perjantai 30. joulukuuta 2011

22-pistepirkko - Don't Say I'm So Evil 7" 1992

Taidemusiikkiin ja itsensä etsimiseen ennen minua ehtineet kaverini kuuntelivat Velvettejä ja Pistepirkkoja, kun itse yritin vielä olla musiikin suhteen kunnon valkoinen suomalainen heteromies.

Huonostihan siinä lopulta sitten kävi. Tosin en nyt silloinkaan mitään Yötä tai Popedaa sentään kuunnellut, mutta kova oli defenssi artsyilyä vastaan.

Vuoden kuluessa yläasteen/lukion kuviksen tunnilla kuullun 'Bare Bone Nest' kasetin jälkeen tapahtui paljon muutoksia. Niinpä talvella 1992 television ainoasta musiikkiohjelmasta kuultu (niitä oli silloin yksi enemmän, kuin nykyään) tulevan levyn sinkku Don't Say I'm So Evil putosi ja kovaa. Helmeilevät akustiset, Askon syna (en edelleenkään tiedä mitä synaa tuossa on soitettu) ja P-K:n sielukas laulu. Äkkiseltään ei tule mieleen samalta kuulostavaa kappaletta. No, lukuunottamatta Pirkkojen omaa tuotantoa.
Siitä päivästä lähtien olen ollut niin sanottu fani.

En muista kummin päin ostin levyt. Oliko tämä seiskatuumainen vai pitkäsoitto ensin? Sen kuitenkin muistan, että jouduin Kotkan paikallisessa levykaupassa tyytymään loppuneen cd:n sijasta pitkäsoiton vinyyliversioon avattavine kansineen, mikä harmitti silloin. Voi pojat..
Sinkulta löytyy hauskasti sekä kappaleen levy-versio, että b-puolen nopea versio. En ole vieläkään päässyt selvyyteen kumpi näistä on parempi. Ehkä b-puolen reippaasti laulettu "toont seii" tankerossaan vielä pirteämpää tavaraa, kuin ykköspuolen fiilistely. Ja se meteliväliosa, josta taas lähdetään kovaa eteenpäin. Riku Mattila oli tuotantopuikoissa mies paikallaan.

Kavereiden isommat kaverit tosin julistivat Pistepirkot jo sell-outeiksi, koska jopa kaltaiseni nyypät löysivät yhtyeen. Bändi ei ollut enää pienen piirin yksinoikeus eikä nimen pudottaminenkaan tehnyt varmaa vaikutusta kaupungin runotytöihin, kun jo taviksetkin kuuntelivat tätä.

Jälkikäteen ajatellen Big Lupu on vähän sellainen tuotetumpi Bare Bone Nest, mutta kummallekin löytyy paikkansa. Ja ne synasoundit!

Pink Fairies - Finland Freakout 1971 2008

Pink Fairies oli 'legendaarinen' englantilainen orkesteri, joka operoi yhdessä Ladbroke Groven-skenessä muun muassa Hawkwindin ja kumppaneiden kanssa. Itse asiassa yhtyeet keikkailivat paljonkin yhdessä ja välillä oltiin lavalla yhdistettynä Pinkwind-yhtyeenä. Skeneen kuului ilmaiskeikkoja, vallatuissa taloissa asumista, pienlehtiä ja .. no huumeiden käyttöä, vallatuissa taloissa asumista, ilmaiskeikkoja, pienlehtien tekoa ja huumeita.

Pink Fairiesin juuret olivat englantilaisessa agit-prop/räminä The (Social) Deviants-yhtyeessä, joka majaili 60-luvun lopussa San Fransiscossa. Bändi potki pois perustajansa Mick Farrenin ja otti mukaan Pretty Thingseissä soittaneen ja laulaneen rumpali Twink Alderin, joka yhdessä basisti Duncan Sandersonin, toisen rumpalin Russell Hunterin ja kanadalaislalähtöisen kitaristi Paul Rudolphin kanssa muodosti Pink Fairiesin. Yhtye majaili jonkin aikaa Friscossa matkien Grateful Deadin jammailevaa tyyliä, jonka se tajuttoman volyymin kera toi mukanaan palatessaan takaisin Englantiin vuonna 1971.

Bändi kävi muutaman vuoden kestäneen uransa aikana läpi miehistönvaihdoksia ja julkaisi kolme studiolevyä, joista yksi on hyvä, ensimmäinen kohtuullinen ja keskimmäinen kehno. Yhtye itse piti juttunaan livejameja. Omien sanojensa mukaan ne menivät joskus erittäin hyvin, joskus erittäin huonosti. Mutta tämän takia jännite säilyi keikalta toiseen.

