perjantai 27. syyskuuta 2019

Juice Leskinen - Anne ja Jacques 1977



Kesällä 1977 Juice Leskisen ura oli käänne tai jumituskohdassa. Pari vuotta toiminut Juice-yhtye oli päätetty lopettaa soittajien erimielisyyksiin ja kesän keikat vedettiin puoliväkisin. Kansa haikaili myös entisen Coitus Int.in perään ja salit eivät täyttyneet takavuosien malliin. Tähän päälle valtion mielivaltaisesti lätkäisemtä ennakkoverot painoivat vielä päälle, joten kansakunnan riimittelijällä oli sappea vittuilla ja viisastella.

Sinkun aihe tuli aikansa lehtiromanssista vuoden 1975 Miss Suomen ja amerikkalaisen Jacques de la Fountainen välillä. Kappaleella pyrittiin Syksyn sävel-kilpailuun, mihin se ei kuitenkaan esivalinnoissa päässyt. Siitä tuli kuitenkin Juicen ja levy-yhtiö Loven tarvitsema pikkuhitti, joka nosti taas profiilia ja alkoi täyttää osaltaan täyttää Leskisen uuden bändin Slamin (joka soittaa sinkun B-puolella) latoja.

Itse kappale on aivan hyvä Juice-biisi, joka rullaa kertsissä suorastaan mukavasti. Falsettitaustalaulusta oli vastuussa edelliskesän supertähti Freeman (jolle Leskinen teki myös Syksyn sävel-biisin). Hämmentävää tässä on, että levy-yhtiön järjestämä taustabändi on kitaristi Antero Jakoilaa lukuunottamatta tietynlainen kooste eri kausien Wigwamista: rummuissa Ronnie Österberg, bassossa Pekka Pohjola ja koskettimissa Esa Kotilainen. Seuraavana vuonna tämä porukka julistettiinkin jo punkin takia kirkonkiroukseen.

torstai 19. syyskuuta 2019

Tim Blake - Blake's New Jerusalem 1978

Englantilainen Tim Blake julkaisi 70-luvun lopulla kaksi sooloalbumia ennen pitkää julkaisutaukoa, joka katkesi vasta 90-luvun alussa.

Vuonna 1979 Blake liittyi Hawkwind-yhtyeeseen, jonka jäsen hän tauon jälkeen on ollut taas vuodesta 2007. Blake oli studiomiehenä 60-luvun lopussa oikeastaan osittaisessa vastuussa yhtyeen synnystäkin hänen järjestäessään kollektiivin soittajille aikaa ja tilan, jossa nämä pääsivät soittamaan ja kokeilemaan juttuaan.

Studiohommat olivat kyseessä myös, kun hän toimi studiomiehenä Daevid Allenin soololevyllä 'Banana Moon'. Tästä tie johti Ranskaan Gong-yhtyeen äänimieheksi, mutta pesti vaihtui nopeasti yhtyeen syntetisaattoreiden taakse yhdessä Gilli Smythin kanssa. Blake oli yhtyeen syntikansoittajista se "muusikompi" ja hänen sormenjälkensä jäi yhtyeen suitsutetulle kultti-trilogialle; 'Flying Teapot', 'Radio Gnome' ja 'Angels Egg'.

Blaken ja Smyth soittivat aikansa syntikoilla kohtuullisen hapokasta ja sakiaa taustaa Gongin samanlaiselle musiikille, mutta Blaken ensimmäinen soololevy 'Chrystal Machine' oli vaikutteiltaan sukua enemmän toisten aikansa pioneerien Tangerine Dreamin ja Klaus Schulzen sekvenssoiduille 'Berliinin koulukunnan' levyille.
Seuraavana vuonna julkaistu, englantilaisen kansanlaulu Jerusalemin (joka oli sukunimikaima William Blaken sanoittama) mukaan nimetty levy oli taas askel (avaruus)popimpaan suuntaan, vaikka kaikki on pääpiirteittäin edelleenkin toteutettu synteettisin soittimin. Blake soittaa levyllä myös entisen bändikaveri Steve Hillagen tyylistä liukukitaraa, lausuu ja laulaa vokaalit. Blaken arsenaalissa oli aikansa syntikoita (EMS-yhtiön modattu syntetisaattori, Roland 100 System, Mini-Moog, Arp Omni, Korg Polyphonic Ensemble), joten äänimaisema on juuri sellainen. Kyseinen laitteisto ja soundihan happani nopeasti 80-luvun alkupuolella jolloin levy on kuulostanut varmasti auttamattoman vanhentuneelta. Tänä päivänä se kuulostaa taas tyylikkäältä 70-luvun lopun syntikkalevyltä.

