keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Leigh Stephens - And a Cast Of Thousands 1971

Tälläinen tarttui mukaan kantakaupungilla sijaitsevasta käytettyjen vinyylien kaupasta.

Useimmille Leigh Stephens ei sano nimenä mitään, joten helpotetaan sanomalla hänen olleen Blue Cheerin ensimmäinen kitaristi, joka kirjoitti raskaan ja ÄÄNEKKÄÄN rokin kivijalkaan omat pienet riipustuksensa.

Stephens jätti yhtyeen kahden ensilevyn jälkeen musiikillisten erimielisyyksien - tai joidenkin mukaan kuurouden takia.

Stephensin ensimmäinen soololevy 'Red Weather' oli vielä jatkumoa Cheerin mahtavan ylituotetulle, mutta likaiselle 'Outsideinsidelle'. Hän perusti sen jälkeen pikkukuuluisuutta saaneen 'Silver Meter' rock-trion, joka söi samoista eväistä, kuin alkuperäinen Cheer.

Tämä toinen soololevy äänitettiin ja julkaistiin Englannissa ja poikkeaa totaalisesti aiemmasta linjasta. Musiikki on soul-rockkia, eikä edes ihan kirkkaimmasta päästä. Silti Stephensin ja levyllä vokalisoivien mimmien törkeästi falsetissa vetävät biisit ovat jollain oudolla tavalla aseistariisuvia. Biisimateriaalikaan ei ole mitään suurenmoista, soundit laimeat, mutta silti viihdyttävää. Köyhänmiehen Motownia?

Lainabiisinä levyllä on Stonesien 'Jumpin Jack Flash', joka vedetään myös sinisilmä-soulina torvisektioiden säestämänä. Onkin hämmentävää, miten vähän entinen 'kitarasankari' esittelee taitojaan. Levy ei ole mikään maailmaa mullistava, mutta kenties sopisi tyypille, joka soittelee juhlissa levyiltä sellaista vähemmänkin tunnettua soul-rockia?

tiistai 27. marraskuuta 2012

Rockin apumiehet #24 - Steve Shelley

Steve Shelley (s.1963) on syntyjään Amerikan keskilännen pikkukaupungista, mutta yhdistetään parhaiten erittäin New Yorkilaisen yhtyeen Sonic Youthin rumpaliksi.

Shelley soitti keski-lännessä useissa yhtyeissä, kuuluisimpana Yello Biafran levy-yhtiölle levyttäneessä Crucifucks-bändissä. Täältä Shelleyn matka jatkui New Yorkin Manhattanille, jossa hän asui ja hoiti Thurston Mooren ja Kim Gordonin asuntoa näiden ollessa bändinsä kanssa Euroopan kiertueella.

Sonic Youth kohtasi edellisen rumpalinsa kanssa kaiketi henkilökemiallisia ongelmia ja yhtye pestasi rundilta palattuaan Shelleyn rumpalin pallille ilman koesoittoja.

Tällä pallilla Shelley istuikin yhtyeen nykyiseen hyllylle joutumiseen asti. Toki Shelley on tässä välissä soittanut muissakin proggiksissa, kuten Cat Powerissä, Youthin jäsenten soololevyillä, 'Velvet Goldmine' elokuvan soundtrackin 'Wyllde Ratsissa', I'm Not There-soundtrackissä ja entisen NEU!-miehen Michael Rotherin 'Hallogallossa'.

Steve Shelleyn taustaan uppoava rumputyöskentely on olennainen osa Sonic Youthin soundia, vaikka ei ensimmäisenä sieltä nouse mieleen. Surina, hurina ja riffittely saattaisi hukkua korkeaprofiilisemman rumpalin alle. Tai siis sellaisen, joka yrittäisi väenväkisin. Silti Shelleyn rumpalointia ei voi julistaa tasapaksuksi, vaan tämä soittaa voimakkailla nyansseilla.

Shelley toi patteristoonsa kapuloiksi myös marakasseja ja muita perkussioita, ollen voimakkaana esikuvan kasarin vaihtoehtorumpaleille. Itse kuvailisinkin Shelleytä eräänlaisena 'indien Ringo Starrina'. Ei suuri virtuoosi, mutta juuri oikea tyyppi oikeassa paikassa. Vähäeleisimpiä, mutta silti totaalisen hienoja hetkiä edustaa esimerkiksi kappaleen '100%' rumpubreikki, jonka jälkeen Gordonin monotoninen basso lähtee jauhamaan ja kitarat kirkumaan. Kylmät väreet.

Miehen ja yhtyeen tavaramerkiksi on muodostunut se taidesurinan päälle lyöty käppäinen kapuloiden tahti-isku. Sitten lähtee. Shelleyn matalasta profiilista johtuen häntä ei ole myöskään liiemmin nähty tylsissä rumpalilehdissä eikä sekalaista kannukokoelmaa käyttävää muusikkoa bänditovereidensa kanssa ole nähty soitinmainoksissa. Itse asiassa Sonic Youth on yhtye, jolta on varastettu uran aikana kummallisen paljon  gearia. Jossain on jopa esitetty salaliittoteorioita tiedustelupalvelun osuudesta asiaan..

Sonic Youthin tulevaisuus on tosiaan Mooren ja Gordonin eron jälkeen katkolla, mutta toivottavasti ryhmää kuullaan vielä joskus yhdessä.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Pebbles - Volume 2 1992

Levyhyllystä löytyy fyysisinä esineinä vähintään alakanttiin laskien pari-kolmekymmentä amerikkalaisen 60-luvun garage-rokin kokoelmaa, mutta kuten blogia seuranneet ovat huomanneet, en ole niistä ihan hirveästi kirjoitellut.

En tiedä onko tässä takana joku menneisyyden trauma, sillä 90-luvun puolessa välissä aloin saada käsiini näitä Pistepirkkojenkin haastatteluissa mainittuja esi-punkkokoelmia. Silti, vaikka vaahtosin kuinka paljon näistä kavereilleni, ei kukaan oikein lämmennyt samaan tahtiin tälle hommalle.
Niitä kiinnosti "trip-hop", klubimusa, funk ja muu viileily, eikä kunnon käppäinen luuserirock. Tämä kaikki on varmasti vaikuttanut siihen, etten ole jaksanut hirveästi vaahdota aiheesta, vaikka edelleenkin toisinaan kuuntelen tätä kamaa. Ne tietää ja ymmärtää, ketkä tietää ja ymmärtää tämän tavaran arvon.

Näitä kokoelmia on lukematon määrä ja uusia jaksetaan edelleenkin koostaa. Kaikkihan alkoi Lenny Kayen (myöhemmin Patti Smith Groupin kitaristi ja kapellimestari) koostamasta 'Nuggets'-kokoelmasta 1972. Kokoelmasarja jatkui ja vaikutti todistettavasti uuden punk-liikkeen musiikilliseen antiin. Punkin tyyliin garage-bändit loistivat lähinnä seiskatuumaisilla, joista oli raavittu turha musikaalinen paskanjauhanta pois ja pääosassa oli biisi ja kova meno. Tätä ei kestänyt kuin parin lyhyen vuoden ajan, kunnes ne pitkät soolojamit ja proge valtasivat psykedeelisen rokin kentän.

Vuonna 1978 julkaistiin ajan hermolla toinen "suurista kokoelmasarjoista" Pebbles. Julkaiseva firma on vuosien saatossa vaihtunut useampaankin kertaan, mutta viimeisin osa tuli tiettävästi vielä 2007. Jos Nuggetsissa oli mukana silloin ja myöhemminkin menestyneitä artisteja, Pebbles kaivoi esille myyttisiä kaupunginosabändejä, joitten ulosanti oli usein raaempaa, naisvihaista ja.. mielenkiintoista.

Tämä kokoelman kakkososa julkaistiin alunperin 1979 hivenen eri kappalevalikoimalla, kuin minun cd-versioni. Omasta levyhyllystäkin löytyy toki näitä vinyylipainoksia, muttei tästä levystä. Jos edellisessä kappaleessa uhosin Pebblesin kaman olevan totaalisen tuntemattomien bändien, niin tässä kakkososassa pitää hivenen pyörtää sanoja, sillä levyltä löytyy mukanaoloa bändeissä sellaisilta artisteilta, kuin Billy Gibbons (myöh. ZZ Top), Arthur Lee (Love), Randy Holden (Blue Cheer), Electric Prunes, Bobby Fuller ja niin edelleen.

En ole varma, mutta minulla on vahva mielikuva, että tämä levy olisi ollut ensimmäinen näistä kokoelmiasta mitä kuulin. Levyn ostin siitä Tavastian vieressä olleesta levykaupasta, joka on ajat sitten hävinnyt ja nimikin on unohtunut (Diskeri?).

