Agents & Vesa Haaja - Sound on Sound 2014

Instituutioksi muodostunut Agents on julkaissut omalla nimellään levyjä neljällä vuosikymmenellä ja toiminut jo peräti viiden(!) vuosikymmenen aikajanalla.
Yhtyeen musiikki sijoittuu tanssilavan tuoksuiseen myyttiseen 60-lukuun, jossa lavan reunalla ovat juhannuskoivut ja lavan taustalla suomenlippu. Johonkin kultasuoneen on osuttu, sillä jokin aikaa sitten kävin katsomassa yhtyeen keikkaa ja siellä oli 18-vuotiaista seitsenkymppisiin kuuntelemassa jotain sellaista, mitä ei ehkä oikeasti ole ollut olemassa, kuin kuvitelmissa. Ja loput tanssivat.

Agentsin solistikatraskin on huima. Laskutavoista riippuen yhtyeessä on laulanut kuusi vokalistia, joista vain yksi ei ole päässyt solistien raskaaseen sarjaan (Haaja on siellä jo puoliksi, mutta ensilevyllä vokalisoinut Pekka Rytkönen ei). Vai miltä kuulostaa esimuoto säestämässä Tuomari Nurmiota, itse Agents Rauli Baddingin loppujuoppokautena (joka poiki kuitenkin muutaman miehen parhaimmista kappaleista), legenda Topi Sorsakoski ja tämän saappaat yllättävän kunniakkaasti täyttänyt Jorma Kääriäinen? Siinä on Haajan pojalla miltei Agentsien ikätoveruudesta huolimatta sellainen suora lyötävänä, että huolimatta hyvästä lavakarismasta, äänestä, sekä melkein kymmenestä vuodesta bändin kyydissä hän on yleisön silmissä vieläkin 'pojan' leima otsassaan..

Sound on Sound on kolmas Agents-levy, jolla entinen Whistle Bait-solisti on mukana ja se kuulostaa hyvältä. Yhtye ei sävellä itse ja jutun juju on kaivella vanhoja iskelmiä, italoita ja rokkeja ja kääntää ne suomeksi tai turvautua vanhoihin käännöksiin, joita piisaa. Osa suomennoksista on Haajan omia. Pulliaisen ja kumppaneiden hommaksi jää tulkita kappale Agents-tyyliin autenttisella rautalankasoundilla, joka on samalla hillityn rock. Tähän päälle tunteikkaat vokaalit ja slaavilaista melankoliaa ja homma toimii. Sound on Soundilla on myös kaksi englanniksi laulettua kappaletta, joita harrastettiin edellistenkin laulajien kanssa. Tässä kohtaa Haaja poikkeaa edeltäjistään hanskaamalla engelskankin hyvin, tosin autenttinen kuusarimeno sallii myös tankeron. Kappalemateriaalin kirjoittajissa on Burt Bacharachia, Lee Hazelwoodia ja Dannyn 60-luvulla esittämää käännöstä.

Mikä levyä kuunnellessa kiinnittää huomiota - erityisesti kuulokkeiden kanssa, on sen puunattu lähes korvakarkkia muistuttava soundi. Kaikki Agents-levyt tuottanut Pulliainen on tunnettu analogipuristi, joten hän on loihtinut tämän soundin omassa Hitsville #3 studiossaan, jossa on käytössä 16-raitaa analogiääntä. En nyt vertaa 60-luvun alun 'hulluun neroon' Joe Meekiin, mutta jotain samaa napsahtelevassa kaiussa, tilan käytössä ja torvien pörähtelyssä on. Valitettavasti muuten fonisti Juho Hurskainen, Haajan vanha yhtyetoveri Whistle Baitista poistui yhtyeestä levyn ilmestymisen jälkeen. Agentsin soundihan on 'uudistunut' Haajan mukaan tulon jälkeen. Toki Agents-universumin rajoissa.

Yllämainitusta Joe Meekistä tulikin mieleen, että kymmenisen vuotta sitten Pulliainen kertoi haastattelussa olevansa tekemässä nauhakokeilu/elektroakustista musiikkia sisältävää levyä ja sen olisi julkaissut Atte Blom. Koska sitä ei ole kuulunut eikä näkynyt, niin oletan projektin olevan kuopattu.

Neljä ruusua - Sukellus 1990

Neljä ruusua huorasi myöhemmän olemassa olonsa ajan kaiken maailman muotien kanssa. Sukellus oli vuoden 1990 tuotos, jolloin bändi seurasi suuren maailman sekvenssoitua tanssipoppia. Laukauksena, tai harhalaukauksena se osui kuitenkin kohteeseensa ja kappale ei kuulosta falsettilauluineen edelleenkään vanhentuneelta. Kertsissä laulaa Neumann, joka oli bändin "löytäjä" ja toimi EMI:n uusien kykyjen etsijänä. Tuolloin.

