sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

The Meters - New Directions 1977

The Meters otti tämän levyn jälkeen uuden suunnan ja hajosi. Laulaja Art Neville perusti Neville Brothersin, joka nautti 80-luvulla suosiota, mutta on muistaakseni aika pliisua musaa.

Meters oli new orleansilainen funk-ryhmä, joka nautti parista pikkuhitistä 60-luvun taitteessa. Bändi ei pystynyt myöhemmin toisintamaan tätä, mutta levytti omaa pätevää musiikkia ja säesti tunnetusti ja tunnustetusti artisteja kuten Dr. John ja Paul McCartneyta.

En tiedä mitä yhtyeen sisällä tapahtui tämän levyn julkaisun jälkeen sen mennessä hajoamaan. Itse levy on nimittäin ihan pätevää ja äkäistä 70-luvun puolen välin funkkausta. Biisimateriaalista suurin osa on tosin lainamateriaalia, mutta kitarat vatkaavat, basso jytkää ja meno on muutenkin sielukasta. Torvet soittaa vielä itse Tower of Powerin puhallinsektio. Ainoa miinus on aikansa muodikas reggae-poljento, eli versio Peter Toshin 'Stop That Train'ista, joka ei toimi.

lauantai 28. huhtikuuta 2012

Hyökyn seitsikko - 28.4.2012 s/s Hyöky Helsinki

Entinen majakkalaiva Helsinki, myöhemmin Merenkulkulaitoksen tukialus s/s Hyöky (eläköityi 1983 toimittuaan loppuun asti höyryaluksena, viimeinen päällikkö majakkakirjoistaan tunnettu Seppo Laurell) on käymisen arvoinen paikka.

Tämä suosittelu ei johdu ainostaan siitä, että kaikki bloginpitäjän paremmin tuntevat tietävät hänet meriromantikoksi. Hyöky on oikeasti sekä sisältä, että ulkoa mielenkiintoinen kokoelma ITE-taidetta ja meririhkamaa, jollaista ei ihan heti tule mieleen. Lähelle pääsee Pyhtään Kaunissaaren "museon" sekoitus samaista ITE-taidetta ja filosofista pohdintaa luonnosta ja sen tilasta.

Hyökyssä olen pyrkinyt käymään aina, kun se Helsingin kauppatorin satamaan ilmestyy. Tällä ehkä hoivailen jossain syvyyksissä piilevää kotiseutuikävääni ja suvun edesmenneiden polvien merimiesaikoja. Vähän niinkuin Nipa Neumann? Neumannin kuva vuodelta 1993 löytyy muuten aluksen seinältä miehen yöpyessä aluksessa Meripäivillä. Muutenkin julkkisten ja pitäjä Patu Patasen yhteiskuvat täyttävät paikan seinät tuoden mieleen edesmenneen Kabuki-Akin ravintolan fani-sisustuksen.
Eräs runsaasti seinätilaa saanut artisti on Hyökyn kotikaupungin (ainut?) rokkari Pelle Miljoona. Pöllö järjesti edellisen levyn julkkaritkin viime syksynä Hyökyssä ja seinillä hän komeilee Tumpin ja Andyn kera. Toinen kevyen musiikin artisti, joka komeilee runsaasti Hyökyn seinillä on myös aluksen lisäksi tänä vuonna satavuotisjuhliaan viettävä Veikko Lavi. Jos siis eläisi. Eikä sovi unohtaa samana vuonna syntynyttä Titanicia.

Tänään vietin itsekseni kevätpäivää ja poikkesin Hyökyyn. Yllätykseksi paikalla oli myös torvisoittokunta kera rumpalin ja Patasta haastateltiin samaan aikaan lehteen. Istahdin lähietäisyydelle kuullakseni päällikön värikkäitä juttuja, eikä tarvinnut pettyä. Hyöky olisi lähtenyt matkaan aikalaisensa Titanicin lähtöpäivänä, mutta jäätilanne esti homman!

Samaan aikaan kuitenkin orkesteri soitti lapuista niin sanottuja ikivihreitä. En tiedä johtuuko se torvisoittimista vai mistä, mutta lähes jokainen amatööripohjalta ponnistava soittokunta kuulostaa samalta. Minulla on toki heikko paikka työväen- ja pelastusarmeijan soittokunnille. Heiluva vire ja totinen soitto nuottilapuista on jotenkin lutuinen yhdistelmä, milloin ei jaksa nillittää soiton tasosta. Mitään Erik Satieta nämä orkesterit eivät tietenkään soita, vaan musiikki keskittyy aina sinne helpoimpaan päätyyn - ikivihreisiin.

