lauantai 30. maaliskuuta 2019

Ode to Marilyn - V/A 1974

Elektronisen musiikin levytyksiä 70-luvun Suomesta ei jäänyt ihan hirveän paljon. Jos poistaa joukosta Esa Kotilaisen yksinäisen klassikon 'Ajatuslapsen' ja 60-luvulla tapahtuneen, mutta 2010-luvulla julkaistun 'Sähköshokki-illan' ja Vanhan valtauksessa tapahtuneen ja YLE:lle dokumentoidun Kurenniemen laitteisiin perustuvan 'Sähkökvartetin', niin oikeastaan kaikki muu taidettiin äänittää ja dokumentoida Yleisradion vuodesta 1972 2000-luvun taitteeseen toimineessa kokeilustudiossa.

Scandia-levymerkki reagoi aikansa edistyneeseen ilmapiiriin julkaisemalla tämän vuonna 1973 äänitetyn, mutta lähteestä riippuen 1974 tai 75 ulostulleen albumin. Nopeasti kuvaillen levy on aikansa kokeellisten jatsareitten (Vesala, Hauta-aho, Helasvuo & Sermilä) ja kokeilustudion Antero Honkasen yhteistyö, joka menee niputettuna "kokeellisen musiikin" alle. Kokonaisuus on jatsin ja elektronisten äänten yhdistelmä, joka on hyvin kuvittavaa ääntä. Levyn ainoasta ihmisäänestä ja vokalismista vastaa sopraano Pirkko Tikka, jonka lauluääntä syntetisoidaan myös vahvasti. Kyseinen osuus perustuu käännökselle Marilyn Monroen runosta 'A Doll's Cry'.

Levyhyllyssä on aiemmin käsitelty samaisessa studiossa tehtyä kokoelmaa 'Suomalaista elektroakustista musiikkia' vuodelta 1978. Siihen verrattuna 'Ode to Marilyn' on napakampi kokonaisuus, joka kuulostelee ja jäljittelee aikansa elektronista ja elektorakustista musiikkia laajemmin, myös kaupalliselta puolelta tuoden välillä selkeitä viittauksia Pink Floyd-tyyliseen huminaan. Antero Honkanen on krediiteissä merkitty useamman pätkän säveltäjäksi, Edward Vesalan, Teppo Hauta-ahon ja Jarmo Sermilän saaden omat teoksensa. Kappaleet/ääniteokset ovat nimetty yön ja unien mukaan ja niitä yhdistää tietynlainen "sulkeutuneisuus" ja myös drone-henkisyys. Syntikka- ja nauhapörinää löytyy kilinänä ja kalinan ja muun sekaan mukavan paljon.

Tykkäsin tästä. Kuulematta on edelleenkin niin ikään Svart-Recordsin uudelleenjulkaisema 'Reidarin sähköiset kuvat' teos, josta on tälläkin levyllä elektronisista äänistä vastuussa olevan Antero Honkasen lisäksi Åke Andersson.

tiistai 26. maaliskuuta 2019

Terry Oldfield - Across The Universe 2000

Kyllä.
Terry on Mike ja Sally Oldfieldin veli. Keskimmäistä sisarusta yhdistää isosiskonsa ja pikkuveljensä kanssa myös heidän 70-luvulla suorittamansa Exegesis-ryhmän henkisen kasvun opinnot. Kuten myös; niin kuten myös musiikillinen tyyli jota kutsutaan laveasti new ageksi.

Siinä missä pikkuveli Mike levytti yhden 70-luvun menestyneimmistä levyistä ja sisko Sallykin päätyi Brittilistan numerolle 12, Terryn soolotuotanto ei ole listoille noussut. Mutta toistaalta hän on tehnyt lukemattoman määrän musiikkia TV-tuotantoihin, tunnetuimpana liki kahdenkymmenen vuoden ajan jatkuneeseen  BBC:n "Great Railway Journeys of the World" sarjaan.

Oldfieldin sisarukset syntyivät Englannissa, mutta viettivät lapsuutensa osittain Irlannissa. Heidän äitinsä oli katolinen ja Terry kävi katolisen koulun, jonka hän lopetti 16-vuotiaana lähtien roudariksi mm. The Byrds-yhteelle. Henkisen kasvun askel otettiin kreikkalaisella Hydran saarella, jossa hän vietti pidempää ajanjaksoa opetellen samalla huilunsoittoa. Travellaus vei hänet myös Intiaan, jossa hän opetteli tablansoittoa. 70-luvun alussa Englantiin palannut Terry soitti yhdessä veljensä Miken kanssa ja 'Tubular Bellsin' ilmestyttyä hän soitti Royal Albert Hallin konsertissa huilua. Terry soitti muutamallakin myöhemmällä Miken levyllä, mutta sooloura alkoi vasta 80-luvun alkupuolella.

Osittain maailmanmusiikista ammentava Terry onkin tämän jälkeen julkaissut levyjä suunnilleen vuosittain. Katalogiin en ole tarkemmin tutustunut, mutta tämän levyn ja julkaisutahdin yhdistelmällä minulla on omat epäilykseni niiden sisällöstä ja laadusta. Oldfield itse on naamaltaan tuttu eräästä new age-musan katalogikirjasta. Samaisessa kirjassa pisti silmään oikeastaan kaikkien tyylilajin artistien kova levytystahti.
Tietty tämä on ja on ollut niin DIY-skeneä pienine painoksineen ja julkaisuyhtiöineen, sekä varmaan tuotantokustannuksineen. Terry soittaa ja etenkin tykkää olla kuvissa henkisen soittimensa poikkihuilun kanssa, mutta levy kuulostaa pääosin työasemasyntikalla ja jopa sen omalle sekvensserille raidoitetulta.

Levyllä on mukana pari naislaulajaa, kenttä-äänityksiä (puron solinaa ja niin edelleen, tietty), sekä lapsikuoro. Näistä viimeinen on aina oma tavallaan huvittavan pateettinen tuotantokikka, mutta täytyy myöntää, että kirkasääniset lapset nostavat puolimystisen taivaanlaivan odottelusta kertovan aloitus- ja nimibiisin ylemmälle juustohyllylle ja se yllättäen toimii. Muuten levy on yllätyksetöntä vuorottelua instrumentaalisten ja laulettujen kappaleiden välillä ja kuulostaa oikeastaan kaikkineen siltä, miksi tätä kyseistä tyylilajia tulee kuunneltua harvoin.

Vaikka tätä puolta ei mielellään nosteta pinnalle, niin new agella oli tietysti sormensa pelissä chill-out ja ambient-musiikin muokkautumisessa 90-luvulla sen muotoiseksi, kuin se nyt on. Hiilaavat äänet toimivat siinä, mutta oikeastaan kaikkia alkugenren jatkajia vaivaa, että näissä yritetään tehdä kuitenkin formaalia musiikkia. Tai ainakin kaikissa mitä olen nyt kuunnellut.

Terrykin napsauttaa usein syntikastaan pad-soundilla lihotetun tavanomaisen pianosoundin ja kuljettelee säveliä, kuin musiikkiopiston lehtori järjestäen omat sävellyksensä kyllä järkeviksi ja kappalemaisiksi sointukuluiksi, mutta myös niin tavanomaisiksi, ettei näitä montaa minuuttia kuuntelun jälkeen pysty muistamaan. Eli itse kaipaisin hähmäisempää äänimaalailua ja puronsolinaa, kun taas tuon ajan new agessa tehtiin Enyaa, Adiemusta ja mikäs se Marika Krookin euroviisuviritelmä näiltä ajoilta olikaan? On toki selvää, että tässä genressäkin on jo massansa takia pakko olla ihan päteviäkin levyjä ja teoksia, mutta Terry on siellä kädenlämpöisessä osastossa, missä suurin osa muustakin kuulemastani new age-kamasta on. Mutta tällekin on varmasti yleisönsä isommassakin määrässä, koska Oldfield liikkuvan kuvan säestäjänä muistuttaa musassaan varmasti monille Narnia-elokuvien ja lumiukon soundtrackkejä.



perjantai 22. maaliskuuta 2019

MGMT - Little Dark Age 2018

Blogissa on nautittu rautaisannos MGMT-yhtyettä. Otetaan bändin uusin, viime vuonna julkaistu ja parina sitä edeltävänä äänitetty levy käsittelyyn, koska kuuntelin tämän ekan kerran jo viime vuoden puolella. Enkä hirveästi pitänyt siitä. Tai saanut oikein mistään siitä kiinni.

