Deliverance, eli suomalaisittain 'Syvä joki' on klassikkoelokuva, joka toimii edelleenkin ja karistelee romantisoituja kuvia erämaiden ja syrjäseutujen ihmisistä - tai sitten luo omanlaisia sellaisia..
Elokuvan tunnetuimpia kohtauksia on possuleikin lisäksi tämä alkupään pätkä, jossa jälkeenjäänyt autistinen poika jammaa yhden kaupunkilaishahmon kanssa. Jammaus päättyy pojan infernaaliseen ja virtuositeettiseen banjonpikkaukseen ja on kaikessa ahdistavuudessaan luonut banjonsoitto-fantasioita jo usealle sukupolvelle. Itsekin kuulun tähän ryhmään; ostin muutama vuosi sitten banjon ja fantasioin samanlaisesta virtuoositeetista. Banjo soittimena paljastui kuitenkin luonteeltaan ja komppikädeltään vakaampien soittimeksi. Jos esikuvat ovat jossain Johnny Thundersin suuntaisessa paiskomisessa, unohda banjo. Siis Unohda.
Elokuvan kohtauksen musiikin soittivat Eric Weissberg ja Steve Mandell. Se irrotettiin sinkuksi ja se nousi Yhdysvalloissa huimalle listasijalle #2. Kappale ei kuitenkaan ollut Weissbergin ja Mandellin, vaan se perustui Arthur Smithin ja Don Renon vuonna 1955 tekemään 'Feundin Banjos' kappaleeseen, joka esitettiin kaikelle kansalle vuoden 1963 'The Andy Griffith Show'ssa. Kappale itsessään sisältää elementtejä kansansävelmä 'Yankee Doodlesta'. Kappaletta käytettiin elokuvassa luvatta ja Weissberg voittikin lakituvassa saaden itsensä säveltäjäksi ja hillot tilille.
Knoppitietona kohtauksesta; jälkeenjäänyttä soittajaa näyttelevä Billy Redden ei kuljettele sormiaan ollenkaan banjolla, vaan paikallinen muusikko Mike Addis soittaa käsillään Reddenin selän takaa.
Huomenna Helsingin juhlaviikoilla Pepe Willberg ja Saimaa esiintyvät yhdessä toisen ja viimeisen kerran. Yhteistyö jäi näin lyhyeksi, mutta homman alkuperäinen tarkoituskaan ei ollut tämän pidempi yhteiskeikkailu. Yksi suurimpia syitä tähän on tietysti Saimaa-orkesterin koko, jossa on mukana kuoroja myöten niin paljon jengiä ettei sellainen vain voi toimia tässä maassa taloudellisesti tai logistisesti.
Huolimatta levyn arvostelu ja yleisömenestyksestä se on myös syntynyt vähän niinkuin sattumalta tai vahingossa. Pepe Willberg oli pudonnut levy-yhtiöiden listoilta ja Saimaa oli taas Tehosekoitin veteraani Matti Mikkolan suurbändi, jolle suurin osa tämän levyn kappaleista on sävelletty jo kymmenen vuotta sitten. Saimaa bändinä kuivui kokoon ja Willbergin ura Mestareiden jälkeen ei ole ollut nousukiidossa - päinvastoin. Willberg sai levytyssopimuksen Suomen musiikki-yhtiöstä ja hänelle tarjottiin Mikkolan säveltämä kappale, jonka jälkeen niitä kaivettiin pöytälaatikosta vielä lisää. Sävellyksiin tilattiin vielä lyriikat Timo Kiiskiseltä ja Johanna Vuoksenmaalta (jälkimmäinen sanoitti kahden levykappaleen säveltäneen äänittäjä Eppu Koskisen kappaleet) ja hommaa pistettiin purkkiin monessa eri paikassa ja erittäin monen soittajan kanssa (wikipedia kertoo levyllä olevan 80 eri henkilöä).
Silti, kun levyä kuuntelee niin on outo vahva tunne, että juuri Willberg on oikea ja ainoa laulaja, jolle näitten kappaleitten laulaminen kuuluu. Osasyy on tietysti, että jos on kuullut historian Pepe & The Paradisea, niin samanlaista kunnianhimoista iskelmäähän tämä on. Mikkola oli jo Tehosekoittimen aikana aika hyvä tekemään pastisseja, mitkä eivät jää kiinni varastamisesta ja samaahan tämäkin on. Itselleni tämä kuulostaa myös vahvasti sukupolvilevyltä; siltä musiikilta, jota kuuli alle kouluikäisenä ja jonka tiesi jo silloin soivan menneestä maailmasta.
Mikkolan sävellykset ovat polveilevia, suurieleisiä ja täynnä nyansseja, jotka pääsevät oikeuksiinsa erityisesti luureilla kuunnellessa. Orkestrointi on retro, samaten bändin arsenaali. Tämä voisi Moogeineen ja Hammondeineen olla suoraan sieltä vuodelta 1976, Kotilainen, Procol Harum, The Band ja Beach Boys. Lopussa Mikkola päästää radiohitissä irti Born to Run-ajan Springsteenin ja levyn lopettava 'Elämän seppeleet' on aivan tajuton eepos. Ja tämä kaikki niin, että apinoinnista ei voi kuitenkaan puhua. Kappaleiden tekstit ovat suurien inhimillisten asioiden äärellä. Oikein hyviä, vaikka joidenkin mielestä ne ovat ainoa levyn päälleliimattu elementti. Jotain kertoo, että huolimatta siitä, että osa kappaleista on aika pitkiä ja moniosaisia tämän levyn laittaa heti soimaan uudestaan.
Isohan tämä on. Jo vuonna 2011 julkaistu 'Lyhyenä hetkenä' oli Radio Suomen soitetuin kappale vuonna 2012. Pitkäsoiton ilmestyessä se nousi välittömästi listaykköseksi ollen Pepe Willbergin ensimmäinen listaykkössoololevy. Levy on myynyt fyysisinä kappaleina tähän päivään nähden huimat 10 000 kappaletta. Willberg olikin yhtäkkiä kesän toivottu esiintyjä, tosin Ruisrockkia lukuunottamatta ilman Saimaata. Ja nyt pillit pussiin. Puheiden mukaan Mikkolan ja Willbergin yhteistyön pitäisi kuitenkin jatkua.
Viimeisimmässä Mojo-lehdessä on pääjuttuna CSN&Y superyhtyeen neljäkymmentä vuotta sitten tehty 31 stadionin kokaiinipöllyinen jättikiertue, jossa herkimpien kappaleiden tempojen kanssa oli ongelmia, kun vauhti oli kova. Neil Young kiukutteli, tuli ja meni koko 'superyhtyeen' toiminnan ajan, mutta vaikka hän käytännössä hajotti yksikön, niin hänen 'jokerikortti' panostaan pidetään tärkeänä elementtinä. Kentin yliopiston verilöyly 1970 sai Youngin reagoimaan nopeasti ja edellisenä yönä sävelletty kappale levytettiin sinkulle heti seuraavana päivänä. Ohio on vedetty suoraan, laskelmoimatta ja tunteella purkkiin ja pääosaan nousee tietysti kappaleen laulaja David Crosby joka rupesi itkemään lauluottonsa jälkeen. Sama ylimaallinen sielukkuus koskee myös Jimin 'Band of Gypsies' levyn funkkia livenä sisään vedettyä 'Machine Gunia'.
Joskus pelottomuus kannattaa ja jo 50-luvulla doo-wob bändinä perustettu, mutta soulin kautta kivenkovaksi funk-bändiksi ajautunut Isley Brothers mätkäisi kummatkin biisit yhteen ja levytti ne 'Givin' It Back' levylle. Teoksen aloittava Ohio luetaan sielukkaana versiona, kitarasoolo seurailee Young/Stillsin makeaa käppätyyliä. Biisipotpuri on selkeästi muokkautunut bändin keikoilla. Keskellä vähän rauhoitutaan ja lähdetään kasvattamaan Machine Gunia. A Bullet fly, children run, mothers screaming ja samaan aikaan puheääni taustalta nousee pyytämään äideiltä anteeksi, että heidän poikansa eivät tiedä mitä tekevät. Kitara nakuttaa Jimin konekiväärikomppia ja bändi vetää kappaleen alkuperäisen funkin vielä astetta pidemmälle. Kitarat sooloilevat rohkeasti - pitää huomioida, että Jimi itse oli kappaleen levytyksen aikana ollut mullan alla vasta vuoden päivät. Lopussa vokaalit palaavat vielä Ohion kertosäkeeseen.
Vaikka Isley Brothers siivosi hivenen Ohion sanoitusta (kappaleessa on alunperin suora viittaus Richard Nixoniin ja huhujen mukaan itse presidentti järjesti sille soittokieltoja - mikä ei estänyt silti biisiä nousemaan listasijalle 14.) se ei poista tämän cover-potpurin voimaa. Jos toisten biisejä soittelee, niin näinän se juuri pitäisi tehdä.
Vuonna 2007 kuollut Alice Coltrane mieltyy helposti 'pelkäksi' John Coltranen vaimoksi ja soittokumppaniksi, vaikka hänen oma kataloginsa nousee miltei miehensä rinnalle. Pianisti Alice oli Johnin järjestyksessä toinen vaimo ja pariskunta oli yhdessä hänen ennenaikaiseen kuolemaan asti vuonna 1967. Yhteistä Johnin ja Alicen kimpassa tehdylle tuotannolle oli tietynlainen 'spirituaalisuus', jota Alice jatkoi omassa tuotannossaan.
Coltranet ja tietynlainen jatsi levytettiin pitkälti yhdysvaltalaiselle Impulse!-levymerkille. Samaten tämä levy, joka äänitettiin osittain Coltranen omalla studiolla ja mukana on muun muassa John Coltranen luottobasisti Jimmy Garrison (k.1976), rumpali Jack DeJohnette (joka oli Bitches Brew-ajan Miles Davis rumpali). Hänen lisäkseen rumpuja soittavat Clifford Jarvis ja Rashied Ali, Impulse!/Coltrane-veteraaneja molemmat. Lisäksi levyllä kuullaan intialaista tamburaa ja viuluja, sekä tietenkin Alicen urkua (oudon ohutsoundinen, mutta mielenkiintoinen) ja harppua + erinäisiä perkussiokilkuttimia.
Levy on temaattinen kokonaisuus ja käsittelee maailman uskontoja ja niiden yhteyttä. Nimibiisi on aika selvää free-jazzia, seuraava 'Battle at Armageddon' myös. Kappaleen sähköpiano tuo mieleen samanlaisissa teemoissa samana vuonna liikkuneen Vangeliksen Aphrodite's Child yhtyeen levyn '666'. 'Oh Allah' siirtyy astetta kevyempään tunnelmaan ja kappaleen ohut urkuriffi sämplättiin 90-luvulla hip hop-yhtye P.M. Dawnin levylle. Välillä vellova viulumassa nousee ja laskee. Samat toiseudesta soivat viulut seilaavat seuraavalla 'Hare Krisna' kappaleella. Kappale taisi muuten soida 80-luvulla tiedettä ja avaruutta kansantajuistaneen Carl Saganin 'Kosmos'-tv-sarjan taustalla, eikä hullumpi valinta. 'Sita Ram' ja sen metallinen tambura, kilinä, Alicen urku ja harppu jatsaavat suoremmin Intiassa. Levyn päättää 'The Ankh of Amen-Ra', joka avautuu resonoivalla harpulla, taustallaan kilinä. Kappale ajautuu loppua kohti taas free-jatsiin sulkien teoksen plus toistelee uruilla levyllä soineita teemoja.
Alice Coltrane julkaisi 60-70-luvun taitteen vuosina muitakin samanlaiseen tematiikkaan nojautuvia levyjä, joista ainakin Ptah on oikein hyvä. Hänen harppuaan kuultiin Pharoah Sandersin levyllä ja 70-luvun puolessa välissä hän julkaisi Santanan (uskonnollinen nimi tuossa vaiheessa Devadip) kanssa yhteislevyn. Pitäisi oikeastaan kuunnella vähän enemmänkin.
Myöhemmin yrityksenäkin vakaavaraiseksi ja ahneeksi mielletty Disney teki menestyksen alussa kahta animaatiosarjaa yhtä aikaa ja velkarahoilla. Jos Walt Disney ei itse animoinut ja piirtänyt käytännössä oikein koskaan, niin hän piti huolta, että animaatioiden sisällöt ja tuotantoarvot olivat siinä pisteessä, että ne pysyvät alansa klassikoina edelleen miltei sadan vuoden kuluttua. Maksoi mitä maksoi. Disney sijoitti alkuvuosina miltei kaikki voittonsa suoraan studioon ja sen tekijöihin.
Äänielokuva oli marssinut paria vuotta aiemmin esiin ja yhtiön hahmo Mikki Hiiri pistettiin ajamaan höyrylaivaa, jota hän elokuvassa soitti ja vihellytti. Höyrylaiva Ville on tämän päivän mittapuulla köykäinen, mutta oli rohkea askel hypätä äänipiirrettyyn ja antoi yhtiölle heti kahden vuoden etumatkan, missä firma ja animaattorit pääsivät kehittelemään työkalujaan. Yksi tälläinen oli hyppy värianimaatioihin, vaikka se lisäsi filmien työmäärää radikaalisti. 'Silly Symphonies' oli Mikin lisäksi toinen sarja, josta tehtiin lyhytelokuvia, joita näytettiin elokuvien alussa. Kuten nimestä voi päätellä sarja nojasi vahvasti kuvan ja musiikin yhteistyöhön.
Kolme pientä porsasta perustui vanhaan kansansatuun ja keskellä lama-aikaa tarinassa samaistuttiin Isoon pahaan suteen lamana ja neuvokkaaseen kolmanteen porsaaseen selviytymistapana. Animaatio oli ensimmäinen, missä Fred Moore oli mukana, mutta hänen tyylinsä tuli vaikuttamaan pitkälle kaikkiin tuleviin Disney-animaatioihin.
Mutta mistä jokainen muistaa heti tämän lyhytfilmin (näkemättäkään sitä ikinä) on animaation tarttuva nimilaulu. Kappale sai itse animaatiota suuremman latauksen yhdysvaltalaisten laman vastaisessa kamppailussa ja muutamaa vuotta myöhemmin sitä käytettiin länsi-propagandassa Hitlerin Saksaa vastaan. Jotain kappaleen tarttuvuudesta kertonee se, että vaikka Disney oli verboten natsisaksassa, niin edellä mainittu Adolf Hitler hyräili kappaletta kuuleman mukaan useinkin.
Animaatiolla kuullaan toki muutakin musiikkia ja porsaiden hahmot nojaavat vahvasti soittimiinsa, viuluun, huiluun ja järkevän porsaan soittamaan pianoon. Musiikki oli Frank Churchillin säveltämää, joka oli tullut Disneyn studioille 1930. Tätä ennen hän oli soittanut 15-vuotiaasta asti pianoa mykkäfilmiteattereissa. Kolmen pienen porsaan suosio vaikutti siihen, että Walt Disney otti hänet säveltämään tulevan pioneeriprojektinsa, eli ensimmäisen kokoillan animaation Lumikin musiikkiraitaa. Siihen hän teki muun muassa sellaiset elämään jääneet kappaleet, kuten 'Heigh-Ho', 'Whistle While You Work' ja 'Someday My Prince Will Come'. Oscarin hän sai 'Dumbo'-elokuvasa, mutta löytyi vuonna 1942 kuolleena kotoaan, vain 40-vuoden ikäisenä. Hän oli ampunut itsensä pianon ääreen - usein yhtenä syynä teolle pidetään Disneyn antamia haukkuja heikommin menestyneestä 'Bambi'-elokuvasta.