Pappayhtyeen kohdalla amatöörius on kuitenkin  yllättävän kaukana, sillä bändissä on kuulemma kaartinsoittokunnan entisiä jäseniä ynnä muuta. No, ei se soitossa hirveästi kuulunut. Ehkä syynä oli se, että orkesteri ei harjoittele yhdessä, vaan kokoontuu ainoastaan Hyökyyn soittamaan. Silti tunnen jotain käsittämätöntä sympatiaa vappukulkueiden epävireisiä työväensoittokuntia kohtaan. Se on taatusti katoavaa kansanperinnettä työväen sivistyksen parissa, porukan jo siirryyttyä katsomaan Big Brothereita.


perjantai 27. huhtikuuta 2012

Bob Seger - Beatiful Loser 1975

Bob Seger mainitaan usein (ja nopeasti) sivulauseesta puhuttaessa Amerikan Detroitin rock-kaanonista. Seger aloitti 60-luvun puolessa välissä ja soitti ja lauloi eri yhtyeineen vähemmän yllättävästi soul-pohjaista rokkia, Detroitista kun oltiin.
Samaan aikaan, kun toiset kaupungin aikalaiset MC5, Up! ja Stooges katosivat katujen spurguiksi, tai taistelivat levytyssopimustensa puolesta joutuen lopulta komeroon, Segerin ura lähti ihan toiseen suuntaan.
Seger ei Suomessa ole kovinkaan tunnettu, mutta artistina ja biisinkirjoittajana hallitsi Yhdysvaltojen ilmatilaa suvereenisti 70-luvun puolessa välissä.

Jotta tälläistä tapahtuu, täytyy usein tehdä joitakin myönnytyksiä. Tästä on Segerinkin kohdalla kyse. Beatiful Loseria kuunnellessa heiluu koko ajan kahden välillä; onko tämä tylsää 70-luvun keskitien rokkia, vai oliko tuo sointukulku kuitenkin merkki musikaalisesta neroudesta? Segerin ääni kuitenkin pitää veneen keulaa pinnalla. Jos jotain on niin sanotusti siunattu sielukkaalla äänellä, niin Bob Seger oli siinä jonossä ensimmäisinä.

Sielukkuus mainittiin edellisessä kappaleessa. Segeriä säestää tuolloin vielä soittaneen Silver Bullet Bandin lisäksi äänityspaikan Muscle Shoals Rhythm Section. Paikkahan oli legendaarinen Alabaman pikkustudio, josta suollettiin vihamielisestä ympäristöstä huolimatta aika pitkälti kaikki sielukkaan rokin klassikot (noh, olihan myös Staxit ja Motownit).
Beatiful Loser ei kuulostakaan sieluttomalta ja välillä esimerkiksi "Jody Girl"lin tapaisten kappaleiden hiljaa takaa nousevat mellotronit nostavat ihokarvat pystyyn. Luulen jopa, että tämä on niitä klassisia levyjä, jotka "paranevat kuunneltaessa". Levyltä löytyy myös ookoo versio Tina (ja Ike) Turnerin Nutbush City Limitsistä.

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Veikko Lavi 100 vuotta



Veikko Lavi olisi täyttänyt eilen sata vuotta. Tässä hupaisampaa päätyä tuotannosta. Ja ei-kymiläisille; haili on silakka, eikä eri kala.

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Tame Impala - Innerspeaker 2010

Uskokaa tai älkää; Levyhyllyn pitäjäkin kärsii välillä musiikin suhteen kireistä perslihaksista. Nimittäin pätevän kirjastonsedän suositellessa tätä australialaista neo-psykedeelistä yhtyettä ja mielessä oli heti päällä hirveä defenssi. Eihän pastissimusa saa olla hyvää, tai ainakaan sille ei saa hukata aikaansa. Suositus piti kuitenkin tälläkin kertaa kutinsa.

Tame Impala on australialaisen Kevin Parkerin projekti, joka kyllä keikkaileekin ihan bändin kera. Toisin kuin muutaman vuoden takaiset neo-psykebändit jotka namedroppasivat musiikissaan Neu!ta ja muita teutoneja, aussit hiihtävät yllättäen ihan perinteisesti psykedeelisen Beatlesien vanavedessä, eikä edes pahalla tavalla. Osasyynä on tietysti Parkerin ääni, joka tuo eittämättä mieleen John Lennonin. Mukana on myös klassista englantilaista 'nukkekotipsykedeliaa' phasesauksineen.
Yksi levyn jippo on myös kitaroiden soundit. Aina välillä luulee kuulleensa aika pitkälti kaiken, mutta levyn efektoidut epäpuhtaat ja överiksiäänitetyt kitarat yhdistettynä klassisiin popkappaleisiin yllättää.

Tame Impala on siis oikein pätevää uusiopsykedeliaa. Saksaosaston matkijoista vertaisin Cloudland Canyoniin, joka käsittelee omaa kaalimaan sarkaansa yhtä perinnetietoisesti, ei ehkä omaperäisesti, mutta kuitenkin tuoreesti.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Radiopuhelimet-miesten suosikkibiisit

Työmatkalukemisena on tällä hetkellä muutama vuosi sitten ilmestynyt Radiopuhelimet-yhtyeestä kertova 'Radiopuhelimet'-kirja. Olen jostain syystä kahlannut läpi viime aikoina vähän liikaakin bändikirjoja. Lukuajan voisi tietty käyttää paremminkin, etenkin kun tuon musiikin kanssa tulee pyörittyä noin muutenkin tarpeeksi..

Mitään ihan älytöntä sex, drugs & rokkenrollia kirja ei tarjoa, mutta maanläheiselle orkesterille nostetaan hattua mukavasti haastelemalla ihan arkisistakin asioista treenikämpän sijainnista lähtien. Bändin nykyinen viisikko käy myös läpi omat 'kaikkien aikojen biisinsä'.

En nyt erittele kuka sanoi minkäkin biisin, mutta viisikko oli kuitenkin samaan aikaan ilmeinen ja tuttu itsellekin, joten referoidaan se.

All Along the Watchtower
Perusteluissa käydään läpi kappaleen metamorfoosi Dylanin sinänsä kelvollisesta alkuperäisestä kolmen soinnun folk-biisistä Hendrixin klassisen legendaariseksi tajuttomien pikkusoolo-osuuksien leikkaamaksi luennaksi. Kyllä tämä itsellekin nousi silloin aikanaan todella merkittäväksi.

Search & Destroy
Radiopuhelimet-yhtyeen kohdalla on tietenkin ilmeistä, että Stooges on kolahtanut. Senhän tietää kaikki. Biisin valitsija kertaa ensikuulemansa, jolloin alun miltei vaimea riffittely hautautuu tajuttoman kovaan ja diskanttiseen liidikitaraan. Sama tunne ja hetki on itsekin koettu. Iggyn hengästyttävä luenta ja Williamsonin tilutus ja raivokas riffittely. Olen kirjoittajan kanssa vielä samaa mieltä Bowien(?) miksaaman version ylivertaisuudesta Popin tekemään 90-luvun uudelleenmiksaukseen. Jälkimmäinen kuulostaa vain perinteiseltä rokilta, alkuperäinen niiiiiin härskiltä.

Skunk (Sonically Speaking)
MC5:sen 'High Time' oli jostain syystä pitkään poissa levyhyllystä. Oletin bändin viimeisen olleen enemmän väsähtänyt, eikä hyllyyn hankittu edeltäjä 'Back In The USA' putoa edelleenkään juuri yhtään. High Time on kuitenkin edeltäjäänsä parempi ja pitää sisällään tämän Fred 'Sonic' Smithin säveltämän myllytyksen, joka päättää levyn tuuttaaviin ja pöriseviin torviin. Dennis 'Machine Gun' Thompson aloittaa biisin minuutin mittaisella rumpupaikuttelulla johon rävähtää lopulta kappaleen pyörivä riffi. Soinnutukseltaanhan biisi on ihan perusrokkiskaalaa, mutta yhtye saa sen kuulostamaan joltain ihan muulta. Hieno biisi tosiaan.

Young Man Blues
Häh? Tämäkin löytyy 14-vuotiaana ostettuna levyhyllystä. Vinyylinä tietysti, eikä pitkitettynä cd-versiona.  The Who-yhtyeen 'Live at Leedsin' avaa siis bändin versio vanhasta bluesbiisistä, jonka yhtye räjäyttää ilmaan heiluen kaaoksen reunalla. Jotenkin Entwistle ja Moon kuitenkin koko ajan koppaavat sen takaisin.

Venus in Furs
Biisi oli ensimmäinen aika pitkässäkin listassa valitsijansa suosikkeja. Kappale oli myös ensimmäisiä, mikä nosti kiinnostusta Velvettejä kohtaan (tulin tässä kohtaa jälkijunassa kavereihin nähden). Vaikka yhtye sanoutui itse fanaattisesti eroon 'psykedeelisestä musiikista' on Venus in Fursin drone ainakin omissa korvissani ihan puhdasta psykeä. Calen altoviulu-drone, Reedin ja Morrisonin vireen rajamailla rämpivät kitarat ja biisin pervoilu/sadomaso-sanoitus. Olikohan muuten ensimmäinen kerta kun moisista laulettiin?

Paljon muitakin biisejä mainittiin, eivätkä soittajat olleet todellakaan autisteja kovalle rokille, vaan mukana vilahti vanhaa jazzia ja Robert Frippiä ynnä muuta. Ehkäpä kohta pitäisi kaivella jotain itse RADIOPUHELINTENkin levyjä?

