Aloitetaan kevään ensimmäinen kuukausi myös yli kymmenen vuoden takaisella levyllä ja ilmiöllä.
Lontoolainen (ja kinnostavasti myös lontoonjuutalainen) Amy Winehouse levytti uransa aikana ainoastaan kaksi pitkäsoittoa, joista ensimmäisen 'Frank'in jälkeen ehti kulua kolmatta vuotta, ennenkuin tämä toinen ja viimeiseksi jäänyt 'Back to Black' saatiin ulos. Debyytti oli jazz-vaikutteinen, mutta seuraajalle mukaan tuli enemmän 50-60-lukujen tyttöbändien henkeä, jota Winehousen oma olemuskin heijasteli.
Levyä äänitettiin New Yorkissa pitkän kaavan mukaan ja tuottajakrediitit jaettiin aika tasan Mark Ronsonin (myös lontoon juutalainen, jos se johonkin liittyy) ja new-yorkilaisen Salaam Remin kesken. Albumin kaikki kappaleet ovat ainakin osittain Winehousen itsensä kirjoittamia ja levyn taustabändiksi hän hankki paikallisen Dap-Kings yhtyeen, joka oli ja on nykiläisen Sharon Jonesin taustaorkesteri.
Back to Blackilla osui kaikki kohdilleen. Sen lisäksi, että Winehousen kirjoittamat kappaleet ovat koukukkaita ja samalla muistettavia (tai siis mukana laulettavia) artisti kuulostaa Artistilta isolla Aa:lla. Ihan heitosta lähtenyt 'Rehab' on varmaan tyylilajin parhaita kappaleita, toki kuorrutettuna kylmäävällä twistillä Winehousen omasta elämästä. Tuotanto sijoitti levyn lokeroon, josta ammensi tuohon aikaan moni muukin. Tavallaan hyvin pelkistetyn retro äänikuva tuo korviin sellaisen 50-60-luvun, joka on hyvin romantisoitu, mutta soi samaan aikaan pelkistetyn nykyaikaisesti ja pystyy täyttämään illan tanssilattiat. Arkkitehtuurissa funktionalismi oli alunperin periaatteiltaan hyvää tarkoittava, vilpitön ja puhdas, mutta bitumiittiseinäiset 70-luvun aravalaatikot sen synkkä varjopuoli. Winehousen levyn tapauksessa sama tapahtui sitten kaiken maailman Baseballsien kanssa, jotka hyppäsivät pöydälle täyttämään tilan.
Artistin omistautumisesta antaa hyvän kuvan se, että sessioiden jälkeen hän soitatti siitä poltettua CD:tä autostereoissa kuullakseen miltä veto ja musa kuulostaa niillä laitteilla, joilla musiikkia tullaan kuuntelemaan. Lauluotoissa hän pyrki täydellisyyteen, mikä levyn 34 minuutin pituudella pitääkin paikkaansa. Tähän tietty se sama disclaimeri kuin Janis Joplinilla; kaikki rähinät ja kähinät on tarkkaan harkittu, sijoitettu ja suoritettu. Levyn instrumentaatio on myös tarkoin harkittu jättäen tilaa niin Amyn äänelle, rytmille kuin toisilleen ja kuuntelija täyttää itse ne aukot, joita luulee siinä kuuluvan. Näin siitä hommasta tulee kestävämpää.
Tässä kohtaa on sanottava, että levyn ilmestyessä ja ilmiön Amy Winehouse kohdalla itse ajattelin musiikin olevan muille kuin itselleni suunnattua Adelen yms. samoille apajille tulleiden kanssa. Eikä tilannetta auttanut kotimainen musiikki- ja muu lehdistö, joka referoi brittien keltaisen lehdistön jatkuvalla syötöllä ilmestyneitä lööppejä. Tunnustan, että artisti meni Peter Dohertyn ohella (jonka musaa en ole muuten kuullut nuottiakaan...) sinne Englannin Matti Nykäsiin tai Samuli Edelmaneihin.
Tähän verraten näin yli kymmenen vuoden jälkeen on oikeastaan hämmentävää, kuinka laadukkaan (mutta myös lyhyen) albumin kohdalla sille osui tajuton kaupallinen menestys.
Siinä, missä edellisen kirjoituksen MGMT pääsi kulttibänditason huimaan maailmanlaajuiseen miljoonamyyntiin, Amy Winehouse siirtyi kakkoslevyllä suoraan Madonna-luokkaan. Tänä päivänä Back to Blackkia on myyty fyysisesti huimat yli 12 miljoonaa kappaletta, joista yksin Briteissä miltei 4 000 000. Winehouse oli levyä seuraavana vuotena artisti, joka kutsuttiin lavalle esimerkiksi Rolling Stonesien keikalla. Back to Black kahmi Grammy palkintoja joka sarjassa, mutta gaalassa voisi Jyräys Hämäläisen tyyliin sanoa näkyneen
varoitusmerkit. Winehouse pokkasi viisi pokaalia ja esiintyi gaalassa satelliittiyhteyden kautta Lontoosta, mutta syy taisi olla voimassaoleva maahantulokielto Yhdysvaltain maaperälle.
Winehousen olemus oli usein päihtynyt, tästä eteenpäin keikoilla jopa niin päihtynyt, että hän mokaili niitä. Artisti oli jo aiemmin ollut moniongelmainen; Lontoon diiva, joka puhui pahoja suustaan, kärsi syömishäiriöistä, perfektioinismista, itsetuhoinen ja oli ongelmissa kaikkien huumeiden kanssa, joita vain käsiinsä sai. Ennen kuolemaansa hän oli päässyt tosin eroon heroiniista, mutta henki lähti 27-vuotiaana alkoholin yliannostuksella. Postuumisti hänelle myönnettiin palkinto levystä, joka on ja jäänee 2000-luvun eniten Briteissä myyneeksi fyysiseksi äänitteeksi.