yhteisten harrastustensa kanssa. Erään päivän vieton jälkeen Kent laattaili päivällisen ja heroiinin sekoittamaa mahaansa Keefin persialaismatoille. Kentin sanoin Keef osoitti vieraidensa tälläisiin tapaturmiin huomattavaa valtiomiesmäistä kohteliaisuutta sivuuttaen tapahtumat tyystin.

70-luvun alussa hän tutustui Chrissie Hynde nimiseen amerikkalaiseen Lontoon emigranttiin ja heistä tuli pariskunta. Suhde päättyi lopulta katkeraan eroon, mutta tämä ei ollut Kentin ensimmäinen kosketuspinta Lontoon nousevaan punk-skeneen (Hynde löi läpi vasta muutamaa vuotta myöhemmin). 70-luvun puolessa välissä hän tutustui Malcom McLaren nimiseen vaatekauppiaaseen, jonka kanssa hän ystävystyi. Kentin omien sanojensa mukaan hän oli se, joka opetti McLarenille popmusiikin ja sen kulttuurin. McLaren oli tuohon asti ollut piinkova fiftari, joka inhosi yli kaiken 60-lukua. Hän imikin vaikutteita, kuin sieni ja Kent soitti hänelle yhtyeitä, kuten Stooges ja niin edelleen.
McLarenin manipulaattorin kyvyt nousivat saman tien esille hänen esittellessä Kentin parille nuorisorikolliselle, jotka pyörivät hänen kaupassaan. Steve Jones ja Paul Cook soittivat varastamillaan soittimilla rokkia ja McLaren pamautti Kentin näiden bändiin samalla kahden pikku selkäänpuukottajan avustuksella potki edellisen kitaristin pois. Näin Kent oli mukana Sex Pistolsin alkumuodossa bändin etsiessä vielä muotoaan. Hän soitatti bändin basisti Glenn Matlockille runsaasti Stoogesia ja John Calelta saamaansa nauhaa bostonilaisen Modern Loversien nauhoituksista. Kentkin sai muutaman kuukauden päästä kenkää ja hänen ja McLarenin välillä tapahtui ikäviä vielä myöhemminkin.

Tässä vaiheessa Kent oli asunnoton heroinisti, joka majaili epämääräisissä huumeluukuissa, mutta kirjoitti myös samaan aikaan lehtiin. Kirjoitukset herättivät suorasukaisuudessaan kaunaa, mutta mitään jäljempänä tulevan tyylistä ei kuitenkaan ollut tapahtunut.

Kentin ollessa katsomassa Sex Pistolsin Lontoon keikkaa, McLaren, Lydon ja tämän kaveri John osoittelivat ennen setin alkua yleisöön Kentin suuntaan ilkeä virnistys naamallaan. Konsertin alkaessa myöhemmin Sid Vicouksena tunnettu John hyökkäsi hänen kimppuunsa hakaten ketjulla tämän pään verille. Tämän jälkeen Lydonin toinen John kaveri (tunnettu myöhemmin nimellä Jah Wobble) piteli veistä Kentin naamalla. Episodin jälkeen yhtye 'pahoitteli' tapahtumaa ja hullusti Vicious pyyteli aidosti anteeksi. Heidän tiensä tulivat muutenkin kohtaamaan useasti Lontoon heroiiniluolissa ja diilereiden lähettyvillä. Sid ja Nancy jopa asuivat jonkun aikaa hänen kanssaan hänen (tyttöystävänsä hommaamassa) kämpässään.

Tapahtumalla oli kuitenkin sellainen kauaskantoinen vaikutus, että McLarenin manipuloima tempaus johti punkkarien piirissä laajaan 'hakataan Nick Kent ilmiöön'. Jengi veteli häntä turpaan useita kertoja kadulla ja häntä puukotettiin pahasti ainakin kaksi kertaa. Tekijöinä oli sekä ääliöseuraajia että muusikoita. Kent painuikin välillä maanpakoon Manchesteriin, jonka skene suhtautui häneen myötämielisemmin. Ja hän heidän yhtyeisiinsä. Kent inhosi tilaa, mihin punk ajautui yhden vuoden kuluessa äänen siirtyessä Sham 69 tyylisille luupäille.

70-luvun loppu oli Kentille miltei täysipäiväisen narkkaamisen aikaa. Hän ei myöskään tervehtinyt ilolla uutta-aaltoa tai synapoppia. Hänelle tuotti katuojassa makaamisen aikaan suunnatonta tuskaa kotimaansa musiikin siirtyminen 'asuntolainarockkiin', millä hän tarkoitti Dire Straitsin tyylisiä yhtyeitä.

80-luvulla hän pääsi heroinismistaan, mutta addiktio siirtyi vain metadoniin, kokaiiniin ja amfetamiiniin. Ja tietysti koko ajan paleneeseen pilveen. Jostain syystä hän kuitenkin sai töitä (potkut olivat tulleet NME:stä 70-luvun lopussa) Facesin tyylisistä lehdistä ja painoi tällä kemikaalikocktaililla läpi 80- ja 90-luvun. 2000- luvulla hän muutti Pariisiin, sai lapsen ja omien sanojensa mukaan raitistui täysin. Ehkä hän otti asuntolainakin? Joka tapauksessa tässä vaiheessa hän rupesi käyttämään puuterissa olosta huolimatta ilmiömäisesti toiminutta muistia ja julkaisi viimein sen Stones-kirjan ja muutaman muun teräväsanaisen omaelämänkerran.