Levyn avaava Satans-yhtyeen 'Makin Deals' löi aikanaan heti sellaiset kortit tiskiin, että olin myyty. Stones arvuutteli nimeä samaan tapaan vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Levyn laulajat jäljittelevät englantilaisia esikuvia sillä geneerisellä garagen rottalauluäänellä. Kappaleet ovat pariminuuttisia timantteja. Freak-beattia, purkkaa ja tiukkaa menoa. Lähemmäksi lo-fi-möykkää nousee Crampsin myöhemmin coveroima 'Green Fuzz', jonka esittää Randy Alvey & The Green Fuzz. Tyylilajille ominaista viiltävää Vox- tai Farfisa-urkua levyltä löytyy yllättävän vähän.

Pitääpä pistää pitkästä aikaa soimaan, vaikka näitä tuli kuunneltua liiankin kanssa vuosien KIITOS 1994-2002-välillä.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Blue Öyster Cult - Extraterrestial Live 1982

80-luvun alussa BÖC alkoi olla jo menneen talven lumia, vaikka olikin tietyssä mielessä vaikuttanut paljon hardrockin, hevin ja miksei jopa uuden aallon ja punkin äänikuvaan. Uudet hevin ja hardrockin kuviot pyyhkivät bändin eturivistä odottamaan arvonnousua takaisin, eikä bändin tästä eteenpäin julkaisemat tasaisesti heikkenevät levyt tietysti asiaa auttaneet.

Extraterrestial Live sisältää bändin keikkataltiointeja kahdelta aikaisemmalta vuodelta, klassikoiden rinnalla on paljon materiaalia Michael Moorcockin kanssa tehdystä 'Fire of the Unknown Originilta'. Yhtye julkaisi kymmenen vuoden sisällä kolme(!) livelevyä, joista tämä on viimeinen. Vuonna 1978 julkaistu edeltäjä-live 'Some Enchanted Evening' on yllättäen bändin myydyin levy, jota meni kauppoihin kaksi miljoonaa kappaletta. Bändi oli siis niin sanotussa ykkösdivisioonassa, vaikka nykyään muistetaan lähinnä siitä hitistä.

BÖC oli kova kiertämään ja yhtyettä pidettiin hyvänä live-bändinä. Levy vangitsee tämän pätevästi. Biisit kuulostavat pitkälti samoilta, kuin levyillä, soolot vähän poikkeavat. Yhtyeellä oli leveä biisintekijä- ja lauluvoima, jota hyödynnettiin keikoilla. Tätä tuplavinyyliä voisi pitää vaikka bändin tuon ajan 'best-of' kokoelmana uran alusta tuohon päivään. Se vain sattuu olemaan sarja keikkataltiointeja.

Levyn julkaisua ennen bändin perustajajäsen, primus motor ja rumpali Albert Bouchard sai kenkää kesken vuoden 1981 kiertueen, jolta suurin osa levyn materiaalista on. Hänet korvasi yhtyeen valomies Rick Downey sen verran hyvin, ettei rumpalin puuttumista kyllä huomaa. Eli jos hyllystä puuttuu ja tulee vastaan, kannattaa tämä komeasti piirretty tuplavinyyli korjata talteen.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Kuusumun profeetta - Huutoja hiljaisesta huoneesta 2012

2000-luvun alkupuolella Radio Helsinki soitti biisin, joka muutti pitkäksi aikaa omaa musiikinkuuntelua.
Kuusumun profeetan 'läpimurtolevy' 'Kukin selässään kaappia kantaan' helmeilevä ja jatsahtava akustinen luenta (kappale oli 'Vuosisadan vaihteessa') lunasti bändille pitkäaikaisen paikan sydämessä ja rupesin vierailemaan yhtyeen keikoilla aina, kun bändi Helsinkiin saapui.

Kuusumun profeetta julkaisi paria vuotta myöhemmin 'Sanansaattaja oraakkeli..' levyn, missä akustisuus oli vaihtunut proge-heviin eikä se levynä pudonnut niin kovaa, mutta kappalet olivat livenä kieltämättä toimivia. Tämän jälkeen Kuusumun profeetta poistui hiljalleen kaukoputkesta, enkä hankkinut myöhempia levyjä. Niissäkään ei kuulemma ole mitään vikaa, mutta oma tutkani seurasi Rätön tekemisiä toisissa yhtyeissä, kuten Rättö & Lehtisalo ja Circle.