Onkin hassu yllätys, että basisti Sandersonin mielestä bändin paras äänite on tämä neljäkymmentä vuotta sitten YLE:n arkistoon äänitetty live-esitys Turun Ruisrockista. Levy julkaistiin vuonna 2008. Festivaali järjestettiin vielä silloin Woodstockin hengessä (ja jo syksyisten säiden armoilla) elokuun lopussa. Samoilla festivaaleilla esiintyivät myös sellaiset ulkomaan ihmeet, kuin Kinks, Jeff Beck Group, Juicy Lucy, Canned Heat ja Fairport Convention, joten kyseessä lienee ollut kaikkien aikojen kattaus. Näin ainakin paperilla.

Yhtye nousee triona lavalle ja on sen verran ehtinyt tutustua kenties suomalaiseen naissukupuoleen, että tervehtivät yleisöä sanomalla 'moi'. Tämän jälkeen alkaakin rytistä niin perkeleesti. Bändi ei nimittäin tullut Turkuun asti muniin puhaltelemaan.

Yhtye tykittää avauksena free-form vedon Beatlesien 'Tomorrow Never Knowsista'. Pelkkä kappaleen henkiin saaminen livenä on jo sellainen saavutus, että pelkästään tämä saa nostamaan hattua. Hunterin rummut tykittävät läpi keikan ja unohdettu kitarasankari Paul Rudolph vetelee nauhakaiun ja kierron kanssa erittäin mureaa kitarointia. Bändi käy läpi tuon ajan jamibiisinsä ja päättää keikan omaan versioonsa Venturesien 'Walk Don't Runista'.

Äänite on laadultaan rupinen kuin spurgun perse, nauha sihisee ja niin edelleen, mutta ei tässä mitään hi-fiä ole soitettukkaan. Finland Freakout on ultimaattinen metelöivän jamibändin nauhoite. Melkein täysi tunti kaahausta.

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Can - Tago Mago 1971

Keski-ikäisille ja keski-ikäistyville maksukykyisille musiikin kuuntelijoille suunnatuissa lehdissä on nykyään ärsyttävä piirre, että otetaan 20+ vuotta sitten tasavuosissa levytetty levy. Vähän puolivillaista kyselyä artistilta (tai jos bändi on keskenään välilöissä, niin useammalta soittajalta) ja lehti hyllyyn. Kyllä kaltaiseni musiikkinörtit sen ostavat.

Luojille kiitos kuitenkin, että tänä vuonna on kulunut neljäkymmentä vuotta vuodesta 1971. Tuolloin ilmestyikin suhteellisen monta merkittävää albumia. Brittilehdistö ei kuitenkaan muistele mitään Amon Düül II:sia, vaan niitä lempiyhtyeitään, joihin Can on aina kuulunut.

Vaikka kuuntelenkin alan levyjä paljon, suhtautumiseni Caniin on ollut jostain syystä aina penseä. Monen mielestähän yhtye on juuri SE krautrock-yhtye, mutta itse olen aina sijoittanut Canin sinne oman mielenkiinntoni häntäpäähän. Niinpä Tago Magon 'juhlavuoden' kunniaksi pursuavien lehtijuttujen takia otin levyn uudelleen kuunteluun ja ajattelin antaa vielä kerran sille mahdollisuuden tehdä vaikutus.

Can ja juuri tämä levy oli se, joka vaikutti suuresti punkin perustaneeseen ikäluokkaan. Jotkut tiettävästi jopa matkivat ennen punkin syntyä yhtyeen 'epämusiikkia', joten voitaneen sanoa Canin vaikuttaneen myös sen liikkeen estetiikkaan. Bändi myös itse otti vaikutteita enemmän John Cagen ja Stockhausenin tyylisiltä modernin musiikin tekijöiltä ja Miles Davisilta, kuin Chuck Berryltä. Ja tietysti Velvet Undegroundilta.

Tago Magon yhteydessä bändi itse puhuu jopa salaisesta mustasta magiasta, mutta levy kuulostaa omaan korvaan enemmän puhtaalta artsyilyltä nauhamanipulaatioineen. Tämä oli tietysti aikanaan tuoretta, mutta ei nyt 2011 yllätä enempää. Tago Magolla bändi kieltämättä laajentaa 'pop-yhtyeen' käsitettä. Seiniä tuupataan leveämmiksi, välillä käydään noisen puolella ja soitetaan tietysti paljon sitä 'can-groovea', mistä hehkuttajat aina vaahtoavat.

Yhtyeen soittajisto on jäänyt myös genreen omalla ikonistisella tavallaan. Puhutaan aina Jaki Liebezeitin eleettömästä rumpujen soitosta, eikä Michael Karolikaan ollut kehno kitaristi. Ehkä se itseäni ärsyttävä lenkki on Damo Suzukin epälaulu?

