maanantai 30. marraskuuta 2020

Fiona Apple - Fetch the Bolt Cutters 2020

Fiona Applen nimi on vilahdellut verkkokalvoille jo 90-luvulta asti. Silti on myönnettävä, että artistin audiota olen kuullut tietoisesti ensimmäisen kerran vasta loppuvuonna 2020, vaikka Applen musiikkiura on alkanut jo 17-vuotiaana 1994 ja ensimmäinen levy 'Tidal' julkaistiin jo 1996. Artistia verrattiin tuolloin Alanis Morrissetteen ja Tori Amokseen "kypsästä ilmaisusta", joten valintojen aikana skippaaminen oli helppoa.

Vuoteen 2016 mennessä debyyttiä oli myyty 3,6 miljoonaa kappaletta, se oli poikinut pari keskisuurta hittiä ja Applen yhteinen levymyyntikin on tähän päivään mennessä ylittänyt 10 miljoonaa kappaletta. Tällä hetkellä artisti on varmaan suurelle yleisölle tunnetuin TV-sarjatunnarikappale 'Containerista', josta vaimonikin bongasi hänen äänensä.

Keski-ikäiselle itselle tässä puskan kautta kuullusta levystä nousi vahvimmin esiin se instrumentaalinen poikkeavuus. Rokkikitarat, tai kitarat yms. ylipäätään loistavat poissaolollaan, musiikki pelaa yksinkertaisilla rytmisoittimilla ja erilaisilla koskettimilla. Pikainen tarkastus osoitti, että sama meininki oli jo debyyttilevyllä, joten vertaus Tori Amosiin oli tältä osin varmasti perusteltu, kuten myös miksi oma magneettinen napa sivuutti hylkien tämän 90-luvulla. Ehkä sitä nuorna miehenä kuunteli mieluiten nuorten miesten tekemää musaakin, mutta kitarattomuus on ennen 2000-lukua ollut itselleni ylittämätön pala.

2020 tällä ei ole väliä. Robert Wyatt, Tom Waitsit ja muut on kuultu, ymmärretty ja totuttu. Aivan samaan perinteeseen Apple ei nojaa, mutta hengenheimolaisuutta ja tarvittaessa rosoa löytyy. Kappaleet ovat pitkiä ja osittain improvisoidun kuuloisia, laulu tuo välillä mieleen 00-luvun alun kokeilevan hip-hopin (cLOUDDEAD) ja meininki on muutenkin oudon kokeellisen ja samaan aikaan kuitenkin konventiaalisen sekoitusta. Albumi on kuuleman mukaan koostettu suurelta osin läppärin mukana helposti kulkevalla Garageband-ohjelmalla, joka tuonee mukanaan juuri tuollaista "hetken tuntua".

Tykkäsin todella paljon, etenkin tästä ympäristöstään ja ajasta poikkeavasta meiningistä. Yllätti.

maanantai 23. marraskuuta 2020

Ebbot Lundberg & The Indigo Children - For The Ages to Come 2016

Tämä levy tuli otettua kirjaston "uutuushyllystä" ihan kansiensa perusteella. Pokkana puunkolossa istuva ja suoraan kameraan katsova artisti haiskahtaa sen verran itsevarmuudelta ja karismalta, että se sama Ebbothan siinä on, joka kiersi jokaisena vuotena Suomea täällä kohtuullisen suosittuna pidetyn The Soundtrack of Our Livesien kanssa. Tätä ennen Lundberg (s.1966) oli osunut omaan kuulokiikariin jo 80-90-lukujen taitteessa Union Carbide Productionsin kanssa - aikana jolloin ruotsalaiset tekivät UG:nkin tyylikkäämmin.

Nettitarkastus kertoi, että TSOOL on lopettanut jo vuonna 2012, tämän jälkeen artisti puuhaili pari vuotta kaiketi jonkin verran erilaisen musan ja projektien parissa, kunnes palasi tällä 2016 levyllä (ja toistaiseksi viimeisellään) 60-70-lukulaiseen musiikkiin. Lundbergin ääni on miellyttävä, biisit on tehty "ruotsalaisittain" hyvin ja kaikki toimii. Ehkä tällaisen kaman ongelma on lievä pastissin tuoksu, mutta muutama niistä on tehty kerta kaikkiaan niin taidokkaasti, että ihaillen on skipattava takaisin biisin alkuun.

Cover-valinta oli ekan kerran kuullen vähän erikoinen, levyn muuhun äänisisältöön nähden, mutta toisaalta videon kelaus Union Carbide Productionsiin ja sen uusio-garageen 80-luvulla antaa vastauksen. The Spiders-yhtyeen (aka Vincent Furnier kumppaneineen = Alice Cooper) 60-luvun garage-räkä coveroidaan uskollisesti pörinöitä myöten, josta siirrytään loppubiisin jamiin. Indigo Children-taustayhtyeestä löytyy yllättävän vähän tietoa. Kuvissa porukka näyttää yhtenäisine uniformuineen aidosti suoraan lukion penkiltä tulleilta, mutta taustatarina on minulle tuntematon. Hommassa on kuitenkin selkeästi haettu ideaa ja vuorovaikutusta viisikymppisen Lundbergin ja nuorempien soittajien välillä.

