maanantai 24. kesäkuuta 2013

Anki - En anna heille anteeksi 1975

Warner julkaisi ihan hetki sitten koko katalooginsa digitaalisessa muodossa aina vuoteen 1970-asti. Ja tästä eteenpäinkin valikoiden. Eli tässä kohtaa moni äänite on saanut ensimmäisen kerran ikinä oman digitaalisen julkaisunsa.

Yhtiö, joka yrityskauppojen jälkeen kärjistäen sanoen omistaa miltei koko suomalaisen levytetyn tuotannon tutustuttaa tällä peliliikkeellä todennäköisesti myös suuren ikäluokan Spotifyhin. Nyt ne vanhat levyt löytyvät netistä, kun se vinyylisoitin on hajonnut tai annettu pois jo silloin vuonna 1995. En valita, sillä minulle levyjen ensipainokset ja muu sellainen ei ole audion rinnalla niin tärkeää. Toki ottaisin sellaisia hyllyyni, mutta käsittämättömät hinnat ja vielä käsittämättömämpi vaiva näiden levyjen etsimisessä koskettaa todennäköisesti enemmän sellaista keräilijähamsterin luonnetta jolle se metsästys on lopulta tärkeämpää, kuin se saalis.

Sössönsössöö, asiaan takaisin. Anki on Cumuluksensa kanssa vilahtanut täällä Levyhyllyssä kertaalleen vähän aikaa sitten ja neidin muutama kappale ja tulkinta yhtyeen riveissä herätti mielenkiinnon. Toki hänellä oli jo tätä ennen 60-luvun lopussa ollut pienoinen ura jonkinnäköisenä iskelmälaulajana, josta varmaan kuuluisin on kappale 'Ja ne kesäyöt'.

Miksi itse olen hivenen vierastanut  Ankiin ja tämän musiikkiantiin tutustumista johtunee ihan omasta duunariperhetaustasta. Olenhan kaikesta huolimatta työläiskaupungissa kasvanut kirvesmiehen poika.
Anki ja hänen aiemmat kumppaninsa Bosse ja Robert kuulostivat ja tuntuivat intonaatioineen liiaksi suomenruotsalaisten kulttuuriperheiden etuoikeutetuilta kakaroilta. Pikkusievine lauluineen, joille faijalla oli ollut vara ostaa kitaran ennen köyhempää väkeä.
Tämä peruspönösuomalainen näkemys on tietysti vain osa totuutta ja ehkä typeräkin, mutta on myös onneksi korjaantunut näin iän kypsetessä. Ankin levytettyä 'parempaa' tuotantoa ei ole juuri myöskään uudelleenjulkaistu levyjen ilmestymisten jälkeen, muuta kuin niillä F-levyjen kokoelmilla, joihin on aina ladottu ne varmat ja kuluneimmat rallit. Joka tapauksessa kantaväestön vähättelevästä ja ehkä kateellisestakin sävystä huolimatta suomenruotsalaisissa kulttuuriperheissä ja piireissä oli vallalla myös hyvin vahva ja tulisieluinen suhtautuminen kulttuurin tekemiseen. Ankin tuotannossa tästä samasta asenteesta näkyy usein vahvoja välähdyksiä. Artisti oli käsittääkseni loppuun asti tulisen uskollinen omille runotyttö-folk juurilleen ja periaatteilleen.

'Iskelmäuransa' jälkeen Anki haki heti tietoisesti etäisyyttä siihen kansanmusiikin ja folkin kautta. 70-luvun alussa kun oltiin, niin ulkomailta tuodut polttoaineethan siihen olivat hyvät. Sekä Cumuluksen, että sen jälkeen Ankin soolouran kappaleista suuri osa oli Hectorin säveltämiä, tai ainakin tekstittämiä. Anki pisti levyilleen tässä vaiheessa aina pari omaakin biisiä, mitkä eivät muuten kuulosta yhtään hullummilta.
Tästä poiketen 'En anna heille anteeksi' on laveampi sisältäen Ankin itsensä lisäksi seitsemän eri säveltäjän kappaleita ja saman verran lyyrikoita. Levyn päättävä puheosuudella alkava tajuton nimibiisi on tehty Pentti Saarikosken runoon ja Ankin sävellykseen. Levyn taas avaa omanlainen luenta samana vuonna ilmestyneen Hectorin 'Liisa pien' levyn 'Trullilaulusta'. Muita biisintekijöitä ovat Måns Groundström, Jim Pembroke, Frank Robson, Cay Carlsson, sekä toisena tuottaja ollut Matti Bergstrtöm. Aikansa progen ja folkin ykkösriviähän tässä.

Kun tähän ottaa vielä mukaan levyllä musisoineet Irina Milanin, Reino Laineen, Pirjo Bergströmin ja Junnu Aaltosen on joko vakuttunut levyn kovasta tai tasosta - tai sillisalaatista. Onneksi totuus ja osiensa jo lähtökohtainen summa on lähempänä noista ensimmäistä. Pakka pysyy kasassa ja puolifolkkimainen musiikki on sovitettu hienosti. Yksi syy tähän on Ankin mieleenjäävä ja tunnistettava ääni, joka tosin toimii paremmin muissa, kuin kevyen hupsuttelevissa kappaleissa. Välillä pulpahtaa hiljaa esiin todennäköisesti Bergströmin soittama analoginen syntikka ja samainen herrahan on siis levyn tuotantovastuussa.
Yksi levyn vaikuttavimmasta hetkistä on yllättäen Cay Carlsson 'Unikuvia', jonka musiikin on Anki säveltänyt. Talvinen uhrikulkue nosti karvat pystyyn, kun biisin kuuli ensi kertaa. Kuristavinta arkirealismia edustaa taas Hectorin pakahduttavasti kertova 'Talonmiehenrouva Lauhamaa'. Tämän jälkeen ylemmän ja alemman luokan luokkaerosta hupsuttelevasti kertova 'Pirssikyyti' kuulostaa suorastaan teennäiseltä. Ja sitten taas levyn kukkia keräävät ihmiset, kuten suorastaan mestarillisen kuuloisessa 'Lapsonen'-kappaleessa saavat ihmettelemään, missä ihmeessä tämän artistin arvostus ja tunnettavuus tässä kaikkien vuosien välissä on ollut?

'En anna heille anteeksi' on julistava, muttei sellaisella laululiikkeen tyylillä, vaan ehkä enemmän jopa sinne öö kokeilevan folkin puolelle. Eihän tämä nyt mitään ehtaa kosmista saksalaista folkkia ole, mutta hivenen sinne päin ja pikkuisen avant-gardeakin. Tätäkin kuunnellessa (Hectorin ja Cumuluksen lisäksi) hiipii useammankin kerran mieleen Ville Leinosen taiteellinen iskelmä - erityisesti tietenkin se 'Majakanvartijan uni'. Tosin teksteissä tässä on tietenkin mukana ne 70-lukulaiset aiheet eli; luokkaerot, saastunut kaupunki ja humanismi.

Mikäänhän ei sinänsä ole maailmassa paljoa muuttunut. Eikä tämä musa valitettavasti myöskään niitä pystynyt muuttamaan. Muuten, kuin taas siksi pieneksi hetkeksi, kun tätä kuuntelee.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Olavi Virta - Hula Hula Hula Hula Hula Hoop 1958



Iskelmä vetosi aikanaan kaukokaipuuseen tai otti muuten vain 'kantaa' aikansa ilmiöihin. Olavi Virta lainasi komeaa tenoriaan muun muassa Nakke Nakuttajasta kertovaan lauluun ja tähän aikansa kulutustuoteilmiö hula-vanteesta kertovaan lauluun. Kappale julkaistiin singlen b-puolena. Kappale on tietenkin käännöskamaa ulkomailta, säveltäjän W. Stone. Sanat kappaleeseen teki Orvokki Itä, joka oli yksi Reino Helismaan pseudonyymeistä. Ykköspuolen täytti miltei identtinen 'Lannevannelaulu', joka oli taas Carl Madurin kynästä ja Saukin sanoittama.

