torstai 31. elokuuta 2017

Seija Simola - Anna Rakkaudelle Tilaisuus 1978



Seija Simola siirtyi toisen ulottovuuden orkesteriin elokuussa 2017. Iskelmää laulanut Simola ei itse pitänyt itseään ikinä varsinaisena iskelmäsolistina, vaikka olikin tällä saralla yksi 60- ja 70-luvun suosituimpia naislaulajia. Aikalaisille olivat tuttuja kappaleet 'Sulle silmäni mä annan', 'Mariza' ja 'Ei itkeä saa Argentiina'. Käännöskappaleita kaikki.
Simolan uralla oli myös toinenkin puoli, josta Levyhyllyssä on sivuttu muun muassa levyjä 'Valtakunta' ja viimeksi tänä kesänä kokeellista lastenlevyä; 'Muusaa ja Ruusaa', jolla lauloi myös Seijan Taina-tytär. Molemmat levyt olivat Eero Koivistoisen kokeilevaa pop-musiikkia. Koivistoinen esiintyi vuonna 1969 myös yhdessä Simolan kanssa Wigwam taustabändinään.

Simolasta tuli monen muun suomalaisen artistin tavalla Euroviisujen uhri: tämä videon kappale vuodelta 1978 edusti Suomea kisoissa ja tuli sijalle 18. Vain Norjan antamat kaksi pistettä pelastivat Simolan nollasijoitukselta - samalta, mikä tuhosi Kojon siihen asti profiilikkaan uran. Onnistuu se tuho toki myös toisinkin päin: Lordin viisuvoitto tuhosi hänen naamiosirkuksensa.
Luuserileima söi siihen asti hyvin menestyneen Simolan seuraavan levyn myyntimäärän ja hän levytti tämän jälkeen enää kaksi omaa kokopitkää. Näiltä jälkimmäiseltä löytyy vuoden 1984 italokäännös "Juna Turkuun", joka soi taannoin usein Radio Helsingin Paskalistalla. Simola vetäytyi 90-luvulla parrasvaloista ja vuoden 2011 leikkaus tuhosi hänen lauluäänensä ja osittain äänihuulet. Menehtyminen tapahtui todennäköisesi samaan hoidettuun pitkäaikaissairauteen.

'Anna rakkaudelle tilaisuus' nostaakin pienen surumielen, koska kyseessä on ihan ookoo 70-luvun lopun euroiskelmä. Sävellys on hänen tuon ajan aviomiehen Reijo Karvosen käsialaa ja yhteisesti sanoitettu kappale kertoo todennäköisesti heidän yhteisestä lapsesta. Video menee vähän epäsynkassa ja taustalaulajina nähdään Pepe Willberg ja todennäköisesti Jokke Seppälä. Simola lauloi aiemmin Willbergin Pepe & Paradisessa.

Hyvää matkaa!

perjantai 25. elokuuta 2017

Primal Scream - S/T 1989

Primal Scream on pitkän linjan yhtye, jonka olemassaolo alkoi jo vuonna 1982. Skotlantilainen Bobby Gillespie, jonka isä oli ammattiyhdistysmies ja vasemmistolaispoliitikko kasvoi Glasgowissa. Erinäisiä yhtyeitä roudannut ja soittanut Bobby ajatui Jesus & The Mary Chaininin rumpaliksi ja soitti yhtyeen debyytti-LP:llä. Gillespien esikuvana oli Velvet Undergroundin Mo Tucker ja rumpusetti samalla tavalla riisuttu lautasista ja basarista. Primal Scream toimi samaan aikaan, mutta paukkuja siihen pistettiin vasta, kun Gillespie lähti Mary Chainista vuonna 1986.

Yhtyeen debyytti Sonic Flower Groove ei sisällä oikeastaan mitään pientä aavistustakaan Gillespien rumpaloinninkin tarjomasta äärimmäisyydestä; asioista mihin yhtye palasi sitten myöhemmillä levyillä.

