maanantai 29. helmikuuta 2016

Del Shannon - Runaway 1961



Joulu on kerran vuodessa vain, mutta karkauspäivä kerran neljässä. Ei vastusteta kiusausta, vaan pistetään Del Shannonin (oik. Charles Westover) Runaway, jonka hän sävelsi yhdessä kosketinsoittaja Max Crookin kanssa, joka käytti taas artistinimeä Maximilian. Kaksikko operoi keskilännen Michiganista ja soitti sekä kantria, että rokkia. Kaksikon ensilevytys ei ollut menestys ja heitä pyydettiin uudelleenkirjoittamaan jo hylätty kappale 'Little Runaway'. Kappale julkaistiin singlenä helmikuussa 1961 ja siitä kehkeytyi yksi aikansa ikonisia hittejä.

Itse kappalehan on jo sellaisenaan hymyn huulille nostattava teineille suunnattu parku, mutta siinä on mukana vielä mielenkiintoinen aspekti. Kappaleen kosketinsoolo on soitettu Max Crookin itse rakentamalla elektronisella soittimella 'Musitronilla', joka perustui vuonna 1947 keksittyyn Claviolineen. Soitin oli analogisten syntetisaattoreiden edeltäjä ja Crook käytti omaan laitteeseensa osia muun muassa television putkista, vahvistimista ja kelanauhurin nauhasta. Claviolinea oli käytetty jo aikaisemmin levytetyssä musiikissa, mutta Runaway oli ensimmäinen kokonaan elektronisen soittimen sisältävä levytys, josta tuli hitti. Itse asiassa maailmanlaajuinen hitti, joka inspiroi vuotta myöhemmin englantilaisen Joe Meekin käyttämään Claviolinea The Tornadosille tuotetussa rautalankahitissä 'Telstar'. Joe Meek asteli lyhyen ja myrskyisän matkansa studion erikoisuuksia hyödyntävänä tuottajana, kunnes tappoi itsensä jo 60-luvun lopussa. Del Shannon levytti pitkälle eteenpäin toistaen alussa muutaman kerran hittisijoituksensa, mutta 70-luvulla alkoholismi alkoi päästä niskan päälle ja hän ampui itsensä 55-vuotiaana vuonna 1990. Max Crook sai Runawayn jälkeen pari pikkuhittiä Kanadassa ja Argentiinassa omalla nimellään. 60-luvun lopussa hän kiersi Scott Ludwigin kanssa elektronisena duona soittaen omia versioitaan päivänsä hiteistä. Nykyisin kahdeksaakymppiä lähestyvä Crook asuu nykyisen vaimonsa kanssa Uudessa Meksikossa ja levyttää kristillistä musiikkia.


torstai 25. helmikuuta 2016

Fripp & Eno - Evening Star 1975

Kotkan levymessujen antia tämäkin. Paikallisen ex-divarinpitäjän laarista kymmenellä eurolla. Levyhän on tuttu, mutta vinyyliversio puuttui, joten nyt sellainen on.

Fripp ja Eno olivat jo paria vuotta aikaisemmin julkaisseet yhteisen 'No Pussyfootin' levyn, joka on aika pitkälti samaa tavaraa kuin tämä. Tällä kertaa A-puoli on jaettu neljään eri biis.. teokseen, joista ensimmäinen 'Wind on Water' on äänitetty osaksi livenä Pariisin Olympia-teatterissa ja osaksi Lontoon Olympic(!) studiolla. Muina osoitteina ovat Air ja Island-studiot, sekä Enon oma kotistudio. Kakkospuolen täyttääkin sitten debyytin tyyliin yksi kappale, eli 'An Index of Metals'. Levyä ääniteltiin vuosina 1974-75.

Albumi oli tuossa vaiheessa ihan oikeasti musiikista luopumassa olleen Frippin ainoa äänitys vuosiin. Osa tästä äänitettiin juuri King Crimsonin viimeisen kiertueen jälkeen ja hän soittaa tällä kuuluisaa "frippentronicksiaan" eli kitaraa nauhaloopeille, jotka olivat huiman pituisia. Myös Eno soittaa syntetisaattorin lisäksi nauhalooppeja, joten tätä voi pitää tavallaan nauhamanipulaatiolevynä, sekä tästä syystä myös elektronisena levynä.
A-puolen Frippailut ovat nykyään taas tavallaan ajankohtaisia, koska parinsadan loopperipedaaleilla saa aikaan samat ujeltavat ja viipyilevät loopit, joihin Fripp tarvitsi kymmenen metriä nauhurin nauhaa. B-puoli on lähinnä dronea, jota filtteröidään hyvällä maulla. Oikeastaan tämä kuulostaa aika 1:1 Klaus Schulzen soolo-debyytti 'Irrlichtiltä', joka elektronisen musiikin statuksestaan huolimatta oli pohjimmiltaan väärinpäin soitettuja ja filtterin läpi ajettuja orkesterinauhoja.

Fripp & Eno teokset olivat aika pitkälti sitä samaa kamaa, mille Eno antoi pari vuotta myöhemmin nimen ambient. Miehen oman soolouran ensimmäiset kolme levyähän ovat kuitenkin jollakin tavalla formaalia taiderockkia. Vaikkakin erikoista, mutta silti. Fripp vetäytyi opiskelemaan "henkistä kasvua" Sherbon Houseen ja palasi musiikin pariin vasta 1977 Bowien pyydettyä häntä 'Heroes"-levylle.

Näistä kahdesta klassisesta F&E-levystä debyytti on parempi, mutta eihän tässäkään mitään vikaa ole.

maanantai 22. helmikuuta 2016

Reinhard Lakomy - Das Geheime Leben - Electronics 1981

Eri lähteissä joko vuonna 1981, tai 82 julkaistuksi merkitty (levyn takakannessa on vuosiluku 1981) Das Geheime Leben- Electronics on tullut internetissä kansineen vastaan useampaakin otteeseen. Joten sen tullessa vastaan ja lähtiessä 10 eurolla Kotkassa olleilta levymessuilta - niin sehän lähti mukaan. Takakannessa viiksineen ja silmälaseineen kameraan katsova Lakomy joka soittaa levyllä syntetisaattoreita ja mellotronia on hienoinen mysteeri, mutta levyä kuunnellessa hän paljastuu oikein päteväksi elektronisen/kosmisen musiikin artistiksi 80-luvun taitteesta.

Mikä tekee levystä astetta erikoisemman on se, että sen julkaissut Amiga-levymerkki ja Reinhard Lakomy olivat itsäsaksalaisia. Tarkemmmin ajatellen tässäkään ei ole mitään erikoista, sillä levyn selkeät esikuvat Klaus Schulze ja Tangerine Dream olivat tunnettuja Rautaesiripun toisellakin puolella. Kumpainenkin julkaisi jopa 80-luvun alussa itäblokissa äänitetyn live-levyn. On selvää, että muurin itäpuolella kuunneltiin kantoalueen länsimaisia radioasemia salaa tai vähemmän salaa ja 70-luvun lopun elektroninen musiikki ei voinut olla kantautumatta sillekin puolelle. Schulzen ja TD:n tapauksessa 'verboten' leimaa vähensi vielä, että kumpikin oli pääosin instrumentaalimusiikkia, joten länsivalloissa suosittua lapsellista "She loves you, yeah, yeahia", tai vaarallisempaa myyrän lailla kaivertavaa lyriikkaa ei tarvinnut halveksua, tai pelätä. Lisäksi elektroninen ja elektroakustinen musiikki oli vielä vailla historian painolastia ja voitiin mieltää uuden maailman rakennusaineeksi. Itäblokissa oli oma elektronisten soitinten teollisuuskin, mutta läntiset paremmin toimivat versiotkin olivat muusikoille tuttuja; etenkin suhteellisen vapaasti Itävallassa ja keski-Euroopassa työskenteleville jugoslaaveille, jotka länsivaluutan palkkiorahoillaan ostivat soittimia, joita oli usein helpompi tuoda maahan, kuin käteistä.