Albumi on mielenkiintoinen yhdistelmä soitinarsenaalia, esikuviaan astetta melodisempaa sisältöä ja kohtuullisen sakiaa vokalisointia/lausuntaa tuoden vahvoja mielleyhtymiä kumpaakin aikaisemmin mainittuun yhtyeeseen; Gongiin ja Hawkwindiin, joista jälkimmäinen on soittanut livenäkin paria levyn biiseistä. Oikeastaan levyn lopettava pitkä nimibiisi on ainoa, missä käydään vähän tyhjällä.

Levyn julkaisi ranskalainen Barclay ja sillä soittaa mini-Moogia sokea ranskalainen Jean Philippe-Rykel, jonka kanssa Blake teki tämän jälkeen vielä yhteisle... kasetin.

Blaken kävellessä näitä polkuja vähän jälkikäteen hänet on osittain unohdettu tämän kulttityylilajin jutuissa, jos vertaa vaikkapa entiseen bänditoveriin Steve Hillageen, mistä johtuen näitä ei ole ehkä puhkisoitettu ja ihmetelty. Mutta aikanaan 1978 Blake oli mm. Glastonburyn festareiden päättävän sunnuntain viimeinen esiintyjä.


tiistai 17. syyskuuta 2019

Magnetic Fields - Distortion 2008

Bostonilainen Magnetic Fields on toiminut vuodesta 1989 lähtien ja ensimmäisen levytyksensä se julkaisi vuonna 1991. Yhtye on käytännössä Stephin Merrittin projekti hänen tehdessään musiikin ja biisit.
Mukana on pitkälti alusta asti ollut myös Claudia Gonson, joka soittaa rumpuja, koskettimia, laulaa taustoja ja toimii yhtyeen managerina. Muita Magnetic Fieldsin matkassa olleita soittajia ovat sellisti Sam Davol, John Woo ja laulajatar Shirley Simms, jonka ensimmäinen päävokalisointi yhtyeessä oli juurikin tämä albumi.

Ostin tämän cd-levyn vuosia sitten kun tuli jossain vastaan. Olin tätä ennen kuullut ja ihastunut yhtyeen kakkospitkäsoitto 'The Wayward Bus'iin, joka jäi silloisen vokalisti Susan Anwayn viimeiseksi yhtyeen riveissä. Phil Spectormainen tuotanto hauraan kauniiden kappaleiden kera sulatti sydämen (ja myös jäädytti suojakuoreen) niin kovasti, että alunperin Distortionin kuuntelu ei tehnyt juurikaan minkäännäköistä vaikutusta.

Distortion kuuluu Merrit 'No-Synths'-trilogiaan ja sen musiikillisena vaikuttimena toimi 80-luvun puolenvälin Jesus & The Mary Chain. Surf-henki tunkeekin monesta kohtaa, myös Beach Boysien muodossa esim. Simmsin vokalisoimassa 'California Girls'-kappaleessa. Muuten oikeastaan kaikki on ajettu rumpuja myöten kaikulootien läpi luoden levylle yhtenäisen saturaation sävyttämän, ehkä rannan usvaisen äänimaiseman. Kilinää, kolinaa, säröä, mutta kaikki on kuitenkin koko ajan hallinnassa. Sitten yhdistellään vastakkaisia elementtejä, hauraita lauluja ja niin edelleen. Välillä koko homma vouvaa kuin viallinen nauha tuoden silläkin tapaa rosoa ja elämää.

