Animal Collective - Isn't It Now? 2023

 "Isn't It Now?" ehtii vielä tämän vuoden puolen Levyhylly-postaukseen. 

"Vuoden parhaat levyt" listan kerääminen tai ylipäätään sellaisen ajatteleminen alkaa vuosi vuodelta tuntumaan vaikeammalta. 

Listalle pääsee ylipäätään nykyään olemalla kuunneltava albumi, mutta uusien albumien kuuntelu on taas jo vähän vaikeampaa puuhaa. Syynä ei ole, etteikö sellaisia ilmestyisi, vaan että ne livahtavat nykytarjonnan määrässä ja internetin pimennossa helposti tutkan ohi, etenkin jos ei seuraa muodikkaita musiikkisaitteja. Tai muodikkaita ja muodikkaita, vaan musiikkisaitteja ylipäätään.

Alun perin baltimorelaisen Animal Collectiven albumi on yhtyeen kahdestoista ja tämäkin "tuore bändi" on tehnyt ensijulkaisunsa jo - herranen aika 24 vuotta sitten. Yhtyeen jäsenistä Panda Bear on vilahtanut Levyhyllyssä jo kerran tänä vuonna, mutta Animal Collective on saman kaltaisesta audiosta huolimatta neljän hengen bändi, jossa Panda jakaa vokaalivastuut Avey Taren kanssa.

Yhtyeen musiikki on alusta asti ollut eklektinen sekoitus psykedeliaa, poppia, dronea, elektronista ääntä ja oikeastaan kaikkea lukuun ottamatta raskasta hevirokkia. Se ei tarkoita, etteikö yhtyeen musiikissa olisi omalla tavalla raskaita elementtejä, kuten esimerkiksi tämän levyn miltei 22 minuuttisessa Magnus opuksessa "Defeat"issä. 

Isn't It Now? on soinut auto-CD:ssa päivätolkulla, eikä siihen ole kyllästynyt. Kappaleissa on sopiva sekoitus rakenteellisen napakkuuden ja hähmäisyyden välillä. Välillä puskevan dronetuksen ohella polveilevat kappaleet ovat usein myös tarttuvan melodisia. Hyvin melodisia. Levyä kuunnellessa tyttäreni totesi sen kuulostavan "60-luvulta", eikä tätä käy kieltäminen. Avausbiisi "Soul Capturer" heiluu "We Love You"-ajan Stonesin tyyliin, "Magicians From Baltimore" pudottelee asiansa omalla tavalla raskaasti, levyn suurbiisi "Defeat" polveilee koko 20 + minuuttinsa läpi. Stonesien lisäksi kuuluu hyvin vahvoja vaikutteita Beach Boyseilta (sama Panda Bearin soolotuotannossa) ja levyn suurin vertailukohta voisi yllättäen olla Grateful Deadin kokeellisen kauden huipentuma "Anthem Of The Sun". Kaikki tämä päivitettynä 2020-luvulle ja 2020-luvun laitteille, joten suoraa retroiluakaan ei voi syyttää.

Ajatonta musiikkia, ajaton levy.

King Crimsom - Thrak 1995

King Crimson, eli Robert Fripp on outolintu, joka on toiminut oikeastaan koko uransa läpi nurinkurisesti ja omalla logiikallaan. 

Vuonna 1995 edellisvuoden uudelleen kokoamisen jälkeen julkaistu Thrak oli yhtyeen viimeinen levy joka nousi myyntilistojen (alhaisille) sijoille ja yhtyeen ainoa suuri kaupallinen menestys tapahtui heti uran alussa vuoden 1969 ensilevyn kohdalla. Mikä on sinänsä yllättävää yhtyeen ainakin muusikkopiireissä nauttiman arvostuksen rinnalla.

Yhtyeen lopettamista 70-luvulla edelsi bändin pari vahvinta albumia, kasarin paluulevyt poikkesivat soundimaailmastaan huolimatta muitten pikkutakkeihin ja kaupallisuuteen (sekä valtavaan menestykseen) keventäneitten ex-proge dinojen levyistä periksiantamattomuudellaan. 

KC:llä on koko olemassa olonsa ajan ollut Frippistä riippuen on/off meininki ja kokoonpanot ovat olleet vaihtuvasia. Telkun dokkarin mukaan stabiilissakaan kokoonpanossa soittaminen ei ole Frippille tai yhtye"tovereilleen" ollut mitään lomailua tai hauskanpitoa. No, yhtä kaikki; jäljelle jäänyt audio lasketaan, soittajien mielet ja mielialat eivät ole säilöntään kelpaavaa materiaalia. Ja kyllähän KC:n audio on pitkän kaarensa aikana ollut yllättävän elävää ja kiihkeää.

Thrakilla uudelleenkoottu bändi levytti "tupla-trio" muodossa, eli kaikkia soittimia oli kaksi kappaletta: Fripp ja Belew kitaroissa, Trey Gunn ja Tony Levin bassoissa ja chapman stickissa, Bruford ja Pat Mastoletto rummuissa. Levy vielä miksattiin niin, että kumpikin trio on omalla stereokuvapuolellaan. Suurelta osin instrumentaalisen levyn vokaalibiiseistä ja suorituksesta vastasi Belew (jonka lyriikat ovat välillä aika meh). Kaikki biisit ovat merkitty koko bändin nimiin.