Kyllähän Can groovaa omalla yksinkertaisella mutta kiemuralla tavalla. Mutta silti en jaksa kuunnella Cania vapaaehtoisesti. Ehkä sitten, jos joku spaikkaa kraanaveden, mutta muuten kuuntelen mielummin Faustia.

maanantai 26. joulukuuta 2011

Demis Roussos - The Demis Roussos Magic 1977

Demis Roussos, Evangelis O. Papathanassiou ja Lukas Sideras muodostivat aikansa tunnetuimman kreikkalaisen pop-yhtyeen Aphrodites Childin. Bändiä on sivuttu useammankin kerran tässä blogissa, joten ei siitä enempää. Yhtyeen loppu tapahtui myrskyisissä merkeissä Vangeliksen magnus opus 666:sen levytyksen yhteydessä. Kukin yhtyeen päähahmoista jatkoi soolouralle, joka ainoastaan Lukas Sideraksen kohdalla ei johtanut taiteelliseen tai kaupalliseen menestykseen. Rumpalin osa on aina kova.

Viisi vuotta myöhemmin Roussoksen ja Vangeliksen välit olivat jo sen verran lämmenneet, että yhteistyö oli taas mahdollista. Roussos oli 70-luvun puolessa välissä SUPERsuosittu ympäri vanhaa manteretta. Hänen imelät kappaleet yhdistettynä falseettivibraattoon soivat kaikkialla.

Roussoksen levyt eivät ole kuuluisia taiteellisista kokonaisuuksistaan ja tälläkin kertaa levy on kokoelma erilaisia kappaleita lyötynä peräjälkeen. Pääpaino on luonnollisesti niissä herkän imelissä balladeissa. Ajan muodin mukaan osa kappaleista soi kuitenkin disco-biitin mukaan. Mukaan on otettu pari Vangeliksen soolodebyytinkin (mahtava Earth) biisiä. Se, että ovatko biisit Demiksen versioina parempia, en rupea arvottamaan. Ainakin mielenkiintoisia. Vangelis kuorruttelee orkestraatioita syntikoillaan. Levy ei ole ehkä Vangeliksen parhaita tuotantoja, mutta sisältää muutaman pätevän hetken.

Magic ei jäänyt Roussoksen ja Vangeliksen ainoaksi sooloyhteistyöksi, vaan Demiksen etno-falsettia kuullaan myös 80-luvun alussa Vangeliksen jäätävän hyvällä Blade Runnerin soundtrackilla.

torstai 22. joulukuuta 2011

Windy & Carl - Portal 1992

Aviopari-duo 'Tuuli ja Kari' on pitkän linjan marginaalivääntäjä Amerikan Yhdysvaltojen Dearnborista. Kaupunki on yksi Detroitin pienemmistä satelliiteista ja kaiketi kuuluisin Ford-yhtiön pääkonttorista.

Windy & Carl luettiin aikanaan myös 'shoegazing' genreen, mutta siihen yhtye oli vähän liian lavea. Yhtye ei myöskään mahtunut genren muotiin muutenkaan yhtä helposti, sillä englantilaisten Slowdiven tai Lushin tapaan sillä ei ollut heittää promokuviin eteeristä ja lommoposkista runotyttöä. Windy oli ja on sellainen pullea keskilännen jenkkitäti ja Carlkin näytti lähinnä autoinsinöörilta. Ei siis indie-popparipoikien tai tyttöjen päiväunikamaa. Ehkäpä tästä syystä Windy & Carl kuulostaa edelleenkin mukiin menevältä suhinalta tai surinalta, toisin kuin poseeraavat aikalaisensa?

Portal oli kaksikon ensimmäinen julkaisu, joka tehtiin omakustanteena ja c-kasetille. Levystä tehtiin 1995 cd-painos. Olen jonkun verran kuunnellut Windy & Carlia ja tämä ykkönen on loppujen lopuksi jäänyt suosikiksi.
Vaikka duo operoikin kitaralla ja bassolla, musiikki on ambientia tai dronea. Kaikubokseja on varmaan kymmenen ja ne luovat hienon hidasliikkeisen orgaanisen äänivallin, johon vielä tällä ensimmäisellä levyllä Windy välillä puhuu päälle. Lopputulos kuulostaa Sonic Youthin taiteellisen pään ja Join Inn-ajan Ash Ra Tempelin välimuodolta. Aivan puhtaasti pelkkää kitaraa, bassoa ja efektejä tämä debyytti ei ole, vaan välillä seasta pilkahtaa syntetisaattorin ääntäkin. Sivuosassa, mutta kuitenkin.

Yhtyeen radikaalein poikkeavuus surinabändeistä oli kuitenkin rummuttomuus, joka poistaa musiikista jyskeen ja agression sekä antaa tilaa orgaaniselle rytmille. Tämä oli tietysti varma lippu sinne marginaalin äärilaitaan ja on sitä edelleenkin. Muuten Portal kuulostaa pitkälti tuon ajan Spiritualizediltä. Tai siis niiden levyjen biisien välisuhinoilta. Levyn kolmosbiisi on nimeltäänkin 'Ode to Spaceman'. Musiikista on riisuttu turhat laulutkin ja annettu phaserien, näppäilyn ja kaiun keskittyä siihen olennaiseen. Eli fiilikseen.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Tiger B. Smith - Tiger Rock 1974



Tiger B. Smith oli saksalainen hardrock trio jolta löytyy pari levyä 70-luvun alusta ja useampikin pätevä protometalliveto. Jotain Freen ja Black Sabbathin välistä.