Das Geheime Leben - Electronics on musiikillinen versio "onnellisesta myöhästymisestä", jota on historiankirjoissa käytetty tilanteista, kuten Japanin teollistumisesta, jolloin ensivaiheen lapsentaudit oli ohitettu ja päästiin valmiiseen pöytään. Ykköspuolen täyttävä nimibiisi kantaa koko 21:15-minuuttisensa, liikkuen jopa hienostuneesti tunnelmasta toiseen. Kakkospuoli jakautuu kolmen kappaleen kesken, jotka tekevät aikansa kosmisen syntetisaattorimusiikin oppikirjanmukaiset suoritukset.
Rumasti voisi sanoa, että Lakomy tekee ne Tangerine Dreamin ja Vangeliksen tuon ajan kappaleet osittain paremmalla maulla. Arpeggiot paukuttavat komeasti, nykyisin taas futuristisen kuuloinen rumpukone nakuttaa tahtia, välillä maalaillaan isolla pensselillä, sitten taas hiljennytään hetkeksi kuuntelemaan syntetisaattorilla tehtyä galaktisen meren huokausta. Välillä soitetaan kitaraa Edgar Froesen hengessä ja liikutaan saksalaisten tv-sarjatunnareitten lähellä. Jos joku yksittäinen vertailukohtalevy pitäisi sanoa, niin se olisi Froesen pätevä soolo 'Stuntman'. Suosittelen!

tiistai 16. helmikuuta 2016

Tehosekoitin - Valonkantaja EP/Single 1999

Vuonna 1997 ei tullut ihan ensimmäisenä mieleen, että nenäkkäästi Matti Mikkolan suulla kommentoinut ja lonksuvalla 'C'mon Baby Yeah' biisillä aikansa Jyrki TV-ohjelmassa suuremman yleisön silmiin ja korviin tullut yhtye olisi parikymmentä vuotta myöhemmin sellainen, jonka kappaleita on koulujen laulukirjoissa ja lauletaan musiikintunneilla.

Vuonna 1991 Lahdessa aloittanut ja vuonna 2004 pillit pussiin laittanut orkesteri matkasi alun punk-henkisestä musiikista lopun Suomi-rockkiin. Matka oli alkanut jo ensimmäisillä pitkäsoitoilla ja rummuista kitaran varteen siirtyneen säveltäjä Matti Mikkolan kappaleet olivat oikeastaan aika hyviä pastisseja kaikesta siitä, mikä on aikojen kuluessa pyörinyt radio- ja ääniaalloilla. Tämä kaikki suodatettiin Tehosekoitin orkesterin kautta jonka homma oli taas läpi uran olla sellainen kukkoilija, jolta näkyy ne tatuoinnit ja kaikki.

Yhtyeen sanoituksista vastasi vokalisti Otto Grundström ja toista kitaraa soitti Ari Tiainen, joka jätti yhtyeen 2001 keskittyen levy-yhtiönsä Levy-yhtiön täysipäiväiseksi pyörittäjäksi. Lafka kirjoitti 90-luvun lopun ja 2000-luvun aikana monia levyjen julkaisun ja kustantamisen taloudellisia totuuksia uusiksi, mutta aikaa kuvaavaa on, että nykyisin lafka on käsittääkseni lopettanut julkaisutoiminnan.

Valonkantaja julkaistiin myös tällaisena cd-singlenä, tai EP:nä, jolla on nimibiisin lisäksi kappaleet 'Kadotettu paratiisi' ja 'Big Time Rock'n Roll', sekä videona kappale 'Asfaltti polttaa'. Suomi-rock/iskelmä on jo tosiasia. Kakkoskappale olisi voinut olla aivan hyvin Topi Sorsakosken/Roy Orbisonin repertuaarissa, eikä tämä ole haukku. Tuohon aikaanhan oli muuten taas kerran 'iskelmä-revival' Arto Muna & Milleniumineineen. 'Big Time Rock'n Roll' rokkibillyjytää, mutta ei myöskään kaukana iskelmästä, muttei kiekon parasta antia. Wanhan koulukunnan tyyliin nämä kaksi biisiä ovat kuitenkin pitkäsoiton ulkopuolisia ja vain tältä sinkulta löytyviä. Mikkola tuotti myös kappaleet, jotka ovat äänitetty kunnon mestassa, eli Finnvox-studioilla. Ehkä jotkut soundilliset ratkaisut (lähinnä rumpu/basso-osaltolta) ovat tuolta ajalta, vaikka tiettyä "ajatonta henkeä" biiseihin on haettu.

Kuten jo tossa aiemmiin puhuttiin, Arska pyöritteli Tehosekoittimen jälkeen levy-yhtiötään. Otto on toiminut aktiivisesti Kallion rock-skenessä monella kokoonpanolla, joista viimeisin on Nykyaika. Matti Mikkola on kirjoittanut kappaleita kohtuullisella menestyksellä muille artsiteille, toiminut tuottajana ja valutellut kriitikoiden mehuja Pepe & Saimaa + Saimaa levyillä. Muitten jäsenten myöhemmistä edesottamuksista ei tähän haavaan ole tietoa.

torstai 11. helmikuuta 2016

Young Ones - My Generation



"Älypäät" karsean hyvällä nimellä Suomessa näytetty brittikomedia 'The Young Ones' pyöri Briteissä kaksi kautta vuosien 1982-84 välillä. Suomen televisiossa sarja pyöri pari vuotta myöhemmin. Maailma taas pyöri silloin vähän hitaammin, mutta sarja oli sinänsä ankkuroitu Thatcherin ajan kovaan oikeistokyytiin, jota se omalla suorasukaisella tavallaan kommentoi. Kaikki tämä suhahti tietenkin 10-11-vuotiaalta pojalta yli hilseen, mutta hahmoissa riitti naurettavaa ja päätä lyötiin seinään (sekä irti..)

Musiikki Cliff Richardsin makean imelästä kappaleesta otettua nimeä myöten oli yksi sarjan keskeisiä elementtejä. Jaksoihin ympättiin aikansa kovia esiintyjiä Motörheadista ja Damnedista Madnessiin. Sarjan neljä päähahmoa olivat aikansa nuorisokulttuurin arkkityyppejä; nillittävä älykköanarkisti, väkivaltainen kiljupunkkari, jumissa oleva hämy, sekä menestyjäjuppi (joka istuu mielestäni koko konseptiin yhtä huonosti, kuin sarjan ruokapöytään tyhjän lautasen eteen). Uus-liberalistinen talouspolitiikka hakkaa näitä squattaajia vasten kasvoja niissä väleissä, missä hahmojen keskinäisiltä tappeluilta ehtii. Monista sarjoista poiketen kakkoskausi on huimasti ykköskautta parempi. Sitten pillit pussiin, vaikka osasta näyttelijöitä tulikin seuraavien vuosikymmenten kärki-brittikoomikoita. Ja nykyisin vainajia.

Intternet ei osaa ajoittaa tätä sarjan live-shown puolelle mennyttä kiertuetta, mutta oletan sen olevan vuoden 1984 paikkeilta. Homma oli niin ajassa kiinni, että tuon ajan brittijuttuja kuunnellut äkkää kolmikon muutetuilla sanoilla (ja Rik Mayall & The Bastard Squad nimellä) tehdyn luennan The Whon nuoriso/sukupolviklassikosta olevan nyökkäys Crass-yhtyeen ja muiden suuntaan. Porukan musiikillinen inkarnointi versoi myös Neil -hippihahmon täyspitkälle 'Neil's Heavy Concept Album'ille ja Traffic-coversinglelle 'Hole in My Shoe', joka nousi brittien listasijalle 2.

tiistai 9. helmikuuta 2016

Spiritualized - Ladies and Gentlemen We Are Floating in Space 1997

Levyhylly pysyttelee 90-luvulla läpi lyöneissä artisteissa. Jason Piercen johtaman Spiritualizedin vuonna 1997 ilmestynyt  Ladies and Gentlemen We Are Floating in Space sijoittuu usein vielä olemassaolevien musiikkilehtien kokoamien ysärialbumien listoille.  Ja vielä sinne kärkipäähän. Levyn erinomaisuus on minulta kuitenkin jäänyt aina huomaamatta, vaikka yhtye tätä ennen olikin yksi suurista suosikeistani. En tiedä johtuuko nihkeys levyä kohtaan ilmestymisajankohtanaan lataamistani liian suurista odotuksista, vai ankeasta henkisestä tilasta, jossa kynnin. Se ei ole ikinä iskenyt samalla tavalla, kuin debyytti Laser Guided Melodies, tai tätä edeltänyt Pure Phase.