Tämän jälkeen on tullut ostettua bändin deby ja Sonic Boomin tuottama Congratulations, jotka ovat tässä syksyn, talven ja kevään aikana soineet aika paljon. Levyt ovat jo miltei ja yli kymmenen vuoden takaa, joten omissa silmissä ja korvissa "tuore" MGMT on ehtinyt jo varsin kypsään ikään. Tätä edeltävä pitkäsoitto on kuulematta, mutta 'Little Dark Agesia' pidetään paluuna iskevämpään kappalemateriaaliin kyseisen levyn ja Congratulationsin jälkeen. Aikaa edeltääjäänkin nähden on ehtinyt kulua viitisen vuotta.

Koska olen kuunnellut yhtyeen tuotantoa käänteisessä järjestyksessä, niin omasta korvasta jäi ehkä edellisellä kerralla kuulematta ne MGMT:n vahvuudet tai tavaramerkit, jotka soivat toki tälläkin äänitteellä. Huomio kiinnittyi ehkä myös levyllä olevaan "tämän hetken soundiin" joka omasta mielestäni vähän peittää edellisten omalaatuisen audion. Välillä toki tällainen pappakin tunnistaa tämän hetken underground-soundeja, eli esimerkiksi Little Dark Agella usein soivan huojuvan vaporwaven, joka on nyt niin valtavirtaa, että soi tällaisien yhtyeitten levyillä.

VanWyndgarden ja Goldwasser jakavat sävellyskrediitit ja heidän messissään on puolella levyn biiseistä vielä muita. Erobiisiksi olettamani 'When You Die' on tehty yhteistyössä kulttiartisti Ariel Pinkin kanssa ja latoo vihamieliset toiveensa kohtuullisen tarttuvan elektropopin päälle. Taustoja biisillä laulaa Sebastien Tellier. Kyseinen kappale oli myös edellisellä kerralla mieleen jäänyt, mutta Little Dark Agen pyörittyä soittimessa useampaan kertaan se alkaa tuntua niin sanotusti "grower" albumilta, eli kappaleista ja jutuista saa kerta kerralla enemmän irti sekä mielenkiintoa, että tarttuvuutta. Ehkä kasarimainen vaporwave oli myös lievä turn-off, sillä levyn aloittavat 'She Works Out Too Much' ja nimibiiisi nojaavat tällaiseen jumppavideosoundtrackkiin. Levy on kaikinpuolin hyvin funk, mutta tätä soundia on ollut jo pitkään joten MGMT on lähtenyt jonon edeltä ehkä keskelle. Silti VanWyndgarden ja Goldwasser kirjoittavat sen verran hähmäisiä, mutta melodisia biisejä, että tästä pitää. Levyn lopusta korviin nousee raukean melankolinen 'When You're Small', joka tarjoilee sanoituksessaan jonkunnäköisiä viisauksia MGMT:n höpötyyliin. Päätösbiisi 'Hand it Over' tarjoilee pienimuotoista kauneutta Beach Boys-yhtyeen 70-luvun alun tyyliin.

Mitään suurempia viisauksia ei tässä ole, muuta kuin että levyjä kannattaa kuunnella useamman kerran ja mielellä.

maanantai 18. maaliskuuta 2019

Hawkwind - Astounding Sounds, Amazing Music 1976

Astounding Sounds, Amazing Music on Hawkwind-yhtyeen katalogissa niitä levyjä, joita ei lueta kaanonin pääteoksiin. Ehkä sisältöönsä nähden sillä on yhtyeen silmissä turhaa negatiivista painolastia julkaisuhetkestä ja tilanteesta johtuen.

Levyn saama kritiikki oli levyn ilmestyessään ihan positiivistä, eikä juuri nouseva punkkikaan vielä saanut esimerkiksi NME:n kriitikoita julistamaan levyä paskaksi ja yhtyettä kehäraakiksi, vaan sitä pidettiin rakenteeltaan edellisiä napakampana ja askeleena taas eteenpäin. Windi oli myös harvoja psyke-skenen bändejä joita punkkarit eivät ihan avoimesti halveksineet. Osa salaa jopa diggailikin.

Levylle annetun fatwan julisti bändi itse ja se johti osaltaan myös Nik Turnerin ja toisen rumpaleista Alan Powellin eroon. Edellisen levyn Amerikan kiertueellahan taas Lemmy oli saanut Turnerin aloitteesta kenkää yhtyeestä ja tällä levyllä hänen paikallaan soitti tuttu Pink Fairies-mies Paul Rudolph. Hän oli myös alunperin kitaristi, mutta basson soitto tapahtui niin sanotusti perinteisemmällä tyylillä verraten edeltäjäänsä. Seuraavan levyn 'Quark, Strangeness and Charm'in jälkeen bändi hajosikin kokonaan hetken ajaksi, jota seurasi sekavat riidat nimenkäytöstä ja niin edelleen.

Osaltaan yhtyeen sisäiseen alamäkeen vaikutti, että albumi oli tuon vaiheen jatkumossa huonoiten menestynyt pitkään aikaan. Bändihän nautti - niin kummallista kuin se onkin - kohtuullisen suurta suosiota 'Space Ritualin' aikana ja edellisetkin levyt menivät hyvin kaupaksi plus yleisöä riitti keikoilla.

Suurin ero pariin edelliseen levyyn oli lausuja/runoilija Robert Calvertin paluu yhtyeen riveihin, tällä kertaa ihan laulajaksi plus hänen tuomat laulutekstit. Siinä missä Dave Brock oli edellislevyillä ollut pääbiisintekijä, niin Astounding Sounds, Amazing Music-levyllä krediitit jakautuvat miltei koko bändin kesken. Noh, onhan Brockilla näppinsä mukana tälläkin levyllä useammassa biisissä. Paperilla ja levyä kuunnellessa kaikki on siis oikeastaan samalla tavalla kuin Hawkwind-universumissa tuohonkin asti. Sinkkuhittiyrityksenäkin oli monotoninen jytäboogie 'Kerb Crawler' aivan kuten aikaisemmillakin levyillä.

30-luvun pulp-kirjoista innoituksen kanteensa saanut levy piti sisällään tyylillisesti erilaisia biisejä, jotka Brock levyn ilmestyttyä julisti sillisalaatiksi. Levyn aloittava 'Reefer Madness' kuulostaa 70-luvun lopun Windiltä Simon Kingin soittamine syntikkavaelteluineen. 'Steppenwolfin' alku saa epäilemään soiko tässä Santana? Monotoninen Santana. A-puolen päättävä viisiminuuttinen 'City of Lagoons' on jo lähellä fuusiojatsia ja on varmasti ollut monelle liikaa. Toisaalta teos kylmine soundeineen tuo mieleen 70-luvun puolenvälin Floydin instrumentaaliset ja synteettiset hetket. B-puolen avaava Rudolphin 'The Aubergine That Ate Rangoon' jazzfunkkaa jo varmasti Windi-faneille aivan liikaa, mutta toisaalta yhtyeen tulevilla 80-luvun keikoilla tällainen hypnofunkki soi ainakin tubepätkien perusteella paljon ja usein. Tokana biisinä niin sanotulla pitkäsoiton "sinkkupaikalla" on aiemmin mainittu jytäboogie 'Kerb Crawler'. Edellä mainittu Floyd-soundiyhteys muuttuu tässä lihaksi, sillä levyversion "remiksasi" itse David Gilmour. Tosin itse biisi ei näytä, eikä kuulosta Floydilta, että en tiedä tämän yksityiskohdan lisäarvoa. Turner yrittää olla melodinen omalla sävellyksellään 'Kadu Flyer', joka pursuaa koskettimia. Ihan jees biisi, mutta loppuosan käppäitämainen meininki vähän.. Levyn päättää viulisti kiipparisti Simon Kingin 'Chronoglide Skyway' instrumentaali ilmavine kitaroineen ja syntikoineen.

Levy sai kriitikoilta ilmestyessään huomiota sen formaaleista biiseistä ja tässä varmaan sen kokonaisuuden "heikkouskin" on. Hawkwindin vahvuus oli noilla vähän tavanomaisemmilla kahdella edeltäjällä kuitenkin ne kohtuullisen sakiat välisoitot ja luennat jotka saivat silmät pyörälle, sekä myös tietyllä tapaa audion läpi kuuluva "hämykollektiivi", joka myös erottaa bändin hiilipaperijäljittelijöistä. Vähän samaan tyyliin Gongin kanssa. Levylle jäi ripaus kolmatta tavaramerkkiä, eli monotonisuutta ja toistoa, mutta se ei pidä tätä täysin pystyssä. Yhtye vihasi, Brock vihasi levyn linjasta vastannutta Turneria ja Allmusic.com-jengi antaa levylle kaksi tähteä. Viimeinen näistä on yleensä aina väärässä ja kyllähän 'Astounding Sounds, Amazing Music' on niin sanottu kolmen tähden levy, eli pinnan yläpuolella ja jonka parhaimmat hetket ovat aivan jees.

Levyn kansitaiteesta sen verran, että takakannessa oleva kuva ja tekstitys jäi yhtyeen luottograafikko Barney Bubblesin viimeiseksi bändille. Bubbles oli vastuussa vielä vuoden 1976 kiertuejulisteesta, mutta siirtyi sen jälkeen punk-levy-yhtiö Stiff-Recordsin kansitaiteilijaksi työskennellen tästä lähtien Ian Duryn, Elvis Costellon ja Billy Braggin tyylisten artistien kanssa ja täysin Windi-taiteestaan poikkeavalla tyylillä. Sen verran tiet vielä kohtasivat, että hän teki Hawklords-nimen alla ilmestyneen  levyn kansitaiteen.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Vaahtopäät 2 - V/A 1981

Vaahtopäät (I ja II) olivat Turun suunnassa toimineen ja tietysti edelleenkin toimivan Ensio Musicin (esiintyy myös nimellä Selecta) uuden aallon aikaan sijoittuvat kokoelmat. Siinä missä ensimmäinen osa oli osittain Varsinais-Suomeen sijoittuvaa musiikkia, tämä kakkososa noukkii yhtyeitä myös Joensuuta myöten. 80-luvun alussa levy-yhtiö mainosti itseään rokki- ja uuden aallon imagolla, mutta suurimmat hillonsa se teki 90-luvulla Anna Hanskin ja Rainer Frimanin tyyppisten iskelmäartistien kanssa. Kataloogista löytyy myös "kulttihitti" Janos Valmusen 'Bussipysäkillä' jne. ja 'Hittitusina' kokoelmat, joista parikin pääsi kultalevymyyntiin.
Suurimmat loistonpäivät taitavat kuitenkin olla takana ja omistajanvaihdosten jälkeen Ensio/Selecta on ollut oikeudessa muun muassa kustannussopimuksistaan.

Näihin kahteen kokoelmaan kannattaa tänä päivänä suhtautua ehkä enemmänkin aikansa dokumentaationa ja miksei tietysti jonkinlaisina "uuden aallon Suomi-nuggetseina", koska etenkin tämä kakkososa ei esittele ehkä niin mieleenjäävää ja pikkuklassikoiksi hyväksyttävää materiaalia ykkösosan tavoin (mm. Wrumin 'Takapihojen rocktähdet', Korroosion 'Hei hei hei'). Vaahtopäät I:sellä oli myös SIG-yhytyeen vaikeammin saatavaa tavaraa, jota ykkösosalla oli peräti kolme kappaletta eri salanimillä. Bändit ja kappaleet oli koottu aikansa uuden aallon toimijayhtiöiltä, eli Johannalta, Pokolta ja niin edelleen. Plus tietenkin Ensio/Selectan omasta katalogista.

Tällä kokoelman kakkososalla ei tunnettuja biisejä enää piisaa. Aikansa pikkusuositut ja myös sekä A, että B-puolet aloittavat Pasi ja Mysiini ja Jerry Sultsina & Karelian piiraat ovat painuneet unholaan ja loppuja voi hyvällä omatunnolla kutsua maakuntabändeiksi. Tuntemattomiksi sellaisiksi, vaikka Fabrics-jäsenistöä siirtyi myöhemmin Boycott-yhtyeeseen ja porilaisen Uivan oopperan rumpali kuului myöhemmin Yö-yhtyeen alkuperäiseen kokoonpanoon.