Bändi esiintyi uuden levyn tiimoilta eilen Korjaamolla. Yhtyeen noustessa lavalle oma ikäkriisi iski vasten kasvoja. Siitä on tosiaan viisi vuotta, kun olin tämän viimeksi nähnyt.
Osaa soittajistosta en olisi tunnistanut, sillä viisi viimeistä vuotta näkyivät. Kitaristin sijaisuutta hoitanut Laihokin oli poistunut kokoonpanosta kuulemma juuri silloin viisi vuotta sitten. Nyt paikan täytti hajonneesta Magyar Possesta bändiin siirtynyt Harri Sippola. Ja voi pojat miten täyttikin. Hyviä kahden liidikitaran bändejä ei kierrä turhan paljoa ja toisinaan yhtyeen soittoa voisi kuvat jopa eeppiseksi.

Bändin settilista oli pääosin uuden levyn materiaalia. Yhtään tunnistettavaa kymmenen vuoden takaista biisiä en kuullut. Näinhän se pitää vetää, silloin kun materiaali on tämän uuden levyn tasoa.

Huutoja hiljaisesta huoneesta on tuttua Profeettaa. Rätön sanoitukset pyörivät romanttisessa ja teatraalisessa hengessä. Sävellykset ja sovitukset on kirjattu koko yhtyeen nimiin ja siltä levyn paksu ja polveileva musiikkimaailma kuulostaa. Rätön teksteissä on toki aiemmin ollut flirttailua venäläisen runouden kanssa, nyt slaavilaisia elementtejä on itse musiikinkin puolella.

Oikeastaan mukavaa, että Rättö pääsee toteuttamaan itseään nyt taas tälläisen 'formaalimman' musiikin kautta, eikä aina Cirlcen pastissien ja hevin kautta. Vaikka Profeetan mahtipontisessa paisuttelussa on kieltämättä paljon samaa, kuin Circlessä, eri soittajisto saa sen kuulostamaan tyystin erilaiselta. Ehkä tässä on erona se, että Profeetan soitto tukee laulua ja tekstejä siinä, missä Circlen kohdalla vokaalit ovat soitin muiden joukossa ja vain oma lisä sopassa? Kappaleet ovat laveita, mutta mukana on myös paljon mieleen tarttuvia melodioita. Levyn ehkä hivenen mahtipontista tunnelmaa kevennetään levyn päättävällä pienimuotoisella 'Pavut' kappaleella.

Demis Roussous, Vera Telenius ja Pepe's Paradise.

torstai 8. marraskuuta 2012

Melusaaste - Manifesti kuolevaisille EP 2012

'Lepis-skene' on putkauttanut ainakin pari tyttöbändiä, joista Splitsiä en ole jaksanut yhtään. Sen sijaan Melusaaste herätti mielenkiinnon ja nyt seiskan tsekattua peukut pysyvät edelleen pystyssä, vaikka yhtye on aika tarkkaan katsonut, mitä vuonna 1987 päälle laitettiin. Eipä tässä sinänsä mitään pahaa, tyylilajiin kuuluu näyttää tyylilajin mukaiselta.. Parempihan tämä, kuin ostari-hoosee kostyymit.

Musiikillisestikin Melusaaste on kaivanut esiin naftaliiniin tai tärpättiin säilymään jätetyn 80-luvun hardcoren tai sorba-punkin. Mikä erottaa bändin Splitsin omiin korviini ehkä vähän teennäisestä garagesta on Melusaasteen aidosti käppäinen ja nuoruuden vimmalla soittama puoli-angstinen hoosee. Bändi kuulostaa oikeasti siltä, että se olisi voinut levyttää tämän kännissä 80-luvun alussa, eikä kännissä 2010-luvun alussa.

Mieleen tulee vahvoja muistumia Pyhäkoulu-yhtyeestä, vaikka tytsit eivät todennäköisesti ole tuolloin vielä edes syntyneet. Bändin tällä hetkellä omaava tietynlainen soittotaidottomuus/soittotaito ei tietysti säily pitkään vaan korruptoituu jossain vaiheessa sillä tylsällä oikealla taidolla. Odotan sitäkin mielenkiinnolla, mutta tällä hetkellä Melusaaste kuulostaa tosiaan siltä, kuin se olisi matkannut aikakapselissa vuoden 1982 sorbuspullojen täyttämään punk-luolaan, jossa se musiikki ja itsensä ilmaisu on tärkeämpää, kuin soittotaito.

