perjantai 30. elokuuta 2013

Performance - Soundtrack 1970

Donald Cammellin ja Nicolas Roegin 'Performance' on yksi niitä harvoja rock/kulttifilmejä, joita en ole nähnyt. Ja mikäli en nyt väärin muista, tämä näytettiin tässä jossain vaiheessa Elokuva-arkiston esityksessä Orionissa.. Mitä elokuvasta olen lukenut, niin se on kuuleman mukaan yllättävän hyvä, vaikkei nostanutkaan Jaggeria hänen toivomaksi elokuvatähdeksi. Puheiden mukaan hän kuitenkin köyri vastanäyttelijätär/bändikaverin vaimo Anita Pallenbergia seksikohtauksessa niin sanotusti IRL, joka sai selityksen mukaan puoliso Keith Richardsin uppoutumaan kahta kovemmin heroiinin lohdutukseen.

Koska en ole siis elokuvaa nähnyt, jää levyn audion arvioiminen ilman siihen sitovia visuaalisia kuvia. Yleensä elokuvamusiikki on kuitenkin sidottu aika vahvasti kohtauksiin ja niiden tunnelmiin tai mielikuviin. Mutta tämä levy kestää sen.

Elokuvan musiikin tuottamisesta ja säveltämisestä vastasi legendaarinen Jack Nitzsche. Tästä ainoana poikkeuksena on 'Memo From Turner', joka on Jagger/Richards kaksikon käsialaa ja nousi itsenäisenä sinkkuna brittien top30 tuntumaan. Vuonna 2000 kuollut Nitzsche toimi tuottajana, sovittajana ja soittajana tajuttoman määrän artisteja kanssa. Ura alkoi niinkin legendaaristen hahmojen, kuin Sonny Bonon ja Phil Spectorin apulaisena ja johti työskentelyyn Rolling Stonesien, Monkeesin, Buffalo Springfieldin, Tim Buckleyn ja eritoten Neil Youngin kanssa.

Rolling Stones on mainittu sekä pääosanesittäjän, että säveltäjäkaksikon toimesta. Levyn voikin sanoa olevan hyvin lähellä vuoden 1970 Stonesia ja sen lähipiiriä artistien ja soittajienkin johdosta. Kitaraa, slideä ja dulcimeria soittaa pääosin (mukana myös toinen legenda Lowell George) Ry Cooder, jonka soundit ja ideat ja ihan puhtaat äänityksetkin Stones kopioi ja varasti parin vuoden takaisella levytyksellään, jossa syntyi se toinen klassinen 'Stones-soundi'. Niimpä ei ole ihme, että vaikka Richards ei levyllä soita, levy kuulostaa siltä, kuin Richards soittaisi levyllä, tai joku kopioisi häntä. Mutta eihän se ihan näin tainnut olla..

Toinen Stones yhteys löytyy useammallakin raidalla mustaa ja sielukasta ääntään esittelevästä Merry Claytonista, joka muistetaan varmasti ikuisesti duettolaulustaan Jaggerin kanssa Stonesien ehkä kovimmalla raidalla 'Gimme Shelter'. Claytonin sooloura ei missään vaiheessa lähtenyt lentoon, mutta tällä levyllä hänen ääntään kuullaan kolmella eri raidalla. Aikansa nouseva laulaja-lauluntekijä Randy Newman vokalisoi taas avausraidan Stonesmaisen kappaleen.

Levy on aikansa ja tekijöidensä kuva. Mukana on Stones-rokkia, mustaa soulia, Last Poetsien esittämää proto-räppiä, uuden uutta Moog-syntetisaattoria sekä intialaista sitar-psykedeliaa, jossa Ry Cooder soittaa dulcimeria ja Buffy Saint-Marie munniharppua. Jälkimmäinen folk-legenda laulaa levyllä myös toisen biisin.

Eli siis; vaikka musiikkiraita on irroitettu elokuvan yhteydestä se on ihan pätevä, mikäli pitää yllämainuista artisteista ja tyyleistä. Jollain hämärällä tapaa mieleen hiipii Primal Screamin 90-luvun loppupuolen levyt sillisalaattisuuksineen. Eikä siis pahassa mielessä.

maanantai 19. elokuuta 2013

Vincent Devaud - Krautrock Inquiry 2009

'Krautrock Inquiry' on sveitsiläisen Vincent Devaudin graafikon opintojen lopputyö vuodelta 2009. Kirja sisältää leikeltyjä krautrockin ja kosmisen musiikin logoja, bändien kokoonpanodiagrammeja ja tälläisiä lavastettuja kuvia gearista, joilla musiikkia äänitettiin. Mainittakoon, että geari on Devaudin omaa. Rikas sveitsiläinen sika!

Kirja on siis opinnäytetyö, eikä varsinaisessa kaupallisessa levityksessä, vaikka siitä on otettu käsittääkseni viime vuonna myös painos. Itse törmäsin näihin LowDown artsymakasiinin sivuilla. Joka tapauksessa netin uteliaisuus sillä herätettiin ja muutamia näistä kuvista voi ihastella sieltä. Vaikuttaa joka tapauksessa perin mielenkiintoiselta, etten sanoisi.. jopa mielenkiintoiselta toden totta.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Matt Berry - Kill the Wolf 2013

Näyttelijöillä on jostain kummallisesta syystä halu esiintyä ja toteuttaa itseään myös musiikin saralla. Mistäköhän tuo johtunee? Näyttelijällä on kuitenkin usein takanaan jonkin verran koulutuksessaan musiikkiakin, tosin usein suusta tulee sitä ärsyttävää 'näyttelijälaulua'. Usein musiikki- tai laulu-ura jää myös yrityksistä huolimatta puolivillaiseksi, koska artisti haluaa kuitenkin salaa oikeasti keskittyä siihen roolinmetsästykseen ja ..näyttelemiseen. Ja tämän kaiken ajankäytöllinen yhdistäminen vaatii joko adhd:ta tai 24/7 elämää.

Matt Berry on brittiläinen koomikko, joka on ollut 2000-luvulla kohtuullisen suosittu kotimaassaan. Sen verran tunnettu naama, että hän vilahti Lontoon olympialaisten avajaisseremonioissa lavalla esittelemässä jonkun artistin. Tätä tv:stä tutun naaman ja äänen painolastia ei onneksi omalla kohdallani ole, koska en katso juuri ollenkaan televisiota. Eikä Berryn ääni siis aiheuta itselleni mitään muistumia miehen muusta elämästä.

Koomikoiden siviilielämä on usein ristiriitaista otsaan lyödyn leiman ja 'oikean' siviiliminän kanssa. Myös koomikoiden musiikki on karmeimmillaan paskaa vitsiä lyötynä levylle. Ja vitsihän on kerran hauska, toisen kerran hymyilyttää ja kolmatta kertaa sitä ei halua kuulla.
Tämän Berry väistää tekemällä musiikkia, joka ei ole varsinaisesti koomista. Miehen muita levyjä olen kuunnellut vain sieltä täältä, mutta hänen juttunsa on vanha 70-lukulainen brittifolk proge- ja analogismaustein. Siis sellainen edistyksellinen folk. Kill the Wolfilla homma on viety vielä pidemmälle, sillä kappaleiden nimiä katsellessa ja biisejä kuunnellessa on selvää, että Wicker Mania (ei Iron Maiden, vaan Hammerin kauhuklassikko 70-luvulta) tässä tehdään uudestaan.

Omalla ilkeällä tavallaanhan Wicker Man-elokuva on komedia, mutta Kill the Wolf vakava ja kauniskin pastissi-folklevy. En ole mikään hirveän suuri suoranaisen retroilun ystävä, mutta tässä kohtaa onneksi Berryn kappaleet ovat sen verran hyviä, ettei tule sellaista tunnetta, että tässä soitellaan jonkun muun jo tekemää kamaa. Tai no höpö höpö, levyn avaava 'Gather Up' yhteislauluineen, harppuineen ja mandoliineineen olisi voinut olla suoraan 'Magnet'-yhtyeen Wicker Man soundtrackilta. Seuraava 'Devil Inside Me' on levyn pääsinkku ja hivenen tavanomaisempi folk-pop. Kappaleesta ja Berryn laulutyylisestä tulee vahvoja viboja 2000-luvun ruotsalaiseen isoon musiikkiin, kuten vaikka heidän omaan retroiluun ja 'Soundtrack of Our Livesiin'. Kieltämättä Berryn ja SOOL:in vokalistin ulkonäössäkin on jotain yhteistä.. Kolmas biisi 'Fallen Angel' livauttaakin sitten yllättäen niin kaunista musiikkia, että tippa herähtää silmäkulmaan akustisen, maniskan pienen näppäilyn ja ylärekisteristä tirauttavan sähkiksen kanssa. Muutaman biisin päästä tuleva 'Solstice' 9:28 pituuksineen kasvattelee proge-elementtejä, vaikka kitarointi kuulostaakin lopussa jo pahasti joltain 80-luvun britti-neo-progelta. Tätä seuraava 'October Sun' kuulostaa taas vahvasti länsinaapurimme lauluntekotaidon tuotokselta. Levyn loppua kohti alkaa vähän tasapaksuus vaivaamaan, mutta levyn päättävä 'Farewell Summer Sun' kunnioittaa vinyylikokonaisuuksien perinnettä päättämällä pitkäsoiton kauniisti.

Kill the Wolf ei ole varmasti mikään historiaan jäävä merkkiteos, mutta mukava esimerkki näppärästä lauluntekotaidosta ja hyvästä menosta. Levyn julkaisi brittiläinen Acid Jazz-records, joten kohdeyleisö on tällä selvä. Berry soitti itse kaikki levyn instrumentit lukuunottamatta viulua ja muita orkesterisoittimia. Keikoilla hänellä on kuitenkin takanaan suurikokoonpanoinen 'Maypoles'-taustabändi (mistäköhän moinen nimi?)

perjantai 9. elokuuta 2013

Hardcore Devo: Volume One 1990

Hardcore Devo Vol.1 ja 2 julkaistiin vuonna 1990 aika pitkälti samaan aikaan, kun yhtye lopetti ensimmäisen kauden toimintansa vuonna 1991. Takana oli heikosti mennyt albumi, yhtyettä pidettiin vanhentuneena vitsinä ja keikkojen ennakkolipunmyynti pyöri siinä viidessä kappaleessa. Samaan aikaan yhtye teki yhden parhaista peliliikkeistään (niistä ei toki ole ikinä ollut pulaa) ja julkaisi peräkkäisinä vuosina nämä kaksi aikoja sitten loppuunmyytyä kokoelmaa Devon treenikämppänauhoituksista vuosien 1974-77 välillä.

Devo kiertää taas aika pitkälti samassa 'klassisessa' kokoonpanossa, kuin missä se on toiminut alusta asti. Vain rumpalit ovat vaihtuneet tiiviissä tahdissa. Tällä kokoelmalla mukana on kuiten vain kaksi; Mark ja Bob Motherbaughin pikkuveli Jim ja tietysti vastikään edesmennyt 'ihmismetrononi' Alan Myers, joka oli omalta osaltaan vahvasti vastuussa yhtyeen rytmityksestä ja soitti kaikilla kultakauden levyillä.

Devon tarina on täälläkin ainakin pari kertaa sivuttu, mutta koska se on yksi populaarikulttuurin mielenkiintoisimpia, niin kerrataan vielä kerran. Mark Mothersbaugh ja Gerald Casale opiskelivat Ohion Kentin yliopistossa osallistuen opiskelijaradikaaliin toimintaan ja olivat niin sanotusti hippejä. Yliopistolla järjestettiin 1970 mielenosoitus/valtaus, joka päätyi historiaan surullisenkuuluisalla tavalla kansalliskaartin ampuessa suoraan aseettomaan väkijoukkoon lopputuloksena neljä kuollutta, useita haavoittuneita ja yksi halvaantunut. Mothersbaughin ja Casalen naispuolinen hyvä ystävä kuoli heidän silmiensä eteen luodin repäistessä selän irti. Kansalliskaartin punaniskat välttyivät täysin kaikilta syytteiltä ja yliopisto suljettiin vuodeksi. Siat ja harjasniskat voittivat.

Tapahtumalla oli vahva vaikutus kaksikkoon, joka hylkäsi katkerana hippiaatteen ja suunnitteli ilkeämpää vastaiskua ympäröivää sikaniskamaailmaa vastaan. Syntyi de-evoluutio ja yhtye sekä musiikki toteuttamaan sen harkittua idiotismia. Mukaan pestattiin jeesaajiksi molempien pikkuveljet ja kaivettiin esille uusinta uutta maailmaa edustavat syntetisaattorit. Bändin aktiivinen toiminta alkoi vuonna 1972 ja nämä nauhoitukset alkavat vuodesta 1974.

Kokoelman nimessä esiintyvä sana hardcore ei viittaa kyseiseen punkin tyylisuuntaan vaan musiikin tai siis devoluution ytimeen, jossa tällä kokoelmalla ollaan. Bändi pääsi 80-luvun alussa kovaan rotaatioon uudella MTV-kanavalla ja yhtyeen 'Whip it Up' videoineen nosti yhtyeen top-20 listoille. Tämän kokoelman materiaalilla ei sinne olisi päästy, vaikka toki on selvää, että musiikin siemenet laskettiin tässä. Homma on kuitenkin sen verran artsyä, epäkaupallista ja hurjaa sekä siitä puuttuu vielä levy-yhtiötuotannon pakosta tuoma kulmien hionta, joten hardcore sana on erittäin osuva.

Ensimmäinen mikä tulee mieleen on miten hyvältä tämä soundaa treenikämpän neliraitanauhoitukseksi. Ja miten valmiita biisit kaikkine outouksineen ovat. Tosin bändihän löi läpimurtonsa yhteydessä 77 yleisöt ällikällä tiukkuudellaan ja homman vuotamattomuudella mihinkään suuntaan. Ja tässähän oli taustalla, että hommaa oli todellakin hiottu jo vuodesta 1972, ennenkuin se tuli suuren yleisön eteen.

Kokoelmalla on kolme biisiä, jotka hivenen muokattuna päätyivät yhtyeen klassiselle Brian Enon tuottamalle ykköslevylle 'Q: Are We Not Men? A: We Are Devo!'. Eli hajoitettu luenta Stonesien 'Satisfactionista', 'Jocko Homo' ja 'Mongoloid'. Muuten kokoelman kappaleet eivät päätyneet ikinä levytyssopimuksen mukaisille levyille asti (Mechanical Man ja Auto-Modown kyllä samannimiselle hämärälle bootlegille, jonka julkaisija edelleen arvailujen varassa), muuten kuin ehkä vaikuttimina tai osina joihinkin muihin kappaleisiin.

Levyn avaava aavemainen 'Mechanical Man' syntetisaattori-introineen tuo mieleen etäisiä sävyjä 'Autobahnista', kunnes siirtyy vahvasti Captain Beefheartimaiseen diskanttiseen nitkutukseen, jota säestää syntetisaattorin ring-modulaattorin metalliset kilahdukset.
Beefheart nousee monta kertaa muutenkin mieleen yhtyeen nytkttäen, mutta hassusti funkkaavassa musiikista. Tavallaan aika perusrokkeilua, mutta koko ajan sieltä täältä sihahtaa ja pihahtaa syntikan rikkovaa ääntä ja yhtyeen rytmikkäät laulut ovat jo nyt mukana. Välillä nörttiääni komentaa.. tai no komentaa ja komentaa. Välillä lainataan idioottityylillä muutaman vuoden takaisesta purkasta ja garagesta, kuten 'I'm A Potaton' ja 'Stop, Look and Listenin' viiltävästi pyörivissä uruissa joiden päälle stompataan autotallipauketta. Ja sanoitukset pauhaavat jo myöhemmiltä levyiltä tuttua outoilua, perverssiyttä ja devoluutiota.

Kokoelman kakkososa Vol.2 pitää sisällään vielä vahvemmin moog-syntetisoitua kamaa tämän ensimmäisen osan keskittyessä ehkä enemmän esittelemään yhtyeen alun rokkilähtökohtia. Nämä kaksi levyä julkaistiin nyt uudestaan ja heti kun vinyyliversio tulee vastaan, poimin sen kyytiin. Kuuneltavissa myös Spotifystä.

tiistai 6. elokuuta 2013

Lama - Apuri EP 2013

Lama oli tiettävästi ainoita Suomen punk-skenen bändejä, joka aloitti toimintansa ensimmäisessä aallossa 70-luvun lopussa JA jatkoi vielä toisen aallon mukaan. Muut aikalaiset muuttivat suuntaansa poppiin, iskelmään, uuteen aaltoon tai lopettivat, mutta Lama siirtyi kovan ytimen suuntaan. Onko ja oliko Lama hardcorea on sitten mielipidekysymys. Stadilainen bändi se kuitenkin oli aikana, jolloin punkkarit olivat Stadista, mutta punkbändit yleensä maakunnista.

Laman ensimmäisen vaiheen toiminta lakkasi vuonna 1983. Tämän jälkeen yhtye on toki nauttinut ja nauttii edelleen oikeastaan Suomen kentässä aika varauksetonta kulttisuosiota. Bändi on aktivoitunut tuon jälkeen noin kymmenen vuoden välein miltei alkuperäisessä kokoonpanossaan.

Koska itse olen ruvennut diggailemaan punkkia jälkijättöisesti enkä silloin aikanaan ei Lama ole ollut itselleni niitä eturivin bändejä. Yhtyeellä on toki ollut useita hienoja ralleja, mutta neljästä ekasta EP:stä koottu 'Ja mikään ei muuttunut' oli ensimmäisiä kuuntelukokemuksiani, eikä pitkäsoittona hirveän kompakti paketti. EP:t eepeinä, ei pitkäsoittona.
Tästä uudesta EP:stä kohistiin jo pitkään ennen sen julkaisua ja sen tultua ulos likipitäen kaikki kommentit ovat olleet positiviisia. Jostain syystä tämän tsekkaus on kuitenkin jäänyt vaikka mielenkiintoa olisi ollut. Levyhän on tehty yhtyeen viimeisen alkuperäisen kokoonpanon kanssa (Rane Raitsikka bassossa) ja sisältää uutta materiaalia ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen, jos 2007 julkaistua 93-liveä ei huomioi.

Seiskatuumaisen Apuri-EP:n nimi tulee 'apuri-punkeille' nimensä antaneen (EP:n kansikuvapoika?) Esa Apurin mukaan ja tietty hänestä kertovasta nimibiisistä. Apuri-punkkarit saivat kyseenalaista mainetta olemalla vastuussa miltei kaikesta siihen punkkiin liitetystä negatiivisesta käytöksestä, johon varautuneet mielikuvat häiriköivistä punkkareista edelleen liittyvät. Ensimmäisen aallon jannuthan olivat idealisteja, jotka saivat turpiin tomppeleilta väkivaltaisesti itseään toteuttavilta diineiltä. Kun diinit katosivat pari vuotta myöhemmin, sama aines etsiytyi punkin ja hc:n pariin vittuilemaan mummoille ja räkimään seinille. Tämän porukan näkyvin hahmo oli Apuri, joka oli aina ja joka paikassa. Soittamisen ja zinejen tai muun aktiivisen tekemisen sijasta kyseinen jengi keskittyi dokaamiseen ja päihteiden käyttöön, vaikka toki kävi yleisönä keikoilla. Itse biisi on bändin vanhaa materiaalia ja soitettu keikoilla jo pitkään.

Levyn avaava 'Kadunmies' on cover-versio Cockney Rejectsien klassisesta 'Oi, oi oi':sta. Kakkosbiisi on 'ensimmäinen Lama-biisi', Epen kaverin ja hetken Widows-miehen Kellogs Bollocksin 'Pakkoloma'. Kellogs itsehän kuoli hämärissä olosuhteissa 1993, eikä miehestä löytynyt muuta kuin Kolera-altaassa ollut jalka. Kuulemma tämän maan ensimmäinen DNA-testi paljasti henkilöllisyyden. Nimibiisi on taas käännös UK Subsin biisistä. Levyn päättää Chron Gen 'Mindless Few' käännös 'Sähköä ilmassa'.

Lama 2013 kuulostaa yllättävän hyvältä. Tuotanto on sopivan rupista ja käännöslyriikat pelittävät. Mieleen ei hiivi hetkeäkään epäilystä tai höpöä, kun yli viisikymppinen Epe laulaa kadunmiehistä ja Dr. Martens kengistä, mutta ei siltikään yritä kuulostaa teini-ikäiseltä. Eikä pappamuistelolta. Live esiintymisten silminnäkijät ovat myös olleet vakuuttuneita. Suurin nurina levyn kohdalla on tullut siitä, että se sisältää Kellogsin bändille tekemää biisiä lukuunottamatta pelkkiä covereita. Minua se ei haittaa, kun on itsekin tullut soitettua cover-musaa. Kuinka moni bändi aikanaan 'lainaili' Lamaa (kaurapuuromainos opetti myös, että kannattaa omistaa omien biisien kustannussopimukset..)? Kaikki riffithän on jo keksitty, joten miksei Lama voi nyt lainailla muilta? Toki ymmärrän, että genreen kuuluu vahvasti se omien biisien tekeminen, mutta kyllähän siellä on aina käytetty myös 'lainausvapautta'. Yhtä kaikki, olisi kieltämättä mielenkiintoista kuulla Laman omiakin uusia biisejä, ei siinä mitään.

Jos laadun tae on se, että seiskatuumainen kääntyy puolen loputtua ympäri, Apuri-EP on täyttä tavaraa.