torstai 13. toukokuuta 2021

Mike Oldfield - Hergest Ridge 1974

Vuonna 1973 Mike Oldfield oli parasta ja menestyneintä, mitä tuli progressiivisen rockin esittäjiin. Toki heti Pink Floydin ja Genesiksen jälkeen. Kaksi edellämainittua olivat toki osiensa summa, Mike Oldfield levytti vuoden 73 menestyksensä pääosin itse, muutamaa avustajaa käyttäen. Tubular Bells oli se albumi, joka nosti folk-skenessä aikaisemmin toimineen Oldfieldin ja tuoreen Virgin-levy-yhtiön niin sanotuiksi menestyksiksi. Albumi myi yksistäään Brittein saarilla miltei kolme miljoonaa kappaletta.

Siinä missä yhtyeet pystyivät kollektiivisesti jakamaan menestyksen aiheuttamat näkyvät ja näkymättömät odotukset sekä paineet, sooloartisti oli yksin näiden kanssa. Floyd ja Genesis toisintivat ja ehkä ylittivätkin vuoden 1973 teoksensa, mutta Mike Oldfield jäi vähän sutimaan (tai jumittamaan) paikalleen. Menestystä musiikkilistoilla kyllä seurasi 80-luvun taitteessa, eivätkä Oldfieldin kaksi Tubularin jälkeistä levyä ole missään nimessä huonoja. Plus toiminta progen ja aikansa edistyneen musiikin parissa, mukaanlukien Pekka Pohjolan soololevy.

Tubular Bellsin ilmestyttyä Oldfield kieltäytyi kiertueesta ja rupesi aktiivisesti etsimään piilopaikkaa, jossa kirjoittaisi seuraavan albuminsa. Ajelu Englannin West Countryssa johti sattumalta Walesin rajalla olevaan Kingtoniin, joka on Hergest Ridgen varjossa. Viimeksi mainittu on Englannin (ei Brittein saarten) korkein kohta, kohoten 425 metriä merenpinnasta. Oldfield osti viereisellä rinteellä sijainneen The Beacon-tilan Virginin konttorin maksamalla käsirahalla. Taloon sijoitettiin yksinkertainen äänityslaitteisto, mutta mitään ideoita ostotilanne ei kuitenkaan levyttämisen suhteen tuonut, vaan hän esiintyi lähinnä uuden ystävänsä kanssa paikallisessa baarissa soittaen tämän hänelle esittelemää keskiaikaista musiikkia.

Hiljalleen alkoi kuitenkin uutta musiikkia syntymään, mutta huolimatta levyn nimestä, itse albumi äänitettiin Virginin kuuluisalla Manor-studiolla. Tälläkin kertaa Mike soittaa pääosin kaiken itse, avustajien ollessa pääosin huilisteja ja puupuhaltajia. Sally-sisko laulaa, Terry-veli soittaa huilua, Clodagh Simmons laulaa myös.

Albumi rakentuu edeltäjän tyylillä kahdesta levypuoliskot täyttävästä kappaleesta, mutta Tubular Bellsin nopeita tyylimuutoksia ei ole, vaan hommat etenevät verkkaisesti. Uudesta lokaatiosta ja ystävästä muistuttaa omasta mielestäni levyn paras osio, eli alun kansanmusiikkimainen puupuhallinosuus "päättymättömän" sävelkulun kanssa. Tämän jälkeen Oldfield lähtee rakentelemaan samaa teemaa sähkökitarallaan ja lahjaksi saadun "Glorfindel"-efektiboksin kanssa. Oldfield äänitti Manorissa päällekkäisiä kitaraosuuksia pyrkien säkkipillimäiseen soundiin. Kappaleen teemat ovat kuitenkin hitaita ja levyn tapahtumat vähäisiä.

Oldfield ei ollut tyytyväinen levyn miksausvaiheeseen ja suositteli levyn kuunteluun huippustereoita. Siitä on jälkikäteen tehty muutamakin uudelleenmiksaus. Joka tapauksessa levy nousi Tubularin jälkimaineessa Brittien listaykköseksi. Tässä asemassa se säilyi kolme viikkoa, kunnes harvinaisesti artistin oma toinen albumi syrjäytti sen paalupaikaltaan. Ja kohtalon ivana sehän oli tietysti Tubular Bells. The Beacon jää aina Englannin korkeimman kukkulan varjoon.

tiistai 4. toukokuuta 2021

Ambient Momentary Lapse of Reason (Pink Floyd Remix/Remake) 2021


Minulla on sellainen tunne, että siihen nähden kuinka paljon PF:ää aikanaan kuunnellut ja diggaillut, niin Levyhylly-blogissa yhtyettä on käsitelty kohtuullisen vähän. Tähän on toki syynsä: blogin aloittaessa 2007 kuumimmista kuunteluvuosista oli yli vuosikymmen. Floydille kävi myös omalla kohdalla vähän harvinaisesti; sen levyt tuli puhkikuunneltua, eikä vapaaehtoiselle levyn pyörimään laittamiselle tunnu nykyään olevan mitään erityisen pakottavaa syytä. 