Tämä blogihan on kuuluisa siitä, että hommille annetaan uusi mahdollisuus ja pistin vuosien tauon jälkeen tämän taas soimaan (on syytä muistaa, että ostoajankohtanaan tätäkin levyä on kuunneltu huolimatta siitä pitikö tai ei - ei ollut varaa ronkeloida). Levyssähän ei omaan korvaan ole ikinä ollut varsinaisesti vikaa. Se ei vain kolise.

Spiritualized on kautta olemassaolonsa suosinut vähäeleisen tyylikästä kansitaidetta. Tällä kertaa cd näytti lääkepakkaukselta ja sisäbookletti tuote- ja annosselosteelta. Tässä tapauksessa on jopa sanottava, että kannet toimivat paremmin cd-koossa, kuin vinyylinä (en tiedä onko tätä edes julkaistu LP-muodossa). Tietäen Jason Piercen taustan opiaattien käyttäjänä, joskin matalaprofiilisempana, kuin ex-Spacemen toveri Sonic Boomin, kannet hymyilyttävät sen kerran.

Levyä äänitettiin vuosien 1995-97 välillä ja se on viimeinen, jolla sekä kosketinsoittaja-elämänkumppani Kate Radley, että basisti Sean Cook ovat yhdessä mukana. Yhtyeessä alusta asti mukana ollut Radley meni salaa naimisiin Verven Richard Ascroftin kanssa ja tämä johti välirikkoon Piercen kanssa. Cook soitti bassoa vielä seuraavana vuonna ilmestyneellä Royal Albert Hall livellä, mutta sai muun bändin mukana kenkää pyydettyään levy- ja konserttimyynnin nousun jälkeen kunnon palkkaa. Levyä miksattiin ja äänitettiin kolmessa eri paikassa.

Turbulenttia aikaa ja ehkä nämäkin ilmakuopat kuuluvat tällä lennolla. Levyn biisien lopullinen muotokin konkretisoitui vasta studiossa, joten mukana on kohtuullisen paljon soittelua, jousisekstiota ja gospel-kuoroa. Vierailijana on vielä viimeisellä biisillä Dr. John.

Uusintakuuntelusta huolimatta on myönnettävä itselle, ettei tämä nyt edelleenkään lähde. Periaatteessa mukana on samat elementit, kuin edellisillä levyillä, mutta kohtuu puunattu tuotanto (siis Spiritualized tavalla) kadottaa jotain edeltäjien unenomaisuutta ja Pure Phasen hallittua pärskähtelyä. Levyllä on rohkeaa töräyttelyä, kakofoniaakin sekä tietysti Piercen gospeliin levy levyltä enemmän nojaavia lauluja, joissa on kuitenkin sen verran koukkuja, että niitä voi kutsua lauluiksi. Kappalet keinuvat eteenpäin ja välistä tulee se "räjähdysosuus", mutta homma pysyy hallinnassa. Torvet pörisevät vähän päästä ja tunnelma rauhoitetaan aina väliin. Levyn päättävää 17-minuuttista Cop Shoot Copia pidetään yhtyeen merkkiteoksena. Se on alussa sitä perusmonotonista Spiritualizedia mutta evoluoituu minuuttien kuluessa MC5 henkiseksi töräyttely ja vinguttelumenoksi, joka välillä astuu ihan mökänkin puolelle, kunnes taas palataan samaan perinteiseen monorokkiin. Muutamassa kappaleessa miellyttävä meno, mutta edellisten levyjen Spacemen laarin pohjilta poimittuja sympaattisia hetkiä ei ole. Uusi aika oli jo koittanut Piercelle. Edelleen ookoo-leima. Ei sen enempää, eikä vähempää.

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

PJ Harvey - The Wheel 2016



Sinkkulohkaisu tulevalta levyltä. Let the England Shaken linjoilla liikutaan edelleen ja mikäs siinä!