Edit: W. Stone olikin Toivo Kärjen sävellys.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Yasuo Sugiyama - Il etait une fois l'homme - soundtrack 1978

'Il etait une fois l'homme', eli suomeksi 'Olipa kerran ihminen' oli Albert Barillén 1970-luvun lopussa ilmestynyt opettava piirrossarja ihmiskunnan historiasta. Sarja sai muutaman jatko-osan ja sen henkilöhahmot koostuivat arkkityypeistä, joita kierrätettiin ihmiskunnan historian lisäksi avaruudessa, solukossa ja vaikkapa siirtomaa-ajan Amerikassa.

Sarjan ensimmäinen osa piirrettiin Barillén kotimaassa Belgiassa, mutta seuraava 'Olipa kerran avaruus' osittain aikansa halpa-animaatiomaassa Japanissa. Japanikytkentö ei kuitenkaan ollut ensimmäinen Barillén tapauksessa, sillä sarjan ensimmäisen osan soundtrack (jonka avauskappale on ollut täällä käsittelyssä aiemminkin) oli japanilaisen Yasuo Sugiyaman käsialaa. Intternetkään ei tunnu tietävän juuri mitään herra Sugiyamasta ja hänen elämästään ja tuotannostaan, mutta olettaa voisi, että hän on ollut nimetön liukuhihna-animesäveltäjä.

Järkälemäisen sarjan ja aiheenhan avaa Sugiyaman luenta mistään sen vähemmästä kuin Johan Sebastian Bachin 'Toccata ja Fuugasta' (D-molli). Sammakon noustessa maihin ja kasvaessa apinasta ihmiseksi taustalla soi hivenen kömpelö Bachin fuugan nopeutettu sovitus, jonka kylmäävissä loppuresonoinnissa maailma RÄJÄHTÄÄ. Jokainen, joka on tämän verkkokalvoillaan alle kouluikäisenä todistanut, ei voi ikinä unohtaa sitä. Itse soitin on urku, mutta todennäköisesti syntetisaattori-sellainen.

Levyn tapahtumien kuvitusbiisit kestävät puolesta minuutista kahteen ja tunnelma vaihtelee 70-luvun lopun filtterikitaralla soitetusta muovikassi-funkista viihtellisiin ja pseudo-klassisiin tunnelmiin. Ohjelmasta irroitettuina pikkukappaleet ovat lyhyitä ja irtonaisia, mutta kuulostavat jotensakin täysin eurooppalaisilta vailla minkäänlaista varsinaista kaukoitä-fibaa. Tämä johtunee myös sarjan katsantakulmasta, joka on muutamaa sivuhyppyä lukuunottamatta hyvin Eurooppakeskeinen.

Tosin sähköpianoineen, kellopeleineen ja huiluineen musiikki kuulostaa välillä viihtellisimmillään aika exoticalta (ilman ajan ja paikan painolastia). Makeimmillaan tämä on kuivakassa 70-luvun lopun funkkaavassa 'L'Industriessa'. Tälläiset menopalat tuovat piirroskuvista irrotettuina mieleen yllättävän vahvasti nykyiset sirkusten bändit.

Takavuosina oli hetken aikaa muodissa sen aikainen ironinen kaivuu lounge-musasta. Tältä soundtrackilta olisi paloja irronnut ja ehkä samplejä hip-hoppiinkin.

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Rockin apumiehet #26 - Malcom McLaren

Kun Malcom McLaren kolme vuotta sitten kuoli, kaikki eivät varmasti itkeneet. McLaren teki itsestään klassinen 'manipulaattori-manageri'-hahmon, joka oli yhtyeidensä kanssa, tai ainakin halusi olla yhtä suuressa roolissa kuin ohjattavansa. On sanomattakin selvää, että tämä onnistui helpoiten tilanteissa, joissa artistit eivät joko ymmärtäneet, tai välittäneet omapäisyydestä tai omista mielipiteistään. Jos tällaisiä kuitenkin ilmeni, aloitettiin heti toimet niitä kohtaan.