Ekan levyn jälkeen yhtye poistui Skotlannista ja asettui Brightoniin. Kokoonpanokin vakiintui suunnilleen siihen, mistä bändi sitten jatkoi eteenpäin. Siinä missä SFG oli 60-lukuhenkistä retropoppia, yhtyeen kakkoslevyllä bändi lähti 70-lukulaisen retrorokkailun kelkkaan. Kaikuja tästä hommasta tuli sitten myöhemminkin pitkin uraa, mutta S/T on sellaista brittityylistä katurokkailua, missä ollaan kuunneltu MC5:set, Alice Cooperit jne. Brittivivahde tulee siitä, että kappaleet ovat nasevia ja melodisia. Kitaristit vetävät amatöörihengellä, mutta dualeita, mikä toimii ihan hyvin. Kaikkine nahkapöksyineen, röyhelöineen jne. audiostakin tulee mieleen eräs suomalainen, Lontooseen aikanaan lokatoitunut yhtye, eli Hanoi Rocks. Tyylilajin parasta ennen päivä hupeni kuitenkin näihin aikoihin, minkä Primal Screamkin huomasi. Levyn kappale 'I'm Losing More Than I'll Ever Have' koki Andy Weatherhallin remiksauksen, jolloin siitä tuli seuraavan Screamadelica-levyn lippulaiva-sinkku ja pienoinen hitti Englannissa. Samalla Primal Screamista tuli se yhtye, jona se nyt tunnetaan. Bändi toki otti vielä kyseisen levyn ja nosteen jälkeen askeleen takaisinpäin sillä Stones-levyllä (Give Out But Don't Give Up), jonka tekeminenkin kesti todella pitkään , mutta sitten matka jatkui.

Itse sain tämän levyn käsiini vasta Screamadelican jälkeen, tai siis kyseinen levy herätti mielenkiinnon kaikkea yhtyeen tuotantoa kohtaan. Nämä kaksi edellistä kiekkoahan pyörivät kyllä jo aiemmin indie-piireissä, julkaisihan Creation tämän kyseisen kakkoslevyn. Bändi oli saanut leiman "ok, ei parasta" ja se kuvaa hyvin tätä S/T:täkin. Biiseissä on hyviä koukkuja, soitto kulkee, niinkuin tällaisessa pitääkin jne. Aikalaisarvioissa itse Gillespien laulua kritisoitiin oikeastaan eniten, koska se kalpenee musiikillisten esikuviensa, eli esim. Rob Tynerin kohdalla ohueksi ja vonkuvaksi. Minulla ei ollut tällaista painolastia, vaan Screamadelican jälkeen Bobbyn ääni kuulostaa juuri sopivalta nistivonkunalta, joka vie levyn katurockin machomeiningistä sinne syrjäisille sivukujille, missä bändi ihan oikeastikin näihin aikoihin kävi hankkimassa heroiinia. Tälläkin oli sitten seurauksensa; PS nautti pitkään mainetta "viimeisenä nistibändinä", mikä toi oman leimansa musiikkiin, mutta myös vaikeuksia nousta kuninkuusluokkaan. Yhtyeen kitaristi Rob Young erosi, tai erotettiin vuonna 2006 ja on nykyään haudassa.

Tässä tyylimallia, mikä vaihtui vuoden päästä :D

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Paul McCartney & Wings- Jet 1974



Beatlesien kaikki jäsenet siirtyivät suhteellisen laadukkaalle (noh, ehkei Ringo) ja menestyksekkäälle (myös Ringo!) soolouralle. Kovimmat paukut heitettiin heti hajoamisen yhteydessä, kun sekä John Lennon, että George Harrison julkaisivat klassikkostatukset ansaitsevat soololevynsä 'Plastic Ono Band' ja 'All Things Must Pass' (jälkimmäinen tripla-levy..). Sitten meno vähän tasaantui. Paul McCartney ei samanlaista pommia pystynyt tiputtamaan, mutta muuten häneltä ilmestyi aivan kelvollisia albumeja soolona, sekä The Wings-bändin nimen alla. Hänkin kärsi Beatles-krapulasta ja ymmärtääkseni McCartneyn 70-luvun konserteissa oli yleensä noin yksi Beatles-biisi ja sekin jostain tuotannon alkupäästä tai laidalta.