Itselle tästä lempeän melankolisesta pop-albumista kokonaisuuden lisäksi nousee levyn avaava nimikappale, sekä loppupäästä löytyvä kaunis 'Calling From Heaven'.

maanantai 16. marraskuuta 2020

Arthur Russell - Iowa Dream 2019

Arthur Russell on viimeisten parinkymmenen vuoden ajan tullut tutuksi jengille, joka saattaisi esimerkiksi lukea Wire-lehteä. Yleisin mielikuva artistista on varmaan se NYC-outsider diskontekijä omalaatuisen lauluäänen kanssa, mutta kuten tästä pääosin vuoden 1974 sessioista koostuvasta levystäkin selviää, Russell mahtui olemaan paljon muutakin. Silti mahtumatta kuitenkaan ikinä niin sanotun valtavirran puolelle jääden elonsa aikana kulttiartistiksi.

Russell syntyi vuonna 1951 Iowassa. Hänen isänsä oli entinen meriupseeri, joka toimi kotikaupungin pormestarina. Arthur aloitti läpi elämän seuranneen sellonsoiton lapsena ja muutti juuri täysikäistyttyään buddhalaiskommuuniin San Fransicoon. Ehkä pakoon Iowaa, isäänsä tai muuten? Friscossa hän tapasi ensi kertaa Allen Ginsbergin, jonka runoesitysten taustalla hän oli usein selloineen. Russell opiskeli kaupungissa myös intialaista musiikkia. Pari vuotta myöhemmin hän muutti New Yorkiin opiskelemaan yksityisessä konservatoriossa ja suoritti samalla yliopiston kielitieteiden opintoja. Russell suuntautui elektronisen musiikin kursseille ja löysi itsensä minimalistisen sävellyksen parista, asioita jotka pulpahtivat pintaan pitkin uraa.

Näitä pulpahduksia on tällä levyllä kuitenkin vähemmän, sillä Iowa Dream koostuu pääosin kahdesta erillisestä vuoden 1974 ja 1975 sessiosta, jotka äänitettiin ammattimiesten avustuksella ja tuotannossa. Tarkoituksena oli saada mainstream-levytyssopimus ja musiikin tyylilajina oli pääosin akustinen aikansa singer-songwriter kama. Kappaleiden aiheet käsittelevät lapsuutta, rakkautta ja niin edelleen ja Russelin ääni yhdessä musiikin kanssa tuo välillä hyvin vahvoja mielleyhtymiä saman ajan Nick Drakeen. Mukana on ripaus kokeellista vibaa, mutta levyn sisältö siis pääosin folk-musaa.

Ehkä Russell oli vuoden pari myöhässä, koska paljon heppoisemminkin perustein oli tuohon aikaan saatu levytyssopimuksia. Joka tapauksessa Arthurin mielenkiinnon suunta muuttui vuonna 1976, jolloin hän löysi diskomusiikin. Samoihin aikoihin tuohon saakka itseään heterona pitänyt Russell aloitti ensimmäisen pidemmän homosuhteensa ja siinä mielessä paketti oli valmis: hänen musiikillinen kulttiuransa kulki pitkälti NYC:n homoalakulttuurin ja undergroundin omaisuutena, poikien muutamankin ug-hitin. Valitettavasti tässä mentiin täydellisesti alakulttuurin tyylilajin oppikirjan mukaan: loppuun asti aktiivisesti musiikkia tehnyt (vaikka sairasti välissä mm. kurkkusyöpää) Russell kuoli HIV/AIDS-peräiseen sairauteen 40 vuotiaana keväällä 1992.

maanantai 9. marraskuuta 2020

Mdou Moctar - Ilana: The Creator 2019

Mahamadou Souleymane aka Mdou Moctar (s. 1986 tai 84) on nigerialainen muusikko; tarkemmin tuaregi, jonka ensilevytys tapahtui vuonna 2008, mutta 'Anar'-albumia ei julkaistu sellaisenaan, vaan Moctarin soitto ja suosio länsi-Afrikassa syntyi alueen kännykkä/muistitikku- skenen kautta. 

Biisit kulkeutuivat länsimaihin alueen muistitikkumusiikkia niputtaneen amerikkalaisen Sahel Sounds-yhtiön kokoelman kautta, jonka koostaja Christopher Kirkley vieraili itse paikan päällä Moctarin kotikylässä, lahjoittaen tälle vasenkätisen Fender-kitaran, jollaisia on miltei mahdoton saada käsiinsä kehitysmaan syrjäkylissä. 