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Arto Melleri - Tuomiopäivän sävärit (eli svimbaa, komisario Koskinen) 1987

Luin juuri Arto Mellerin 'Pääkallolipun alla', joka pitää sisällään hänen koko runouden ulkopuolisen kirjallisen tuotannon. Mielenkiintoni mieheen heräsi alunperin luettuani Albert Järvisen elämänkerran ja etenkin pätkän, jossa oli taustaa tätä Mellerin ainoata pitkää proosateosta kohtaan.

Melleri aiheutti alunperin tietynläistä vierastamista ehkä miehen boheemin maineen takia. En ole mikään hirveä moralisoija, mutta Mellerin maine perustui juuri tälläiseen laillisuuden rajamailla vaeltavaan 'romanttiseen huumeidenkäyttäjään', joka kirjoittaa runoja ja istuu päivät pitkät Helsingin taitelijaravintoloissa. Ja joku nainen paapoo. Huumeita ja juttua niistä kirjassa tosiaan piisaakin, mutta myös hyvää tekstiä. Jos olisin ollut herkässä nuoruusiässä astetta lennokkaampi luonne, ymmärtäisin helposti miehen arvostuksen ja maineen silloin takavuosina.
Itse asiassa tästä maasta/tämän päivän julkisuudesta löytyy aika harvassa Mellerin ja Andy McCoyn tyylisiä wanhan liiton 'pyhiä' huumeveikkoja stetsonit päässä sulkineen, kun jopa R-kioskin täditkin joutuvat työhöntulossa huumetesteihin ettei vain olisi pilveä polteltu. Arkipäivä on nykyisin siirtynyt metrossa känykkään sössöttävien sekakäyttäjien ja Kurvin jengin päivittelyyn. Mutta he eivät saisi mitään järjellistä tekstiä ulos edes kaksirivisen runon vertaa.
Intiaanipäälliköt ovat intiaanipäälliköitä - moniongelmaiset luuserit moniongelmaisia luusereita.

Plaa, plaa, plaa. Takaisin kirjaan. Melleri suoritti kirjaa varten omien sanojensa mukaan 'kemian lopputyönsä'. Niinkuin taustoja varten. Mellerin rock-fanitus ja kuvioissa pyöriminen johti siihen, että hänen huume/rikollisromaaninsa pyörii luonnollisesti samoissa kuvioissa. Kirja julkaistiin vuonna 1987, mutta henkilöt ja tarinat ovat 70-luvun lopulta. Melleri jakoi työhuoneensa Albert Järvisen kanssa, joka toimi ystävänä ja innoittajana. Vaikka Melleri käyttää klassista kirjailijan kikkaa vaihtelemalla tosielämän henkilöiden paikkoja ja soittimia, kirjasta tunnistaa helposti oikeita hahmoja, jotka pyörivät Helsingin 'kuvioissa' tuohon aikaan. Järvinen on esimerkiksi edesmenneen 'Ramalama Brothersien' flipannut kitaristi, Pave Maijanen istutettiin sivuosaan yhtyeen rumpalin pallille, Q-teatterin porukkaa ja teatteriväkeä marssitettiin estradille. Mukana ovat rikollistaustaiset roudarit, vanhat sodanjälkeiset nistit ja koko rock-alamaailman kirjo. Ramalama Brothers on tietenkin Hurriganes, jota tosin harhauttavasti maustetaan uuden-aallon vaikutuksella.

Kirjailija itse on mukana Ilppo Koiruoho nimisenä huumespurgu-kirjailijana (joka syyttää sivuilla surkeaa Arto Meller nimistä kirjailijaa juttujensa varastamisesta ja kopioinnista!). Kyseinen käänne kertoo hauskalla tavalla Mellerin satiirisesta tyylistä ja muistuttaa jopa Vonnegutia. Tosin sillä erolla, että Vonnegut ei ollut huumespurgu.

Tuomiopäivän sävärit ei ollut runojen lisäksi Mellerin ainoa ulostulo musiikin puolelle. Jokainen ikäiseni on toki saanut kuulla kyllästymiseen asti Alangon kappaleen 'Taitailijaelämää' lainia. Melleri itse teki tekstejä muusikoille ja muun muassa tämän yhteislevyn Edward Vesalan kanssa, missä hän näyttelijöiden kera lukee lyriikoitaan aika mehevän modernin jazzin päälle.

lauantai 17. joulukuuta 2011

Nefes - Stoa 17.12.2011

Sade piiskaa joulukuisia mustia ikkunoita, kun Helsingin kaupungin itäinen Kulttuurikeskus Stoa tarjoaa Sufilaisen illan, jota tähdittää Nefes-orkesteri.
Yhtye on toiminut vuodesta 1990 asti ja sitä pidetään yleisesti suomalaisena lähi-idän musiikin peruskouluna. Orkesterin nimi tarkoittaa hengitystä ja soittajisto pitää sisällään suomalaisten ja turkkilaisten lisäksi myös uusi-seelantilaista verta.