McLaren syntyi skottilaisen isän ja portugalinjuutalaisen timanttikauppiassuvun jälkeläisenä vuonna 1946. Isä jätti perheen Malcomin ollessa kahden ikäinen ja hänen varakas isoäitinsä kasvatti hänet. Hänen äitinsä meni uusiin naimisiin vaatetehtailijan kanssa ja McLaren lähti teininä himasta ensin hanttihommiin, sitten taidekouluihin, joista hän pääsi 1971. 60-luvun lopussa hän tutustui ranskalaiseen 'situatinistien' liikkeeseen, jota hän ihaili ja halusi matkustaa Ranskaan vuoden 1968 mellakkakesänä. Matka vaihtui kuitenkin paikallisen taidekoulun valtaukseen. McLarenin musiikillinen maku koostui 70-luvun alussa lähes ainoastaan 50-luvun musiikista ja miehen suhtautuminen, tai siis suora viha hippiliikettä kohtaan sai myöhemmin suorastaan koomisia piirteitä.

1971 McLaren perusti ensimmäisen vaatekauppansa kaverinsa tyttöystävä Vivianne Westwoodin kanssa. Liike myi alunperin McLarenin fiftari-fiksaation tuntien vähemmän yllättävästi teddy-boy-vaatteita. Kaksikko matkusti 1973 New Yorkiin, missä he tapasivat saman kaupungin Dollsit. McLaren välitti alunperin yhtyeelle vaatteita, mutta päätyi managreoimaan sitä sen hajoamiseen 1975 asti. Tuolloin hän yritti pukea vastentahtoiset nyki-kovikset punaisiin nahka-asuihin ja lavan taakse nostettiin sirppi ja vasara aiheuttamaan järkytystä. Koko homma lässähti ja McLaren palasi takaisin Englantiin.

Näihin aikoihin hän tutustui legendaariseen rock-toimittaja Nick Kentiin, joka omien sanojensa mukaan piti McLarenille tehokurssin 70-luvun räväkästä rockista, mukaanlukien The Stooges. McLaren ahmi oppia. Samaan aikaan Lontoon vaateliike oli vaihtanut nimensä shokeeravammaksi SEX:iksi. Liikkeessä toimi myyjänä Glenn Matlock niminen tyyppi ja tulevan yhtyeen nimi oli selvää. McLarenin kunniaksi on sanottava, että häädettyään bändin alkuperäisen ujon solistin itku kurkussa treeneistä pois, hän toi tilalle liikkeessä pyörineen nuoren John Lydonin, jonka sukunimi vaihdettiin irkusta Rotteniksi.
Kentiä McLaren kiitti usuttamalla ei vielä yhtyeessä olleen Sid Viciouksen hakkaamaan konserttia katsomassa olleen Kentin miltei kuoliaaksi. Tästä syntyi ilmiö, jonka seurauksena Lontoon punkit hakkasivat esikuvansa esimerkin mukaan vastaantulevan 'kriitikko' Kentin aina katuojaan.

McLaren järjesti yhtyeelle omat harjoitustilat - soittimet ja PA:nhan Steve Jones ja Paul Cook olivat nuorisorikollisina jo hankkineet bändille. Alussa homma pelitti hyvin ja McLarenin nukkeleikki ei ollut vielä päässyt vauhtiin. Koska Matlock biisinteosta huolimatta (tai juuri siitä johtuen) vaikutti olevan liian vahva persoona, hän usutti Rottenin ja Matlockin riitoihin, joka päättyi Matlockin lähtöön. Tilalle otettiin Sid Vicious, jonka jälkeen skandaalit ja bändikuvat olivat kohdallaan, mutta audion taso laski kuin lehmän häntä. Kaikki päättyi Rottenin romahdukseen hommasta ja McLaren istui bändin kassan päällä syytäen rahoja elokuvaprojekteihin ja tuhoon, muttei yhtyeen jäsenille. Hän manipuloi loput bändistä Rottenia vastaan ja tämä lähti bändistä. Samaan aikaan pihalla ollut lahjattomuus ja Rottenin aikaisempi hyvä ystävä Vicious fantasioi urasta rock-tähtenä, jota McLaren pönkitti.