Jet julkaistiin tammikuussa 1974 ensisinglenä yhtyeen 'Band on the Run' levyltä. Itse biisi oli äänitetty jo edellisenä syyskuuna ja merkittiin Paulin ja Lindan yhteiseksi. McCartneyn myöhemmin muutteleman tarinan mukaan kappale kertoo heidän mustasta villiluontoisesta labradorinnoutajasta. Jos miettii miltä 70-luvun iso rock kuulosti, niin kappale on varmaan aika hyvä historiallinen todiste. Biisi lähtee aikansa muodikkaalla reggae-poljennolla, jota avitetaan torvilla ja paksulla synalla, josta hypätään power-poppiin. Siitä taas reggaeseen ja takaisin tukka hulmuten. Kertsi vaihtaa taas suuntaa ja taas syöksytään b-osasta eteenpäin moogin vislatessa sooloa. Pikkasen glamia, isoa soundia, stemmoja ja 4 minuuttia pituutta. Beatles olisi varmaan kuulostanut tältä 1972.


maanantai 14. elokuuta 2017

Cosmic Jokers - Sci Fi Party 1974

Cosmic Jokers jakaa krautrock-diggarit kahteen leiriin. Toisten mielestä kyseessä on yksi olennaisista kosmisista yhtyeistä, toisten mielestä päämäärätöntä jämänauhaa.

Asiaa tuntevat tietävät tarinan "yhtyeen" ja levytysten taustalla. Ohr- ja Pilzt-levymerkkien takana ollut Ralf-Ulrich Kaiser keräsi levymerkille levyttäneitä muusikoita studioon, antoi heille LSD:tä ja pisti äänityksen päälle. Cosmic Jokersin kaikki musiikit äänitettiin parissa studio-jamissa keväällä 1973, joissa mukana olivat entiset Ash Ra-miehet Manuel Göttsching, Rosi ja Klaus Schulze, sekä osittais-saksalaisen sinfonisen proge-yhtye Wallensteinin Jürgen Dollase ja Harald Grosskopf. Äänittäjänä ja yhtenä soittajana toimi Kaiserin luottomies Dieter Dierks, joka nousi myöhemmin maineeseen The Scorpionsin hovituottajana.

Kaiser leikkeli ja liimaili tämän jälkeen nauhoja yhdessä partnerinsa Gille Lettmannin kanssa, joka myös puhui ja vokalisoi tälle levylle. Rumpuihin vähän (no ok.. paljon!) efektejä, Schulzen leikattua syntikkaa sinne tänne ja niin edelleen. Kaiser julkaisi vuonna 1974 yhteensä viisi albumia Cosmic Jokersin nimellä, kunnes Schulze haastoi hänet oikeuteen naamansa laittamisesta levynkanteen ja soittonsa julkaisemisesta - ilman lupaa. Tarinan mukaan Göttschingkin kuuli musiikkia ensimmäistä kertaa berliiniläisessä levykaupassa ja ihmetteli, kuka tutun kuuloinen kitaristi sillä soittaa. Tiettävästi kaikki musisoijat eivät olleet edes tietoisia nauhan pyörimisestä sessioissa.

Oikeusjuttu ja viranomaisten painostus Timothy Leary-yhteydestä sai Kaiserin sulkemaan putiikin ja lähtemään lipettiin Sveitsiin.