Resepti on ollut käytössä 80-luvulta lähtien ja siihen nojaavat monet meteli- ja roskarock-yhtyeet. Myös Raveonettes operoi samalla lailla mies- ja naislaulun ja kaikuräminän kanssa, mutta Magnetic Fieldsin vahvuus on Merrittin kappaleentekotaito, sekä myös lyriikat. Ei voi olla hymähtämättä esimerkiksi kappaleen 'Too Drunk To Dream' kohdalla.

Hyvä levy, hyvä bändi.

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Batman Forever Soundtrack (V/A) 1995

Jos jostain etsisi musiikillista tiivistelmää 90-luvusta, niin tämä levy saattaisi olla lähellä sitä.

Soundtrack ja sen supersuosittu leffakin ilmestyivät vielä aika tasan päivälleen 90-luvun puolessa välissä (tosin soundtrackin musiikit ovat äänitetty vuosien 93-95 välissä).

Kansiteksteissä luvataan pääosin ennenkuulumatonta musiikkia sellaisilta artisteilta kuin: U2, Seal, PJ Harvey, Nick Cave, Flaming Lips, Method Man, The Offspring, Michael Hutchence, Mazzy Star, Massive Attack jne. Siis edustava kattaus aikansa suurimpia nimiä, kulttitähtiä, nousevia bändejä, soolobiisejä esittäviä bändien keulakuvia jne. Musiikillinen spektri ulottuu alternative-räminästä superballadeihin, U2:sen numero #1:ksi nousseeseen tunnariin, rap-musiikkiin, trip hoppiin ja... no oikeastaan siis koko ysärin musaan, ehkä grungen määrä on aikaansa pienempi.

Aikansa superkattaukseen nähden onkin mielenkiintoista, että biiseistä itse elokuvassa oli vain viisi kappaletta. Loppukrediiteissä ja elokuvan epävirallisina tunnareina soivat sekä U2:sen "Hold Me, Thrill Me, Kiss Me, Kill Me", että Sealin superballadi "Kiss From the Rose". Näistä ensinmainittu oli ennenjulkaisematon, tosin biisi oli saanut alkunsa jo yhtyeen Zooropa-sessioissa. Sealin balladi oli taas ilmestynyt jo vuoden 1991 albumilla. Yhteistä näille kahdelle oli, että soundtrackillta sinkuiksi irrotettuina ne nousivat kumpikin listojen kärkipäihin ja Seal Yhdysvalloissa huipulle asti. Kolme muuta soundtrackin elokuvassa ollutta kappaletta ovat Flaming Lipsien "Bad Days", Brandyn "Where Are You Now" (jonka tuotti Lenny Kravitz) ja The Offspringin luenta Damnedien "Smash it Up"ista.

Kolmikosta Flaming Lips ei ollut tässä vaiheessa oikein nosteessa ja oli tippumisuhan alla Warner-levy-yhtiön listoilta, mutta Brandy ja Offspring olivat nousukiidossa ysäritähteyteen. Muut biisit ja artistit olikin sitten otettu soundtrack-levylle ihan vain täyttämään tilaa aikansa musiikilla. PJ Harveyn biisi taitaa olla ilmestynyt ainoastaan tällä levyllä. Sama Massive Attackin 'Marvelettess'-coverin kanssa. Näin taitaa olla suurimmalla osalla kappaleista kannen lupaustarran mukaisesti, joten kokoelmaa voi sinällään pitää omana leffaan sidottuna levynään, joka miksailee eri artisteja.

Paketti on ihan kelvollinen sampleri ysärin puoltaväliä, tosin Michael Hutchencen luenta Iggyn 'Passengerista' ei aikansa modernisoinnista huolimatta sytytä ihan hirveästi. Paria vuotta myöhemmin tämä supersuositun INXS-yhtyeen laulaja riisti itseltään hengen. Levy myi aivan törkeästi päästen lähelle Princen Batman-soundtrackkia vuodelta 1988 ja siltä irroitettiin kaikkiaan kuusi singleä (joiden loppujen menestys oli kahteen ensimmäiseen nähden vaatimattomampaa, mutta pitivät levyn MTV-rotaatiossa).