Moctar kuuluu siis Saharan alueen tuaregeihin, jotka ovat eläneet nomadeina länsi-Saharan eri valtioiden alueella. Tuaregi-kulttuurilla on hivenen poikkeavia tulkintoja islamista, joten he ovat joutuneet historian aikana vainotuksi sekä alueen hallitusten, että sieltä nousseiden islamistien toimesta. Libya aseisti ja koulutti näitä paimentolaisia ja todennäköisesti paikkansa pitävän tarinan mukaan myös sähkökitarat saapuivat tuaregien käteen ensimmäisen kerran juuri näillä sissikoulutusleireillä.

Romanttinen vainottujen vastarinta ei tee tietenkään pahaa musiikin mielikuvalle ja nostaa sympatioita, mutta tuaregien tyyli käyttää sähkökitaraa yhdistettynä vanhoihin musiikkiperinteisiinsä koskettaa varmasti jo sellaisenaan useita kuulijoita. Siinä on jotain vierasta, mutta myös jotain oudon tuttua, mikä ehkä selittyy olettamuksella, että osa amerikkalaisesta bluesin perinteestä on juuri tuolta alueelta rahdattujen orjien mukanaan tuomaa. Yksinkertaisuus käännetään voitoksi musiikin hypnoottisuuden kautta ja käsittääkseni näillä Euroopan pajautus-festivaaleilla (Roadburn jne.) on useinkin rosterissa mukana ainakin yksi aavikkobändi.

Tuaregimusiikki tuli Euroopassa suuremmin tunnetuksi varmaankin Tinariwen-yhtyeen ja Ranskan kautta. Sille on yllämainituista syistä syntynyt Saharan ulkopuolinen kuulijakunta ja bändejä kiertelee pitkin länsimaita. Soittajat soittelevat näissä käsittääkseni myös ristiin ja hommaa helpottaa tuaregien uskonnollinen tapa, jossa miehet peittävät kasvonsa. Eräänlaisia naamiobändejä, kuten joskus totesin. 

Siinä missä Tinariwen ja Terakaft ovat karavaanimaisia bändejä, joissa musiikki tulee ja kulkee yhteisöllisesti, skenestä on pullahtanut myös artisteja, joiden soitosta kuulee yksittäisen virtuositeetin ja ne ovat tunnistettavia. Moctarin musiikki on sinänsä tyylipuhdasta tuareg-kamaa, mutta hänen kitaransoittonsa mieleenjäävän tunnistettavaa. En nyt sano kitarasankarointia, mutta kyllä siinä suoritetaan enemmän, kuin tällaisessa kamassa yleensä. Bändin tulkinta aavikkokamastakin on miltei rockin puolella, mutta en sano, että sekään olisi pahasta, tai vesittynyttä. Muutaman kerran Ilana: The Creatoria kuunnellessa hiipii mieleen varhaisen Allman Brothersien kitarakaksikon omaperäinen luenta ja yhteissoitto bluesista, eikä bändi rytmillisestikään ole välillä kaukana. Tässähän tavallaan mennään ympyrää, sillä yhtyeen ensimmäisen kokoelmajulkaisun aikaan jenkki portlandilainen Brainstorm-yhtye coveroi parikin Mdou Moctarin biisiä. 

Kännykällä voi katsoa toisten bändien Youtube-videoita myös Saharan keskellä. Ja ensilevyllään Moctar käytti myös häpeämättömän törkeästi mm. autotunea.

maanantai 2. marraskuuta 2020

Anarcho / Peace Punk / Punk / MIX

 
1. Blitzkrieg - Destruction
Brittiläinen Blitzkrieg jyrää vahvasti tomikompilla kantaen huolta suurvaltojen kilpailun tuomasta maailmantuhosta. Kova vokalisti.

2. The Iconoclast - Prisoners of Existence
Tämän nimisiä bändejä taitaa olla muutamakin. Onko tämä niistä tunnetuin? Tai ainakin punkbändeistä nimeltä Iconoclast. Periaatteessa brittianarkolta kuulostava biisi, jossa sävyjä, mutta bändihän taisi olla USA:n LA:sta. 

3. Axegrinder - Intro + Aftermath
Metallia soitettuna punkin suttuisuudella. Upea levyn/kassun avaus.

4. Deformed - Prophecy
Englannista tämäkin. Teki useamman EP:n, mutta tämä on alkupään demolta. Hardcore-nopeus on laskettu ja tässä jytätätään laahaten maailmanlopun näkymissä. Myös tollainen kasetin saturoima ääni sopii hyvin tähän. Bändi toimi suhteellisen pitkään ja nykyisin edelleen aktiivinen CRESS-orkesterihan taitaa olla aika pitkälti samat ukot.

5. The Fall - Kicker Conspiracy
Temaattisesti vähän kokoelman ulkopuolinen biisi + The Fall ei kai koskaan ollut ainakaan omasta mielestä edes ns. punk-yhtye. Mutta musiikillisestihan tässä kalutaan monien kokiksen kappaleiden kanssa samaa ennakkoluutonta luuta.

6. De Vlucht - Jet Set
Tämä on itselle vähän tuntematon bändi, mutta Alankomaista ja tässähän mätkitään ehkä jopa myöhemmän power violencen tyyliin. Tämä on kuitenkin kasarin puolivälistä. Hollannissa on kaiketi edelleenkin hyvin vahva squattaus-kulttuuri ja oli aktiivinen brittibändien vierailukohde.

7. The Mad Are Sane - World in Action
Brittiläinen maakunta-anarkobändi. Mies ja naisvokaalit. 110% tosissaan ja nämä tyypit olivat tässä vaiheessa vissiin jotain 16-vuotiaita. Demo, mitään vinyylille painettua ei kai ikinä julkaistu.

8. Nausea - Smash the Racism
Jenkkien anarko/crust suunnannäyttäjä. 

9. Generic - The Oldest Trick in a Book
Ikävien tapausten takia historian hämäriin unohdettu bändi, mutta joka on mun mielestä niiltä osin mitä kuullut tämän kakkosaallon "kakkosaallon" parhaita.

10. Here & Now - Floating Anarchy
Tämähän on ihan puhdas haisevista travellereista koostunut hippibändi, joka oli jossain vaiheessa käsittääksi ihan oikea vara-Gong. Mutta omalla tavallaan puhtaita anarkisteja + kiersivät runsaasti The Mobin ja The Zoundsien kanssa näitten alkuaikoina ja senhän kuulee jälkimmäisistä.

11. Deviated Instinct - Pleasure Worth Force
DI:ltä olisi ollut laittaa joku ikoninen myöhempi metallinen crustibiisi, mutta tämä synaplörinän päälle puhuttu biisi on paljon hauskempi. Yhtyehän aloitti anarkobändinä ja tällä 85-demolla sillä oli ylväs päämäärä tehdä musiikkia, joka ei ole lokerossa. Onnistuiko vai ei, sillä ei ole väliä vaan toimii miksauksen tähän välikköön.

12. Indian Dream - Intense Situations
Tästä ei paljon tietoa. Anarkobändejä oli paljon, koska hetken aikansa suunta. Naisvokalistin keulittamia yhtyeitä myös paljon. Hyvä biisi ja hyvällä tavalla kasaria kitarointia.

13. Smartpils - Life Cycle
Yhtyeen juuret menevät jo 70-luvun loppuun. Ilmeisen runsas päihteily yms. hidastivat levytykseen pääsyä, vaikka bändi keikkaili paljon ja demojakin (jotka kiinnostaisivat). Rumpali on soittanut 20+ vuotta Hawkwindissa, minkä jos yhdistää tähän kappaleeseen ei varsinaisesti yllätä.

14. Zygote - Motion
Amebix-kitaristin + muiden tekijämiesten kasarin lopun bändi. Hyviä biisejä, mutta ehkä koko levy ei kanna. Myös tässä bändissä sivutoiminta oli niin voimakasta, että audiota ei tahtonut päätyä levylle.

15. Psycho Squatt - Populations Perdues
Ranska-anarkoa. Melankolinen biisi fonilla höystettynä. Upea vallimainen soundi, mies- ja naisvokalisti, eli kaikki kohdillaan.

16. Political Asylum - Someday
Skottibändi, joka tässä erittäin kauniissa ja kasarikitara-akrobatiaa esittelevässä biisissä on positiivisessa ja optimistisessa uskossa aatten ja tulevaisuuden kanssa.

17. The Astronauts - Protest Song
Outolintubändi, jonka pikkutakkinen johtaja Mark Astronaut on vaeltanut folkin, psyken ja punkin välimaastossa jo 80-luvun taitteesta asti.

18. PMS 84 - Creep
Miksauksen lopussa alkaa tulla uudempia bändejä. Jenkkibändi, joka tippuu jonnekin sinne hardcoren ja oi!:n välimaastoon. Kunnon mätkettä.

19. Cross Stitched Eyes - Suffer
Tässä oli jotain UK Subs, Zygote ja Smartpils yhteyksiä? Kunnon mätkettä.

20. Moral Suckling - Tienehemen Square + In The Name Of A God 
Taiteellista + kunnon mätkettä. Rudimentary Peni varmaan hyvä vertailukohta?

21. Burnt Cross - Paths to Percecution
Kahden hengen bändi, joka äänitti jossain vaiheessa kai omassa makuuhuoneessa. Rumpukone, kitara ja paasaus, siitä minä nautin.