Allekirjoittanut lähti keikalle tietenkin Itiksen kebab-ravintolan kautta. Suolainen kebabliha on hyvää, vaikka aiheuttaakin kamalat silmäpussit.

Sufilaisuus on Islamin lahko, jossa korostetaan suoraa jumalyhteyttä. Wikipedin mukaan sufilaisuus koostuu kolmesta perusperiaatteesta jotka ovat: 1) asketismi, 2) mystiikka, ja 3) mystinen filosofia. Historiansa aikana liike on ollut vainottuna ja edelleenkin monet islamilaiset pitävät sufilaisuutta epäpuhtaana sekoituksena islamia, gnostilaisuutta ja uusplatonilaisuutta.

Sufilaisuus oli myös se islamin suunta, mihin moni itseään etsinyt britti-hippi kääntyi 70-luvulla. Muun muassa Fairport Conventionin Richard Thompson. Sufilaisuuteen kuuluvat myös dervissi-tanssijat, jotka pyörivät itsensä transsiin.

Nefes koostuu siis suomalaisista ja Suomessa asuvista turkkilaisista soittajista, joiden lisäksi tälle keikella oli saatu laulaja ja tanburan soittaja itse Turkista asti. Kappaleet olivat sävelletty Yunus Emren teksteihin. Tai siis yhtye soitti sufilaisia tradeja ja muutaman oman kappaleen tämän keskiaikaisen runoilijan teksteihin. Sufilainen runous perustuu tietenkin Allahin ylistykseen, mutta vastoin Homma-foorumin tilastovääntelyä, sufilaiset julistavat runoissaan ihan oikeasti rakkautta ja omaa henkilökohtaista uskon etsintäänsä.

Sali oli yllätyksekseni melkein täynnä. Aika paljon turkkilaisia, osa vanhempaa kaartia, osa näiden futistukkaisia poikia. Pari hämyä ja vanhenpia rouvia. Tunnin mittainen setti perustui siis uskonnolliseen musaan, joten se oli ehkä hivenen myös tosikkomaista, lukuunottamatta viimeisen kappaleen vierailevan tähden kurkkulaulua ja jouhikon soittoa. Mutta täytyy myöntää, että musiikki toimi.

Miksauspöydän takaa hommaan lisättiin hivenen taikapölyä kaiun muodossa, joka sopi huiluille (kolme kappaletta) ja vierailevan Cem Cirakin tanburalle. Tanburan soittaja nousikin omaan korvaani keikan päätähdeksi. Vitsin hienoja lickkejä, taitavaa kaulan heilutus vibraa ja virtuoosimaista soittoa. Suomalainen ud-luutun soittaja jäi hivenen taustasoittajan rooliin, mutta se kai oli tarkoituskin. Rytmiä soitti suomalaisturkkilainen perkussionisti käsirummulla ja välillä vieraileva päälaulaja tarttui isoon tamburiiniin ja näytti, miten silläkin voi soittaa aika helkutin monipuolisesti. Kappaleiden melodiat polveilivat mielenkiintoisesti. Samaa kamaa on tullut toisinaan ihasteltua niissä kebab-ravintoloiden muzakeissa ja miksei myös Baris Mancon musiikissa. Taustalla soi huilujen tai tai tanburan metallinen drone.

Tälläiset konsertit ovat mukavaa mokuttamista verorahoilla. Aika moni mielenkiintoisimmista keikkakokemuksistani on itse asiassa Helsingin kaupungin kulttuurikeskusten kustantamia. Lähivuosilta tulee äkkiseltään mieleen muun muassa Pentti Kurikan nimipäivät, Kuusumun profeetta ja Terakaft. Näistä artisteista monikaan ei kaupallisesti kustannetun baarikeikan lavalle maksettaisi. Käyttäkää näitä verorahoin kustannettuja kulttuuripalveluja!

torstai 15. joulukuuta 2011

Mohave Triangles - Eternal Light of the Desert Plateau 2011

Tämän hetken kuuminta hottia piireissä ovat c-kasettijulkaisut. Itse tosin kuuntelin tämän tylsästi suoraan yhtyeen Bandcamp-sivuilta.

Mohave Trianglesista on kovin vähän mitään informaatiota. Yhtye on Pohjois-Carolinan Washingtonista ja yhden miehen orkesteri. Yhtyeen Bandcamp-julkaisuista moni ei ole mitenkään ihmeellisen kuuloista tavaraa, mutta tämä 'Eternal Light of the Desert Plateau' kuulostaa sitä vastoin tajuttoman hyvältä suhinalta. Kansikuva kertoo paljolti sisällyksestä. Jossain teosta kuvattiin 'Ford Escortiin unohtunut 80-luvun new age kasetti, joka on venynyt pikku hiljaa'.

Käsittääkseni julkaisu sisältää c-kasettiestetiikkaa muodon lisäksi myös itse musiikissa. Kummatkin kappaleet ovat niin sanottuja kenttä-äänityksiä ja käsittääkseni soitettu yhteen kasettisoittimille äänitetyistä musiikeista. Ykkösbiisi 'Eternal Light'in alun dolbyn pullistama apokalyptinen intiaaniläppä yhdistettynä kasettisuhinaan ja aaltoilevaan huminaan oli ensimmäistä kertaa kuultuna kieltämättä vaikuttava. Ford Escort-versio 'Little Fluffy Cloudsin' puheesta. Suhinan lisäksi vieraillaan myös 80-lukulaisen taiderock-surinan ja helinän puolella.

Kasettiestetiikka teki oikeastaan niin suuren vaikutuksen, että ajattelin vähän kopioida juttua ja haalia kirppiksiltä muutaman kasettidekin joilta voisi soittaa omaa musiikkia ja ajaa samalla efektien läpi.

tiistai 13. joulukuuta 2011

Edgar Froese - Aqua 1974

Tangerine Dream on tänä päivänä yhtä kuin Edgar Froese, joten ei sinänsä ihme, että jo ensimmäisellä soololevyllä yhtyeen ja miehen soololevyä ei erota toisistaan.

Tai no, jotkut puristit ovat sitä mieltä, että Aqua on hengetön välituote, jonka tarkoitus oli vain tuottaa Froeselle rahaa seuraavan TD-levyn soitinhankintoja varten. Toki itse pääbändin katalogissa ilmestyi samana vuonna Phaedra, jota pidetään yleisesti yhtyeen parhaana levynä, mutta mielestäni Aquan musiikki on aivan täysin samalla tavalla haahuilevaa ja harhailevaa suhinaa, kuin TD:n 'omat' levyt.

Eli levyn voi surutta lukea niin sanotun 'Berliinin koulukunnan' suhinalevyihin. Levy on itseasiassa äänitetttykin tuossa silloin jaetussa kaupungissa. LFO:ta käytetään rytminä, toisinaan analoginen sekvensseri paukuttaa modulaareille tahtia ja päälle maalaillaan vahvasti phaseröityjä koskettimia. Mellotronin tehostenauhoista soitetaan tietenkin veden solinaa. Chris Franke vierailee vielä yhdellä levyn kappaleista, joten todella TD-fiiliksissä mennään.

Levyn kansiteksteissä suositellaan kuuntelemaan se kuulokkeilla. Levyn biiseistä 'NGC891' äänitettiin 'Artificial Head Recording System' tekniikalla, jossa mallipäähän asetettiin mikrofonit kummallekin korvalle. En tiedä tuoko se kappaleeseen varsinaisesti mitään lisäarvoa, mutta ihan mielenkiintoinen kuriositeetti tuon ajan 'edistyksellisistä' äänitystekniikoista.

maanantai 12. joulukuuta 2011

Baris Manco - 2023 1975

Viimeisimmässä Wire-lehdessä oli pitkästä aikaa mielenkiintoista tavaraa; muun muassa E2-E2 levystä ja noin yleisemminkin Manuel Göttschingistä. Lehden mielenkiintoisin artikkeli oli kuitenkin yleiskatsaus 'turkki-psykeen' tai siis sen tärkeimpiin levyihin.

'Genressä' oli paljon artisteja, muun muassa Erin Koray, jotka sekoittivat psykedeelisvaikutteisia lähi-itä vetoja tunteita tihkuviin kappaleisiin. Lopputulos muistuttaa ehkä jotain Bollywood-tavaraa sillä lisällä, että laulettu türkki kuulostaa ainakin omaan korvaani ranskan ja suomen sekoitukselta. Eksoottista siis.

Levyhyllystä löytyy tätä ennen ilmestynyt Baris Mancon 'Dünden Bugüne', mutta se on lähinnä kokoelma miehen siihen asti (1972) levyttämiä singlejä, eikä todellakaan mikään albumikokonaisuus. Manco oli elinaikanaan (k.1999) erittäin suosittu ja pidetty artisti. Toisin, kuin useat muut genrensä 'vastakulttuuriedustajat' (lue länsimaisen musiikin soittajat), Manco pysyi koko uransa ajan hyvissä väleissä maata tasaisin väliajoin komentaneen sotilasvallan kanssa.