Ysärillä oli kasarista poiketen jo ok kaivaa se mellotron esiin, jota sotketaan aikansa syntikoiden sekaan. Tyylillisesti levyn biisit ja musa ovat synteesi 70- 80- ja 90-luvun KC:ta. Perinteet myönnetään, niitä kunnioitetaan, mutta toisaalta metallisimissa jurnutuksissa nyökätään aikansa äärimetalliorkesterien kikoille (jotka olivat kyllä KC:nsa kuunnelleet) musiikin muistuttaessa välillä silkkaa matemaattista rokkia. Tätä tasapainotetaan välistä taas kauniilla biiseillä ja äänimaisemilla. Välillä kitarat ja bassotkin vedetään pois pelkkien rumpujen ja syntikoiden tieltä. Välillä soivat vain valtavat ysärin ambient-padit.

Oliko kaikki levyn jutut soitettu jo ennen vuotta 1995? Ehkä, mutta verevästi ja aikansa tyylillä ne toimivat Thrakillakin.

RIP Esa Kotilainen (1946-2023)

Tieto Esa Kotilaisen poismenosta levisi marraskuun alussa musiikin piirissä pyörivien ihmisten sosiaalisen median päivityksissä ensin huhuna, sitten varmana tietona. Kotilainen oli perunut syyskuussa paikallisen Hanuritehtaan tukikeikan esiintymisensä ja lokakuun Tavastian soitto-osuutensa sairastumisen takia. Sivusilmällä katsottuna syy tuntui ensin omissa ajatuksissa flunssalta tai muulta sellaiselta, mutta Kotilainen menehtyi ilmeisesti nopeasti edenneeseen vakavaan sairauteen vain paria kuukautta myöhemmin.

Kuusankoskella syntynyt ja jo vuonna 1991 paluumuuttanut Kotilainen oli myöhempinä vuosinaan tuttu näky Suur-Kouvolan DIY- ja muilla festeillä ja juhlissa, joihin hän usein pystytti sen suuren  syntetisaattorikioskinsa tai käveli yleisön seassa. Paikallisten muusikoiden, soittajien ja diggarien piirissä Kotilainen tunnistettiin ja muistettiin myös myöhemmästä ehkä hivenen Jerry Garcian mieleen tuovasta nallekarhumaisesta olemuksesta, joka ei poikennut hänen luonteesta keskustelijana toisten kanssa. Kotilainen oli nimittäin loppuun asti kiinnostunut soittamisesta ja musiikista ja jutteli näistä asioista mielellään jokaisen halukkaan kanssa. Kotilaisella oli omat ambitionsa soittamisessa ja musiikissa, mutta hän säilytti myös avarakatseisuutensa loppuun asti, mikä "vanhojen starojen" kohdalla tuntuu usein kadonneen.

Jonkinlainen unsung-starahan Kotilainen nimittäin oli. Jokainen Levyhylly-blogiin jostain ihme syystä eksyvä tietää kohtuullisen varmasti hänen pienen, mutta tärkeän panoksensa Wigwamin Nuclear Nightclubilla, Suomen ensimmäisen Minimoogin, Ajatuslapsi-levyn, lukemattomat sessiot syntetisaattoreillaan eri starbojen yhtyeissä ja levytyksillä, Lillehammerin Olympialaisiin säveltämänsä tunnarin ja niin edelleen ja niin edelleen. Oma suhtautumisenikin Kotilaisen kanssa käymiseen oli sellainen, että 70-luvun lapsena pidin hahmoa vähän sellaisena "Olipa kerran..." sarjan maestrona. Se osaa kaiken, on tehnyt kaiken ja ymmärtää vieläkin juttuja. Kotilainen oli itselleni myös (elävänä) linkkinä suomalaisen elektronisen musiikin "kivikauteen"; hän oli ollut ja on aina olemassa kuin joku Tom Bombadil (kunnes ei sitten enää olekaan olemassa). 

Vieläpä tässä melkein kotikylillä.

"Kosmisen musiikin" renessanssi ja vintage-syntetisaattorien paluu varmasti edesauttoivat sitä, että Kotilainen kaivoi vanhan kioskinsa esiin ja esiintyi mielellään tällaisen kaman kanssa. En suoraan sanoen muista kuinka monta kertaa olen nähnyt Kotilaisen esiintyvän oman vuoden 2013 Kymenlaaksoon muuton jälkeen, mutta kertoja lienee kymmen ja kahdenkymmenen välillä (yksi muistiin jäänyt on Nosferatu-elokuvan livesäestys), ellei jopa enemmänkin. Yksi onnekas luku tässä puuhassa oli vuosien 2016-2017 aikana toiminut Sähköpatoklubi. Kotilainen piti yhdessä toisen Esan eli Rantalaisen kanssa niin sanottua elävän ambient-musiikin klubia kerran kuussa Kuusankosken Patoklubilla. Illat järjestettiin aluksi kerran kuukaudessa ilmeisesti hiljaisina sunnuntai-iltoina, jotka tilojen järjestäjä antoi käyttöön ja niissä oli usein kaksikon setin lisäksi mukana ulkopuolinen vieraileva esiintyjä. Mitään suuria yleisömenestyksiä klubit eivät olleet ja niiden tahti hiipui vuosien varrella. Näitä järjestettiin kuitenkin yhteensä 16 kappaletta, viimeisen ollessa keväällä 2022. Tilaisuus oli hyvä paikka kuulla Kotilaisen + co musiikkia, ihmetellä erinäisiä soittimia ja muun muassa quadrofonista äänentoistoa. Kotilainen ja Rantanen äänittivät myös settinsä, mutta näitä ei ilmeisesti ole julkaistu, vaikka tarkoitus kai alun perin oli.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin: