perjantai 22. joulukuuta 2017

Roy Harper - HQ 1975

Roy Harper on niitä (kultti)klassikkostatuksen saaneita artisteja, jotka ovat itsellä menneet aina ns. "tutkan alapuolelta".

Internetin musablogien aikana - siis niiden missä jaettiin linkkejä lataukseen - tuli tsekattua eniten kehuttu 'Stormcock', mutta siitä ei jäänyt muuta, kuin ehkä hivenen positiivisen puolelle taipunut mielikuva.

Olen taas ottanut tavakseni käyttää hyödyksi kymmenen kilometrin päässä olevaa Myllykosken kirjastoa ja sinne sijoitettua entisen Anjalankosken kunnan vinyylikokoelmaa.
Kyseinen vinyylihylly oli jossain vaiheessa tyhjennysmyynnissä ja kuuleman mukaan joku pääkaupunkiseutulainen keräilijä hyödynsi tilaisuutta saada 50 sentillä esim. Eero Koivistoisen 'Valtakunnan'. Jostain on kuitenkin taas ilmestynyt täydennystä ja levyhylly pursuaa 70-luvun progea, rokkia, folkkia ja jazzia.

Näin internet-aikana huomaa, kuinka kompakti paketti perinteinen vinyylilevy on.
Vinyylipitkäsoittoa kuunnellessa ei ensinnäkään istu luurit korvilla, vaan musiikki täyttää perinteisillä stereoilla tilan. Myöskään turhaa kappaleiden läpi hyppelyä ei tule tehtyä ja levy tulee kuunneltua sellaisena kokonaisuutena, jollaiseksi se on alunperin tarkoitettukin, ylä- ja alamäkineen.

Itse levyyn: Roy Harperiin tutustumattomuus on sikälikin hassua, että mies sai itselleen kunnianosoitusbiisin Led Zeppeliniltä (Hat's off to Roy Harper). Samaisena vuonna, samaisessa studiokompleksissa samaan aikaan HQ:n kanssa nauhoitetulla Pink Floydin 'Wish You Were Here'-levyllä Harper laulaa kappaleen 'Have a Cigar'. Näistä jälkimmäinen oli yhdessä vaiheessa jonkinasteinen lempilevykin, joten Harperin musan skippaus on taas näitä...
Harperin elämä ja ura itsessään on todella mielenkiintoinen. Hän kasvoi ääriateistiksi äitipuolensa jehovantodistajauskonnollisuuden takia, meni ilmavoimien kouluun teini-ikäisenä aikomuksena lentäjän ammatti, putosi kyydistä, joutui mielenterveyshoitoon mistä karkasi. 60-luvun alkupuoli meni useita vuosia soitellen kaduilla ympäri Eurooppaa ja pohjois-Afrikkaa, kunnes levytysura alkoi saman vuosikymmenen lopussa. Kymmenet aikalaiset ja seuraajat pitivät Harperia esikuvanaan.

Yritetäämpä uudestaan päästä itse levyyn: levyn avaa liki 14-minuuttinen 'The Game', joka lähtee liikkeelle yksinkertaisella voimariffillä, jota kappaleen edetessä hivenen laajennetaan, mutta homma pysyy simppelinä. Tässä yhteydessä voi mainita avausraidalla jytäävät muusikot: kitaraa soittaa naapuristudiossa ollut David Gilmour, bassossa Zeppelinin John Paul Jones ja rummuissa Edgar Broughton Bandin Steve Broughton. Part 1-5 muuntuu ja kasvaa. Harperia pidettiin alun perin puhtaana folk-artistina, joten avausraidan sähkövoimailun jälkeen jälkeen tuleva 'The Spirit Lives' aloittaa folk-sävyisenä muuttuen sekin (hoilottavaksi) jytäksi. A-puolen lopettava rokkitraditiobiisi tuntuu ehkä vähän täytebiisiltä.
B-puolen avaava 'Referendum (Legend)' palauttaa levyn sakeaan art rock-ruotuun Harperin julistavan folk-henkisen laulun ja jytäprogen kanssa. Levyn loppu on akustisempia biisejä levyn loppuessa rauhalliseen 'When an old Cricketer Leaves the Creaseen', joka oli jenkkipainoksessa levyn nimenäkin.

Levyn "epätodellisesta" kannesta vastaa 70-luvun puolenvälin ja skenen takia tietenkin Hipgnosis. Wikipedian mukaan albumi valittiin Portugalin lisäksi myös Suomessa vuoden levyksi ja saattaahan Heikki Harma näin aikanaan radiossa sanoneen? HQ ja Harper plus liuta muita levyjä (ennenkaikkea Frippin tuotanto, Robert Wyatt, Peter Hammilin soolot jne.) näyttävät näin jälkikäteiseltä katsantakulmalta, että proge tällaisenaan oli 70-luvun puolessavälissä kaukana väsähtämisestä. Hienoja levyjä, joista ei oikein tiedä mitä ja miten päin ne olivat tai ovat edelleen. Niinkuin pitikin.

perjantai 8. joulukuuta 2017

Electric Blue Peggy Sue And The Revolutionions From Mars ‎– Music For McDonald's 1989

Electric Blue Peggy Sue And The Revolutionions From Mars oli suomalainen vuoteen 1996 asti operoinut yhtye, joka oli alkupuolen olemassaolonsa ajan "matkalla kansainväliseen kulttimaineeseen". Miettisen Gaga Goodiesin kautta julkaistujen ensilevyjen jälkeen yhtye jätti indien siirtyen kansainvälisen (tai ainakin pohjoismaisen) Sonet-yhtiön "indiealamerkille" Spiritille. Näihin samoihin paukkuihin uskoi myös kotoinen 22-pistepirkko, jonka Bare Bone Nest julkaistiin tätä ennen kataloginumerolla 01.

Siinä missä pistepirkot sitten loivat jonkinlaisen pienen kulttisuosion Euroopassa, Electric Blue Peggy Sue And The Revolutionions From Mars ei ihan sinne asti päässyt. Liekö syynä yhtyeen vaikea nimi, jonka kirjoitan nyt tässäkin jutussa muotoon EBPSATRFM. Yhtäläisyydet eivät myöskään lopu tähän, vaan sekä Bare Bone Nest/22-pp ja Music For McDonald's pitävät sisällään samaa avustaja-, soittaja- ja tuottajajoukkoa. Jimi Tenor arraa ja töräyttää torvet, Riku Mattila soittaa clavinettia ja todennäköisesti miksaamisen lisäksi tuotti levyn, vaikka kansilehdessä ei varsinaista tuottajaa mainita.

Molemmille yhtyeille maistui myös amerikkalainen The Stooges. Pistepirkot ottivat siitä omat hommat blues-palettiinsa ja EBPSATRFM taas katseli yhtyettä sieltä piiskaavasta ja funkkaavasta kulmasta. Putosin jotenkin tämän yhtyeen julkaisujen väliin, enkä muista kuin positiivisen maineen ja sitten sen, että sillä oli vaikea nimi. Kasetille kuitenkin tarttui Radio Mafian lähettämä live, ehkä vuodelta 1992. Se oli ihan ookoo, mutta täytyy myöntää, ettei mitään suurempaa rakkaussuhdetta päässyt syntymään. Suurin syy oli, ettei todennäköisti "Normal But Normal" seuraajalevyltä oleva kappalemateriaali ollut mitenkään superhyvää ja oliko tässä livenä silloin kiellettyä tankeroa?

Kirjaston vinyylihyllystä lainattu (A-puoli: fast side, B-puoli: food side!) Music For McDonald's oli taas mukava muistutus omien ennakkoasenteiden haastamisesta. Tämä on nimittäin aika hyvä levy ja etenkin A-puolella laulajakitaristi Ray Katz on kirjoittanut sarjan ralleja, joissa on stoogespiiskan lisäksi hyviä koukkuja. Äkäistä kitarointia ja tiukkoja sooloja. Oma korva kuulee myös tässäkin yhden yhteisen nimittäjän pistepirkkojen kanssa: nuggetsithan siellä paistavat läpi.
Food-side himmaa aluksi vähän tahtia, eikä ässäbiisejä riitä ihan loppuun asti - muttei siellä mitään turhaakaan ole. Kosketinsoittajattaren soitot ovat ehkä vähän koristeen tasolla, eikä niitä hirveästi ole. Torvet törähtelevät, kuin MC5:sen 'High Timellä', mutta ehkä kakkospuolen ongelma oli, ettei funk-rock ollut ihan aikaansa kestänein genre 80-90-luvun taitteesta? Tai ikinä.

Joka tapauksessa hyvä levy, eikä pääjehu Ray Katzin seuraava osoite Radiopuhelimet ole tätä kuunnellessa mikään yllätys. "Oululaista" musiikkia.