Kyllä.Terry on Mike ja Sally Oldfieldin veli. Keskimmäistä sisarusta yhdistää isosiskonsa ja pikkuveljensä kanssa myös heidän 70-luvulla suorittamansa Exegesis-ryhmän henkisen kasvun opinnot. Kuten myös; niin kuten myös musiikillinen tyyli jota kutsutaan laveasti new ageksi.
Siinä missä pikkuveli Mike levytti yhden 70-luvun menestyneimmistä levyistä ja sisko Sallykin päätyi Brittilistan numerolle 12, Terryn soolotuotanto ei ole listoille noussut. Mutta toistaalta hän on tehnyt lukemattoman määrän musiikkia TV-tuotantoihin, tunnetuimpana liki kahdenkymmenen vuoden ajan jatkuneeseen BBC:n "Great Railway Journeys of the World" sarjaan.
Oldfieldin sisarukset syntyivät Englannissa, mutta viettivät lapsuutensa osittain Irlannissa. Heidän äitinsä oli katolinen ja Terry kävi katolisen koulun, jonka hän lopetti 16-vuotiaana lähtien roudariksi mm. The Byrds-yhteelle. Henkisen kasvun askel otettiin kreikkalaisella Hydran saarella, jossa hän vietti pidempää ajanjaksoa opetellen samalla huilunsoittoa. Travellaus vei hänet myös Intiaan, jossa hän opetteli tablansoittoa. 70-luvun alussa Englantiin palannut Terry soitti yhdessä veljensä Miken kanssa ja 'Tubular Bellsin' ilmestyttyä hän soitti Royal Albert Hallin konsertissa huilua. Terry soitti muutamallakin myöhemmällä Miken levyllä, mutta sooloura alkoi vasta 80-luvun alkupuolella.
Osittain maailmanmusiikista ammentava Terry onkin tämän jälkeen julkaissut levyjä suunnilleen vuosittain. Katalogiin en ole tarkemmin tutustunut, mutta tämän levyn ja julkaisutahdin yhdistelmällä minulla on omat epäilykseni niiden sisällöstä ja laadusta. Oldfield itse on naamaltaan tuttu eräästä new age-musan katalogikirjasta. Samaisessa kirjassa pisti silmään oikeastaan kaikkien tyylilajin artistien kova levytystahti.
Tietty tämä on ja on ollut niin DIY-skeneä pienine painoksineen ja julkaisuyhtiöineen, sekä varmaan tuotantokustannuksineen. Terry soittaa ja etenkin tykkää olla kuvissa henkisen soittimensa poikkihuilun kanssa, mutta levy kuulostaa pääosin työasemasyntikalla ja jopa sen omalle sekvensserille raidoitetulta.
Levyllä on mukana pari naislaulajaa, kenttä-äänityksiä (puron solinaa ja niin edelleen, tietty), sekä lapsikuoro. Näistä viimeinen on aina oma tavallaan huvittavan pateettinen tuotantokikka, mutta täytyy myöntää, että kirkasääniset lapset nostavat puolimystisen taivaanlaivan odottelusta kertovan aloitus- ja nimibiisin ylemmälle juustohyllylle ja se yllättäen toimii. Muuten levy on yllätyksetöntä vuorottelua instrumentaalisten ja laulettujen kappaleiden välillä ja kuulostaa oikeastaan kaikkineen siltä, miksi tätä kyseistä tyylilajia tulee kuunneltua harvoin.
Vaikka tätä puolta ei mielellään nosteta pinnalle, niin new agella oli tietysti sormensa pelissä chill-out ja ambient-musiikin muokkautumisessa 90-luvulla sen muotoiseksi, kuin se nyt on. Hiilaavat äänet toimivat siinä, mutta oikeastaan kaikkia alkugenren jatkajia vaivaa, että näissä yritetään tehdä kuitenkin formaalia musiikkia. Tai ainakin kaikissa mitä olen nyt kuunnellut.
Terrykin napsauttaa usein syntikastaan pad-soundilla lihotetun tavanomaisen pianosoundin ja kuljettelee säveliä, kuin musiikkiopiston lehtori järjestäen omat sävellyksensä kyllä järkeviksi ja kappalemaisiksi sointukuluiksi, mutta myös niin tavanomaisiksi, ettei näitä montaa minuuttia kuuntelun jälkeen pysty muistamaan. Eli itse kaipaisin hähmäisempää äänimaalailua ja puronsolinaa, kun taas tuon ajan new agessa tehtiin Enyaa, Adiemusta ja mikäs se Marika Krookin euroviisuviritelmä näiltä ajoilta olikaan? On toki selvää, että tässä genressäkin on jo massansa takia pakko olla ihan päteviäkin levyjä ja teoksia, mutta Terry on siellä kädenlämpöisessä osastossa, missä suurin osa muustakin kuulemastani new age-kamasta on. Mutta tällekin on varmasti yleisönsä isommassakin määrässä, koska Oldfield liikkuvan kuvan säestäjänä muistuttaa musassaan varmasti monille Narnia-elokuvien ja lumiukon soundtrackkejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti