lauantai 31. maaliskuuta 2012

Nolla nolla nolla - S/T 1984

Suomalaisen kultti-postpunkbändi Nolla nolla nollan EP 'Oodeja simasuille' oli tovi sitten Levyhyllyn nostossa. Svart-records on nyt ottanut bändin ainoasta kokopitkästä uusintapainoksen. Kaikki tämähän oli kuultavissa jo vuoden 1996 kokoelmalla 'Tänään täällä, huomenna poissa' kokoelmalla, mutta kiikutimpa tämän vinyylin Combat Record Shopista himaan.

Nolla nolla nolla ilmestyi hetkeksi Hälsingin punk-kuvioihin 70-80-luvun välissä esiintyen silloin vielä pienelle, mutta fanaattiselle punk-yleisölle yhdessä muun muassa Laman kanssa. Itse asiassa Laman Epe ja Nollan Jore kuulostivat aika pitkälti samalta, luulin jopa jossain vaiheessa, että Epe lauloi Mustassa paraatissa, vaikka kyseessä olikin Jore.

Bändi yritti saada levytyssopimusta ja Johanna olikin kiinnostunut, mutta ei silti lämmennyt 'tarkastajan' tsekattua keikan. Tästä seurasi bändin legendaarinen omakustanne EP 'Oodeja simasuille'. Ei mennyt pitkään tämän jälkeen, kun bändi hajosi.

Pitkäsoiton tarina on sikäli ihmeellinen, että pari vuotta myöhemmin yhtye esiintyi ensimmäistä kertaa 'muistelokonsertissa', josta Johannan tuottaja Súmen ehdotti, että tehtäisiinkö se levy nyt. Ja sehän sopi bändille. Yhtye oli tässä vaiheessa alkuperäisen viisimiehisen sijaan nelikko.

Uusia biisejä yhtyeellä ei ollut, joten materiaali oli parin vuoden takaisen EP:n ja sen ulkopuolelle jääneiden biisien varassa. Toki niistä tehtiin uudet versiot, mutta tässä kohtaa 'Oodeja simasuille' levyn paskainen tuotanto vie voiton tämän täyspitkän puunatummista versioista. Ehkä vähän liikaa kaikua ja EP:n vimma oli laimentunut. Toisaalta avausbiisi 'Hyvästi huominen' omasi pop-punk potentiaalia.

Kuitenkin täyspitkä kadotti jotain Oodeja simasuille EP:n seinille ja reunoille kurottelusta ja muutti bändin pliisumman kuuloiseksi. Jore ja Ykä olivat valuttaneet elektro-punkin nesteet Mustassa paraatissa. Mielipide saattaisi olla tietysti toinen, jos levyt olisi kuullut toisinpäin.


perjantai 30. maaliskuuta 2012

Neljä ruusua - Sukellus 1990



Neljä ruusua huorasi myöhemmän olemassa olonsa ajan kaiken maailman muotien kanssa. Sukellus oli vuoden 1990 tuotos, jolloin bändi seurasi suuren maailman sekvenssoitua tanssipoppia. Laukauksena, tai harhalaukauksena se osui kuitenkin kohteeseensa ja kappale ei kuulosta falsettilauluineen edelleenkään vanhentuneelta. Kertsissä laulaa Neumann, joka oli bändin "löytäjä" ja toimi EMI:n uusien kykyjen etsijänä. Tuolloin.

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Remu - no panic 1978

"Remus Solo", eli Remun ensimmäinen soololevy, joka äänitettiin yhdessä putkessa kesällä 1978 aika nimekkään kokoonpanon kanssa. Olen aikaisemmin hehkuttanut Aaltosen 80-luvun suomenkielisiä 'katuiskelmiä', mutta tämä 'englanniksi' (remlanniksi) laulettu eka soolo ei ole muuten yhtään hullumpi levy.
Itse asiassa levy toimisi varmaan hyvin tai jopa paremmin kaverikaljoittelun taustamusana, kuin Harigeins. Koska samanlaisista rock-pastisseistahan tässä on kyse, mutta biisit eivät ole tietenkään niin puhkikuluneita.

Lido Salosen mukaan levy tehtiin niin, että hän teki biisit, joista sai muutaman satasen suoraan käteen ja krediitit Remulle. Tämän jälkeen studiolle kuskattiin kauheat lestit tequilaa ja äijät vetivät pään täyteen, jonka jälkeen soitettiin levy kasaan pulverin voimalla yhdessä yössä. Ainoa selvinpäin ollut oli urkuja levyllä soittanut Jukka Gustavsson.

Tarina on varmaan tosi, sillä No Panic on helvetin suoraviivainen rock-levy, jossa hoilotetaan jotain englantia muistuttavia laineja ja anthemeja ja rokataan kovaa ja rouheasti. Levy alkaa Remun tyylille uskollisesti laineilla "Ai riili kat ty gou, ai riili kat tu blou" ja sitten mennään. Remu huudahtelee yllättelevästi ja suoltaa rokkipuppuaan. Levyltä löytyy biisinnimihirviöitä tyyliin 'Do the Alamo'.

Melkein tekisi mieli sanoa, että levy pesee tuon ajan Ganes-kiekot melkein mennen tullen. Bändi oli Häkkisen ja Remun johdolla tullut aikaisemmin häntä koipien välissä Englannista ja lämpö alkoi hiljalleen hiipumaan. Kaikki kunnia bändille, mutta tuolloin alkoi Kalliokin olla tyhjiin imetty ja innoton, joten soolon one-shot bändi jytää.
Käsittääkseni Remulla oli tähän aikaan ongelmia selkänsä kanssa, jolloin tälläkin levyllä rumpuja soittanut Beaver Aitto-Oja toimi yhtyeessä kannuttajana. Bassossa oli toinen ex-wigwam Måns 'vaikeanimi' Groundstroem, komppikitaraa soitti Cisse Häkkinen ja Lido Salonen huolehti liidi-kitarasta.

Musiikki on siis sellaista huolimatonta boogieta, johon Ganes ei kyennyt eikä ehkä halunnutkaan. Kakkosbiisi 'Two Below'n Tina Turner/Stones funk jytää, vaikka ihan varkauden kohteen tasolle ei päästäkään. En tiedä jaksaako tätä levyä nyt ihan loputtomiin, mutta jos jostain syystä haluaa kuunnella Remun laulamaa rokkia ja ilman Ganeseja, niin sopii siihen. Ja kiva kuulla Gustavssonin soittavan joskus groovaavaa rokkia, johon näköjään olisi ollut lahjakkuutta enemmänkin.

lauantai 24. maaliskuuta 2012

Leevi & The Leavings - Onnelliset 1981



Gösta Sundqvistin ei tarvinnut eläessäänkään olla niin sanotusti aliarvostettu musiikin tekijä ja lyyrikko eikä etenkään kuoleman jälkeen. Tämäkin kappale tiivistää toopen rivitalossa asuvan kuluttamisen nousun Suomen 70/80-lukujen taitteessa lempeästi, vailla turhaa ilkeyttä. Tekniikan maailmaa lukeva insinöörimies tiesi mikä tekee onnelliseksi.

Leavings lipui 80-luvulla ehkä sinne ihan 'puhtaaseen' iskelmään, joten yhtyeen puhtaat uuden aallon/uuden romantiikan juuret ovat allekirjoittaneellakin aina välillä unohduksissa.

Yksi yhtyeen pieniä mutta tärkeitä äänellisiä kulmakiviä oli biisien napakka naislauluosuus. Eri laulajattaria oli eri levyillä jonkun verran, mutta tulkintatyyli aina sama.

Käsittääkseni kyseinen video on ihan aito promovideo vuoden 1981 'Mies joka toi rock'n rollin Suomeen' levyltä. Suomen XTC?

torstai 22. maaliskuuta 2012

Esa Kotilainen - Soiva tehdas 2011

Esa Kotilainen on pulpahdellut tässä blogissa siellä täällä, vaikkei mikään mainstream-muusikko olekaan (ehkä juuri siitä syystä!). Kuuluisinta jälkeä hän taisi tehdä Wigwamin 'Nuclear Nightclubilla', vaikka onkin ollut mukana monenmoisessa.

Kotilaisen vuonna 1977 ilmestynyt 'Ajatuslapsi' on aika ylhäisessä yksinäisyydessään aikansa ja sen jälkeenkin ilmestyneessä suomalaisessa 'berliiniläisen koulukunnan' elektronisessa musiikissa - lue suhinassa.

Artisti on viime vuosina aktivoitunut taas levytetyn musiikin saralla ja viime vuonna hän julkaisi tämän 'Soiva tehdas' levyn. Esa Kotilainen on syntyjään ja taas nykyisin Kuusankoskelainen, joten teollisuuspaikkakunta on tuttu. Voikkaan tehtaan sulkeminen vuonna 2005 oli ensimmäisiä askeleita koko paperiteollisuuden alasajoon Suomessa ja nykyisin komplekseissa on hiljaista. Kotilainen kiersi kuitenkin viisitoista vuotta aikaisemmin nauhurinsa kanssa ja taltioi sellu- ja paperitehtaiden silloin vielä eloisaa huminaa, prosessin ja laitteiden ääntä.

Koska Kotilaista voi kuitenkin luonnehtia musiikilliseksi romantikoksi, mitään takavuosien saksalaistyylistä industrial-piinaa ei levyllä ole. Huminat ja kolinat täydennetään miehen legendaarisella minimoogilla ja uudemmanaikaisilla syntikka-padeilla. Koska olen itse samankaltaisesta kaupungista saman Kymijoen alajuoksulta, levyn äänet kuulostavat omaan korvaan nostalgisiltä ja tylsän maailman tositarinan takia myös surullisilta.

Kymenlaakson paikallislehdet kirjoittivat viime vuonna levyarvostelujaan albumista vielä paikalla asuvalle persukansalle, joka on tottunut kuuntelemaan suhinaa ainoastaan tuulipuvuistaan. Tästä syystä ihmisiä piti valistaa 'olemaan avoimin mielin' ja ottamaan levy enemmänkin 'kokemuksena, kuin melodisena musiikkina'.
Vanha Saksanrintaman veteraani hymähtää tässä kohtaa pilkallisesti, mutta toisaalta levyn huminaa ja kolinaa kuunnellessa ei voi välttyä ajatukselta, että teollisuuspaikkakunnan äänimaisema on tosiaan saattanut jossain vaiheessa virittää kuuntelemaan juuri sitä suhinaa. Veden yli kaukaa kantautuva humina ja hyrinä, laivadieselin jumputus horisontin takaa.. nostalgiaa. Joka tapauksessa äänimaisema saattaa olla mielenkiintoisempi kuin keskinkertainen biisi.

Soiva tehdas on mielenkiintoinen äänimaalailu ja osuu omalla kohdalla suoraan ja sisään. Äänimaailman konservointi on kultturiteko sinällään ja ansaitsisi jo pelkästään siitä syystä kunniamaininnan. Nämä äänet nimittäin katoavat pian. Eikä edes haju jää.

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Digital Leather - Modern Problems 2012

Digital Leather on arizonalaisen Shawn Foreen yhden miehen yhtye. Välillä ihmettelen, miksei tämä ole suositumpi cousteau-pipojen keskuudessa, mutta sitten tulee mieleen, että ironiset lasit saattavat mennä vähän liian huuruun.

Digital Leather on eeppisistä hetkistään huolimatta tajuttoman tympeää ja ankeaa musaa ilman mitään tahallista huumoria tai ironian pilkahdusta. Se kuulostaa tavallaan suoraan masentuneen ja ihmisvihaisen avohoitopotilaan tekemältä kamalta. Sellaista kemiallista synapunk-discoa jota voitaisiin soittaa jonkun Raamattuvyöhykkeen peräkylän piilohomoluolassa. Savuisen luolan äijät machoilevat pulveritöllit nenänpielessä ja vetävät pihalla sen hetkistä 'kumppaniaan' miehekkästi turpaan.

Jotain kertonee levyn piirretty kansi, jossa vihreän paskakasan luukulle jonottaa sarja ilvettäviä ja vittumaisia olentoja.

Shawn Foreen musiikkiin ei siis kuulu romanttinen rakkaus, mutta miehellä oli pitkä levytystauko sillä edellinen levy ilmestyi 2009. Syynä tähän oli Foreen ystävän ja suojelijan Jay Retardin kuolema. Näitä teemoja käsitellään tälläkin levyllä, mutta artistin itsensä mukaan kuvitteellisten hahmojen kautta.

Musiikillisesti Digital Leather on aina jollain tapaa kiehtonut. Foreella on silmää kappaleille ja melodioillekin, jotka paukutetaan laulun päälle kiivaalla rumpukoneella, surisevalla syntikalla ja voimasoinnuilla. Tällä levyllä kitarakaan ei ole ihan puhtaasti vireessä, mutta ei haittaa menoa. Periaatteessa jos Ramonesilla olisi ollut synat, musiikki olisi saattanut olla tälläistä. Periaatteessa. Näennäisen melodisuuden rinnalla lauletaan kuitenkin 'The Man With No Emotion' tyylisiä kappaleita ja viestejä.

Foree äänitti levyn demoja asuessaan Berliinissä ja nauhoitti levyn yksin himassaan nauhurille. Mistään hifistelystä ei ole kyse. Levyä vaivaa kuitenkin sama, kuin muitakin miehen levyjä; hyvistä biiseistä huolimatta levy on kuultu siinä viidennen kappaleen kohdalla. No, ne ovat hyvät viisi kappaletta.

lauantai 17. maaliskuuta 2012

Se ei soita, eikä laula..

.. Mutta tanssii.

Jutun avauskuvana käytetty Jerry Velezin kuva Woodstockin festivaaleilta ei tietenkään anna ihan täyttä kunniaa tyypille, joka soitti ihan ammatikseenkin perkussioita. Silti yksi Jimi maanantaiaamun setin visuaalisesti mieleenpainuneimpia hetkiä on Velezin tutkalla, mutta myös täysin fiiliksissä vetämä perkussionsoitto/fiilistely yhtyeen tärkeimmällä keikalla. 'Gypsy Sun & The Rainbows' oli vain neljä keikkaa soittanut kokoonpano Jimin etsiessä itseään ja bändin muotoa. Soittajat olivat hyviä, mutta Velez kumppaneineen nousi lavalle vain yhteistä kaksi harjoitusta takanaan. Velez löytyi new yorkilaisen klubin lavalta, josta hänet paiskattiin ikonosoituneen festarin ja setin lavalle.

Joka tapauksessa Velezin ylikierroksilla käynyt heiluminen vaikutti varmasti Jimin ja kumppaneiden fiilikseen ja esiintymiseen, nostaen keikan yhdeksi legendaarisimmista seteistä ikinä. Äänityksessä Velezin perkat ovat täysin poissa. Joku väitti, etteivät ne kuuluneet myöskään PA:sta. Lavalla ne varmasti kuuluivat. Jäljelle jäi vain hänen heiluminen filmimateriaalilla.

Go-go tytöt olivat 60-luvun puolessa välissä hetken aikaa tärkeä elementti vauhdikkaan rokin esittämisessä. Myöhemmin tanssimusiikin ja klubien kohdalla puhuttiin esitanssijoista. Parhaimmillaan asettelu nosti musiikin lisänousuun. Tässä Danny näyttää Koivistolaisten sisarusten kanssa mallia kotoisista go-go-tytöistä. Koivistolaisethan myöhemmin yrittivät useaankin otteeseen ottaa ihan mikinkin käteen.



Dannystä kuitenkin muutama askel toiseen suuntaan. Hawkwind oli 70-luvun alussa Englannin vastakulttuurin valonkantaja, mutta osui myös vahingossa hittiin. Go-go-tytöt olivat joutuneet epäsuosioon rokin 'aikuistuessa', mutta eivät sinänsä kadonneet, vaan muuttivat muotoa. Jättitissinen maaemoa muistuttava Lady Stacia oli tärkeä osa yhtyeen epäkorrektia lavashowta, jossa soittajat jumittivat instrumenttejaan samalla, kun Stacia tanssi maalattuna tai maalaamattomana luontoäidin asussa. Stacian vaikutus luettiin levynkansikrediitteihin asti ja hänen jättäessään yhtyeen 1975 vaikutukset eivät olleet pienet eivätkä korvattavissa.

Punk heitti go-go asenteen yleisön puolelle, mutta lavalle noussutta hetkuttajaa tai uhoajaa ei katsottu pitkään, vaan hän lensi tylysti pois. Myös laulusolistit joutuivat liikkumaan enemmän, eikä paikallaan pönöttävän staran taakse tarvittu vääntelehtijöitä. 80-luvulla kotoinen Agents toi go-go-tytöt hetkeksi takaisin, mutta konservoituna.

Homma ei kuitenkaan tähän loppunut, sillä rytmimusiikki ja paikallaan jäpittävä laulusolisti eivät ole hyvä yhdistelmä. Tämä vain on kosminen totuus. Tämän ymmärsivät myös Happy Mondaysin Ryderin veljekset. Yhtyeen tanssija Bez oli tärkeä lenkki yhtyeen lava'kemiaa' ja miksei levykemiaakin, sillä krediitteihin päässyt Bez käsittääkseni jorasi studiossakin. Bez nousikin yhtyeen toiseksi keulakuvaksi ja ihmettelyn aiheeksi. Legendan mukaan The Fall yhtye tarjosi Bezistä sievoisen summan puntia, mutta Mondays ei myynyt.
Jotain kertonee, että comebackissä myös Bez kuului luonnollisesti yhtyeeseen.

Jos pitää Mondaysia jostain syystä laatumusiikkina, niin ei-laatumusiikin puolella tanssijatytöt olivat tuttuja läpi koko 90-luvun eurodancen. Yhtyeeseen kuului luonnollisena osana etninen, valkoinen tai sekä- että taustatanssijat, jotka kustannustehokkaasti usein myös 'lauloivat'. Nyttemmin ilmiö on hivenen hävinnyt, mutta ei vaadi selvännäkijän, tai edes selväpäisen kykyjä ennustaakseen niiden jossain vaiheessa taas palaavan. Etenkin kun kulutusmusiikkikin siirtyy olosuhteiden pakosta takaisin lavoille.