Omasta levyhyllystä löytyy muutama Cosmic Jokers cd-julkaisu ja kuulun myös siihen porukkaan, joka ei tästä hirveästi innostu. Yllättäen tämä Sci Fi Party miellyttää jollain tapaa enemmän, kuin edeltäjät, joissa on kaksi pitkää jamiraitaa. Levyä voisi pitää jopa enemmän Kaiserin 'Cosmic Couriers' alalevymerkin sampleri-levynä, koska näitä kuulleena sieltä nousee teemoja ja versioita, jotka soitettiin myös esimerkiksi Walter Wegmüllerin 'Tarot'-levylle ja niin edelleen. Gillin efektoitua puhetta, kuiskailua, elektronisia efektejä ja yksi krautrockin mittapuulla kinkkisemmän kuuloinen sävelkulkujamittelu (joka muistuttaa ihan oikeaa progea). Osin elementtejä edellisiltäkin levyiltä, mellotronikuoron huokailua jne. Siis kunnon sillisalaattia, mutta oudon toimivaa sellaista.
Sci Fi Party All Night Long!


tiistai 8. elokuuta 2017

Agents - Agents 1980

Jorma Pulliainen, vaaleanvihreä stratocaster ja Suomenlippu tallan takana on jotain ikonista, joka kuuluu omaan lapsuuteen. Tai lapsuuden mökkireissuihin. Radio rantasaunan terassilla, josta rautalanka kaikuu rauhallisesti pikkujärven lämpimän veden yli, kuin kuikan huuto. Pulliainen itse kuvailee soundinsa syntyä siten, että se alkoi hänen soittonsa reagoinnista Topi Sorsakosken ääneen ja näiden yhdistelmästä. Solisti oli siis puuttuva lenkki, joka loksautti palaset kohdilleen ja loi Pulliaisen kitara- ja rautalankasoundin. Tämä soundi jäljitteli esikuviaan, mutta sijoittui kuitenkin johonkin myyttiseen tasoon, jossa suomalainen rautalankamusiikki ei oikeasti aikanaan edes ollut.

Matka tuohon pisteeseen tarvitsi kuitenkin aikaa ja muutaman etapin, jotka kaikki eivät ole jääneet musiikkihistorian etusivulle, mutta ovat varmaan kuitenkin tärkeitä ketjun kannalta.

Agentsien tarina alkoi Tuomari Nurmion Köyhien ystävät taustabändistä. Yhtyeen ja Nurmion teiden erotessa Pulliaisen Kai-veli tuli mukaan ja bassossa ollut Hans Etholen siirtyi komppikitaraan. Tämän lisäksi yhtyeeseen tuli myös kosketinsoittaja Jukka Ollila. Bändi teki Johannalle pari singleä ja sitten ensimmäisen pitkäsoiton. Yhtyeessä oli tässä vaiheessa myös laulaja, joka on albumin kansissa salanimellä Beat Pete, eli Pekka Rytkönen (k. 2016) - siviiliammatiltaan opettaja. Levy sisälsi pääosin covereita ja pari kolme originaalia (jotka ovat myös kovin vaikutteisia). Beat Pete laulaa levyn kappaleista neljällä ja muuten soitto ja meininki on bändin itsensä kuvaamaa; "puristit soittavat rautalankaa". Onkin kieltämättä yllättävää, kuinka aneemiselta Agents tällä levyllä kuulostaa. Kaikki on periaatteessa kunnossa, mutta sitä niin kutsuttua omaa otetta ei löydy, ei sitten tippaakaan. Myöhemmin Laika & The Cosmonauts kynti näitä samoja polkuja astetta omaperäisemmin. Tai ainakin repertuaari oli mielenkiintoisemmin valittua.

Agentsin nimikkoalbumi oli varmaan vähän turhan varhain koostettu ja levytetty ja tästä seuraavaksi bändi siirtyikin Rauli Somerjoen taustabändiksi ja lopulta sovittajaksi ja veturiksi. Tämä tiesi tietysti Beat Peten laulajauran loppua yhtyeen riveissä. Somerjoen taustalla yhtye soitti muutaman hänen suurimmista hiteistään, mutta oli silti "vain" taustabändi. Sorsakoski oli sitten se aiemmin mainittu puuttuva lenkki. Agents on albumina kyllä sen verran turha, että ei tätä varmaan kukaan muu hanki, kuin yhtyeen kovimmat fanit. Oikeastaan jännää ja arvaamatonta, että yhtyeelle kävi sitten toisin.