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Spiritualized - Sweet Heart Sweet Light 2012

Totaalisen tarkoituksenmukaisen tyylittömän levynkannen taakse kätkeytyvä Jason Piercen Spiritualizedin uusin levy oli positiivinen yllätys. Edellinen pitkäsoitto oli osittain ookoo, mutta edellinen julkaisu oli deluxe-painos yhtyeen vuoden 1997 levystä 'Ladies & Gentlemen, We Are Floating in the Space', joka itselleni aikoinaan aloitti yhtyeen syöksyn tylsyyden uumeniin.

Ladies..iltä musiikkiin jäi vahvasti kuuluva gospel-mania ja 'Wall-of-sound', jota ei tietysti tältäkään levyltä puutu. Sweet Heart Sweet Lightia äänitettiin kaksi vuotta kolmessa eri paikassa. Pierce vielä miksasi levyä vuoden verran.

Miksaus tehtiin lääkityksen alaisena, mutta tällä kertaa kyseessä ei ollut takavuosien huume-mix, vaan Pierce kävi läpi kemoterapian maksasairautensa takia (kyseessä lieni hepatiitti). Edellisen levyn aikana Pierce makasi taas kuoleman porteilla sairaalassa keuhkotaudin takia.

Tälläiset eivät voi tietenkään olla vaikuttamatta itse musiikkiin, joten levy on keskitempoista gospel-kuoron taustoittamaa ja orkestroitua hoilottelua. Pierce laulattaa mielellään kertosäettä, mutta ne kertsit eivät ole yleensä hirveän tarttuvia. Se mikä levystä tekee edeltäjiään pirteämmän on levyn alkupuolen jopa kiihkeät biisit ja itseä aina innostanut kokeilevan kuuloinen elektroninen sirinä joka säestää 'Get What You Deserven' mantramaista luentaa. Kitarat tirskahtavat feedbackkiä. Suurin osa levyn materiaalista on kuitenkin tunnelmallista orkestroitua gospelia.

Piercen taustaryhmä on miltei koko 2000-luvun pysynyt samana. Sieltä löytyy myös Julian Copen kanssa musisoineet Kevin 'Kevlar' Bales ja Doggen. Biisintekokrediitit jaetaan biisissä 'I Am What I Am'issa Piercen ja uutta paluutaan taas tohtorin roolissa tekevän Dr. Johnin kesken.

perjantai 20. huhtikuuta 2012

The Isley Brothers - The Heat is On 1975

Gospel-ryhmänä jo vuonna 1954 aloittanut Isley Brothers on varmaan yksi vanhimpia länsimaisessa pop-musiikissa toimineita ryhmiä. Eri kokoonpanomuotoja käsittänyt yhtye toimii vieläkin vaikka tiukin musikaalinen anti annettiin jo kaukaisilla vuosikymmenillä.

Isley Brothersien nousu musiikin ykkösluokkaan sijoittui 60-luvun loppuvuosille, jolloin yhtyeen omat ja toisten biiseistä tehdyt versiot valuttivat tiedostamisen vuosikymmenen hienoimpia sielukkaita hetkiä.

Tämä kaikki käännettiin taloudelliseksi voitoksi 70-luvun puolessa välissä, jolloin tämäkin yhtyeen ensimmäinen Yhdysvaltojen listaykköseksi yltänyt levy ilmestyi.

Musiikki oli tässä vaiheessa muuttunut vuorotteluksi 70-luvun puolenvälin kireää Funkadelic/Parliamet-funkkia ja balladeja, jotka ovat levyllä jakautuneet noin 50/50. Envelope haukkoo kitaroissa ja bassoissa. Stevie Wonderiakin avustanut syntikka-kaksikko Malcom Cecil ja Robert Margouleff ohjelmoivat levyn ARP-syntetisaattorijutut.

The Heat is On liittyy siis suoraan niihin lukemattomiin timanttisiin 70-luvun funk-levyihin, jotka ilmestyivät ennen discon nousua.

tiistai 17. huhtikuuta 2012

? Mark & The Mysterians - Cheree 1999



? Mark (tyypin oikea nimi!) yhtyeineen on todellinen pitkän tien kulkija, sillä yhtyeen chico-punkiksi myöhemmin ristitty musiikki näki päivänvalon jo 60-luvun puolessa välissä ja oli yksi ehkä tärkeimpiä garage-genren suunnannäyttäjiä viiltävine urkuineen ja rakkausdraamaa tihkuvine sanoituksineen.

Yhtye toimii nykyisin kaiketi suhteellisen aktiivisesti ja tällä vuoden 1999 sinkulla bändi coveroi Suicide orkesterin melodramaattista Chereetä. Ympyrä tietenkin sulkeutui, koska Martin Rev ja Alan Vega kuuntelivat itse nuorina poikina takuuvarmasti ? Mark & The Mysteriansia.