Ja väkistenhän ei kuunnella.

No, aina silloin tällöin, kerran vuoteen tarkistaa jonkun yhtyeen vähemmän kuunnellun ja kuluneen levyn, niin kelpo tavaraahan se on edelleenkin. Oikeastaan vain kahta levyä ei pysty. Ensimmäinen on Dark Side of the Moon, josta en ole oikein ikinä pitänyt sydämeni pohjasta. Se on tajuttoman hyvän kuuloinen, sen lopetus on eeppinen, mutta se on myös hyvin kylmä. Tämän lisäksi kasvatin 80-90-taitteen pöhöttyneiltä VHS- ja livelevyiltä itselleni nollatoleranssin levyn niin sanottuja hittejä, eli Money, Timea ja miksei myös The Great Gigsia kohtaan.
DSoTM:in pystyy kuitenkin pakosta kuuntelemaan, toisin kuin 14-vuotiaan itseni lempilevy The Wall:in. Ihmettelen miten tällaista on jaksanut. Helvetinmoista pompöösiä oopperaa välisoittoineen, eikä sillain hyvällä tavalla. Paljon huonoja biisejä. Ja aivan ylipitkä. Ei uudelleenkuunteluun.

Oma PF-kuuntelu lähti kuitenkin alunperin liikkeelle tästä vuoden 1987 paluulevystä. Syykin on ymmärrettävä; isosisko osti tämän Hittimittarin perusteella ja se oli tiettävästi ensikosketukseni yhtyeen musiikkiin (tosin olen varmasti tiedostamatta kuullut Another Brick on the Wallin, koska tunnistin sen). Aika pianhan sitä siirtyi yhtyeen ns. parempiin albumeihin., toki ensin sen 1989-livelevyn yms. kautta. Tai samaan aikaan.

A Momentary Lapse of Reason ei näin jälkikäteen ole todellakaan mikään hirveän hyvä levy, mutta yhtye on silti tunnistettavissa Pink Floydiksi. Oikeastaan ne 'Learning to Fly:t', 'Sorrow:it' ja muut massiiviset kompressoidut keskitempokolistelut ovat nykyään aika yhdentekeviä, mutta jo silloin levyn niin sanotut "ambient"-osuudet ja välisoitot jäivät mieleen ja ne osasi yhdistää heti oleelliseksi osaksi PF-soundia. Levyllä nimittäin soi välillä aika hunajaiset kasarin kilisevät ja humisevat FM-syntetisaattorit, satunnaiset taustapuheet yms. "Floyd-outoudet". Käsittääkseni albumin syntikoista ei kuitenkaan vastannut Richard Wright, jonka nimikin on painettu kansiin Gilmour/Masonin jälkeen pienemmällä fontilla, vaan joku sessiomies, tuottaja Ezrin ja Gilmour.

Vuonna 2021 A Momentary Lapse of Reasonia ei jaksa varmaan kukaan (paitsi sellainen, joka ei ole kuullut Floydia), mutta siinä on myös hienoja hetkiä. Niimpä tein albumista tällaisen tiivistelmän ja remiksin, jossa aikaikkunaan 6:51 mahtuu koko levy. Ja tämä kuulostaa silti Floydilta. Ehkä jopa paremmalta, kuin vuoden 1987 yhtye ja albumi.
Ekaa kertaahaan ei maailmassa olla ambient-miksaamassa Floydia, sillä jo 90-luvun taitteessa yhtyeestä pyöri chill-out miksejä, joiden huhuttiin (ilmeisen perättömästi) olevan The ORB-yhtyeen ja Alex Pattersonin tekosia.

Mutta: jos tykkäsit tästä niin tuolla on kolme muutakin prokkiksen osaa (ääniä vuodesta 1968 vuoden 1977 Animalsiin): TRVE AMBIENT pf