2023 on siis niin sanottu konseptialbumi. En tietenkään saa mitään selvää kappaleiden turkkilaisista teksteistä, mutta itse musiikin linja pitää alusta loppuun. Levyn kansi antaa itse asiassa hyvän kuvan, mitä tuleman pitää sisällön puolesta. Mursunviiksissä ja paljettitakissa seisova Manco taustanaan piirrettyjä tähtiä ja markkeeraustussilla vedetty tunnus. Futuristinen levy pursuaa laulettuja kyyneleitä, mutta myös upeita viulukoneita, phasereita, syntikoita ja lähi-itäläistä psykedeliaa. Instrumentaalinen nimikappale avaruusfuugineen kuulostaa miltei samanaikaiselta italo-Goblinilta. Levy funkkaa ja välillä pistäydytään ' Uzun Ince Bir Yoldayim' kappaleen tyylisissä sentimentaalisissa, mutta myös mystisen kuuloisissa tunnelmissa. Ihan jokainen biisi ei kestä, mutta pääosin 2023 on hieno 70-luvun puolenvälin etno-progeilu.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

The Bizarros - I Bizarro 1976



Punkkia ei tietenkään keksitty Englannissa, vaan sen alkumuoto syntyi Amerikan mantereella hiljalleen 70-luvun puolessa välissä erinäisten paikkakuntakeskittymien yhtyeiden soittaessa MC5:sen, Velvettien ja Stoogesin innoittamaa köpömusaa. Ensinmainitut taas saivat vaikutteita aikansa 'garage'-rockista.

Iggy & The Stoogesin vaikutus kuuluukin selkeästi tässä Ohion Akronista olleen The Bizarrosin musassa. Täyspitkän bändi pääsi tekemään vasta 1979, eikä siinä nyt niin hirveästi ollut annettavaa. Mutta nämä ensi sinkut ovat vielä hyvää musaa ilman muodon ja ulkonäön kahleita.

torstai 8. joulukuuta 2011

Prince Rama - Shadow Temple 2010

Levyhylly hyppää vastoin normaaleja tapojaan surffaamaan tulevan aallon harjalle pillifarkuissa ja Cousteau-pipossa. Ehkä valitsen mukaan vielä jotkut ironiset lasipokat huurtumaan viileässä vedessä.

Prince Raman nettijulkaisu/levy 'Shadow Temple' on brooklyniläis-bostonilaisen trion viimeistä Animal Collectiven levymerkille tehtyä levyä edeltänyt levytys. Yhtye koostuu kahdesta siskoksesta ja näiden kaverista, jotka omien puheidensa mukaan kasvoivat floridalaisessa Hare Krishna-kommuunissa. Täältä he muuttivat Bostoniin - kuinkas muuten kuin taidekouluun.

Tavallisesti saan hengenahdistusta moisesta 'tarinasta', mutta Prince Raman 'Shadow Temple' kuulostaa kuitenkin nimensä ja kantensa näköiseltä taidepläjäykseltä, jolla ei ole hirveästi pelätty koitella niitä seinien rajoja. Välillä rohkeus toki aiheuttaa sen seinälevyn kiusallisen kaatumisen, mutta 'Shadow Temple' on kuitenkin nykyaikana kunnioitettavan rohkea levy.

Prince Raman siskokset laulavat tai kiekuvat mantramaisia koilotuksiaan eksoottisesti sanskritiksi ja englanniksi. Synat raikaavat ja rumpuja soitetaan epätavallisesti ja amatöörimäisesti paukuttaen. Viileän hienojen elementtien lisäksi mukaan heitetään tietenkin post-modernisti ja ironisesti juustoisia tai mauttomia pätkiä.
Kolmikko on kuitenkin selkeästi musikaalinen ja mieleen tulvii lukematon määrä oman tiensä kulkijoita 22-Pistepirkosta John Mausiin ja Os Mutantesista Gro-Magnonin 'Kaledoniaan'.
Meiningissä on myös ihka oikea 'Tuomion temppelin' tunnelma. Harvoin tulee vastaan indie-bändin levy, jonka musiikki perustuu pääosin ihmisäänellä laulamiseen (tai ulvomiseen).

tiistai 6. joulukuuta 2011

Siegfried Schwab - Meditation 1979

Aiemmin itselleni tuntematon Siegfried Schwab paljastui kulttielokuva 'Vampyros Lesbos' soundtrackin tekijäksi. Eipä sillä, että sitäkään olisin kuullut. Jonkinlaisena akustisen nailonkielisen guruna tunnettu Schwab on julkaissut aika kasan levyjä joten ehkä mies on Saksan Francis Goya? No ei nyt sentään. Onneksi. Mies paljastuu Goyan sijasta enemmän virtuoosimaiseksi soittajaksi, joka vielä taitaa oikeasti fiilistelyn.

Vinyyli tarttui mukaan käytettynä oikeasta levykaupasta ja mukavan myyjän suosituksesta (suositukseen saattoi vaikuttaa myös entinen omistussuhde). Varoituksen sana tuli kuitenkin levyn kakkospuolesta, joka pitää sisällään lähinnä akustisen nailonkielisen näppäilyä. Itse asiassa sekin kuulostaa hyvältä ja levyn nimikappale, vain neljän minuutin mittainen 'Meditation' toimii.

Levyn juttu on kuitenkin miltei koko A-puolen täyttävä kappale ‘Suche Nach Unendlichkeit'. Syntetisaattorikitara saa kappaleessa kaverikseen basson, rummut ja 'elektroniset laitteet', mitä ikinä ovatkaan. Yhtä kaikki, kappale soi aurinkoisessa Neu!:n hengessä välillä kevyen 'motorik'-biitin pumppaamana, välillä rauhoittuen taas viheltävien kitarasynaäänien ja kitaratunnelmoinnin hetkiin. Taustalla hurisee lämpimän harmoonin kuuloinen drone.

'Meditation' oli taas mukava yllätys genrensä 'valtavirran' ulkopuoleltakin löytyvistä levyistä. Ei nyt mikään klassikko, mutta kyllä tätä kuuntelee ihan kokonaisuutenakin ilman pakkoa.

lauantai 3. joulukuuta 2011

Iggy Pop - The Idiot 1977

The Idiot oli levy joka soi taustalla, kun Joy Divisionin Ian Curtis löytyi hirttäytyneenä kotoaan. Tämä sinänsä aivan toissijainen knopittelu toisen ihmisen traagisella ratkaisulla pitää sisällään kuitenkin pointin. Iggy Popin The Idiot oli albumi, joka vaikutti suuresti jälkipunkin musiikilliseen ääneen yhdessä sen tuottaja David Bowien musiikin kanssa.

Levyä voi myös pitää Iggy Popin musiikillisena nahan luontina, joka tosin ajoittui aikaan, jolloin hänen edelliset tekemisensä proto-punkin saralla olivat tapetilla. Bowien tuottama ja sävellysvastuunkin Popin kanssa jakanut levy taitaa olla miehen Berliini-trilogian neljäs albumi. Samoihin aikoihin Bowien 'Low' albumin kanssa äänitetty levy pitää soittajistossakin lähes samat naamat ja nimet.

Bowie ei ollut ensimmäistä kertaa auttamassa ihailemaansa Popia. Kuten kaikki varmasti tietävät, Ziggy-kauden Bowie väänsi namiskoita jo Stoogesin (versio II) 'Raw Power'-levylle.

Bowie oli tässä välissä jo vaihtanut tyyliä valkoiseen souliin ja funkkiin + taiderokkiin, Iggyn edelliset julkaisut olivat vielä Stoogesin baari-bootleggeja ja mies oli juuri päässyt katuojasta ylös. David tuli taas apuun ja antoi hetkeksi 'musiikillisen kameleontin' viitastaan myös vaikutteita Iggylle, joka teki ensimmäisen (ja myös viimeisimmän) taiderock-levynsä.

Dostojevskin kirjan mukaan nimetty albumi toi Popin musiikkiin mukaan kylmän elektroniset soundit jotka ilmestyivät ennen Bowien 'Low':ta. Robotti-funkin.. tai nihkeä-funkin ja China-Girl tyylisten kappaleiden täyttämä levy on tietysti aina ollut anti-bowielaisten Iggy-fanien inhokki. Levyltä ei löydy oikein mitään 'Search & Destroyn' tyylistä tavaraa, joten puristi-fanien näkökulma on tietysti ymmärrettävä ja syytökset Bowien nukkena olemisesta. The Idiot on kuitenkin pätevä levy, vaikkei yhtä iskevä, kuin seuraava (myös Bowien 'pilaama') 'Lust For Life.

torstai 1. joulukuuta 2011

Yello - Solid Pleasure 1980

Yello on aiheuttanut minulle aina samanlaista hämmennystä, kuin tämänkin levyn kansi. WTF? Onko tämä hyvää vai huonoa musiikkia? Yhtye on myös pystynyt pitämään tämän hämmentävän linjan lähestulkoon koko uransa ajan. En ole koskaan pystynyt antamaan sille samanlaista hyväksyvää nyökkäystä, kuin esimerkiksi ulkonäöllisesti samannäköisille Sparksin veljeksille.

Sveitsiläisten Boris Blankin ja Dieter Meierin Yello on toiminut vuodesta 1979 ja hämmentänyt kuulijoitaan elektronisesti manipuloidulla laulullaan ja musiikillaan. Äkkiseltään monesta debyytin kappaleesta voisi sanoa eng. kiel. sanan 'novelty', muttei sitten kuitenkaan.
Yhtye nousi tällä levyllä muiden elektro-pop yhtyeiden kanssa parrasvaloihin ja nautti 80-90-luvun taitteessa kohtuullista suosiota muun muassa Brittein saarilla.

Yellon debyytti poukkoilee tyylilajeista toiseen, huumorista viileään synapoppiin. Levyltä löytyy myös kolmen kappaleen mittainen tunnelmaosuus, eikä yhtään hullumpi sellainen. Itse asiassa 80-luvun lopun 'Pump Up the Volume' kama muistuttaa omaan korvaan enemmän Yellon tyylistä 'hulluttelua', kuin Kraftwerkin tyylittelyä. Musiikki on provosoiva sekoitus ns. 'koolia' ja typerää tavaraa, mutta salonkikelpoisesti. Ihme levy.