Kappaleen versio on tavallaan uskollinen kummallekin alkuperäiselle esittäjälle. Myös Mysteriansille.

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Buzzcocks - Spiral Scratch EP 1977

Buzzcocksien 'Boredom' on kappale, joka sattuman kautta vaikutti tahtomattakin paljon omaan näkemykseen ja kuulemukseen musiikista. Olen varmaan aikaisemminkin horissut sedältä lainassa olleesta kasettinauhurista, jolla äänitettiin muutama radio-ohjelma vuoden 1980 lopussa. Kasetille tarttui radiossa soitettuja kappaleita, joista yksi vaikuttavimmista oli Boredom. Juontajasetä huomautti, kuinka "tämäkin aikanaan tärkeä suunnannäyttäjä kuulostaa eittämättä vanhentuneelta. Punk on kuollut, eläköön punk-tohtorit."
Paskan marjat. Esa Saarisen punk-tohtorointi kuoli, mutta Boredomin näsäviisastelu ja kahden nuotin soolo ei kuole koskaan.

Suunnannäyttäjä Spiral Scratch eittämättä olikin, sillä sitä pidetään yleisesti kolmantena englantilaisena punk-julkaisuna Damnedin ja Pistolsin sinkkujen jälkeen. Sanoin siis englantilainen. En puhunut amerikkalaisista punk-julkaisuista. Jos Pistol näytti, että kuka tahansa voi perustaa bändin, Buzzcocks näytti, että kuka tahansa voi julkaista levyn ilman levy-yhtiötä.

EP oli siis omakustanne, jonka studioaikaa varten bändi joutui lainaamaan rahaa perheiltään ja kavereiltaan. Levy lätkäistiin seiskatuumaiselle, eikä bändi paljoa studiossa miettinyt sillä biisit olivat jo valmiina. Tuottajaksi bändi sai mukaan tutun hiipparin, jolla oli muutaman kerran verran studiokokemusta. Mies oli myöhemmin legendan tasolle kohonnut Martin Hannet (rip), joka esiintyy krediiteissä salanimellä Martin Zero. Hannet loihtikin levyn mieleenpainuvan ja kumean jyrkän äänimaiseman hienosti.

Bändin laulusolistina oli tässä vaiheessa vielä Howard Devoto, joka lähti pian EP:n ilmestymisen jälkeen lähti perustamaan Magazinen. Devoton näsäviisas sössötys on levyn pääosassa ja tarkemmin ajatellen vaikutti varmasti myöhempien Toy Dollsien solistin ja Comic Strip huumoriryhmän ulosantiin.
Samaan aikaan, kun Pistolsin ja kumppaneiden tausta oli puhtaasti työväenluokkainen Devoto oli taidekoulupunkkari ja kitaristi Pete Shelley oli samaan aikaan salaa rankka krautrcok-fani. Ehkä Spiral Scratchilta voi tosiaan kuulla kaikuja vaikkapa saksalaisen Canin musiikista? Buzzcocksit olivat siis Englannin siukoslaisia?

Bändi sai omakustannettaan heti kaupaksi paikallisen Virginin levykaupan johtajan ansiosta muihinkin liikeisiin ja pamautti saman tien tuhannen kappaleen myyntilukemat. Yhteensä levyä myytiin huimat 16 000 kappaletta ja se nousi vuoden 1979 uudelleenjulkaisussa singlelistan sijalle 31.




Jimi Hendrix Exprerience - Smash Hits 1968

Aikansa huimaa päällekkäisvaloitustekniikkaa edustanut kansi piti sisällään levyn julkaisuaikana jo vanhempaa Jimin tuotantoa.

Levyn julkaisun aikaan yhtye pukkasi jo ulos Electric Ladylandia ja oli pian hajonnut, mutta tämä sinkkuhitti kokoelma pitää sisällään pääosin ensimmäisen Are You Experiencedin ja sinkkujen kamaa.

Smash Hits oli pitkään ainoa kosketuspinta Electric Ladylandia ja Woodstockkia edeltävään Jimin tuotantoon. Karhunvuoren kirjastosta nimittäin löytyi tämä ja edellä mainittu levy. Diginatiivien ei pidä nauraa; levykauppojen ulkopuolella klassikkolevyjäkään ei kuleksinut joka paikassa.

Biisesitä 'Hey Joe' ja 'Purple Haze' sisälsivät varmaankin jotain hittipölyä, sillä juuri ne iskivät silloinkin koviten, vaikka levyttämisestä oli jo yli kaksikymmentä vuotta. Muuten biiseistä ei jäänyt tarkempaa kuvaa ja levyjen britti- ja amerikkapainosten biisit eroavatkin toisistaan. Huomattavaa on kuitenkin, että pääosa on ykköslevyltä, loput Ladylandilta. Axis Bold As Loven kama loistaa poissaolollaan.