Melusaasteen musiikki on aidosti likaista, käppäistä ja seiskan soundit ovat suttuiset, mitä ei bodatussa nyky-hooseessa ole ikinä liikaa. Tämä on toki todennäköisesti ihan tietoisen harkittua, eikä olosuhteista johtuvaa, niinkuin aikoinaan. Laulajatar Suzi kuulostaa levyltäkin soitettuna mieleenjäävältä. Biisitkin ovat ookoo ja sanoitukset tyylilajille uskollisia niin hyvässä, kuin pahassa. Seiskatuumainen EP aiheutti hooseen parissa harvinaisen efektin; tätä olisi kuunnellut vielä muutaman biisin lisää. Suosittelen kaikille vanhan suomi-hooseen ystäville.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Rockin apumiehet # 23 - Cisse Häkkinen 1951-1990



Cisse Häkkinen on ollut apumiesten hollilla jo pitkän aikaa, mutta nyt tuli luettua Honey Aaltosen vuonna 2010 kirjoittama 'Cisse Häkkinen', joka sulki Ganesin päätrion viimeisen osan. Samoihin aikoihin ilmestynyt 'Albert' ja Remun itsensä jo ajat sitten luennoima 'Poika varjoisalta kujalta' piirsivät omat kuvansa henkilöistä.

Siinä missä Remu oli bändin kovaotteinen ja päämäärätietoinen johtaja ja Albert musiikillinen tähti Cisselle jäi rooli kolmikon kemian tasapainottajana ja lavakukkoilijana. Alunperin Häkkinen oli kitaristi, joka miltei sattumalta alkoi soittamaan silloisen Hurriganesin, eli Remun ja Ile Kallion kanssa.

Mikään bassovirtuoosihan Häkkinen ei ollut, mutta kuka ränttätäntässä on? Soitto oli juuri riittävää, meininkin lavalla kova ja hänen tehtäväkseen tuli laulaa ne keikan muutamat hempeät slovarit. Naivit teinislovarit olivat Häkkisen juttu ja niistä hänen ensimmäinen soolonsakin 'Teendreams' koostui. Häkkinen piti itseään ikiteininä ja oli myös nykykatsantakannan mukaan hyvinkin kyseenalaisesti kiinnostunut teinitytöistä, joita hoiteli jonossa kiertueilla. Häkkinen nautti myös kaikista muistakin rock-tähteyden tuomista etuisuuksista ja elämäntyylistä mihin pystyi. Ganesit olivatkin varmaan ainoita suomalaisia soittajia, jotka moiseen kansainväliseen meininkiin täällä kykenivät, vaikka toki Latosuomen tyylillä.

Häkkinen oli ehkä Remun 'jees-mies', mutta kaiketi Remu häntä arvosti roolissaan tai ainakin auttoi. Niin kauan kuin Häkkisen alkoholinkäyttö pysyi kurissa, Remu katsoi sitä läpi sormien, vaikka tunnetusti vihasi juopottelua sen kaikissa muodoissa. Häkkisen juominen kiertueilla oli minimissään aina kun Ile oli bändissä mukana, mutta kaksikolla Järvinen/Häkkinen se lähti lapasesta.

Cisse putosi tyhjän päälle 1984, kun Ganes silloin lopullisesti lopetti. Perään olivat jo kaatuneet Hurriganes ky:n verovelat, joista Häkkinen äänellisenä yhtiömiehenä oli täydessä vastuussa. Velkaa oli niin paljon, ettei hän elinaikanaan niitä kyennyt maksamaan ja samaan aikaan joutilaisuus ja alkoholismi iskivät täysillä päälle. Entinen rokkitähti ei pystynyt palaamaan päivätöihin ja lopulta viinaa meni kahden pullon päivävauhtia. Myöskään musahommat eivät ottaneet tuulta alleen, eikä Häkkisestä ollut enää pitkäjänteiseen työntekoon silläkään saralla. Olisiko yksinään ikinä ollutkaan?

Lukematon määrä haimatulehduksia ja maksakirroosi päälle Häkkinen vietti viimeiset kuukautensa sairaalassa letkuissa, kunnes kuoli joulukuun lopussa 1990, muutama kuukausi myöhemmin oli Järvisen vuoro.


sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Mos Eisley Cantina Band 1977



Yhtye on pyörinyt nörttikulttuurin cameo-rooleissa tietsikkapeleissä ja niin edelleen. Silti ihmeellistä, miten elokuvan muppet-show-yhtye jätti niin vahvan muistijäljen. Itse biisihän nyt on vain vanhan jatsin pastissi.