Punkin ensimmäisestä aallosta poiketen uusi aalto toi enemmän englanniksi levyttäneitä bändejä, joita tältäkin kokoelmalla löytyy. Tyylillisesti levyllä hypätään heti siihen uuden aallon reggaeseen Pasi & Mysiinin kappaleella 'Hei nainen'. Jos tässä kuuluu ripaus Pelleä, niin seuraavan Stalker-yhtyeen vielä reggaempi 'Meidän vapaus' on ihan silkkaa Miljoonaa paatoksellisella sanoituksella. Uiva ooppera on power-poppia ja 'Viikonloppuihminen' on ihan jees biisikin. Seuraavat enkunkieliset biisit ovat vähän tylsiä, toki Tommi Läntisen ja Hombren Fabrics-yhtye on ns. hyvin tehtyä musaa. Zulaton yhtyeen omaa nimeään kantava biisi omalla tavallaan sympaattinen ja puolen päättävä jo gotiikkaan ja mustahuulikamaan viittaava Musta-yhtyeen 'Kosminen kulkuri' on reipas irtiotto uuden aallon peruskuvioista. Synteettisen plastista nytkytystä.

Kakkospuoli avautuu Jerry Sultsinan uuden aallon boogiella, joka on ihan jebou. Yhtye taisi hajota ainoan pitkäsoittonsa jälkeen, joten selittää miksi sekin katosi historian hämärään. Levyn biisijärjestys on eri, kuin etiketissä ja kannessa ja seuraava mieleen jäävä esitys onkin vasta H2SO4:n (rikkihappo) yksinäinen jytäbiisi 'Kammiossa erakon', jonka tavallaan humoristisen mystinen kielikuvasto on näppärä ja tuo mieleen hassusti Pihasoittajien 'Tuhkimuksen'. Bändistä ei löydy netistä oikeastaan mitään muuta tietoa kuin, että tämä saattaa olla sama porukka, kuin toisessa uuden aallon bändissä Keitetyssä hauessa.

Eli tuntematonta ja tuntemattomuuteen jäänyttä uutta aaltoa 80-luvun alusta ja sikäli ansaitsee paikkansa. Suurin miinus koko pläjäyksessä on oikeastaan kaiverrus, eli levy on liian pitkä ja soi tämän takia hiljaa. Oma levy löytyi kirppikseltä suhteellisen kuluneella kannella, mutta edullisesti. Discogsissa tästäkin pyydetään näköjään lähemmäs neljääkymppiä. Hyvä dokumentti, keskinkertainen kokoelma.

perjantai 1. maaliskuuta 2019

Amy Winehouse - Back to Black 2006

Aloitetaan kevään ensimmäinen kuukausi myös yli kymmenen vuoden takaisella levyllä ja ilmiöllä.

Lontoolainen (ja kinnostavasti myös lontoonjuutalainen) Amy Winehouse levytti uransa aikana ainoastaan kaksi pitkäsoittoa, joista ensimmäisen 'Frank'in jälkeen ehti kulua kolmatta vuotta, ennenkuin tämä toinen ja viimeiseksi jäänyt 'Back to Black' saatiin ulos. Debyytti oli jazz-vaikutteinen, mutta seuraajalle mukaan tuli enemmän 50-60-lukujen tyttöbändien henkeä, jota Winehousen oma olemuskin heijasteli.

Levyä äänitettiin New Yorkissa pitkän kaavan mukaan ja tuottajakrediitit jaettiin aika tasan Mark Ronsonin (myös lontoon juutalainen, jos se johonkin liittyy) ja new-yorkilaisen Salaam Remin kesken. Albumin kaikki kappaleet ovat ainakin osittain Winehousen itsensä kirjoittamia ja levyn taustabändiksi hän hankki paikallisen Dap-Kings yhtyeen, joka oli ja on nykiläisen Sharon Jonesin taustaorkesteri.

Back to Blackilla osui kaikki kohdilleen. Sen lisäksi, että Winehousen kirjoittamat kappaleet ovat koukukkaita ja samalla muistettavia (tai siis mukana laulettavia) artisti kuulostaa Artistilta isolla Aa:lla. Ihan heitosta lähtenyt 'Rehab' on varmaan tyylilajin parhaita kappaleita, toki kuorrutettuna kylmäävällä twistillä Winehousen omasta elämästä. Tuotanto sijoitti levyn lokeroon, josta ammensi tuohon aikaan moni muukin. Tavallaan hyvin pelkistetyn retro äänikuva tuo korviin sellaisen 50-60-luvun, joka on hyvin romantisoitu, mutta soi samaan aikaan pelkistetyn nykyaikaisesti ja pystyy täyttämään illan tanssilattiat. Arkkitehtuurissa funktionalismi oli alunperin periaatteiltaan hyvää tarkoittava, vilpitön ja puhdas, mutta bitumiittiseinäiset 70-luvun aravalaatikot sen synkkä varjopuoli. Winehousen levyn tapauksessa sama tapahtui sitten kaiken maailman Baseballsien kanssa, jotka hyppäsivät pöydälle täyttämään tilan.

Artistin omistautumisesta antaa hyvän kuvan se, että sessioiden jälkeen hän soitatti siitä poltettua CD:tä autostereoissa kuullakseen miltä veto ja musa kuulostaa niillä laitteilla, joilla musiikkia tullaan kuuntelemaan. Lauluotoissa hän pyrki täydellisyyteen, mikä levyn 34 minuutin pituudella pitääkin paikkaansa. Tähän tietty se sama disclaimeri kuin Janis Joplinilla; kaikki rähinät ja kähinät on tarkkaan harkittu, sijoitettu ja suoritettu. Levyn instrumentaatio on myös tarkoin harkittu jättäen tilaa niin Amyn äänelle, rytmille kuin toisilleen ja kuuntelija täyttää itse ne aukot, joita luulee siinä kuuluvan. Näin siitä hommasta tulee kestävämpää.

Tässä kohtaa on sanottava, että levyn ilmestyessä ja ilmiön Amy Winehouse kohdalla itse ajattelin musiikin olevan muille kuin itselleni suunnattua Adelen yms. samoille apajille tulleiden kanssa. Eikä tilannetta auttanut kotimainen musiikki- ja muu lehdistö, joka referoi brittien keltaisen lehdistön jatkuvalla syötöllä ilmestyneitä lööppejä. Tunnustan, että artisti meni Peter Dohertyn ohella (jonka musaa en ole muuten kuullut nuottiakaan...) sinne Englannin Matti Nykäsiin tai Samuli Edelmaneihin.

Tähän verraten näin yli kymmenen vuoden jälkeen on oikeastaan hämmentävää, kuinka laadukkaan (mutta myös lyhyen) albumin kohdalla sille osui tajuton kaupallinen menestys.

Siinä, missä edellisen kirjoituksen MGMT pääsi kulttibänditason huimaan maailmanlaajuiseen miljoonamyyntiin, Amy Winehouse siirtyi kakkoslevyllä suoraan Madonna-luokkaan. Tänä päivänä Back to Blackkia on myyty fyysisesti huimat yli 12 miljoonaa kappaletta, joista yksin Briteissä miltei 4 000 000. Winehouse oli levyä seuraavana vuotena artisti, joka kutsuttiin lavalle esimerkiksi Rolling Stonesien keikalla. Back to Black kahmi Grammy palkintoja joka sarjassa, mutta gaalassa voisi Jyräys Hämäläisen tyyliin sanoa näkyneen varoitusmerkit. Winehouse pokkasi viisi pokaalia ja esiintyi gaalassa satelliittiyhteyden kautta Lontoosta, mutta syy taisi olla voimassaoleva maahantulokielto Yhdysvaltain maaperälle.
Winehousen olemus oli usein päihtynyt, tästä eteenpäin keikoilla jopa niin päihtynyt, että hän mokaili niitä. Artisti oli jo aiemmin ollut moniongelmainen; Lontoon diiva, joka puhui pahoja suustaan, kärsi syömishäiriöistä, perfektioinismista, itsetuhoinen ja oli ongelmissa kaikkien huumeiden kanssa, joita vain käsiinsä sai. Ennen kuolemaansa hän oli päässyt tosin eroon heroiniista, mutta henki lähti 27-vuotiaana alkoholin yliannostuksella. Postuumisti hänelle myönnettiin palkinto levystä, joka on ja jäänee 2000-luvun eniten Briteissä myyneeksi fyysiseksi äänitteeksi.