Mikä kirjaston muovitetussa vinyylissä teki myös vaikutuksen, oli levyn takakansi. Siinä Jimi on Noel Reddingin ja Mitch Mitchellin kanssa italo-western kuteissa Virginia Cityn näköisissä todennäköisissä lavasteissa. Myöhemmissä kuunteluissa biiseistä nousi esiin 'Stone Free'n tyylisiä ralleja.

Smash Hits on todennäköisesti pullautettu aikanaan vain tuomaan rahaa levy-yhtiön kirstuun, mutta sopii kokoelmana tyypeille, joille ei putoa Are You Experiencedin nimibiisin tyylinen suhina tai Ladylandin kokeellisempi taiteilu.

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Nupit kaakkoon, Elmu kymmenen vuotta - kirja 1988

Markku Salo näyttää olleen 80-90-luvun taitteessa laadun tae suomalaisissa rock- ja kulttuurihistoriikeissä. Maailman toiseksi hirveimmän (hirveintä ei ole vielä tehty) kannen takaa löytyy vuonna 1988 julkaistu Helsingin elävän musiikin yhdistyksen historiikki, joka käsittelee aiheita punkit vs. teddyt, hipit ja vihreän liikkeen alku, oraansuojelijat, vanhat paskat muusikot, Lepakon valtaus, hardcore, Radio City ja ylipäätään harmaan YLEn haastaneet paikallisradiot.

Vuodesta 1988 on tällä hetkellä 24 vuotta. Pirteän historiikin jälkeen kirjassa esiintyville tyypeille on tapahtunut paljon.

Ensinnäkin Lepakko on purettu 1999 ja toiminta siirretty Nosturiin. Homma kuitenkin vesittyi, sillä Lepakko oli "niiden mesta" ja siellä pyöri valituksista huolimatta myös todellinen underground ensin hc:n äänessä ja viimeiseksi itseään lavalla viiltäneiden black metal-jauholakkien muodossa.

Radio Citystä ja muista paikallisradioista tuli juuri se painajaiskuva, jota tuskin kukaan naivi kaupallisen radion ystävä olisi kuvitellut. Tuleekohan koko homma nykyisin kovalevyltä?

Lepakossa talliaan pitäneestä Backsliders-yhtyeestä tuli Suomen Bandidos MC ja Marko Hirsma makaa haudassa.

Tuolloin vielä elävä hardcore kuoli kirjan julkaisuvuonna. Kirjan apuripunkkien esikuva Esa Apuri ja monitoimija Pekka Kemppainen siirtyivät hc-piireistä nykyisiin uusnatsikuvioihin.

Vanhat hämyt ja jazarit jäivät pois Elmun kuvoista jo huomattavasti aikaisemmin.

Katusoittamiseen ei tarvitse enää hakea lupaa.

Jari Halonen, joka johti 'Myllärinä' hämyjä, punkkeja ja teddyjäkin hakanneita kahjoja Eiran-enkeleitä toimi "Jumalten teatterissa" ja on nykyisin elokuvaohjaaja.

Natsan tilalla on myyntipäälliköiden menomesta 'Kalle', eli Kaarle XII.

Teddyt katosivat jo aikaisemmin.

Kirja on luettavissa ilmaiseksi Elmun sivuilta http://www.elmu.fi/nupitkaakkoon/nupitkaakkoon.html


maanantai 9. huhtikuuta 2012

Rockin apumiehet #19 - Microvox 1968-1982

Apumiehet jatkuvat hivenen poikkeavasti kahdella peräkkäisellä kirjoituksella. Kumpaakin yhdistää kummallisesti Lahden kaupunki, joka on pyörinyt blogissa ehkä vähän turhankin paljon. Ehkä syynä on kaupungin vaikuttava musiikillinen (alapää?)kulttuuri? Tiedä häntä.

Lahden Microvox-studio ja sen pitäjä Pekka Nurmikallio (ei kuvassa) antoivat olemassa olonsa aikana kokoonsa nähden runsaahkon panoksensa suomalaiseen rock-musiikkiin. Nurmikallion itsensä toimiessa vielä tanssiyhtyeen johtajana studiossa levytettiin toki muutakin, kuin pelkkää rokkia, mutta tunnetuin paikka on tuotannoistaan, joissa ensi levynsä kävi nauhoittamassa sellaiset artistit, kuin Juice Leskinen & Coitus Int, Hurriganes, Hassisen kone ja Eppu Normaali. Näin muutamia mainiten.

Pekka Nurmikallio ajatui äänittämään pikkaisen vahingossa hankkiessaan kaksi käytettyä Revox-nauhuria. Studio rakennettiin kerrostalon pyöräkellariin, jonka yläpuolella asui myös Nurmikallion äiti, joka toi sessioihin usein pullakahvit. Tästä kotoisasta tunnelmasta johtuen Nurmikallion aikaansa nähdenkin karu äänittämö sai hiljalleen asiakkaikseen paikallisten orkestereiden lisäksi myös Love-Recordsin, Jukka Kuoppamäen Satsangan ja Pokon kaltaiset levy-yhtiöt. Tunnelman lisäksi tähän vaikutti luonnollisesti myös hintataso. Nurmikallio istui ja raatoi yhtyeidensä kanssa saaden usein aikaan ihan kelvollista jälkeä. Studio tilana oli luolamainen; korkeus oli vain 186 senttimetriä, joten Cisse Häkkisen ja Pitkä Lehtisen tyyliset hujopit paukuttivat jatkuvasti päätään putkiin ja kattomparruihin.

Jos tilat itsessään olivat karut, niin olivat myös laitteistot. Nauhoituskoneet koostuivat siis kahdesta erillisestä Revox-nauhurista ja miksauspöytään oli liitetty puretusta paskaurusta sen pieni jousikaikulaite. Eli suomeksi; Microvox oli kaksiraitastudio. Raidoille äänitettiin toki päällekkäin, mutta nauhat taisivat kestää vain seitsemän erillistä päällekkäisnauhoitusta tason vielä kärsimättä. Tämä aikana, jolloin Finvoxilla alkoi olla kunnon moniraitatekniikkaa, vaikka toisaalta kunnon rumpusoundit piti 70-luvun puolessa välissä vielä käydä äänittämässä Tukholmassa asti.

Loven työnjakoon kuului, että Virtasen tyyliset orkesterit kävivät äänittämässä hivenen karumman musiikkinsa Microvoxilla, haastavampien työskennellessä niin sanotuissa kunnon studioissa. Toisaalta mitä järkeä olisi ollut pistää Peitsamon tyylisiä artisteja jonnekin kuusitoistaraitaisille? Microvoxin uusi nousu tapahtui vielä punkin ja uuden aallon tullessa, jolloin paikka oli erittäin sopiva ja rupinen taltioimaan yhtyeiden hivenen kokematonta ja horjuvaa studiotyöskentelyä.
Nurmikallio kuului olennaisena osana ja ideoijana myös lahtelaisen Sleepy Sleepersin levytyksissä. Suurin osan ns. "klassisen" kauden levytyksistä tehtiin ryypäten pyöräkellarissa ja Nurmikallio oli yksi ideoija niin tärkeissä välispiikeissä ja tehosteissa.

70-luvun lopulla näitä niin sanottuja "kellaristudioita" alkoi nousta jokaiseen maakuntaan, joten kilpailun kovetessa Microvox ei lopulta pärjännyt ja taisi loppuaikoina ajautua paikallisille liikemiehille, jotka kadottivat paikan fyysisen osoitteen lisäksi myös sen tärkeän pullan tuoksun latistaen mestan teknisesti ehkä paremmaksi, mutta muuten epäviihtyisäksi ja tavalliseksi. Nurmikallio itse teki viimeiset äänitykset 1982, jonka jälkeen hän siirtyi televisio- ja radiotöihin, joissa hän toimi kuolemaansa asti 2008.

Kaikesta tästä huolimatta, tai siitä johtuen Microvoxissa äänitettiin viisitoista kultalevyä ja yksi timanttilevy. Sekä lukematon kasa klassista suomirockkia.

keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Rockin apumiehet #18 - Tapani Ripatti

Rockin mittaamattoman pitkä #apumiehet on saapunut kahdeksanteentoista osaansa. Vuonna 1950 syntyneen Ripatin kohdalla puhe rockin apumiehistä on sinänsä puristien mielestä hivenen kyseenalainen, sillä mieshän tunnetaan disco-, teknomusiikin ja DJ-hommien noh.. jossei nyt ihan pioneerina, niin erittäin tunnettuna hahmona ja puolestapuhujana. Ja toinen legenda Miettinenhän alusti aina radio-ohjelmansa lauseella "Oikeiden ihmisten oikeilla soittimilla soittamaa musiikkia". Siihen ei disko ja perseen heiluttaminen kuulunut.

Levyhyllyssähän ei olla todellakaan yhden asian autisteja, vaan annetaan tällä kertaa tilaa Suomen disco- ja DJ-kulttuuria rikastuttaneelle hahmolle.