McLarenin puheista huolimatta hän oli aina kaoottisimmilla ja tärkeimmillä hetkillä poissa paikalta, tai tutisemassa kauhuissaan tilanteesta, vaikka myöhemmin puhui aina toisin. Hän piti itseään ja yhtyettä puheiden puolella jatkumona situationisti-liikkeelle ja yhtyeen tarkoituksena ainoastaan kultturisen ja taiteellisen terrorin tekemisen. Kaikki eivät bändissä olleet tietysti samaa mieltä. Pistolsin ja McLarenin yhteistyö päättyi kuitenkin 'The Great Rock'n Roll Swindle' elokuvaan, jossa Rottenin tilalle yhtyeen solistiksi kaavailtiin Brasiliassa asuvaa suuren junaryöstön pääkonnaa Ronnie Biggsiä. Hommaa puitiin oikeussaleissa 80-luvulle asti, jolloin bändin jäsenet saivat vasta rahallisen osuutensa ja oikeuden yhtyeen nimeen.

Kyseinen Pistols-elokuva kaapattiin McLarenin käsistä elokuvayhtiölle ja soundtrackit ja best-of kokoelmat kaappasivat hänen 'kulttuuriterrorisminsa' laulamaan kassakoneiden laulua ihan väin levy-yhtiöille itselleen. McLaren vetäytyi, mutta vain hetkeksi.

Hänen puheilleen ilmestyi Lontoon punk-kuvioissa vaikuttanut, nyt oman 'Adam & The Ants' yhtyeen perustanut Adam Ant (oik. Stuart Leslie Goddard), joka pyysi Pistols-sirkuksen ja mediamökän innoittamana McLarenia manageroimaan juuri ensilevynsä julkaissutta yhtyettään. McLaren innostui Antin uudenlaisesta sankarihahmosta, joka Pistolsien ja punkin luuseri-romantiikan sijasta lainaili meikkinsä apasseilta ja puvustuksena amiraali Hornblowerin tyyppisiltä seikkailijoilta.

Kuitenkin paria kuukautta myöhemmin McLaren manipuloi muun bändin puolelleen ja antoi laulusolistille kenkää hänen omasta bändistään. McLaren vielä juoksi itkua pillittävän laulajan perään treenikämpän käytävälle ja tarjosi jalosti tälle kuitenkin hommia yhtyeen parturina tai meikkaajana. Adam Ant pääsi tosin vuotta myöhemmin antamaan kostonsa omalla soolomenestyksellään.

Tässä kohtaa hän kuitenkin vei kolme muuta Ants-muusikkoa perustamaansa Bow Wow Wow:hun, jonka solistiksi McLaren laittoi puoli-pedofiilisesti 14-vuotiaan burmalais-britti Annabella Lwinnin, joka pistettiin poseeraamaan promokuvan taidemaalauksen uusintaverisoon alastomana. McLaren yritti myös julkaista yhtyeen kautta 'Chicken'-nimistä lehteä, joka olisi käsitellyt alaikäisten seksiä.. Jossain vaiheessa McLaren sai myös päähänsä, että solisti Lwinnin passiivisuus johtui tämä neitsyydestä, joka piti poistaa. Yhtyeen jäsenet vetivät asiasta pitkää tikkua, mutta voittajakitaristi epäonnistui tehtävässä..
McLarenin muotikumppani Vivianne Westwood oli mukana vaatetettamassä tätä hänen 'uus-romanttista' yhtyettään. Ja Malcom tietysti itse kertoi, kaiken mitä bändi suustaan päästi.

Yhtyeen musiikki oli vahvasti afrikkalaisten tribaalirytmien vaikutteista ja McLarenin ideana oli tehdä superkaupallista tyhjää musiikkia ja iskeä näin kaupallisen musiikin.. öö sydämeen. Bow Wow Wow julkaisi ensimmäisen pitkäsoittonsa/EP:n aikansa halpismuodossa c-kasettina. McLarenin yritys iskeä 'roskamusiikillaan' hittilistoille kuitenkin epäonnistui, koska radio-DJ:eille kasetin äänenlaatu oli riittämätön. Bow Wow Wow ylettyi muutamalla myöhemmällä single-julkaisullaan sinne hittilistoillekin asti, mutta siinä vaiheessa McLaren oli taas jo kyllästynyt sen hetkiseen nukkeleikkiinsä. Sinänsä Bow Wow Wow pitää sisällään paljon pätevääkin audiota ja ajatus roskan ja teiniroskan yhdistelmästä hyökkäyksenä punkin jälkeen on mielenkiintoinen, jos sivuutetaan McLarenin törkeät moraaliset alilyönnit.

Managerointi tai manipulointi, kummin vain oli tässä jäämässä taka-alalle. McLaren vietti tässä vaiheessa aikaa New Yorkissa, jossa innostui rap-musiikista. Tämä johti pariin käsittämättömään/odottamattomaan rapsinkku-hittiin. Elektro-taustat niissä ovat kunnossa, mutta McLarenin 'räppäys' on tietysti sitä, mitä voi odottaa vuoden 1983 svengalin räp-levytykseltä. Musiikillinen ura jatkui vielä vuoden 1989 levyyn, missä mukana oli Bootsy Collinsin ja Jeff Beckin tyylisiä muusikoita. Samana vuonna hän teki myös kreikkalaisen koskettimien juustokuningas Yannin kanssa mainosmusiikkia British Airways-lentoyhtiölle.

McLarenin tahti alkoi myöhemmässä elämässä hidastua, eikä myöhempinä vuosina ollut enää mitään yhtä herkullisia mani.. managerointihommia. Tarinan mukaan hän kyllä tarjoutui esimerkiksi Red Hot Chili Peppersien manageriksi vuonna 1985, mutta ehkäpä miehen maine ja teot olivat sellaisia, että jos nukkeja ei löytynyt, aika harvat omasta musiikista ja urastaan huolehtivat ihmiset halusivat McLarenin 'ohjausta'.
McLaren kertoi oman versionsa Pistolsin tarinasta muiden elossa olevien kanssa erikseen Julian Templen vuoden 2000 'The Filth & Fury' elokuvassa. Lydon ja McLaren eivät henkilökohtaisesti ikinä puhuneet Pistolsin hajoamisen jälkeen. Hän asui elämänsä viimeisen vuosikymmenen New Yorkissa ja Pariisissa ja kuoli syöpään sveitsiläisessä sairaalassa huhtikuussa 2010.

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Michael Rother - Flammende Herzen 1977

Michael Rother kitaroineen on ilman neuvotteluja varmasti yksi tärkeimmistä krautrock-genren kitaristeista. Rother soitti lyhytaikaisessa Kraftwerk-kokoonpanossa Florian Schneiderin ja Klaus Dingerin kanssa Ralf Hütterin ollessa hetken aikaa eronneena yhtyeestä. Tästä kaksikko Dinger/Rother suuntasi suoraan perustamaan Neu!-yhtyeen, jonka debyytti julkaistiin samana vuonna 1971.

Neu! kuuluu lähes jokaisessa kaanonissa tärkeimpien kolmen krautrock-yhtyeen joukkoon ja kaksikko on vastuussa/maineessa sen kuuluisan 'motorik'-rytmin synnystä. Toinen tärkeä tekijä soundissa oli Rotherin maalaileva volume-pedaalin ja wah-wahin käyttö, jotka veivät David Gilmour-tyylisen soittamisen vielä askeleen verran pidemmälle.

Dingerin ja Rotherin keskinäinen ja musiikillinen suhde oli lievästi sanoen kompleksinen ja kaksikon pari vuotta kestänyt yhteistyö oli ailahteleva ja myrskyisä. Neu!:n viimeisen levyn aikaan Rother oli jo löytänyt uudet leikkikaverit 'Clusterin' Roedeliuksesta ja Moebiuksesta, joiden kanssa syntyi kaksi klassikkolevyä yhteisnimi 'Harmonian' alla. Kolmikon seuraan liittyi myös Brian Eno. Tätä materiaaloa ei aikanaan julkaistu, mutta homman vaikutuksen voi kuulla Bowien Berliini-trilogialla.

Neu! ja Harmonia eivät olleet millään mittapuulla myöhemmän musiikillisen vaikutuksensa kaltaisia kaupallisia menestyksiä. Vähän niinkuin Velvet Undergroundinkin kohdalla Neu!:n levyjen myynti meni muutamaan tuhanteen kappaleeseen. Tähän verraten oli kohtalon ivaa, että toisen Neu!-puolikkaan perustama La Düsseldorf myi samoilla eväillä satoja tuhansia levyjä, eikä Michael Rotherinkaan sooloura ollut kaupallisesti menestyksetön.

Vuonna 1976 levytetty ja seuraavana vuonna julkaistu Flammende Herzen jatkaa omalla puolellaan sitä samaa linjaa, mitä Dingerin La Düsseldorf omallaan, ollen selkeää jatkumoa Neu!:n ideoille ja ideaaleille. Levy on täysin insrumentaali ja keskittyy Rotherin maalailevan kitaran päälle. Lopputulos kuulostaa hämmentävän paljon elokuvalliselta. Mikä ei ole ihme, sillä levyä käytettiin seuraavana vuonna saksalaisen 'Flaming Hearts' elokuvan soundtrackkina.

Rother soittaa levyllä miltei kaiken; kitarat, basson, syntetisaattorit ja elektroniset perkussiot. Apua ja ohjeita rumpujen soittoon saatiin Canin Jaki Liebezeitilta. Kun levyn tuottajanakin oli vielä legendaarinen Conny Plank voitaneen Rotherin soolodebyytin kohdalla puhua puhtaasta krautrock-levystä, vaikka 'motorinen' puoli on minimissään. Flammende Herzenin äänimaailma on lämmin ja orgaaninen.

Rother jatkoi samoilla eväillä (Liebezeit rummuissa, Conny Plank namiskoissa) vielä kahden soololevyn verran, joihin pitää tutustua.

torstai 6. kesäkuuta 2013

Disorder - Air Raid 1980



Disorder-nimisiä punk-yhtyeitä on maailmassa ollut ja mennyt varmasti lukematon määrä, mutta kuuluisin ja merkittävin niistä tuli Englannin Bristolista, josta ponnisti jostain syystä lukematon kasa muitakin punkin toisen aallon yhtyeitä.

Toinen aalto oli edeltäjäänsä huomattavasti nopeampaa ja vihaisempaa. Vaikka vuonna 1980 hardcorea ei ilmiönä ja liikkeenä vielä ollut on tämä biisi selkeä suunnannäyttäjä.

Yhdessä saman kaupungin Chaos UK:n kanssa (jonka basisti taitaa laulaa tässä biisissä) bändit kehittivät musiikillista ulosantia, jolle keksittiin zineihin lentävä lause 'Noise Not Music'. Air Raidin kohdalla se ei ihan pidä paikkaansa, sillä huolimatta diskanttisesta saundista, sirkkelikitaroista ja kohkaavasta vauhdista kappale on melodinen ja miltei mukana hoilattava.

Disorderin ja Chaos UK:n miehistöt ja meno olivat hyvin päihdehakuisia ja epästabiileja, mikä sopi ehkä myöskin esikuvaksi tuleville hc-kokoonpanoille. Tästä huolimatta ihmeellistä kyllä kumpikin bändi on edelleen elossa - ties kuinka monennella kokoonpanolla.