Tom Waits - Blood Money 2002

Blood Money julkaistiin samanaikaisesti vuonna 2002, kuin sisarensa Alice. Levyjä yhdistää teatteri, sillä molemmat sisältävät teatteriesityksille tehtyä musiikkia. Ihan ensimmäistä kertaa Waits ei ollut hommaa tekemässä, sillä jo aikaisemmin oli ilmestynyt levyt Black Rider ja Frankie's Wild Years.

Blood Money sisältää siis 'Woyzeck-kirottu' näytelmään tehtyä musiikkia. Näytelmä sai alkuperäisen ensi-iltansa 1913 (Waitsin musisoima versio 2000) ja Alicen tavoin Blood Moneyn musiikki ja tunnelma pelaa live-action-roleplaytään 1900-luvun alun Euroopasta. Hullua kabareeta, herkkiä schlagereita ja möreää jatsia.
Samat vuosisadan alun- ja puolenvälin erikoiset soittimet soivat kummallakin levyllä (mm. Stroh-viulu ja ensimmäinen kaupallinen 'syntetisaattori' Chamberlain). Kummankaan levyn tarkasta äänitysajankohdasta ei ole tietoa, vaan niitä on tehty ja ne on koottu ripottain.

Happy Mondays - Yes Please! 1992

Pills 'n' Thrills and Bellyaches oli Happy Mondaysin läpimurtolevy, jonka suurin musiikillinen saavutus oli olla oikealla paikalla oikeaan aikaan. Post-modernistisena aikana voidaan ohittaa olankohautuksella se tosiasia, että levyn kaikki biisit olivat varastettu toisilta, Shaun Ryder ei osannut laulaa ja muutenkin homma oli päin persettä. Noste kuitenkin vei levyn Englannin listaykköseksi ja nosti nauttimaan ainakin ajankuvansa klassikkostatusta.

Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt ..Yes Please! on kuitenkin mielenkiintoisempi levy.
Tämä ei tarkoita sitä, että Yes Please! olisi missään mielessä parempi levy kuin edeltäjänsä. Päinvastoin. Levy on yksi älyttömimmistä musiikkiteollisuuden seinään ajoista.
Jos tätä ennen Shaun Ryderin päihtynyt ölinä ja jannujen tajuton sekoilu oli jokaisella kerralla muuttunut Mötley Crüe-tyylisesti kullaksi, tilanne vaihtui.

Talking Headsin Chris Frantzin ja Tina Weymouthin tuottama levy päätettiin äänittää Barbadoksella, koska Shaunin heroiiniongelma oli karannut käsistä. Samalla kun vokalisti saataisiin pidettyä erossa aineista, musiikkiin voitaisiin yhdistää ympäristön lattarivaikutteita.

Päin persettähän se meni. Aikaisemman tuhman rockin ja raven yhdistelmän sijasta tulikin paskaa ja kasvotonta lattarivaikutteista tanssimusaa. Ja Shaun kilahti heti lentokoneesta ulos päästyään crackiin, jota oli paikan päällä runsaasti tarjolla. Tiettävästi tositarinan mukaan hän jopa myi päällä olevat vaatteensakin saadakseen tätä. Jos siis haluaa kuulla, millainen on väsynyt levy, Yes Please! on varma valinta.

Factory/Hacienda-mesenaatti Tony Wilsonin saapuessa Manchesterin lentokentälle bändiä vastaan paljastui, että budjetin täysin ylittänyt levytys ei pitänyt sisällään lauluraitoja. Niiden avulla Ryder kiristi itselleen lisää huumerahaa.. Joviaali Wilson maksoi rahat ja sai paskat vokaalit. Ja kaatoi Factory-levymerkin. Eikä Happy Mondaysiakaan enää tämän jälkeen ollut. Muuta kuin 2000-luvun alusta lähtien 'rahat pois'-tyylisenä kiertuekokoonpanona.

Madonna - Justify My Love 1990

Madonnan Immaculate Collection-kokoelmalle levyttämä sinkku 'Justify My Love' on hyvä esimerkki loistavasta kyvystä ratsastaa aikansa kuumimmilla tyyleillä ja yhtestyökumppaneilla. Konkreettista todistetta jälkimmäisestä väitteestä ei ole, vaikka näihin aikoihin neidillä ja kappaleen tuottaja Lenny Kravitzilla huhuttiin olevan fyysinenkin suhde. Tämän Kravitz kuitenkin kielsi.

Joka tapauksessa biisi kuulostaa edelleenkin tuoreelta ja hmm... eroottiselta. Ilman tuota videotakin, jonka esittäminen kiellettiin MTV:llä. Tämä ei estänyt eteerisen ja aikansa viileimpien biittien päälle rakennetun kappaleen matkaa listojen huipulle. Madonnan seuraava levy Erotica ratsasti samoilla eväillä, muttei enää laadulla.