DJ-Beaver nimelläkin esiintynyt lahtelainen aloitti tiskijukkauransa, eli ravintoloissa soittamisen 60-70-luvun taitteessa. Tiskijukka oli muuten sanana minulle lapsuudessa hämärän peitossa - eräässä Suosikki-lehden illanvietto/musahaastattelussa eräs haastateltavista oli kyseisen ammatin harjoittaja ja luulin sen tarkoittavan, että tyyppi tiskaa ravintolan astiat keittiössä. Ripatti itsehän kirjoitti 80-luvun alussa juuri mainittuun Suosikkiin ja toimi Levyraadin vakiojäsenenä 70-80-luvun taitteessa. Sleepy sleepers vinoili hahmolle oman Levyraatinsa 'DJ Gabriel Kikkelinä'. Saman niminen heppu muuten oli ihan oikeasti Sliippareiden dj, joka soitti lavalle ennen bändiä. Itse asiassa Sliippareiden alkuperäisjäsenet 70-luvun puolessa välissä olivat pitkälti lahtelais-DJ:tä ja mukana pyöri myöhemminkin DJ-Edwardin tyyppisiä kaheleita. Levynpyörittäjät keikkailivat taajaan alaikäisten bileissä ja välillä meininki oli lavalla aika hurjaa.

Oma sukupolveni muistaa Ripatin varmasti parhaiten hänen pitkään radiossa pyörineestä Ocsid-ohjelmasta (tämänkin ohjelman nimen tajusin vasta myöhemmin 90-luvulla!). Miehen nopeaan tahtiin papattava puhe oli hänen tavaramerkkinsä, joka varmasti johti siihen, että puolet radionkuuntelijoista vihasi häntä. Tapa ulottui myös kappaleiden päälle puhumiseen, joka otti kasettinauhoitusajan diskon ystäville varmasti koville.

Koska olin itsekin lapsena ja teininä "oikeiden ihmisten.." osastoa, en osannut antaa miehelle ja hänen soittamalle musalle hirveästi arvoa. Kuitenkin Ripatin YLE:ssä valtakunnan aalloille soittama elektroninen musiikki oli isossa osassa diskon, eurodancen ja teknon rantautuessa Suomeen, vaikka Ripatti viimeisessä alkoikin olla ns. 'vanhan paskan' maineessa. Koska kyseisiä musiikinlajeja pystyi tuottamaan kulutukseen suhteellisen nopeasti ja alhaisin tuotantokustannuksin, roskan määrä genressä oli valtava. Tämä harmillisesti leimasi maineellisesti pitkään kyseisiä lajeja, vaikka jokaisesta (ehkä eurodancea lukuunottamatta..) näistä löytyy eittämättömiä klassikkoja. Diskolle jäi halpa maine, joka on vasta viime vuosina parantunut ehkäpä elektronisen musiikin harrastajien kautta. Eurodancelle tuskin näin tulee käymään.

Ripatti itse kuvailee suomalaisen DJ-kulttuurin syntyneen levynkeräilijöiden ja ravintoloitsijoiden kohtaamisesta. Discoa syytettiin aikanaan, että se peitti massallaan alleen kaiken muun ja yksi mies levyineen oli halvempi, kuin siihen asti soittaneet ravintolabändit. Tämän jälkeen tuulet ovat puhallelleet suuntaan ja toiseen, mutta DJ-kulttuuri on silti jäänyt pysyäkseen.

Juustoisen eurodancen ja muun soiton ohessa mies on huhujen mukaan 'siviilielämässä' ihan ookoon musiikin ystävä. Hän tiputteleekin mielellään 70-luvun muisteloissaan nimiä tyyliin Moroder, Donna Summer ja niin edelleen. Ripatti ajautui valtakunnallisiin kanaviin Lahden studiossa pidetystä ohjelmasta, joka huhujen mukaan oli kuumimpina hetkinään ihan oikea disco.
Päijät-Hämeen disko-mytologiaan kuuluu myös tarina eräästä heinolalaisesta diskosta jossain hevon kuusesa, jossa soi kuulemma aikanaan aikansa paras diskomusiikki Suomessa. Erään paikkaa pitäneen kolmikon jäsenen tyttöystävä oli lentoemäntä, joka toi heille kuumimmat diskovinyylit - suoraan New Yorkista.

Ripatin ohjelmat muuttuivat 90-luvulla 'Tri Patti's Partylineksi' ja lähetysaikakin siirtyi lopulta aamuyön tunneille. Nykyään mies toimii YLEn Lahden radiossa tuottajana ja on useamman kauden kaupunginvaltuutettu.

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Merry Clayton - Gimme Shelter 1970



Merry Clayton lauloi naisäänen tälle edellisen vuoden Stones-klassikolle ja teki siitä vuonna 1970 oman oikeutetun versionsa. Biisi oli pikkuhitti, muttei suurempi suksee.
Biisiä on koveroitu itse asiassa yllättävänkin pätevästi vuosien saatossa (ehkä surkeimmat nöösit eivät ole uskaltaneet sen sielukkuuden takia kajota siihen).

Merry lauloi taustoja myös Lynyrd Skynyrdin 'Sweet Home Alabamalla'.